Pois sormet!mua neuvovi pääni.Et syöjä sen rokan,joka pankollas paistuu,se katkulta maistuu,ei ambrosialta,sanoo muusainkin ääni.
Pois arenalta!Se on tervattu katto.Sit' aatellos seikkaa:siin' naakkakin keikkaavälill' laaheen ja nokan,peräpurjeen ja kokan.
Pois sormet!Se peli on patto.Se laahaavi arkeen,luo kielenkin kärkeen,ja se tarttuu kuin terva.Oninvita Minerva!
Kas mainetta myös sitä ongitaanja ongitaankin hyvin.Miss' samehin loiskivi lammikko,niin sinne vain syötti syvin!
»On Suomi köyhä, siksi jää»,siks se, joka kunniasäteenyli otsansa tahtoo talvehtimaan,sen ottakoon etukäteen!
Pelaa hyötyri tulevaa perintöään,ei katso pennyyn, senttiin,kun pakko on koukut kultaisetulos laskea kontinenttiin.
Maan parhaille täällä näät tarjoillaanvain kalaa mannermaista.Paras sanankin sankarin väkevänvähän metropoolille haista.
Mut sitten hän onkin maineen mies,käy kuiskutus: »kuinka fiini!»Ja yhteinen kansa kotkottaa:»olis metka hän Mussoliini!»
Ja kriitikerit kuuluuttaa:»hän onarbiter elegantiarum.»Ja rahvas laulaa lurittaa:»hei liirum, hei sun laarum!»
»Siro käytös» neuvoo: »neroiluuus on hovi-etiketti.»Siit' tippakin kansalliskoteihinon titteli, amuletti!
Tädit korukansia kulttuurinpölyrätillä pyyhkii ja paijaa.Ja pojat raitilla rallattaa:»raiati riiati raiaa.»
Papat tuumii: »Suomi on Europpa,diplomaatti tuo meidänkin Pentti…»Ja mammat: »sitten se vasta on maa,kun nainen on presidentti…»
Jok' ainoa puotilas konsuli on,jos päässä on kurssit taalan.Täällä paavin partahan kurkoitetaan,kuin portailla Santa Scalan…
Mut muumio valmis on maineen mies,tomuks jauhama kunnian saineen.Jos eli tai kuoli, samapa tuo:hän säilyy siivillä maineen!
Riihaton monologi.
Uudenaikainen runo,ma tunnen sinut,koko sun aapeluksesi osaankannesta kanteenja kaikki sun ylirealistiset,konstruktiivis-koneellisetLa Morgue-näkysi:naisruumiin pantterilevonja pienten porttojennälkäisten jäsentengeometria-rytminja Lontoon Hallit ja Piccadillynja esikaupunki-nokeen johtavatselkäydin-antennit,polttavilla katukivillä katuvanPesupunkka-Magdalenanja kuppatautisen Ryysy-Ristuksen,Rotonden ja Dômenmulattimallitja maalari-epigonittakaraivottomatja kabaretti-laulajainbanaani-metaforat keskiyön aikaan,jolloin tuo vanhapetite différenceleijaa areoplaanillaylitse kuilujen,välillä säätyjen säädyttömäin,heitellen alaspalopuheitalaisser-aller-teorian.Tunnen myös berliniläisenBlume-Annanja Anna-Blumen,suurella kirjaimella kirjoitetutjymysanatja ykstavuiset säkeet,laittomien lait,ja kolmannen internatsionalenkiroja sylkevät evankeliumit.Mein Liebchen,was willst du noch mehr?Niin uudenaikainen olen.
Mut milloinkaanet lohduttanut mua,sa puhkuva Pacific,sa uudenaikainen runo,et ylentänyt, nostanut,et antanut voimaapyrkimään irtipakkotyöstä henkeä salpaavasta,jota elämä teettää,kestämään enemmänkuin ihminen kestää,ei, sit' et voinut sa tehdä,sa lauluton telme;yhtä vähän kuin munlaulavan hiljaisuuteni ihmisyystahtoon riittänyt heille,joilla on kipeä tarvekieppua kirmassa kinonja sylkäistä elämä esiinkaruselli-kiireessä,vihlovin huudoin,laatusanoissa pillastuneissa.Niin vanhanaikainen olen.
