The Project Gutenberg eBook ofLiesilaulujaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: LiesilaulujaAuthor: L. OnervaRelease date: July 1, 2005 [eBook #8431]Most recently updated: June 12, 2013Language: FinnishCredits: Produced by Robert Connal and the Online Distributed Proofreading Team*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LIESILAULUJA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: LiesilaulujaAuthor: L. OnervaRelease date: July 1, 2005 [eBook #8431]Most recently updated: June 12, 2013Language: FinnishCredits: Produced by Robert Connal and the Online Distributed Proofreading Team
Title: Liesilauluja
Author: L. Onerva
Author: L. Onerva
Release date: July 1, 2005 [eBook #8431]Most recently updated: June 12, 2013
Language: Finnish
Credits: Produced by Robert Connal and the Online Distributed Proofreading Team
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LIESILAULUJA ***
Produced by Robert Connal and the Online Distributed Proofreading Team.
Yön taivas seestyy, käypi jälleen pilveen, ja aamut nousee, illat pimenee, ja ihmislapset itkee, hymyilee ja vaihtuu vaihtuessa helteen, vilveen.
Ma liiaksiko kerran hymyin, itkin ja liiaksiko tahdoin, taistelin! On laannut riemu, laannut murhekin, ei kyynel vieri poskipäätä pitkin.
En ole onneton, en onnellinen.On harmaat päivät, liikkumattomuus.Jäähangen alla uinuu vanha, uus,yöhelmassa sen hämärtävän sinen.
Oi, lumimaisemien tyynet taulut, pois sielustani menkää, mieluummin kaikk' otan vanhat myrskyt takaisin ja vanhat kyyneleet ja vanhat laulut!
Mun pirttini soppea valaisee vain lieden hehkuva palo. Surullista mieltäni miellyttää sen himmeä, häilyvä valo….
Ja ruutujen takana talvinen maa niin vienosti hämärtäypi…. Lumikukkaset kasvavat akkunaan, tarun haltia tanhuita käypi….
—Sano, mummo, miks silmäsi välkeon lauha kuin lapsosen?
—Usein laskevan päivän ruskoon nousevan kaltainen.
—Sano, mummo, miks äänesi helkeniin lämpöisen läheltä soi?
—Usein muiston ja toivon virsiyht' armaasti soida voi.
Varhaistumma iki-ilta, varjot mailta kaukaisilta seuraa mua, ja ma heitä, heitä—ennen eläneitä.
Yöstä kurkoittaa ne mulle avutonta lapsenkättään, ja ne huokaa: »Tulee turmaan tahtomattaan, tietämättään!
Olet, lapsi, taattos kuva, hiillos yössä tummentuva, olet maammos orpo muisto, karreks jääpä uhripuisto!»
Syyskultiin kellastuu jo raskain heelmin puu, ja tähdet syttyy lakastuksen yli. Maan sydän yksin lyö kuin täyttymätön työ, vaikk' onkin kylläisyyttä täynnään syli.
Suur' Saavuttamaton sen unelmissa on, ja luonnon kellot ikävätä soivat pois ijäisyytehen…. Ja alttarille sen se uhraa loistonsa, min hetket loivat.
Soi kielet hyisen veen ja tuulikanteleen, ja tuhatluvuin lehdet lentää puista Ma niiden tuskaisaa kun kuulen laulantaa, en omaa orpouttain enää muista.
Ma sitä muista en. Kuin pisar merehen, kuin tähti aavan avaruuden helmaan niin hukkuu murheeni, niin vaipuu lauluni syksyn suureen suru-runoelmaan.
Koti kaukainen, armas, mi syliis mun synnytit kerran, koti kadonnut, kaunis, ole siunattu nimehen Herran!
Koti tuskainen, ankee, koti rauhan aarteita vailla, olet ainoa keidas elon muistojen korpimailla!
Kuin korkea tähti yli kaiken halvan ja karkeen sa yössäni loistat, pyhämieltä luot päiväini arkeen.
Elon murheeni kehto, yhä tuutuusi tummaan halaan, kuin hartaustempliin ma suruiseen muistohos palaan.
Pai koirani mun…. Miten silmäsi sun on uskolliset, syvät! Sa et pettäisi, sa et jättäisi, kuten tekivät ystävät hyvät….
Pai koirani mun…. Nyt silmäsi sun kuin ongelmoita kysyy: sinä ymmärrät vain ystävät, jotka ijäti yksinä pysyy….
Ensi lumi!Jähmettyväänsaartuu taivas pilvenlonkaan.Emo Maa käy uneen syvään,painuu kyyryyn kypärälleen.Ensi lumi!Uusi jälleen!Kuinka mones se jo onkaan!
Kulkee ohi kuuran siltaa monta tummaa talvi-iltaa…. Lankee mieleen härmän hunnut, kodin-, orpouden-tunnut, vanhat haaveet luota lieden, muiston tuoden, toisen vieden….
Putoo ensi lumen myötä sieluun muiston lumikukat…. Ammoin kuolleet maammot, taatot saapuvat kuin pilvein saatot…. Monta mykkää talvi-yötä kurkistaapi akkunasta, pyhäisiä joulu-öitä, jolloin ruudun takaa salaa nietoksesta orpo-rukat katsoo joulukynttilöitä, jolloin sydän kotiin halaa mieron tietä kulkemasta….
