Armastelija painui kokoon ja siirtyi askeleen pari sivulle. Hän levitti siipensä ja löyhytti niillä hitaasti ja tasaisesti, ikäänkuin toimittaakseen viileyttä lumoojattarellensa, ja sitäpä hän tosiaan tekikin. Sitten valtasi hänet vastustamaton hellyyden puuska, ja hän köpitti hyökkäämään kerran vielä, nyt suoraan edestä. Hän käänteli päätänsä puolelta toiselle jäykin nytkähdyksin ja samaan tapaan pukkaili toveria siipiin ja päähän ja muikisti niin herttaisesti, että hänen tosiaan olisi pitänyt olla vastustamaton. Mutta kumppani vain haukotteli ja kylmäkiskoisena vetäytyi loitommas. Freckles kohotti kättään, veti sulan hatustaan ja luoden siitä katseensa lintuihin nyökkäsi varmuuden saaneena.
"Vai te veijarit sitä olettekin mustia enkeleitäni! Eipä ihme, ettette päässeet sisälle. Mutta takaanpa, että olitte jo lähempänä kuin mikään muu lintu. Te lennätte korkeammalle kuin voin nähdä. Oletteko katsoneet Limberlostin oivalliseksi paikaksi ja tulleet sitä koettamaan? Hyvä, saatte ruveta kanasikseni, jos haluatte, mutta häikäilemättömiä te vastatulleiksi olette, kissa vieköön. Miksi ette pidä pyssynä tätä kepakkoa ja puikki peninkulman päähän?"
Freckles purskahti hillittömään nauruun, sillä rakastunut lintu oli perin kiihkeä lempimään, mutta puoliso oli ilmeisesti pahalla tuulella. Kun uros läheni liian rajuna, sieppasi se siltä melkoisen höyhentupsun, jolloin toinen loikkaili taaksepäin vaappuen ja hoippuen, niin että poika saattoi kuvitella, mitä lienee tapahtunut yläilmoissa, kun sieltä tipahti sulka hänen polullensa.
"Yksi piste rouvalle! Tässä minä olen erotuomarina!" tarjosi Freckles palvelustaan.
Mitä ihastuttavin elkein, puoliksi levitetyin siivin ja syviä kurkkuääniä korahutellen koiras lähestyi uudelleen. Äkkiä se lensi koholle, mutta naaras vain kylmäverisesti siirsihe eteenpäin oksalla, luikahti sievästi sen alitse ja purjehti hitaasti Limberlostin sisäosia kohti. Toinen malttoi mielensä ja kummissaan katseli lentäjän menoa.
Freckles riensi pitkin metsälinjaa täristen naurusta. Lähetessään aukeamalle viepää polkua ja nähdessään isännän liikkumatta istuvan tammansa selässä, joka oli hänen sydämensä ylpeys, pyyhälsi poika juoksuun.
"Voi, herra McLean!" huudahti hän. "Toivon, ettei teidän ole tarvinnut odottaa ylen kauan. Ja aurinkokin on niin kuuma! Olen ollut niin hidas tänä aamuna. Olisin saattanut käydä kiivaammin, mutta oli niin monta asiaa minua pidättämässä enkä tiennyt, että olitte täällä. Tästä puoleen minä riennän. Ei koskaan ennen minun ole tarvinnut pyytää anteeksi. Aitaan ei ole kajottu, eikä näy mitään merkkiä, että jokin olisi epäkunnossa, mutta muut asiat myöhästyttivät minua."
McLean hymyili pojalle ja huomasi heti hänen muuttuneen. Tämä verevä läähättävä puhelias poika ei ollut sama olento, joka epätoivoisena ja katkerana oli turvautunut hänen puoleensa. Hän katseli kummeksien, kuinka Freckles kuivasi hikeä otsaltaan ja purskahti nauruun. Unohtaen tavanomaisen pidättyväisyytensä isännän seurassa hän päästi hillityn poikamaisuutensa valloilleen. Tarinansa hän kertoi niin kaunopuheisesti, että se oli isännälle kerrassaan yllätys, ja puheli niin innokkaasti, että McLean ei kääntänyt silmiä hänestä eikä liikahtanut satulassa, ennenkuin poika kuvasi omituista rakastunutta lintua; silloin isäntä äkkiä kumartui satulankaaren ylitse ja nauroi pojan mukana.
Freckles höysti juttuansa somilla arvosteluilla ja iiriläisten sukkeluuksilla ja oivallisilla kompasanoilla, mikä teki sen erittäin huvittavaksi ja mielenkiintoiseksi. Se oli hänen ensimmäinen yrityksensä kuvailevan kertomisen alalla. Paljastaen siinä synnynnäiset lahjansa pääpiirteitten keksimisessä, luonnontieteilijän innostuksen Limberlostin ihmeisiin ja pursuavan ilonsa vastalöytämänsä onnen johdosta hän sai McLeanin suorastaan näkemään perhosen ponnistelut ja sen vastamaalatut siivet, eriväriset sievät koreat lintupariskunnat, selvän ilman halki leijailevan sulan, sammakon läpättävän kaulan ja räpyttelevät silmät, mutta hänen kertomuksensa ison linnun kosiohommista pani isännän nauramaan makeammin kuin vuosikausiin.
"Ne ovat jälleen keskellä rämettä", sanoi Freckles. "Luuletteko, että ne saa millään tavalla jäämään kanojeni joukkoon? Jos ne jäävät, niin saanpa niistä merkillisimpiä otuksia, mitä minulla on; muuten olen nyt saamassa joitakuita aivan erinomaisia kasvatteja. Tuolla joensuulla on muuan uusi laji, joka käyttää siipiään jalkoina ja kävelee nelin kontin. Se liikkuu kuin puimakone. Ja siellä on toinen laji, joka ulottuu vyötäisilleni, nokka jalan mittainen, kaula kaksikin jalkaa, mutta ei ranteeni vahvuinen, ja väriltään perin hieno. Se on jotakuinkin harmaansininen, seassa mustia, valkeita ja ruskeita pilkkuja. Sen ääni on sellainen, että jos se asettuisi puun viereen ja huutaisi sitä kohti muutamia kertoja, voisi se sahata sen kerrassaan poikki. Eiköhän vain olisi kelpo aate koettaa sitä teidän työpaikallanne, sir."
McLean naurahti. "Ne ovat varmaankin sinihaikaroita, Freckles", sanoi hän. "Ja uskomattomalta kuuluu, mutta kuvaamasi isot mustat linnut viittaavat oikeaan mustaan korppikotkaan. Ne ovat kylläkin yleisiä etelässä. Olen nähnyt niitä joukoittain Georgian metsäkämpillä, mutta en ole koskaan kuullut puhuttavan niistä näin kaukana pohjoisessa. Varmaankin ne ovat eksyneet. Sinä kuvasit tarkasti lähintä vastinettamme eräälle lajille näitä lintuja, joita Euroopassa sanotaan Faraon kanoiksi, mutta jos ne ovat tulleet Limberlostiin, saavat ne heittää Faraon ja ruveta Frecklesin kanoiksi, niinkuin muutkin linnut, vai mitä? Vai ovatko ne liian eriskummaisia tai rumia sinua huvittaakseen?"
"Eihän toki!" huudahti Freckles ja innoissaan eksyi puhtaimpaan irlantilaismurteeseensa. "Enhän juuri väitä niitä suorastaan kauniiksi, ja liikkuvathan ne kuin kiikkuhevoset laukassa, mutta ne ovat niin isoja ja pelottomia. Niillä on kaunis väri, vaikka ovat mustia, ja niiden jalat ja nokka näyttävät perin vahvoilta. Lieneekö mitään muuta niin kirkasta kuin niiden silmät? Entäs lento! Niin, kuulkaahan, sir, ne lentävät varmaankin peninkulmien korkeudessa, sillä niitä ei näkynyt hitustakaan, kun sulka putosi. Enpä luule, että minulla on rämeessä yhtäkään kanaa, joka pääsee niin lähelle taivasta kuin nuo isot, mustat vintiöt, ja sitten…"
Freckles venytti ääntänsä ja empi.
"Mitä sitten?" tiukkasi McLean uteliaana.
"Se oli niin pihkaantunut kumppaniinsa", virkkoi Freckles ääntänsä hilliten. "Olihan se kyllä kauhean hassua, ja minä nauroin ja tein siitä pilaa, mutta jos olisin ottanut vähän ajatellakseni, niin en luule, että olisin nauranut. Katsokaas, minä olen nähnyt niin pikkuruikkusen rakkautta eläissäni. Tehän voitte helposti ymmärtää, että kunnalliskodissa joka päivä sai vanhaan tapaan kokea vain laiminlyömistä ja kylmäkiskoisuutta. Aina vain ihmisiä, jotka eivät piitanneet lapsistaan kylliksi pitääkseen niitä huostassaan, niin että nähkääs, sir, minunhan täytyi pitää siitä linnusta, kun se niin hartaasti koetti näyttää toiselle, kuinka kovasti se rakasti. Tietenkin ne ovat vain lintuja, mutta jos ne pitävät toisistaan tuolla tavalla, niin ovathan ne kai aivan kuin ihmiset vai mitä?"
Freckles kiinnitti isäntään rehelliset, uskolliset silmänsä.
"Jos joku rakastaisi minua sillä muotoa, herra McLean, niin enpä huolisi vähääkään siitä, minkä näköinen hän on tai kuinka hän liikkuu. Sitä minä vain ajattelisin, mitä hän tuntee minua kohtaan. Jos ne linnut tahtovat jäädä, niin minä pidän niistä juuri samaa huolta kuin muistakin kanoistani. Nauroinhan minä sille, mutta minusta se oli sittenkin niin perin pulska!"
McLeanin ilmeestä ei olisi voinut saada selvää, mutta pojan rehelliset silmät olivat niin hartaat, ettei hän voinut olla vastaamatta. "Olet oikeassa, Freckles. Se on hieno olento ja ainoa oikea todellinen kana mitä sinulla on. Tietysti se jää. Limberlostista se saa perheelleen oikean paratiisin. Ja nyt, Freckles, voit sanoa, mikä sinua on vaivannut kaiken kevättä? Sinä olet tehnyt tehtäväsi niin uskollisesti kuin kukaan voi pyytää, mutta enhän voi olla näkemättä, että jossakin kangertaa. Oletko väsynyt toimeesi?"
"Minä pidän siitä", vastasi Freckles. "Sydämeni melkein murtuu silloin, kun työmiehet tulevat raivaamaan rämettä ja säikyttämään kanani pois."
"No mikä siis on vikana?" tiukkasi McLean.
