"Meren pohjassa ei kenkiä mustata vaan valkaistaan, ja siihen käytetään valkoturskaa. Ymmärrätkö nyt?"
"Ja mistä aineesta jalkineet tehdään?" kysyi Liisa kovin uteliaasti.
"Tietysti nahkiaisista", vastasi aarnikotka jotenkin kärsimättömästi, "tuon voisi mikä rapu tahansa sinulle kertoa. Mutta kerropas sinä nyt meille jotain omista seikkailuistasi."
"Minä voin kertoa teille seikkailuja tästä aamusta alkaen", lausui Liisa hiukan arasti, "mutta eilisestä päivästä en viitsi kertoa, sillä silloin olin aivan eri henkilö."
"Selitä tarkemmin", sanoi valekilpikonna.
"Ei, ei! Ensin seikkailut", sanoi aarnikotka kärsimättömästi, "selitykset ovat aina niin pitkäveteisiä."
Niinpä Liisa siis alkoi kertoa seikkailujaan siitä hetkestä lähtien, kun hän ensi kerran näki valkokanin. Hän oli ensin vähän hermostunut, sillä molemmat eläimet tunkeutuivat kummaltakin puolen aivan hänen päälleen silmät ja suu sepposen selällään, mutta hänen rohkeutensa kasvoi mitä kauemmin hän kertoi. Hänen kuulijansa olivat aivan hiljaa, kunnes hän alkoi kertoa, kuinka oli lausunut kaalimadolle: "Kuules nyt, pappa Kanttarelli", ja kuinka koko runo meni väärin. Silloin valekilpikonna veti syvään henkäyksen ja arveli:
"Varsin merkillistä."
"Niin merkillistä kuin ikinä olla saattaa", sanoi aarnikotka.
"Koko runo meni väärin!" toisti valekilpikonna miettiväisenä. "Olisipa hauskaa kuulla hänen lausuvan jotain nyt. Käske hänen alkaa!" Se katsoi aarnikotkaan, jolla se luuli olevan jonkinlaista vaikutusvaltaa Liisaan.
"Nouse seisomaan ja lausu!"
"Jopa nuo eläimet komentavat ja luettavat läksyjä yhtä mittaa", mietti Liisa. "Aivan kuin olisin koulussa." Hän nousi kuitenkin seisomaan ja alkoi lausua. Mutta hänen päänsä oli niin täynnä meriäyriäisen hyppyä, että hän tuskin itsekään tiesi mitä sanoi ja kaikki sanat menivät ihan sekaisin:
Äyriäinen peilin eessä ihasteli itseään, punaviitta ylväs yllä seisoi, suki viiksiään, saksihinsa tarttui, taiten parran päitä pujeroi, jalat käänsi kannatusten, niin kuin nenä neuvon soi.
"Se oli aivan eri lailla kuin minun lapsuudessani oli tapana lausua", sanoi aarnikotka.
"Minä en tosin koskaan ennen ole sitä kuullut", virkkoi valekilpikonna, "mutta mielestäni se on vain tyhjänpäiväistä lorua koko runo."
Liisa ei puhunut mitään; hän istuutui maahan ja kätki kasvot käsiinsä miettien, tokko mikään enää ikipäivinä olisi luonnollista ja jokapäiväistä.
"Olisipa hauska saada kuulla selitys tähän", sanoi valekilpikonna.
"Ei hän osaa sitä selittää", sanoi aarnikotka nopeasti. "Jatka seuraavasta säkeistöstä!"
"Mutta kantapäät?" intti valekilpikonna. "Kuinka hänen nenänsäsaattoineuvoa niitä kääntämään?"
"Se on ensimmäinen asento tanssissa", väitti Liisa, mutta oli siitä huolimatta hirveän hämillään ja olisi mieluimmin vaihtanut puheenaihetta.
"Jatka seuraavasta värssystä", toisti aarnikotka. "Se alkaa näin: —Katso, täss' on…"
Liisa ei uskaltanut olla tottelematon, ja vaikka hän oli varma siitä, että kaikki menisi päin seiniä, hän jatkoi vapisevalla äänellä:
"Katso, täss', on kaunis maani!" lausui vanha lohi noin."Soma minulla on sormus, herkut kutsuu kukkuroin…"
"En todellakaan ymmärrä mitä hyötyä on tuommoisen lorun latelemisesta", keskeytti valekilpikonna, "koska et kuitenkaan osaa sitä selittää? Enpä ole pahempaa sekasotkua eläissäni kuullut!"
"Niin, taitaa tosiaankin olla parasta, että lopetat", sanoi aarnikotka.Ja Liisa totteli ilomielin.