Lumi umpeen polut sataa eksyttäen syöntä monta, tehden monta koditonta…. Mutta lumen tuolla puolla yläisella taivahalla tuhat kulkee linnunrataa; ne on teitä eksyneiden, tähti-usvaa enkeleiden, joiden osa tähtein alla oli lemmen vuoksi kuolla.
Nyt he, henget eri tähtein, rientää aina siitä lähtein halki ikuisuuden iltaa iki-ikävänsä siltaa tähti-lemmittynsä luoksi kertomaan, he miten ovat lepyttäneet vallat kovat: kuollen, toinen toisen vuoksi….
Putoo kylmää valkovihmaa varhaistalven hämärihin, kukkasille elon puiston…. Talvi talven jälkeen putoo. Nousee aatos: Miksi? Mihin? Kohtalotar päämme päällä elon, kuolon lankaa kutoo…. Mutta sydämessä täällä kiertyy niinkuin hopeerihmaa unikuuraa mielikuvain hunnuks heille, kadonneille, tähtiseppeleitä muiston kuollehien kukkain teille, unhotettuin, unhottuvain….
Tuskani syytä en tohdi ma sanoa kenellekään….
Lohtua en voi toivoa, anoa, tuskani syytä kun tohdi en sanoa
Orvoksi jään, ijäti vaille ystävää, kotia….
Osani yksin on taistelut sotia elämän tään.
Tuskani syytä en tohdi ma sanoa kenellekään….
Kerran sykki mua varten syvä, lämmin ihmispovi, kerran oli mua varten avoimena onnen ovi.
Ma en hullu ymmärtänyt; sydämeni tuskan peitin, oven työnsin oudon kiinni, ystäväni ainoon heitin.
Voi eron taakkaa!Joka päivä sen painoa lisää.Sua orpo ma itkenkuin lapsi itkevi isää.
Ma kyynelin kuljen elon pimeää, pilvistä kujaa; Sun turvaasi kaipaan, kädenantoas hellää ja lujaa.
Ja silmiäs itken ja äänesi helkettä hyvää. Voi eron taakkaa, voi orpouttani syvää!
Kylmät, valkeat lumikkokiteet latuja laittaa, somat, särmäiset sokkeloni teet taruja taittaa jäisehen veteen, pintaan aution joutsenlammen, oksihin tammen, harteille, hiljaisen, nukkuvan tarhan Sieluni eteen valkeat höytyvät kuvia kutoo, kuvia herkkiä haaveen ja harhan…. Talven säähän suven kyynelet satuina putoo, käyden jäähän….
Eräänä suruisena iltana suurkaupungissa.(Marcel Martinet.)
Oi äiti, en taida rakkauttani ilmituoda, en sanoa mitään; sen saat sinä anteheks suoda: ei sellaista sanota. Sua rakastanhan niin äärettömästi. Miks olet niin kaukana? Oi, luokseni saa, kipeästi sua kaipaan, mun syömmeni kärsii….
Oi äiti, ma lempinyt oon, sitä ainakin kuvitellut. Myös he, nuo naiset, nuo hempeät hairahtuvaiset, tummat ja vaaleet, he luulivat samoin, ei pahoja olleet he kutkaan mun lapsensyömmelleni, mi palkaksi lemmen polot armahat tuskahan syöksi: ei rakastanutkaan.
Tuo täytyi sanoa heille, he kärsivät siitä, eivätkä ymmärtäneet; ja sentään ei kironnut kukaan, ei kantanut kaunaa. Mut tyhjäksi jäin, soluin kaarnana virran mukaan…. Oi äiti, mun syömmeni kärsii….
Oi äiti, oon kaupungissa, sen turulla tuomitulla; niin kylmä on mulla, on syömmeni sairas…. En miehiltä lohtua löydä, ei sydäntä, sielua suoraa heillä: peljäten pettyä elämän teillä he pahoiksi asestuvat.
Näin kulkea pakko on väkevän lailla kuin mitään ei sielu ois vailla, tuo sielu, mi kärsii, oi äiti, kuinka se kärsii….
Oh, aivan pieni ma oon yhä vielä ja turvaton, mun syliisi ikävä on, oi äiti, mua otsalle suutele hiljaa kuin ennen, ja sävelellä mua vienolla tuudita, hellä! Mut tuskaani viihdyttää et enää voi, se ainiaks itkemään jää, se pisaroi verta ja pisarat hitaasti kierii, en muuta ma tee kuin katson, kuinka ne vierii….
Näät nyt, miten hauras ma olin.Miks päästit mun maailmaan yksin!Emon armahan arvoatiennyt en lähteissä silloin.Oi äiti, nyt tiedän ja kärsin….
Tule äiti, ma pelkään! Mua miehet ei tunne, tylymielin he vierovat mua, pahat naiset mun vyöttävät vieden kunne ma itse en tahdo. Oi tule, ma pelkään…. Sun lempesi yksin on hyvä, ijät kestävä, syventyvä. Oi tule, mua kuolema vaanii, oi äiti, mun syömmeni kärsii….