Ja sittenkin!Aika on ilmaa.Uusi ja vanha sanoja vain,reklaamikylttejä tyhjiä,pintojen kuohaa!Ihminen eilen ja tänään,työssään ja rakkaudessaanja sairaudessaanon alati sama.Hän pyytää viileää kättäpolttavalle potilasotsalleen,hän rukoilee ikuisuuttakatoavaisille kauneushaaveilleen,ja tahrattunakin tahtooojentaa veljille kädenelämän valheen liejunsuuresta suosta.Hän vaatii perspektiivejäylös ja alas ja sivulle,kolmeen ulottuvaisuuteen,— mieluummin neljään —ja retkeilyalaavieteille viiden aistin,— mieluummin kuuden —
Ken täyttävi näähulluinhuoneesta tuoduttai sinne johtavat halut?Vain runoilija.Siks siedetään häntäitsemurhantekijää,hullua kroonillista,surmani entäjä, ukkosenjohdatintataivahantulten,koesimpanssia, seeruminvalmistajaaelämän ruttoon.Ilman häntä ei oisipuhdasta ilmaa,ei lepoa viisaan,ei oisi myöskäänmaapallon päälläkuun kanavain karttaa:pienten porvariskotienjuoksuhautoja parkuvan autuaita…
Mut sit' eivät tiedä he itse,nuo elämälle pelastuneetrunoseerumin myrkyttämätsokeat onnelliset.He voivat hyvinja heillä on voimaa elääja varsinkin varaahalveksiarunoja ja runoilijoita.
Oli mies hän pirunmoinen,halpa rähjä, vaan ei loinen:sietänyt ei sielu likaa,siinä tarpeeks syytä, vikaa!
Oli mies, mi astui suoraan,— niinkuin luotu hirttonuoraan —kun ei ollut luihu, laaka,sai hän mainesanan: raaka.
Oli mies kuin pahin sälli;sanansa kuin poskimälli,mädäks haukkui täkykalaks,minkä muut ties herkkupalaks!
Oli mies kuin kerjäläinen:risamekko, harripäinen,— sukat kurtut pauloi nilkan —maali kaiken maailman pilkan!
Suuttui tuohon: suunsa siisti,päänsä suki, nenän niisti,suostui toisten siistein tapaan:tottui törkyyn, tyytyi rapaan!
Sielunsa näin polo pilas…Näköpäänsä pöyhkäks silas,niinkuin hieno käytös sääsi:kukoks tunkiolle pääsi!
Sanot: »En tee kelleen pahaaenkä lankee kiusaukseen,vailla heikkouden vahaavalmis olen kirkastukseen.Kiitos Herran, en oo varas,aina olen puhdas, paras,puhtaampi kuin puritaani.Suori tiehes, publikaani:asun armon kukkulalla!»
Asut puolla paremmalla, tunnet sen, et tunne tätä, mik' on elo jalkais alla, arkitungos, puutos, hätä, tuska alhon astujalla.
Vasta kun käyt kukkulaltaalas alhon lasten pariin,onnenlaivas lasket kariin,kuljet vaaran, kuolon kujaa,vasta sitten sull' on valta,valta laulaa hallelujaa,hyvyytesi hynttäntyytä,— jos on siihen vielä syytä! —
On yksi Pohjan tähti Pohjan päällä,on yksi tähden alla heimo täällä,min Sallima on säännyt määrään samaan:etäältä sädehtimään maailmalle,siks kunnes kaikki lain suuren alle,ikeeseen ihmisyyden kirkastamaan,maan kansat laajoin veljesparvin taipuuja päiväks muuttuu pitkä päivän kaipuu.
Vuossatain vaivat valontemppelimmeilmoille nosti, toinen toisihimmenäin meidät köyttäin sitkein sydänjuurin,työn ketjuun raskaaseen ja yhteisehen.Ei varaa meillä vainoon, kylmyytehen,ei kiistaan siitä, kuka pienin, suurin,vaan kell' on sydän kansaan hehkuvaisinja rakkauden mitta kukkuraisin.