"Koetetaanko toista vuoroa meriäyriäisen hypystä?" virkkoi aarnikotka."Vai olisiko sinusta hauskempi kuulla valekilpikonnan laulavan jotain?"
"Oh, jos valekilpikonna tahtoo olla niin ystävällinen ja laulaa jonkin laulun, olen kovin iloinen", vastasi Liisa niin kiihkeästi, että aarnikotka puolittain loukkaantuneena virkkoi: "Hm! Makuasia! Laula hänelle 'Kilpikonnaliemi', laulathan, veli veikkonen!"
Valekilpikonna huoahti syvään ja alkoi haikealla äänellä, jonka nyyhkytykset tuon tuostakin sortivat, laulaa seuraavasti:
Ihana liemi, vihreä, sakea,kuinka on höyrysi kuuma ja makea!Keltäpä ei vesi kielelle kihoo?Herkulla moisella laihakin lihoo.
Lienten liemi, kultainen!Lienten liemi, kultainen!Li-iemi ihana-ainen!
Li-iemi ihana-ainen!Lienten liemi ku-ulta,liemi, liemi kultainen!
Ihana liemi, ken pöytähän kalaa, lintua tai mitä muuta nyt halaa? Kaikki on rinnallas kehnoa, pientä, kiitämme sinua, kultaista lientä! Li-iemi ihana-ainen! Li-iemi ihana-ainen! Lie-ienten liemi ku-ulta, liemi, liemi kultainen.
"Kuoro vielä kerran!" huusi aarnikotka, ja valekilpikonna oli juuri alkamaisillaan, kun äkkiä etäisyydestä kuului huuto: "Oikeudenkäynti alkaa!"
"Tule!" huusi aarnikotka ja Liisan käteen tarttuen kiirehti matkaan kuuntelematta laulua loppuun.
"Mikä oikeudenkäynti?" läähätti Liisa juostessaan, mutta aarnikotka vastasi vain: "Tule!" ja juoksi yhä nopeammin. Heidän takanaan kaikuivat yhä vienommin ja vienommin tuulen tuomina surumieliset sanat:
"Lienten liemi ku-ulta, liemi liemi kultainen!"
Kuka varasti leivokset?
Kun he saapuivat paikalle, istuivat herttakuningas ja herttakuningatar valtaistuimellaan ja heitä ympäröi sankka joukko mitä erilaisimpia pikku lintuja ja elukoita sekä sen lisäksi koko korttipakka. Heidän edessään oli sotamies kahleissa, ja hänen kummallakin puolellaan seisoivat vartijat. Aivan kuninkaan vieressä oli valkoinen kani torvi toisessa kädessä, toisessa pergamenttikäärö. Keskellä pihaa oli pöytä ja pöydällä suuri vadillinen leivoksia; ne näyttivät niin herkullisilta, että Liisalle tuli nälkä niitä katsellessa.
"Toivoisinpa, että oikeudenkäynti jo olisi päättynyt", tuumi hän, "jotta saisimme virvokkeita."
Mutta siitä ei näyttänyt olevan paljon toivoa, ja Liisa alkoi siis ajan kuluksi tarkastella ympäristöään.
Liisa ei koskaan ennen ollut nähnyt käräjäpihaa, mutta hän oli lukenut sellaisista paljon ja oli hyvin mielissään, kun huomasi tuntevansa nimeltä melkein kaikki läsnäolijat. "Tuo tuossa, jolla on noin suuri tekotukka, on tuomari", päätteli hän itsekseen.
Tuomari oli muutoin kuningas, ja kun hänellä oli kruunu valetukallaan näytti hän perin hassunkuriselta, ainakaan ei kruunu häntä somistanut.
"Ja tuossa on valamiehistön istuinpaikka", ajatteli Liisa, "ja nuo kaksitoista elukkaa (hänen täytyi, nähkääs, kutsua heitä elukoiksi, sillä muutamat valamiehistä olivat eläimiä, toiset lintuja), ne ovat luullakseni valamiehiä." Liisa lausui viimeisen sanan kahdesti tai kolmesti, hän oli näet kovin ylpeä siitä, että tiesi mitä se merkitsi, tuskinpa vain moni sen ikäinen tyttö olisi tiennyt.
Nuo kaksitoista valamiestä kirjoittivat hyvin uutterasti kivitauluihin. "Mitä he tekevät?" kuiskasi Liisa aarnikotkalle. "Eiväthän he voi mitään kirjoittaa ennen kuin oikeudenkäynti on alkanut."
