Miehet kokoontuivat innoissaan hänen ympärilleen.
"Frecklesin kuljettaminen tulee olemaan kova urakka", sanoi hän, "mutta se on meidän ainoa toivomme, niin että kuunnelkaa tarkasti älkääkä millään muotoa jättäkö heti tekemättä, mitä nyt teille sanon. Nyt ei ole aikaa olla toistemme tiellä, vaan meillä täytyy olla oikea järjestys. Lähtekää te neljä siitä vaunuhevosilla ratsain makuuteltalle. Ottakaa sieltä kaikkein lujin riippumatto, muutamia peitteitä ja päänalus. Ratsastakaa takaisin suorinta tietä. Jos tapaatte joitakin muita miehiä joukosta, niin lähettäkää heidät tänne auttamaan riippumaton kantamisessa. Me emme saa ruveta hytkyttämään häntä vaunuissa ajaen. Toiset raivaavat polkua tielle; ja te, herra McLean, otatte Nellien ja ratsastatte kaupunkiin. Kertokaa isälleni, kuinka Freckles on loukkaantunut ja että hän teki sen pelastaakseen minut. Sanokaa hänelle, että minä aion viedä Frecklesin Chicagoon kahdentoista junassa ja että hänen tulee pidättää sitä, jos hiukan myöhästymme. Ellei hän sitä voi, niin pitäkää ylimääräinen juna valmiina asemalla ja toinen Pittsburgiin Fort Waynessa, niin että saamme kulkea ilman viivytyksiä. Ei tarvitse huolehtia, vaikka jätättekin meidät tänne yksin. Lintunainen tulee pian. Me levähdämme hetkisen."
Hän kyykistyi taas mutaan Frecklesin viereen ja alkoi silitellä hänen hiuksiaan ja käsiään. Nuorukainen käänsi tuskaiset kasvonsa häneen ja ponnisteli tukehuttaakseen ne voihkinat, jotka uhkasivat kertoa, kuinka hän kärsi.
Kun miehet olivat valmiit nostamaan häntä, kumartui keiju häneen päin intohimoisen hellänä.
"Rakas Limberlostin vartija, nyt aiomme nostaa teitä", sanoi hän. "Pelkään että pyörrytte tuskasta, mutta koetamme olla niin varovaisia kuin suinkin älkääkä unohtako lupaustanne."
Omituinen raukea hymyntapainen viivähti Frecklesin väräjävillä huulilla.
"Keijukaiseni, voiko mies muistaa lupausta, kun ei ole tajuissaan?" kysyi hän.
"Kyllä te voitte", sanoi tyttö pontevasti, "sillä lupaus merkitsee teille sen verran enemmän kuin useimmille muille".
Hänen sanoistaan virisi pojan kasvoille tarmokas ilme.
"Valmis olen", sanoi hän.
Heti ensi kosketuksesta hänen silmänsä sulkeutuivat, hirveä korahdus purkautui ilmoille, ja hän makasi tajuttomana. Tyttö silmäsi Duncaniin aivan kauhuissaan. Sitten hän puristi huulensa yhteen ja kokosi jälleen voimansa.
"Näin onkin kai parasta", sanoi hän. "Ehkä hän ei nyt tunne, kuinka kipeätä hänelle teemme. Pojat, olkaapa nyt nopeat ja helläkätiset!"
Hän asettui riippumaton viereen ja hauteli vedellä Frecklesin kasvoja. Ottaen hänen kätensä omaansa hän käski lähteä liikkeelle. Hän kehoitti miehiä pyytämään jokaista vankkarakenteista miestä, jonka kohtaisivat, yhtymään joukkoon, niin että voisivat vaihtaa kantajia useasti ja päästä pian eteenpäin.
Lintunainen tahtoi ottaa tytön vaunuihin ajaakseen riippumaton perässä, mutta hän kieltäytyi jättämästä Frecklesiä ja ehdotti, että Lintunainen ajaisi edeltä, ottaisi vähän vaatteita ja olisi asemalla valmiina saattamaan heitä Chicagoon. Koko matkan tyttö kulki riippumaton vieressä, varjostaen, Frecklesin kasvoja lehtevällä oksalla, ja piti hänen kädestään kiinni. Joka kerta kun pysähdyttiin vaihtamaan kantajia, kostutti hän pojan kasvoja ja huulia ja laski jokaisen hengähdyksen sydäntäsärkevän tuskaisesti.
Hän tuskin huomasi, milloin hänen isänsä yhtyi heihin ja ottaen oksan hänen kädestään pujotti käsivartensa hänen uumalleen ja melkein kantoi häntä. Kaupungin katuihin ja uteliaihin, ahnaasti töllisteleviin ihmisjoukkoihin hän ei kiinnittänyt enempää huomiota kuin Limberlostin puihin. Kun juna ajoi asemalle ja työmiehet nostivat Frecklesin vaunuun, toimitti pitkä Duncan tytölle tilaa riippumaton viereen.
Mukana paras kirurgi mitä saatavissa oli sekä Lintunaisen ja McLeanin ollessa apulaisina alkoi nyt neljän tunnin matka Chicagoon. Tyttö piti herkeämättä huolta Frecklesistä, kostutti hänen kasvojaan, silitteli hänen kättänsä ja lempeästi löyhytteli viileyttä. Ei hetkeksikään hän halunnut luovuttaa paikkaansa taikka sallia kenenkään muun tehdä ylipäätänsä mitään onnettoman hyväksi. Lintunainen ja McLean katselivat kummastellen. Hänen voimansa ja miehuullisuutensa näyttivät olevan ehtymättömät. Yhden ainoan kerran hän puhui, ja silloin hän kysyi McLeanilta, oliko varmaa, että ylimääräinen juna Pittsburgin linjalla oli valmiina. McLean vastasi, että juna oli tilattu ja odotti heitä.
Kello viisi Freckles makasi Lake Viewin sairashuoneen leikkauspöydällä, ja häntä käsitteli kolme Chicagon etevintä kirurgia. Heidän käskystään McLean saattoi vastahakoisen keijun sieltä pois ja vei hänet hoitajattaren haltuun saamaan kylvyn, hoitoa naarmuilleen sekä vuoteen nukkuaksensa.
Vaikka tällaisessa paikassa on vaikeata hämmästyttää ihmisiä, joutuivat hoitajattaret kuitenkin ihmeisiinsä riisuessaan tytöiltä perin tahriintuneet ja rikki revityt vaatteet ja mutaiset, ihoon tarttuneet sukat, pestessään pois kuivettuneen saven hänen silkinhienoista hiuksistaan ja hieroessaan naarmuja ja mustelmia täyteen tullutta kaunista, lian peittämää ruumista. Tyttö vaipui syvään uneen jo paljon ennen kuin he olivat lopettaneet puuhansa ja makasi sikeässä tiedottomuuden tilassa sillä aikaa, kun taistelu Frecklesin hengestä oli alkanut.
Kolme päivää myöhemmin hän oli sama keiju kuin ennenkin, paitsi että Freckles oli alinomaa hänen ajatuksissaan. Levottomuus ja se vastuunalaisuus, jota hän tunsi nuorukaisen tilasta, oli kehittänyt hänessä uutta kypsyyttä ja täyttä naisellisuutta. Sinä aamuna hän nousi varhain ja liikuskeli Frecklesin oven vaiheilla. Hänen oli sallittu olla potilaan luona, sillä hoitajattaret ja lääkärit olivat huomanneet, että tajuihinsa tullut, levoton, ylen kiihtynyt, tuskien kiusaama nuorukainen vain hänen tähtensä pysyi rauhallisena ja totteli määräyksiä. Kun tyttö oli nääntyä unen puutteesta, täytyi häntä uhata sillä, että hän sairastuisi, jotta hänet saatiin vuoteeseen. Ja ilmoittamalla sitten Frecklesille, että keiju nukkui ja että he herättäisivät hänet, jos hän liikahtaisi, he voivat häntä vähäksi aikaa hillitä.