Minut helmaasi sulje kuin ennen lasna! Ujo, hiljainen lapsi ma olin, sen muistat, en leikkinyt paljon. Ota luoksesi taas, käsivarsille nosta ja kantaos kauas pois! Taas kehdossa pienessä uinun ma niinkuin muinoin, ja kaihtimet valkeat, vanhat yli unteni kumartuvat, myös niiden kuluneet kuvat, nuo leikkivät lapset ja perhot…. Oi, kultaiset muistot! Oi äiti, oi äiti, sydänkäpysi kuolee, tää vankila tappaa hänet! Tule pian, mun syömmeni kärsii….
Tule pian, oi äiti, emo kallehin, helmasi avaa, taas raoita mulle sadun huntua punertavaa; unelmoida ma mielin ja vaipua uneen…. Elon aavikon polttava hiekka vedet silmästä hiertää; unelmoida ma mielin ja sitten kuolla. Tule, vie minut pois, ota luoksesi, lempee, mi osaat anteeksi antaa, siks että oot kärsinyt, saanut tuskia kantaa, siks että oot äiti. Ma kaipaan anteeksi-antamusta, sun suutelos armaan valkeaa siunausta. Tule luokseni, äiti, mun syömmeni kärsii….
Olen heitetty yksin, yön aution selkään.Voi, maailma, kuinka sun yötäsi pelkään!
Lien aavalla keinuva kaarnankuori, meri yllä ja alla kuin vyöryvä vuori!
Lien kaislanen taittuva talven tyrskyyn, laps palkovenholla eksynyt myrskyyn.
Ei ystävän kättä, ei tähteä, rantaa!Syvyyden helmaan matkani kantaa.
Oi valhe-unta varhaiskeväimen!Sit' irti sydämestäin saa ma en.Siell' yhä alla lumihunnun, jääntuo mennyt päivä soittaa säveltään….
Ja virpi kuollut poveen päivien valittaa sieluun jäytäin, nälvien: täss' ainut toivo köyhän kylväjän, vei takatalvi viljat elämän!
Kuin aaveet käymme elon mailla näillä ja tuomittuina yksinkulkuhun, mut kuormaa kahden eest' on olkapäillä: ma vuokses kärsin, puolestain sa mun.
Niin lähellä ei ystäväänsä kenkään kuin me kaksi yössä sydänten, mut huojentaa ei salli onnen senkään elomme taakkaa murhe yhteinen.
Niin kummalta tuntuvi sielussain kuin ois se taas onnen puolla, kuin kielet vanhojen aikojen taas alkais humista tuolla.
Ma kuulen sointuja rinnastain taas pitkien vuosien takaa, otan esille onneni kanteleen, mi jo hyljätyn unta makaa.
Ma katselen vanhaa ystävää, ja mielehen muistoja herää, univarjo liittyvi varjohon ja soinnut sointuja kerää.
Niin kummalta tuntuvi sielussain kuin juhlis se joulun alla, kuin olisin löytänyt onneni taas, min hukkasin maailmalla.
Istumme ajan orhien reessä, yö on yllämme, kuilut on eessä…. Raukat me rientäjät, minne vie tiemme? Päivänkö puolella huomenna liemme vaiko on hautamme syvänteessä!
Matka vierii, reen jalas luistaa…. Maantien kuuset menneitä muistaa: paljon ne näkivät, ei vielä tätä, että näin suur olis vääryys ja hätä. Hiljaa ne lumista hiippaansa puistaa.
Kuuluu kulkuset uuden vuoden…. Uuden turman vuodenko tuoden vaiko, ah, päivät jo autuahammat parantain kaikk' elon entisen vammat, uuden maan sekä taivahan luoden?
Orhit kiitävät kuoleman teitä, myöhäistä enää on hillitä heitä! Minkä me kylvimme, saamme nyt niittää. Syymme tää lunnaaks jo riittää, jo riittää, korkea Sallima, armahda meitä!
Kumisee kulkuset talvi-illoin….Milloin ne vienommin helkkyvät, milloin?Milloin aukeaa tähtien syliuuden, kauniimman maailman yli?Ihmiset, katsokaa tähtihin silloin!
Hehkuvat Salliman kirjojen kiilut niinkuin ihmishenkien hiilut. Hellemmin taivoa kirjailkaatte! Lempeinä lempeän tähden saatte, pyövelin pyytein pyövelin piilut!
Muisto syttyy, vielä kerran, valaisten kuin ennen, lepattaapi hento liekki iki-yöhön mennen. Poltettu on kaikki, syttä jälellä ja pimeyttä.
Muisto syttyy, tuikkaa sumuun sammuvaisen aivon niinkuin tähti etähinen yöhön hylkykaivon, valhe vankirotkon suuhun, riemun hulluus hirsipuuhun!
Asun autiossa palatsissa kera armahani henkikuvan. Hiljaa liekuttelen mielessäni lemmenliettä tyhjän tuulentuvan.
Täällä mielikuvain kartanossa, tääll' on koti korkee toivojemme, täällä ijät istumme näin rinnan, ijät kirkkautta säteilemme.