Ja ken ei rakastaisi synnyinmaata,min vuoksi työtä enempää ei saatayksikään heimo antaa uhriks onnen,uhriksi tulevaisen ihmissaaton!Tää maa on hellän maammon, urheen taaton,ja veressämme tunnemme sen ponnen.Maan kova kamara ei aihe soiman,me teemme siitä sydämemme voiman.
Ei kaataa kansaa saa sen koettelemukset.Kodiksi tuntea nää tutut ukseton käsky meidän, muuten kodittomain,niin ett' ois kohtalo tään Pohjan Hellaan,se että maailman kiehtois kauneudellaan,ei koskaan suistuis otaan nuolten omain,erheisiin eripuran, uhkaveikan,— kuin kävi ennen vanhan, kauniin Kreikan.
Rotumme rohkee yöss' on sotaa käynyt.Ehompi tie nyt eteen ennättäynyt,kun riemuin nousta saa sen henki vapaa.Mut jos se vaatis vielä: kaikki vaakaan!ei petturia olko ainoaakaan!Se muinaissankarten on sorjaa tapaa:vuoks yhden kaikki, yksi kaikkein vuoksi.Jos niin ei käy, suurhetket hiekkaan juoksi.
Korkeiden valtain luottain kutsumukseenkypsyttää voimme voimaan, siunaukseenparhaimman, mistä isät näki untaan,korottaa hengenlaiksi kaipuun jalonja liittää pienen Pohjan tuikkeen palonkauneena ikuisempaan ihmiskuntaan.Kuin tähdet himmenevät aamun koittoon,raukeevat taistot rakkauden voittoon.
In memoriam.
Muistan sun ma vuotten takaa:toinen oli aika silloin,toiset leikit aamuin, illoin,tulta tuhlata ja jakaa.
Maa ja taivas oli toinen,toisin hohti kuutamoinen,päivä, tähdet hetkein hiekkaan,kirkkahimmin runoniekkaan.
Parvess' säeseppoin nuortensun ma muistan, ilakoitsisiinä lautsat, lauloi, loitsi,usko siirsi taakat vuorten.
Nuoret oli silloin säkeet,alttiit tahdon aurat, äkeetelon kyisen pellon kyntöön,pegasokset valmiit ryntöön.
Rakkain sulle ratsus virma,ylin mielikuvain kirma,tulijoutsen runoleikin,vei se sitten minne veikin!
Usein urhon lyöneen veikkaaKlotho kytkee pakkopankaan,kutoo kuormat kultalankaantaikka lennon kesken leikkaa.
Tänään uupuu yksi, kaksi,huomenna taas joku puuttuu…Hetki hetkeltä näin muuttuumaailma outo oudommaksi.
Liian varhain maille muistonvierit purteen Keerein noutaa.Olkoon tiesi kaunis soutaahalki Tuonen tumman puiston.
Robert Kajanuksen täyttäessä 70 vuotta.
Tähdet on taivaalla kukkia yössä.Ihminen kukkii elämänsä työssä,konsa hän piirtääyöhömme ylhäistä linnunrataa,vuossatain halki,ylitse unhon, mi yllemme sataa.
Soitto on suuri suruista luotu,laulu on sydämien lohduksi suotukutomaan siltaatähtien, haaveiden sädehelinästäkansasta kansaan,jumalten juhliin maan ikävästä.
Meill' oli suurempi ikävä kuin muilla,kotimme aidattu salon surupuilla.Kallehin aatosvaikersi vankina vierahan lain;joelta Tuonenjoutsenet jäiset joikuivat vain.
Yö oli pitkä Pohjolan mailla,talvi ja mykkyys kevät-unta vailla.Silloin hän saapuisävelten mestari, löi, kipunoitsi,hyljätyn heimonvoittojen virttä laulamaan loitsi.
Silloin hän saapui, ja uus' tuli aika:yhdisti kansan Kalevalan taika.Ankaran painonalta nous ilmoille Suomen soitto,kajahti kauasVäinämön kieli tuo outo ja loitto.