"He piirtävät nimensä", kuiskasi aarnikotka vastaukseksi, "he pelkäävät unohtavansa sen ennen oikeudenkäynnin loppua."
"Pöllöpäät!" virkkoi Liisa äkäisesti aivan ääneen, mutta vaikeni äkkiä, sillä valkoinen kani huusi: "Hiljaa oikeussalissa!" Ja kuningas nosti silmälasit nenälleen ja kurkisti tarkoin ympärilleen nähdäkseen kuka puhui.
Liisa näki paikaltaan yhtä selvästi, kuin jos olisi seisonut valamiesten selän takana, kuinka nämä kaikki kirjoittivat tauluihinsa: "Pöllöpäät!" Hän huomasi myös, että yksi heistä ei tietänyt kuinka sana "pöllö" jaetaan tavuihin ja kysyi sitä naapuriltaan. "Kyllä heidän taulunsa mahtavat olla ihanassa siivossa oikeudenkäynnin päätyttyä!" arveli Liisa.
Erään valamiehen kivikynä kirskui. Tätä ei Liisa tietysti voinut sietää, hän astui poikki koko oikeussalin, hiipi valamiehen selän taa ja sai pian tilaisuuden siepata kynän pois. Hän teki sen niin näppärästi, että pikku valamies raukka (se oli Ville, sisilisko) ei voinut lainkaan ymmärtää minne se hävisi. Etsittyään sitä siis ensin joka paikasta sen täytyi vihdoin ruveta kirjoittamaan sormellaan, ja se oli jotenkin tarpeetonta, siitä ei näet jäänyt mitään jälkeä tauluun.
"Airut, lue syytös!" sanoi kuningas.
Ja siitä nyt valkea kani puhalsi kolmesti torveen, kiersi pergamenttikäärönsä auki ja luki seuraavasti:
Kuningatar kakut kauniit leipoi.Mua kuulkaa, hei!Sotamies kakut kotiinsa kantoi,ne varkain vei.
"Julistakaa tuomio!" sanoi kuningas valamiehistölle.
"Ei vielä, ei vielä", keskeytti kani hätäisesti. "Sitä ennen täytyy suorittaa yhtä ja toista."
"Kutsukaa ensimmäinen todistaja esille", sanoi kuningas. Valkoinen kani puhalsi taas kolmesti torveen kajauttaen: "Ensimmäinen todistaja!"
Ensimmäinen todistaja oli hatuntekijä. Hän tuli teekuppi toisessa ja voileipä toisessa kädessä. "Pyydän anteeksi teidän majesteettinne", hän puhui, "että tuon nämä mukanani, mutta en ennättänyt tyhjentää teekuppiani kun minua tultiin hakemaan."
Hatuntekijä katsoi höperöön jänikseen, joka oli seurannut häntä oikeussaliin käsikädessä murmelin kanssa.
"Luullaksenimaaliskuun neljäntenätoista", sanoi hän.
"Viidentenätoista", lisäsi siihen höperö jänis.
"Kuudentenatoista", lisäsi siihen murmeli.
"Merkitkää se", sanoi kuningas valamiehistölle, ja valamiehistö kirjoitti innokkaasti kaikki kolme päivämäärää tauluihinsa, laski ne sitten yhteen ja muutti summan markoiksi ja penneiksi.
"Ota hattu päästäsi", sanoi kuningas hatuntekijälle.
"Ei se ole minun", sanoi hatuntekijä.
"Varastettu!" huudahti kuningas kääntyen valamiehistön puoleen, joka silmänräpäyksessä merkitsi asianhaaran muistiin.
"Se on minulla kaupan", lisäsi hatuntekijä selitykseksi. "Minulla ei ole ainoatakaan omaa. Olen hatuntekijä."
Tämän kuullessaan kuningatar nosti silmälasit nenälleen ja tähtäsi tuikeasti katseensa hatuntekijään, joka kalpeni ja kävi levottomaksi.
"Lausu todistuksesi", ärjäisi kuningatar, "äläkä ole noin hermostunut, taikka menetät heti paikalla henkesi."
Tämä ei näyttänyt rohkaisevan todistajaa lainkaan. Hän muutteli milloin vasenta milloin oikeaa jalkaa, tuijotti kuningattareen levottomana ja puraisi hädissään palasen teekupistaan voileivän sijaan.
Juuri samassa silmänräpäyksessä tuli Liisalle sangen kummallinen tunne. Se kummastutti häntä suuresti, mutta viimein hän huomasi mitä se oli: hän oli taas alkanut kasvaa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli nousta heti ja lähteä pois salista, mutta sitten hän päätti jäädä niin kauaksi aikaa kuin vielä mahtui huoneeseen.
