Ja siksi, että hän vihasi sitä mitä katkerimmin, osti Leclère Bastardin ja antoi sille tuon häpeällisen nimen. Viiden vuoden ajan he molemmat seikkailivat läpi Pohjolan, St Michaelin ja Yukonin suistomaasta Pelly'yn saakka, ja niinkin kauas kuin Peace River'iin, Athabascaan ja Isoon Orjajärveen asti. Ja silloin he hankkivat häijyydellään sellaisen maineen, jollaista ei ennen ollut ollut yhdelläkään ihmisellä eikä koiralla.
Bastardi ei ollut koskaan tuntenut isäänsä — siitä syystä hän oli saanut nimensä — mutta John Hamlin tiesi, että isä oli ollut suuri harmaja susi. Äitinsä sitävastoin — ja hänestä oli hänellä heikko muisto — oli muriseva, haukkuva likainen koiranturilas, leveärintainen ja riippumahainen. Silmät hänellä oli pahanilkiset, elämästä hän piti kiinni kuin kissa ja oli aina valmis kujeisiin ja pahuudentekoon. Hänessä ei ollut hiventäkään kunniantuntoa eikä rehellisyyttä, ja hänen petollisuutensa oli ainoa, josta saattoi olla varma. Hänen rakkaussuhteensa metsän petojen kanssa todisti yleistä luonteenturmelusta. Paljon pahuutta ja paljon voimaa oli Bastardin esi-isissä, ja kun hän oli samaa lihaa ja sama verta peri hän kaikkityyni. Ja silloin tuli Musta Leclère ja raskaalla kädellään puristi ja painoi ja muovaili tuota elämänhaluista pentua, kunnes siitä tuli suuri pahanilkinen peto, ovela, vihainen, kavala, häijy ja ilkeä kuin helvetinhenki. Sopiva isäntä olisi Bastardista saanut tavallisen, erinomaisen kelvollisen ajokoiran. Mutta hän ei saanut koskaan siihen tilaisuutta. Leclère kehitti vain hänen synnynnäistä pahuuttaan.
Bastardin ja Leclère'n tarina on tarina alituisesta sodasta — viisi julmaa, säälimätöntä vuotta, joista heidän ensimäinen kohtauksensa antaa sattuvan kuvan. Minä tahdon alkaa sanomalla, että se oli Leclèren vika, sillä hän vihasi järjellä ja ymmärryksellä, kun taas tuo pitkäkoipinen, kömpelö pentu vihasi vain sokeasti ja vaistomaisesti. Alussa ei sattunut minkäänlaisia hienosti suunniteltuja julmuuksia — niiden vuoro tuli myöhemmin — vaan ainoastaan yksinkertaisia selkäsaunoja ja raakuudenosotuksia. Muutaman kerran vioittui Bastardin toinen korva tällaisissa pieksäjäisissä. Rikkirevityt lihakset eivät parantuneet koskaan, ja korva roikkui ja lerpatti aina — jotta hän voisi pitää kiduttajansa muistissaan. Eikä hän unhottanut mitään.
Hänen pentuaikansa oli yhtämittaista mielettömän kapinallisuuden aikaa. Hän veti aina lyhemmän korren, mutta löi aina takaisin: hänen luonteeseensa kuului lyödä takaisin. Ja häntä oli mahdoton masentaa. Niin surkeasti kuin hän ulvoikin tuskasta ruoskan- tai nuijaniskujen sadellessa hänen selkäänsä, onnistui hänen kuitenkin aina saada ilmoille vihaista murinaa — selvä todistus siitä kostonhimosta, jota hän tunsi — joka ehdottomasti aiheutti lisää lyöntejä. Mutta hän oli perinyt äitinsä luonteen. Ei mikään näyttänyt saavan häntä hengiltä. Hän kasvoi ja hyötyi keskellä kurjuutta, lihoi nälkää nähdessään, ja epätoivoinen taistelu elämästä kehitti hänet yliluonnollisen terävä-älyiseksi. Hän oli perinyt niinhyvin äitinsä kavaluuden ja vihan kuin isänsä rajuluontoisuuden ja rohkeuden.
Mahdollisesti se oli hänessä hänen esi-isiensä ominaisuutta, ettei hän koskaan valittanut. Pennunhaukunta katosi, kun hänen jalkansa vahvistuivat, ja hän tuli julmaksi ja vaiteliaaksi, iski nopsasti eikä liikoja varottanut edeltäkäsin. Hän vastasi kirouksiin murinalla, lyönteihin puremalla, ja hänen vääristynyt naamansa ilmaisi sammumatonta vihaa. Mutta koskaan enää ei Leclère saanut edes kauheilla kidutuksillakaan häntä huutamaan tuskasta tai pelosta. Ja tämä lannistumattomuus vain enensi Leclère'n vihaa ja sai hänet tekemään vielä saatanallisempia julmuuksia.
Kun Leclère antoi Bastardille vain puoli kalaa, kun taas hänen toverinsa saivat kokonaisen, meni Bastardi ja otti kalaa toisilta koirilta. Hän varasti varastohuoneestakin ja teki tuhansittain muita ryövärintöitä, niin että hän tuli kauhuksi kaikille koirille ja koiranomistajille. Kun Leclère löi Bastardia ja hellitti Babettea — Babettea, joka ei tehnyt puoleksikaan niin paljon kuin hän — heitti Bastardi hänet kumoon lumeen ja murskasi hänen toisen takajalkansa valtavilla leuoillaan, niin että Leclère oli pakotettu ampumaan hänet. Ja veristen tappelujen kautta teki Bastardi itsensä kaikkien toveriensa herraksi, sääti heille sekä työntekoa että ruokintaa koskevia lakeja ja piti silmällä, että he myöskin elivät niiden mukaan.
Viiden vuoden kuluessa hän kuuli ainoastaan kerran ystävällisen sanan ja sai hyväilevän kädensilityksen, ja silloin hän ei ymmärtänyt, mitä se merkitsi. Hän teki hurjan hyppäyksen, kesyttämätön kun oli, ja hänen hampaansa loksahtivat yhteen salaman nopeudella. Hän joka lausui tuon ystävällisen sanan ja antoi hyväilevän kädensilityksen, oli Sunrisen vasta maahan muuttanut lähetyssaarnaaja. Ja kuuden lähinnä seuraavan kuukauden aikana hän ei kirjoittanut ainoatakaan kirjettä kotiinsa; Mc Questionin haavuri matkusti kaksisataa peninkulmaa jään yli pelastaakseen hänet verenmyrkytyksestä.
Sekä miehet että koirat katsoivat karsaasti Bastardiin, kun hän tuli leiriin tai asemille. Miehet tervehtivät häntä jalka uhkaavasti potkasuun valmiina, koirat karvat pystyssä ja torahampaat irvellään. Kerran antoi muuan mies Bastardille potkun, ja nopeasti kuin susi iski Bastardi leukansa miehen pohkeisiin, niin että hampaat tunkeutuivat luuhun saakka. Tämän jälkeen purtu päätti vakaasti ottaa koiran hengiltä, mutta silloin astui Leclère väliin uhkaavin ilmein ja metsästyspuukko paljaana. Ottaa Bastardi hengiltä —sacre dame, se oli huvi, jonka Leclère pidätti itselleen. Sen piti luonnollisesti joskus tapahtua, tai myöskin — oh, kukapa sitä voisi tietää? Joka tapauksessa tulisi arvoitus lopultakin selviämään.
Sillä he olivat tulleet toisilleen suorastaan arvoitukseksi. Toisen jokainen hengenveto oli kehotus tai uhkaus toiselle. Viha yhdisti heidät lujemmin kuin rakkaus olisi voinut koskaan tehdä. Leclère nautti ajatellessaan sitä päivää, jolloin Bastardin rohkeus olisi loppunut ja hän valittaisi ja vääntelisi isäntänsä jaloissa. Ja Bastardi — niin, Leclère tiesi, mikä Bastardilla oli mielessä, hän oli useammin kuin kerran lukenut sen Bastardin silmistä. Ja sen niin selvästi ja hyvästi, että hän ehtimiseen katseli olkansa yli, kun Bastardi pysytteli hänen takanaan.
Toiset miehet kummastelivat sitä, että Leclère hylkäsi ne suuret summat, joita hänelle tarjottiin koirasta. "Jonakuna kauniina päivänä te kuitenkin lyötte sen kuoliaaksi, ja silloin olette menettänyt sen ilmaiseksi", sanoi John Hamlin kerran, kun Bastardi läähätti kinoksessa, johon Leclère oli potkaissut sen, eikä kukaan tiennyt, olivatko sen kintut murskana, eikä kukaan uskaltanut mennä katsomaan sitä.
"Se on minun asiani, se, m'sieu'" vastasi Leclère kuivasti.
Ja he kummastelivat myöskin sitä, ettei Bastardi paennut isäntänsä luota. Sitä he eivät voineet käsittää. Mutta Leclère ymmärsi sen. Hän oli mies, joka oleskeli paljon ulkona vapaassa luonnossa, ja hän oli oppinut ottamaan selvää tuulen suhinasta ja myrskyn pauhinasta, yön huokauksista, päivänkoiton kuiskauksista ja päivän hälinästä. Jollakin hämärällä tavalla hän saattoi kuulla ruohon kasvavan, mahlan nousevan ja silmikoiden puhkeavan. Ja hän tunsi myöskin elollisten ilmiöiden salaperäisen lausumistavan — hän käsitti kaniinin liikkeet ansassa, korpin raskaan siivenlyönnin, varjojen leikin kuunpaisteessa, suden hiipivän käynnin illan hämärässä ja yön pimeydessä. Hän ymmärsi Bastardin täydellisesti. Hän käsitti sangen hyvin, miksi Bastardi ei paennut, ja hän katsoi yhä useammin olkansa yli.
Kun Bastardi oli vihassa, ei häntä ollut suinkaan hauska katsella, ja useammin kuin kerran hän oli hypännyt Leclère'n kurkkua kohti, mutta aina valmiina olevan koiraruoskan tyvipää oli pakoittanut hänet luopumaan aikeistaan, ja vapisevana ja tiedottomana hän oli joka kerta jäänyt maahan pitkälleen. Täten Bastardi oli oppinut odottamaan sopivaa aikaa. Kun hän oli päässyt täysiin nuoruuden voimiin, hän katsoi ajan tulleen. Hän oli leveärintainen ja hänellä oli oivalliset lihakset, hänen kokonsa oli melkoista suurempi kuin tavallisesti — hänen ulkomuotonsa muistutti kieltämättömästi täysiveristä sutta. Leclère nukkui vaippoihinsa kääriytyneenä, kun Bastardi havaitsi, että nyt oli aika toimia. Hän hiipi varovaisesti isäntänsä luo, pää painuneena maata vasten, terve korva taaksepäin vinossa, hiljaisin kissanaskelin. Bastardi veti henkeään hiljaa, sangen hiljaa, eikä hän nostanut päätään ennenkuin oli aivan nukkujan vieressä. Hän seisoi hetkisen ja katseli pronssinväristä paljasta, hengityksen mukana voimakkaasti ja säännöllisesti nousevaa ja laskevaa kurkkua. Kuola tippui hänen leukapielistään ja valui pitkin kieltä, ja silloin muistui hänen mieleensä riippuva korvansa, ne lukemattomat lyönnit, joita hän oli saanut ja monet kärsimänsä vääryydet, ja hän heittäytyi äänettömästi nukkuvan kimppuun.