Niin, hän saapui, ja sävelin voitti,sukupuumme vapauden tuulin huminoitti.Vapauden virsi,virsistä valtavin oot elämän!Kauneuden kannel,ken sinut viritti, siunattu hän!
Sukupolvet vaihtuu ja vuossadat vaipuu.Ei tummu koskaan kauneuden kaipuu,aateluuden tunnussielussa korkeiden aurinkolasten.Ken sitä palvoi,kuningas on hän maan kuningasten.
Taa ajan säilyy, mi parhaint' on meissä.Sävelten sankari elää säveleissä.Miestä, min työtäSuomen on soittelon sorea latu,ainiaan kantaalaulumme laineilla kukkiva satu,
satu, mi suurtuu kuin hengen ikivalta,nousee kuin aattehet murheiden alta,viestiä viedenvastaisuudelle polvesta tästä,isänmaan urhonuskosta, taistosta tulenväkevästä.
Eino Leino in memoriam.
»Kenen korkeat jumalat ottavat keinuunsa kerta»,hän Olympon lemmitty on.Hän korkeimmat huiput ja syvimmät kuilut näkee,tiet kohtalon.Ei koskaan, ei koskaan hän ole kuin ovat muut,häll' on Fantasian siivet ja yhdeksän muusan suut.
Ja kun hän liikkuu parvessa elämän lasten,kaikk' katsovat, haastavat:»Kuin kummalle tuntuukaan, ohi viistää jumaltensiipipovet polttavat!Ei koskaan, ei koskaan hän ole kuin ovat muut,hänen kauttansa laulavat kaikki pyhän Dodonanpuut.
Ja kun hän poistuu, maan kehä autioituu,sydän ihmisen yksin jää;se huokaa: »Taas elo nostaa ja laskee laineitansa,kuka ymmärtää?»Ei koskaan, ei koskaan hän ollut kuin ovat muut!Hän kuului sinne, miss' auringot alkaa ja tähdetja kuut.
Sun menneeks mainivat, ma sit' en usko.Ken eli työssään, eläväksi jää.Ain' askeleittes kaiun kuulee kansaja Suomen korpipolut kaikki nää.Ja viel' on niinkuin vastaan astuis tiellätuo tuttu hahmo, — viitta, hattu, pää…Ma laulan sulle niinkuin ystävällekaipaava sydän hiljaa helkähtää.
Sa suuren sydämesi vaateen täyttäinteit kauneudelle aina kunniaa,jot' itse harvoin sait — tai liian myöhään,kun poves hehkuvan jo peitti maa.Kuin kalliit olivatkaan laulus lunnaat!Kirpeimmät nuolet meillä parhain saa.Ma laulan sulle, laulutoverille,jollaista tääll' en nähnyt kauniimpaa.
Ma laulan sulle, niinkuin meille haastoimuinoisin suven heljä onnenpuu,ma laulan sulle, niinkuin talvi-illoinmeill' loisti kohtalomme kuolon-kuu.Ma laulan sulle rajan tuolle puolensen, mit' ei sinne sinkoo ihmissuu,kuin ikuisuuden eessä meren laine,mi kuultaa tähtiä ja vaientuu.
Kuin sa, ei rakastanut kenkään meistä,maan kuorta tätä sydänkukkivaa,kuin sa, ei syössyt siipiratsullansayksikään kauemmaksi taivaan taa.Nyt irti elon ikäväst' on henkes,min kaipuu kantoi kohti Jumalaa.Ma laulan sulle niinkuin pieni peipposuur'-tuntemattomalle laulahtaa.
Turun viiri, yksi, ylväsajantietoon piirtyi niin,että jos tuo kaunis kaatuis,koko Suomi murtuis, maatuis.Valon, tiedon luja pylväs,siksi sinut tunnettiin.
Aura-joen vihryt parraskutoo sorjan kirjovyönylles muinaismuisteloista,vuosisatain auringoista.Tääll' on laulun kanta harras,valta vanha aatteen työn.
Yhä loiskii Auran laineet,yhä nousee korkee koiyli sukupolvein surun.Yli uuden kevät-Turunsiivittyvät uudet maineet,Flooran päivät karkeloi.