"Kunpa et likistäisi minua noin kauheasti", sanoi murmeli, joka istui hänen vieressään. "Saatan tuskin hengittää."
"En voi sille mitään", vastasi Liisa sangen sävyisästi. "Minä kasvan."
"Sinulla ei ole oikeutta kasvaatäällä", sanoi murmeli.
"Älä puhu roskaa", sanoi Liisa rohkeammin, "tiedät kyllä, että itsekin kasvat."
"Niinpä kyllä, mutta minä kasvan järjellistä vauhtia, enkä noin naurettavalla tavalla." Näin sanoen se äreänä nousi ja astui huoneen poikki toiselle puolelle.
Sillä aikaa oli kuningatar koko ajan taukoamatta tuijottanut hatuntekijään, ja juuri samassa tuokiossa kuin murmeli astui salin poikki, hän sanoi eräälle oikeudenpalvelijalle: "Tuo minulle luettelo viime laulajaisten laulajista." Ja tämän kuultuaan hatuntekijä alkoi vavista niin, että molemmat kengät lensivät sen jaloista.
"Lausu todistuksesi", toisti kuningas äkäisesti, "taikka katkaisen pääsi, olitpa hermostunut tai et."
"Olen kurja mies poloinen, teidän majesteettinne", alkoi hatuntekijä vapisevin äänin, "— ja — ja olin juuri alkamaisillani teenjuontini — noin viikko sitten — ja sitten kun voileipä oli niin ohut — ja — ja — — —"
"Älä kuhnaile!" ärjäisi kuningas. "Jatka!"
"Olen kurja mies poloinen", jatkoi hatuntekijä, "ja sitten tiputin vielä — mutta höperö jänis sanoi —"
"Enpähän sanonut!" keskeytti höperö jänis nopeasti.
"Sanoitpa!" intti hatuntekijä.
"Se on vale", sanoi höperö jänis.
"Hän väittää sen valheeksi", sanoi kuningas, "älkää merkitkö tätä kohtaa muistiin."
"No, niin ainakin murmeli sanoi", ja tätä sanoessaan hatuntekijä katseli ympärilleen nähdäkseen väittäisikö murmelikin hänen puheensa vääräksi, mutta murmeli ei puhunut mitään, se veteli sikeintä untaan.
"Sitten", jatkoi hatuntekijä, "leikkasin vähän enemmän voileipää —"
"Mutta mitä murmeli sitten sanoi?" kysyi muuan valamiehistä.
"Sitä en muista", sanoi hatuntekijä.
"Sinuntäytyymuistaa", huomautti kuningas, "taikka katkaisen kaulasi."
Onneton hatuntekijä pudotti teekuppinsa ja voileipänsä ja vaipui polvilleen. "Olen kurja mies poloinen, teidän majesteettinne", aloitti hän.
"Sinä olet kovin kurja puhuja", sanoi kuningas.
Tässä muuan merisioista taputti käsiään, mutta hänet vaiennettiin silmänräpäyksessä. Koska tämä kuuluu kovin kamalalta, selitän teille, mitä sillä tarkoitettiin. Oikeudenpalvelijat ottivat ison, suusta nyöritettävän piikkopussin, työnsivät siihen merisian pää edellä ja istuutuivat itse säkin päälle.
"Olipa hauska nähdä tuotakin", arveli Liisa. "Olen niin usein lukenut sanomalehtien oikeudenkäyntikertomuksista: — Joku yritti taputtaa käsiään, mutta oikeudenpalvelijat vaiensivat suosionosoitukset. En koskaan ole tähän asti ymmärtänyt mitä se merkitsee."
"Ellei sinulla ole sen enempää sanomista, voit saapastella takaisin", jatkoi kuningas.
"En minä voi saapastella", sanoi hatuntekijä. "Minä olen sukkajalassa."
"Sukkajalassa ja sukkelajalassa, sanon minä!" vastasi kuningas.
Tässä toinen merisioista taputti käsiään, ja hänet vaiennettiin.
"Kas niin, nyt on päästy merisioista!" arveli Liisa. "Nyt voidaan jatkaa rauhassa."
"Olin juuri lopettamaisillani teeni", puheli hatuntekijä katsellen levottomasti kuningattareen, joka tutki laulajien luetteloa.
"Mene matkaasi", sanoi kuningas ja hatuntekijä pötki salista pois niin kiireesti, ettei ennättänyt vetää kenkiään jalkaansa.