"Eivätköhän vain lie kirjat", vastasi Freckles. "Nähkääs, enhän ymmärtänyt sitä itsekään, ennenkuin härkäsammakko sen minulle tänä aamuna ilmaisi. En ollut kuullutkaan sellaisesta paikasta kuin tämä on. Enkä toisekseen olisi ymmärtänyt, millainen se on, jos olisin kuullutkin. Kun sitten joka päivä liikuin näiden ihanuuksien keskellä, alkoi minun niin hirveästi tehdä mieli oppia niitä tuntemaan ja tietämään niiden nimiä, että se kerrassaan kaiveli sisuani ja teki minut melkein sairaaksi, vaikka olin niin terve kuin olla saattaa. Tietysti minä koulussa opin lukemaan ja kirjoittamaan sekä piirustamaankin hieman, mutta ei siellä eikä missään muussa kaupungissa, jonka olen tullut näkemään, ollut mitään, mikä olisi saanut uneksimaankaan niin merkillisistä asioista kuin täällä on. Olenhan nähnyt puistoja — Herra varjele, ei niissä ole hajuakaan siitä, mitä on täällä Limberlostissa! Kaikki on minulle niin uutta ja outoa. En tiedä hiventäkään siitä kaikesta, mitä täällä näkee. Härkäsammakko käski minun 'hakea pois' niin selvästi kuin suinkin voi toivoa, ja kirjat ovat ainoa tie, vai mitä?"
"Tietysti", sanoi McLean itsekin kummastuneena siitä sydämellisestä helpotuksesta, jota tunsi. Tähän hetkeen asti hän ei ollut aavistanut, mitä hänelle olisi merkinnyt Frecklesistä luopuminen. "Olethan tarpeeksi edistynyt osataksesi omin päin ottaa selkoa asioista, jos sinulla vain on kirjoja, eikö niin?"
"Olenpa siitä varma", sanoi Freckles. "Minä opin kaikki, mihin oli tilaisuutta kunnalliskodissa, ja koulutukseni oli hyvä, mikäli sitä yleensä oli. Jälkeen neljännentoista vuoteni en näet saanut jatkaa. Laskento sujui aina hyvin, ja historiakirjani olivat niin rakkaat. Osasin ne melkein ulkoa. Mutta kielioppia en koskaan saanut menemään samaa kyytiä. Ne sanoivat, että se oli minussa synnynnäinen vika, tuo nurinkurinen puhuminen, ja jollei asia olisi ollut niinkään, niin olisin kai oppinut sen toisilta lapsilta, mutta minulla oli paras ääni kaikista sekä kotona että koulussa. Laulussa voitin ne kaikki. Minä olin aina esilaulajana, ja kerran eräs tarkastajista antoi minulle junarahan ja lähetti minut kaupunkiin laulamaan poikakuorossa. Opettaja sanoi, että minulla oli kaunein ääni kaikista, kunnes se kävi karheaksi, ja silloin hän päästi minut pois joksikin aikaa ja sanoi, että se tulisi takaisin niinkuin näihin aikoihin, ja niin minä tosiaan luulenkin palanneen, sir, sillä minä olen hiljan koetellut linjapolulla ja se tuntuu taas olevan heleä ja entistään koko joukon vahvempi. Se ja kanani ovat olleet ainoa seurani ja saavatkin olla, jos vain saan kirjoja ja opin tietämään, mikä minkin nimi on, ja mistä ne tulevat ja miksi ne menettelevät niin merkillisesti. Minulla on ollut senkin seitsemät kiusat siitä, että olen joutunut kaikkien näiden ihmeitten keskelle eikä ole niistä hajuakaan. Tahtoisin nyt kysyä teiltä, mitä jokunen kirja maksaisi ja olisitteko niin hyvä ja hankkisitte minulle sopivia kirjoja. Kai minulla on riittävästi rahaa?"
Hän otti esiin muistikirjansa, ja isäntä tarkasti sitä vakavasti.
"Sinun ei tarvitse koskea pankkikirjaasi, Freckles", sanoi hän. "Kymmenen dollaria tämän kuukauden palkasta riittää hankkimaan sinulle kaikki, mitä näin alkuun on tarpeen. Minäpä kirjoitan tänään eräälle ystävälle Suurille Putouksille ja pyydän häntä valitsemaan sinulle parhaat ja lähettämään ne heti."
Frecklesin silmät loistivat.
"En ole koskaan eläissäni omistanut kirjaa", sanoi hän. "Eivät edes koulukirjat olleet omiani. Hyvä Jumala, kuinka toivoin, että edes yksi olisi oikein omani. Eikö olisi mukava nähdä sahalintuni ja pienen keltaisen viikarini katsovan minuun kirjan lehdiltä, kun vielä tietäisin niiden oikeat nimet ja saisin lukea kaikki asiat niistä painettuina siihen sivuun? Kuinka kauan siihen menee, sir?"
"Kymmenessä päivässä sen pitäisi hyvästikin käydä", sanoi McLean. Sitten nähdessään pojan naaman venähtävän pitkäksi hän lisäsi: "Duncan saa hakea sinulle tuollaisen kymmenen bushelin pakkalaatikon, kun hän ensi kerran käy kaupungissa. Hän voi kuljettaa sen läntiselle veräjälle ja jättää sen mihin vain tahdot. Joutoaikasi voit käyttää täyttämällä laatikon kaikilla niillä lajeilla, joita keräilet, kunnes kirjat tulevat, ja sittenhän sinun sopii ottaa selko siitä, mitä sinulla on. Luulenpa, että voit löytää yhtä ja toista, minkä voin lähettää luonnontutkijoille kaupunkiin ja myydä sinun puolestasi; esim. sellaista kuin tuo tämänaamuinen siivekäs otus. Enhän minä tunne paljoakaan sitä maata, mutta eiköhän vain se lie ollut yöperhonen, ehkä harvinainenkin. Olen nähnyt niitä tuhansittain museoissa enkä koko luonnossa muista nähneeni ihmeellisempiä värejä kuin niiden siivissä. Minäpä toimitan sinulle perhoshaavin ja -laatikon ja näytän, kuinka luonnontieteilijät kiinnittävät hyönteisiään. Sinä voit hyvinkin saada kokoon kauniin kokoelman näitä rämeen kaunistuksia. Sopiihan sinun pyydystää joitakin erilaisia sääskiä ja perhosia, mutta minä en tahdo kuulla puhuttavan, että sinä tapat lintuja. Niitä suojelevat runsaat sakot."
McLean ratsasti pois, ja Freckles tuijotti hämmentyneenä hänen jälkeensä. Sitten hän ymmärsi yskän ja hymyili. Polulla seisoen hän pyöritteli sulkaa sormissaan ja mietti aamun tapahtumia.
"Ja eikö elämä olisi elämisen arvoista?" virkkoi hän ihmettelevin ilmein. "Suurin onnenpotkaus minun elämässäni! Aikanaan jotakin kyllä sattuisi tielleni, mutta enpä voinut milloinkaan uskoa, että näin suurenmoisia tulevaisuudentoiveita saattaisi ihmiselle tuottaa putoava sulka."
4. luku.
Duncanilla oli ensi kerralla palatessaan kaupunkimatkaltaan iso pakkalaatikko rattaitten perällä. Hän ajoi rämeen läntiselle veräjälle, nosti laatikon kannolle, jonka Freckles oli valinnut kauniilla, suojaisella paikalla, ja naulasi sen kiinni takana seisovaan puuhun.
"Aivan säälittää ajaa naula tähän puuhun", sanoi Duncan. "Minulla nyt ei ole aikaa tutkia sitä, mutta se näyttää aika arvokkaalta. No niin, naula ei tunge syvään, ja kun siinä on tuo laatikko lisäkkeenä, on se paremmassa turvassa, jos se sattuisi olemaan oikein hyödyllinen."
"Eikö se ole tammi?" kysyi Freckles.
"On. Se näyttää voivan olla tuollainen hienosyinen kulta puu, josta tehdään komeita huonekaluja", vastasi Duncan.
Kun laatikko oli tukevasti paikallaan, teki Duncan kannesta oven ja kiinnitti sen saranoilla. Hän löi puuhun sinkilän, ruuvasi kiinni säpin ja antoi Frecklesille pienen munalukon, niin että hän saattaisi lukita aarteensa turvaan. Ylimmäs hän laittoi kirjoille hyllyn ja lopuksi peitti laatikon vahakankaalla.
Ensi kertaa nyt Frecklesin elämässä joku oli tehnyt noin paljon hänen mieliksensä, ja se lämmitti hänen sydäntänsä puhtaalla ilolla. Jos laatikon sisusta olisi jo ollut täynnä Limberlostin harvinaisimpia aarteita, ei hän olisi voinut olla onnellisempi.
Kun kookas ajuri astui taaksepäin katsoakseen työtänsä, virkkoi hän nauraen: "Siistiä, vaan ei prameaa, niinkuin McLean sanoo. Nyt ei muuta kuin vähän väriä päälle, ja meillä on astiakaappi, joka tekisi Saaran viheriäksi kateudesta. Saat nähdä, pojuseni, että se on vankka ja vedenpitävä, eikähän muuta kaivatakaan."
"Unia Duncan", sanoi Freckles. "En tiedä, miksi te olette niin hirveän hyvä minulle, mutta jos teillä on tuvassa jotakin työtä, jota minä voin tehdä teidän tai rouva Duncanin puolesta, milloin en ole vahtipaikallani, olisin minä hirveän onnellinen."
Duncan nauroi. "Ei sinun tarvitse tuntea mitään kiitollisuudenvelkaa, poikaseni. Ethän toki luule, että minä voisin hukata puolen päivää parasta ajoaikaa retuuttaakseni kaupungista laatikoita, joita sitten pynttäisin ja panisin pikku varani niiden sisustukseen."
"Tiesin kyllä, että herra McLean oli lähettänyt teidät", sanoi Freckles, ja hänen silmänsä laajenivat ja loistivat onnesta. "Hän on niin hyvä. Kuinka kernaasti tahtoisin tehdä jotakin, joka tuottaisi hänelle yhtä paljon iloa."
"No, kuuleppa, Freckles", sanoi Duncan, alkaen polvistuneena kerätä kapineitaan. "Enpä voi ymmärtää, että se pahoittaisi sinua, jos saisitkin kuulla, että sinä joka päivä teet jotakin, mikä miellyttää isäntää yhtä paljon kuin mikä muu tahansa, mitä voisit tehdä. Sinä olet tavattoman tunnollinen, poikaseni, ja rehellinen kuin kulta. McLean luottaa sinuun kuin jos olisit hänen omaa vertansa ja lihaansa."
"Oo, Duncan!" huudahti onnellinen poika. "Oletteko oikein varma?"
