"Ajatteleppas — minä toivon, että voisimme matkustaa kumpainenkin!" huudahti hän äkkiä. "Silloin olisi kaikki selvää."
"Jollet sinä olisi niin vietävän itsepäinen, niin selviäisi se joka tapauksessa. Sinulla ei ole muuta tekemistä kuin lähteä. Minä pidän täällä huolen kaikesta sillä aikaa, ja seuraavana vuonna voin minä lähteä matkalle."
"Minkävuoksi minä matkustaisin? Minulla ei ole ketään, joka odottaa minua…"
"Omaisesi", keskeytti Pentfield kiivaasti.
"Mutta niitähän on sinullakin", keskeytti Hutchinson. "Tyttö, tarkotan — senhän tiedät."
Pentfield kohautti olkapäitään juron näköisenä. "Hän voi kyllä odottaa, minun mielestäni."
"Mutta hän on odottanut nyt kaksi vuotta."
"Ja yksi vuosi lisää ei tee häntä niin vanhaksi, että häntä ei voisi tuntea."
"Siitä tulisi kokonaista kolme vuotta. Ajatteleppas sitä, vanha poika — kolme vuotta tässä kolkassa maailmaa, täällä kadotukseen tuomittujen kaatopaikalla!" Hutchinson kohotti käsivarttaan ja päästi melkein äänekkään valituksen.
Hän oli useampia vuosia nuorempi toveriaan, ainoastaan kahdenkymmenenkuuden vuoden vanha, ja hänen kasvoillaan oli sellainen ikävän ilme, jonka huomaa niissä, jotka turhaan ovat ikävöineet asioita, jotka ovat olleet heiltä kauan kielletyt. Sama ilme oli Pentfieldin kasvoilla, ja hänen valituksensa ilmeni selvästi olkapäiden kohautuksessa.
"Minä uneksin viime yönä, että olin Zindkand'illa", sanoi hän. "Musiikki soi, lasit kilisivät, naiset naureskelivat, ja minä tilasin munia — niin, munia, sir — paistettuja ja käristettyjä ja sipullettuja munia, valmistettuna kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja minä nielin ne niin pian kun ne tarjottiin."
"Minäpä olisin tilannut sallaateja ja vihanneksia", arvosteli Hutchinson nälkäisen näköisenä, "suuren, komean retikan ja sipulia ja retiisejä — sellaisia, jotka narskuvat hampaissa kun niitä puree."
"Minä olisin kyllä tilannut sellaisia tavaroita munien jälkeen, jollen vaan olisi herännyt", vastasi Pentfield.
Hän otti lattialta huonosti viritetyn banjon käteensä ja alkoi näppäillä siitä joitakin epävarmoja säveliä. Hutchinson vavahti ja huokasi raskaasti.
"Anna olla sen!" huudahti hän äkkiä kiivaasti, kun toinen alkoi soittaa jotain iloista sävelmää. "Se tekee minut hulluksi. Minä en voi sietää sitä."
Pentfield heilautti banjon toiselle makuulavitsalle ja alkoi hyräillä.
Toinen vavahti jälleen siinä istuessaan, ja hän painoi päänsä pöytää vasten. Pentfield jatkoi yksitoikkoista rummuttamista rystysillään. Kova paukaus ovella veti hänen huomionsa puoleensa. Kuura ryömi hitaasti ovenpieliä ylös valkoisen vaipan tavoin.
Sitten syntyi hiljaisuus, ja tämä hiljaisuus ei keskeytynyt ennenkuinBillebedam tuli ja asetti noppalaatikon pöydälle.
"Hm — hyvin kylmä ulkona", sanoi hän. "Oleson — hm — puhutteli minua ja sanoi, että — hm — Yukon on jäätynyt viime yönä."
"Kuuleppas, vanha poika!" huudahti Pentfield ja löi Hutchinsonia olkapäähän. "Se meistä, joka voittaa, voi lähteä matkalle parempaan maahan huomenaamulla varhain." Hän otti laatikon ja rämisteli iloisesti noppia. "Mitä panemme?"
"Pokeria yksinkertaisesti", vastasi Hutchinson. "Heitä sinä ensin."
Pentfield pyyhkäsi rämisten astiat pöydältä ja heitti sille kaikki viisi noppaa. Molemmat seurasivat innokkaasti niitä silmillään. Ei löytynyt yhtään samanlaista ja korkein noppa osotti viitosta.
"Stiff!" valitti Pentfield.
Pitkän miettimisen jälkeen otti Pentfield ylös kaikki viisi noppaa ja pani ne laatikkoon.
"Minä heittäisin viitosia sinun sijassasi", sanoi Hutchinson.
"Sitä sinä et tekisi — et ainakaan ennen kun olet nähnyt tämän", vastasi Pentfield samalla kun hän heitti uudelleen. Taaskaan ei ollut yhtään samanlaista, ja tällä kertaa nousi noppien arvo yhdessä jaksossa kahdesta kuuteen.
"Stiffnytkin!" valitti Pentfield. "On yhtäkaikki jos et heitäkään, Corry — sinä et voi hävitä."
Toinen keräsi nopat vastaamatta, pudisti niitä, heitti ne pöydälle ja näki, että hänkin oli heittänyt kuuden pisteenstiffin.
"Voittanut sinut joka tapauksessa, mutta minun täytyy tehdä se paremmin", sanoi hän, samalla kun hän otti neljä nappulaa heittääkseen kuutosia. "Ja tässä tulee surmanisku."
Mutta nopat osoittivat kakkosta, kolmosta, nelosta ja viitosta — siis vielä kerranstiff, eikä parempi eikä huonompi kuin Pentfieldinkään heitto.
Hutchinson huokasi.
"Ei tapahdu kertaakaan miljoonasta", sanoi hän.
"Ja tuskin yhdelle ihmiselle miljoonasta", lisäsi Pentfield, minkä jälkeen hän nopeasti kokosi nopat ja heitti. Kolme viitosta tuli näkyviin, ja pitkän harkitsemisen jälkeen sai hän neljännen viitosen toisella lyönnillä. Hutchinson näytti kadottaneen kaiken toivonsa.
Mutta ensimäisellä lyönnillään sai hän kolme kuutosta. Toisen silmät saivat epäröivän ilmeen ja toivo syttyi uudelleen hänen omiinsa. Hänellä oli yksi heitto jälellä. Yksi kuutonen vielä — ja hän saisi matkustaa jään yli suolaveden luo ja kaupunkeihin.
Hän pudisteli nappuloita laatikossa, teki yrityksen heittääkseen, mutta empi ja jatkoi niitten pudistelemista.
"Anna mennä! Anna mennä! Et kai aijo pitää niitä siinä yöhön saakka!" huudahti Pentfield kiihkeästi. Hän painoi kyntensä pöytää vasten ja nojasi itsensä raskaasti sitä vastaan, vaivoin hilliten mielenliikutustaan.
Nopat vyöryivät ulos ja ylöspäin kääntynyt kuutonen kohtasi molempien miesten silmät. He istuivat molemmat ja tuijottivat siihen. Syntyi pitkä hiljaisuus. Hutchinson heitti salavihkaa silmäyksen toveriinsa, joka näki sen ja antamatta huomata sitä työnsi huulensa ulos koettaakseen näyttää huolettomalta.
Hutchinson nauroi noustessaan ylös. Se oli hermostunutta, levotonta naurua. Tällaisessa tapauksessa oli ikävämpää voittaa kuin tapata. Hän kiersi pöydän ympäri toverinsa luo ja tämä kääntyi hitaasti häntä kohden.
"Voit olla yhtä hyvin vait, Corry! Minä tiedän kaikki, mitä aiot sanoa — että sinä mieluummin tahdot jäädä tänne ja antaa minun matkustaa, ja kaikkea sellaista — joten sinun ei tarvitse ensinkään sanoa sitä. Sinulla on omaisesi Detroitissa tervehdittävänä, ja siinähän on kylliksi. Muutoin voit sinä suorittaa minulle juuri sen, jonka olisin tehnyt, jos olisin päässyt matkustamaan."
"Ja se on…?"
Pentfield luki kysymyksen kokonaisuudessaan toverinsa silmistä, ja hän vastasi:
"Niin, juuri sen. Sinä voit tuoda hänet tänne minun luokseni. Ainoa erotus tulee olemaan, että meidät saadaan vihkiä Dawsonissa San Franciscon asemasta."
"Mutta, rakas ystävä", huomautti Hutchinson, "miten ihmeessä minä voin hänet tänne tuoda? Emmehän ole sisaruksia, ja sitten en ole koskaan edes nähnytkään häntä, minkävuoksi ei taida olla oikein sopivaa, että me matkustamme yhdessä. Luonnollisesti ei siinä milloinkaan olisi mitään pahaa — sen tiedämme kumpainenkin — mutta ajatteleppas, miltä se muista näyttäisi!"
Pentfield kirosi hiljaan — manaten "miltä se muista näyttäisi" lämpimimmille seuduille kuin Alaska.
"Ja jos sinä tahtoisit olla niin hyvä ja kuunnella, etkä niin kirotun pian ala kopeilemaan", jatkoi hänen toverinsa, "niin olet huomaava, että parasta, mitä näissä olosuhteissa voin tehdä, on antaa sinun matkustaa tänä vuonna. Eihän ole kuin yksi vuosi seuraavaan ja silloin voin minä lähteä."
Pentfield pudisti päätään, vaikka hän selvästi taisteli kiusauksen kanssa.
"Ei käy päinsä, Corry — hyvä veli! Minä kiitän sinua ystävällisyydestäsi ja kaikesta tästä, mutta se ei käy päinsä. Minä häpeisin joka kerta ajatellessani, kuinka sinä orjailisit täällä minun sijassani."
Eräs ajatus näytti äkkiä heräävän hänessä. Hän alkoi etsiä makuukomerostaan, penkoi innoissaan kaikki nurin, ja sai lopuksi käteensä taskukirjan ja kynän, minkä jälkeen hän istui pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa ripeällä ja varmalla kädellä.
"Kas tässä", sanoi hän ja antoi kirjoituksen toverilleen. "Jos sinä vaan annat tämän, niin tulee kaikki hyväksi."
Hutchinson luki ja pani paperin pois.