Lääkäri oli Frecklesin luona. Tytölle oli sanottu, että hän tänä aamuna antaisi lopullisen lausuntonsa, ja siksi hän kyyristeli nyt tuolissa akkunan ääressä, laski alas uutimet takanaan ja hirveässä jännityksessä odotti suljetun oven aukeamista.
Juuri kun se aukeni, riensi McLean käytävän halki lääkäriä vastaan, mutta luotuaan silmäyksen tämän kasvoihin peräytyi kauhistuneena, ja tyttö, joka oli noussut istumasta, vaipui takaisin paikalleen niin huumaantuneena, ettei jaksanut astua askeltakaan. Miehet katsoivat toisiinsa. Huulet raollaan ja silmät pelosta jäykkinä keiju kumartui eteenpäin tuskaisen jännittyneenä.
"Minä — minä luulin hänen voivan varsin hyvin", sammalsi McLean.
"Leikkauksen hän kesti", vastasi lääkäri, "eivätkä hänen haavansa ole ehdottomasti hengenvaarallisia. Minähän sanoin teille jo eilen, mutta en huomauttanut, että jokin muu luultavasti vie häneltä hengen, ja niin nyt näkyy käyvän. Ei hänen ole pakko kuolla tuosta tapaturmasta, mutta hän ei elä iltaa pitemmälle."
"Miksei? Mitä se on?" kysyi McLean hätäisesti. "Me kaikki rakastamme sitä poikaa. Meillä on yhteensä miljoonia tehdäksemme mitä rahalla suinkin voi. Miksi hänen pitää kuolla, elleivät nuo murtuneet luut ole siihen syynä?"
"Sen ilmoittamiseen minä nyt tarjoankin teille tilaisuutta", virkkoi lääkäri. "Hänen ei tarvitse kuolla tapaturmasta, mutta hän kuolee niin pian kuin hänen mainio ruumiillinen kuntonsa sen sallii, ja syynä on se, että hän ihan ilmeisesti mieluummin kuolee kuin jää eloon. Jos hän olisi täynnä elämän toivoa ja halua, olisi minun työni helppo. Jos te kaikki rakastatte häntä, niinkuin sanotte, ja jos on olemassa rajattomat mahdollisuudet antaa hänelle mitä hän vain pyytää, niin miksi hän tahtoisi kuolla?"
"Onko hän kuolemaisillaan?" kysyi McLean.
"On", vastasi lääkäri. "Hän ei enää näe iltaa, paitsi jos saadaan jokin voimakas vastavaikutus heti vireille. Hän on niin voimaton, että kun hän mieluummin valitsee kuoleman kuin elämän, luonto ei jaksa voittaa hänen omaa tahdonpuutettaan. Jos mielii hänet pelastaa, täytyy häneen saada elämänhalua. Nyt hän epäilemättä toivoo kuolevansa ja niin pian kuin suinkin."
"Sitten hänen täytyy kuolla", lausui McLean.
Hänen leveät hartiansa vapisivat, ja vahvat kädet aukenivat ja sulkeutuivat konemaisesti.
"Merkitseekö se, että te tiedätte, mitä hän toivoo, ettekä voi tahi ette tahdo sitä antaa?"
McLean voihki tuskasta.
"Se tarkoittaa", sanoi hän epätoivoisena, "että minä tiedän, mitä hän toivoo, mutta minun on yhtä mahdoton auttaa häntä kuin noutaa hänelle tähti taivaalta. Sitä, minkä takia hän tahtoo kuolla, hän ei voi milloinkaan saada."
"No sitten teidän täytyy valmistua lopun varalle ihan pian", sanoi lääkäri ja kääntyi kiireesti poispäin.
McLean tarttui kiivaasti hänen käsivarteensa.
"Kuulkaa!" huusi hän epätoivoissaan. "Te sanotte sen ikäänkuin minä voisin tehdä jotakin, jos tahtoisin. Minä sanon teille, että poika on minulle sanomattoman rakas. Minä tekisin mitä tahansa, kuluttaisin kuinka paljon tahansa. Te olette nähnyt sen nuoren tytön, joka täällä on mukanani, ja monesti puhunutkin hänestä. Sitä lasta hän toivoo. Hän kerrassaan jumaloi tyttöä, mutta hyvin tietäen, ettei siitä koskaan voi tulla mitään, hän mieluummin kuolee kuin jää eloon. Jumalan nimeen, mitä minä voin sille tehdä?"
"Lukuunottamatta puuttuvaa kättä en ole koskaan hoitanut pulskempaa miestä", sanoi lääkäri, "ja tyttö tuntui olevan erittäin mieltynyt häneen. Miksi hän ei siis voi saada sitä tyttöä?"
"Miksi?" toisti McLean. "Monestakin syystä. Minä sanoin, että hän on minun poikani. Te varmaankin tiesitte, ettei hän sitä ole. Vähän toista vuotta sitten en ollut häntä koskaan nähnytkään. Hän joutui eräälle työpaikalleni maantieltä. Hän on löytölapsi, joka oli jätetty orpolastenkotiin täällä Chicagossa. Kun hän oli varttunut, luovutti lastenkodin johtaja hänet eräälle raa'alle miehelle. Hän karkasi tiehensä ja joutui eräälle tukkileirilleni. Hänellä ei ole nimeä eikä mitään tietoa syntyperästään. Ja tyttö — niin, hänestähän olemme puhuneet. Te näette, mitä hän on, ruumiillisesti ja henkisesti. Hänellä on esi-isiä, jotka kuuluvat Yhdysvaltain ensimmäisiin valkoisiin tulokkaihin, ja toisella puolen merta niitä on läpi vuosisatojen. Hän on jumaloitu, hemmoiteltu ainoa lapsi, ja isä on hyvin rikas. Elämä tarjoaa tytölle kaikki, toiselle ei mitään, ja sen tämä poika ymmärtää paremmin kuin kukaan muu. Hänellä ei ole muuta valittavana kuin kuolema, jos pelastuksena on vain se, että hän saa tytön omakseen."
Silloin tyttö seisoi heidän välissään.
"Ei suinkaan!" huudahti hän. "Jos Freckles haluaa minua, ei hänen tarvitse muuta kuin, sanoa, niin minä olen hänen."
Hämmästyneet miehet perääntyivät askeleen, tuijottaen häneen.
"Sitä hän ei koskaan sano", vastasi McLean viimein, "ettekä te tätä ymmärrä, keijukainen. Kuinka ihmeessä te tänne jouduitte? En missään nimessä olisi tahtonut, että te saisitte kuulla, mitä kerroin, mutta kun niin on tapahtunut, rakas tyttö, niin täytyy teille ilmoittaa, ettei Freckles vaadi teidän ystävyyttänne tai suopeuttanne, vaan rakkauttanne."
Tyttö katsoi kirkkailla, vakavilla sinisilmillään suoraan lääkäriä kasvoihin ja sitten McLeaniin rohkean avomielisesti.
"Hyvä, minä rakastan häntä", sanoi hän yksinkertaisesti.
McLean heilautti kättään avuttomana.
"Te ette käsitä asiaa", toisti hän kärsivällisesti. "Freckles ei tahdo teiltä ystävän taikka kumppanin taikka sisaren rakkautta, vaan morsiamen lempeä. Ja jos te pelastaaksenne sen elämän, jonka hän pani alttiiksi teidän puolestanne, aiotte jalomielisenä ja innostuvana uhrata tulevaisuutenne, niin minun täysi velvollisuuteni on teidän isänne poissa ollessa, suojelijana, jonka käsiin hän on jättänyt teidät, estää sellainen malttamaton teko. Jo nuo sanat, jotka lausuitte, ja puhetapanne osoittaa, että olette pelkkä lapsi ettekä ole uneksinutkaan, mitä sellainen rakkaus on."
Silloin keiju kävi kerrassaan suurenmoiseksi. Punertava läikähdys karkoitti pelon kelmeyden hänen kasvoiltaan. Hänen suuret silmänsä laajenivat ja säteilivät sisäistä tulta. Hän näytti siinä heidän silmissään kasvavan ja varttuvan uljaaksi naiseksi.