Leclère heräsi kipuun, kun koiran hampaat iskeytyivät hänen kurkkuunsa, ja kun hän itsekin oli täysi eläin, heräsi hän täydellisesti. Hän tarttui molemmin käsin Bastardin henkitorveen ja kieri peitteiden alta päästäkseen koko painollaan vainoojansa kimppuun. Mutta tuhannet Bastardin esi-isät olivat iskeneet hampaansa lukemattomien hirvien ja peurojen kurkkuihin, ja hän oli perinyt heidän taitonsa. Kun hän tunsi Leclère'n painon päällänsä, repi ja raateli hän takajaloillaan isäntänsä vatsaa ja alaruumista, niin että kynnet tunkivat nahan ja lihasten läpi. Ja kun hän tunsi päällänsä olevan ruumiin liukuvan takaisin ja nousevan, raapi hän miehen kurkkua. Toiset koirat, hänen toverinsa, kokoontuivat heidän ympärilleen murisevaksi piiriksi, ja Bastardi, joka saattoi vaivoin hengittää ja oli kadottamaisillaan tajuntansa, tiesi, että he himoitsivat leuoillaan tarttua häneen. Mutta se ei merkinnyt mitään — nyt oli miehestä kysymys, miehestä, joka makasi hänen päällään, ja hän repi ja raateli kynsillään niin kauan kuin hänellä oli hituisenkaan voimia jälellä. Mutta Leclère kuristi häntä molemmilla käsillään, kunnes Bastardin oli vaikea saada ilmaa — kunnes koiran silmät tulivat jäykiksi ja lasimaisiksi, sen leuat päästivät hitaasti otteensa ja kieli pistäysi mustana ja paksuna ulos suusta.
"Vai niin? No —bon, sinä piru!" kärisi Leclère suu ja kurkku täynnä omaa vertansa, kun hän heitti tiedottoman koiran luotansa.
Mutta kun nyt toiset koirat hyökkäsivät Bastardin kimppuun, ajoi Leclère ne pois kiroten. Ne vetäytyivät takaisin suurempaan piiriin, istuutuivat ja nuolivat kiihkeästi huuliaan, jokainen karvat pystyssä.
Bastardi tointui nopeasti, ja kun hän kuuli Leclère'n äänen nousi hän vaivaloisesti jaloilleen ja seisoi huojuen sinne tänne.
"Oo, sinä kirottu kanalja!" Leclère sylki ja kiroili vuoroon. "Minä näytän sinulle vielä, tiedä se! Sinä saat mitä tarvitset, sinä piru!"
Kun ilma virtaili kuin elämän neste Bastardin väsyneisiin keuhkoihin, teki hän uuden hyökkäyksen herraansa kohti, mutta hänen leukansa eivät osuneet maaliin ja loksahtivat yhteen päästäen metallin helinää muistuttavan äänen. He kieriskelivät nyt molemmat lumessa ja Leclère hakkasi hurjasti nyrkeillään. Sitten he päästivät irti ja kiertelivät toisiaan. Leclère olisi voinut siepata veitsensä. Ja hänen pyssynsä oli maassa hänen jalkainsa juuressa. Mutta hänen villipedon tunteensa oli herännyt ja raivosi hillittömästi. Hän tahtoi taistella käsillään — ja hampaillaan. Bastardi teki uuden hyökkäyksen, mutta Leclère löi hänet nyrkiniskulla maahan, heittäytyi hänen päälleen ja iski hampaansa koiran lapaan niin että ne tunkeutuivat luuhun saakka.
Siinä oli alkuperäinen näyttämö ja yhtä alkuperäinen kohtaus — sellainen, joka oli saattanut tapahtua maailman lapsuusaikoina. Avonainen paikka synkässä metsässä, ympärillä piiri irvisteleviä susikoiria ja keskellä kaksi villipetoa taistelun tuoksinassa, muristen ja purren, mielettömästi raivoten, läähättäen ja puuskuttaen, karjuen, ponnistellen, hurjina raivosta, mielettömän murhanhimon valtaamina, iskien, purren ja kynsien kaikessa luonteenomaisessa raakuudessaan.
Mutta silloin onnistui Leclèren iskeä Bastardia nyrkillään korvan taakse ja koira vaipui taintuneena maahan. Tämän jälkeen Leclère hyppäsi sen päälle ja hyppeli hyppelemistään rusentaakseen sen maahan. Bastardin molemmat takajalat olivat poikki ennenkuin Leclère pysähtyi hengittääkseen.
"Oo-oo! Oo-oo!" kirkui hän pudistaen nyrkkiään, kykenemättä saamaan muuta ääntä kurkustaan.
Mutta Bastardi oli lannistumaton. Hän loikoi siinä avuttomassa kurjuudessaan, mutta hänen ylähuulensa kohosi väsyneesti ja vääntyi irvistykseen, hänellä ei ollut voimia päästää ääntä. Leclère potkasi häntä, ja Bastardin väsyneet leuat puristuivat isännän säären ympäri, mutt'eivät jaksaneet tunkea nahan läpi.
Silloin otti Leclère ruoskan ja oli hakata hänet palasiksi, huutaen joka lyönnille: "Tällä kertaa minä teen lopun sinusta! Vai mitä? Luciferin nimessä teen kuin teenkin sinusta lopun!"
Viimein hänkin vaipui kokoon lopen väsyneenä ja pyörtymäisillään verenvuodosta; hän kaatui uhrinsa viereen, mutta kun susikoirat lähestyivät suorittaakseen kostonsa, käytti hän viimeisiä voimiaan ryömiäkseen Bastardin päälle ja siten suojellakseen häntä heidän leuoiltaan.
Tämä tapahtui jokseenkin lähellä Sunrise'a, ja kun lähetyssaarnaaja muutamia tunteja myöhemmin avasi ovensa Leclère'lle, hämmästyi hän, kun ei nähnyt Bastardia vetokoirien joukossa. Eikä hänen hämmästyksensä suinkaan vähentynyt, kun Leclère heitti syrjään osan peitteitä reestä, nosti Bastardin syliinsä ja kompuroi huoneeseen koiran kanssa. Mc Questionin haavuri, jolla oli jossain määrin taipumuksia vetelehtimiseen, sattui juuri olemaan siellä jutustelemassa, ja he tahtoivat nyt kahden ruveta paikkaamaan Leclèreä.
"Merci, non", sanoi hän. "Olkaa hyvät ja auttakaa koiraa ensin. — Sanoitteko, että antaa sen kuolla?Non. Se ei olisi hyvä. Siksi että minun täytyy se ensin lannistaa. Juuri sen vuoksi se ei saa kuolla."
Haavuri sanoi sitä eriskummalliseksi päähänpistoksi ja lähetyssaarnaaja piti sitä enteenä. Ja niin voipunut Leclère joka tapauksessa oli, että kuume tarttui häneen keväällä ja hänen täytyi uudelleen ruveta sängynomaksi. Bastardin laita oli paljon huonompi, mutta hänen itsepintainen elämästä-kiinnipitämisensä voitti lopuksi; hänen takajalkansa paranivat ja koko hänen elimistönsä uudistui, kun hän useita viikkoja oli maannut sidottuna lattialla. Ja kun Leclère vihdoinkin toipui ja istui tuhkanharmaana ja vapisevana auringonpaisteessa oven pielessä, oli Bastardi jo ottanut takaisin herruutensa ja pakottanut ei ainoastaan omat toverinsa vaan myöskin lähetyssaarnaajan koirat alamaisuuteen.
Hän ei liikauttanut lihastakaan eikä väräyttänyt karvaakaan, kun Leclère ensi kertaa kompuroi ulos lähetyssaarnaajaan nojaten ja hitaasti ja tavattoman varovaisesti istuutui kolmijalkaiselle tuolille.
"Bon!" sanoi Leclère. "Bon!Aurinko on hyvä olemassa!" Ja hän ojenteli laihtuneita käsivarsiaan ja antoi niiden kylpeä lämmössä.
Silloin sattui hänen katseensa koiraan, ja entinen tuli loisti taas hänen silmistään. Hän asetti kätensä kevyesti lähetyssaarnaajan käsivarrelle. "Mon père— tuo Bastardi — se on oikea paholainen. Tahdotteko noutaa minulle pistoolin, jotta minä saan nauttia auringosta levossa ja rauhassa?"
Sitten hän istui monta päivää auringonpaisteessa oven ulkopuolella. Hän ei nukahtanut koskaan, ja pistooli oli aina hänen polvillaan. Bastardin tuli tavaksi aamusin heti silmätä, oliko ase tavallisella paikallaan. Niinpian kun hän sai nähdä pistoolin, kohotti hän hiukkasen ylähuultaan merkiksi, että hän oli ymmärtänyt, ja Leclère kohotti hänkin ylähuultaan vastaavaan irvistykseen. Eräänä päivänä lähetyssaarnaaja huomasi tämän.
"Varjelkoon!" sanoi hän. "Minä luulen varmasti, että eläin käsittää…"
Leclère nauroi. "Kuulkaahan,mon père— mitä minä nyt sanon, sen se varmasti ymmärtää."
Ikäänkuin vahvistaakseen vakuutuksen Bastardi kohotti huomattavasti toista korvaansa tarkasti kuullakseen isäntänsä äänen.
"Minä sanon — kuole!"
Bastardi päästi kurkustaan murinan, hänen niskakarvansa nousivat pystyyn ja jokainen lihas näytti jännittyvän odotuksesta.
"Minä nostan aseeni — kas näin!" Hän antoi teon seurata sanoja ja tähtäsi suoraan Bastardia.
Koira teki silmänräpäyksessä sivuhyppäyksen ja katosi rakennuksen nurkan taa.
"Varjelkoon!" huudahti lähetyssaarnaaja kerta kerralta.
"Mutta miksi se ei pakene teidän luotanne?"
Ranskalainen kohautti hartioitaan rodulleen ominaisella tavalla, joka voi merkitä kaikkea mahdollista, täydellisestä tietämättömyydestä rajattomaan ymmärtämykseen asti.
"Ja miksi te ette sitten tapa sitä?"
Taas hartioitten kohotus.
"Mon père", sanoi Leclère hetken päästä, "aika ei ole vielä tullut. Se on syntyperäinen piru. Kerran minä vielä muserran sen kappaleiksi. Niin. Kerran.Bon!"
Sitten tuli päivä, jolloin Leclère otti koirat mukaansa ja matkusti veneellä Forty Mileen, sekä sieltä edelleen Porcupine'en, jossa hän meni P.C. yhtiön palvelukseen ja kulki löytöretkillä suurimman osan vuotta. Sen jälkeen hän lähti Koyokuk'ia pitkin hyljättyyn Arctic City'yn ja palasi sitten takaisin leiriltä leirille Yukonia pitkin. Näitten pitkien kuukausien kuluessa Bastardi sai perinpohjaista kuritusta. Hän kärsi paljon kidutusta, häntä kiusattiin nälällä, janolla, tulella ja pahimmalla kaikesta: musiikilla. Niinkuin sukulaisensa ei hänkään pitänyt musiikista. Se aiheutti hänelle äärimmäisiä tuskia, vaivasi joka hermoa, repi jokaista hänen olemuksensa säiettä. Se sai hänet päästämään pitkiä ulvahduksia, niinkuin sudet kylminä öinä virittävät valituslaulujaan tähtiä kohti. Hänen oli mahdoton olla ulvomatta. Tämä oli ainoa heikkous taistelussaan Leclèreä vastaan, ja tämä heikkous oli hänen häpeänsä. Toiselta puolen Leclère piti intohimoisesti musiikista — hän rakasti sitä yhtä paljon kuin hän rakasti väkijuomia. Ja kun hänen sisimpänsä tahtoi saada ilmaa, ilmeni se toisella tai toisella tavalla, useimmiten molemmilla yht'aikaa. Ja kun hän oli juonut ja hänen aivonsa olivat täynnä laulamattomia lauluja, meni paholainen häneen ja hän tunsi suurinta nautintoa kiusatessaan Bastardia.