"Tiedänhän minä sen", vastasi Duncan. "Muuten en tohtisi sitä sanoakaan. Ensi päivinä hän varoitti minua kertomasta sitä sinulle, mutta nyt hän ei välittäisi. Tiedätkö sinä, että jotkut näistä puista, joita sinä vartioit, ovat tuhantisen dollarin arvoisia?"
Frecklesin hengitys salpaantui, hän seisoi sanattomana ja vain tuijotti.
"Näetkös", sanoi Duncan, "siksi niitä täytyy niin tarkoin vartioida. Otetaan vaikka jokin visavaahtera — linnunsilmäksi sitä sanotaan tehtaalla, se kun on täynnä pikkuruikkusia oksia ja nystermiä, jotka näyttävät ihan linnunsilmiltä. Se sahataan levyihin, jotka eivät ole kirjoituspaperia paljon paksumpia. Sitten tehdään huonekalu huokeammasta puusta ja peitetään vaahteralla — vaneerilla, kuten sanotaan. Kun se on laitettu ja kiilloitettu, niin en koskaan ole nähnyt komeampaa. Meneppäs katsomaan johonkin huonekalukauppaan, kun ensi kerran joudut kaupunkiin. Sillä tavalla sahaamalla hienoksi saadaan päällystettä tuhansien dollarien arvosta yhdestä ainoasta puusta. Jos sinä et vartioi tunnollisesti ja Musta Jaakko puhaltaa muutamia, jotka hän on merkinnyt, on siinä menetetty enemmän rahaa kuin koskaan olet aavistanutkaan, poikaseni. Tässä eräänä iltana oli tuolla kämpällä joku hirtehinen vihjailemassa, että sinä voisit pettää isännän ja antaa Jaakon viedä puut salaa eikä siitä voisi kukaan tietää mitään, ennenkuin työmaa siirretään tänne."
Frecklesin kasvot karahtivat punaisiksi, kun hän kuuli tämän kavalan viittauksen.
"Ja isäntä", jatkoi Duncan, panematta merkille Frecklesin suuttumusta, "istui vain yhtä levollisena kuin lehmipaimen, ja sanoi: 'Minä annan tuhannen dollaria kenelle hyvänsä joka saattaa näyttää minulle vereksen kannon, kun tulemme Limberlostiin', niin hän sanoi. Muutamat miehet alkoivat silloin härnätä, että he kyllä joitakuita tapaavat. Niin että siitä näet, kuinka isäntä luottaa sinuun, pojuseni."
"Minä olen iloisempi kuin osaan ilmaista", sanoi Freckles. "Ja nyt minä aion marssia kaksin verroin, ettei kukaan pääse katkaisemaan yhtäkään puuta ja saamaan niin paljon rahaa."
"No, Herra armahtakoon!" päivitteli Duncan. "Taaskin ne skotlantilaiset ovat sotkeneet asioita! Tahtoihan McLean vain osoittaa sinulle luottamusta ja kunniaa. Ja nyt hän onkin luvannut runsaan palkinnon jollekin kurjalle konnalle, joka tahtoo syöstä sinut perikatoon. Minä tahdoin vain näyttää sinulle, minkälaiset ajatukset isännällä on sinusta, ja nyt olen toimittanut tuon taakan niskaasi. Kirotut skotlantilaiset! Ne ovat semmoisia tolvanoita!"
"Läsnäolevia lukuunottamatta?" kysäisi Freckles veikeästi.
"Eikä!" murisi Duncan. "Ne etunenässä! Sekö hänen oli pakko panna hinta päästäsi, hyvä poika, sillä siksihän asia lopultakin kiertyy, eikä minun ole tarvis sitä julistaa sinulle. Me olemme molemmat tehneet sinulle pahaa ja molemmat tarkoittaneet kaikkein parasta. Sitähän minä aina olen sanonut Saaralle."
"Minä olen oikein ylpeä siitä, mitä olette kertonut, Duncan", puhui Freckles. "Tarvitsin kylläkin tuon varoituksen. Sillä kun kirjat tulevat, saattaisivat ne houkutella minut laiminlyömään työni, vaikka entistä suurempi valppaus on tarpeen. Kiitän teitä enemmän kuin osaan sanoa siitä, että annoitte minulle vihjauksen. Se voi kukaties olla pelastukseni. En jääkään nyt kotiin päivälliselle. Lähden tästä itäiselle linjalle, ja kun sieltä palaan kolmen korvissa, niin ehkäpä muorilla on minua varten lasi maitoa ja palanen haukattavaa."
"Katsos vain!" huudahti Duncan harmissaan. "Aiot lähteä tuolle seitsenpenikulmaiselle taipaleelle, vaikkei mahassasi ole hiventäkään ruokaa. Mitä minä sanoinkaan sinulle?"
"Te sanoitte, että skotlantilaisilla on kovimmat päät ja lempeimmät sydämet kaikista kuolevaisista", vastasi Freckles.
Duncan murahti puoleksi mielissään, puoleksi nyrpeillään. Freckles tarttui sauvaansa ja lähti linjatiellensä hilpeästi viheltäen, ja nyt hänellä oli tavattoman pitkä ohjelma puhallettavana.
Duncan harppasi suoraa päätä alakämpälle ja kutsuen McLeanin syrjään sana sanalta toisti äskeisen keskustelun ja sanoi lopuksi: "Ja mitä tapahtuneekin nyt tai vasta, älkää antako kenenkään uskotella, että Freckles ei ole pitänyt vahtia niin uskollisesti kuin kukaan."
"En luule, että mikään saa uskoani siihen poikaan horjumaan", vastasiMcLean.
Freckles vihelteli iloisesti. Hän valvoi toisella silmällä uskollisesti piikkilankaa. Toisen hän jakoi polun, langalla istuvain ystäväinsä ja taivaan välille, jolta etsiskeli hiljan tulleita asujamia. Hän oli nähnyt ne joka päivä niiden tultua, joko kiikkumassa pieninä mustina täplinä rämeen kohdalla taikka hyppimässä kantojen ja runkojen poikki hullunkurisella, vaappuvalla tavallaan. Milloin häneltä vain liikeni aikaa, pistäytyi hän suolle ja koetti hieroa ystävyyttä niiden kanssa, ja pian niistä tulikin kesyimmät hänen lukemattomista alamaisistaan. Ne kykkivät ja loikkivat puitten ja pensasten ylitse ja tassuttelivat hänen ympärillään, ja miten lähelle tahansa hän tuli, eivät ne lähteneet pakoon.
Pari viikkoa hän oli huomannut niiden säännöllisesti kiertelevän ilmassa Limberlostin kohdalla, mutta eräänä aamuna naaras puuttuikin ja vain iso musta koiras kyykötti taivaalla rämeen yläpuolella ikäänkuin vahtisotilas. Naaras ei ilmestynyt seuraavinakaan päivinä, ja Freckles kävi levottomaksi. Hän puhui siitä Duncanin vaimolle, joka rauhoitti häntä herättämällä sen sijaan iloisen toivon.
"No, poika, jos sinä kaipaat sitä naaraslintua, niin panen kymmenen yhtä vastaan, että se on turvassa", sanoi hän. "Se on muninut ja paraikaa hautoo, sinä houkka. Pidä silmällä koirasta ja pane merkille mihin se laskeutuu. Seuraa sitten ja etsi pesä. Jonakin pyhänä tulemme sitten kaikki katsomaan."
Neuvoa seuraten Freckles haki pesää. Koska nämä "kanat" olivat isoja kuin haukat, tirkisteli hän puitten latvoihin, niin että oli vähällä niskansa taittaa. Hänellä oli tiedossaan puolet varisten ja haukkain pesistä rämeellä. Ja tätä pesää hän nyt etsiskeli sen sijaan että olisi keräillyt tavaraa kaappiinsa. Pariskunnan hän tapasikin eräänä aamupäivänä samassa jalavassa, jossa oli tarkannut niiden armastelua. Iso musta koiras oli ruokkimassa eukkoaan; näin oli todistettu, että ne olivat pari, molemmat hengissä ja naaras epäilemättä paraikaa hautomassa. Tämän jälkeen Freckles etsi pesää entistä hartaammin, mutta kun hänellä ei ollut hajuakaan siitä, mistä sitä hakea, eikä Duncan osannut keksiä avuksi mitään ajatusta, oli hän pesän löytämisessä nyt yhtä pitkällä kuin ennenkin.
Kerta palatessaan pitkältä päivämatkalta hän näki Duncanin lasten odottelevan paljoa lähempänä laaksoa kuin minne he tavallisesti uskalsivat tulla ja heidän hurjista huitomisistaan älysi, että jotakin oli tapahtunut. Hän pisti juoksuksi, mutta jo kuului hänen korviinsa huuto: "Kirjat ovat tulleet!"
Kuinka hän kiiruhti! Hän nosti nuorimman olalleen, toinen otti hänen sauvansa ja ruokakorinsa, ja kun he joutuivat perille, oli emäntä häärimässä ison laatikon kimpussa, juuri irroitettuaan kannen, ja istui sillä nyt nauraen.
"Sinä et saa pilkistääkään tänne, ennenkuin olet pessyt ja syönyt", sanoi hän. "Siellä on kaikki valmiina pöydällä. Jos pääset tämän puuhan alkuun, et saane nokkaasi irti siitä ennen maatapanon aikaa, enkä minä tahdo yökautta kuhnustella kiinni töissäni. Me olemme syöneet jo aikoja sitten."
Se oli kova paikka, mutta Freckles hymyili urhoollisesti. Hän siisti itsensä, nielaisi muutaman palan ja ehätti sitten paikalle niin innokkaana, että vaimo väistyi, vaikka sanoikin koko ajan vallan hyvin tienneensä, että illallinen menisi hukkaan.
Nostaen kannen he ottivat pakkauksen pois ja tapasivat laatikosta kirjoja, jotka käsittelivät lintuja, puita, kukkia, itikoita ja perhosia. Siellä oli myöskin muuan, jossa Frecklesin härkäsammakko näkyi ilmielävänä. Ja lisäksi siellä oli perhoshaavi, peltinen pönttö, syaniittipullo, puuvilla rasia, paketti pitkiä teräsneuloja hyönteisiä varten sekä kirje, joka selitti, mitä kaikki nämät esineet olivat ja miten niitä käytetään.
Jokaisen uuden aarteen keksiessään Freckles kiljaisi: "Katsokaa tätä!"
Emäntä huudahteli: "No älähän nyt mitä!"
Vanhin poika teki härkäpyllyn joka merkillisyyden kunniaksi, ja koettaessaan seurata hänen esimerkkiään pikku veli keikahtikin syrjään ja siinä sätkytellessään loukkasi jalkansa kirveeseen, jolla äiti oli vääntänyt laatikon kannen auki. Se taltutti heitä, ja he kantoivat kirjat sisälle. Vaimo teki niille tilaa kaappinsa ylähyllylle, jossa ne olivat kaukana asiattomain pikku sormien ulottuvilta.
