"Rakas Jaani, tänäpäivänä ennen puoltapäivää olin lasten kanssa Linnun väen luona vieraisilla. Minä tapasin siellä perheenmiehen ja perheennaisen koivuilla ja kukilla kaunistetussa tuvassa, puhtaaksi pestyn pöydän ääressä istumassa ison, kirkkaan akkunan luona. He kuuntelivat mielihalulla 'Saaremaa onupoja’n' kirjoituksia, joita luki heidän vanhin poikansa Kaarlo. Hän on käynyt kihlakunnan koulun läpi ja luki niin hyvällä äänenpainolla, että minun täytyi ihmetellä. Pöydällä oli vielä muutamia muitakin kirjoja, niiden joukossa C.R. Jacobsonin kolme isänmaan puhetta, Väinämöisen kanteleen kielet, Viljandin laulaja ja myöskin 'Eesti postimees'. Minä istuin myös heidän joukkoonsa ja kuuntelin myös hyvillä mielin. Lapset leikkivät heidän pienempien lastensa kanssa omenatarhassa. Annettiin meille sen jälkeen myös kauniisti katetussa pöydässä munaruokaa ja paksua viilipiimää syödä. Mutta ennenkuin me lähdimme, täytyi minun vielä kuulla, kuinka sinua joka haaralla kiitettiin. Perheenmies tunnusti liikutuksella, että hän vasta siitä asti on ruvennut oikeen elämään, kun sinä ostit tämän kartanon ja myit talonpojille heidän arentimaansa kohtuulliseen hintaan, josta he joka vuosi maksavat arentia niin paljon, kuin heidän sisääntulonsa kannattaa, etteivät velkaannu. Ainoastaan siten he ovat päässeet suuresta köyhyydestään, johon olivat vajonneet. Ja siten voivat he saavuttaa ihmisarvonsa."
"Rakas Liina, varmaankaan ei voinut Linnun emäntä unhottaa, kuinka sinä olet opettanut hänelle huoneiden puhdistusta ja kaikenlaisia muitakin hyviä tapoja, joita hän nyt koettaa omaistensa hyväksi toteuttaa. Mutta se on aina sinun tapasi, että muistat vaan ne kiitokset, jotka minun osakseni tulevat, mutta annat omat hyvät työsi mennä yhdestä korvasta sisään, toisesta ulos", nuhteli Jaani minua hymyillen.
"Ei", väitin minä, "minun sydämeni ei pysy kylmänä näitä kuullessani, vaan tunnen suurta iloa, jos huomaan, että minäkin olen voinut tehdä jotakin hyvää kansani eduksi. Mutta sen kuitenkin aina muistan, etten ole suuria saanut aikaan."
"Rakas Liina, elä unhota sitä, mitä jo ennen olen sinulle sanonut, että sinä, kun olet minun tukenani ollut, olet myös kansallesi paljon hyvää tehnyt. Mies parkoja, joilta puuttuu sellaiset tukeet! Milloinka alkavat myös naisemme vapautua orjuuden ikeestä? Oi, Liina, puhu tovereillesi, huuda, ehkä kuulee vielä joku heistä, jotka oman kansansa keskuudesta ovat sekaantuneet saksalaisiin."
Samassa tulivat lapsemme tallin luota, jossa olivat katselleet Vaskan riisumista ja talliin viemistä. He kysyivät isältään, oliko hän käynyt katsomassa heidän rakasta isoisäänsä ja isoäitiään.
"Kävin minä. He lähettivät teille paljon terveisiä ja käskivät teitä tulla pian heitä katsomaan, sillä heillä on teitä hyvin ikävä, kun eivät niin pitkään aikaan ole nähneet. Myöskin vanha setä ikävöi teitä nähdä ja tulee kohta veljensä luota tänne."
"Me ajamme sinne ja tuomme itse hänet kotiin!" huusivat molemmat lapset yhdestä suusta.