"Nyt meidän täytyy saada pikkuisen musiikkia, kuuletko", oli hänen tapansa sanoa. "Vai kuinka? Mitä sanot siitä, Bastardi?"
Hänellä oli vain vanha kulunut käsiharmonikka, jota hän piti suuressa arvossa ja korjaili kärsivällisesti. Mutta se oli paras, minkä rahalla voi saada, ja sen sisästä hän loihti ihmeellisiä, väräjäviä sointuja, joita kukaan ei ollut ennen kuullut. Niinpian kuin hän alotti, peräytyi Bastardi mykkänä ja hampaat yhteenpuristettuina tuuma tuumalta etäisimpään soppeen. Ja Leclère seurasi perässä suuri nuija toisessa kainalossa ja soitti, lakkaamatta soitti — hän seurasi tuuma tuumalta, askel askeleelta, kunnes ei enää löytynyt lymypaikkaa.
Bastardin oli tapana tehdä ensin itsensä niin pieneksi kuin mahdollista, ryömiä aivan lattiaan kiinni, mutta kun soitto läheni lähenemistään, täytyi hänen nousta ylös, hän painoi selkänsä seinää vasten ja huitoi etukäpälillään ilmaa, ikäänkuin olisi tahtonut päästä erilleen pauhaavista sävelaalloista. Hän piti edelleenkin hampaitaan yhteenpuristettuina, mutta koko hänen ruumiinsa vapisi ja värisi suonenvedontapaisesti ja hän vääntelehti tuskissaan. Viimein hän kadotti itsensähillitsemiskykynsä, leuat erkanivat toisistaan ja kumea murina tunkeutui hänen kurkustaan. Hänen sieramensa jännittyivät, silmäterät laajenivat, karvat nousivat pystyyn avuttomassa raivossa ja hän päästi pitkäveteisen sudenulvonnan. Se nousi yhtämittaa, paisui sydäntäsärkeväksi säveleeksi, kuoli tuskaiseen sointuun — ja sitten seurasi toinen jakso, oktaavi oktaavilta, sävelmaalaus särkyvästä sydämestä loppumattomasta tuskasta ja surusta, sävelmaalaus, joka sitten heikkeni, vaaleni, laskeutui ja hiljaa kuoli.
Ne olivat helvetintuskia. Ja pirullisella terävä-älyisyydellä Leclère näytti voivan kiusata koiran jokaista hermoa ja saavan sen ilmaisemaan kaiken surunsa pitkinä valittavina, vapisevina ja nyyhkyttävinä sävelinä. Se oli todellakin kauhistuttavaa, ja vielä kaksikymmentä neljä tuntia jälkeenpäin Bastardi oli hervoton ja herkkä, säpsähti pienimmänkin tavallisen äänen kuullessaan, pelkäsi omaa varjoaan, ja oli ennen kaikkea ilkeä ja julma omia tovereitaan kohtaan. Mutta ei näkynyt mitään merkkiä siitä, että hänen rohkeutensa olisi murtunut. Pikemminkin hän tuli yhä jurommaksi ja vaiteliaammaksi ja odotti aikaansa horjumattomalla kärsivällisyydellä, joka alkoi vaikuttaa Leclère'en hämmentävästi ja ahdistavasti. Hän saattoi tuntikausia maata liikkumatta tulenpaisteessa ja tuijottaa suoraan Leclère'en, silmät katkerinta vihaa ilmaisten.
Mies tunsi usein, että hän oli joutunut taisteluun itse elämän perusaineksen kanssa — tuon vastustamattoman voiman kanssa, joka auttaa haukkaa ampumaan alas pilvistä höyhenpukuisen salaman lailla, joka vetää villihanhea yli vyöhykkeiden ja paiskaa leikkivän lohen kaksituhatta peninkulmaa kuohuvaa Yukonvirtaa pitkin. Sellaisina hetkinä hän tunsi halua osottaa vastustamatonta elinvoimaansa, ja hän heittäytyi hurjiin orgioihin, joissa väkijuomat, mieletön soitto ja Bastardi näyttivät pääosaa ja joitten kestäessä hän vaati taisteluun kaikkea, mikä oli, mikä oli ollut, ja mikä tuli olemaan.
"Siinä on jotakin", tuumaili hän kun hänen mielenpurkauksensa koskettivat Bastardin sisimpiä säikeitä ja aiheuttivat pitkäveteisen kamalan ulvonnan. "Ja minä vedän käsilläni — näin ja näin. Hah-hah-haa! Se on hauskaa. Se on todellakin hauskaa! Papit messuavat, naiset rukoilevat, miehet kiroilevat, pikkulinnut sanovat pii-pii ja Bastardi laulaa vou-vou — ja kaikki tämä on sama asia. Hah-hah-haa!"
Eräs kunnianarvoisa pappismies, isä Gautier, nuhteli häntä kerran ja muistutti hänelle, että hän saattoi odottaa varmaa turmiota. Mutta hän ei tehnyt sitä toista kertaa.
"No olkoon niin,mon père", vastasi Leclère. "Ja minä luulen, että menen helvetin läpi rätisten, niinkuin katkoyrtti tulen läpi. Vai mitä arvelette,mon père?"
Mutta kaikki huonot olennot saavat lopun niinkuin hyvätkin, ja niin kävi myöskin Mustan Leclère'n. Kun vesi oli kesän aikana matalalla, jätti hän Mc Dougall'in ja lähti veneellä Sunrise'en. Hän matkusti Mc Dougall'ista Timothy Brown'in seurassa ja saapui yksin Sunrise'en. Tiedettiin, että molemmat matkatoverit olivat olleet riidassa ennenkuin lähtivät matkalle.Lizzie, puhkuva kymmenen tonnin siipialus, joka oli lähtenyt kaksikymmentä neljä tuntia jälkeenpäin, saapui perille kolmea päivää ennen Leclère'ä. Ja kun hän saapui, oli hänellä luodinreikä toisessa olkapäässään ja hän kertoi pitkän jutun väijytysjoukosta ja murhasta.
Sunrise'ssa oli tehty kultalöytöjä ja olosuhteet siellä olivat melkoisesti muuttuneet. Kun sinne alkoi virtailla useita satoja kullankaivajia, suunnattomat määrät whiskyä ja puoli tusinaa hyvin varustettuja pelureita, hävisi lähetyssaarnaajain monivuotinen työ intiaanien keskuudessa jäljettömiin. Kun squawien ainainen tehtävä oli keittää papuja ja pitää tulta naimattomille kullankaivajille, ja kun nuorilta miehiltä ei riittänyt aikaa muuhun kuin pelaamiseen ja vaihtokauppaan, tuli lähetyssaarnaaja sängyn omaksi, sanoi "Jumala auttakoon minua" yhä uudelleen ja uudelleen ja asettui tilinteonpäivää odottamaan karkeasti veistettyyn pitkään kirstuun. Tämän jälkeen pelurit siirsivät roulette- ja faraopöytänsä lähetystaloon, josta sitten kuului noppien kolina ja lasien kilinä vuorokaudet ympäriinsä.
Nyt sattui Timothy Brown olemaan hyvin pidetty näiden Pohjolan seikkailijain keskuudessa. Ainoa, mistä häntä saattoi moittia, oli hänen kiivas luonteensa — muuten pikku-asia, jonka hänen hyvä sydämensä ja anteeksiantavainen mielensä täydellisesti korvasi. Toiselta puolen ei Mustassa Leclère'ssä ollut mitään, joka olisi sovittanut hänen huonot puolensa. Hän oli "musta" ja pysyi sellaisena; siitä oli riittävästi todistuksia, ja hän oli yhtä vihattu kuin toinen oli rakastettu. Ja silloin Sunris'en miehet tarttuivat kovin kourin häneen ja raastoivat hänet Lynch-tuomarin eteen.
Se oli yksinkertainen juttu. Hän oli riitaantunut Timothy Brownin kanssa Mc Dougall'issa. Timothy Brownin seurassa hän oli matkustanut Mc Dougall'ista. Ilman Timothy Brownia hän oli tullut Sunrise'en. Näistä tosiasioista ja hänen yleisesti tunnetusta pahuudestaan vedettiin se yksimielinen johtopäätös, että hän oli tappanut Timothy Brownin. Toiselta puolen Leclère tunnusti tosiksi ylläolevat seikat, mutta kielsi johtopäätöksen todenperäisyyden ja antoi toisen selityksen. Kahdenkymmenen peninkulman päässä Sunrise'sta hän ja Timothy Brown olivat juuri sauvomassa venettä louhikkoista rantaa pitkin, kun yht'äkkiä kajahti kaksi laukausta. Timothy Brown suistui veneestä veteen ja painui pohjaan jättäen jälkeensä punaisen viirun — se oli viimeinen, minkä hän näki Timothy Brownista. Hän itse — Leclère — kaatui veneen pohjalle olkapää lävistettynä. Hän makasi hyvin hiljaa ja pälyili rantaan päin. Hetkisen perästä hän näki parin intiaanin pistävän päänsä esiin ja tulevan vesirajaan kantaen koivunkaarnasta tehtyä kanoottia. Kun he laskivat sen vesille, Leclère tähtäsi ja ampui. Luoti osui toiseen intiaaniin, joka tuupertui kanootista aivankuin Timothy Brown oli tehnyt. Toinen heittäytyi kanootin pohjalle, ja niin lähtivät kanootti ja vene kulkemaan vinhaa vauhtia virtaa alas. Sitten joutuivat molemmat alukset pyörteeseen ja kulkivat eri teitä muutaman saaren ympäri. Eikä hän sitten enää nähnyt kanoottia. Mutta päättäen siitä hypystä, jonka intiaani oli tehnyt ennenkuin kaatui kanootin pohjalle, oli hän varmasti haavoittanut häntä.
Siinä kaikki.
Leclère'n selitystä ei pidetty riittävänä. Hänelle annettiin kymmenen tuntia armonaikaa, jaLizziemeni virralle tekemään tutkimuksia. Kymmenen tunnin kuluttua tuli vene puhkien takaisin Sunrise'en. Se ei ollut huomannut mitään. Ei oltu löydetty minkäänlaisia todistuksia, jotka olisivat antaneet tukea hänen väitteelleen. Nyt suotiin hänelle aikaa järjestää jälkeenjääpä omaisuutensa, sillä hän oli erään viidenkymmenen tuhannen dollarin arvoiseksi arvioidun Sunrisessa sijaitsevan valtauksen omistaja, ja he olivat lainkuuliaista yhtä hyvin kuin lakiasäätävääkin kansaa.
Leclère kohautti hartioitaan. "Vielä yksi asia", sanoi hän, "eräs pieni — miten te taas sitä kutsuttekaan? Eräsarmonosotus, niin kai se on — niin, pieni armonosotus, niin se on. Minä lahjoitan omistamani viisikymmentätuhatta dollaria kirkolle. Ja minä lahjoitan ajokoirani Bastardin helvettiin. Ja se pieni armonosoitus? Niin — että te ensin hirtätte sen ja sitten minut. Sopiiko se?"