Jälleen kukat nähdä saamme,lapset nuoret Apollon.Terve lyyraa kantamasta,rakkautta antamastasydämelle synnyinmaamme,alttarille auringon!
Terve teille soittamastakanteloa kotoisaa,jok' on muita herttaisempi,kieltä, joka soi kuin lempihimartaissa kullan hasta,kesäyötä valkeaa.
Terve kuulemasta tuotakotikuusen huminaa,palvomasta pyhää puuta,soutamasta Auran suuta,valon suuren valtavuota,joka vierii aikain taa!
Viekää kansa onnen teille!Teill' on käsky ylhäinen:tehdä rinnat rikkahiksi,Suomellemme sykkiviksi!Terve hengen sankareilleseppelpäille keväimen!
Suomen naisten päiville 5.III.1927.
Varhain mainittu on maassanaisen hellyys, miehen voima,myöhään oivallettu onniyhteistunnon aateloima.
Myöhään vapahdettu vastavaimo vangin karsinastakaitsemahan kalliimpata.osan saamaan olevasta.
Siitä tiedon maailmallesaattoi Suomen syrjäissoppi.Teot tehtiin, työssä nähtiinsuuri oikeudenoppi.
Nähtiin täällä vertaisinaeessä lain työ miehen, naisen,molemmilla vastuu vankkaihmisen ja kansalaisen.
Oomme olleet lumiaurakansakuntain talvimailla.Viel' on kesä kerkeemättä,virvet vienot kukkaa vailla.
Retki pitkä, vuodet raskaat.Kauan kestää kova kirsi.Sentään nyt jo taivahillesoikoon uljas sisarvirsi!
Naiset vapaat, orjat ennen,kaikki lyökööt käden käteen,kaikki tuokoot tullessansatupaan tummaan päivänsäteen!
Joka aamu heljemmäksisaattakohon pirtin sumeen,joka säen sokealtapudottakoon silmän lumeen!
Valta viisauden vielämaailman laupiaamman laatii,mutta joka voitonseppeluudet uhrisuitsut vaatii.
Vaatii soihdut hengen kirkkaan,vaatii uskon, tunnon vakaan,jot' ei suista pettymykset,jot' ei peitä kuolemakaan.
Tiedämmehän, tunnemmehan:käymme kohti aikaa uutta,käymme kohti ihmisyydenvaloisampaa vastaisuutta.
Oomme rakkauden kansaa,lapsi alla sydän-alan;aavistamme aikain salan,voimme tehdä sisarvalan:
Kaipaa talo ihmiskunnannaisen syöntä, naisen kättä.Ei jää uran-uurtajienpyhä kynnös kylvämättä.
Ei jää koskaan Suomen kodinkultalanka kehrääjättä.Paljon täällä työtä tehtiin,enemmän on tekemättä!
quia absurdum est.
Ei mikään haivu hukkaan,mi tehtiin, kärsittiin,mi vaipui elon virtaantai särkyi säveliin:sentäytyiolla niin.
Ei turhaa tummat päivät,ei kerkein kesän sää,ei suotta surut rinnan,ikuinen kaipuu tää:kaikk', kaikki tänne jää.
Jok' uni, mi ol' unta,jok' aatos armainen,mi salaa kirjoitettiinvain lehtiin sydämen,on työtä jumalten.
Ja kerran aikain päästä,kun hetki ennättää,ne luovat uutta untaja uutta elämää.Kaikk', kaikki tänne jää.
He luulevat, että ma laulan.Siin' erehdyttiin.En laula, en mitään ma sano,olen mykempi mykkää kalaa.Sain vain tahdon tavatalapsen laillaYli-taattomme käsialaa.Niin se on, veljeni, niin.
Sain vain käden ja kaulan,sain vain kielen ja huulet,joilla on ikuinen janoihmisten tulkiksi tulla.Muuta ei mulla.Sain vain tyhjän sielun,mi heitettiin elämän eteensyöksymään syöveritse,kestämään kaikki kohtalon ärjyt ja tuulet.Ja sanat, jotka kirjoitin veteen,ne kirjoitti elämä itse.