"— ja katkaiskaa hänen päänsä pihalla", lisäsi kuningatar oikeudenpalvelijalle; mutta hatuntekijä oli jo kadonnut näkyvistä ennen kuin oikeudenpalvelija ennätti ovellekaan.
"Kutsukaa seuraava todistaja!" sanoi kuningas.
Seuraava todistaja oli herttuattaren keittäjätär. Hän kantoi pippurirasiaa kädessään, ja Liisa arvasi mitä siinä oli jo ennen kuin keittäjätär astui saliin, sillä oven luona istujat alkoivat kaikki yhtäkkiä aivastaa.
"Lausu todistuksesi", sanoi kuningas.
"Enpä niinkään", sanoi keittäjätär.
Kuningas loi huolestuneen katseen valkoiseen kaniin, joka kuiskasi: "Teidän majesteettinne täytyy käyttää ristikuulustelua tämän todistajan suhteen."
"Täytyy kuin täytyykin", huokasi kuningas alakuloisena. Sitten hän asetti käsivartensa ristiin, rypisti otsaansa niin uhkaavasti, että silmät olivat melkein näkymättömissä, ja lausui syvällä äänellä:
"Mistä leivoksia tehdään?"
"Pippurista enimmäkseen", vastasi keittäjätär.
"Siirapista", sanoi uninen ääni hänen takanaan.
"Nutistakaa tuo murmeli! Ajakaa tuo murmeli pellolle!" huusi kuningatar. "Lyökää tuolta murmelilta pää poikki! Vaientakaa hänet! Kuristakaa hänet! Tempaiskaa häneltä kuonokarvat!"
Hetken aikaa vallitsi kova sekasorto oikeussalissa. Kaikki ajoivat takaa murmelia, ja kun he taas istuutuivat paikoilleen, keittäjätär oli kadonnut.
"Sama se!", sanoi kuningas ja päästi helpotuksen huokauksen. "Kutsukaaseuraava todistaja." Ja hän lisäsi puoliääneen kuningattarelle:"Kultaseni, ensi ristikuulustelu täytyy sinun totta tosiaan toimittaa.Minun päätäni alkaa siitä kivistää."
Liisa tarkasti valkoista kania tämän tavaillessa nimiä listasta. Hän oli varsin utelias näkemään, mitä seuraavalla todistajalla olisi sanomista — "sillä eivätpä he tähän asti ole monta todistusta saaneet", arveli hän. Voitko kuvailla hänen hämmästystään, kun valkoinen kani kimeällä pikku äänellään niin kovasti kuin jaksoi huusi nimen: Liisa!
Liisan todistus
"Tässä!" huudahti Liisa unohtaen aivan kiireissään, kuinka isoksi hän oli kasvanut muutaman minuutin kuluessa. Hän syöksähti pystyyn sellaista vauhtia, että kaasi hameenliepeillään kumoon valamiesten istuinpaikan. Siitä kaikki valamiehet suistuivat nurin niskoin yleisön päälle, ja siinä he nyt lojuivat sätkytellen ja muistuttivat suuresti kultakalakuppeloa, jonka Liisa viikko sitten vahingossa kaatoi.
"Oi, pyydän anteeksi!" hän huusi säikähtyneenä ja alkoi poimia heitä ylös niin nopeasti kuin saattoi. Hän muisti yhä kultakalojen onnettomuutta ja tunsi hämärästi, että ne täytyi mitä pikimmin koota ja pistää takaisin valamiesistuimille, muuten ne saattaisivat kuolla.
"Kuulustelu ei voi jatkua ennen kuin kaikki valamiehet ovat paikoillaan", sanoi kuningas kovin juhlallisella äänellä, — "kaikki", hän toisti pontevasti ja katseli tuikeasti Liisaan.
Liisa katsahti valamiehistöön ja huomasi, että hän kiireissään oli asettanut sisiliskon ylösalaisin. Pikku raukka huiskutti surullisesti häntäänsä eikä voinut liikuttaa itseään minnekään päin. Liisa nosti sen nopeasti ylös ja asetti sen oikeinpäin; "eipä silti, että se olisi niin tärkeätä", tuumi hän itsekseen, "luultavasti siitä on oikeudenkäynnille aivan yhtä vähän hyötyä oli se sitten näin tai noin päin."
Niin pian kuin valamiehet olivat vähän tointuneet kuperkeikan tuottamasta säikähdyksestä ja kun taulut ja kivikynät oli löydetty ja ojennettu heille takaisin, ryhtyivät he taas työhön. Kaikki muut kirjoittivat kovin uutterasti tauluihinsa koko tapauksen menon paitsi sisilisko, joka näytti aivan liian rasittuneelta voidakseen tehdä mitään. Se istui vain suu auki ja tuijotti salin kattoon.