"Mistä tiedät, että hänen veljensä on halukas tekemään vaivaloisen matkan tänne?" kysyi hän.
"Oo, sen tekee hän kyllä minun tähteni — ja sisarensa", vastasi Pentfield. "Mutta hänhän on tottumaton sellaisiin vaivoihin, ja senvuoksi en tahtoisi uskoa tyttöä yksinään hänen huostaansa. Mutta kun sinä olet kolmantena käy matka sitävastoin helposti ja varmasti. Niin pian kun tulet perille, lähdet sinä heidän luoksensa ja valmistat häntä matkalle. Sitten matkustat itään omaistesi luo, ja kun kevät on tullut, ovat hän ja hänen veljensä valmiita seuraamaan sinua. Minä tiedän, että sinä tulet pitämään hänestä heti ensi hetkestä — ja katsohan tätä, niin tunnet hänet niin pian kun saat nähdä hänet."
Hän aukaisi kellonsa kuoren ja näytti valokuvaa, joka oli kiinnitetty sen sisäpuolelle. Corry Hutchinson tarkasteli sitä nähtävällä ihastuksella.
"Mabel on hänen nimensä", jatkoi Pentfield, "ja on kait parasta, että sanon sinulle, mitenkä osaat sinne. Niin pian kun tulet San Franciscoon, otat ajurin ja sanot: 'Ajakaa Holmesille Myrdon Avenuelle!' Minä ihmettelen todellakin, jos edes tarvitsee sanoa kadun nimeä. Ajuri tietää joka tapauksessa missä tuomari Holmes asuu. — Ja sitten", lisäsi Pentfield lyhyen vaitiolon jälkeen, "ei olisi pahitteeksi, jos hankkisit minulle muutamia pikkukapistuksia kuten — hm…"
"Joita nainut mies tarvitsee", naurahti Hutchinson.
Pentfield nyrpisti suutansa.
"Niin juuri — lautasliinoja ja pöytäliinoja, ja lakanoita ja tyynyjä, ja kaikkea sellaista. Ja sitten voisit hankkia kunnollisen pöytäkaluston. Sinä käsität, että hänen olisi vaikea tulla toimeen ilman sellaisia tavaroita. Sinä voit kuljettaa ne höyrylaivalla Behringin meren yli."
Hutchinson kannatti innokkaasti tätä ajatusta. Kaikki hänen epäilyksensä oli kadonnut, ja häntä alkoi yhä enemmän miellyttää tehtävänsä.
"Minä lupaan, Lawrence, että minä tuon tyttösi tänne oikein hienolla tavalla", sanoi hän keskustelun päätyttyä, kun he molemmat nousivat paikoiltaan. "Minä huolehdin ruuanlaitosta ja hoidan koirat, ja veljelle ei jää muuta tehtävää kuin katsoa, että hänen on hyvä olla ja tehdä se mitä minä mahdollisesti unohtaisin. Mutta minä olen unohtava mahdollisimman vähän, sen voin luvata sinulle."
Seuraavana päivänä pudisti Lawrence Pentfield hänen kättänsä jäähyväisiksi ja seisoi sitten ja katseli hänen ja koirain jälkeen, kun ne katosivat ylöspäin jääpeitteistä Yukonia matkalla suolaveden luo ja muuhun maailmaan. Sitten meni Pentfield takaisin Bonanzakaivokseensa, missä nyt oli monta kertaa ikävämpää kuin tavallisesti, ja hän katsoi päättävästi kohti lähestyvää pitkää talvea. Siellä oli paljon tekemistä, valvoa työntekijöitä ja johtaa leikkauksia, kun porattiin säännöttömiä, rikkaita malmisuonia — mutta hän ei ollut sieluineen mukana työssä. Ja samoin oli asianlaita ryhtyipä hän mihin tahansa siihen saakka, kunnes rakennuksen hirsiseinät alkoivat kohota kukkulalle kaivoksen takana. Se oli oikein iso talo, huolellisesti rakennettu ja jaettu kolmeen siistiin huoneeseen. Jokainen hirsi oli veistetty ja salvettu — kallista työtä, syystä että työmiehillä oli viisitoista dollaria päivältä. Mutta Pentfield ei pitänyt minkäänlaisia kustannuksia liian suurina, kun oli kysymyksessä Mabel Holmesin tuleva koti.
Hän joudutti innokkaasti rakennustyötä. Hänellä oli myöskin seinäalmanakka pöytänsä yläpuolella, ja hänen ensimäinen tehtävänsä joka aamu oli repäistä edellisen päivän numerolappu pois ja laskea, kuinka monta päivää mahdollisesti olisi vielä jälellä ennenkuin hänen toverinsa saapuisi alaspäin Yukonia kevätpuoleen. Muuten oli hän päättänyt, että kukaan ei saisi vielä nukkua uudessa asunnossa kukkulalla. Sen täytyy olla yhtä uuden ja käyttämättömän hänen tullessaan kuin se nytkin oli; ja kun uusi asunto oli täydellisesti valmis, pani hän riippulukon sen ovelle. Ei kukaan, häntä itseään lukuunottamatta, saanut mennä sinne sisälle, ja hänellä oli tapana istua siellä tuntikausia, minkä jälkeen hän tuli ulos kasvoillaan omituisesti säteilevä ilme ja iloinen ja lämmin loiste silmissään.
Joulukuussa sai hän Corry Hutchinsonilta kirjeen. Hän oli äskettäin tavannut Mabel Holmesin. Hän oli kaikkea mitä hänen tulikin olla tullakseen Lawrence Pentfieldin vaimoksi, kirjoitti hän. Hutchinson puhui hänestä innostunein sanoin, ja kirje sai veren kuohahtelemaan Pentfieldin suonissa. Useita kirjeitä tuli, tuhkatiheään yksi toisensa jälkeen, ja toisinaan kaksi eli kolmekin samalla kertaa, kun postinkuletus oli ollut seisahduksissa. Ja kaikissa oli sama sävy. Corry oli juuri tullut Myrdon Avenueltä, Corry oli juuri lähtemäisillään Myrdon Avenuelle; eli Corry oli Myrdon Avenuella. Ja hän viipyi yhä kauemmin ja kauemmin San Franciscossa — eikä puhunut mitään Detroitiin matkustamisesta.
Lawrence Pentfieldistä alkoi tuntua, että hänen toverinsa oleskeli liian kauan Mabel Holmesin kodissa ollakseen matkalla itään omaisiaan tervehtimään. Hämmästyksekseen huomasi hän tuntevansa tämän johdosta toisinaan jonkinlaista rauhattomuutta, ja hän olisi tullut vielä enemmän levottomaksi, jos hän ei olisi tuntenut sekä Mabelin että Corryn niin hyvin. Mabel taas kirjeissään kertoi enimmäkseen Corrysta. Muuten ilmeni niissä myöskin epäilys, joka suorastaan läheni vastahakoisuutta jään yli matkustamiseen ja vihkimiseen Dawsonissa. Pentfield kirjoitti iloisesti takaisin ja laski leikkiä hänen pelostaan, jonka hän otaksui johtuvan enemmän matkan vaivojen ja vaarojen pelosta, kuin tyttömäisestä epäröimisestä.
Mutta ikävä ja pitkä talvi pitkine odotuksineen — kahden edellisen samallaisen talven jälkeen — rasitti häntä. Työn valvominen kaivoksessa ei tuottanut enään mitään helpoitusta jokapäiväiseen yksitoikkoisuuteen, ja tammikuun loppupuolella oli hän alkanut aina vähän väliä pistäytyä Dawsonissa, missä hän jonkun hetken haihdutti ikävyyttään pelipöydän ääressä. Juuri senvuoksi, että hän saattoi uskaltaa hävitä, voitti hän, ja 'Pentfieldin onni' tuli vakinaiseksi sananparreksi faraopelaajien keskuudessa.
Tämä onni seurasi häntä helmikuun puoliväliin saakka. Kuinka kauan sitä olisi voinut kestää on mahdoton sanoa, sillä erään tapauksen jälkeen ei hän pelannut koskaan enään.
Se tapahtui ooperahuoneustossa, ja kokonaisen tunnin ajan olinäyttänyt, että hän ei voisi panna rahoja kortille voittamatta.Hiljaisuuden vallitessa, joka seurasi erään maksun suoritusta, virkkoiNick Inwood — joka piti pankkia — aivan sattumalta:
"Noo, miten voipi toverinne siellä kaukana, Pentfield?"
"Luottakaa vaan, että Corryn on hyvä olla", vastasi Pentfield, "ja sen ansaitseekin hän."
"Jokaisella on makunsa", selitti Nick Inwood nauraen, "mutta minun mielestäni naimisiin meno ei ole niinkään 'hyvä' asia."
"Naimisiin? Corry?" huudahti Pentfield epäillen, mutta samalla kertaa tavattomasti hämmästyneenä.
"Niin juuri!" sanoi Inwood. "Minä näin vihkimisen ilmoitetun SanFrancisco-lehdessä, joka tuli tänne aamulla jään yli."
"Vai niin — ja kuka onhän?" kysyi Pentfield samallainen kärsivällinen ja hillitty ilme kasvoillaan kuin on silloin, kun ottaa osaa johonkin leikkiin ja koko ajan tietää, että kohta kajahtaa homeerinen nauru jonkun kustannuksella, sitten kun tämä on tullut petetyksi.
Nick Inwood veti sanomalehden taskustaan ja alkoi katsella sitä, samalla puhellen:
"En juuri varmaan muista nimeä, mutta luulen, että hänen nimensä oliMabel eli jotain sinnepäin — Mabel — aivan oikein, tässä se on! MabelHolmes, tuomari Holmesin tytär — kukahan se mahtaa olla."
Lawrence Pentfield ei muuttanut ilmettään, mutta hän ihmetteli, kuinka joku täällä kaukana Pohjoismaassa voi tietää hänen nimensä. Hän katsoi vakavasti yhtä toisensa jälkeen saadakseen selville, mikä oli tarkoituksena tällä pilalla, jota he tekivät hänestä, mutta heidän kasvonsa kuvastivat ainoastaan vilpitöntä uteliaisuutta. Sitten kääntyi hän Inwoodin puoleen ja sanoi kylmällä ja vakavalla äänellä:
"Minä uskallan lyödä viisisataa vetoa, että sitä, mitä äskettäin sanoitte, ei ole ensinkään siinä lehdessä."