"Ovatko terveinä kaikki?" kysyin minä, ja Jaani vastasi:
"Vanhempamme viihtyvät hyvästi omalla tilallaan. Todella ovat he siitä asti, kun viimeisen velkansa talon hinnasta maksoivat, käyneet koko joukon nuoremmiksi. He kiittävät myöskin sitä onnea, että voivat ostaa maansa toistensa viereen ja että vanhoilla päivillään saivat semmoisen onnen, jota eivät nuorena voineet toivoakkaan. Isäni kertoi vielä minulle toivovansa, että sinun nuorin veljesi kihlaa hänen kauniin kasvattityttärensä, joka on äidille ollut niin suurena apuna, jotta hän, äidin kuoleman jälkeen, joutuisi rakkaan pojan kanssa naimisiin. Sitä minäkin sydämestäni toivon. Nuorempi sisaresi, nykyinen äidin oikea käsi, on vanhemman veljen kanssa mennyt sisaren luo vieraaksi. Sieltä he kaikki yhdessä tulevat meille, myöskin sisar, miehineen ja lapsineen, ja vievät meidät vanhempien luona käymään."
"Oi, kuinka hyvä, kuinka hyvä!" huusivat lapset.
"Mutta nyt olen kaikki kertonut. Vatsa vaatii ruokaa ja juusto ja voi pöydällä näyttävät niin hyviltä, että niitä täytyy ruveta syömään", sanoi armas Jaanini. Minä istuin hänen viereensä pöydän ääreen ja lapset meitä vastapäätä toiselle puolelle ja rupesimme syömään, juuri kuin aurinko meni mailleen.
Tämä kaikki tapahtui eilen juhannuspäivänä. Nyt istun varhaisesta aamusta alkaen kirjotuspöytäni ääressä, lopettaen elämäkertani ja täyttäen Jaanini toivon. Sen tähden:
Rakkaat Viron sisaret! Minun mieheni on yksi niitä, jotka taistelevat vapauden puolesta, että inhimillisempi elämä alkaisi ja hengen kevät rupeisi kukoistamaan. Kuinka paljon aikaa, voimia ja itsensä uhrausta tämä työ vaatii, sen olen näiden viidentoista vuoden kuluessa huomannut miehenikin toimesta. Ja olen jo kertonut hänen omilla sanoillaan, minä apuna olen hänelle ollut hänen töissään, pyrinnöissään ja toiveissaan. Mutta ne ovat harvassa, jotka voivat joka tilassa, joka paikassa seisoa tukena miestensä rinnalla ja tehdä työtä yhdessä. Mutta naiset eivät voi kartuttaa henkensä voimia toisella tiellä kuin miehetkään. Se tie kulkee hyvien koulujen kautta vapauden helmaan, jossa ainoastaan kaikki hyvät voimat voivat kehittyä. Sentähden, rakkaat Viron sisaret, perustakaa myöskin tyttärillenne kouluja, niinkuin pojillennekin kouluja toimitetaan. Hankkikaa heille kunniakkaampi kasvatus, kuin teillä itsellänne on ollut, ettei teidän poikanne tarvitse mennä suurinta onneaan etsimään vieraan kansan naisista, vaan löytävät sen omien neitojensa joukosta. — Mutta kuulkaa tekin, rakkaat sisaret, joita Saksan koulut ovat vieroittaneet omasta kansastanne! Kuulkaa minun rukoilevaa ääntäni ja osoittakaa ystävällistä mieltä, myötätuntoisuutta ja rakkautta ja ojentakaa kätenne Viron sisarille ja auttakaa heitä vapautumaan pimeyden kahleista! Tulkaa takaisin ja älkää siroittako kukkianne vieraille miehille! Ruvetkaa joka puolelta, alhaalta ja ylhäältä, niinkuin sukukansamme suomalaiset naiset ovat olleet tukena miesten rinnalla, miehillenne avuksi, että Vironkin kansa nousisi kukoistukseensa, niinkuin kaikki muutkin kansat, jokainen ajallaan, on noussut. Niin, yhdistäkäämme rakkautemme ja rientäkäämme myöskin me eteenpäin!