— Kun Freckles lähti vahtitoimeensa seuraavana aamuna, kiilteli uusi kirkas pönttö hänen selässään. Musta "kukko", nyt pelkkänä pilkkuna sinitaivaalla, näki sen välähdykset ja ihmetteli mitä se oli. Kokoon laskettu haavi riippui pojan käsikirveen sivulla, ja lintukirja oli pöntössä. Hän kulki pitkin linjaansa, tarkasteli huolellisesti joka jaksoa ja nuuski rajalinjan jokaista jalanmittaa, sillä hän oli päättänyt, ettei heittäisi työtään leväperään; mutta jos koskaan nuorukainen on "hitaasti kiiruhtanut", niin ainakin Freckles sinä aamuna. Kun hän viimein joutui sille paikalle, jonka oli raivannut ja ruokonnut laatikkonsa ympärille, paisui hänen sydämensä siitä ylpeydestä, että hänellä nyt oli niinkin paljon, mitä voi sanoa omakseen, ja hänen vilkkaat silmänsä nauttivat paikan kauneudesta.
Hän oli laittanut ison majan, jossa oli yhden seinän tasalla kaapin ovi. Kolmella sivustalla kapuilivat kauniit rykelmät villiruusuja puitten alemmille oksille. Seininä oli osaksi katinjuustoja, osaksi leppiä, orapihlajoita, salavia ja kuusamia. Täytteenä oli alhaalla tiiviisti vaaleanpunaisia kalmioita ja keltaisia juhannusruohoja, ja hajupihkalta tuoksuvat humalavieraan lonkerot punoivat kaikki yhteen. Yhdeltä sivulta alkoi heti räme, ja siinä kasvoi osmankäämiä kosolta. Niiden eteen hän oli istuttanut rivin vesihyasintteja vähäistäkään rikkomatta niiden taivaansinistä kukintaa, ja missä maa hieman kohosi, siihen hän oli sijoittanut sarjan tulikukkia, jotka olivat puhkeamassa.
Vasemmalla hän oli keksinyt luonnon omituisesti järjestämiä puita, jotka tapailivat pilviä ja olivat asettuneet vähitellen kapenevaksi kujaksi, niin että siinä oli pitkä avoin käytävä, joka päättyi rämeen pimeihin syvyyksiin. Pieni tausta pensaita, jotka keskellä lahoavia puunrunkoja tunkivat esille tasaisesta sammalpeitteisestä tanteresta, teki helposti käsitettäväksi, minkä tähden Freckles oli nimittänyt tämän paikan "tuomiokirkoksi", vaikkei koskaan ollut kuullut sanottavan, että "lehdot olivat Jumalan ensimmäiset temppelit".
Kahden puolen niitä puita, jotka olivat ensimmäisenä holvikaarena tässä hämärässä lehtokujassa, hän oli istuttanut sanajalkoja, jotka ylenivät jo puoleen miehenmittaan näinkin varhaiseen vuodenaikaan, ja niin taidokkaasti oli työ tehty, ettei niistä ainoakaan alkanut siirrosta nuokkua. Vastapäätä hän raivasi palasen maata ja järjesti siihen kukkalavan. Hän täytti toisen pään kaikenlaisilla hienoilla, hennoilla köynnöksillä ja saniaisilla, joita hyvin sopi siirtää. Itse lava kimmelsi tuhansin värein ja vivahduksin. Sinne hän sijoitteli hempeitä lemmikkejä ja sinisilmäisiä sisyrinchium-lajeja rinnatusten. Hän istutti sinikelloja, sinisiä, valkoisia ja keltaisia orvokkeja, villejä kurjenpolvia, kardinaalikukkia, akileijoja, punertavia käärmeenkieliä, voikukkia, kirjavia koisoja ja kämmeköitä. Oli siellä myös rätvänöitä, mokkasiinikukkia, sinivuokkoja, ketunhäntiä ja kaikkia muita Limberlostin kasveja, joissa oli kukkia tai nuput lupasivat kukintaa. Joka päivä kokoelmaan lisättiin jokin uusi kappale. Tämä paikka olisi saanut kasvitieteilijän haltioihinsa.
Polun puolelle hän jätti pensaat tiheiksi, jotta ne kätkisivät hänen tarhansa, ja kulki sinne pitkin kapeaa käytävää, jonka oli Duncanin kanssa raivannut laatikkoa paikalleen pantaessa. Hän nimitti sitä "paraatikäytäväksi", vaikka koetti kaikin mokomin sitä salata. Hän laitteli maalais-istuimia muutamien puiden väliin, tasoitti maata ja peitti sen paksusti rehevällä, raskaalla, villaisella sammalella. Kaapin ympärille hän istutti elämänlankoja, punakoisoja ja villejä viiniköynnöksiä ja ohjasi niitä ylöspäin, niin että kaappi melkein peittyi niihin. Joka päivä hän istutti uusia kukkia, leikkeli tunkeilevia pensaita ja muokkaili toisia, kunnes sai niistä mieleisiään. Ylpeä hän oli majastaan, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka yllättävän kauniilta se tuntuisi jokaisesta, joka ei ollut nähnyt, kuinka se vähitellen valmistui.
Tänä aamuna Freckles kulki suoraan kaapilleen, avasi sen ja pisti sinne tavaransa ja päivällisruokansa. Hän istutti uuden kasvin, jonka oli löytänyt polun reunasta, otti esiin sangon siitä nurkasta, jossa sitä säilytti, nosti vettä läheisestä lammesta ja kasteli sillä sekä maton että kukat.
Sitten hän tarttui lintukirjaansa, istuutui mukavaan asentoon penkille ja tyytyväisyydestä syvään henkäisten haki esille osaston "K". Hän sivuutti "kaakurin" ja "kiurun" ja siirtyi alemmas sivua, kunnes hänen kiihkosta vapiseva sormensa pysähtyi nimeen "korppikotka".
"Iso musta Kalifornian korppikotka", luki hän.
"Hm! Paras pysyä vain tällä puolen Kalliovuoria."
"Tavallinen hiirihaukka."
"Jaa, mutta me emme pyydystä tavallisia hiirihaukkoja. McLean sanoi 'kanoja', ja mitä hän sanoo, pitää paikkansa."
"Etelän musta korppikotka."
"Kah, nyt olemmekin perillä."
Frecklesin sormi seurasi riviä, ja hän luki jonkun sanan ääneen.
"Yleinen etelässä. Toisinaan saa Varis-Jukan nimen. Lähin sukulainen onC-a-t-h-a-r-t-e-s A-t-r-a-t-a."
"Miten hemmetissä minä voin oppia nuo riivatun pitkät nimet omin päin?"
"— — eurooppalainen laji: Faraon kana. Tavataan toisinaan Virginiassa ja Kentuckyssä saakka pohjoisessa —"
"Ja toisinaan kauempanakin", lisäsi Freckles, "koska olen nähnyt niitä täällä Indianassakin ja aivan näiden kuvien kaltaisina, niin että ihan voin nähdä ison 'kukkoni' kurkottavan kaulaansa, jotta kutkuttaisin sen korvia. Entä sitten?"
"Vaaleansiniset munat…"
"Heleijaa! Nepä täytyy saada nähdäkseni."
"— tavallisen kalkkunanmunan kokoisia, mutta muodoltaan kuin kanan, runsaasti suklaankarvaisia pilkkuja… ontoissa puissa tai kannoissa."
"Voi peeveli. Enkö olekin töllistellyt ihan hullusti? Olisi pitänyt kaiken aikaa tirkistellä maanrajaan. Nyt on kaikki tehtävä uudestaan, mutta mitä pikemmin aloitan, sitä pikemmin kai ne löydän."
Freckles pisti kirjan talteen kasteli savunuotiota, jota ilman moskiitit olisivat tehneet rämeen melkein sietämättömäksi, otti sauvansa ja eväänsä ja lähti linjalle. Hän istuutui puunrungolle, söi päivällisaikaan ja joi viimeisen vesitilkkansa. Kesäkuun helle alkoi paahtaa. Rämeen länsiosassakin, jossa sisämaasta tuleva tuuli oli helpotuksena, oli keskipäivällä tukala olo.
Hän pyyhkäisi muruset polviltaan ja istui hetken leväten ja katsellen taivaalle nähdäkseen, asustiko hänen iso "kukkonsa" siellä ylhäällä. Mutta äkkiä hänen katseensa palasi maahan, sillä polulta kuului lähenevän askeleita, jotka eivät olleet McLeanin eikä Duncanin — eikä siellä ollut koskaan kuulunut toisia. Frecklesin sydän jyskytti kiivaasti. Hän sipaisi kerkeästi vyötään tunnustellakseen, olivatko revolveri ja käsikirves paikallaan, tarttui sauvaan ja pani sen poikkipuolin polvilleen — ja jäi sitten tyynesti odottamaan. Oliko tulossa Musta Jaakko tai joku vieläkin pahempi? Terästääkseen hermonsa hänen täytyi tehdä jotakin, ja siksi hän suipensi huulensa ja alkoi viheltää säveltä, jota oli heleällä äänellään johtanut joka vuosi kunnalliskodissa joululauluja harjoitettaessa.
"Nyt joulu meill' on verraton,vaan ken se juhlavieras on?"
Hänen vilkas iiriläinen mielensä älysi samassa asian naurettavan puolen, ja hän purskahti nauruun, joka oikein tuntuvasti vahvisti häntä.
Pensasten läpi hän näki vilaukselta tulijan hahmon. Hänen sydämensä riemastui, sillä se oli muuan työläisistä. Wessner oli ollut hänen kumppaninsa makuulavalla sinä iltana, jolloin hän oli tullut pitkin telatietä. Hän tunsi tämän yhtä hyvin kuin kenen muun tahansa McLeanin miehistä. Se ei ollut mikään hirsivaras. Epäilemättä isäntä oli lähettänyt hänet tuomaan jotakin sanaa. Freckles hypähti pystyyn ja huusi hänet iloisesti tervetulleeksi.
"No sepä on hauskaa, että olen tervetullut", sanoi Wessner ja melkein näytti henkäisevän helpotuksesta. "Olemme kuulleet siellä kämpällä, että sinä olet niin hiivatin närkäs, ettet siedä ihmistä metrinkään päässä linjalta."
"Enkä siedäkään", vastasi Freckles, "jos se on joku tuntematon, mutta tehän tulette McLeanin luota, eikö niin?"
"Hitto vieköön McLeanin!" sanoi Wessner.
Freckles puristi sauvaansa, niin että rystyset alkoivat punertaa."Tosissanneko niin sanotte?" kysyi hän mitä kohteliaimmin.