Pelaajat katsoivat koomillisella hämmästyksellä häneen.
"Lorua Pentfield! Minä en halua rahojanne."
"Minä luulin sen olevan tarkoituksena", vastasi Pentfield pilkallisesti, samalla kun hän ryhtyi jälleen peliin ja pani pari noppaa.
Nick Inwoodin kasvot kävivät punaisiksi, ja ikäänkuin hän ei olisi ollut täysin varma näkemästään, luki hän hyvin tarkkaan läpi osan erästä palstaa sanomalehdestä. Sitten kääntyi hän Lawrence Pentfieldin puoleen.
"Kuulkaapas, Pentfield", sanoi hän nopeasti ja hermostuneesti, "ymmärrätte kait, että minä en voi sietää tuollaista?"
"Mitä sitten?" kysyi Pentfield kiivaasti.
"Että te soimaatte minua valehtelijaksi."
"En suinkaan", kuului vastaus. "Minä tarkoitin vaan, että te yrititte kömpelöä sukkeluutta."
"Asettakaa nopat, hyvät herrat", kehoitti se, joka antoi.
"Mutta minä sanon teille, että se on totta", pitkitti Nick Inwood itsepäisesti.
"Ja minä sanon teille, että minä panen viisisataa vetoa, että sitäeiole tuossa lehdessä", selitti Pentfield ja heitti raskaan kultajauhepussin pöydälle.
"Olen pakoitettu, ikävä kyllä, ottamaan rahanne", kuului toisen vastaus, ja hän pisti lehden Pentfieldin käteen.
Pentfield luki, mutta hän voi tuskin uskoa omia silmiään. Päällekirjoitus kuului: "Nuori Lochnivar tuli Pohjolasta", ja sitten kun hän oli ehtinyt niin pitkälle, että nimet Mabel Holmes ja Corry Hutchinson sattuivat hänen silmiinsä, katsoi hän sanomalehden nimeä ja ilmestyspaikkaa. Se oli eräs san franciscolainen lehti.
"Rahat ovat teidän, Inwood", sanoi hän lyhyesti naurahtaen. "No, onhan se hyvä tietää, mitä edes liikekumppani hommailee maailmalla."
Hän otti sanomalehden uudelleen käteensä ja luki kirjoituksen sana sanalta, hyvin tarkkaan ja hyvin hitaasti. Hän ei voinut enään epäillä. Corry Hutchinson oli mennyt naimisiin Mabel Holmesin kanssa, se oli vastaanväittämätön tosiasia. Sanomalehti kertoi hänen olevan yhden Bonanzan rikkaimman miehen ja Lawrence Pentfieldin (jota San Franciscon seurapiirit eivät olleet vielä unohtaneet) liikekumppanin sekä mainitun herran kanssa yhdessä osakkaana useissa muissa Klondyken rikkaissa malmikaivoksissa. Kirjoituksen loppupuolelta hän luki: "Otaksutaan, että mr ja mrs Hutchinson pikaisen matkan jälkeen Detroitiin, tekevät varsinaisen häämatkansa lumoavaan Klondykeen."
"Minä tulen takaisin jälleen - säilyttäkää paikka minulle", sanoi Pentfield, samalla kun hän nousi ja otti pussinsa, joka sillä aikaa oli keventynyt viidensadan dollarin arvosta.
Hän kulki katua alaspäin ja osti erään seattlelaisen sanomalehden. Siinä oli jokseenkin samaa vaikka supistetummassa koossa. Corry ja Mabel olivat epäilemättä naimisissa. Pentfield palasi takaisin ooperahuoneustoon ja otti paikkansa pelipöydän ääressä. Hän pyysi saada pelata rajoittamattomilla nopilla.
Nick Inwood nyökäytti myöntävästi päätään sille, joka antoi. "Ajattelin juuri lähteä A.C. makasiinille, mutta luulen, että jäänkin tänne saadakseni nähdä teidän tekevän pahimpanne."
Ja sitä oli Lawrence Pentfield tehnytkin kahden tunnin mielettömän pelin aikana, sillä silloin purasi pankinpitäjä kären uudesta sikaarista ja raapasi tulitikulla tulen, samalla selittäen, että pankki oli säretty. Pentfield kokosi pussiinsa kultahiekkaa neljänkymmenentuhannen dollarin arvosta, pudisti Nick Inwoodin kättä ja selitti, että tämä oli viimeinen kerta kun hän pelasi hänen eli kenenkään muun luona.
Ei kukaan tiennyt eli voinut arvata, että hän oli loukkaantunut, ja vielä vähemmän, että hän oli loukkaantunut syvästi. Mitään muutosta hänen käytöksessään ei huomannut. Kokonaisen viikon hoiti hän työtänsä samoin kuin hän oli aina tehnyt. Sitten luki hän uutisen avioliitosta eräästä Portlandin lehdestä. Silloin kirjoitti hän eräälle ystävälle, joka otti huolehtiakseen kaivoksesta, ja hän matkusti ylöspäin Yukonia koirillaan. Hän seurasi Suolaveden tietä kunnes hän tuli White Riverille. Hän poikkesi tätä jokea ylös. Viisi päivää myöhemmin tuli hän eräälle metsästysleirille, joka kuului White Riverindiaaneille. Illalla pidettiin juhla ja Pentfield istui kunniavieraana päällikön sivulla. Seuraavana aamuna kääntyi hän paluumatkalle Yukonia kohti. Mutta hän ei matkustanut yksinään. Nuori indiaaninainen ruokki hänen koiriansa sinä iltana ja auttoi häntä pystyttämään leiriä. Lapsuudessaan oli häntä karhu pidellyt pahoin ja hän ontui hiukan. Hänen nimensä oli Lashka, ja alussa oli hän hyvin hämillään tuon ihmeellisen valkoisen miehen edessä, joka oli tullut niin äkkiä "tuntemattomasta" ja mennyt naimisiin hänen kanssansa, tuskin katsahtamattakaan häneen eli sanomatta sanaakaan… Ja nyt vei hän hänet kanssansa takaisin "tuntemattomaan".
Mutta Lashkalla oli ollut suurempi onni kuin useimmilla indiaaninaisilla, jotka menivät naimisiin valkoisten miesten kanssa kaukana Pohjoismaassa. Niin pian kuin he tulivat Dawsonin, pyhitti pappi barbaarisen avioliiton, valkoisten tavan mukaan. Ja Dawsonista, joka Lashkasta näytti ihmeelliseltä unelta, vietiin hän suoraan Bonanzakaivokselle ja sijoitettiin asumaan kukkulalla olevaan uuteen taloon.
Kymmenen päivän yleinen ihmettely, joka nyt seurasi, ei koskenut niin paljon sitä seikkaa, että Pentfield oli ottanut squawin pöytäänsä ja vuoteeseensa, mutta sitä enemmän toimitusta, jolla heidän yhteytensä laillistettiin. Juuri se, että avioliitto asianmukaisesti pyhitettiin kirkon vahvistuksella, oli asia, joka meni yli yleisen ymmärryksen. Mutta kukaan ei vaivannut Pentfieldiä kyselemällä siitä. Niin kauan kuin jonkun miehen omituisista päähänpistoista ei ole erityistä vahinkoa yhteiskunnalle, antaa yhteiskunta miehen olla rauhassa, eivätkä ne miehet, joilla oli valkoset vaimot, sulkeneet kotinsa ovea Pentfieldiltä. Vihkimismenot vaikuttivat, että hän ei joutunut squawmiesten joukkoon ja asettivat hänet kaiken siveellisen moitteen yläpuolelle, vaikka löytyi monta, jotka väittivät hänellä olevan huonon maun naisiin nähden.
Ei kuulunut yhtään kirjettä ulkomailta. Kuusi postirekeä oli hävinnyt jäljettömiin Big Salmonin luona. Muutoin tiesihän Pentfield, että Corryn ja hänen morsiamensa oli näihin aikoihin jo täytynyt lähteä pitkälle matkallensa. He olivat luonnollisesti häämatkallansa — tällä häämatkalla, josta hän oli niin usein uneksinut omalta osaltaan kahden yksitoikkoisen vuoden ajan. Hänen ylähuulensa koukistui katkeruudesta tätä ajatellessaan — mutta, paitsi että hän oli entistään ystävällisempi Lashkaa kohtaan, ei hänessä voinut huomata mitään tavallisuudesta poikkeavaa.
Maaliskuu oli kulunut ja huhtikuu lähestyi loppuaan, kun Lashka eräänä aamuna pyysi lupaa saada matkustaa useita peninkulmia alempana lahtea sijaitsevalle Siwash Peten mökille. Peten vaimo, joka oli kotoisin Stevart Riveriltä, oli lähettänyt sanan, että hänen pikku lapsensa voi huonosti, ja Lashka, joka oli hyvin äidillinen luonnostaan ja luuli omaavansa suurta taitoa lasten sairauksiin nähden, ei lyönyt laimin koskaan mitään tilaisuutta, jolloin hän sai hoitaa muitten naisten pienokaisia, jotka tässä suhteessa olivat häntä onnellisempia.
Pentfield valjasti koiransa ja ajoi Lashkan kanssa alaspäin Bonanzalahtea. Ilma oli keväinen. Pakkanen oli kadottanut ankaruutensa. Maa oli toisin vielä lumen peitossa, mutta juoksevan veden lorina todisti, että talvi oli hellittämäisillään rautaisen otteensa. Vesi oli syövyttänyt tien useista kohti, ja siellä ja täällä oli täytynyt tehdä uusi kiertämällä sula paikka. Juuri sellaisen paikan kohdalla, missä kaksi rekeä ei mahtunut sivuuttamaan toisiansa, kuuli Pentfield lähestyvien kellojen helinän ja hän seisautti koiransa. Uuvuksiin ajettu koiravaljakko, joka veti raskaasti kuormitettua rekeä, tuli näkyviin kapean polvekkeen takaa. Ohjaustangon vieressä käveli mies, joka hoiti sitä Pentfieldille tutulla tavalla, ja reen takana kulki kaksi naista. Hänen katseensa kääntyi takaisin ohjaustangon luona kulkevaan mieheen. Se oli Corry. Pentfield astui reestä ja odotti. Hän oli iloinen, että Lashka oli hänen seurassaan. Kohtaus ei olisi koskaan voinut sattua sopivammin, jos se olisi ollut järjestetty edeltäkäsin, tuntui hänestä. Ja odotellessaan ajatteli hän, että mitähän he tulisivat sanomaan, mitä he kykenisivät sanomaan. Mitä häneen tuli, ei hänen luonnollisesti tarvinnut sanoa yhtään mitään. Heidän asiansa oli antaa kaikki selitykset, ja hän oli valmis kuulemaan heitä.