He olivat yhtä mieltä siitä, että se sopi — järjestyshän oli oleva, että "helvetinsikiö" raivaa tietä isännälleen. Ja niin siirrettiin tuomioistuin virranrannalle, missä muuan valtainen petäjä seisoi erillään muista. Slackwater Charley teki silmukan vetoköyden toiseen päähän, ja silmukka asetettiin Leclère'n kaulaan. Hänen kätensä olivat sidotut selän taakse ja häntä autettiin nousemaan korppulaatikon päälle. Sen jälkeen heitettiin köyden toinen pää muutaman oksan yli, kiristettiin ja sidottiin lujasti kiinni. Jos sitten olisi potkaistu laatikko Leclère'n alta, olisi hän jäänyt killumaan ilmaan.
"Nyt me otamme koiran käsiteltäväksemme", sanoi Webster Shaw, joka toisinaan palveli kaivosinsinöörinä. "Heittäkää silmukka sen kaulaan, Slackwater."
Leclère veti suunsa irviin. Slackwater pisti mällin poskeensa, teki silmukan ja heilutti köyttä välinpitämättömästi kädessään. Hän keskeytti pari kertaa ajaakseen liian lähelle tuppautuneita moskiittoja kasvoiltaan. Kaikki karkoittivat moskiittoja luotaan, paitsi Leclère, jonka pään ympärille oli niitä kertynyt kokonainen pilvi. Vieläpä Bastardikin, joka loikoili pitkänään maassa, ajeli etukäpälillään lakkaamatta noita kiusanhenkiä silmäinsä ja suunsa ympäriltä.
Mutta kun Slackwater odotti, että Bastardi olisi kohottanut päätänsä, kuului heikkoa huutoa, ja muuan mies näkyi juoksevan Sunrise'sta päin, heiluttaen toista kättään. Se oli varaston esimies.
"Odottakaa, odottakaa — pojat!" läähätti hän, juostessaan heidän luokseen. "Pikku Sandy ja Bernadotte ovat juuri saapuneet", selitti hän, hengähdettyään hiukkasen. "Astuivat maihin tuolla alhaalla ja tulivat oikotietä. Heillä oli Majava mukanaan. Olivat löytäneet hänet ja hänen kanoottinsa muutamasta kanavasta, ja Majavalla oli pari luotia ruumiissaan. Hänellä oli ollut Kutz seurassaan — hän joka pahoinpiteli squawiaan ja aiheutti rähinää."
"No? Mitä minä sanoin? Kuulitteko?" huudahti Leclère kiihkeästi. "Se se oli aivan varmaan! Kuulittehan nyt! Minä puhuin totta."
"Nyt on meidän opettaminen noille kirotuille Siwasheille säädyllisyyttä", selitti Webster Shaw. "He ovat tulemaisillaan lihaviksi ja pönäköiksi, ja meidän täytyy panna heidät pinteeseen. Saarretaan koko seurue ja hirtetään Majava. Siinä ohjelmamme. Tulkaa, niin saamme kuulla, mitä hänellä on sanomista puolustuksekseen."
"Hei, m'sieu'!" huudahti Leclère, kun joukko alkoi hajaantua ja häipyä hämärään. "Minä haluaisin niin hirveän mielelläni olla mukana siinä leikissä."
"Oo, me kyllä päästämme teidät irti, kun palaamme takaisin", huusi Webster Shaw vastaan olkansa yli. "Sill'aikaa voitte mietiskellä syntejänne ja kaitselmuksen oikkuja. Se tekee teille hyvää, niin että voitte olla kiitollinen siitä."
Leclèren laita oli niinkuin kaikkien muittenkin miesten, jotka ovat tottuneet suuriin vaaroihin ja joiden hermot ovat terveet ja kestävät, ja hän vaipui pitkään odotukseensa — kuvaannollisesti sanottuna. Ei voinut olla puhettakaan hänen ruumiinsa vaipumisesta, sillä lujaan pingoitettu köysi pakotti hänen seisomaan pystyssä. Pienimmästäkin jalkojen koukistuksesta olisi karkea köysi tunkeutunut hänen kaulaansa, ja pysty asento vaivasi suuresti hänen haavoittunutta olkapäätänsä. Hän työnsi alahuulensa ulos ja puhalsi ylöspäin ajaakseen moskiitot kasvoiltaan. Mutta asemalla oli joka tapauksessa tyydyttäväkin puolensa. Eihän se mitään, jos kärsiikin hiukan ruumiillisia kipuja, kun kerta oli päässyt kuoleman kynsistä; se vaan oli paha juttu, ettei hän saanut olla mukana katsomassa Majavan hirttämistä.
Nämä ajatukset askartelivat hänen aivoissaan kunnes hänen katseensa sattumalta osui Bastardiin, joka makasi pitkänään maassa, pää etukäpälien välissä ja nukkui. Nyt saivat Leclère'n ajatukset toisen suunnan. Hän katseli tarkkaan koiraa ja koetti päästä selville, nukkuiko se todellakin, vai oliko vain nukkuvinaan. Bastardin kyljet nousivat säännöllisesti, mutta Leclère oli huomaavinaan, että hengitys tapahtui hiukan liian sukkelaan; hän havaitsi myös kiihkeätä valppautta koiran jokaisessa karvassa, mikä todisti, ettei uni ollut todellista. Hän olisi tahtonut antaa koko valtauksensa Sunrise'ssa, jos olisi päässyt varmuuteen, ettei koira ollut hereillä, ja kerran kun hänen jäsenensä naksahtivat, hän katsahti nopeasti ja levottomasti Bastardiin, saadakseen tietää, liikauttiko tämä itseään. Sitä se ei silloin tehnyt, mutta muutamien minuuttien perästä se nousi seisalleen hitaasti ja laiskasti, venytteli itseään ja katsoi tarkasti ympärilleen.
"Sacre dame", kuiskasi Leclère tuskin kuuluvasti.
Kun Bastardi oli päässyt varmuuteen, ettei ketään näkynyt eikä kuulunut, istuutui hän, väänsi ylähuulensa ikäänkuin olisi tahtonut hymyillä, katsahti Leclère'en ja lipoi kieltään.
"Minä olen mennyttä miestä", sanoi Leclère ja nauroi kovaan ja katkerasti.
Bastardi tuli lähemmäksi, vahingoittunut korva lerpallaan ja terve eteenpäin jännitettynä. Hän piti päätään hauskasti vinossa ja lähestyi pienin leikkivin askelin. Sitten hän sysäsi ruumiillaan laatikkoa, niin että se horjahteli. Leclère astui varovasti laidalta toiselle säilyttääkseen tasapainon.
"Pidä varasi, Bastardi", sanoi hän rauhallisesti. "Minä tapan sinut".
Bastardi murisi tuon turmiota ennustavan sanan kuultuaan ja sysäsi laatikkoa voimakkaammin. Sitten hän nousi ylös ja hyökkäsi koko painollaan laatikon kimppuun. Leclère potkasi toisella jalallaan, mutta köysi kuristi hänen kurkkuaan, niin että hän oli vähällä kaatua laatikon päältä.
"Hei, hoo! Tiehesi siitä! Eteenpäin!" huusi hän.
Bastardi peräytyi noin parikymmentä jalkaa ja koko hänen esiintymisensä ilmaisi joustavuutta, ettei Leclère voinut sitä ymmärtää väärin. Hän muisti, kuinka koira oli usein särkenyt jäätä heittäytymällä koko painollaan sen päälle, ja kun hän ajatteli tätä, hän ymmärsi, mikä Bastardilla oli mielessä. Koira kääntyi ympäri ja seisoi hiljaa. Hän näytti valkeita hampaitaan ja Leclère vastasi samalla tavalla. Senjälkeen Bastardi hyppäsi ja työnsi laatikkoa koko voimallaan.
Viisitoista minuuttia myöhemmin palasivat Slackwater Charley ja Webster Shaw takaisin ja huomasivat jotakin, joka muistutti aavemaista, pimeässä edestakaisin liikkuvaa heiluria. He jouduttivat askeleitaan, tulivat lähemmäs ja löysivät elottoman ruumiin, johon elävä olento oli pureutunut kiinni ja repeli ja pudisteli sitä, niin että se joutui heiluvaan liikkeeseen.
"Hei! Päästä irti — sinä helvetinsikiö!" huudahti Webster Shaw.
Mutta Bastardi vain muljautti häneen ilkeästi ja murisi uhkaavasti päästämättä otettaan.
Slackwater Charley otti esille revolverinsa, mutta hänen kätensä vapisivat ikäänkuin kylmästä, ja hän hutiloi.
"Kas tässä, ottakaa se", sanoi hän ja ojensi aseen Webster Shawille.
Webster Shaw naurahti, tähtäsi Bastardin välkkyvien silmien väliin ja laukasi. Koiran ruumis vavahti, sätkytteli koipiaan hetkisen ja tuli sitten yht'äkkiä aivan kankeaksi. Mutta hampaansa se piti yhä edelleenkin tiukasti yhteenpuristettuina.
Jees Uck'in tarina.
Maailmassa on ollut monenlaisia luopumisia. Mutta pääasiassa ne kuitenkin ovat samanlaisia. Ja tässä suhteessa voi väittää, että miehet ja naiset luopuvat rakkaimmastaan maailmassa jonkun vielä rakkaamman takia. Niin on aina tapahtunut. Niin kävi silloin, kun Aabel uhrasi laumansa esikoiset. Esikoiset olivat hänelle kalleinta maailmassa, mutta hän uhrasi ne säilyttääkseen hyvät välinsä Jumalan kanssa. Niin oli myös Aabrahamin laita, kun hän valmistautui uhraamaan poikansa Iisakkia kivialttarilla. Iisak oli hänelle sangen rakas, mutta tutkimattomasta syystä Jumala oli hänelle vielä rakkaampi. Asianlaita oli kai niin, että Aabraham ehkä pelkäsi Herraa. Mutta olipa tämä nyt totta tai ei, on senjälkeen pari miljaardia ihmistä todistanut, että hän rakasti Herraa ja tahtoi palvella häntä.
Ja koska nyt on tullut säännöksi, että rakastaminen ja palveleminen kuuluvat yhteen, sekä että uhraaminen eli luopuminen on palvelemista, niin on myöskin Jees Uck, vaikka hän oli ainoastaan tummahipiäisten rotuun kuuluva nainen, rakastanut niin syvästi kuin kuka hyvänsä. Hän ei ollut suinkaan perehtynyt historiaan, olipa vain oppinut ottamaan selvän ilmasta ja tuulesta ja metsäeläinten tavoista. Niinmuodoin hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan Aabelista tai Aabrahamista. Ja koska hän oli jäänyt huomaamatta Holy Crossin hyviltä sisarilta, ei hän myöskään tiennyt mitään Ruthista, tuosta moabittaresta, joka luopui itse Jumalasta vieraan maan vieraan naisen takia. Jees Uck oli vain oppinut kieltäytymään, suunnilleen niinkuin koira pakotetaan luopumaan varastamastaan, ydintä täynnä olevasta luusta. Ja kuitenkin, kun hänen aikansa tuli, näytti hän kykenevänsä nousemaan parempiin rotuihin kuuluvien tasalle ja kieltäytymään todellakin suuremmoisella tavalla.