Tule yö, tule yö, sinä armas ja lempeä yö, joka tunnet parannusyrttien tiet, joka sielun päivän poltteesta viet pois viileään tyhjyyteen! Tule syvälle sydämeen suur' hiljaisuus, min onnessa hiljentyy elon syytös ja syy, min helmassa heljentyy elon aurinko uus!
Tule yö, tule yö, kuin tuskien jälkehen suru, jumal-aattehen lahjoista kallein! Miten rakastivatkaan jumalat heimoa hetken tään ijäisyys-itkunsa sallein ihmisen matkaan!
Tule suuri ja lempeä suru, sa, jolle on kallista kaikki, elon haurahin, hukkuvin muru, sa kohtalon korkeus, syvyys, yön impi, otsalla rauha ja ääretön hyvyys.
Tule yö, tule yö! Et lyödyn mieltä sa lyö. Uni, kuoleman kaksoissisar, vie vierille viileäin vetten ja alle ilmojen aavain, tuo voidetta polttohon haavain! Oi tiedänhän, etten ma muuten löydä, ah, rauhaa kuin suudellen huntuas lauhaa! Tule yö, tule yö, et lyödyn mieltä sa lyö!
Jalo Jauri, sankar suuri,Iki-Heljä, Herran nainen,nuo on helmet Turjan heimon,joista haastaa heimokannelhalki aikain kaikuvainen:Yhä täällä he kulkee, vaikka ei näy he,yhä toistaan ja rauhaansa etsien käy he.Jos saavat he sen,se hetki on heimomme valkeuden!
Ylenivät yökköin maassaunten urho, Jauri jalo,nuori Heljä, heimon kukka,onnenpaiste orjakansan,armas niinkuin aamun valo.Kuin kaksoistähtöset toisiaan vartenhe luotiin tahdosta kohtalotarten.Polo Turjan maajo valtias-aikaansa vartoaa.
Ja he lempi toisiansa,satu-neiti, sankar valon,ja he loisti niinkuin tähdetyli pitkän Pimentolan,Sariolan summan salon.Näin kuiske käy yöstä, mi kirkkaita kiittää:valon heimoa suurta he kerran siittää!Mut lempi on yöja sokeudella se uhrinsa lyö.
Kantaa jalo Jauri kalpaaeestä kansan yössä hankein.Samoo voittoretkeltänsäkimaltavin kilvin, töyhdöin,kera hohtovöisten vankein.Ja jäljessä urhon käy koko kansaurotöitään laulain ja kunniatansa:Kuninkaamme hän on,hän Turjan auttavi aurinkohon!
Pahat kielet neittä pauloo:Jo sun jalo Jauri hylkäs,sievän Siiran, armaan Aarian,vanki-orjan, orja-neidenvierellä nyt viihtyy ylkäs!Ja Heljä hän nauraa ja itkee ja suuttuu,ja mielensä tummuu ja mustaksi muuttuu.»Hän hylkäs mun!»Voi, häpeää, murhetta unhoitetun!
Ilkkuu impi: »Orjaa lemmit!»Sinkoo sulho: »Lemmin, lemmin,siron, nöyrän Siira-orjansekä valtiatar Aarianvälillä vain enää emmin!»Näin Heljä: »Siis tiedä, jos herjasit mua,mun lempeni ammoin jo herjasi sua,sun kanssasi vainma karkelin, kyllin jo leikistä sain!»
Ja hän katsoo alta kulmanjumalien julmaan Jauriin,ja hän näkee peikon pahansulhossansa, pakoon suorii,karkaa lailla aran kauriin.Ja Jauri hän viettävi voittonsa juhlaa,hän leikkivi, laulavi, lempeä tuhlaaja maljoja juoja uhmansuukkoja vieraille suo!
Havahtuivat Iki-Taatottai vähillä, turman nähden,jyrähtivät tuomionsa,kirjoittivat tähtiin kirotihmisluonnon heikon tähden:He nousseet on taivaan tahtoa vasten,tosi tulkohon leikistä tuhmien lasten.Ijät itsekseenhe käyköhöt, outoina toisilleen!
Hiipii luo jo hieno Heljä:»Omas olen, vaikka orja!»»Et sa ole oma Heljä,tuosta tunnen oman Heljän,ettei mua lemmi sorja!»»Sua lemmin, ah, Heljä, mun armaani ankein!»»Ole Jauri et, Jauri on orjana vankein!»He on sokeat, voi!taru tumma tää Turjalle suurelle soi.
Heljä, kovan onnen orja,heittää helyt, hylkää suvun,häipyy yksin tummaan yöhönvyötettynä pakkopaitaan,kaapuun katujoiden puvun.Näyt kummat hän näkee, hän tukkaansa raastaa,hän sankarisulhosta suuresta haastaa:»Te porttinne näähänt' ylhäistä varten, oi, ylentäkää!»
Jauri, rakkauden sokko,riisuu kypärän ja kalvan.Sydämensä päivää etseinpainuu Turjan pimentoihinlailla vaeltajan halvan.Hän kanteloon vaihtavi jousen ja miekan.Näin soitto soi sokean kanteleniekan:»Tule syliini mun,sa varjo kaunihin kadotetun!»