Kun he saapuivat kohdalle, tunsi Corry hänet ja hän seisautti koirat.Ja huudahtaen: "Halloo, vanha poika!" ojensi hän kätensä.
Pentfield pudisti sitä kylmästi ja ääneti. Sillä aikaa olivat molemmat naiset ehtineet perille ja hän huomasi, että toinen heistä oli Dora Holmes. Hän sieppasi lakin päästään, niin että sen laidat lepattivat, ja antoi hänelle kättä, minkä jälkeen hän kääntyi Mabelin puoleen. Tämä kumartui eteenpäin kauniina ja säteilevänä, mutta näytti hämmästyneeltä, kun Pentfield ojensi hänelle kätensä. Hän oli aikonut sanoa: "Kuinka voitte, mrs Hutchinson?" Mutta miten liekin, ei "mrs Hutchinson" tahtonut tulla hänen suustaan, ja kaikki mitä hän kykeni sanomaan oli: "Kuinka voitte?"
Asemassa oli niin paljon jäykkyyttä ja neuvottomuutta, kuin hän koskaan oli osannut toivoakaan. Mabelista huomasi täydellisesti sen mielenliikutuksen, minkä hän tunsi, mutta Dora, joka nähtävästi oli otettu mukaan jonkinlaiseksi rauhanrakentajattareksi, huudahti:
"Mitä ihmettä nyt, Lawrence?"
Ennenkuin hän ehti vastata, tarttui Corry häntä käsivarteen ja veti hänet syrjään.
"Kuuleppas, hyvä veli — mitä tämä merkitsee?" kysyi Corry hiljaan, luoden samalla merkitsevän katseen Lashkaan.
"Minä en juuri ymmärrä, että se voisi jollain tavoin liikuttaa sinua", vastasi Pentfield pilkallisella äänellä.
Mutta Corry kävi suoraan asiaan.
"Mitä indiaaninaisella on tekemistä sinun reessäsi? Kirotun joutavaa minulle saada selvittää tämä juttu. Toivon kuitenkin, että se selviintyy itsestään. Kuka hän on? Kenen squawi hän on?"
Nyt antoi Lawrence Pentfiled iskunsa, ja hän teki sen varmalla, rauhallisella ylpeydellä, joka jossain määrin näytti hyvittävän hänen kärsimäänsä vääryyttä.
"Hän onminunsquawini", sanoi hän. "Indiaaninainen tuolla on mrsPentfield."
Corry Hutchinson huokasi syvään ja Pentfield kääntyi hänestä ja meni molempien naisten luo. Mabel oli suuttuneen näköinen ja näytti pysyttelevän loitolla. Pentfield pysähtyi Doran eteen ja sanoi iloisesti, aivan kuin ei olisi mitään erikoista tapahtunut:
"Kuinka olette voineet matkalla? Pidittekö itsenne niin lämpiminä, että saatoitte nukkua? — Ja kuinka kesti mrs Hutchinson matkan vastukset?" kysyi hän heti sen jälkeen luoden katseensa Mabeliin.
"Oh, te herttaisin tyhmeliini", huudahti Dora samalla kun hän syleili ja ravisti häntä. "Te olette siis nähnyt sen! Minä huomasinkin, että jotakin oli ilmassa, koska te olitte niin omituisen näköinen."
"Minä — minä en ymmärrä ensinkään…" änkytti Pentfield.
"Uutinen oikaistiin sanomalehdessä seuraavana päivänä", jatkoi Dora vilkkaasti. "Meillä ei ollut aavistustakaan, että te saisitte sen käsiinne. Kaikissa muissa sanomalehdissä se oli oikein — mutta luonnollisesti oli se onneton sanomalehti ainoa, minkä voitte saada käsiinne."
"Odottakaahan hiukan! Kuinka — kuinka se olikaan?" kysyi Pentfield, ja hänen sydämensä kutistui äkkiä kokoon säikähdyksestä, sillä hänestä tuntui ikäänkuin seisoisi hän pohjattoman kuilun partaalla.
Mutta Dora jatkoi lavertelemistaan.
"Ja ajatelkaahan, kun tuli tiedoksi, että Mabel ja minä matkustamme Klondykeen, niin oliEvery Other Week'issä, että kun me olemme poissa, niin tulee 'iloa' Myrdan Avenuelle, mutta tarkoitus oli luonnollisesti 'ikävää'…"
"Silloin olette…"
"Niin, se olen minä, joka olen mrs Hutchinson", jatkoi Dora, "ja niin luulitte te tietysti koko ajan, että se oli Mabel!"
"Aivan niin", sanoi Pentfield hitaasti. "Mutta nyt ymmärrän minä. Reportteri oli vaihtanut nimet… Ja Seattlessa ja Portlandissa olivat he lainanneet uutisen San Franciscolehdestä."
Hän seisoi vaiti hetkisen. Mabel oli jälleen kääntynyt häntä kohden, ja saattoi nähdä, että hänen punastuvat kasvonsa loistivat odotuksesta. Corry näytti olevan hyvin huvitettu rikkinäisistä mokkasiiniensä käristä, ja Dora heitti salaisia silmäyksiä kauempana reessä istuvan Lashkan liikkumattomiin kasvoihin. Lawrence Pentfield tuijotti suoraan eteensä kohden synkkää tulevaisuutta, missä hän näki itsensä istuvan juoksevien koirien vetämässä reessä ontuva Lashka sivullaan.
Ja sitten korotti hän äänensä ja sanoi hyvin avosydämisesti, samalla kun hän katsoi Mabelia silmiin:
"Se surettaa minua syvästi. En voinut konsanaan aavistaa mitään sellaista. Minä luulin teidän menneen naimisiin Corryn kanssa. Ja se on mrs Pentfield, joka istuu tuolla reessä."
Mabel Holmes kääntyi sisarensa puoleen niin uupuneen näköisenä, ikäänkuin koko rasittavan ja pitkän matkan aiheuttama väsymys olisi äkkiä vallannut hänet. Dora kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen. Corry Hutchinsonin huomio oli edelleenkin kiintynyt mokkasiineihin. Pentfield katsahti pikaisesti yhtä toisensa jälkeen, sitten palasi hän rekeensä.
"Emme voi jäädä tänne koko päiväksi, kun Peten pienokainen odottaa", sanoi hän Lashkalle.
Pitkä piiskansiima suhahti ilmassa, koirat ponnistivat ja reki lähti liikkeelle.
"Olin vähällä unohtaa, Corry —", huusi Pentfield takaisin, "on parasta, että otat sen vanhan asunnon. Sitä ei ole käytetty nyt viime aikoina. Minä olen rakentanut uuden kukkulalle."
Liian paljon kultaa.
Koska tämä on kertomus kullankaivajamaasta — ja todempi kertomus kuin se näyttääkään — voi melkein odottaa, että tässä puhuttaisiin huonosta onnesta. Mutta se riippuu näkökohdista. Kink Mitchellin ja Hootchinoo Billin mielipiteen mukaan, on "huono onni" liian lievä ilmaisumuoto siitä mitä tapahtui, ja että näillä molemmilla miehillä on luja vakaumus siitä asiasta, on yleisesti tunnettua Yukonin maassa.
Oli syksy 1896, kun molemmat miehet saapuivat Yukonin itäiselle rannalle ja vetivät esille Peterboroughkanootin eräästä sammalpeitteisestä vajasta. He eivät näyttäneet juuri hyväntuulisilta. Koko kesän etsittyään kultaa kärsien lukemattomia vaivoja ja suurta ravinnon puutetta, olivat he itse lopen laihtuneet ja heidän vaatteensa riekaleina. Moskiittopilvi surisi ilmassa kumpaisenkin pään ympärillä. Heidän kasvonsa olivat voidellut kokonaan tinasavella. Molemmilla oli tönkki tätä kosteata savea, ja niin pian kuin joku kohta kasvonpeitteestä kuivasi ja putosi pois, voideltiin heti uutta sijaan. Heidän äänensä olivat saaneet rämäjävän valittavan soinnun ja heidän liikkeensä osoittivat kärtyisyyttä, joka todisti häiritystä unesta ja turhasta taistelusta noita pieniä, siivekkäitä petoja vastaan.
"Nuo lurjukset tappavat minut lopuksi", sähisi Kink Mitchell, kun kanootti sysättiin rannasta virtaan.
"Kas niin, älähän hätäile nyt! Me olemme pian perillä", sanoiHootchinoo Bill teeskennelty iloisuus haudankaltaisessa äänessään, jokakuulosti melkein kamalalta. "Neljässäkymmenessä minuutissa olemme FortyMilessä ja sitten — kirottu pikku paholainen!"
Hänen toinen kätensä päästi airon ja suuntasi voimakkaan iskun hänen niskaansa, minkä jälkeen hän mitä höystetyimpiä kirouksia lasketellen voiteli uuden kerroksen savea piston saaneelle ruumiinosalle. Kink Mitchell ei ollut vähintäkään huvitettu tästä esiintymisestä. Hän käytti ainoastaan tilaisuutta voidellakseen paksumman savikerroksen omaan niskaansa.
He soutivat yli Yukonin vasemmalle rannalle ja laskivat sitten virtaa alas kevein aironvedoin, kunnes he neljänkymmenen minuutin sounnin jälkeen käänsivät veneen äkkiä vasemmalle erään luodon eteläpään ympäri. Siinä lepäsi Forty Mile äkkiä heidän edessään. Molemmat kurottausivat ylös ja tarkastelivat näkyä, joka levisi heidän silmiensä eteen. He katselivat kauan ja tarkasti, antaen veneen sillä aikaa ajautua virran mukana, ja heidän kasvonsa saivat vähitellen hämmästyksen ja ihmettelyn ilmeen. Ei ainoatakaan savua kohonnut satoihin nousevista hirsimajoista. Sieltä ei kuulunut yhtään puutahalkovan kirveen ääntä, enempää kuin sahan eli vasarankaan. Ei näkynyt koiria eikä miehiä suurten varastohuoneiden edessä. Ei yhtään höyrylaivaa ollut rannassa, ei yhtään kanoottia, ei yhtään tasapohjaista venettä, ei näkynyt minkäänlaisia aluksia. Joki oli yhtä tyhjä sellaisista kuin kaupunki näytti olevan elämästä ja liikkeestä.