"Minun ei ole koskaan tarvinnut uneksia rakkaudesta", sanoi hän ylväästi. "Koko elämässäni en ole muuta tiennyt kuin rakastaa jokaista ja saada kaikilta rakkautta. Eikä kukaan ole ollut minulle niin rakas kuin Freckles. Jos suvaitsette muistaa, olemme yhdessä kokeneet koko paljon. Minä en tiedä mitään morsiamista ja heidän lemmestään, mutta minä rakastan häntä kaikella sillä rakkaudella mitä sydämessäni on ja luulen sen riittävän hänelle."
"Varmaankin", jupisi lääkäri.
McLean ojensi kätensä vetääkseen tytön puoleensa, mutta tämä huomasi liikkeen ja astui nopsasti taaksepäin.
"Mitä isääni tulee", jatkoi hän, "niin hän kertoi minulle heti, mitä oli teiltä kuullut Frecklesistä. Jo monta viikkoa olen tietänyt kaikki mitä tekin. Se tieto ei muuttanut rahtuakaan teidän rakkauttanne häneen. Luulen, että Lintunainen rakasti häntä vieläkin enemmän. Miksi vain te kaksi omistaisitte kaikki ylevät tunteet? Enkö minä osaa nähdä, kuinka urhea, uskollinen ja erinomainen hän on? Enkö minä osaa nähdä, kuinka hänen sielunsa värisee musiikista, enkö näkisi hänen rakkauttansa kaikkeen kauniiseen ja hänen yksinäisyytensä ja sydämennälkänsä tuskia? Täytyykö teidän kahden rakastaa häntä kaikella rakkaudella mitä on olemassa ja enkö minä voi antaa hänelle mitään? Isäni ei ole koskaan kohtuuton. Hän ei vaadi, että minä en saa rakastaa Frecklesiä tai etten saa sanoa sitä hänelle, jos sen sanominen voi pelastaa hänet."
Hän pujahti McLeanin ohitse Frecklesin huoneeseen, sulki oven ja väänsi sen lukkoon.
18. luku.
Freckles makasi laakealla patjalla, ruumis liikkumattomana kipsisiteissä, poikkinainen käsivarsi tavallisuuden mukaan piilossa. Hänen katseensa kiintyi heti ahneesti keijun kasvoihin. Kevein askelin tämä astui hänen luoksensa ja äärettömän hellänä kumartui hänen puoleensa, mutta samassa hänen sydäntänsä kouristi pojan ulkomuodossa tapahtunut muutos. Freckles näytti niin heikolta, kaihoiselta, lopen toivottomalta ja yksinäiseltä. Tyttö saattoi nähdä, että yö oli ollut pelkkää kauhua.
Ensi kertaa hän yritti kuvitella olevansa Frecklesin sijassa. Miltä tuntuisi, jos ei olisi vanhempia, ei kotia, ei nimeä? Ei edes nimeä! Se oli pahinta kaikista. Se merkitsisi, että oli eksynyt, eksynyt kerrassaan ja toivoa vailla. Tyttö tarttui humisevaan päähänsä ja horjahti, koettaessaan syventyä tähän kuvitelmaan. Hän vaipui polvilleen vuoteen viereen, pujotti käsivartensa päänalusen alle ja painoi huulensa hänen otsalleen. Ruhjoutunut hymyili heikosti, mutta hänen kaihoinen ilmeensä näytti sitä vihlovammalta. Se viilsi tytön sydänjuuria myöten.
"Rakas Freckles", sanoi hän, "teidän silmissänne on tänä aamuna kokonainen kertomus. Kertokaapa se minulle."
Freckles hengähti syvään, vavahtaen.
"Keijukaiseni", pyysi hän, "olkaa jalomielinen! Ajatelkaa minua hieman. Minun on niin koti-ikävä, olen niin uupunut, rakas keiju; päästäkää minut lupauksestani. Antakaa minun mennä."
"Miksi niin, Freckles?" sopersi tyttö. "Te ette tiedä, mitä pyydätte. Antaako teidän mennä! En voi. Minä rakastan teitä enemmän kuin ketään muuta, Freckles. Minusta te olette paras ihminen mitä koskaan olen tuntenut. Minä olen jo suunnitellut meidän molempien elämää. Minä tahdon, että te saatte opiskella ja syventyä kaikkeen mitä laulun alalla voi oppia, heti kun jälleen olette terve. Silloin kun olette saanut lisää oppia, olen minäkin päässyt opistosta, ja sitten minä haluan" — hän empi hetkisen — "minä haluan teistä todellista ritariani, Freckles, ja että sanotte minulle pitävänne minusta — hiukan. Minä olen ensi hetkestä asti ajatellut teitä lemmitykseni. Minä en voi luopua teistä, paitsi jos ette pidä minusta. Mutta te pidätte minusta — hieman ainakin — eikö niin, Freckles?"
Freckles lepäsi siinä hurstia valkeampana, silmät naulattuina kattoon ja hengityksen sihistessä kuivien huulten lomitse. Tyttö odotti tuokion verran hänen vastaustansa, ja kun ei mitään kuulunut, painoi hän punastuvat kasvonsa hänen vierelleen päänaluselle ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Freckles, minä… minä koetan kosia teitä. Voi, ettekö voi auttaa minua vähäisen? Se on kauhean vaikeata yksin. Minä en tiedä, kuinka sen oikeastaan sanoisin, mutta minä rakastan teitä, Freckles. Minun täytyy saada teidät, ja nyt kai minun on… minun on paras suudella teitä."
Hän nosti punastuneet kasvonsa ja urheasti painoi kuumeiset, värähtelevät huulensa Frecklesin huulille. Kuin apilantuoksu tunkeutui hänen hengityksensä nuorukaisen sieraimiin, ja kutrit koskettivat hänen kasvojaan. Sitten tyttö katsoi häntä moittivasti silmiin.
"Freckles", läähätti hän, "Freckles! Enpä luullut, että te voisitte olla ilkeä."
"Ilkeäkö, keiju? Teitäkö kohtaan ilkeä?" toisti Freckles huohottaen.
"Niin", vastasi tyttö. "Oikein häijy. Kun joku teitä suutelee, niin jos teissä on rahtuakaan sääliä, pitäisi teidän vastata suudelmaan, edes hieman. Nytpä koetan uudelleen, mutta tahdon myös, että pikkusen autatte minua. Te ette kai ole niin sairas, ettette voisi vähän auttaa", rukoili hän.
Frecklesin jäntevä käsi puristui peitteellä nyrkkiin. Hänen leukansa viittasi kattoon päin, ja pää heittelehti edestakaisin.
"Jeesus!" parahti hän tuskissaan. "Sinä et ole ainoa ristinpuuhun naulittu!"
Tyttö sieppasi Frecklesin käden ja veti sen rintaansa vasten.
"Freckles!" vaikeroi hän kauhuissaan. "Freckles! Erehdynkö minä? Ettekö te haluakaan minua?"
Frecklesin pää heittelehti yhä sanattomassa kärsimyksessä.
"Odottakaahan vähän, keiju!" läähätti hän viimein. "Antakaa minulle hieman aikaa!"
Tyttö malttoi mielensä ja nousi seisaalle. Hän kostutti Frecklesin kasvoja, silitti tukkaa ja antoi juotavaa. Hänestä tuntui kuluvan kokonainen iankaikkisuus, ennenkuin nuorukainen kääntyi häneen päin. Heti hän polvistui uudelleen, vei Frecklesin käden rinnalleen ja nojasi siihen poskensa.
"Puhukaa nyt, Freckles", kuiskasi hän lempeästi.
"Jos voin", sanoi toinen tuskaisesti. "Tätä vain tarkoitan. Te olette kuin enkeli ja minä maankiertäjä. Teillä on terve ruumis, ja te olette kaunein kaikista. Teillä on kaikkea mitä rakkaus, hellä kasvatus ja raha voivat antaa. Minulla on niin paljon tyhjääkin vähemmän etten luule itselläni koskaan olleen edes syntymisen oikeutta. Se on varma asia: ei kukaan ole tahtonut tietää minusta perästäpäin eikä luonnollisesti ennenkään. Jonkun olisi pitänyt kertoa se teille jo aikoja sitten."