Iki-Heljä, Herran nainenteillä parannusta saarnaa:»Laupiaat ja nöyrät olkaa,ettei ylpeyden laineniele elon onnen kaarnaa.Mun katumustaakkaa täytyvi kantaa,siks kunnes hän saapuu ja anteeksi antaa,valon sankari tuo,tuli Herran, mi surmaa ja uudeksi luo!»
Jauri, kaihon kannelniekkasuree sydämensä paulaa,maita matkaa, uupuu, vaipuu,murtuneena, hapsin harmainyhä lemmestänsä laulaa:»Niin kauan on arvoa, ah, elämällä,kuin kaunis on Heljä maan pinnalla tällä!Tule syliini mun,sa varjo kaunihin kadotetun!»
Vyöryy valon jumalastasaapuvasta ylhä maine.Ikävöipi Iki-Heljää,ihannetta ihmismuodonlaulu niinkuin meren laine.Ja jäljessä laulajan käy koko kansakera itkien untaan ja murhettansa:»Tule syliini mun,sa varjo kaunihin kadotetun!»
Sinis kaikuu Jaurin kannel,kunis hehkuu Heljän usko.Välillänsä yö on väljä.Niin he kiertää toisiansaniinkuin aamu-, iltarusko.Yhä täällä he kulkee, vaikka ei näy he,yhä toistaan ja rauhaansa etsien käy he.Jos saavat he sen,se hetki on heimomme valkeuden!
Vieno, himmee, hopeainen, haviseva haaveen puu, nuoruus-unelmani lainen, yli virran kumartuu.
Meri kutsuu, laine laatii, vetää vuolas salmensuu, raita vapaan rannan vaatii, ikäväänsä harmaantuu.
Härmä vesipeilin peittää, nousee valju, kylmä kuu. Talviyöhön varjon heittää pitkä, jäinen piilipuu.
Heleinä hersyvät, virtoina vierren, jälleen kyynelten yö-syvät lähteet, vierivät virrassa kultaisin helmin muinaisen onneni viimeiset tähteet.
Kultaisin helmin, tuikkivin tähdin muistot kalvossa päilyen uivat, kaikki ne nousevat lauluin ja kuvin, unelmat, jotka jo unhottuivat.
Kaikki ne kiertyvät seppeleen lailla ympäri kaihoni aurinko-haamun: yhtä on armas se ehtoossa elon kuin oli koitteessa alkavan aamun.
Ilman hämylaineet hienot, puiden punerrukset vienot huolii himmenevän maan kevät-unten purppuraan.
Taivaan kantta leuto-säinen soutaa tähti yksinäinen, niinkuin pursi hopeisen suvi-öisen joutsenen.
Haaveet heijaa maassa, puussa, suvihaaveet huhtikuussa. Helähtelee herkkä jää, pajun virpi värähtää.
Oksat unelmista taipuu, onnen odotusta vaipuu. Taivas kuulas yötä maan syleilee kuin armastaan.
Nääthän, nääthän mun otsallain on tuskan ja kuoleman hiki, anna mun yksin yöhön mennä, astuit jo liian liki!
Anna mun varjona painua hiljaa korpehen humisevaiseen mättäälle vaipua, ruohona herätä aamuhun sunnuntaiseen!
Kuu valkea käy yli kattojen kimmelpintain vait, ympäri yhä…. Yön suojeluspyhä hän on sekä kärsiväin rintain.
Kuu valkea käy, tulijumala tyyni ja lempee…. Ovelta ovelle, povelta povelle valahtaa vaippansa hempee.
Kuu valkea käy kuin kuoleman siunaus kulkee Täht'yön salahuntuun, olon autuaan tuntuun hän raukeat silmät sulkee.
Muistelen tähtiä menneen talven, silmiä kultaiseni. Poies multa silmäinsä loiste ijäksensä meni.
Soudan, soudan viherjää vettä, kuuntelen laulua laineen. Turhaksi tunnen elämän onnen, turhaksi maallisen maineen.
Olipa mullakin köyhällä kerran kartano kauneinta kultaa. Nyt on mulle maailma kaikki mustaa turvemultaa.
Soudan, soudan viherjää vettä, ruuheni vaipuu, vaipuu. Hiljaa, hiljaa solisee viileen lainehen laulava kaipuu.
—Tyttöni, tyttöni kultatukka,särkijä sydänten!Miksi sa armas auringonkukkahymyät kaikillen?
—Lienen ma nuokkuva nurmenukkataittuva tiellesi sun!Varsani, varsani mustasukka,miksi sa muserrat mun?
—Halla hyyti uni-kukan hauraan.Uneksija, herää, tartu auraan!
—Ah, en voi, en enää koskaan herää.Itken unelmani kultaterää….
Mainingit vellovat puolehen maan, hiekkarantahan rauhaisaan, raukeaan uupuen uinailuun helle-päivänä heinäkuun.
Vaieten vierivät viestit veen rannan raitojen siimekseen, tarinat hyrskyjen hämärtyväin auringon läikkänä kimmeltäin.