"Niinpä kylläkin", sanoi Wessner. "Ja niin sanoisi joka mies työmaalla jolleivät olisi liika suuria pelkureita sanoakseen mitään, paitsi ehkä tuo vanha hölmö skotlantilainen, Duncan. Puristaa hengen meistä kaikista. Teettää työtä kuin koirilla ja maksaa nälkäpalkkoja ja itse käärii kokoon miljoonia ja elää kuin prinssi."
Vihreitä välähdyksiä alkoi salamoida Frecklesin harmaissa silmissä.
"Wessner", sanoi hän pontevasti, "mitäs sitten valehtelette, kun siitä valeesta pääsette? Onhan joka mies työmaalla vahva ja terve ja saa palkan ansionsa mukaan, ja kohtelu on sellaista kuin herrasmieheltä saa. Mitä tulee siihen, että isäntä eläisi kuin prinssi, niin syöhän hän samaa ruokaa kuin te joka siunattu päivä."
Wessner ei ollut syntynyt diplomaatiksi, mutta huomasi nyt olevansa väärällä tiellä ja yritti toista.
"Mitäs arvelisit, jos saisit aimo rahaläjän tarvitsematta kättäkään nostaa?" kysyi hän.
"Hm!" sanoi Freckles. "Oletteko ollut Chikagossa ja keinotellut vehnäkaupoissa, niin että nyt tahdotte antaa minulle ystävällisen vihjauksen, kuinka minun pitäisi sijoittaa rahani?"
Wessner tuli likemmäksi.
"Kuulehan, veli hopea", sanoi hän, "jos sallit minun antaa sinulle viittauksen, niin voin auttaa sinua tienaamaan viisi sataa käteistä eikä sinun tarvitse poiketa askeltakaan polultasi."
Freckles säpsähti.
"Älkää pelätkö, vaan puhukaa suu puhtaaksi", sanoi hän. "Paitsi lintuja ja eläimiä ei Limberlostissa ole kristinsielua, ellei joku teidän kaltaisianne hiiviskele häiritsemässä laillisten asujanten rauhaa."
"Ei kukaanminunystävistäni ole täällä", vastasi Wessner. "Ei kukaan tiedä minun tulleen paitsi musta — tarkoitan, eräs ystäväni. Jos tahdot kuulla järkeä ja toimia viisaasti, voi hän tulla sinua tapaamaan, mutta se ei ole välttämätöntä. Me voimme sopia kaikesta mitä tarvitaan Juoni on niin lemmon helppo ja yksinkertainen."
"Niinpä lienee, koska te olette sitä johtamassa", sanoi Freckles. Mutta hän huoahti helpotuksesta kuullessaan, että he olivat kahden kesken.
Wessneriin ei mikään pystynyt. "Lyödäänpä vaikka vetoa. Ajattelehan nyt, Freckles. Tässä aherretaan kuin orjat ja palkkana on vaivaiset kolmekymmentä dollaria kuussa, mutta nyt tarjoutuu tilaisuus siepata viisi sataa yhdessä päivässä. Ethän sinä suinkaan voi olla niin hullu, että heität ne menemään?"
"No kuinka te olette tuumineet; että varastaisin ne rahat?" kysyiFreckles. "Vai pitääkö minun vain löytää ne linjaltani?"
"Niin juuri, Freckles", tokaisi hollantilainen. "Sinä saat vain löytää ne. Sinun ei tarvitse tehdä mitään, ei tietää mitään. Sinä määräät vain jonkun aamun, jolloin käyt pitkin rämeen läntistä puolta, ja sitten käännyt ympäri ja tulet takaisin samaa tietä, ja rahat on sinun. Voiko mikään olla sen helpompaa, häh?"
"Riippuu kokonaan miehestä", sanoi Freckles. Leivon liverrys pilvissä heidän yllänsä ei ollut herttaisempi kuin hänen äänensä. "Toisista se tuntunee helpolta kuin hengitys, eikä toisia voisi siihen pakottaa, vaikka puristaisi viimeisen veren heidän sydämestään. Enkä minä ole sellainen mies, joka lähden mokomaan hommaan side silmillä, sillä nähkääs, haiskahtaahan se isännän luottamuksen pettämiseltä, ja minä olen palvellut häntä niin uskollisesti kuin osaan. Teidän täytyy selittää juttu minulle niin, että sen oikein ymmärrän."
"Sehän on niin vietävän yksinkertainen", toisti Wessner, "etten oikein kehtaa niin yksinkertaista asiaa selittääkään. Sinähän tiedät, että jotkut puut täällä ovat kerrassaan kuin kultakaivoksia. Varsinkin kolme. Kaksi on sisempänä, mutta yksi aivan kiinni linjassa. Niin, siihenhän se vanha hupsu skotlantilainen isäntäsi omin käsin naulasi piikkilangan kiinni. Ei hän edes hoksannut, että puu oli kuorittu, eikä nähnyt mikä se puu oli. Jos tahdot pysyä tällä puolen vain yhden päivän, niin ehdimme sen kaataa ja lastata ja laittaa kuntoon ajaaksemme sen illalla pois. Seuraavana aamuna sinä voit sen keksiä, ilmoittaa ja olla innokkaimpana miehenä meitä hakemassa. Kyllä me tiedämme, minne se viedään hyvään turvaan. McLean on näet lyönyt parin miehen kanssa vetoa siitä, ettei Limberlostista löydy ainoatakaan verestä kantoa. Todistajia on kyllä, jotka voivat vannoa, ja minäkin tiedän kolme sellaista. Siinä on tuhat käteistä, ja tuo puu on ainakin saman arvoinen. Jaa-a, oikea kultakaivos se on, sen minä sanon, ja juuri viisi sataa siitä on sinun. Vaaraa ei sinulla ole lainkaan, sillä McLeanin sinä olet niin kerrassaan pimittänyt, että voit myydä vaikka koko rämeen, eikä hän hitustakaan epäile sinua. Mitäs tuumaat?"
Freckles oli tyydytetty. "Siinäkö kaikki?" kysäisi hän vielä.
"Ei, ei olekaan!" vastasi Wessner. "Jos todella tahdot ruveta mieheksi ja pitää varasi, niin voit napata viisi kertaa niin paljon viikossa. Ystäväni tietää tusinan verran toisia puita, jotka voisimme korjata talteen muutamassa päivässä eikä sinun tarvitsisi muuta kuin pysyä poissa näkyvistä. Sittenhän voisit ottaa rahasi ja haihtua jonakin yönä ja ruveta jossakin muualla elämään herroiksi. Mitä sinä sellaisesta meinaat?"
Freckles kehräsi kuin kissa.
"Olisipa se oiva jutkaus isännälle", sanoi hän, "kun varastaisi häneltä juuri saman tavaran, jonka hän on uskonut vartioitavakseni, ja saisi palkan koko talvelta aivan ilmaiseksi. Ja tehän lupaatte maksaa tuhottoman korkean palkinnon, minä kun saisin viisi sataa noin yksinkertaisesta pikku hommasta. Tosiaankin te kohtelette minua kerrassaan kuninkaallisesti. Sehän on suurellisempaa kuin koskaan olen odottanut. Seitsemäntoista senttiä olisi jo hyvä maksu. Sitä täytyy pohtia oikein tarkasti. Mutta odottakaa tässä hetkinen, kunnes käväisen suolla, ja sitten seuraan teitä aukeamalle ja annan vastauksen."
Freckles kohotti riippuvia pensaita ja juoksi kaapilleen. Hän riisui kupeeltaan pöntön ja pisti sen ynnä kirveen ja revolverin kaappiin. Avaimen hän sujahutti taskuunsa ja palasi Wessnerin luo.
"Nyt saatte vastauksen", sanoi hän. "Ylös!"
Raudalle kalskahti hänen äänensä, ja hän komensi kuin solvaistu kenraali. "Tahdotteko heittää jotakin päällänne?" kysäisi hän.
Wessner näytti niin lopen hämmästyneeltä kuin olikin. "En mitään,Freckles."
"Olkaa hyvä ja mainitkaa minua nimellä herra McLean", kivahti toinen. "Hyväilynimeäni saavat vain ystäväni käyttää. Saatte kääntää selkänne päin aurinkoa tai ottaa minkä edun vain mielitte."
"No mitä sinä aiot?" änkytti Wessner.
"Minä aion", selitti Freckles asiallisesti, "suomia kappaleen helvettiä teistä ulos, ja pysäyttäköön pyhä neitsyt käteni, ennenkuin olen teistä tehnyt ruumiin, sillä raatonne oksettaisi kanojanikin."
Aamulla oli Wessnerin käyttäytyminen työmaalla antanut siksi kouraantuntuvan aiheen hänen erottamiseensa, että Duncan pujahti McLeanin luo ja kuiskasi: "Ajatelkaapa poikaa, sir!"
McLean kävi niin levottomaksi, että tuntia myöhemmin nousi tammansa selkään ja ajoi Wessnerin jäljestä tämän kotiin "Villikissankoloon", mutta sai siellä tietää vain, että mies oli lähtenyt vähäistä varemmin Limberlostiin päin. McLean ratsasti edelleen täyttä karkua. Kun Saara Duncan kertoi hänelle, että muuan mies, johon Wessnerin tuntomerkit sopivat, oli mennyt pitkin rämeen länsilaitaa puolenpäivän tienoissa, jätti hän tammansa eukon hoitoon ja jatkoi matkaa jalan. Kuullessaan ääniä hän pujahti suolle ja hiipi hiljaa lähemmäs ja saapui juuri kuulemaan Wessnerin valittavan: "Mutta enhän minä voi tapella sinun kanssasi, Freckles. Minä en ole tehnyt sinulle mitään. Sitäpaitsi olen paljon isompi sinua, ja sinullahan on vain toinen käsi."
Johtaja heitti takin yltään ja kyykistyi pensasten väliin, valmiina juoksemaan esiin, mutta kuullessaan Frecklesin äänen hän pidätti itsensä nähdäkseen, minkä verran pojassa oli ramua.