Tämä on niinmuodoin kertomus Jees Uck'ista, ja samalla myös kertomus Neil Bonner'ista ja Kitty Bonner'ista ja parista Neil Bonner'in jälkeläisestä. Jees Uck kuului tummahipiäisten rotuun, se on totta, mutta hän ei ollut intiaani, eikä myöskään eskimo eikä innuiitti. Jos mennään ajassa taaksepäin ja seurataan suullisia perintötietoja, niin löydetään eräs Skolkz, toyoot-intiaani Yukonista, joka nuoruudessaan vaelsi siihen suureen suistomaahan, jossa innuiitit asuvat, ja siellä yhdisti itsensä erääseen naiseen, jonka nimi kuuluu olleen Olillie. Tämä Olillie oli syntynyt äidistä, joka oli eskimo ja isästä, joka oli innuiitti. Ja Skolkz'ista ja Olillie'sta syntyi Halie, joka niinmuodoin oli puoleksi toyoot-intiaani ja puoleksi eskimo-innuiitti. Ja Halie oli Jees Uckin isoäiti.
Mutta nyt oli Halie, jossa oli sekaisin kolmen rodun verta, ja joka ei kammonut kehittää tätä sekarotuisuutta vielä pitemmälle, mennyt naimisiin muutaman Shpack-nimisen venäläisen turkiskaupustelijan kanssa, jota myös aikoinaan kutsuttiin "Isoksi paksuksi". Shpack oli täällä luokitettu venäläisiin kuuluvaksi sattuvamman nimityksen puutteessa; sillä Shpack'in isä, eräs slavoonilainen rangaistusvanki eteläisistä maakunnista, oli paennut elohopeakaivoksista Pohjois-Siperiaan, jossa hän kohtasi Zimban, joka oli paimentolaiskansaan kuuluva nainen ja tuli Shpack'in äidiksi.
Ja ellei nyt Shpackia olisi ottanut huostaansa merikansa, joka elää kurjuudessa Arktisen meren rantamilla, ei hänestä olisi koskaan tullut Jees Uck'in äidinisää, eikä niinmuodoin olisi mitään tarinaakaan kerrottavana. Mutta hän joutui merikansan pariin, pakeni heidän luotaan Kamschatkaan ja tuli sieltä muutamalla norjalaisella valaanpyydystäjä-laivalla Itämerelle. Vähän senjälkeen hän ilmaantui Pietariin, eikä viipynyt monta vuotta, ennenkuin hän matkusti samaa vaivaloista tietä, jota hänen isänsä puoli vuosisataa aikaisemmin oli kulkenut hätää ja tuskaa nähden. Mutta Shpack oli vapaa mies, ja hän oli suuren venäläisen turkiskauppayhtiön palveluksessa. Ja tämän virkansa takia hän matkusti yhä kauemmas itään, kunnes meni Behringin meren yli Venäjän Amerikaan. Partolik'issa, joka on lähinnä Yukonin suurta suistomaata, hän otti Halien vaimokseen — hänet, josta tuli Jees Uck'in äidinäiti. Ja tästä avioyhteydestä syntyi tyttölapsi Tukesan.
Yhtiön käskystä Shpack teki pari sataa peninkulmaa pitkän kanoottimatkan Yukonia ylöspäin Nulaton asemalle. Hän otti mukaansa Halien ja pikku Tukesanin. Tämä tapahtui 1850, ja samana vuonna joki-intiaanit hyökkäsivät Nulatoon ja hävittivät sen maan tasalle. Siellä päättyi Shpack'in ja Halien elämä. Ja tämän kauhean yön aikana Tukesan katosi. Vielä tänä päivänä toyootit kieltävät olleensa missään tekemisissä asian kanssa; mutta olipa sen laita kuinka hyvänsä, oli kuitenkin tosiasia, että tyttölapsi Tukesan kasvoi ja yleni heidän keskuudessaan.
Tukesan oli naimisissa kahden toyoot-veljeksen kanssa peräkkäin, mutta kummankaan kanssa hänellä ei ollut lapsia. Toiset naiset pudistelivat päätään tälle, eikä kukaan heimon miehistä tahtonut ruveta kolmanneksi mieheksi lapsettomalle leskelle. Mutta tähän aikaan oli monen sadan peninkulman päässä, Fort Yukonissa, eräs mies, jonka nimi oli 'Spike O'Brien. Fort Yukon oli eräs Hudson-Bay-yhtiön asema, ja Spike O'Brien oli yhtiön palveluksessa. Hän oli kelvollinen palvelija, mutta hän sai sen ajatuksen, että ansio oli huono, ja ajan oloon hän kypsytti tätä ajatusta ja karkasi. Matkustamiseen takaisin York Factory'yn olisi mennyt koko vuosi, jos hän olisi kulkenut asemalta asemalle. Ja koska asemat kuuluivat yhtiölle, hän tiesi, ettei hän sitä tietä kulkiessaan välttyisi joutumasta yhtiön kynsiin. Ei niinmuodoin löytynyt muuta keinoa kuin lähteä pitkin Yukonia. Oli kyllä totta, ettei yksikään valkoinen mies ollut koskaan ennen matkustanut Yukonia pitkin, eikä yksikään valkoinen mies tiennyt, laskiko Yukon Arktiseen valtamereen vai Behringin mereen — mutta Spike O'Brien oli kelttiläinen, ja vaaroihinjoutumisen mahdollisuus oli hänelle houkutus, jota hän oli aina seurannut.
Muutamia viikkoja tämän jälkeen hän veti, vaivoissa pahoin runneltuna ja nälkiintyneenä ja kuumeesta puolikuolleena, veneensä maihin erään toyootkylän luona, jonka jälkeen hän heti kaatui tiedottomana maahan. Saatuaan voimansa takaisin hän näki Tukesanin ja mieltyi häneen. Samoinkuin Shpack'in isä, joka eli korkeaan ikään siperialaisen paimentolaiskansan keskuudessa, Spike O'Brien olisi saattanut jäädä ainiaaksi lepuuttamaan väsyneitä raajojaan toyootein luo. Mutta romanttiset ajatukset valtasivat hänet ja estivät häntä jäämästä sinne. Niinkuin hän oli matkustanut York Factory'sta Fort Yukoniin, hän saattaisi kulkea ennen muita Fort Yukonista mereen saakka ja hankkia itselleen kunnian olla ensimäinen, joka on kiertänyt luoteista väylää maitse. Hän lähtikin virtaa ales, saavutti halajamansa kunnian, mutta ei tullut huomatuksi eikä ylistetyksi. Myöhemmin hän piti vierasmajaa merimiehille San Franciscossa, jossa häntä pidettiin sangen hyvänä valehtelijana kertomiensa tosijuttujen takia. Siellä synnytti ennen lapseton Tukesan lapsen. Ja tämä lapsi oli Jees Uck. Olemme käyneet läpi näin tarkasti hänen sukuluettelonsa osottaaksemme, ettei hän ollut intiaani, eikä eskimo, eikä innuiitti, eikä oikeastaan mikään muukaan; sekä näyttääksemme, kuinka puolettomia sukukuntain jätteitä me kaikki olemme, ynnä kuinka ihmeellisiä teitä se siemen kulkee, josta me johdamme alkumme.
Huolimatta siitä kiertolaisverestä, — tai kenties sen takia — joka hänen suonissaan virtaili, ja kaikesta siitä mitä hän oli saanut periä niin monelta eri rodulta, kasvoi Jees Uck'ista erinomaisen ihana nainen, Hänen kauneutensa oli jonkunverran eriskummallista, itämaalaista, niin että se olisi saattanut jokaisen kansatieteilijän ymmälle. Hän oli erittäin hoikka ja norja. Paitsi mielikuvitusrikkautta ei hänessä näkynyt keltiläisen rodun vaikutusta. Mahdollisesti se myöskin oli ajanut hänen lämpöisen verensä lähelle ihoa, mikä teki hänen kasvonsa vaaleammiksi, mutta tämä saattoi olla yhtä hyvin Shpack'in, tuon "Ison paksun" perintöä, joka oli saanut slavoonilaisen isänsä ihonvärin. Ja lopuksi hänellä oli suuret loistavat mustat silmät — sekarodun silmät, joissa oli kärsivä ilme, mikä todistaa mustan rodun sekaantumista valkoiseen. Valkoisilta perimänsä veri ja hänen oma valppautensa tekivät hänet jossakin määrin kunnianhimoiseksi. Muuten hän oli kasvatuksensa ja maailmankatsomuksensa puolesta täydelleen toyoot-intiaani.
Eräänä talvena, kun hän oli nuori nainen, osui Neil Bonner hänen tielleen. Mutta hän osui hänen tielleen samalla tapaa kuin oli tullut maahankin, nimittäin hiukan vastenmielisesti. Oikeastaan hän oli aivan vasten tahtoaan tullut sinne. Isänsä, joka leikkasi kuponkeja ja kasvatti ruusuja, ja äitinsä, joka rakasti seuraelämää, kasvattamana oli Neil Bonner'ista tullut tuulihattu. Hän ei ollut oikeastaan huono luonne; mutta miehen, jolla elämä on turvattu, eikä ole mitään tehtävää tässä maailmassa, täytyy jollakin tavoin osoittaa toimintahaluaan, ja Neil Bonner oli juuri tässä asemassa. Ja hän nautti täysin siemauksin vapaudestaan, niin että hänen isänsä — Neil Bonner vanhempi — lopulta kyllästyi häneen, luopui ruusuistaan ja katseli poikansa elämää mitä suurimmalla hämmästyksellä. Sitten hän meni erään samallaisilla taipumuksilla varustetun toverinsa luo, jonka kanssa hänen oli tapana neuvotella kupongeista ja ruusuista, ja nämä molemmat miehet ratkaisivat nuoren Neil Bonner'in kohtalon. Hänet täytyi lähettää oppimaan parempia elintapoja — jotta hän luopuisi harmia tuottavista hullutteluistaan ja saavuttaisi tasaisen vakavuuden.
Kun tämä päätös oli tehty ja Neil oli hiukan pahoitellut ja häpeillyt, kävi muu koko helposti. Molemmat vanhat toverukset olivat suuria osakkeenomistajia P.C. yhtiössä. Ja P.C. yhtiö omisti kokonaisia laivastoja, jokialuksia ja valtamerihöyryjä, ja paitsi tätä merenkyntämistä se oli myös ottanut haltuunsa noin satatuhatta neliöpeninkulmaa maata, joka maantieteilijäin kartoilla on tavallisesti merkitty valkealla. Ja niin lähetti P.C. yhtiö nuoren Neil Bonner'in Pohjolaan tekemään työtä ja oppimaan niin hyväksi kuin isänsä. "Viiden vuoden yksinkertainen elämäntapa kovassa työssä ja kaukana kaikista kiusauksista tekee hänet mieheksi", sanoi vanha Neil Bonner, jonka jälkeen hän vetäytyi takaisin ruusujensa pariin. Nuori Neil Bonner puri hampaitaan yhteen ja tarttui päättäväisin ilmein työhön käsiksi. Hän täytti paikkansa palvelijana hyvin ja saavutti esimiestensä suosion. Ei niin, että työ olisi tuottanut hänelle hupia, vaan se oli ainoa keino, joka esti häntä menettämästä järkeään.
Ensimäisenä vuotena hän toivoi kuolemaa. Toisena vuotena hän kiroili luojaansa. Kolmantena vuotena hän eli vuoroin näissä molemmissa mielialoissa ja riitaantui erään esimiehensä kanssa. Hän sukeutui voittajana riidasta, mutta hänen esimiehensä sai kuitenkin viimeisen sanan — ja tämän sanan perusteella Neil Bonner lähetettiin karkoituspaikkaan, johon verrattuna hänen entinen olinpaikkansa tuntui hänestä paratiisilta. Mutta hän meni sinne nurkumatta, sillä Pohjola oli todellakin tehnyt hänestä miehen.