"Mitä sinä tiedät tästä asiasta?" kysyi kuningas Liisalta.
"En mitään", sanoi Liisa.
"Et yhtään mitään?" urkki kuningas itsepintaisesti.
"En yhtään mitään", vastasi Liisa.
"Tämä on kovin painavaa", sanoi kuningas kääntyen valamiehistön puoleen. Nämä olivat juuri kirjoittamaisillaan tämän tauluihinsa, kun valkoinen kani keskeytti: "Mitätöntä, teidän majesteettinne tarkoittaa tietysti", sanoi hän varsin kunnioittavalla äänellä, mutta rypisti otsaansa ja väänteli kasvojaan kuninkaalle puhuessaan.
"Mitätöntä, tarkoitin tietysti", sanoi kuningas nopeasti ja toisti itsekseen puoliääneen, "painavaa — mitätöntä — mitätöntä — painavaa —", ikään kuin olisi koettanut kumpi sana kuulosti paremmalta.
Muutamat valamiehistä kirjoittivat "painavaa", ja toiset "mitätöntä". Liisa seisoi niin lähellä, että saattoi lukea sen heidän tauluistaan, "mutta sehän on aivan samantekevää", hän arveli.
Samassa huusi kuningas, joka tähän asti hartaasti oli kirjoittanut muistikirjaansa: "Hiljaa!" Hän luki ääneen kirjastaan: "Toinen viidettä säännös:Kaikki peninkulmaa pitemmät henkilöt poistukoot oikeussalista."
Jokainen katseli Liisaan.
"Minä en ole peninkulman pituinen", sanoi Liisa.
"Sinä olet", väitti kuningas.
"Melkein kahden peninkulman pituinen", lisäsi siihen kuningatar.
"Vaikkapa olisinkin, en sittenkään lähde", sanoi Liisa, "sitä paitsi tuo ei ole mikään laillinen säännös. Te keksitte sen nyt vasta."
"Se on vanhin säännös kirjassa", sanoi kuningas.
"Silloin sen pitäisi olla numero yksi", sanoi Liisa.
Kuningas kalpeni ja sulki muistikirjansa nopeasti.
"Julistakaa päätös", sanoi hän valamiehille matalalla, vapisevalla äänellä.
"On vielä muita todistuksia, jos niin suvaitsette, teidän majesteettinne", sanoi valkoinen kani ja syöksyi nopeasti paikaltaan. "Olen juuri saanut käsiini tämän paperin."
"Mitä se sisältää?" kysyi kuningas.
"En ole vielä avannut sitä", sanoi valkoinen kani, "mutta se näyttää olevan kirje, jonka syytetty on kirjoittanut jollekin — jollekin."
"Tietysti jollekin", sanoi kuningas, "muutenhan sitä ei ole kirjoitettu kenellekään."
"Kenelle se on osoitettu?" kysyi muuan valamiehistä.
"Siinä ei ole mitään osoitetta", vastasi valkoinen kani, "niin, siinä ei todellakaan ole mitään päällekirjoitusta." Näin sanoen hän avasi paperin ja lisäsi: "Se ei olekaan kirje, se on runo."
"Onko käsiala syytetyn?" kysyi toinen valamiehistä.
"Ei, ei ole", vastasi valkoinen kani, "ja siinäpä juuri pulma onkin."(Valamiehistö näytti kovin tyrmistyneeltä.)
"Hän on tietysti väärentänyt jonkun toisen käsialan", sanoi kuningas.(Valamiesten kasvot kirkastuivat.)
"Jos suvaitsette, teidän majesteettinne", sanoi sotamies, "minä en ole kirjoittanut sitä, ei kukaan voi todistaa minun kirjoittaneen. Siinähän ei ole allekirjoitusta."
"Se pahentaa vain asian", arveli kuningas. "Sinulla on täytynyt olla rikolliset aikeet, muuten olisit kyllä kirjoittanut nimesi alle kuten kunniallinen mies ainakin."
Näitä sanoja seurasi yleinen käsientaputus, sillä ne olivat ainoat viisaat sanat, mitkä kuningas tänään oli lausunut.
"Tämä seikka tietysti todistaa hänen syyllisyytensä", sanoi kuningatar, "siis pää —"
"Se ei todista vielä mitään", sanoi Liisa. "Ettehän tunne edes runon sisältöä."
"Lue se", sanoi kuningas.