Tahtoisin tehdäsyntiä, paljon syntiätullakseni ihmisyyden kauttapyhimykseksi.Tahtoisin kantaamaailman vääryyden kuormantullakseni marttyyriuden kauttasankariksiitseni tähden,muiden tähden,puolesta kaikkien,joissa Jumalan henki elää.
Ma rannalla viivyn ja katson:meri musta on niinkuin yö.Ja ikuisen kurjuuden aallotlianvihreät vastaani lyö.
Miks värjyn ja varron ja viivyn,miks heity en hetteeseen?Nuo kuohut ne tuutisi munkinutuhallavaan turtuuteen.
Miks kuolon kuiluhun katson,miks käännä en silmiä pois?Tuoll' ylhäällä taivaan rauhaja valkeat tähdet ois.
En taivaan tähtihin kuulu,en kuiluun myllertävään;ma maan olen värjyvä ruoko,ja siksi ma rannalle jään.
Sa ääretön taivahan tarha,niin puhdas ja ylhäinen,sydänkuormaksi tunnen sun katseesniin vierovan kaukaisen!
Sa rajaton kurjuuden ryöppy,omantuntoni tuskana lyöt,ma syykseni tunnen kaikkisun riehujes rikostyöt!
Kun ei ole valtaa mullasylis ahmiva asettaa,niin että kuin kalvosta tähteinnäkis kasvonsa kotini maa…
Kun ei ole voimaa mullaalas kutsua kirkkahat kuutja sfäärien soittoon liittääsurun, kuoleman sulkemat suut…
Ma uudet maat sekä taivaat,yön, päivän yhtenä nään;kunis onni se oma on kaikkein,sinis veljeini vierelle jään.
Ma rannalla viivyn ja kärsin,pelastusta viel' löydä ma en.Tihut tuntoa vastaan lyövätelon aaltojen miljoonien.
Kun kohta ollaan oudon ovellaja Pietari mun passiani kysyyja päätään puistaa: »Lienet suuri kelmi;sult' talo tää kait suljettuna pysyy,mut jos lie sulla joku tunteen helmiminulle antaa, voisin harkita…»
niin vastaan hälle: »Pois oon jakanutelämän tiellä helmet kirkastuksen,mut kaiken tunsin, min voi ihmisrinta,ilon ja murheen, uhman, talttumuksen,se Herran puuta oli palavinta.Nyt on sen tuhka tuuliin varissut.»
Korvaansa kynsii hyvä Pietari:»Herramme lapsista siis lienet tuhminja synkeällä näyttää retkes pää nyt,kun tuntees tuuliin tuhlannut oot uhmin,mut jos ois joku tiedon pisar jäänytsinulle sentään, ois se mieleeni…»
Ma vastaan: »Suistot elon virtojenma luotasin ja luin pohjimmitse.Mut kunis sieluun karttui synty syvin,ma sinis nöyremmäksi kävin itse.Täydesti elin, huonosti ja hyvin,sen tiedän vain ma, mitään muuta en.»
Hymyilee vaiti vanha vartija,mi ajast' aikaan kysellyt on noitamaan tuomisia niinkuin juomarahaa,helyjä tunteen, tiedon pisaroita,joit' ei hän pyydä: kamaa halpaa, pahaa…Hymyilee hyvä taivaan portilla…
Äärillä elon myrskyävän rannanon kotini.Maapallon kohtalon siipeini alla kannanja sitä suojaan niinkuin äiti lastaan,vaikk' äidin nimeä saa koskaan en,ma tiedän sen.Ma yksin olen koko maailmaa vastaan.
Syleilen käden kahden valtamerta,mi syöksyy päin,ja sormin vapisevin kätken syyn ja nuhteenyöss' eläjäin.Mut sarastaissa kerran aamupuhteen,välähteen väkevämmän tulta, verta,ma äiti nimetönkaikk' kokoon kannan teidät sylissäinsäteiksi Jumalani pyhätön.
Ma teidät kaikki lapsikseni sain,te ihmiset;tähtenne teidän särjen taulut laineess' syyttäjäinja evankeliumiksi muutan tuskat tuhannet,— ma sydämeenne näin. —Ma teistä taistelen kuin emo kalleimmastaanja teistä eessä taivaan Luojan vastaan.