"Mitä siinä kulutatte kallista aikaani laskemalla käsiäni!" ärähti Freckles. "Asiani voima korvaa kyllä jäsenteni heikkouden, eikä sillä väliä, minkä kokoinen on pelkurimainen varas. Kun minä hyökkään kimppuunne, niin uskotte kaikkien Limberlostin villikissain päässeen irti, ja mitä asiaani tulee… Minä nukuin kanssanne, Wessner, sinä yönä, kun olin tullut telatietä likaisena maankiertäjänä ja vailla ystäviä, ja johtaja otti minut hoiviinsa, pesetti, puetti ja ruokki minua, ja antoi minulle kodin ja rakkautta ja hellyyttä ja sellaisen isännän, jota voi totella, ja rehellisesti ansaittuja rahoja pankkiin. Hän luottaa minuun täydellisesti, ja sitten tulette te, saastainen konna maantien ojasta, ja solvaatte minua, joka olen kunniallinen iiriläinen gentlemanni, kun vihjailette, että minä muka sulkisin silmäni ja pysyisin alallani, sillä välin kun te rosvoatte häneltä mitä minä olen palkattu vartioimaan, ja sitten esiintyisin valehtelijana hänen edessään ja ikuisesti mustaisin sieluni. Te kirottu konna", raivosi Freckles, "käykää tappeluun, ennenkuin unohdan herrasmiehen tavat ja halkaisen törkeän kallonne kepilläni!"
Wessner peräytyi askeleen mutisten: "Mutta minä en tahdo satuttaa sinua, Freckles."
"Vai ettekö", kiljui poika vihasta kuohuen. "Ette sitten ole minun kaltaiseni, sillä minä aivan kuollakseni himoitsen iskeä kynteni teidän naamaanne."
Hän hyökkäsi esille, ja kun Wessner koetti puolustautua iskemällä, pujahti hän tämän käsivarren alitse kuin tappelukukko ja jymähytti nyrkkinsä vasten hänen sydänalaansa, niin että mies voihkien kyykistyi kaksin kerroin.
Ennenkuin Wessner ehti oikaista itsensä, oli Freckles jo taas hänen kimpussaan ja tappeli kuin villityin peto mikä koskaan on lähtenyt viheriältä saarelta. Hollantilainen jakeli voimaiskuja, jotka toisinaan sattuivat ja pahasti huojuttivat Frecklesiä, mutta toisinaan osuivat harhaan, ja silloin hän itse niiden voimasta hoippui monta askelta. Freckles ei pystynyt lyömään puoleksikaan niin lujasti kuin vastustajansa, mutta hän vastasi kolmella sivalluksella hollantilaisen yhteen. Tässä oli Frecklesillä hyvä apu valppaasta vartioimisestaan linjalla, raskaan sauvan alituisesta heiluttamisesta ja kaikenlaisten säitten karkaisusta, sillä hän oli sitkeä ja ketterä. Hän hyökkäili, kyykisteli ja väisteli. Ensimmäisten viiden minuutin aikana hän sai pelottavia paukkuja. Mutta sitten Wessnerin hengitys alkoi viheltää hampaitten välitse, jota vastoin Freckles vasta oli päässyt alkuun. Hän hypähti taaksepäin kimakasti nauraen.
"Lempo soi, aikooko teidän ylhäisyytenne viheltää minulle hieman tanssimusiikkia?" huusi hän.
Piu! suhahti hänen nyrkkinsä Wessnerin kasvoihin, ja samalla hän vilahti vähän matkaa ohitse.
"Olisitteko ehkä hyvä ja lurittaisitte vähän vilkkaammin?" huohotti hän ja läimäytti vastustajaa korvalle, hypäten taas heti taaksepäin. Wessner huitaisi häntä kohti sokeassa raivossa. Äkäten tilaisuuden Freckles unohti säällisen sodan lait ja potkaisi häntä raskaalla saappaallaan mahaan, jolloin toinen lysähti kokoon ja kaatui maahan. Vilauksessa Freckles oli hänen päällään. Vähään aikaan ei McLean voinut nähdä mitä tapahtui. "Apuun! Lähde apuun nyt!" komensi hän itseään, mutta niin voimakas oli hänen halunsa nähdä pojan voittavan yksin, ettei hän voinut liikahtaa paikaltaan.
Viimein Freckles hyppäsi pystyyn ja harppasi taaksepäin. "Seis!" kirkui hän kuin vimmattu. "Nouskaa ylös, herra Wessner, älkääkä pelätkö, että siitä suutun. Minä sallin teidän käyttää ylimääräistä kättäkin ja yhtäkaikki höyhennän teidät oikein mielikseni. Kuulitteko, että määräsin väliajan? Tahdotteko nousta ja jatkaa ottelua?"
Ponnistellessaan seisaalle Wessner näytti tappotanterelta, sillä hänen vaatteensa olivat siekaleina ja kädet ja kasvot vuotivat verta.
"Kai… kai minä olen saanut tarpeeksi", murisi hän.
"Oo, oletteko?" ulvoi Freckles. "Sitäpä ette te määrää. Te tulette tänne minun maalleni, valehtelette minulle isännästäni ja yllytätte minua suorastaan varastamaan hänen taskuistaan. Tahdotteko nyt nousta ja ottaa rohtonne kuin mies vai työnnänkö sen alas kurkkuunne kuin pikku lapselle? Minä en ole saanut tarpeeksi. Nythän olen vasta päässyt alkuun. Pitäkää varanne siinä!"
Hän karkasi Wessnerin kimppuun ja kaatoi hänet maahan. Hän leipoi ja mukiloi vastarintaan kykenemätöntä miestä, kunnes tämä makasi velttona eikä voittaja enää jaksanut kättänsä nostaa. Sitten hän nousi ja peräytyi henkeään vetäen. Saatuaan vähän ilmaa keuhkoihinsa hän kiljahti: "Seis!" Mutta Wessner makasi liikkumattomana.
Freckles tarkkasi häntä tutkivin silmin ja näki lopulta, että mies oli kerrassaan lamassa. Hän kumartui uhrinsa puoleen, tarttui häntä niskaan ja kiskaisi hänet seisomaan polvilleen. Wessner oli näöltään kuin suomittu koira ja lisää kuritusta peläten pyrskähti säälittävään itkuun, niin että kyyneleet pieninä purosina huuhtelivat verta ja lokaa hänen poskiltaan. Freckles peräytyi taaskin ja katseli tuikeasti Wessneriin, mutta äkkiä vihainen katsanto ja rumentavan vastenmielinen puna katosi pojan kasvoilta. Hän sipaisi kädellään ohimossa olevaa naarmua, josta valui hieno punainen juova, ja pyyhkäisi hiukset keveästi otsaltaan. Kasvot saivat samassa viattoman keruubin ilmeen, ja ääni oli kuin hautovalla kyyhkysellä, mutta silmissä tuikki ilkamoiva koirankuri.
Hän silmäili ympärillensä, kunnes huomasi sauvansa, otti sen ja pyöritti sitä kuin rummunlyöjä, tuikkasi sen lokaan pystyyn ja marssi Wessnerin luo varpaillaan, konemaisesti, ikäänkuin tanssinukke. Kumartuen miespoloisen puoleen Freckles kiersi käsivartensa hänen ruumiinsa ympärille ja auttoi hänet jalkeille.
"Varovasti nyt", huomautti hän, "olkaa varovainen, Freddy, muutoin voitte satuttaa minua".
Hän kaivoi takataskustaan nenäliinan ja kuivasi hellästi Wessnerin silmät ja nenän.
"Tule, Freddy poikaseni", kehoitti hän Wessneriä, "pikku poikain on jo aika lähteä kotiin. Minulla on työni tehtävänä enkä voi pitää sinulle seuraa enää tänään. Tule takaisin huomenna; jollet ole vielä saanut tarpeeksesi, niin otetaan näytäntö uudelleen. Älähän nyt tuijota minuun noin hurjasti. Tekisi mieleni syödä sinut, mutta ei ole varaa. Säästöni ovat kunnialliset ja hitaasti tulevat, eikä minulla ole rahoja kaikkeen siihen karvasveteen, mikä olisi nieltävä saadakseni sisälmykseni sinusta puhtaiksi."
Taaskin tunsi McLean tarvetta sekaantua jupakkaan. Freckles peräytyi, kun Wessner horjuen kuin tukkihumalassa lähti polulle; hän oli todella sen näköinen kuin jos villikissat olisivat häntä raastaneet.
Sauva lennähti korkealle ilmaan, ja siepaten sen taas kiinni niin taitavasti kuin oli pitkällä harjoituskaudellaan oppinut poika pyöritti sitä hetkisen, työnsi otsalta tuuheat hiuksensa ja läksi seuraamaan Wessneriä. Mutta kun Freckles oli iiriläinen, ei hän voinut olla ääneti, ja nyt raikahti hänen heleä tenorinsa, vaikka ääni toisinaan pahasti pettikin, kun oli vaikea hengittää.
Se poika Hollannist', se poika Hollannist'. Ei koskaan poika Irlannist' apua huuda hädissään, vaan poika Hollannist', vaan poika Hollannist'.
Wessner kääntyi ja mutisi: "Miksi sinä seuraat minua? Mitä sinä vielä aiot?"
Freckles haastoi koko Limberlostin todistamaan. "Mikä kiittämätön otus! Minä kun tässä näen vaivaa ja yritän näyttää hänelle tietä alueeltani sotilaallisin kunnianosoituksin."
Sitten hän täydellisesti muutti nuottia ja lisäsi: "Minäpä sanon syyn, Freddy. Isäntä, näetkös, saattaa minä hetkenä hyvänsä tulla ratsastaen tätä tietä, ja hänen pieni tammansa on niin vauhko, että jos se arvaamatta keksisi sinut tuollaisessa tilassa, se pysähtyisi niin äkkiä, että herra McLean lentäisi suinpäin sen kaulan ylitse. En tahdo sillä suinkaan halventaa tamman makua", lisäsi hän kiireesti.
Wessner ärähti karkean kirouksen, ja Freckles nauroi makeasti.
"Sellaiset kiitokset jalomielinen teko aina saa", puhui hän. "Tässä minä laiminlyön toimeni turvatakseni kotimatkasi ja sinä puhut minulle noin hirveitä sanoja. Freddy", kysyi hän tiukasti, "tahdotko, että saippuoin kitasi? Sinä et näytä sitä älyävän, mutta jos töksähtäisit herra McLeanin eteen nykyisessä tilassasi, enkä minä saisi selittää asioita, niin hän ehkä kiskoisi maksan ulos nahoistasi, etkä toki tahtone, että niin hieno herra näkisi sen olevan valkoisen."
Wessner kiivi kalmankalpeaksi likansakin alla ja yritti hoippuvaa juoksua.
"No, katsokaa nyt sen miehen tapoja!" päivitteli Freckles. "Lähtee tiehensä kiittämättä kaikesta siitä vaivasta, mitä olen nähnyt häntä huvittaakseni."