"Jos siinä on kaikki, mitä teillä on sanomista, niin olen sen tiennyt jo hyvän aikaa", vastasi tyttö lujalla äänellä. "Herra McLean kertoi sen isälleni ja hän minulle. Siitä minä rakastan teitä vain sitä enemmän ja tahdon korvata kaikki mitä olette kaivannut."
"Sitten en teitä ymmärrä", sanoi Freckles hämmentyneenä. "Ettekö voi käsittää, että jos te suostuisitte ja teidän isänne tulisi tarjoamaan teitä minulle, minä en voisi kajota edes kengänrihmoihinne rakkaudessa — minä, jonka omaiset ottivat minut vimmastuneina vastaan, leikkasivat poikki toisen käteni ja työnsivät minut ulos pakkaseen kuolemaan. Minulla ei ole nimeä juuri yhtä paljon siksi, ettei minulla ole oikeutta mihinkään, kuin siksi, etten sitä tunne. Kun olin pieni, päätin etsiä isääni ja äitiäni vanhemmaksi tultuani. Nyt tiedän, että äitini heitti minut luotaan ja isäni oli kukaties varas ja varmasti valehtelija. Te olette säälinyt kärsimyksiäni ja valvonut vuoteeni ääressä, ja siinä ovat ajatuksenne menneet sekaisin, rakas keiju; siksi minun tulee ajatella teidänkin puolestanne. Jos voisittekin unohtaa silvotun käteni, ja sen paikan, jossa olen kasvanut, ja että minulla ei ole mitään nimeä teille annettavana, ja jos kuitenkin tahtoisitte ottaa minut sellaisena kuin olen, saattaisivat jonakuna päivänä sellaiset ihmiset, jollaisia minun omaisteni täytyy olla, tuppautua teitä vaivaamaan. Minun oli tapana rukoilla joka ilta ja aamu ja monta kertaa päivälläkin että saisin nähdä äitini. Nyt rukoilen vain pian kuollakseni ja ettei minun koskaan tarvitsisi nähdä häntä. Se ei ole mitenkään mahdollista, keiju. Se on vain hurja haave teidän suloisessa päässänne. Voi, armahtakaa minua, suudelkaa vielä kerran ja antakaa minun kuolla!"
"En millään ehdolla!" huudahti tyttö. "En milloinkaan, jos siinä ovat kaikki syynne. Juuri omassa päässänne on hurja haave, mutta minä voin kyllä käsittää, kuinka se on syntynyt. Kun olette ollut teljettynä kunnalliskotiin suurimman osan elämästänne ja nähnyt joka päivä lapsia, jotka olivat vanhempiensa laiminlyömiä ja hylkäämiä, niin aloitte uskoa, että omat vanhempanne tekivät samalla muotoa; ja kuitenkin on monta muuta parempaa mahdollisuutta. Tuhansia nuoria pariskuntia tulee tähän maahan perustaen perheen, eikä heillä ole mitään sukulaisia täällä. Chicago on suuri, häijy kaupunki, ja aika ihmisetkin voivat täällä kadota jäljettömiin monin tavoin, ja kuinka silloin voisi löytää niitä, joiden haltuun heidän pikku lapsensa on uskottu? Samalla hetkellä, kun isäni kertoi minulle miltä asia teistä näytti, aloin sitä miettiä, ja minä olen tullut siihen tulokseen, että olette kerrassaan väärässä. Minulla oli aikomus pyytää isääni tai Lintunaista puhumaan teille siitä, ennenkuin lähtisitte opiskelemaan, mutta asiain näin ollen lienee parasta, että teen sen itse. Kaikki on minulle niin selvää. Jospa saisin teidätkin ymmärtämään!"
Hän painoi kasvonsa patjaan ja nosti ne sitten jälleen, mutta kirkastuneina.
"Nyt olen keksinyt!" huudahti hän. "Voi, rakkaani! Minä voin tehdä sen niin selväksi! Freckles, voitteko kuvitella näkevänne Limberlostia kiertävän polun? No, kun seurasimme sitä, niin tiedätte, että siellä oli kohtia, missä ilkeitä, piikkisiä ohdakkeita kasvoi tien poikki, ja te kuljitte edellä ja sauvallanne painoitte ne syrjään, jotta ne eivät repisi vaatteitani. Toisin kohdin taas oli isoja kiiltäviä lätäköitä, missä kasvoi viehättäviä lumivalkoisia liljoja, ja te kahlasitte poimimaan niitä minulle. Oi, rakas ystävä, ettekö näe? Niinhän asia on! Mihin vain tuuli kuljetti ohdakkeenhaivenia, siihen nousi uusia ohdakkeita piikkeineen; ja missä noita liljan siemeniä varisi liejuun, siinä kukki puhtaanvalkoisia uusia liljoja. Mutta ei koskaan, Freckles, ei Limberlostissa eikä muualla maailmassa ole koskaan ollut paikkaa, missä ohdake olisi lennellyt ilmassa ja kasvanut liljankukaksi. Ohdakkeet kasvavat ohdakkeista, ja liljat toisista liljoista. Rakas Freckles, ajatelkaa sitä. Teidän täytyy käsittää. Te olette lilja, kauttaaltaan. Te ette koskaan olisi voinut kasvaa ohdakepensaasta.
"Mistä te saitte miehuuden lähteä Limberlostiin, sen kauhuja uhmaamaan? Te peritte miehuuden kelpo isän verestä, rakas ystävä. Mistä te saitte sen uljuuden, joka yllytti teitä yli kokonaisen vuoden jatkamaan tointa, vaikka harvat miehet olisivat ensinkään ottaneet sitä vastaan? Te saitte sen uljaalta äidiltä, se on varmaa. Te kävitte toiskätisenä ahdistamaan miestä, joka oli melkein kahta vertaa isompi, ja taistelitte kuin paholainen, vain sen luulottelun takia, että saattaisitte olla petollinen ja epärehellinen. Olisiko teidän isänne tai äitinne voinut olla valheellinen? Tässä te nyt makaatte kuolemaisillanne rakkauden kaipuuseen. Mistä teihin on tullut sellainen rakastamisen lahja? Sitä ette ole perinyt kovettuneilta, sydämettömiltä olennoilta, jotka voivat silpoa teidät ja tahallaan jättää kuolemaan, se on varma asia. Te kerroitte kerran pelastaneenne ison härkäsammakkonne kalkkarokäärmeeltä. Tiedätte vallan hyvin sen tehdessänne antautuneenne hirveään vaaraan. Ja kumminkin tahdotte vuosikausia kiduttaa itseänne sillä ajatuksella, että kenties oma äitinne on katkaissut tuon käden. Hävetkää toki, Freckles! Teidän äitinnekö olisi tehnyt näin…"
Tyttö veti peitettä syrjään, kääri hihan auki ja painoi huulensa arpeutuneelle tyngälle.
"Freckles! Herätkää!" huudahti hän melkein ravistaen nuorukaista. "Tulkaa tajuihinne! Olkaa ajatteleva, järkevä mies! Te olette hautonut liian paljon surua ja ollut koko ikänne liian paljon yksin. Kaikki on minulle niin selvää kuin päivä. Teidän täytyy se käsittää! Kaikki periytyy tässä maailmassa. Te olette epäilemättä vanhempienne kaltainen, ja empimättä minä menen takuuseen heidän puolestaan.
"Ja jos todisteita kaivataan lisää, niin tässä on: Herra McLean sanoo, että teiltä ei kertaakaan ole puuttunut säädyllisyyttä ja kohteliaisuutta. Hän sanoo, että te olette täydellisin herrasmies mitä hän milloinkaan on tuntenut, ja hän on matkustanut halki maailman. Mistä se johtuu, Freckles? Ei kukaan siellä kunnalliskodissa opettanut sitä teille. Sadoillekaan miehille ei sitä saisi opetetuksi edes säädyllisyyskoulussa, niin että sen täytyy olla teissä vaistomaista. Ja jos niin on laita, merkitsee se, että se on teissä synnynnäistä ja suoranaista perua suvusta, joka on ollut sivistynyttä väkeä kautta vuosisatojen eikä voinut muuta olla.