Vasta kun yö saa ylitse maan, havaa haltiat haudoistaan himmeään siintoon, helmihin kuun lainesormien soitteluun.
Silloin ne yöllistä purjehtijaaVellamon virsillä tuudittaa.Jäävät jäljet laulelon täänainiaks sieluunsa kimmeltämään.
Kuin syksyn päivä himmee elon kehrä painuu päin iltaa ikuista ja helmaa maan, kuin pisar, lehti, tähti, hetken helmet kaikki, pois raukeaa se rauhan Nirvanaan.
Ah, autuasta heittää tiedon, tahdon taakat, vajota, sulaa sieluun suurempaan, tummuuden siivin soutaa ikuisuuden yöhön, kadota kaikkeuden unelmaan.
Katveessa kalpeassa basaltti-pilarikon, siinnossa jäisen sinen unta ja taikaa on. Soiluvat, soljuvat alhaalla aallot muistojen laulelon.
Rotkojen seiniltä hohtaa sieluja helmien, kuultaa himmeät haaveet vuosien myrjaadien. Tippuvat, tippuvat kyyneleet kylmät puikoista pylväiden.
Kuilujen yöstä soi kuin kellojen helinää. Pisarten ikuinen itku paasille soimaan jää ollutta, mennyttä, kristalli-kukkain kelmeää päilyntää….
Sinä olet turmellut sukuni suuren isästä lapseen, langennut raskaana lumena murheen hapsesta hapseen, hiiltänyt haaveen, tahdon ja kunnon myrkyllä salaisen turmion tunnon! Katson ma kunne, aina ma nään Medusan pään!
Tappanut olet jo taattoni armaan, minä lien toinen; jokainen on, ken kasvosi näki, tahtosi loinen!
Orjana jaksa en enää ma nousta,käyttää en heimoni kalpaa, en jousta.Herpoaa käsi, kun eessäni näänMedusan pään!
(Maeterlinck.)
Kolme tyttöä pientä he surmasi nähdäkseen, mitä kullekin oli kätketty sydämeen.
Oli ensimäinen onnea tulvillaan; veri maahan pirskui ja katso, kasteesta sen kolme kohosi pystyyn käärmettä kähisten.
Oli sydän toinen hyvyyttä pelkkää vaan; veri maahan pirskui ja katso, kylvöstä sen kolme kasvoi karitsaa kaunoista niitullen.
Oli kolmas onnettomuutta tulvillaan; veri maahan pirskui ja katso, hurmeeseen kolme enkel-lasta laskeui polvilleen.
Ah, sydän, turhaan kuoloas oon surrut.Vain kasvaaksesi hetkiseksi murrut!
Sa helmen sait, kun surun kuorees sulit, sa kadotit, ja kauniimmaksi tulit.
Näin jumalille lempikorun loit sa, pololle haltijalles aarteen soit sa.
Sa simpukkani sairas, kiitos sulle, ah, tuskastakin, jonka tuotit mulle!
Kuink' oisin sua ilman köyhä, pieni!Sun kanssas jumaloihin kulkee tieni.
On aikainen aamu.On auringon varhainen valtakunta.
Elo elpyy ja nuortuu. Käsivarret Maa-emon sorjina suortuu; se on heräävä lapsi, min itkusta vielä on kostea hapsi; oli yöllä se nähnyt synkeää unta, sitä säikytti haamu; mut aavehet kauhun jo armaassa aamussa unhottuivat.
Yön usvat nyt uivat sen yllä kuin satujen välkkyvä perho, kuin auer ja ruskoisten hattarain verho, kuin kaaret kaunihin uhrisauhun….
Ne nousee liepeiltä lempeäin lehtoin kuin puolesta lempeäin elämän-ehtoin; oi, että taas kukkia tulvis maa ja tuoksuis yrtit ja ruusut aukeis ja siivet kantaisi taivojen taa ja kaikki maailman kahlehet laukeis…!
On aikainen aamu Valo leikkii ja läikkyy, uni väistyy ja väikkyy…. Ja kangastus kaukaisen, armahan kuvan ui silmissä autuaan havahtuvan.
Tulpaanit nuokkuvat naljaten naurain, syttyen riemuhun sydämin haurain, kaivaten kaunetta maljakon, korin, näyttelypöytiä markkinatorin.
Palvovat liekkejä varjojen mailla auringon tyttäret aatosta vailla, keinuen, kirmaten keskessä pauhun, katveessa sähköjen, kierteessä sauhun.
Korennot heijuvat hehkussa illan yllä kuulaan, viihtyvän veen lailla siintävän smaragdi-sillan kortepylväästä kortteeseen.
Säteistä painuvan päivän luotu, kultainen perho, hetkesi lyö: keinuvan lumpeen umpussa suotu sulle on hauta ja ikuinen yö!
Värisee rusko, kauneusmurhan partaalla niinkuin se vaikerois. Itken kuoloa korennon turhan, ruskon myötä mi raukee pois.
(Musset.)
Povi niinkuin syksyn salo, silmä niinkuin musta pii, hipiällä kalvas palo: tuo on Barcelonan valo, markisitar d'Amaëgui!