"Näyttää melkein kuin enkeli Gabriel olisi puhaltanut täällä pieneen torveensa — ja sinä ja minä olisimme tulleet hiukan myöhään", huomautti Hootchinoo Bill.
Hän sanoi tämän aivan huolettomasti, ikäänkuin sellaisessa tapauksessa ei olisi mitään tavatonta eli merkillistä. Ja Kink Mitchellin vastaus tuli yhtä huolettomasti — ikäänkuin hänkään ei olisi tiennyt mistään erityisestä mielenliikutuksesta.
"Elikkä ikäänkuin he kaikki olisivat olleet baptisteja ja ottaneet alukset matkustaaksensa vesitietä", lisäsi hän.
"Isä-ukko siellä kotona oli baptisti", jatkoi Hootchinoo Bill. "Ja hän väitti aina, että se oli neljäkymmentätuhatta peninkulmaa lähempänä sitä tietä."
Siihen loppuikin heidän pilansa. He laskivat rantaan ja kiipesivät ylös korkeaa rantaäyrästä. He tunsivat epämääräistä, juhlallista pelkoa vaeltaessaan läpi autioiden katujen. Kaupunki kylpi auringonpaisteessa. Hieno tuulenhenki sai köydet lepattamaan lipputankoa vasten Caledonia Dance Hallin suljettujen porttien edessä. Moskiitot surisivat, rastaat lauloivat ja pikkulintuset hyppelivät nälkäisinä hökkelien välissä; mutta yhtään ihmistä ei näkynyt eikä ainoatakaan merkkiä ihmiselämästä.
"Olen kuolemaisillani väsymyksestä", sanoi Hootchinoo Bill, ja alensi tahtomattaan äänensä käheäksi kuiskaukseksi.
Toveri nyökäytti ainoastaan vastaukseksi; häntä ei haluttanut häiritä äänellään hiljaisuutta. He kulkea laahustivat synkkinä ja äänettöminä, kunnes he viimein hämmästyivät saadessaan nähdä avoimen oven. Oven yläpuolelle oli asetettu karkeasti maalattu kyltti, joka ulottui koko rakennuksen leveyden ja ilmoitti, että tässä oli "Monte Carlo". Oven luona tuolilla istui mies hattu vedettynä silmille paistattaen itseään. Hän oli vanha mies. Niin hyvin parta kuin hiuksetkin olivat pitkät ja valkoiset ja patriarkkaliset.
"Eikö tuo ole vanha Jim Cummings, joka samoin kuin mekin on tullut liian myöhään ylösnousemukseen?" sanoi Kink Mithell.
"Hyvin luultavaa, että hän ei ole kuullut Gabrielin puhallusta", myönsiHootchinoo Bill. "Halloo, Jim — herääpäs!" huusi hän heti perään.
Ukko liikkui hyvin hitaasti, vilkautti silmäänsä ja mutisi koneellisesti: "Mitä saa olla, hyvät herrat? Mitä saa olla?"
He seurasivat häntä sisään ja heittäysivät istumaan pitkän pöydän ääreen, missä muinoin oli puolella tusinalla sukkelalla tarjoilijalla täysi työ palvellessaan vieraita. Suuri huone, jonka tavallisesti täytti elämä ja liike, oli nyt hiljainen ja synkkä kuin hauta. Ei kuulunut noppien räminää eikä norsunluisten kuulien surinaa. Roulette- ja faraopöydät muistuttivat hautakiviä kanfastipeitteitensä alla. Ei yhtään hilpeätä naisääntä kuulunut viereisestä tanssisalista. Vanha Jim Cummings kuivasi lasia kihdinmurtamalla kädellään, ja Kink Mitchell piirteli nimikirjaimiaan pöydän tomuun.
"Missä ovat tytöt?" huusi Hootchinoo Bill teeskennellyllä hilpeydellä.
"Poissa", vastasi vanhus äänellä, joka oli yhtä heikko ja iäkäs kuin hän itsekin, ja yhtä vapiseva kuin hänen kätensä.
"Missä ovat Bidwell ja Barlow?"
"Poissa."
"Ja Sweetwater Charley?"
"Poissa."
"Entä hänen sisarensa?"
"Poissa hänkin."
"No, mutta tyttärenne Sally ja hänen pienokaisensa?"
"Poissa — kaikkityyni poissa." Ukko pudisti surullisesti päätänsä ja alkoi hajamielisesti käsitellä tomuisia pulloja.
"Mutta sinä suuri pyhä Antonius — mihin he ovat joutuneet?" puhkesi Kink Mitchell puhumaan, tuskin kyeten enää hillitsemään itseään. "Ette kait tarkoita, että rutto on raivonnut täällä?"
"Oo — mutta ettekö ole sitten kuulleet mitäänsiitä?" Vanhus nauroi hiljaa. "Hehän ovat kaikkityyni lähteneet matkalle Dawsoniin."
"Mikä se on?" kysyi Bill. "Joku lahtiko? Eli anniskelupaikka? Vai onko se joku paikkakunta?"
"Ettekö te ole koskaan kuullut puhuttavan Dawsonista?" Ukko nauroi ääneensä. "Dawsonhan on kaupunki, suurempi kuin Forty Mile — niin sir, suurempi kuin Forty Mile."
"Minä olen ollut tässä maassa seitsemän vuotta", ilmoitti Bill painolla, "ja minä otan vapauden sanoa, että en ole koskaan kuullut puhuttavan siitä citystä ennen. Halloo! Saammeko vähän lisää tätä whiskyä! Teidän uutisenne ovat tehneet minut aivan väsyneeksi, totisesti, sen ovatkin tehneet. Noo, mutta missä sijaitsee sitten tuo Dawson, josta puhutte?"
"Suurella, aukealla tasangolla lähellä Klondyken suuta", vastasi vanhaJim. "Mutta missä olette molemmat olleet koko kesän?"
"Sen ei juuri luulisi liikuttavan teitä, missä me olemme olleet", kuului Kink Mitchellin juro vastaus. "Mutta niin paljon voin minä sanoa teille, että me olemme olleet siellä, missä on moskiittoja niin paksulta, että täytyy viskata keppi ilmaan voidakseen nähdä auringon ja saadakseen tietää mikä aika päivästä jo on. Enkö ole oikeassa, Bill?"
"Aivan oikeassa olet", sanoi Bill. "Mutta tuosta Dawsonpaikasta puhuttaessa — kuinka he ovat sinne joutuneet, Jim?"
"Sai kokonaisen unssin pannuunsa erään lahden luota, jonka nimi onBonanza, eivätkä he ole tulleet kalliokerrokseen vielä."
"Kuka löysi sen?"
"Carmack."
Kun toverukset kuulivat löytäjän nimen, tuijottivat he toisiinsa inhon ilme kasvoillansa. Mutta sitten nyökäyttivät he hyvin juhlallisesti.
"Siwash George", virkkoi Hootchinoo Bill halveksivasti.
"Squaw-mies", pilkkasi Kink Mitchell.
"Minä en vaan panisi mokkasiineja jalkaani vaivautuakseni sen takia, mitähänon löytänyt", sanoi Bill.
"Sanon samaa", selitti toveri. "Mies, joka on niin hiton laiska, että ei viitsi panna tikkua ristiin! Juuri sen vuoksi lyöttäysikin hän indiaanein kanssa yhteen. Luuletteko, että hänen musta lankonsa — antakaas kun muistelen — Skookum Jim, vai mitä? luuletteko hänen olevan siellä mukana?"
Ukko Cummings nyökäytti. "Tietysti — ja vielä lisäksi — koko FortyMile, lukuunottamatta minua ja muutamia vaivaisia."
"Ja juopporatteja", lisäsi Kink Mitchell.
"Ee-iipäs, sir!" huudahti vanhus vakuuttavasti.
"Minä uskallan lyödä vetoa, että rapajuoppo Henkins ei ole matkassa!" huusi Hootchinoo Bill varmana.
Jimin vanha naama kirkastui. "Olkoon menneeksi, Bill — ja nyt olette hävinneet."
"Miten ihmeessä malttoi se vanha juoppolalli lähteä täältä?" kysäsiMitchell.
"He sitoivat hänet ja heittivät hänet veneeseen", selitti vanha Jim. "He tulivat suoraan tänne, tulivat kun tulivatkin, ja ottivat hänet tuolilta tuolta nurkasta, kolme juopporattia löysivät he lisäksi pianon alta. Ja minä sanon teille, että koko joukko lähti sellaisella kiireellä matkalle Dawsoniin ylöspäin Yukonia, ikäänkuin itse paholainen olisi ollut heidän kintereillään — naisia, puolikasvuisia ja pikkulapsia, koko konkkaronkka. Bidwell tuli minun luokseni ja sanoi: 'Minä toivon, että te pidätte huolta Monte Carlosta, Jim', sanoi hän. 'Minäkin lähden mukaan.' — 'No, mutta missä on Barlow sitten?' sanoin minä. 'Jo matkalla', sanoi hän, 'ja minä seuraan jälessä whiskylastin kanssa.' Ja antamatta minulle aikaa kertaakaan sanoa ei, ryntäsi hän suoraa päätä veneeseensä, ja sauvoi sitten jokea ylös kuin mielipuoli. Siitä saakka olen ollut täällä, enkä ole tarjonnut ainoatakaan lasia tätä ennen, vaikka on jo kolme päivää kulunut hänen lähdöstään."
Molemmat toverukset katsoivat toisiinsa.
"Saakeli sitä, Kink!" puhkesi Hootchinoo Bill puhumaan. "Näyttääpä ikäänkuin me kuuluisimme senkaltaiseen väkeen, jolla on vaan haarukat käsillä, kun velliä sataa."
"Mutta siellähän on täydellinen kokoelma pojannulkkeja, juopporatteja ja kulkureja!" sanoi Kink Mitchell.