Valkoinen kani pani silmälasit nenälleen. "Mistä suvaitsette, teidän majesteettinne, minun aloittavan?" kysyi se.
"Aloita alusta", sanoi kuningas juhlallisesti, "ja jatka loppuun asti, siinä lopeta."
Kuolemanhiljaisuus vallitsi salissa, kun valkoinen kani luki seuraavat värssyt:
Hänenpä luokseen kutsuttiinsinut taas, sen kuulla sain.Mua suosii hän, hän virkkoi niin,jos uida voisin vain.
Multa yhden sai, mä hältä kaks,me tieltä viis ja kuus;ne muuttui muitten tavaraks,isäntä niill' on uus.
Sen arvasin jo ennen kuinhän kohtauksen sai,että estäisitte ilkkusuinte hankettamme kai.
Älä ilmaise, että arvoon hänois nostanut nuo muut'on salaisuus se, tiedäthän,siis siitä tuppeen suut.
"Enpä ole eläissäni kuullut painavampaa todistusta", sanoi kuningas käsiään hieroen. "On parasta, että valamiehet —"
"Jos yksi ainoakaan niistä voi sen sisällön selittää", sanoi Liisa (hän oli nyt kasvanut niin isoksi, ettei lainkaan pelännyt keskeyttää kuningasta), "minä annan hänelle viisikymmentä penniä. Minun mielestäni ei koko sepustuksessa ole hitustakaan järkeä."
Koko valamiehistö kirjoitti tauluihinsa: "Hänen mielestään siinä ei ole hitustakaan järkeä", mutta ei yksikään heistä uskaltanut selittää paperin sisältöä.
"Ellei siinä ole mitään järkeä", sanoi kuningas, "niin pääsemme pahasta pulmasta, meidän ei nähkääs tarvitse silloin arvailla mitä se tarkoittaa. Mutta melkeinpä minusta tuntuu, kuin keksisin tässä jonkin tarkoituksen." Näin sanoen hän levitti runon polvilleen ja katseli sitä yhdellä silmällä — "sinä et osaa uida, vai kuinka?" lisäsi hän kääntyen sotamiehen puoleen.
Sotamies pudisti alakuloisena päätään. "Näytänkö siltä kuin osaisin?" sanoi hän. (Tietenkään hän ei osannut, koska oli kokonaan tehty pahvista.)
"Hyvä", sanoi kuningas ja tavaili puoliääneen värssyjä itsekseen."Mutta yhden sai, mä hältä kaks —, se tarkoittaa tietysti leivoksia —"
"Mutta sanotaan edelleen: — ne muuttui muitten tavaraks", sanoi Liisa.
"Niin, siinähän ne ovatkin!" sanoi kuningas voitonriemuisesti osoittaen pöydällä olevia leivoksia. "Tämähän on päivänselvää. Ja sitten: — ennen kuin hän kohtauksen sai. — Onko sinulla koskaan ollut kohtausta, kultaseni!" hän kysyi kuningattarelta.
"Ei koskaan!" kiljaisi kuningatar ja heitti musteastian sisiliskon päälle. (Pikku Ville poloinen oli lakannut kirjoittamasta yhdellä sormella huomatessaan, ettei tauluun jäänyt mitään jälkeä. Mutta nyt se taas nopeasti ryhtyi työhön kastaen sormensa musteeseen, joka valui pitkin sen naamaa.)
"Silloin eivät sanatkohtaasinua", sanoi kuningas ja loi hymyillen katseensa yleisöön. Kuolemanhiljaisuus vallitsi salissa.
"Se oli sanasutkaus", lisäsi kuningas äreästi, ja heti purskahtivat kaikki nauruun.
"Valamiehistö julistakoon päätöksen", sanoi kuningas, "ennen kuin tämän päivän kahdeskymmenesneljäs tunti on umpeen kulunut."
"Ei, ei!" sanoi kuningatar. "Ensin kuolemantuomio, sitten vasta päätös."
"Loruja!" virkkoi Liisa ääneen. "On siinäkin järkeä, vaatia kuolemantuomiota ensin!"
"Pidä suusi kiinni!" ärjäisi kuningas tulipunaisena.
"Enpä niinkään!" sanoi Liisa.
"Pää poikki häneltä!" kirkui kuningatar niin kovaa kuin ikinä jaksoi.Ei kukaan liikahtanut.
"Kuka teitä pelkäisi?" sanoi Liisa. (Hän oli nyt kasvanut täyteen kokoonsa.) "Tehän olette vain pakallinen kortteja."