Katseillansa säihkyvillä syttää joka sydämen! Mun hän on, mun yksin, sillä säilällä ja sävelillä suloistani suojelen.
Mun hän on tuo kuuma kukka, ripsisilmänsä on mun, jalankaarre, silkkisukka ja tuo tumma hulmutukka, laineisiin min uppoun.
Mun hän on tuo joutsen vieno, uiva utuharsoissaan, valkovarren viiva hieno, kautokenkä, käsi pieno alla valkohansikkaan.
Mut jos ripsen alta salaa salaman vain silmä lyö, koko Kastilia palaa, säilät surmantöihin halaa, monta silmää peittää yö!
Kenpä arvas hurmioita, joita hurja mulle soi, kenpä laski suuteloita, lemmen kuiskehia noita, jotka yöhön huminoi!
Kenpä arvas aamujansa, kuinka sorja sirkuttaa, kun hän pauloo poveansa, vyöhön kirjosolkeansa sormin siroin solmiaa!
Hovipoika, airueni, käykäämme yön helmahan! Laulajaiset armaalleni laita, jotta rakkauteni raikuu yli Espanjan!
Päivä laskee, viihtyvät vienot veet,ruskossa uivat rannat kyyneltyneet.Lakkas sirinä sirpin, hälinä työn.Kyläinen kuisti verhouu vaippaan yön.
Kaikk' on hiljaa, taloset veräjineen vetehen kuultaa. Tähdille yksikseen Halli vain haukkuu. Arasti akkunan alla tyttönen hiipii niitulla kimaltavalla.
Kaiu merihelmein kannel, vieno virpiviita soita! Maa ja taivas, kaikk' on täynnä mielikuvain karkelolta.
Kutoo kuudan kirjo vöitä, heittää helkkyväistä routaa. Unet jäisen veden reunaa niinkuin joutsen parvet soutaa.
Kuultaa merenpohjan yöstä haaveen kummat kultakennot, helaa meri-menninkäisten simapillein äänet hennot.
Herää loihtuun, syttyy hehkuun kivettyneet kaunomuistot, halki kuolon kuvastimen puuntaa koralliset puistot.
Siintää simpukkaiset riutat sydämestä synkkäin vetten, kimmeltävät kimalaiset niinkuin etsinnässä metten.
Soiko ilma? Vaiko täällä sielussa vain outo jokin? Saaren merellisen yllä lyövät siivet myrskylokin.
Ma laps olen Leton lempeän ja korkean Aurinko-Taaton, sain syntymälahjaksi laulujen maat, runo-impien valkean saaton.
Sain mielen-ankean ainaisen ja vaeltaja-sauvan käteen, sain soittimeks sykkivän sydämen ja kieleksi päivän säteen.
Myös kauas-ampuja katseen sain…. Kaikk' yllätän kohtalon nuolet: elonlangat tiedän ma lyhviksi ja pitkiksi elämän huolet….
Sitä rakkaampi, kauniimpi, kalliimpi on joka helkkyvä riemun hetki. Mun retkeni tomun lapsien luo on auringonsätehen retki!
Mun tieni vie sykkiväin sydänten luo.Ken antavi laulun parhaan?Mua temppelin harjalta vetää poishalu hukkuvain hetkien tarhaan.
Mua Olympon onnesta vetää pois halu huolihin ihmislasten. Mun harppuni heljä helistä voi vain ihmisen rintaa vasten!
On muuten mykkä Muusien suu ja tyhjä mun marmoripääni, jos ei sieltä ihmisen ikävä soi ja ihmisen tyttären ääni.
Vala kultia Aurinko-Taattoni suur' yli karkelokenttäin maisten! Tuost' onnesta turhasta osani vien ja neidoista kuolevaisten!
Otan aurinko-morsion itsellein syvän tummuuden kartanoista, ja tuon kun ma vaatetan valkeuteen, ei valkeampaa ole toista!
Hän välkkyy ja helkkyy ja helisee, hän syömmensä soitoksi lainaa, ja häntä ma kiitän, jos päähäni ken runoniekan laakerit painaa!
Asunut ma olen noissa kirkkahissa, korkeoissa, kauan, kauan, aina, aina: suven nuoren sunnuntaina, vielä paljon myöhemminkin hälvettyä aamun häivän, askarteessa arkipäivän. Uupuessa elon sotiin sinne palannut kuin kotiin.
Siellä oli lapsuuteni armas kehto, tarun, lemmen, mielikuvain ensimäinen leikkilehto.
Oli kehto ruusupuinen tuolla ruusuprinsessalla, tuutijana hymysuinen hämyn tytti taivahalla.
Ajat vieri, ajat muuttui. Lakkas lehto tuutimasta unelmien ruhtinasta. Kovat vallat leikkiin puuttui. Iski tulta ukon nuoli, iski puhki terhentarhain: laukes lumot haaveen harhain, kaikki linnan ruusut kuoli.