"Ja squaw-miehiä", lisäsi Bill. "Ei ainoatakaan oikeata kullankaivajaa koko roskajoukossa."
"Kaikkien oikeitten kullankaivajain, kuten sinun ja minun, Kink, osana on", jatkoi hän akadeemisella kaunopuheliaisuudella, "hikoilla ja raataa Birch Creekin tiellä. Ei ainoatakaan oikeata kullankaivajaa ole mukana siinä kouhossa Dawsonin matkueessa, ja sen minä sanon suoraan, että minä en ota yhtä ainoata askelta minkään Carmackin löydön vuoksi. Ainakin tahdon ensiksi nähdä minkä väristä hiekka on."
"Olen samaa mieltä", myönsi Mitchell. "Juokaamme vielä lasillinen."
Sitten kun he olivat tehneet päätöksensä, vetivät he kanootin maihin, kantoivat lastin majaansa ja valmistivat päivällisen. Mutta kun iltapäivä oli käsissä, alkoivat he tulla kärtyisiksi. He olivat tottuneet siihen hiljaisuuteen, joka vallitsee suurissa erämaissa, mutta tämä haudankaltainen hiljaisuus kaupungissa kiusasi heitä. He hämmästyttivät usein itseään koettamalla kuunnella tuttuja ääniä — "odottivat, että jokin ääntäs, joka ei tehnyt sitä", kuten Bill selitti asian. He vaelsivat läpi autioiden katujen takaisin Monte Carloon saadakseen enemmän juomista, ja kulkivat pitkin joen rantaa höyrylaivojen lastauspaikalle, missä nyt ainoastaan vesi pihisi ja poreili ja lohet hyppelivät ilmaan, kirkkaat suomut välähdellen auringonvalossa.
He istuutuivat varjoon varastohuoneen eteen ja keskustelivat keuhkotautisen asiamiehen kanssa, jonka verensyöksyn pelko oli saanut jäämään jälelle. Bill ja Kink kertoivat hänelle, kuinka heillä oli nyt aikomus majoittua mökkiinsä ja levätä kesän raskaan työn jälkeen. He viittasivat jonkinlaisella mahtipontisuudella, joka puoleksi oli tarkoitettu herättämään luottamusta ja puoleksi kehoitti vastaväitteisiin, kuinka perinpohjin he nauttisivat laiskuudestaan. Mutta asiamiestä ei huvittanut vähääkään tämä. Hän johti keskustelun heti takaisin suureen malmilöytöön Klondykessa, ja heidän oli mahdoton saada häntä pois tästä aineesta. Hän ei voinut ajatella mitään muuta, ei mistään muusta puhua, ja vihdoin Hootchinoo Bill suorastaan suuttui.
"Helvettiin Dawsoneinenne, sanon minä!" huudahti hän.
"Sanon samaa", selitti Kink Mitchell ja jatkoi: "niinkuin se nyt jotakin olisi — pelkästään poikaloppien ja paitaressujen huvimatka."
Mutta nyt tuli eräs vene näkyviin alhaaltapäin virtaa. Se oli pitkulainen ja kapea ja pysytteli aivan lähellä rantaa. Veneessä seisoi kolme miestä, jotka ponnistelivat kaikin voimin eteenpäin vastavirtaa pitkillä sauvomilla.
"Nähtävästi Circle Citystä", sanoi asiamies. "Minä olen odottanut heitä koko iltapäivän. Forty Mile on sataseitsemänkymmentä peninkulmaa edellä heitä. Mutta he eivät ole, vieköön minut hiisi, kadottaneet hituistakaan aikaa."
"Ja nyt istumme tässä aivan rauhallisina ja katsomme, kun he ryntäävät ohi", selitti Bill jonkinlaisella mielihyvällä.
Hän oli tuskin ehtinyt lopettaa lausettaan, kun uusi vene tuli näkyviin, ja parin minuutin kuluttua seurasi tätä kaksi muuta. Nyt oli ensimmäinen vene rannalla istuvien miesten kohdalla. Veneessä olijat eivät lakanneet sauvomasta tervehdyksiä vaihdettaessa, ja vaikka kovan vastavirran vuoksi vene pääsi hyvin hitaasti etenemään, oli se puolen tunnin kuluttua kadonnut näkyvistä.
Ja alhaaltapäin tuli ehtimiseen vene veneen perästä, loppumattomiin. Bill ja Kink alkoivat tulla vielä enemmän pahalle tuulelle. He vilkasivat vähäväliä varkain, vaanien ja kysyvästi toisiinsa, ja jos heidän katseensa kohtasivat, katsoivat he hämillään pois. Kunnes viimein heidän katseensa kohtasivat kummankaan väistämättä.
Kink avasi suunsa jotain sanoakseen, mutta ei saanut sanaakaan suustansa. Hän istui ja haukotteli, katsoen yhäti toveriaan.
"Juuri minun ajatukseni asiasta, Kink", sanoi Bill.
He katsoivat happamesti toisiinsa, ja ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta nousivat he lähteäkseen asuntoonsa; vähitellen lisäsivät he vauhtia ja majalleen saapuivat he kaikin voimin juosten.
"Emme voi kadottaa vähääkään aikaa, kun kaikki nuo ryntäävät eteenpäin", jupisi Kink työntäessään hapatuskannun papuruukkuun toisella kädellä ja haaliessaan paistinpannua ja kahvikeittiötä toiseen.
"Emme tietystikään", läähätti Bill, joka jo oli työntäytynyt olkapäitä myöten vaatesäkkiin jossa heillä oli talvisukkansa ja alusvaatteensa. "Ja sen minä sanon sinulle, Kink — älä unohda hiivaa, joka on siellä hyllyllä uunin takana."
Puoli tuntia myöhemmin olivat he laittamassa venettään matkakuntoon, asiamiehen lasketellessa sukkeluuksia heikoista kuolevaisraukoista ja kultakuumeen tarttuvaisuudesta. Mutta kun Bill ja Kink painoivat pitkät sauvoimensa pohjaan ja alkoivat sauvoa venettä virtaa ylös, huusi hän heidän jälkeensä:
"No, onnea matkalle sitten! Älkää unohtako merkitä palstaa eli paria minullekin!"
He nyökäyttivät innokkaasti vastaukseksi ja tunsivat syvää sääliä tuota onnetonta raukkaa kohtaan, joka oli pakoitettu jäämään jälelle.
* * * * *
Kink ja Bill ponnistelivat kovasti. Pohjoismaassa vallitsevan lain mukaan vievät ryntäyksessä voiton nopeat, palstat valtaavat väkevät — ja sitten ottaa kruunu etuoikeuksiensa nojalla naapuripalstat itselleen. Kink ja Bill olivat sekä nopeita että vahvoja. He suorittivat tuon vaivaloisen matkan pitkin, heilahtavin ottein, joka tykkänään musersi pari vastatullutta, jotka yrittivät pysytellä heidän rinnallaan. Lähdettyään Forty Milestä olivat molemmat miehet sivuuttaneet jok'ainoan Circle Cityn veneen, kun he lähellä Dawsonia olivat voittaneet veneenpituisen matkan ensimäisestä niistä ja jättäneet sen miehistön arveluttavan matkan päähän jälkeensä, kun he alottivat matkan maitse.
"Äh! Tuskin voi nähdä toisiaan savulta", sanoi Hootchinoo Bill nauraen, kuivatessaan hikeä otsaltaan. Hän katsahti nopeasti tietä pitkin, jota he olivat tulleet. Siellä näkyi kolme miestä tulevan käyden puiden välissä. Kaksi muuta seurasi heitä kintereillä, ja heti heidän jälessä tuli muuan mies ja nainen näkyviin.
"Tule, Kink! Kiirehdi! Kiirehdi!"
Bill joudutti askeleitaan. Mitchell katsahti äkkiä taaksensa.
"Minä lupaan, että he tulevat juoksemaan minkä käpälistä lähtee!"
"Ja tuolla on yksi, joka on jo juossut juoksunsa loppuun", sanoi Bill ja osoitti tiensyrjään.
Siellä makasi mies selällään ja läähätti äärimmäisilleen uupuneena. Hänen kasvonsa olivat sinisenkalpeat, silmät olivat pullistuneet päästä ulos ja lasimaiset — hän näytti aivan kuolleelta.
"Chechaquo!" murahti Kink Mitchell halveksuvasti. Se oli vanhan "hapatuksen" ylenkatsetta "vihreitä" kohtaan — heitä, jotka olivat varustetut "itsestäänkäyvillä" jauhoilla ja jotka käyttivät hiivajauhoja korppuihinsa.
Molemmilla toveruksilla oli vanhan tavan mukaan aikomus alottaa etsiminen alhaaltapäin virtaa, mutta kun he eräästä puuhun naulatusta tiedonannosta näkivät, että jo oli "Valtaus 87 Alapuolella" — mikä merkitsi samaa kuin runsaasti kahdeksan peninkulmaa Discoveryn alapuolella — muuttivat he mieltä. Nuo kahdeksan peninkulmaa taivallettiin vajaassa kahdessa tunnissa. Tämä oli murhaavaa nopeutta, kun ottaa huomioon vaikeakulkuiset tiet ja he sivuuttivat parisenkymmentä uupunutta, jotka olivat vaipuneet tienoheen.
Discoveryssä tiedettiin hyvin vähän miten vesireitin yläosan laita oli. Carmackin langolla, Skookum Jimillä, oli hämärä aavistus, että palstat olisivat vallatut niin pitkälti kuin 30:een, mutta kun Kink ja Bill näkivät79 Yläpuolellekuuluvat nurkkatolpat, heittivät he kantamuksensa maahan ja heittäytyivät alas tupakoimaan. Kaikki heidän ponnistuksensa olivat olleet turhia. Bonanza oli vallattu alusta loppuun, "niin kauas kuin saattoi nähdä yli seuraavan vuoriselänteen", valitti Bill samana iltana, kun he paistoivat silavaansa ja keittivät kahviansa Carmackin nuotiolla Discoveryssä.
"Koettakaa 'Piskuista'", ehdotti Carmack seuraavana aamuna.