"Entä sitten laulutaitonne! En luule kellään kuolevaisella olleen kauniimpaa ääntä kuin teillä, ja vaikka se ei todista mitään, on olemassa jotakin muuta, mikä todistaa. Se pieni opetus, mitä saitte kuoronjohtajalta, ei voi selittää sitä ihmeteltävää ilmeikkäisyyttä ja helppoutta, joka teillä on laulussanne. Teillä on suvussanne joku erinomaisen etevä laulaja; niin me kaikki uskomme, Freckles."
"Miksi isäni alinomaa puhuu hienosta käsityskyvystänne ja kunniantunnostanne? Siksi, että te olette sellainen mies. Miksi Lintunainen jättää rakkaat puuhansa ja tulee hänkin tänne auttaakseen teitä hoitamaan? Siksi, että hän rakastaa teitä. Minä en ole koskaan kuullut hänen hukkaavan aikaa kenenkään muun vuoksi. Ja miksi herra McLean heittää kaikki tärkeät asiansa palkattujen miesten huostaan ja itse valvoo teidän tilaanne? Ja miksi hän joka päivä keksii aiheita kuluttaakseen rahaa teidän puolestanne? Isäni sanoo, että McLean on ilmetty skotlantilainen, kun pitäisi hellittää kukkaron nauhoja. Hän on itsepintainen liikemies, mutta ei säästä, kun te sen hänen mielestään ansaitsette. Te ansaitsette kaikki, mitä voimme tehdä, ja enemmänkin, rakas ystävä. Kuunteletteko minua? Voi, ettekö ymmärrä? Ettekö sitä usko?"
"Voi, voi, keijukaiseni!" sammalsi Freckles hämmentyneenä."Tosissanneko sitä tarkoitatte? Voisiko se olla totta?"
"Tietysti", vastasi tyttö kiihkeästi, "koska juuri niin on laita".
"Mutta te ette voi sitä todistaa", valitti Freckles. "Se ei anna minulle nimeä eikä mainettani."
"Freckles", sanoi tyttö ankarasti, "te olette kohtuuton! Minähän todistin joka sanani. Kaikkihan sitä todistaa. Kuulkaahan nyt! Jos tietäisitte varmasti, että voisin antaa teille nimen ja maineen, ja todistaisin teille, että äitinne rakasti teitä, rupeisitteko silloin hengittämään täydellä voimalla ja pitämään kiinni elämästä ja voimaan hyvin?"
Kirkas valo välähti Frecklesin silmiin.
"Jos sen tietäisin, keiju", puhui hän juhlallisesti, "niin ette voisi tappaa minua, vaikka kaataisitte Limberlostin isoimman puun minut ruhjomaan".
"Ryhtykää sitten oikein työhön", sanoi tyttö, "ja ennen iltaa minä todistan teille ainakin yhden asian. Minä voin helposti näyttää teille, kuinka suuresti äitinne teitä rakasti. Siitä tulee ensi askel, ja loppu seuraa kyllä perästä. Jos isäni ja herra McLean ovat niin kärkkäät kuluttamaan rahaa, niin annanpa heille siihen tilaisuuden. Muuten en voi käsittää, kuinka emme älynneet, mikä tunne teissä oli, ja ryhtyneet toimiin jo viikkoja sitten. Me olemme olleet kamalan itsekkäitä. Meidän on kaikkien ollut niin mukava olla, ettemme koskaan pysähtyneet ajattelemaan, mitä muut ihmiset kärsivät silmäimme edessä. Ei kukaan meistä ole sitä käsittänyt. Minä palkkaan Chicagon sukkelimman etsivän, ja sitten käymme yhdessä työhön. Eihän se ole mitään siihen verraten, mistä ihmiset ottavat selon. Me käymme siihen käsiksi kynsin hampain ja näytämme teille yhtä ja toista."
Freckles tarttui hänen hihaansa.
"Äitini, äitini!" huuteli hän kummissaan. "Sanoitteko, että voisitte saada selville jo tänä päivänä, rakastiko äitini minua? Kuinka? Voi, keiju! Millään muulla ei ole väliä,kunhan vain ei äitini ole sitä tehnyt!"
"Maatkaa siis levollisena", sanoi tyttö luottavaisesti. "Äitinne ei ole sitä tehnyt. Teidän kaltaistenne poikien äidit eivät semmoista tee. Minä ryhdyn asiaan heti paikalla ja todistan sen teille. Ensi työksi menemme siihen kotiin, missä olitte, jotta saamme sieltä ne pikku vaatteet, jotka teillä oli yllänne sinä iltana, kun teidät sinne jätettiin. Minä tiedän, että heidän pitää huolellisesti niitä säilyttää. Niistä saamme selville melkein kaikki, mitä teidän äidistänne voi tietää. Oletteko milloinkaan niitä nähnyt, Freckles?"
"Olen", sanoi Freckles.
Tyttö suorastaan hyökkäsi hänen kimppuunsa.
"Freckles, olivatko ne valkoiset?" huudahti hän.
"Ehkä ne kerran olivat olleet valkeat. Nyt ne ovat vanhuuttaan aivan keltaiset ja veripilkuista ruskeat", vastasi poika, ja äänessä kuului entinen katkeruus. "Niistä ette saa mitään selville, keiju."
"Kyllä saan", vakuutti tyttö tosissaan. "Minä voin laadusta nähdä millaista tavaraa äitinne kannatti ostaa. Kuosista voin nähdä, oliko hänellä hyvä aisti. Siitä huolesta, mikä niiden valmistamiseen on pantu, minä voin nähdä, kuinka suuresti hän teitä rakasti."
"Mutta kuinka? Sanokaa minulle!" rukoili Freckles kiihkosta väristen.
"Se on helppoa", vastasi tyttö. "Luulin teidän sen verran ymmärtäneen. Ihmiset, joilla on hiukankin varoja, ostavat aina valkeata vaatetta pienokaisilleen — liinaa ja pitsejä ja kauneinta mitä saatavissa on. Lähellä meitä asuu nuori rouva, joka paloitteli morsiuspukunsa saadakseen vauvalleen sievän puvun. Äidit, jotka ilomielin odottavat lastaan, eivät osta mitään arkipäiväisiä valmiita vaatteita eivätkä neulo niitä vanhalla ompelukoneella, vaan ompelevat omin käsin, panevat hienot palteet ja laskokset ja lisäksi pitsit ja nauhat. He istuvat pitkin päivää ompelemassa pieniä tasaisia pistoja, jokaisen yhtä huolekkaasti. Heidän silmänsä loistavat ja kasvonsa hohtavat. Milloin heidän on pakko lopettaa tehdäkseen jotakin muuta, näyttävät he surullisilta ja panevat työnsä hyvin hellävaroen kokoon. Teidän äidistänne ei tarvitsekaan paljon muuta tietää kuin mitä nuo vaatteet voivat kertoa. Minä voin ihan nähdä hänen neulovan niitä hienoja pistoja ja hymyilevän siitä ilosta, että hän saa teidät. Freckles, lyön vetoa vaikka kokonaisesta dollarista, että nuo teidän pikku vaatteenne ovat käsin neulotut kaikkein tasaisimmin pistoin."
Uusi valo syttyi Frecklesin silmiin. Heikko puna kohosi hänen kasvoihinsa, ja uusi voima tuntui sormissakin, jotka puristivat tytön kättä.
"Voi, keiju! Tahdotteko nyt lähteä? Tahdotteko rientää?" pyysi hän.
"Suoraa päätä", vastasi tyttö. "En viivyttele hetkeäkään, vaan riennän minkä kerkiän."
Hän tasoitteli potilaan päänalusta, korjasi peitettä, katsoi häntä vakavasti silmiin ja poistui huoneesta tyynesti. Oven ulkopuolella odottivat häntä McLean ja lääkäri uteliaina. McLean tarttui hänen olkapäihinsä.
"Mitä te olette tehnyt?" kysyi hän epätoivoisesti.
Tyttö hymyili hänelle uhmaavasti.