Freckles pyöritti keppiänsä ja seisoi kuin sotilas "asennossa", kunnes Wessner oli päässyt pois aukeamalta, mutta se olikin näytännön viime kohtaus. Kun poika kääntyi takaisin, olivat hänen kasvonsa kuolonkalpeat ja jäsenet vapisivat. Hän huojui kaapilleen, avasi sen ja otti esiin palasen liinakangasta. Hän kostutti sitä veteen, istuutui penkille ja pyyhki verta ja lokaa kasvoiltaan, ja henki kulki vinkuen yhteenpurtujen hampaiden lomitse. Kaikesta ponnistuksesta huolimatta hän värisi kivusta ja kiihtymyksestä. Hän otti oikean hihansa napit auki ja kääntäen sen ylös paljasti siniviiruisen, vahankarvaisen silvotun käsivartensa, joka oli koko pahasti kolhitun näköinen, sillä verta tihkui monesta pienestä reiästä. Siihen oli näet Wessnerin onnistunut iskeä hampaansa. Nähdessään käsivartensa tilan hän antoi itselleen anteeksi sen potkun, jonka oli täräyttänyt Wessnerin mahaan, ja kirosi sydämensä pohjasta.
"Freckles, Freckles!" kuului McLeanin ääni.
Freckles vetäisi hihansa alas ja nousi paikaltaan.
"Antakaa anteeksi, sir", sanoi hän. "Varmaankin käsitätte, että luulin olevani yksin."
McLean painoi hänet varovaisesti takaisin penkille ja kumartuen hänen puoleensa avasi sidekotelon, jota kuljetti mukanaan yhtä säännöllisesti kuin revolveriaan ja kelloaan, sillä haavoja ja vammoja sattui joka päivä työläisten kesken.
Hän tarttui loukattuun käsivarteen, kääri hihan ylös, hautoi ja sitoi haavat. Hän tutki Frecklesin päätä ja ruumista ja pääsi varmuuteen siitä, että mitään vakavaa vauriota ei ollut tapahtunut, vaikka pojan osaksi tullut julma pitely ihan hirvitti isäntää. Sitten hän sulki kotelon, pisti sen taskuunsa ja istuutui Frecklesin viereen. Komeana hänen ympärillänsä avautui paikan kuvaamaton kauneus, mutta hän näki vain kärsivän pojan, joka diplomaatin tavoin oli houkutellut esille haluamansa tiedot, kysellyt kuin tuomari, taistellut kuin turkkilainen ja juhlinut voittoaan kuin paras paholainen.
Kun tuska vaimeni ja Frecklesin sydämen jyskytys tasaantui, katsoi hän syrjäsilmällä isäntäänsä. Mitenkä oli McLean tullut paikalle ja kuinka kauan hän oli siinä ollut? Poika ei tohtinut sitä kysyä. Viimein hän nousi, meni kaapilleen, otti revolverin ja piikkilanka-sakset ja sulki oven. Sitten hän kääntyi McLeaniin.
"Onko teillä määräyksiä minulle annettavana, sir?" kysyi hän.
"On", vastasi McLean, "on minulla, ja sinun on säntilleen noudatettava niitä. Anna minulle nuo sakset ja mene suoraan kotiin. Sukella kuumimpaan kylpyyn, minkä nahkasi voi kestää ja sitten heti vuoteeseen. Nyt nopeaan!"
"Herra McLean", sanoi Freckles, "minun täytyy mainita teille se ikävä asia, että iltapäiväretki linjalla vielä on tekemättä. Nähkääs, minä olin juuri lähdössä, ja se tapahtui oikeaan aikaan, kun tänne saapui muuan herrasmies, ja me jouduimme kuumanpuoleiseen väittelyyn. Asia on meidän kesken joko lopussa tahi vasta aivan alullaan, mutta miten lieneekään, myöhästynyt minä olen, niin etten ole päässyt lähtemään vielä vuorolleni. Täytyy mennä heti paikalla, sillä eräs puu minun täytyy löytää ennen päivän laskua.
"Sinä urhoollinen pikku hupsu!" murisi McLean. "Ethän sinä voi tehdä matkaasi. Epäilen, pääsetkö edes Duncanille asti. Etkö itse tunne, milloin olet ihan lopussa? Sinä menet maata; minä päätän työsi."
"Ei koskaan!" väitti Freckles. "Olinhan minä vähän niinkuin lopussa äsken, minuutti sitten. Mutta nyt olen jälleen kunnossa. Nuo ratsastussaappaat ovat aivan liika matalat. Päivä on helteinen ja matkaa runsaasti seitsemän peninkulmaa, sir. Ei koskaan!"
Ojentautuessaan ottamaan saksia hän kaatui maahan ja silmät painuivat umpeen. McLean nosti hänet lepäämään sammalille ja käytti hajusuolan apua. Kun Freckles palasi tajuihinsa, kiiruhti McLean Duncanin asunnolle ja käski vaimon laittaa valmiiksi kuuman kylvyn ja tuomaan vajasta Nellien. Kunnon eukko täytti heti pesukattilan vedellä ja pisti alle räiskyvän tulen. Sitten hän siirsi tallisammion alustaltaan ja vieritti sen keittiöön.
Kun McLean palasi taluttaen Nellietä ja pidellen Frecklesiä sen selässä, oli eukko jo valmiina apuun. Johtajan kanssa hän laski Frecklesin ammeeseen ja valeli häntä kuumalla vedellä, kunnes poika vallan kiemurteli. He valelivat, hieroivat ja harjasivat häntä. Sitten he päästivät kuuman veden pois ja tukkivat hänen hikireikänsä kylmällä.
Viimein he nostivat hänet lattialle ja hieroivat, takoivat ja leipoivat häntä, niin että hän rukoili armoa. Kun he veivät hänet sänkyyn, ummisti hän silmänsä, mutta hetken perästä ne taas aukenivat.
"McLean", huusi hän, "puu! Voi, katsokaa sitä puuta!"
McLean kumartui hänen puoleensa. "Mitä puuta?"
"En tiedä tarkalleen, sir, mutta se on itälinjalla, ja piikkilanka on siihen kiinnitetty. Hän kehui, että olitte itse naulannut siihen langan. Kyllä te tunnette sen siitä, että puu on kuorittu jostakin paikasta alapuolella aivan paljaaksi, ja viisi sataa hän tarjosi minulle, jos… minä… pettäisin teidät… sir."
Hänen päänsä painui sivulle ja silmät menivät kiinni. Heleänväriset hiukset levisivät päänalaiselle. Kasvot olivat pöhistyneet ja naarmuisen punaiset. Vasen käsivarsi, jonka koura oli hakannut itsensä miltei muodottomaksi, oli ojennettuna pitkin ruumista ja oikea, jossa ei ollut kättä, heitettynä poikki rinnan, joka ei ollut muuta kuin läiskäre punaisia kuhmuja. McLean muisti sitä iltaa, suunnilleen vuosi takaperin, kun hän pestasi palvelukseensa ventovieraan Frecklesin.
Peittäen loukkautuneen käsivarren toisella kädellään ja toisen laskien hellästi pojan otsalle McLean kumartui hänen puoleensa. Freckles liikahti kosketuksesta ja kuiskasi niin lempeästi kuin pääskynen räystään alla: "Jos tulette tätä tietä… huomenna… niin olkaa hyvä… saamme sitten koettaa… uutta tanssia!"
"Onpa sillä sisua!" jupisi McLean.
Sitten hän meni ulos ja käski vaimon tarkasti vartioida Frecklesiä ja lähettää Duncanin hänen luoksensa suolle heti hänen tultuaan. Hän seurasi rajalinjan polkua ja saapui taistelupaikalle. Siellä hän astui Frecklesin kamariin varovasti, kuin jos hänen sielunsa olisi siellä uinaillut ja voisi herätä, ja katseli ympärillensä kummastelevin silmin.
Kuinka poika oli kaiken tämän sommitellut! Minkä maalauksen hän olikaan luonut elävin värein! Hänellähän oli maalarin aisti. Hänellä oli runoilijan sielu. Johtaja astui varovasti samettimaiselle permannolle ja hellin sormin tunnusteli vihannuuden tuoreita seiniä. Hän seisoi kauan kukkapenkereen ääressä ja katseli tätä heleitten kukkien vallia, ikäänkuin epäilisi sen todenperäisyyttä.
Mistä Freckles oli löytänyt ja osannut siirtää sellaisia saniaisia? KunMcLean käännähti niistä pois, pysähtyi hän äkkiä.
Hän oli tullut "tuomiokirkon" ovelle. Mitä Freckles tässä oli tavoitellut, olisi ollut selvää kenelle tahansa. Mitä oli liikkunut tuon aran, vaiteliaan pojan sydämessä, kun hän oli keksinyt tämän pitkän, hämärän metsäkujanteen, koristanut sen sisäänkäytävän, raivannut ja tasoitellut sen sivukuorit ja peitellyt sen alttarit matoilla? Mitä aito Luojan työtä olivatkaan nuo mahtavat elävät pilarit ja tuo vihanta, holvattu kupu! Kuinka suuresti muistuttivatkaan kirkkojen värillisiä lasi-ikkunoita nuo pitkät puitten väliset aukeamat, joita täyttämässä oli sinisiä viiruja, kultaisia säteitä ja lehtien smaragdinkarvaisia vivahduksia! Missä hän saattoi tavata mosaikkeja, jotka pystyivät kilpailemaan tämän elävillä väreillä ja kimaltelevilla valoilla lasketun sivukuorin kanssa? Oliko Freckles harras kristitty, joka täällä piti jumalanpalvelustaan? Vai oliko hän oppimaton pakana ja tulikohan tuota ihastuttavaa kujannetta pitkin Pan soitellen ja dryadit, nymfit ja keijukaiset karkeloiden hänen edessään?
Kuka voi tutkia pojan sydämen syvyyttä? McLean oli kuvitellut Frecklesiä horjumattoman rehelliseksi, rohkeaksi ja uskolliseksi olennoksi. Mutta tässäpä ilmenikin sydän, joka janosi kauneutta, taidetta, seuraa, palvomista. Se oli kirjoitettu joka kohtaan permannolle, seinille ja koko tuon siimeksisen metsänaukeaman koristelulle.
Kun Duncan saapui, kertoi McLean hänelle taistelun kulun, ja he nauroivat katketakseen. Sitten he läksivät linjalle etsimään määrättyä puuta.
Duncan sanoi: "Nyt poika on joutunut pahaan pulaan!"
"Toivon, ettei ole", vastasi McLean. "En eläissäni ole nähnyt koiran saavan sellaista kyytiä. Ei se mies aio palata koettamaan, miltä se uudestaan tuntuisi. Me voimme varmasti löytää puun. Ja ellemme löydä, niin ainakin Freckles. Toimitan tänne riittävästi väkeä viemään sen pois viipymättä. Se takaa rauhan edes joksikin aikaa, ja minä toivon, että koko työkunta voidaan kuukauden kuluttua siirtää tänne. Pian tulee syksy, ja sitten minä aion — jos hän myöntyy — lähettää Frecklesin äitini luo kasvatettavaksi. Kun Freckles on niin notkea sekä mieleltään että ruumiiltaan, voi hän muutaman vuoden oppia saatuaan tehdä vaikka mitä. Jaa, Duncan, olisinpa maksanut sata dollaria, jos olisitte saanut olla täällä itse näkemässä."