"Piskuinen" oli leveä puro, joka laski Bonanzaan7 Yläpuolellakohdalla. He ottivat hänen neuvonsa vastaan kaikella sillä ylimielisellä halveksumisella, jota "hapatus" tuntee squaw-miestä kohtaan, ja he viettivät sensijaan päivänsä Adam's Creekin, erään toisen Bonanzaan laskevan vesistön luona, joka näytti heistä lupaavammalta. Mutta vanha juttu taasen — vallattu niin pitkälti kuin silmä voi kantaa.
Kolmena päivänä kertasi Carmack neuvonsa, ja kolmena päivänä kuuntelivat he sitä halveksivan näköisinä. Mutta neljäntenä päivänä ei heillä ollut mitään muutakaan paikkaa tutkittavana ja senvuoksi lähtivät he kävelemään "Piskuista" ylöspäin. He tiesivät, että siellä todenperästä ei löytynyt monta valtausta ennestään, mutta ei ollut heilläkään aikomusta tehdä mitään sellaisia. He tekivät retken sinne pikemmin päästääkseen pahan tuulensa valloilleen kuin mistään muusta syystä. He olivat tulleet sekä ruokottomiksi että epäileväisiksi. He pilkkasivat ja tekivät ivaa kaikesta ja solvasivat jokaistachechaquo'ta, jonka he kohtasivat tiellä.
Valtaukset loppuivatNumero 23:een. Jälellä oleva osa vesireittiä oli vielä valtaamatta.
"Hyvä hirvilaidun", selitti Kink Mitchell pilkallisesti nauraen.
Mutta Bill mittasi vakavan näköisenä viisisataa jalkaa puroa ylöspäin ja asetti nurkkatolpat. Hän oli saanut käsiinsä kynttilälaatikon pohjan, ja sen sileälle puolelle kirjoitti hän:
Tämä hirvilaidun on varattu ruotsalaisille jachechaquo'ille.
Bill Rader.
Kink luki hyväksyvän näköisenä kirjoituksen ja sanoi sitten: "Koska olen samaa mieltä, niin voin minäkin kirjoittaa mielelläni alle."
Ja niin lisättiin myöskin nimi Charles Mitchell ilmoituksen alle. Monen vanhan "hapatuksen" kasvot loistivat sinä päivänä nähdessään tuon sukulaissielun selityksen.
"Noo, miltä tuntui 'Piskuinen'?" kysyi Carmack kun he tulivat takaisin leiriin.
"Hiiteen koko 'Piskuinen'!" kuului Hootchinoo Billin vastaus. "Minulla ja Kinkillä on aikomus lähteä etsimään Too Much Gold, kun olemme ensin levähtäneet."
"Too Much Gold" oli tarumainen vesireitti, josta kaikki "hapatukset" uneksivat, ja, otaksuttiin, että siellä oli niin paksulti kultaa, että voidakseen huuhtoa sitä, ensin täytyi sora luoda sulkuihin. Mutta muutamien päivien lepo, jonka toverukset soivat itselleen ennen löytöretkeään, sai aikaan pienen muutoksen heidän suunnitelmissaan. Paikalle saapui nimittäin muuan ruotsalainen, joka nimitti itseään Ans Handersoniksi.
Ans Handerson oli koko kesän tehnyt työtä päiväpalkalla Miller Creek'issä, kaukana Sixty Milen luona, ja kun kesä oli mennyt, oli hän harhaillut ylös Bonanzaa, samalla tapaa kuin moni muu kullanetsimiskiihkon laineilla ajelehtimaan joutunut kiertolainen, joita sellaisia tulvi ristiin rastiin yli maan. Hän oli pitkä ja hontelo. Hänen käsivartensa olivat pitkät kuin esihistoriallisen ihmisen, ja hänen suurilla rystysillä varustetut kätensä olivat ankaran työn vääntämät ja kovettamat. Hän oli hidaspuheinen ja -liikkeinen, ja hänen silmänsä — yhtä siniset kuin hänen tukkansa oli keltainen — näyttivät olevan täynnä ikuista unelmoimista, jonka sisältöä yksikään ihminen ei tiennyt, ja kaikista vähimmän hän itse. Kenties johtui tämä ikuisen unelmoimisen ilme äärettömästä ja sisällyksettömästä yksinkertaisuudesta. Joka tapauksessa ymmärsivät hänet tällä tavoin kaikki tavalliset miehet, eikä Hootchinoo Bill'issä ja Kink Mitchell'issä ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa.
Molemmat toverit olivat kuluttaneet päivän vieraskäynneillä ja juttuamisella, ja iltapuolella he menivät tilapäiseen kokoontumispaikkaan — suureen telttaan, jossa kulkurit leväyttivät väsyneitä raajojaan ja jossa myytiin huonoa whiskyä dollarilla lasi. Mutta kun ainoa raha, jota käytettiin, oli kultahiekka ja kun liikkeen omistaja piti ylipainoa vaakakupeissaan, maksoi whisky enemmän kuin dollarin. Bill ja Kink eivät juoneet ollenkaan, pääasiallisesti siitä syystä, että heidän ainoa ja yhteinen hiekkapussinsa ei ollut niin hyvin täytetty, että voi montakaan kertaa käydä vaakakupissa.
"Tiedätkö mitä, Bill — minä olen saanut vihiächechaquo'sta, jolla on säkki jauhoja", sanoi Mitchell riemuitsevasti toverilleen.
Bill näytti mielenkiintoiselta ja tyytyväiseltä. Oli puute ravinnosta, ja molemmat miehet olivat huonosti varustetut tutkimustensa varalta Too Much Gold'in suhteen.
"Jauhot maksavat dollarin naula", vastasi hän. "Mutta kuinka sinä luulet saavasi niitä?"
"Annamme hänen ostaa puolet valtauksestamme", vastasi Kink.
"Mistä valtauksesta?" Bill näytti olevan ymmällään. Mutta sitten muisti sen tilan, jonka hän oli viitoittanut ja varannut ruotsalaisille, ja hän huudahti: "O-hoo!"
"Mutta minä en saisi silloin kitsastella sen suhteen", lisäsi hän. "Anna hänen saada kaikki, kunhan vaan sinä pidät varasi — ole oikein antelias!"
Bill pudisti päätään. "Jos minä tekisin niin, saattaisi hän pitää korvansa auki ja jättää kaupan sikseen. Ei — minä annan sen sijaan hänen tietää, että tuota paikkaa pidetään erittäin arvokkaana, ja että me emme koskaan luopuisi puolesta osuudestamme, ellemme olisi kokonaan vailla elintarpeita. Jälestäpäinhän voimme luovuttaa hänelle koko hoidon."
"Jollei kukaan huomaa vehkeitämme ja ota valtausta takavarikkoon", huomautti Bill, vaikka hän tunsikin itsensä sangen tyytyväiseksi, kun oli toivo saada tuo viitoitettu alue vaihdetuksi jauhosäkkiin.
"Ei", vakuutti Kink rauhoittavasti. "Sillä on numero 24 ja pysyy meillä.Chechaqouo'tottivat kuitenkin asian vakavalta kannalta ja alkoivat viitoittaa siitä, mihin sinä olit lopettanut. He ovatkin jo viitoittaneet yli vedenjakajan. Minä puhuttelin juuri erästä heistä, ja hän oli tullut takaisin jaloissaan suonenveto."
Juuri silloin he kuulivat ensi kerran Ans Handersonin puhuvan, pitkäveteisesti ja sanoja tapaillen.
"Minä pidän tilasta", sanoi hän paikan isännälle. "Ja minä luulen, että otan osuuden."
Molemmat toverukset vilkuttivat silmää toisilleen, ja muutamia minuutteja myöhemmin istui kummastunut ja kiitollinen ruotsalainen ja joi huonoa whiskyä yhdessä kahden kovasydämisen muukalaisen kanssa. Mutta hänen päänsä oli yhtä luja kuin heidän sydämensä. Kultahiekkapussi oli yhtenään vaakakupissa, ja Kink Mitchell tarkasteli sitä huolellisesti, mutta Ans Handerson ei kuitenkaan tahtonut sulaa. Hänen sinisissä silmissään näyttivät ikuiset unelmat päilyvän ikäänkuin kesäisen järven pinnalla ja loistavan hetkisen, mutta tämä johtui pikemmin puheesta kullasta ja kuparikattiloista, joista hän kuuli hämärästi rupateltavan, kuin whiskystä, joka niin helposti solui ulos hänen kurkustaan.
Molemmat toverukset olivat aivan epätoivoisia, vaikkakin näyttivät hyväntahtoisilta ja olivat äänekkäitä puheissaan ja teoissaan.
"Älkää välittäkö minusta, ystäväni", Hootchinoo Bill nikotteli, käsiAns Handersonin olkapäällä. "Ota toinen drinkki. Juhlimme juuri tässäKinkin syntymäpäivää. Hän on partnerini, Kink, Kink Mitchell. Entäsmikä mahtaa olla nimenne?"
Tämän selvittyä hänen kätensä laskeutui painavana Kinkin selkään, ja Kink teeskenteli kömpelöä hämillisyyttä sen vuoksi, että oli toistaiseksi juhlinnan keskipiste, kun taas Ans Handerson näytti tyytyväiseltä ja pyysi heitä juomaan kanssaan. Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun hän tarjosi, kunnes peli muuttui ja hänen säästäväinen sielunsa kiihottui uudenlaiseen tuhlaavaisuuteen. Mutta hän maksoi juomat melko terveennäköisestä pussista. "Ei vähempää kuin kahdeksansataa siinä", laskelmoi ilvessilmäinen Kink, minkä perusteella hän käytti ensimmäistä tilaisuutta yksityiseen keskusteluun Bidwellin, huonon whiskyn ja teltan omistajan kanssa.
"Tässä on pussini, Bidwell", Kink sanoi luottavaisena ja varmana, jonka vanha hapatus suo toinen toiselleen. "Punnitse siihen vain viisikymmentä dollaria muutamaksi päiväksi, ja me olemme sinulle kiitollisia, Bill ja minä."
Senjälkeen toistuivat pussin matkat vaa'alle tiheämmin, ja Kinkin syntymäpäivän vietto kävi varsin hilpeäksi. Hän jopa yritti laulaa vanhojen hapatusten klassikkoa 'Kielletyn hedelmän mehu', mutta lopetti kesken ja hukutti hämmennyksensä uuteen kierrokseen juomia. Bidwellkin kunnioitti häntä parilla kierroksella talon laskuun; hän ja Bill olivat kunnon kekkulissa siihen mennessä, kun Ans Handersonin silmäluomet alkoivat lupsahdella ja hänen kielensä osoitti löystymisen merkkejä.