Siellä täällä kartan valkoisilla paikoilla näkyy pieniä ympyröitä, jotka muistuttavat "o"-kirjainta ja näitten ympyräin jommallakummalla puolella on luettavana nimiä, niinkuin esimerkiksi "Fort Hamilton" — "Yanana Station" — "Twenty Mile" — mikä saa meidät luulemaan, että nuo valkoiset seudut ovat täynnä kyliä ja kaupunkeja. Mutta tämä ei ole mitään muuta kuin tyhjää mielikuvitusta. Twenty Milen, joka on aivan samallainen kuin muutkin asemat, käsittää yksi pölkkymaja, suunnilleen yhtä iso kuin tavallinen kulmatalo, jossa on maustekauppa alakerrassa ja vuokrahuoneita yläkerrassa. Pihan perällä on varastohuone, ja sitäpaitsi pari ulkohuonetta. Kartanolla ei ole minkäänlaista aitausta; se ulottuu silmänkantamattomiin. Muita rakennuksia ei ole näkyvissä, mutta toyootit leiriytyvät toisinaan talveksi peninkulman tai parin päähän Yukonin varteen. Ja tämä on Twenty Mile, yksi P.C. yhtiön monista tuntosarvista. Täällä hoitaa yhtiön lähettiläs apulaisineen vaihtokauppaa intiaanien turkistavaroilla sekä tekee kaikenlaista muuta kauppaa kuljeskelevien kullankaivajien kanssa, jotka maksavat ostoksensa kultahiekalla. Täällä odottavat asiamies ja hänen apulaisensa talvet läpeensä kevättä, ja kun kevät saapuu, kiipeevät he kiroillen talon katolle, sillä Yukon tulvii yli äyräittensä. Ja tänne lähetettiin nyt Neil Bonner neljäntenä maassaolovuotenansa pitämään huolta kaikesta.
Hänellä ei ollut edeltäjää, joka olisi jäänyt palkattomaksi hänen tähtensä. Hän, joka oli hoitanut asemaa ennen, oli ottanut hengen itseltään, "sentähden, että paikka oli niin vaikea", sanoi apulainen, joka vielä pysyi paikallaan. Toyootit kuitenkin lausuivat eriävän mielipiteensä asiasta, istuessaan leirivalkeansa ääressä. Apulainen oli kaitaharteinen, heikkorintanen mies, hänen kasvonsa muistuttivat kuolleen pääkalloa, eikä ohut musta parta voinut peittää poskien onttoutta. Hän ryki paljon, hänen keuhkonsa tuntuivat olevan lopullaan ja silmissä oli sellainen raju, kuumeenomainen loiste, niinkuin kaikilla viimeiselle taudinasteelle joutuneilla keuhkotautisairailla. Hänen nimensä oli Pentley — Amos Pentley — eikä Bonner pitänyt hänestä, vaikkakin tunsi myötätuntoa tuota kuolemaantuomittua raukkaa kohtaan. He eivät eläneet erittäin hyvässä sovussa keskenään, vaikka näiden kahden miehen, kaikista miehistä, olisi pitänyt olla hyvissä väleissä keskenään ottaen huomioon pitkän talven kylmyys, hiljaisuus ja pimeys.
Lopulta Bonner päätteli, että Amos oli osaksi vähämielinen, ja jätti hänet rauhaan tehden itse kaiken työn keittämistä lukuun ottamatta. Siitä huolimatta Amos näytti vain katkeria katseita ja peittelemätöntä vihaa häntä kohtaan. Tämä oli Bonnerille suuri menetys, sillä hänen oman rotunsa hymyilevät kasvot, rohkaiseva sana, toveruuden sympatia vastoinkäymisten keskellä — kaikki tämä merkitsi paljon. Talvi oli vielä nuori, kun hän alkoi tajuta lisäsyitä tällaisessa apulaisessa siihen, että edellinen asiamies oli havainnut parhaaksi pakottaa kätensä omaa henkeään vastaan.
Twenty Milessa oli hyvin yksinäistä. Kelmeä lakeus ulottui joka puolelle horisonttiin. Lumi, joka oli oikeastaan huurua, heitti manttelinsa maan yli ja hautasi kaiken kuolemanhiljaisuuteen. Sää oli päiväkausia kirkas ja kylmä, lämpömittari näytti jatkuvasti neljäkymmentä tai viisikymmentä astetta pakkasta. Mutta sitten tulikin muutos. Se vähä kosteus, joka oli tihkunut ilmakehään, kerääntyi harmaiksi, muodottomiksi pilviksi; sää muuttui melko lämpimäksi lämpömittarin noustessa kahteenkymmeneen pakkasasteeseen, ja kosteus putoili taivaalta kovina huurukiteinä, jotka sihisivät kuin kuiva sokeri tai maasta ilmaan potkaistu ohut hiekka. Tämän jälkeen sää muuttui jälleen kirkkaaksi ja kylmäksi niin pitkäksi aikaa, että oli kerääntynyt kylliksi kosteutta suojaamaan maata ulkoavaruuden kylmyydeltä. Siinä kaikki. Ei mitään tapahtunut. Ei myrskyjä, ei tyrskyäviä vesiä, ei rusahtelevia metsiä, ei mitään muuta kuin koneentapaista kasaantuneen kosteuden aiheuttamaa sadetta. Ehkä huomattavin tapaus noiden pitkästyttävien viikkojen aikana oli lämpömittarin kipuaminen ennen kokemattomaan viiteentoista asteeseen nollan alapuolella. Korvatakseen tämän iski ulkoavaruus maata kylmyydellään, kunnes elohopeamittari jäätyi ja spriimittari pysyi yli seitsemässäkymmenessä asteessa pari viikkoa, jolloin se possahti rikki. Siten ei saatu selvää, kuinka paljon kylmempää tuli tämän jälkeen. Toinen tapaus, yksitoikkoinen säännöllisyydessään, oli öiden piteneminen, kunnes päivä oli enää valon välähdys pimeän ajan välillä.
Neil Bonner oli sosiaalinen olento. Hänen rangaistuksensa aiheuttaneet hulluttelutkin olivat johtuneet liiallisesta seurallisuudesta. Ja täällä, maanpakonsa neljäntenä vuonna, hän löysi itselleen seuraa — mikä olisi tuon sanan ivaamista — nyrpeässä ja puhumattomassa olennossa, jonka synkissä silmissä hehkui viha, yhtä katkera kuin se oli aiheetonkin. Ja Bonner, jolle puhe ja seura olivat elämän henkäys, kuljeksi ympäriinsä aaveentapaisena muistellen jonkun aiemman elämänsä yltiöpäisiä ilotteluja. Päivisin hänen huulensa olivat yhteenpuristuneet, kasvonsa jäykät; mutta iltaisin hän puristi kätensä nyrkkiin, pyöriskeli peitteittensä sisässä ja itki ääneen kuin pikku lapsi. Ja hän muisteli usein erästä vaikutusvaltaista miestä kiroten tätä pitkien tuntien aikana. Myöskin Jumalaa hän kirosi, mutta Jumala ymmärtää. Hänellä ei ole sydäntä syyttää heikkoja kuolevaisia, jotka kieltävät Jumalan Alaskassa.
Tänne Twenty Milen asemalle saapui Jees Uck ostamaan jauhoja ja pekonia sekä helmiä ja kirkkaanpunaisia kankaita ompelutöitään varten. Lisäksi ja tietämättään hän tuli Twenty Milen asemalle saattamaan yksinäisen miehen vielä yksinäisemmäksi, ojentelemaan unissaan tyhjiä käsivarsiaan. Sillä Neil Bonner oli vain mies. Tytön tullessa ensimmäistä kertaa kauppaan hän katsoi tätä pitkään, niinkuin janoinen mies saattaa katsoa pulppuavaan lähteeseen. Ja Jees Uck, Spike O'Brienin perinnöksi jättämän luonteen vaikutuksesta, rohkaisi mielensä ja katsoi häntä hymyillen silmiin, ei niinkuin tummahipiäisen väen pitäisi hymyillä kuninkaallisille roduille, vaan niinkuin nainen hymyilee miehelle. Tulos oli vastustamaton; mutta mies ei huomannut sitä, vaan taisteli vastaan yhtä ankarasti ja tuskallisesti kuin hän tunsi vetovoimaa tyttöä kohtaan. Ja tyttö? Niin, hän oli Jees Uck, kasvatukseltaan täysi toyoot-intiaani.
Hän tuli usein asemalle kauppaa tekemään. Ja usein hän istui suuren takan ääressä ja jutteli murteellisella englanninkielellä Neil Bonnerin kanssa. Ja kävi niin, että mies odotti hänen tuloansa, ja niinä päivinä, jolloin hän ei saapunut, hän oli levoton eikä saanut rauhaa. Toisinaan häntä rupesi ajatteluttamaan, ja silloin hän kohteli häntä kylmästi ja päättäväisesti, mikä hämmensi ja haavoitti tyttöä, ja jota hän ei uskonut oikeaksi. Mutta useimmiten hän ei uskaltanut ajatella ensinkään, ja silloin oli kaikki hyvin ja silloin syntyi sekä hymyä että naurua. Ja Amos Pentley, joka läähätti ikäänkuin kuivalle joutunut kissankala, näki kaiken tämän ja veti suunsa irviin. Hän, joka rakasti elämää, ei voinut saada elää, ja se kiusasi häntä, kun toinen saattoi tehdä sitä. Sentähden hän vihasikin Bonneria, joka oli elämää täynnä ja jonka silmät loistivat riemusta, kun hän sai nähdä Jees Uck'in. Mitä taas Amos'een tuli, sai pelkkä tytön ajatteleminen hänen verensä kuohumaan, mitä seurasi verensyöksy.
Jees Uck — hän joka ajatteli niin alkuperäisesti eikä ollut tottunut punnitsemaan elämän hienompia puolia — luki yksinkertaisen ja luonnollisen käsitystapansa mukaan Amos Pentleyn sielua kuin avointa kirjaa. Hän varoitti Bonneria, avonaisesti ja suorasti, mutta harvasanaisesti. Mutta korkeammalla tasolla olevan henkilön monimutkaisempi ajatustapa oli hämmentänyt Neilin huomiokyvyn, ja hän nauroi tytön selvälle levottomuudelle. Hänen silmissään Amos Pentley oli kurja raukka, joka epätoivoisena horjui hautaansa kohti. Ja Bonnerista, joka itse oli kärsinyt paljon, oli helppo antaa paljon anteeksi.
Mutta eräänä kirpeänä pakkasaamuna hän nousi aamiaispöydästä ja meni varastohuoneelle. Jees oli jo siellä, hänen kasvonsa punottivat matkan jälkeen; hän halusi ostaa jauhosäkin. Muutamien minuuttien perästä Neil seisoi lumessa sitoen säkkiä rekeen. Kun hän kumartui eteenpäin, tunsi hän niskansa kankeaksi ja aavisti jotakin kauheaa olevan tulossa. Ja kun hän oli saanut reen köytetyksi ja yritti ojentautua suoraksi sai hän äkkiä suonenvetokohtauksen ja vaipui lumeen. Ruumis jännittyneenä ja vapisten, pää taaksepäin heitettynä, jalat ja kädet levällään, selkä kaareksi koukistuneena ja suu vääristyneenä hän näytti menevän kappaleiksi jäsen jäseneltä. Päästämättä pienintäkään ääntä Jees Uck oli heti polvillaan hänen vieressään lumessa, mutta Neil tarttui suonenvetomaisesti hänen ranteistaan, ja niinkauan kuin kohtauksia kesti, hän oli avuton. Ne lakkasivat muutamien hetkien perästä, mutta Neil makasi heikkona ja melkein tiedotonna, hänen otsansa kylpi hiessä ja huulet kostuivat vaahdosta.