Katsoin niinkuin havahtuva; uusi oli maailmankuva edessäni, ensi kerta katse kiersi yltä, alta, silmä kantoi laajemmalta. Näin ma maita tuhatluvun, näin ma viisi valtamerta, kaikki täynnä elämätä kuolevata, syntyvätä, työtä turhaa kumman suvun muuttuvaisen, murtuvaisen, vailla määrää matkaavaisen oudon johtotähden yössä, oudon voiman pakkotyössä, voiman, jok' ei säästä lastaan, joka etsiessään uutta, luodessansa ikuisuutta, nousee itseänsä vastaan….
Lausuin julki julman lain: Kuink' ei sortuis pilvilinnat, arat, herkät ihmisrinnat, sortuuhan myös kivilinnat, pantsar-pinnat; katoo kaikki, mitä tehtiin, mitä nähtiin, kuink' ei katois haavekuvat, hengen hennot tuulentuvat!
Kyynel puhkes silmästäni, vedet viljat, kuumat juoksi kaikkien ja kaiken vuoksi. Onko edes Styxin luona vaiva suurempi kuin meillä! Mit' on kuolon virran kuona verrattuna kaikkeen siihen, mikä vyöryy elon teillä! Mit' on kylmyys Lethen laineen verrattuna polttoon meidän, kärsimykseen hengen, aineen, tuskaan määrättömään, jonka tuottaa liekit maailmanpalon, jot' ei saada sammumahan, vaikka vuotaa valkeahan kyynel- sekä hurmevirrat…. Soppeen salaisimman salon kuuluu Tuonen neitten pirrat. Käsi julma tarttunut on elon katkeavaan lankaan, pirstoo kauniin kirjokankaan!
Silmälauta hiljaa vaipuu…. Sielu itkee vanhaa untaan, rinnan täyttää turha kaipuu lapsuus-onnen valtakuntaan….
Pilvilinnat, taivaankaaret, ulapalla avaruuden rauhan hempeet höyhensaaret, jumalien uhrikunnaat hämärässä ikuisuuden, seestykää, oi, jälleen meille! Ihmettä ma rukoelen, sädekehää kärsineille….
Silmälauta hiljaa vaipuu…. Maa jo jalkain alta haipuu, kulkee niinkuin kultalangat pyhät haaveet pääni yli, loihdut vanhat mielen valtaa, aukee, aukee kadotetun paratiisin lauha syli….
Pilvilinnat! Päivän nousten, pimeen mennen kauniimmat kuin koskaan ennen, samat, eikä sentään samat, surun suuren suurentamat!
Mahtuu sinne kaikki kansa, ei vain jotkut, ei vain sadun prinssi kera prinsessansa. Jokaiselle valmistettu sija mieluinen on siellä, kenkään ei oo toisen tiellä, vieras, outo, siell' ei kukaan, kurjinkin saa tulla mukaan.
Näen, kuulen: kulkee kaukotaivaan rantaa ihmisjoukot sankat, taajat, onnessansa suuret, laajat. Rauhan palmut valkeet hohtaa, päivä paistaa, hyvyys johtaa….
Pyörryttävän pyhät kuvat takaa ajan ankeen, tumman, takaa taiston, surun summan sielun silmään seijastuvat.
Syttyy sydämehen usko niinkuin pilven paltehella punertuva aamurusko. Sortuu, vaipuu, vaipuu vahvat kivilinnat, sortuu heikot ihmisrinnat, vaan ei sorru ihmishengen pilvilinnat! Murtuu päämme päältä majat, mutta raunioilta kasvaa kaunihimpain rakentajat, niiden, joiden heljät kuvat nyt jo kaukaa verhon takaa sieluhumme kangastuvat.
Uupuessa elon sotiin sinne palaamme kuin kotiin.
Kuuluu torvien toitotus ja sadan kavion jymy. Vuoret kaikaa ja tömisee maa, kun ritari häitään ratsastaa morsion nuoren rinnalla. Mut morsion nuoren huulilta on kuollut nuoruuden hymy.
»Neiti marmorin-valkoinen, mihin hukkasit silmäsi säteen? Ole ihana impeni onnekas, et vanki sa oo, vaan valtias: hääkellomme, kuuletko, vastaan jo soit Saat kaiken, min ihminen saada voi, saat kullat ja päärlyt käteen!»
»Ritari hurmehen-punainen, on toinen ylkä jo mulla. Punaverkana puuntavi kirkkoties, välillämme istuu murhattu mies. Varo kostoa valkean vainajan: vie toisen meistä hän hautahan, ei koskaan me kirkkoon tulla….»
Ritari hurmehen-punainen näin huus: »Vaikka henkeni hinnan se maksais, niin sua suutelen ja kuolleiden haamuja pelkää ma en!» Kävi ritari syliksi morsiameen: sai suihkavan surman sydämeen, veri purppuroi rohkean rinnan.
Neiti marmorin-valkoinen näin kuiskaili: »Päivät huolen jo päättyy, jo pääsen ma vihillen sun kanssasi, sulhoni ainoinen….» Ja hän nauravi, nauravi, nauravi vaan ja kalpeilla karkeloi huulillaan ilo kaamea mielipuolen.
Kuuluu torvien toitotus ja sadan kavion jymy. Vuoret kaikaa ja tömisee maa, kun ritari häitään ratsastaa, ritari hurmehen-punainen ja neiti marmorin-valkoinen huulilla hullun hymy….