Bill muuttui hellämieliseksi, sitten luottavaiseksi. Hän kertoi huolensa sekä kovan onnensa baarin omistajalle ja koko maailmalle yleensä sekä Ans Handersonille erityisesti. Hän ei tarvinnut mitään näyttelijän ominaisuuksia osaansa varten. Huono whisky piti siitä huolen. Hän sai itsensä hyvin surulliseksi itsensä ja Billin vuoksi, hänen kyyneleensä olivat vilpittömiä kertoessaan, kuinka hän ja hänen partnerinsa olivat harkinneet myydä puoliosuuden hyvästä maasta vain siksi, että heillä oli kova puute muonasta. Myös Kink kuunteli ja uskoi.
Ans Handersonin silmät kiilsivät viekkaasti ja hän kysyi: "Paljonko ajattelitte pyytää?"
Bill ja Kink eivät kuulleet häntä, joten hänen oli toistettava kysymyksensä. He vaikuttivat haluttomilta. Hän kävi innokkaammaksi, heilui edes takaisin pitäen kiinni baaritiskistä ja ollen pelkkänä korvana heidän neuvotellessaan hieman syrjässä ja kiistellessään, pitäisikö heidän vai eikö ja ollen eri mieltä näyttämökuiskauksin hinnasta, joka heidän tulisi määrätä.
"Kaksisataa — hik — ja viisikymmentä", Bill ilmoitti lopulta, "mutta ehkä emme sittenkään myy."
"Mikä on kauhean viisasta, jos saan sanoa tähän väliin", vakuuttiBidwell.
"Niin kyllä", lisäsi Kink. "Emme ole armeliaisuushommissa jakelemassa ilman ja runsaasti ruotsalaisille ja valkoisille miehille."
"Otetaanpa lisää juomaa", nikotteli Ans Handerson ovelasti vaihtaen aihetta suotuisampaan ajankohtaan.
Ja sitten, saadakseen aikaan tuon suotuisamman ajankohdan, hänen oma pussinsa alkoi liikkua hänen suuren taskunsa ja vaa'an väliä. Bill ja Kink olivat varautuneita, mutta lopulta he antoivat periksi hänen taivutteluilleen. Tästä hän kävi varovaiseksi ja veti Bidwellin syrjään. Hän hoippuroi kovasti ja tukeutui Bidwelliin kysyessään:
"Luuletteko, että nuo miehet ovat luotettavia?"
"Aivan varmasti", vastasi Bidwell innokkaasti. "Olen tuntenut heidät useita vuosia. Vanhoja hapatuksia. Kun he myövät osuuden, niin he myövät osuuden. Eivät ole mitään petkuttajia."
"Luulen, että ostan", selitti nyt Ans Handerson ja hoippuroi takaisin toisten luo.
Mutta nyt hän vaipui haaveiluihin ja antoi tietää, että hän tahtoi saada joko koko valtauksen tai ei mitään. Tämä kiihoitti Hootchinoo Bill'in vihan vimmaan. Hän piti salamoivan puheenchechaquo'ittenja ruotsalaisten "pöyhkeydestä". Mutta hän torkahti kesken lauseen, puhe loppui korisevaan ääneen ja pää vaipui rinnalle. Mutta niinpiankuin Kink tai Bidwell nipisti häntä, oli hän heti valmis purkamaan uuden parjaustulvan.
Ans Handerson istui rauhallisena kaiken tämän kuluessa. Jokainen haukkumasana lisäsi hänen mielestään valtauksen arvoa. Saattoihan niin suurella vastahakoisuudella olla ainoastaanyhdenlainentodistus hänelle, ja hän tunsi suurta huojennusta, kun Hootchinoo Bill kaatui kuorsaten lattialle ja hän saattoi kääntyä hänen helpommin taivutettavissa olevan yhtiökumppaninsa puoleen.
Kink Mitchell antoi puhutella itseään, mutta hän oli huono laskumies. Hän vuodatti viljalti kyyneleitä, mutta oli taipuvainen myymään puolet osuutta kahdestasadasta viidestäkymmenestä dollarista — tai myös kaikki seitsemästäsadasta viidestäkymmenestä. Ans Handerson ja Bidwell koettivat kaikin tavoin saada häntä luopumaan väärästä käsityksestään murto-osista, mutta heidän ponnistuksensa olivat turhat. Hän valitteli ja vuodatti kyyneleitä sekä tiskille että heidän hartioilleen, mutta nämä kyyneleet eivät kuitenkaan voineet poistaa hänen päähänpistoaan, että jos puoli on kahdensadan viidenkymmenen dollarin arvoinen, niin on kaksi puolta kolme kertaa arvokkaampi.
Lopultakin — itse Bidwell'kin muisti vain hämärästi, miten yö oli kulunut — tehtiin kauppakirja — jossa Bill Rader ja Charles Mitchell luopuivat kaikista oikeuksistaan ja vaatimuksista valtaukseen24 Eldorado— jonka nimen puro oli saanut joltakin optimistiseltachecaquo'lta.
Kun Kink oli allekirjoittanut, koettivat kaikki kolme yhdistynein voimin saada Bill'iä hereille. Kynä kädessä hän sitten istui kauan ja huojui edestakaisin asiapaperin yli. Kun kallisarvoinen allekirjoitus oli viimeinkin saatu tehdyksi ja kauppasumma maksettu, huokasi ruotsalainen syvään, ryömi pöydän alle ja nukahti. Siellä hän sitten makasi ja näki kuolemattomia uniaan aamuun saakka.
Mutta päivä oli kylmä ja harmaja. Häntä vilusti. Ensi töikseen hän itsetiedottomasti ja koneellisesti tunnusteli pussiaan. Hän kauhistui sen keveyttä. Muisto yön tapauksista selkisi vähitellen hänen aivoissaan. Sitten hän kuuli karkeita ääniä. Hän avasi silmänsä ja kurkisteli pöydän alta. Pari aamunvirkkua — tai oikeammin koko yön matkalla ollutta miestä keskusteli Eldorado Creekin täydellisestä arvottomuudesta. Ans Handerson peljästyi, koetteli taskujaan ja sai käteensä24 Eldorado'nkauppakirjan.
Kymmenen minuuttia sen jälkeen herätti ruotsalainen, silmät rajusti tuijottaen, Hootchinoo Bill'in ja Kink Mitchell'in jotka nukkuivat vaippoihinsa kääriytyneinä, ja tyrkytti heille sangen töhryistä asiapaperia.
"Minä luulen, että otan pois rahani", soperteli hän, "minä luulen, että otan pois rahani."
Hänellä oli kyyneleitä silmissä ja kurkussa. Ne vierivät pitkin hänen poskiaan, kun hän lankesi polvilleen toverusten eteen ja kerjäsi ja rukoili. Mutta Bill ja Kink eivät nauraneet hänelle. He olisivat niinmuodoin voineet olla kovasydämisempiä kuin olivat.
"Ensi kertaa kuulen nyt miehen itkeä tillittelevän kaivososuuden tähden", sanoi Bill. "Ja minä otan itselleni vapauden sanoa, että se on kerrassaan tavatonta."
"Sitä samaa minäkin", selitti Kink Mitchell. "Onhan kaivososuuksien ostaminen aivan yhtä tavallinen kuin hevosten ostaminen."
Heidän ihmettelynsä oli täysin oikea. He eivät voineet kuvitellakkaan, että he itse olisivat voineet valittaa liikeasiain tähden, eivätkä sentähden voineet ymmärtää, että joku muukaan voisi tehdä niin.
"Poloinen raukkachechaquo'ksi", murahti Hootchinoo Bill, kun he näkivät murheellisen ruotsalaisen poistuvan tietä pitkin.
"Nyt Too Much Gold'iin!" sanoi Kink Mitchell rattoisasti.
Ja ennenkuin päivä oli lopussa, olivat he ostaneet Ans Handersonin kultahiekalla jauhoja ja sianlihaa ja maksaneet niistä huikeita summia ja kulkivat vedenjakajan yli Klondyke'n ja Indian Riverin välillä olevia virtoja kohti.
Kolme kuukautta sen jälkeen tulivat he takaisin lumimyrskyn vallitessa ja joutuivat matkalla24 Eldorado'on. Oli pelkkä sattumus, että he tulivat sinne. He eivät olleet pitäneet silmällä entistä valtaustaan. Eivätkä he myöskään voineet tuulen pieksämältä lumelta nähdä paljo mitään, ennenkuin olivat aivan perillä. Juuri silloin helpotti tuuli hiukan, ja he näkivät kuopan ja sen yläpuolella vintturin, jota eräs mies hoiti. He näkivät hänen nostavan kuopasta ämpärillisen soraa ja kaatavan sen kuopan laidalle. He näkivät myös toisen miehen, joka tuntui merkillisen tutulta, täyttävän kattilan tuolla vastanostetulla soralla. Hänellä oli suuret kädet ja vaaleankellervät hiukset. Mutta ennenkuin he ehtivät hänen luokseen, kääntyi hän kattiloineen ympäri ja kiiruhti muutamaan majaan. Hän oli avopäin ja sulanut lumi juoksi pitkin hänen kaulaansa, mistä voi ymmärtää hänen kiireensä. Bill ja Kink kiiruhtivat myös majaan ja huomasivat hänen olevan polvillaan pesän edessä, missä huuhtoi soraa vedellä täytetyssä astiassa.
Hän oli liiaksi työhönsä kiintynyt, huomatakseen enempääkään, kuin että joku tuli majaan. He seisoivat aivan hänen vieressään ja katselivat. Hän pani kattilan hitaasti pyörivään liikkeeseen ja pysäytti sen pari kertaa, ottaakseen sormin pois suurimmat sorakappaleet. Vesi oli sameata ja astia oli upoksissa siinä, niin etteivät he voineet nähdä sen sisältöä. Yhtäkkiä hän nosti kattilan ja kallisti siitä veden maahan. Keltainen aine jäi kattilan pohjalle, niinkuin voi kirnuun.