"Mitäkö tehnyt?" toisti hän. "Minä olen yrittänyt pelastaa Frecklesin."
McLean voihkaisi.
"Mitä isänne sanookaan?" huudahti hän.
"Minusta tuntuu", sanoi tyttö, "että mitä Freckles sanoi, se juuri oli paikallaan".
"Freckles? No mitä hän sanoi?"
"Hän näytti osaavan sanoa yhtä ja toista", selitti tyttö. "Teitä liikuttanee kai tällä hetkellä enimmin se seikka, että jos isäni tarjoaisi minua hänelle, hän ei minusta huolisi."
"Eikä kukaan tiedä sen syytä paremmin kuin minä", mutisi McLean. "Joka päivä saan kummakseni nähdä hänessä jonkin uuden piirteen hienotunteisuutta."
Hän tarttui lääkäriin niin lujasti, että melkein nosti hänet koholle lattiasta.
"Pelastakaa hänet!" komensi hän. "Pelastakaa hänet!" rukoili hän. "Hän on liian hieno uhrattavaksi."
"Hänen pelastuksensa on tässä", virkkoi lääkäri silitellen tytön kullanhohtoisia suortuvia, "ja minä voin hänen kasvoistansa lukea, että hän tietää, miten on meneteltävä. Ei tarvitse huolehtia pojan puolesta. Kyllä tämä tyttö hänet pelastaa."
Nauraen tyttö riensi alas hallista ja ulos kadulle siinä asussa missä oli.
"Olen tullut", sanoi hän lastenkodin johtajattarelle, "kysymään, sallitteko minun tutkia taikka vielä paremmin ottaa mukaani ne pikku vaatteet, jotka eräällä pojalla oli yllään silloin kun hänet tänne jätettiin. Hän pääsi täältä pois viime syksynä, ja te annoitte hänelle nimen Freckles."
Nainen katsoi häneen enemmän ihmetellen kuin asia näytti vaativan.
"Kyllä näyttäisin niitä mielelläni", vastasi hän viimein, "mutta asia on niin, että meillä ei niitä ole. Toivon, ettei ole sattunut mitään erehdystä. Minä uskoin täydellisesti ja samoin ylijohtajakin. Me annoimme ne tavarat hänen sukulaisillensa eilen. Kuka te olette ja mitä te niistä tahdotte?"
Sanattomana, tuijottavin silmin, jäi tyttö katselemaan vanhaa rouvaa.
"Mitään erehdystä ei ole voinut sattua", jatkoi rouva jälleen nähdessään tytön säälittävän hädän. "Freckles oli täällä, kun minä tulin toimeeni kymmenen vuotta takaperin. Eiliset henkilöt voivat täydellisesti todistaa, että poika kuului heille. He olivat seuranneet hänen jälkiään Illinoisiin saakka, mistä hän karkasi viime syksynä, mutta sieltä ei saatu mitään vihiä. Minua surettaa, että näytätte niin kauhean pettyneeltä, mutta kyllä asia on oikealla tolalla. Mies on hänen setänsä ja niin samannäköinen kuin suinkin. Hän oli ihan suunniltaan epätoivosta, kun täytyi palata ilman poikaa. Jos te tiedätte, missä Freckles on, antaisivat he hyvän palkkion siitä ilmoituksesta."
Tyttö painoi kädet poskilleen estääkseen hampaitansa kalisemasta.
"Keitä he ovat?" sopersi hän. "Mihin he ovat menossa?"
"He ovat iiriläisiä", vastasi rouva. "He ovat oleskelleet Chicagossa ja muualla maassa kolme viime kuukautta hakien häntä kaikkialta. Nyt he ovat luopuneet toivosta ja aikovat tänään lähteä kotimaahan. He…"
"Jättivätkö he tänne osoitettaan? Mistä voisin tavata heitä?" keskeytti tyttö.
"He jättivät kortin, ja aamulehdessä on sen miehen kuva ja paljon puhetta heistä. He ovat julkaisseet monta kuulutusta kaupungin lehdissä. Kuinka ette ole nähnyt yhtään niistä?"
"Me emme lue Chicagon lehtiä", selitti keiju. "Olkaa niin hyvä ja antakaa minulle se kortti. He voivat päästä minulta karkuun. Minun täytyy suoraan sanoen siepata heidät kiinni."
Rouva kiirehti kirjoituspöydän luo ja palatessaan toi kortin.
"Heidän osoitteensa on tässä", sanoi hän. "Sekä Chicagossa että Irlannin osoite. He kirjoittivat ne täydellisesti, minun oli määrä sähköttää heti, jos saisin vähäisintäkään vihiä hänestä. Jos he ovat lähteneet kaupungista, voitte pysäyttää heidät New Yorkissa. Te voitte varmasti tavoittaa heidät, ennenkuin he lähtevät merimatkalle, jos pidätte kiirettä."
Rouva pisti erään sanomalehden tytön käteen, kun tämä ryntäsi ulos kadulle.
Tyttö vilkaisi korttiin. Chicagon osoite oli Auditorium, huone n:o 11.Hän laski kätensä ajurin käsivarrelle ja katsoi miestä silmiin.
"Onhan ajon nopeus rajoitettu?" kysyi hän.
"On, neiti."
"Tahdotteko ajaa niin vinhaan kuin suinkin voitte joutumatta poliisin käsiin? Minä maksan hyvin. Minun täytyy saada kiinni eräitä henkilöitä."
Sitten hän hymyili miehelle. Sairaala, lastenkoti ja hotelli Auditorium tuntuivat eriskummaiselta yhdistelmältä ajajasta, mutta tytön hymy oli vastustamaton.
"Minä vien teidät sinne niin nopeasti kuin parihevosilla suinkin pääsee", sanoi hän ripeästi.
Paiskaten vaununoven lukkoon hän hyppäsi istuimelleen ja antoi hevosille läimäyksen, niin että tyttö keikahti paikaltaan.
Hän puristi käsissään korttia ja sanomalehteä ja luki osoitteet mikäli keikkuvissa, töykkivissä vaunuissa voi.
"O'More, Auditorium, asunto 11."
"O'More", toisti hän. "Näyttää hyvin sopivan Frecklesille. Lieneekö se hänen nimensä? Asunto yksitoista merkitsee rikkautta. Auditoriumin asuinhuoneustot ovat kalliita." Sitten hän käänsi korttia ja luki toiselta puolelta: loordi Maxwell O'More, parlamentinjäsen, Killvany Place, Claren kreivikunta, Irlanti.
Tyttö pysytteli istuimen reunalla ja ponnisti jaloillaan vastapäiseen penkkiin, kun vaunut hytkähtäen kääntyivät kadunkulmissa ja toisten ajopelien ohitse. Konemaisesti hän hypisteli loordin käyntikorttia ja tuijotti suoraan eteensä. Sitten hän vetäisi syvään henkeä ja uudelleen luki kortin osoitteen.
"Loordi!" huokasi hän murheellisena. "Loordi! Taisinpa polttaa sormeni! Lupasin löytää Frecklesille joitakin säädyllisiä sukulaisia, joista hän voisi olla ylpeä, mutta nyt ei liene muuta mahdollisuutta kuin että hän lopultakin saa hävetä heitä. Jopa kävi nolosti!"
Katkerat kyyneleet valuivat pitkin uupuneen ja kiusaantuneen tytön poskia.
"Tämä ei käy laatuun", sanoi hän päättäväisesti kuivaten silmänsä ja nieli hermostuneet nyyhkytykset kurkusta alas. "Minun täytyy lukea tämä sanomalehti, ennenkuin kohtaan loordi O'Moren."
Hän räpytteli silmiään ja siten ajettuaan kyyneleet karkuun levitti lehden polvilleen ja luki: "Kolme kuukautta turhaan ponnisteltuaan heittää loordi O'More kadonneen veljenpoikansa etsiskelyn sikseen ja lähtee tänään Chicagosta kotiinsa Irlantiin."
Hän luki edelleen ja käsitti joka sanan. Näköisyys vahvisti asian. Sehän oli ilmetty Freckles, vanhempi vain ja hienosti puettu. Tässä ei ollut epäilemisen mahdollisuutta.