Ma lepoon laulan sen, ken itkee ikävissään.Rataanne rakastan.Oon lohtu kauneuteen kaipaavanja toivo tulevan,jot' ei viel' ole, viel' ei näy missään.Niin tyhjää työnne on,te lapset inehmon,mut kärsimyst' on täynnä tyhjyytenneja paremmasta enne.
Ja kerran valmis on tää vaippa kultakuteen,jot' ihanteista, uskost' ihmistenma kehräilenyön enkeli.Ja silloin täytetty mun työni onja maailman kohtalon.Taas tarttuu suitsiin säderatsuni,käyn lentämääntähdestä toiseen hätää välkkäväänja haihdun unelmana valkeuteen…
Enemmän kuin vettä ja leipääma isoan ja janoan sinua, Jumala.Olen nääntyä janoon ja nälkään,kun olet niin kaukana.
Mut kuvia silmähän sataa,jotka hengen hiipuvan polttoa viihdyttää,ja sieluhun kantaa sävel,mi soimahan jää:
On talvinen taival pitkä,ja sentään me elämme lämmöstä, valosta;on yllämme yössäkin ainaelon luoja ja antaja.
On pilvissä, usvissa voima,on aurinko, kaikenvoittaja, -kantaja,valonlähteen rajaton syli,josta pirskahdin pisara.
Mitä siitä, jos ylhäisin Totuusniin onkin yksin, korkeella, kaukana,kun Sinussa me elämme ja liikumme,sa elävä Jumala!
Mitä siitä, jos auringostaalas syöstyt me oomme varjojen karkeloon,kun kasvomme aina vain ovatpäin käännetyt aurinkoon!
Näen unta valvehilla,unessani valvon rukka.Siinä auringon ajatus,siinä kuura kuutamonkin,siinä mysteeri elämän,elon onni, onnen hukka.
Taida en tajuta kieltä,mitä Korkeat puhuvat,mitä Vallat kirjoittavatkirjahan poloisen sielun,jok' on auringon asunto,jok' on kuun ja kuolon kukka.
Ah sokeita me kaikki, kaikki oomme,maan vaeltajat!Vain äänet tunkee kovaan kohtaloomme,nuo ihanat.
Ne kertoo kevään suuren kukinnastameit' oottavan,ne meitä taluttaa kuin pientä lastaluo Jumalan.
Ah kaikki käymme lume silmillämmeme ihmiset!Kuin varjo, verho tään on elämämmeyöt tuhannet,
sen harhat, erheet, uskon unikuvat,jok' askele…Vast' Ijäiseen kun sielut avautuvat,me näemme…
Ennen,kun kohtasin ihmisen oudon tai omanma mietin:nään itsellein ijäti vieraan,on välillä kuilu…Nyt:nään sieluni vaellustiellä,se on minä itse.
Ennen,kun etäiseen katsoin taivahan tähteen,ma tunsin:se kaiken on turhuuden tunnus,maan matojen pilkka…Nyt:se odottavainen on akkuna,se on minun kotini.
Ennen,kun iltaisin levolle laskintomukuormani viereen,ma uskoin:ma nukun ja kohta nään unta…Nyt:taas valvon sytytetyin lampuinja varron ylkää…
Helluntai-tunnelma.
Valkeat kyyhkyt, viestit ylhät,siipenne välkkyvät levittäkää.Väistyvät jääsydän-peikot jylhät,kun ilolaulunne helkähtää.
Hengen pyhän lempeät kyyhkyt,saapukaa satuna helluntain,lientäkää murheen ja tuskien nyyhkyt,soittakaa kelloja unelmain!
Onnen kutsuna, ihmeenä tulkaakutreille kauniin, kukkivan maan,näyttäkää hopeista, hohtavaa sulkaa,tietä päivähän laupeampaan!
Puhukaa suulla suuremmalla,virttä Taattonne virittäkää,joka on tummille tähtien allakirkkaampi kirkkojen kynttilää!