"Pian!" mumisi hän kummallisella, käheällä äänellä. "Pian! Sisään!"
Neil yritti ryömiä nelinkontin, mutta tyttö nosti hänet pystyyn, ja nojautuneena hänen nuoriin käsivarsiinsa saattoi hän kulkea nopeammin. Kun hän pääsi varastohuoneeseen, alkoivat suonenvetokohtaukset uudelleen, hän irtausi väkisin tytöstä ja vieriskeli lattialla. Amos Pentley tuli ja katseli tapausta uteliain silmin.
"Oi, Amos!" huudahti Jees Uck hädissään ja avuttomana, "luuletteko, että hän kuolee?" Mutta Amos kohautti harteitaan ja jatkoi katselemistaan.
Sitten tuli Bonnerin ruumis hervottomaksi, jännittyneet lihakset antoivat perään ja hänen kasvonsa saivat helpotuksen ilmeen. "Pian!" kuiskasi hän hampaittensa välistä — huulet vapisivat jo uuden kohtauksen lähestyessä — "pian, Jees Uck! Lääkettä! Älkää peljätkö! Vetäkää minut sinne!"
Hän tiesi missä lääkearkku oli, huoneen perällä, uunin takana, ja hän tarttui suonenvedon kourissa nytkähtelevän miehen jalkaan ja veti häntä sinnepäin. Kun suonenvetokohtaukset helpottivat, alkoi Neil, vaikkakin hyvin heikkona ja hyvin sairaana, etsiä arkkua. Hän oli nähnyt koirien kuolevan aivan samoihin taudinoireisiin kuin hänen omansa, ja hän tiesi mitä oli tehtävä. Hän otti esiin pullon kloraalihydraattia, mutta hänen sormensa olivat liian heikot ja voimattomat vetämään korkkia suulta. Tämän teki Jees Uck hänelle, kun hän sai uuden kohtauksen. Kun kohtaus oli ohi, tarjottiin hänelle avonainen pullo, ja hän katsoi nuoren naisen suuriin, mustiin silmiin ja luki niistä, mitä miehet ovat aina lukeneet oman naisensa silmistä. Hän otti hyvän annoksen lääkettä ja vaipui sitten nojalleen kunnes uusi kohtaus oli helpottanut. Sitten hän nousi vaivaloisesti kyynäspäilleen.
"Kuulkaahan, Jees Uck", sanoi hän hyvin hitaasti, ikäänkuin hän, siitä huolimatta että oli välttämätön kiiruhtaa, olisi peljännyt tehdä niin. "Tehkää mitä minä sanon. Jääkää tänne luokseni, mutta älkää koskeko minuun. Minun täytyy olla hyvin hiljaa, mutta te ette saa mennä." Hänen alaleukansa alkoi jännittyä ja hänen kasvonsa vapista ja vääntyä uuden kohtauksen lähestyessä, mutta hän koetti taistella sitä vastaan. "Älkää menkö! Älkääkä antako Amos'enkaan mennä. Ymmärtäkää minut oikein! Amos'en täytyy jäädä juuri tänne."
Tyttö nyökkäsi merkiksi, että ymmärsi ja sitten sai Neil taas suonenvetokohtauksen — ensimäisen kokonaisesta sarjasta, joiden voima vähitellen laimeni ja jotka uusiutuivat yhä harvemmin. Jees Uck kumartui hänen ylitsensä, mutta muisti hänen kehotuksensa eikä uskaltanut koskea häneen. Kerran alkoi Amos näyttää selviä levottomuuden merkkejä ja näytti siltä kuin hän olisi tahtonut mennä kyökkiin, mutta Jees esti sen salamoivalla katseellaan, ja senjälkeen pysyi mies aivan hiljaa, jollei oteta lukuun hänen vaivaloista hengitystään ja onttoa yskimistään.
Bonner nukkui. Valonpilkahdus, joka osoitti että oli päivä, katosi. Amos sytytti lampun, alinomaa nuoren naisen silmälläpidon alaisena. Alkoi tulla ilta. Pohjanpuoleisesta ikkunasta näkyi taivas punertavan hohdon valaisemana, joka liekehti ja hulmusi ja sitten sammui. Hetkisen perästä Neil Bonner heräsi. Ensin hän katsoi, oliko Amos vielä siellä, sitten hän hymyili Jees Uck'ille ja nousi ylös. Jokainen lihas hänen ruumiissaan oli jäykkä ja hellä, ja hän hymyili surullisesti puristellessaan ja painellessaan itseään, ikäänkuin olisi tahtonut päästä varmuuteen vaurioiden suuruudesta. Mutta sitten saivat hänen kasvonsa vakavan ja virallisen ilmeen.
"Jees Uck", sanoi hän, "ottakaa kynttilä. Menkää kyökkiin. Siellä on ruokaa pöydällä — korppuja ja papuja ja sianlihaa — ja sitten on vielä kahvia pannussa liedellä. Tuokaa se tänne pöydälle. Kantakaa tänne myös pikari ja vettä ja whiskyä, jota on kaapin ylimmäisellä hyllyllä. Älkää unhoittako whiskyä."
Kulautettuaan suuren lasin whiskyä hän alkoi huolellisesti tarkastaa lääkearkkua, jolloin hän tuontuostakin pani syrjään erinäisiä pulloja ja astioita jotakin määrättyä tarkotusta varten. Sitten hän ryhtyi analyseeraamaan tuotuja ravintoaineita. Opiskeluaikanansa hän oli toisinaan ollut laboratorio-töissä ja hänellä oli riittävästi tietoja päästäkseen lopputulokseen näilläkin puutteellisilla välikappaleilla. Nytkähdykset, jotka olivat seuranneet kohtauksia, tekivät asian yksinkertaiseksi, ja hänen tarvitsi tehdä vain yhdenlainen koe. Kahvissa ei ollut mitään, ei myöskään pavuissa. Korput hän tutki erittäin tarkasti. Amos, joka ei tiennyt mitään kemiasta, katseli hänen puuhiaan uteliaasti. Mutta Jees Uck, jolla oli rajaton usko valkoisten miesten, etenkin Neil Bonnerin viisauteen, ja joka ei ainoastaan itse tietänyt mitään, vaan myöskin ymmärsi, ettei hän tiennyt mitään, piti enemmän silmällä Neilin kasvoja kuin käsiä.
Hän jatkoi aste asteelta, kunnes tuli viimeiseen kokeeseen. Hän käytti kaitasta lääkepulloa koeputkena ja piti sitä itsensä ja kynttilän välissä, tarkastaen sakan hiljaista laskeutumista putkessa olevassa liuoksessa. Hän ei sanonut mitään, mutta hän näki, mitä oli odottanut näkevänsä. Ja Jees Uck, jonka silmät olivat ikäänkuin nauliutuneet hänen kasvoihinsa, näki myöskin jotakin — jotakin, joka sai hänet syöksymään kuin naarastiikeri Amos'en kimppuun ja ihmeteltävällä notkeudella ja voimalla heittämään hänet kumoon. Tytön veitsi lensi tupesta, kohosi ja välähti lampun valossa. Amos päästi röhkivän äänen, mutta Bonner esti iskun ennenkuin se oli myöhäistä..
"Te olette hyvä tyttö, Jees Uck. Mutta älkää välittäkö tuosta.Päästäkää hänet!"
Tyttö päästi tottelevaisesti miehen irti, vaikka jokainen piirre hänen kasvoillaan ilmaisi vastahakoisuutta, ja Amos kaatui raskaasti lattialle. Bonner kosketti häntä mokkasiinin peittämällä jalallaan.
"Nouskaa ylös, Amos!" käski hän. "Te laitatte itsenne matkakuntoon jo tänä iltana ja lähdette heti täältä."
"Ette kai tahtone väittää, että…" sopersi Amos vimmoissaan.
"Minä väitän, että te olette yrittänyt saada minut hengiltä", selitti Neil kylmästi ja rauhallisella äänellä. "Minä väitän myöskin, että te olette tappanut Birdsall'in, vaikka yhtiö luulee, että hän on itse surmannut itsensä. Minulle te olitte käyttänyt strykniiniä. Jumala tietää, mitä te olette hänelle antanut. Minä en voi hirttää teitä. Te olette jo liian lähellä kuolemaa. Mutta Twenty Milessä ei ole tilaa meille kahdelle, ja te saatte lähteä. Holy Crossiin on kaksisataa peninkulmaa. Te voitte päästä sinne, jos vältätte liiallisia voimanponnistuksia. Minä annan teille ravintoaineita, reen ja kolme koiraa. Te olette silloin yhtä hyvässä säilyssä kuin jos olisitte vankilassa, sillä te ette pääse maasta pois. Ja minä annan teille yhden mahdollisuuden. Te olette jo melkein kuollut. No niin! Minä en lähetä yhtiölle kertomusta konnantyöstänne ennenkuin keväällä. Siihen saakka teillä on yksi pelastuksen keino, ja se on kuolema. Niin, menkää nyt tiehenne!"
"Menkää te sänkyyn!" pyysi Jees Uck, kun Amos oli ohjannut yön pimeydessä tiensä Holy Crossiin päin. "Te olette vielä sairas mies, Neil."
"Ja te olette hyvä tyttö, Jees Uck", vastasi hän. "Tässä käteni sen vahvistukseksi. Mutta teidän täytyy palata kotiin."
"Te ette pidä minusta", sanoi tyttö yksinkertaisesti.
Neil hymyili, auttoi häntä pukemaanparkanyllensä ja seurasi häntä ovelle. "Aivan liian paljon, Jees Uck", sanoi hän hiljaan, "aivan liian paljon."
Arktisen yön musta vaippa laskeutui senjälkeen yhä läpitunkemattomampana maan yli. Neil Bonner teki sen huomion, ettei hän ollut osannut arvostella tarpeeksi korkealle viihdytystä, jota tarjoaa sellaistenkin kasvojen läsnäolo kuin murhanhaluisen ja kuolevan Amos'en! Twenty Mile kävi entistä yksinäisemmäksi. "Jumalan armeliaisuuden tähden Prentiss — lähettäkää minulle tänne mies", kirjoitti hän kolmen sadan peninkulman päässä olevan Fort Hamiltonin asiamiehelle. Kuuden viikon perästä toi intiaanikirjeenkantaja vastauksen. Se oli sangen kuvaava. "Helvetti. — Molemmat jalat jäätyneet. Tarvitsen hänet itse. Prentiss."