"No niin, minun täytyy saada teidät käsiini, jos suinkin mahdollista", mutisi tyttö. "Mutta jos olette vain nimellisesti loordi, niin Frecklesiä ette saa, se on varmaa. Te ette ole hänen isänsä, ja hän on kahdenkymmenen vanha. Tai jos laki antaakin hänet teille yhdeksi vuodeksi, ette voi häntä turmella, kun siihen ei kukaan muukaan pystynyt, ja", lisäsi hän loistavin silmin, "hän tekee teille varmaankin aika paljon hyvää. Sekä Frecklesin että minun täytyy opiskella vielä vuosikausia, ja teidän piti kai tulla hänen pelastuksekseen. Ehkä kaikki käy parhain päin. Ainakaan en usko, että te voitte viedä häntä pois, jos minä sanon ei."
"Kiitoksia, ja odottakaa miten kauan tahansa", sanoi hän ajurille.
Siepaten sanomalehden haltuunsa hän riensi ovenvartijan luo ja näytti loordi O'Moren korttia.
"Onko setäni jo lähtenyt?" kysyi hän herttaisesti.
Hämmästynyt ovenvartija peräytyi hieman, törmäsi juoksupoikaan ja salavihkaa potkaisi tätä, joka oli siihen osunut tielle.
"Mylord on huoneissaan", vastasi hän syvään kumartaen.
"Hyvä juttu", sanoi tyttö ottaen kortin takaisin. "Luulin, että hän ehkä oli jo mennyt. Haluan tavata häntä."
Ovenvartija työnsi juoksupoikaa esille.
"Saata mylady hissiin ja loordi O'Moren huoneisiin", käski hän kumartaen entistä syvempään.
"Kiitos vain", sanoi tyttö keveästi nyökäten.
"En ole varma siitä", tuumi hän hissin kiidättäessä häntä ylöspäin, "iiriläisetkö vai englantilaiset sanovat: kiitos vain, mutta ovenvartija ei kai ole kumpaakaan; ja joka tapauksessa minun piti sanoa jotakin vastapainoksi, kun olin niin typerä, että sanoin: hyvä juttu!"
Juoksupojan koputuksesta ovi aukeni, ja liveripukuinen palvelija työnsi korttitarjottimen tytön eteen. Oven avaaminen sai aikaan ilmavirran, joka heilautti syrjään uudinta; viereisessä huoneessa loikoi isossa nojatuolissa sanomalehti käsissään mies, joka epäilemättä oli Frecklesin sukua.
Kylmäverisesti tyttö pudotti loordi O'Moren kortin tarjottimelle, astui palvelijan ohitse ja seisoi loordin edessä.
"Hyvää huomenta", lausui hän mahdollisimman kohteliaasti.
Loordi ei virkkanut mitään. Laiskasti hän silmäsi tyttöä kiireestä kantapäähän huvitetun uteliaana, kunnes puna tytön poskilla kävi syvemmäksi ja veri hänen suonissaan alkoi juosta kuumana.
"No, tyttöseni", sanoi hän vihdoin, "millä voin teitä palvella?"
Keiju suutahti. Keskellä miltei täydellistä vapautta, jossa hän oli saanut elämänsä viettää, häntä oli niin hellävaroen pidelty, että nuo sanat ja katseet melkein tuntuivat hänestä loukkaukselta. Hän kohotti päätänsä ylpeästi.
"Minä en ole teidän tyttösenne", sanoi hän hitaasti ja painokkaasti. "Te ette minun hyväkseni voi tehdä niin mitään. Minä tulin tänne katsomaan, voisinko minä tehdä jotakin hyvin suurta teidän hyväksenne; mutta jos en teistä pidä, niin jätän sikseen."
Silloin loordi O'More tuijotti tyttöön. Äkkiä hän purskahti raikuvaan nauruun. Muuttamatta ilmettä tai asentoa tyttö seisoi hänen edessään jäykästi katsoen häneen.
Kuului silkin kahinaa, ja kaunis nainen, jolla oli posket punaiset kuin mansikka, tumma tukka ja silmät puhtainta Irlannin sineä, astui loordi O'Moren rinnalle ja tarttuen hänen käsivarteensa ravisti sitä kärsimättömästi.
"Terence! Oletko järjiltäsi?" huudahti hän. "Etkö ymmärtänyt, mitä lapsi sanoi? Katsohan häntä silmiin! Kuule, mitä hän haluaa!"
Loordi O'More aukaisi silmänsä suuriksi ja kohousi suoraksi. Hän katsoi tyttöä tarkkaavaisesti kasvoihin ja huomasi ne niin miellyttäviksi, että hänen oli vaikea noudattaa jälkimmäistä määräystä. Hän nousi heti seisaalle.
"Pyydän anteeksi", sanoi hän. "Asian laita on näet niin, että olen lähdössä Chicagosta perin pettyneenä. Ja siksi olen katkera ja häikäilemätön. Luulin teidänkin olevan niitä kummallisia, turhanpäiväisiä olentoja, joita alinomaa on kimpussani, ja siksi olin niin huolimaton. Antakaa anteeksi ja kertokaa, miksi olette tullut."
"Sen teen, jos teistä pidän", vastasi tyttö itsepintaisesti. "Muutoin en välitä."
"Minähän aloitin aivan väärin enkä nyt tiedä, kuinka saisin teidät pitämään itsestäni", sanoi loordi vilpittömän katuvasti.
Tyttö heltyi tästä äänensävystä. Loordilla oli vieno, pehmeä, tasaisesti juokseva iiriläinen puhetapa, ja vaikka hänen kielenkäyttönsä oli täysin puhdasta, oli se niin pyöristeltyä ja lauseet niin sorvattuja, että olisi luullut kuulevansa toisen Frecklesin puhetta. Mutta asiahan oli mitä tärkeintä laatua, ja tytön täytyi saada varmuus; siksi hän katsoikin kaunista rouvaa silmiin ja kysyi:
"Oletteko te hänen rouvansa?"
"Olen", vastasi nainen. "Minä olen hänen vaimonsa."
"Hyvä", virkkoi tyttö asiallisella äänensävyllä. "Lintunainen sanoo, ettei kukaan tunne miehen suuruutta tahi pienuutta niin hyvin kuin hänen vaimonsa. Mitä te hänestä ajattelette, se minun mielestäni ratkaisee asian. Pidättekö hänestä?"
Kysymys tehtiin niin vakavasti, että se otettiin yhtä totiselta kannalta. Tumma pää painui hyväilevästi loordi O'Moren hihaan.
"Enemmän kuin kenestäkään muusta koko maailmassa", sanoi lady O'More ripeästi.
Tyttö tuumi hetkisen ja jatkoi sitten tutkisteluaan.
"Vai niin, mutta onko teillä ketään, josta voisitte pitää enemmän, jollei hän olisi oikein hyvä?" tiukkasi hän.
"Minulla on hänen kolme poikaansa ja kaksi pientä tytärtään, isä, äiti ja joukko veljiä ja sisaria", kuului taas kerkeä vastaus.
"Ja te pidätte hänestä enimmin?" tiedusti tyttö vielä lopuksi.
"Minä rakastan häntä niin suuresti, että luopuisin kaikista noista toisista ilman kyyneliä, jos sillä tavoin voisin pelastaa hänet", selitti loordi O'Moren puoliso.
"Niinkö?" huudahti tyttö. "Sepä jotakin!"
Hän nosti kirkkaat silmänsä loordi O'Moreen ja pudisti päätänsä.
"Sitä hän ei koskaan, ei koskaan voisi tehdä", sanoi hän. "Mutta tavattoman paljon se puhuu teidän hyväksenne, että hän luulee voivansa niin tehdä. No, ehkä nyt sanon, miksi olen tullut."
Hän levitti lehden loordin eteen ja viittasi kuvaan.
"Kun te olitte vielä nuori poika, sanottiinko teitä silloinFrecklesiksi?"
"Monet hyvät toverit sekä Irlannissa että mantereella käyttävät minusta sitä nimitystä vielä nytkin", vastasi loordi.