Taitaa jo leuto läntinen tuulla,liemme jo heimoa helluntain.Haastamme halumme Jumalan suulla,kielellä kyyhkyjen valkeain…
Kun myrskysin,kun henkeni kapinoi ja uhmasi ja pettyi,kun sielu poti haavojaan ja silmäkulma vettyija elonhetket ryöpyten ja raueten juoksi,se kaikk' oli vapauden, vapauden vuoksi.
Kun armastin,kun sydän paloi, hehkui ja — lemmestänsä luopui,kun jumalien nektarista hulluksi se juopui,kun levon sijaan valitsin ma vaivan ja taiston,se kaikk' oli käskystä vapauden vaiston.
Kun hiljenin,vierryt en enää sotavankkurin mukaan,yksin olin niin, ettei tuntenut kukaan,ei kenkään käteen käynyt, ei pyytänyt luoksi,se kaikk' oli vapauden, vapauden vuoksi.
Kun etäännyinrinnalla öisen ritarin rämettä upottavaa,joss' sumu, liete kulkijalle salahaudat avaaja joka surun sulhoille saa kadotuksen suoksi,se kaikk' oli vapauden, vapauden vuoksi.
Kun raskain syinja harteilla kantamus oma sekä muidentaas korkeuteen katseen loin, ohitse onnen puiden,ja vasamoiden viuhuessa vaelsin vailla soimaa,ma siitä kiitän vapauden valkeaa voimaa.
Kun ihmistyin…kalliit mulle elämän on kasvot moninaiset,kirvelevät kipunat ja pienet pisaraiset,itse olen tullut meren pisaraksi tuoksi.Se kaikki on vapauden, vapauden vuoksi!
Hengen pelto,salainen kylvön sarka,niin hedelmällinen kuin muta Niilin.Luomispätsi,kuumuutta mykkää täynnä,vartoova luojaa vapisevin hiilin.
Hiljaisuus arka,maa laulun, runoudenja keinuttuja korkeen tähkävanan.Näkyjen mahti,mi kerran voittaa, muuttaatekojen myrskyks unelmoivan sanan.
Yksin en oo yksinäinen,olen yksi miljoonista;näen entispolven silmät,tunnen riemun tulevista.
Ehk' on eri riennon tahti,yksi ensin, toinen sitten;sama eessä juoksun määräkuollehitten, elävitten.
On kuin joku kaunis tähtimatkaa ohjais okahista…Yksin en oo yksinäinen,olen yksi miljoonista.
Mitä siitä, jos liemmekin houkot,jos lyö meitä laumat ja joukot,kun emme me mammonan orjiksi saa,ei saalista sormemme rihkamaa,joka täyttää sopet ja loukot!
Vain se, mik' ei ole, se on!Sana tuttu ja tuntematontuo tunnus on rientäjäin rauhattomain.Siit' usko sai uoman ja tuntomme lainja retkemme laulelon.
Kun siipeimme iskut kaikaa,me emme nää paikkaa, ei aikaa.Ja vaikk' osuu rintaamme nuolenpää,sen kaipuumme kiihkeä kilpistää,ja riemumme ilmassa kaikaa!
Monen turmion Turso jo vei,monen tempasi Lorelei…Tuhat elämää tuhlata näin ne voi,jotka Herramme huomisen urhoiksi loi,vaan taipua, tinkiä ei!
Paras sittenkin säilyy meistäpois kaikkemme liekehtineistä.Kun tulta lyö ylhäisten ilmojen sää,muu murtuva on, vain kauneus jää.Vielä mainitaan houkkojen teistä!
Suloinen, vieno Suomen suvi-ilta,sun kauttas tunnen, ett' on synnyinmaaikuinen armo, lahja jumalilta.
Siunattu ollos metsäin tyyni syvyys,mi äidin lailla huntuus peitit mun,kun enin tarpeen oli hellyys, hyvyys.
Ja ylistetty ollos vetten kaari,mi kultaa kuun ja päivän kuvastit,kun aita uppos multa onnen saari.
Oi hämäryyttä, vilpoisuutta ehtoon,kuin turvallisesti se tuudittaapois elon helteen alta Tuonen lehtoon!
Hiljainen, harras Suomen suvi-ilta,sun varjoos sammua ma halajankuin aurinko, mi vaipuu taivahilta.