Kaiken kurjuuden lisäksi useimmat toyootit olivat lähteneet sisämaahan ahdistamaan peuralaumoja, ja Jees Uck oli heidän mukanaan. Kun tyttö oli nyt kaukana, tuntui tämä seikka tuovan hänet lähemmäksi häntä kuin koskaan ennen, ja Neil Bonner huomasi hämmästyksekseen, että tytön kuva palasi yhä uudestaan hänen mieleensä; hän oli näkevinään hänet joko leirissä tai ulkona kulkemassa. Ei ole hyvä olla yksin. Usein hän tuli hiljaisesta varastohuoneesta avopäin ja hurjana, ja heristi nyrkkiään eteläisellä taivaanrannalla näkyvää päivänvälkettä kohden. Ja hiljaisina, kylminä öinä hän nousi vuoteeltaan ja hoippuroi ulos pakkaseen, sekä koko keuhkojensa voimalla katkaisi hiljaisuuden, niinkuin se olisi ollut tunteilla varustettu olio, jonka hän saattoi herättää. Tai hän karjui myöskin nukkuville koirille, kunnes ne alkoivat ulvomistaan ulvoa. Hän otti elätiksi takkuisen pedon ja koetti kuvitella, että se oli se uusi apulainen, jonka Prentiss oli lähettänyt. Hän vaivasi itseään opettamalla sen öisin nukkumaan siivosti peitteiden alla ja istumaan pöytään syömään niinkuin ihmiset; mutta susikoira nousi vastaan, se pakeni pimeisiin nurkkiin, murisi ilkeästi ja puri häntä jalkaan — ja lopuksi Bonner ajoi sen ulos lyöden ja potkien.
Sitten valtasi hänet jonkinlainen henkilöittämisfantasia. Kaikki ne voimat, joita oli hänen ympärillään, muuttuivat eläviksi olennoiksi, jotka tulivat elämään yhdessä hänen kanssaan. Hän rakensi yksinkertaisen pyhäkön, pystytti auringolle alttarin, jolla hän poltti kynttilöitä, talia ja sianlihaa. Ja aitaamattomalle pihalle, korkeajalkaisen varastohuoneen viereen, hän teki lumesta paholaisen kuvan, jolle hän irvisteli ja teki pilaa, kun elohopea laski. Kaiken tämän leikillään, luonnollisesti. Hän sanoi itselleen, että se tapahtui leikillä, ja tätä hän toisti lakkaamatta saadakseen itsensä vakuutetuksi siitä — ajattelematta, että hulluus on aina taipuvainen esiintymään teeskentelyn ja leikin muodossa.
Eräänä päivänä keskitalvella tuli isä Champreau, jesuiitta ja lähetyssaarnaaja, Twenty Mileen. Bonner syöksyi häntä vastaan, veti hänet mukanaan sisään, syleili häntä ja itki, kunnes pappi teki samoin pelkästä myötätunnosta. Senjälkeen Bonner tuli raivoksi ilosta ja toi pöytään parasta mitä talossa oli, sekä vannoi kalliisti, ettei hänen vieraansa saisi koskaan jättää häntä. Mutta isä Champreau'lla oli kiire päästä rannikolle veljeskuntansa asioissa, ja hän lähti matkalle seuraavana aamuna.
Sitten toyootit palasivat talvileirilleen pitkältä metsästysretkeltänsä. He toivat mukanaan paljon vuotia, ja suuri vaihtokauppa ja vilkas elämä syntyi Twenty Milessä. Nyt tuli Jees Uck'kin ostamaan helmiä ja punasta kangasta ja muita esineitä, ja Bonner alkoi tointua entiselleen. Viikon ajan hän koetti taistella rakkauttansa vastaan tyttöön. Mutta sitten tapahtui ratkaisu eräänä iltana, kun Jees nousi lähteäkseen. Hän ei ollut unhoittanut, että oli kerran hyljätty ja hän oli saanut perintönä sen ylpeyden, joka oli saanut Spike O'Brienin kiertämään luoteisväylän maitse.
"Minä lähden nyt", sanoi hän, "hyvää yötä, Neil."
Mutta mies seurasi häntä. "Ei, niin ei ole hyvä", sanoi hän.
Ja kun tyttö kääntyi häneen päin ilonvälke silmissään taivuttautui hän eteenpäin, hitaasti ja juhlallisesti, ikäänkuin olisi suorittanut pyhää toimitusta, ja suuteli hänen huuliaan. Toyootit eivät olleet koskaan opettaneet Jees'ille sellaisen suudelman merkitystä, mutta hän ymmärsi sen kuitenkin ja oli iloinen.
Jees Uck'in tultua sai kaikki heti valoisamman leiman. Hän oli kuninkaallinen onnessaan ja loppumattoman hyvänmielinen lähde. Hänen alkuperäisyytensä ja naivisuutensa ilmenivät tavalla, joka valmisti mieluisia yllätyksiä tuolle hienon maailman hienostuneelle miehelle. Hän ei ollut ainoastaan lohdutuksena hänen yksinäisyydessään, vaan hänen luonnollisuutensa vaikutti nuorentavasti hänen kiusattuun sieluunsa. Tuntui Neilistä siltä kuin hän pitkän vaelluksen jälkeen olisi palannut takaisin laskeakseen päänsä maaemon syliin. Lyhyesti sanottuna, Jees Uck'issa hän löysi maailman nuoruuden — sen nuoruuden ja voiman ja ilon.
Ja jotta Neil saisi kaikki tarpeensa täytetyiksi ja etteivät he kaksi kyllästyisi toisiinsa, tuli pian senjälkeen eräs Sandy Mac Pherson Twenty Mileen — mies sellainen seuranpitäjä, ettei paremmasta apua. Hänenlaistaan viheltelijää ei ollut kukaan ennen tavannut kulkuteillään, eikä mokomampaa balladinlaulajaa oltu koskaan kuultu leirivalkean ääressä. Eräs jesuiittapappi oli tullut hänen leiriinsä parisataa peninkulmaa Yukonia ylöspäin, lukeakseen kaikessa kiireessä viimeisen sanan Sandyn toverille, ennenkuin tämä kätkettiin maanpoveen. Ja lähtiessään oli pappi sanonut: "Sinä jäät nyt yksin, poikaseni." Ja Sandy oli surullisena laskenut päänsä. "Twenty Milessä on toinen yksinäinen mies", oli pappi lisännyt. "Te tarvitsette toisianne, poikaseni."
Kävi sitten niin, että Sandy tuli tervetulleeksi kolmanneksi henkilöksi asemalle, veli miehelle ja naiselle, jotka asuivat siellä. Hän otti Bonnerin mukaansa hirvijahdille ja sudenpyynnille, ja Bonner taas etsi kuluneen ja huonosti-pidetyn kirjan, ja tutustutti toisen Shakespeareen, niin että Sandy alkoi deklamoida jambisia pentameettereita vetokoirilleen, kun ne osottausivat uppiniskaisiksi. Ja pitkinä iltoina he pelasivat cribbagea ja puhuivat ja väittelivät kaikista maailman asioista, Jees Uck'in äidillisesti keinuessa edestakaisin tuolissaan ja korjatessa heidän mokkasiinejaan ja sukkiaan.
Tuli kevät. Aurinko pistäysi näkyviin etelässä. Maa vaihtoi synkän lumipukunsa iloisempaan ja kevyempään. Kaikkialla sädehti valoa ja vilisi elämää. Päivät pitenivät ja yöt muuttuivat valoisiksi. Virta paljasti povensa ja höyryalusten puskutus kuului läpi erämaan. Tuli elämää ja liikettä, uusia kasvoja ja uusia tapahtumia. Bonner sai apulaisen Twenty Mileen, ja Sandy Mac Pherson lähti kullankaivajien seurassa tutkimaan Koyokuk-maata. Ja Neil Bonnerille tuli sanomalehtiä ja aikakauskirjoja ja kirjeitä. Ja Jees Uck katseli kaikkea tätä pahantuulisena, sillä hän tiesi, että Neilin sukulaiset puhuttelivat häntä toiselta puolen maailmaa.
Tuntematta erityistä mielenliikutusta hän otti vastaan sanoman isänsä kuolemasta. Postin joukossa oli eräs hellä ja anteeksiantavainen kirje, jonka isä oli sepittänyt elämänsä viime hetkinä. Siinä oli myös virallisia kirjeitä yhtiöltä, joka sangen armollisesti antoi Neilille määräyksen jättää asema apulaiselle, ja myönsi hänelle luvan matkustaa niin pian kuin hän halusi. Suurikokoisessa asiapaperissa pesän selvitysmies esitti hänelle lukemattomia luetteloja osakkeista ja obligatsiooneista, maatiloista, koroista ja irtaimistosta, joka kaikki hänen isänsä testamentin mukaan olisi hänen omaisuuttaan. Ja hienolla pienellä kortilla, joka oli varustettu monogrammilla ja sinetillä, pyydettiin kallista Neiliä palaamaan kotia murtuneen ja rakastavan äitinsä luo.
Neil Bonner teki ripeästi päätöksen, ja kunYukon Bellematkalla Behringin merelle laski puskuttaen rantaan, meni hän laivaan ja matkusti — lausuen tuon vanhan valheen pikaisesta paluusta.
"Minä tulen takaisin ennenkuin ensimäinen lumi sataa, rakas JeesUck'ini", lupasi hän hänelle ottaessaan viimeisen suudelman rannalla.
Eikä hän ainoastaan luvannut, vaan hänen ajatuksensakin oli pitää lupauksensa — aivan niin kuin useimmat miehet sellaisissa tilaisuuksissa ovat aikoneet tehdä. Hän määräsi uudelle asiamiehelle John Thompsonille, että hänen vaimolleen, Jees Uck'ille oli annettava rajaton luotto. Ja viimeinen minkä hän näkiYukon Bellenkannelta Twenty Milestä, oli ryhmä työmiehiä, jotka puuhailivat pölkkymajan kimpussa; siitä oli tuleva mukavin ja kodikkain asunto tuhannen peninkulman alalla jokivarressa — Jees Uck'in ja Neil Bonnerin asunto — minkä piti olla valmis ennen ensi lumen satamista. Sillä se oli hänen varma ja suora vakaumuksensa, että hän palaisi takaisin. Jees Uck oli hänelle sangen rakas, ja muuten oli Pohjolalla kultainen tulevaisuus edessään. Neil Bonner aikoi turvata tämän tulevaisuuden isänsä rahoilla. Hän hautoi päässään kunnianhimoista unelmaa. Takanaan neljän vuoden kokemus ja turvanaan ystävällinen yhteistyö P.C. yhtiön kanssa hän tahtoi palata takaisin ja tulla Alaskan Cecil Rhodes'iksi. Ja hän palaisi heti ensimäisellä höyrylaivalla, niin pian kuin olisi saanut järjestetyksi isänperintönsä — isän, jota hän oikeastaan ei ollut koskaan tuntenut — ja lohduttanut äitiänsä, jonka hän oli unhoittanut.
Syntyi suuri hälinä, kun Neil Bonner palasi arktisilta mailta. Tulia sytyteltiin ja lihapatoja ripusteltiin niiden päälle, ja hän otti vastaan kaikki mitä tarjottiin ja kehui hyväksi. Hän ei ollut ainoastaan tullut pronssinväriseksi, vaan hän oli tullut sisällisestikin uudeksi ihmiseksi; hänellä oli nyt toinen käsitys asioista ja tapahtumista, hän oli vakava ja itsensähillitsevä. Hänen entiset toverinsa joutuivat hämilleen, kun hän kieltäytyi alottamasta samaa elämäntapaa kuin vanhaan hyvään aikaan; mutta hänen isävainajansa hyvä ystävä hieroi tyytyväisenä käsiään, ja siitä lähtien kysyttiin aina hänen mieltään, kun oli kysymyksessä eksyneen nuorukaisen opastaminen oikealle tielle.