"Ja tullut murhamieheksi", mutisi ajomies. "Toivon, sir, että te teette tuumistanne totta, vaikka minä yhtä kernaasti näkisin oman lapseni riistettävän pois kodistani kuin tuon Frecklesin. Me rakastamme poikaa, minä ja Saara."
Helppo oli löytää tarkoitettu puu, se kun oli niin hyvin kuvattu. Kun isot hirsivankkurit seuraavana aamuna kolisten vierivät mökin ohitse rämeelle päin, heräsi Freckles, hyppäsi pystyyn ja oli tuota pikaa niitä seuraamassa. Jäsenet olivat niin hellät ja jäykät, että joka liike oli suoranaista kidutusta ensi aluksi, mutta tila parani, ja pian hän ei enää paljoakaan kärsinyt. McLean torui, että hän oli jo lähtenyt liikkeelle, mutta sydämessään hän riemuitsi jokaisesta uudesta todisteesta, joka paljasti pojan luonteen jaloutta.
Puu oli jättimäinen vaahtera ja niin kallisarvoinen, että he melkein kaivoivat sen ylös juuria myöten. Kun se oli kumossa, kappaleiksi katkottuna ja kuormaksi laitettuna, oli vielä yksi tyhjä vaunu käyttämättä. Heidän paraikaa kerätessään kapineitaan kokoon sanoi Duncan:
"Jossakin tässä aivan lähellä on muuan iso ontto puu, jota olen hieman katsellut vesialtaaksi elukoilleni; se, joka minulla nyt on, on niin pieni. Portland-yhtiö sahautti sen poikki viime vuonna; se on kuusi jalkaa läpimitaten ja ontto neljänkymmenen jalan korkeudelta. Olipa se aika pukari. Koska miehet ovat täällä ja nuo tyhjät vaunutkin tuossa, niin miksen lastaisi sitä niille ja veisi talliini ohimennessä?"
McLean sanoi, että sen hän kernaasti tehköön, käski ajomiehen poiketa tieltä ja käydä hakemassa tuon rungon ja pani mukaan apuväkeä ja työkaluja.
Frecklesiä hän oli pyytänyt istumaan kerallansa vaahteran kappaleelle, mutta nyt poika pyysi päästä rämeelle Duncanin kanssa.
"En ymmärrä, miksi tahdot lähteä mukaan", sanoi McLean. "Ei minulla ole sulle mitään työtä tänä päivänä."
"Nähkääs, juuri eilen luin uudesta kirjastani, että ne pesivät ontoissa puissa, eikä niitä ole kovinkaan monta rämeellä. Entäpä jos ne asustavat juuri tuossa puussa?"
"Lähdeppä sitten", virkkoi McLean. "Se on eri juttu. Jos ne sattumalta sieltä löytyvät, niin sano Duncanille, että hänen pitää jättää puu rauhaan, kunnes linnut ovat hommansa lopettaneet."
Sitten hän kapusi vaunuihin, jotka vierivät pois. Freckles kiiruhti rämeelle. Hän oli hieman jälessä, mutta saattoi kumminkin nähdä miehet. Ennenkuin hän tavoitti heidät, olivat he poikenneet läntiseltä tieltä ja painuneet rämeen itäpuoleen.
He pysähtyivät mahdottoman suuren kaatuneen puun luo. Se oli sahattu poikki lähes kolmen jalan korkeudelta maasta ja runsaasti kolmen neljänneksen verran läpimitasta; se oli kaatunut itäänpäin, mutta runko oli vielä kannossa kiinni. Viidakko oli melkein läpipääsemätön, mutta Duncan tunkeutui sinne ja rupesi sorkkaraudalla koputtelemaan runkoa, saadakseen selville, kuinka pitkältä se oli ontto, jotta he tietäisivät, mistä katkaista. Heidän odottaessaan hänen päätöstään lensi sen aukosta iso musta lintu, joka purjehti pois heidän päittensä ylitse.
Freckles hyppi vimmatusti. "Minun kanani! Voi, siinähän ovat minun kanani!" kirkui hän. "Voi, Duncan, tulkaa joutuin! Te olette löytänyt kallisten kanojeni pesän!"
Duncan riensi ontelon suulle, mutta Freckles ennätti edelle. Hän murtautui myrkyllisten köynnösten ja pensasten läpi vaaraa ajattelematta ja kapusi kannon huipulle, Duncanin saapuessa hän karjui kuin villi.
"Se on muninut!" kiljui hän. "Voi, minun iso kanani on muninut ja hautonut minulle pienen kanan, ja vielä siinä on yksi muna. Minä voin sen nähdä kokonaan… kuinka hassunkurisen näköinen valkea pienokainen se on! Duncan, voitteko nähdä pienen valkean kanaseni?"
Duncan saattoi helposti nähdä sen ja samoin kuka muu tahansa. Freckles kömpi sisälle onteloon ja hellävaroen kantoi päivänvaloon lehdillä sisustetussa hatussaan sähisevän, silmiään räpyttelevän pikku olennon. Miehet ihastelivat sitä niin, että Frecklesin tuli hyvä mieli. Hän oli unohtanut koskaan olleensakaan kipeä ja jäykkä jäsenistään ja sukoili sitä kaikin mahdollisin hyväilynimityksin.
Duncan keräili kapistuksiaan kokoon. "Pois, pojat!" sanoi hän iloisesti. "Tähän runkoon ei käy koskeminen, ennenkuin Frecklesin kanaset ovat hommansa lopettaneet. Paras suoria tiehensä. Etköhän vie sitä takaisin, Freckles? Sehän on juuri päässyt kuoresta ja saattaa vilustua. Huomenna sinulla kaiketi on kaksi."
Freckles kömpi taas onteloon ja laski pienokaisen hellästi munan viereen. Takaisin tultuaan hän sanoi: "Teinpä tuhmasti, kun en tuonut munaakin poikasen mukana, mutta pelkäsin koskea siihen. Se on muodoltaan kuin kananmuna, mutta isompi kuin kalkkunan ja väri koreinta sinistä, ja siinä on isoja ruskeita täpliä, aivan kuin kirjassa sanottiin Mutta ette ole koskaan nähneet mitään niin omituista kuin tuo muna oli siinä lahon puun keltuaisella ja vieressä hullunkurinen nahkanaamainen valkea poikanen."
"Minäpä sanon sinulle jotakin", lausui muuan ajomiehistä. "Oletko koskaan kuullut puhuttavan siitä Lintunaisesta, joka raahaa konetta ympäri maata ja ottaa kuvia? Hän otti kuvan viime kesänä Jim-veljeni maalta, ja Jim on niin hassahtanut sellaiseen, että heittää kyntämisen ja juoksee sen naisen perässä aina kun löytää pesän. Hän auttaa naista mikäli voi niitä löytämään ja saa sitten kuvan siitä hyvästä. Jim on niin koppava kuvistaan, että pitää niitä raamatussaan. Niitä hän sitten näyttelee joka vieraalleen ja rehentelee sillä, kuinka on auttanut naista niitä ottamaan. Jos tahdot olla nokkela, niin lähetä noutamaan hänet, ja hän kyllä ottaa aivan ilmi elävän kuvan. Jos autat häntä, saat häneltä kuvan sinäkin. Sitä olisi lemmon lysti pitää, sittenkun linnut ovat lähteneet. En tiedä, mitä ne ovat. En ole koskaan nähnyt senkaltaista ennen. Ne lienevät harvinaisia. Onko teistä joku, pojat, nähnyt milloinkaan näillä mailla tuontapaista lintua?"
Ei kukaan ollut nähnyt.
"No niin", puhui mies edelleen, "kun tätä puuta ei otettukaan, niin olen vapaa kello kahteentoista ja lähdenpä tästä kaupunkiin. Minä menen juuri hänen asuntonsa ohi. Ja kovasti tekee mieleni pysähtyä kertomaan hänelle tästä. Jos hän ajaa suoraan rämeelle länsitietä ja kääntyy itään tämän ison sykomoorin kohdalla, ei hän voi olla löytämättä puuta, vaikka Freckles ei olisikaan paikalla häntä opastamassa. Jim sanoo, että hänen työnsä on kunniaksi sille valtiolle, jossa hän asuu, ja että joka mies, joka ei vointinsa mukaan tahdo häntä auttaa, on kehno luontokappale. Vanhan isäukkoni oli tapana sanoa, että koko uskonto on siinä, jos tekee toisille mitä toivoo heiltäkin itselleen, ja jos minun pitäisi ottaa kuvia linnuista, niin tuntuupa siltä, että olisin mahdottoman iloinen saadessani ottaa tämäntapaisen kuvan. Niin että minä todellakin pysähdyn kertomaan hänelle, ja kukaties, hitto vie, hän vielä antaa minullekin tuon pienen valkean poikasen kuvan vaivastani."
Freckles kosketti häntä käsivarteen.
"Tekeekö hän sille pahaa?" kysyi hän.
"Vielähän nyt mitä! Eipä tietenkään", vastasi ajomies. "Hänhän suuttuu jokaiseen, joka ampuu linnun tai rikkoo pesän. Ja puolittain tappaa itsensä rämpiessään kaikkialla ja kaikilla säillä opettamassa kansaa rakastamaan ja suojelemaan lintuja. Hän on niin vietävän arkakin niistä, että Jimin eukko sanoo hänen panevan Jimin seisomaan niinkuin minkäkin vanhan hupsun pitämässä sateenvarjoa niiden päällä, kun ne ovat nuoria ja hentoja, kunnes saa ne 'fokukseen', mikä sitten sekin lienee. Jim sanoo, ettei hänen maallaan ole ainoatakaan lintua, joka ei näytä kernaasti pysyvän hänen lähettyvillään, kun hän on niitä mairitellut jonkun päivän. Ja niitä kuvia sitten, joita hän ottaa, niitä ei uskoisi kukaan, joka ei ole seisonut katsomassa niiden ottamista."
"Lupaatteko varmasti käskeä häntä tulemaan?" kysyi Freckles. —
Duncan nukkui kotona sinä yönä. Hän kuuli Frecklesin hiipivän ulos varhain seuraavana aamuna, mutta oli liian uninen ihmetelläkseen, miksi se tapahtui, kunnes kävi aamuaskareillaan. Huomatessaan, ettei yhdelläkään elukalla ollut jano, ja nähdessään vesikaukalon reunoja myöten täynnä hän älysi, että poika koetti lohduttaa häntä sen ison altaan menettämisestä, jota hän oli niin hartaasti halunnut.