Tämän kuullessaan koko pakka hyökkäsi pystyyn ja tuli lentäen hänen päälleen. Hän parahti puolittain pelosta, puolittain suuttumuksesta ja koetti lyödä niitä — ja huomasi yhtäkkiä makaavansa penkereellä pää sisaren helmassa.
"Herää, Liisa kulta!" sanoi sisar ja pyyhkäisi hellästi pois muutamia kellastuneita lehtiä, jotka olivat varisseet puista Liisan kasvoille. "Oletpa sinä nukkunut kauan aikaa."
"Voi, minä olen nähnyt niin hassua unta", sanoi Liisa ja kertoi sisarelleen niin hyvin kuin muisti kaikki nuo merkilliset seikkailut, joista juuri olette lukeneet. Kun hän oli lopettanut, suuteli sisar häntä ja sanoi:
"Sepä oli todella hassu uni, kultaseni. Mutta juoksehan nyt sisään teetäsi juomaan. Kello on jo paljon."
Silloin Liisa hypähti pystyyn ja lähti juoksemaan kotiin. Ja juostessaan hän muisteli yhä vielä minkä ennätti ihmeellistä untansa.
* * * * *
Mutta hänen sisarensa jäi yhä istumaan samaan asentoon, pää käden nojassa, ja katseli laskevaan aurinkoon. Hän ajatteli pikku Liisaa ja tämän ihmeellisiä seikkailuja niin hartaasti, että itsekin vaipui samantapaisiin unelmiin. Ja hänen unensa oli tällainen:
Ensin hän uneksi pikku Liisasta. Hän näki tämän istuvan hennot kädet ristissä sisaren polvilla ja kirkkaat silmät loistavina katsovan häneen. Hän kuuli hänen äänensä väreet ja näki hänen nakkaavan päätään vähän kärsimättömästi heilauttaakseen pois vallattomat kutrit, jotka aina tahtoivat pudota silmille. Ja kun hän näin kuunteli tai näytti kuuntelevan, alkoi koko ympäristö elää ja kaikki pikku Liisan eriskummalliset uniolennot liikkuivat hänen ympärillään.
Pitkä ruoho kahisi hänen jalkainsa juuressa, kun valkoinen kani loikkasi esille — pelästynyt hiiri molski läheisessä lammikossa — hän saattoi kuulla teekuppien kilisevän höperön jäniksen ja hänen ystäviensä loppumattomissa teekutsuissa. Hän kuuli kuningattaren kimeällä äänellä tuomitsevan onnettomia vieraitansa kuolemaan — kuuli vielä porsaspienokaisen aivastavan herttuattaren polvilla patojen ja pannujen ryskyessä sen ympärillä. Aarnikotkan huuto, sisiliskon kivikynän kirskuna ja vaiennettujen merisikojen parahdus kaikuivat ilmassa yhtyen onnettoman valekilpikonnan kaukaisiin huokauksiin.
Niin hän istui silmät ummessa ja uskoi puoleksi itsekin joutuneensa ihmemaahan, vaikka kyllä hyvin tiesi, että hänen vain tarvitsi avata silmänsä palatakseen jälleen kuivaan todellisuuteen. Hän tiesi, että ruoho vain kahisi tuulessa, että kaislojen huojunta pani lammikon väreilemään, että teekuppien kilinä oli lampaankellojen kilkahtelua, hän tiesi että kuningattaren kimeät huudot silloin muuttuisivat lammaspaimenen ääniksi — pienokaisen aivastus, aarnikotkan kirkuna ja kaikki muu eriskummallinen melu muuttuisi maalaistalosta kantautuvaksi sekaiseksi hälinäksi — ja valekilpikonnan raskaat huokaukset lehmien etäiseksi ammunnaksi.
Viimein hän kuvitteli, miten hänen pikku sisarensa kerran kasvaa naiseksi ja kuinka hän vielä täysi-ikäisenäkin säilyttää lapsuutensa teeskentelemättömän ja hellän sydämen ja kuinka hän kokoaa ympärilleen toisia pikku lapsia ja saa heidän silmänsä loistamaan jännityksestä kertomalla heille monta ihmeellistä tarinaa, ehkäpä juuri unensa ihmemaasta, jonka hän näki monta, monta vuotta sitten. Ja vielä hän kuvitteli, kuinka pikku Liisa vanhana ihmisenäkin ymmärtää lasten yksinkertaiset huolet ja nauttii heidän pikku iloistaan muistellen omaa lapsuuttaan ja sen onnellisia kultapäiviä.
End of Project Gutenberg's Liisan seikkailut ihmemaassa, by Lewis Carroll