Tytön kasvoja valaisi niiden kaunein hymy.
"Minä olin siitä varma", sanoi hän herttaisesti. "Niin mekin häntä nimitämme, ja hän on niin teidän näköisenne, että epäilen, tokko kukaan kolmesta pojastanne vie hänestä voiton. Mutta siitä on jo kaksikymmentä vuotta. Minusta te ette ole kovastikaan jouduttanut tuloanne."
Loordi tarttui tytön ranteeseen, ja hänen puolisonsa kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.
"Malttakaa, tyttö!" sanoi miehen ääni käheänä. "Älkää antako minun uskoa tuovanne pojasta sanomia tällä viime hetkellä, ellette ole varma."
"Kyllä se asia on kunnossa", vastasi tyttö. "Hän on meidän huostassamme, eikä erehdys ole mahdollinen. Vaikken olisi mennyt lastenkotiin hakemaan hänen pikku vaatteitaan enkä kuullut teistä ja ajanut teitä takaa, vaan olisin kohdannut teidät kadulla tai missä muualla hyvänsä, niin olisin pysäyttänyt teidät ja kysynyt, kuka te olette, juuri sen takia, että te olette niin hänen näköisensä. Asia on siis selvä. Minä voin ilmoittaa teille, missä Freckles on; mutta ansaitsetteko sitä tietoa, se on toinen asia."
Loordi ei kuunnellut häntä. Hän vaipui tuoliinsa, peitti kasvonsa ja purskahti nyyhkytyksiin, jotka puistattavat ja tärisyttävät vahvaakin miestä. Kyyneliä vuodattaen kumartui lady hänen puoleensa.
"Hm! Tuo näyttää perin lupaavalta Frecklesille", tuumi tyttö. "Monta asiaa voi selittää, ja ehkä he osaavat selittää tämänkin." He selittivät sen niin täydellisesti, että tyttö jo muutaman minuutin kuluttua oli hoputtamassa loordi ja lady O'Morea lähtemään sairashuoneelle.
"Te sanoitte, että Frecklesin vanha hoitajatar heti tunsi hänen äitinsä kuvan", sanoi hän. "Minä haluan sen kuvan ja pikku vaatteiden mytyn."
Lady antoi ne hänelle.
Muotokuva oli pienoiskokoinen, maalattu norsunluulle, himmeissä kultakehyksissä, ja kasvot, jotka niistä katselivat, olivat erinomaisen kauniit ja suloiset. Tuuheitten, tummien kiharain keskeltä näkyivät hienopiirteiset, suurisilmäiset kasvot. Yläosassa ei ollut piirtoakaan Frecklesistä, mutta hymyyn kaartuvat huulet olivat nuorukaisen omat. Tyttö tuijotti kuvaan silmää räpäyttämättä. Huokaisten hän sitten laski sen kädestään, ja kurotti molemmat käsivartensa loordi O'Moren kaulaan.
"Tämä pelastaa Frecklesin hengen ja takaa hänen onnensa", lausui hän varmasti. "Kiitoksia, oi kiitoksia siitä, että tulitte."
Hän suuteli ja syleili loordia ja sitten ladya. Avattuaan mytyn, jossa oli kellastuneita liinavaatteita, hän loi silmäyksen kudontaan ja tekotapaan. Sitten hän keräsi kaikki haltuunsa ja lähti heidän edellään vaunujen luo.
Saatettuaan loordi ja lady O'Moren sairaalan vastaanottohuoneeseen hän sanoi McLeanille: "Olkaa niin hyvä, soittakaa isälleni ja pyytäkää häntä tulemaan ensi junalla."
McLean meni, ja tyttö sulki oven hänen jälkeensä.
"Nämä ovat Frecklesin sukulaisia", sanoi hän Lintunaiselle. "Voitte tutustua toisiinne; minä lähden hänen luokseen."
Ja sitten hän katosi.
19. luku.
Hoitajatar lähti huoneesta ääneti, kun tyttö saapui sinne yhä kantaen sylissään vaatemyttyä ja kuvaa. Kun he olivat yksin, meni hän Frecklesin vuoteen luo ja näki, että ratkaiseva käänne oli käsissä.
Hyvät uutiset, joita hänellä oli kerrottavana, tulivat potilaan pelastukseksi, sillä vaikka raskas kipsiside piti tämän ruumista liikkumattomana, oli kuitenkin pää koholla patjasta. Molemmat käsivartensa Freckles ojensi tyttöä kohti. Hänen huulensa ja poskensa hehkuivat punaisina, ja silmissä liekehti kiihtymys.
"Keiju", läähätti hän. "Saitteko ne? Ovatko ne valkoiset? Onko niissä pieniä pistoja?Voi, keiju, rakastiko äitini minua?"
Sanat tuntuivat ryöppynä tulvaavan hänen kuumilta huuliltaan. Tyttö laski mytyn vuoteelle ja muotokuvan, kuvapuoli alaspäin, hänen polvilleen. Hellästi hän painoi nuorukaisen pään takaisin patjalle ja tarttui lujasti hänen käsivarsiinsa.
"Kyllä, rakas ystävä", sanoi hän vakuuttavasti. "Valkeampia pikku vaatteita ei ole koskaan ollut. En ikinä ole nähnyt niin somia, kauniita pikku pistoja, ja mitä rakkauteen tulee, ei yksikään äiti ole enemmän rakastanut poikaansa."
Freckles alkoi väristä.
"Varmaanko? Oletteko siitä vanna?" kysyi hän hampaiden kalistessa.
"Minä tiedän", vakuutti tyttö lujasti. "Ja sillä välin, kun lepäätte ja iloitsette, kerron teille pienen tarinan. Kun sitten tunnette olevanne vahvempi, voimme yhdessä katsella pikku vaatteita. Ne ovat juuri sellaisia kuin pitääkin. Mutta käydessäni lastenkodissa niitä hakemassa kuulin puhuttavan eräistä henkilöistä, jotka olivat tiedustelemassa kadonnutta poikaa. Minä läksin heitä tapaamaan, ja mitä he kertoivat minulle, se oli niin kerrassaan samanlaista kuin mitä teille on saattanut tapahtua, että minun täytyy siitä puhua teille. Silloin voitte nähdä, että kaikki on voinut käydä aivan toisin kuin aina olette omaksi tuskaksenne kuvitellut. Oletteko kyllin vahva kuuntelemaan? Saanko kertoa?"
"Ehkä se ei ollutkaan minun äitini, vaan joku muu on neulonut nuo vaatteet."
"Kas niin, hyvä poju, siitäkö sitä taas aloitetaan?" torui tyttö."Minäpä tiedän, että hän ne valmisti."
"Tiedätte!" huusi Freckles, ja pää ponnahti ylös patjalta. "Tiedätte!Kuinka te sen voitte tietää?"
Hellästi tyttö painoi hänet takaisin.
"No siitä, ettei kukaan muu rupeaisi istumaan ja neulomaan sillä tavoin kuin ne olivat neulotut. Siitä minä sen tiedän", puhui hän pontevasti. "Kuulkaa nyt, kun kerron teille kadonneesta pojasta ja hänen omaisistaan, jotka ovat kuukausimääriä häntä turhaan etsineet."
Freckles makasi hiljaa, mutta ei kuullut kertomuksesta sanaakaan, ennenkuin hänen harhailevat silmänsä pysähtyivät tytön kasvoihin, jolloin hän pani merkille omituisen seikan. Ensi kertaa keiju puhui hänelle niin, ettei katsonut häntä silmiin. Se ei ensinkään ollut hänen tapaistaan. Kun hän puhui, oli viehätys juuri siinä, että hän aina katsoi toista suoraan ja avomielisesti silmiin. Siinä ei vilkuiltu sivulle eikä luotu silmiä maahan, kun keiju puheli; hän ajoi asiansa ilman mitään mutkia. Nyt hänen huomionsa oli kiintynyt nuorukaisen käteen, peitteeseen, kattoon, mihin hyvänsä, jottei tarvitsisi katsoa potilaan silmiin. Silloin Frecklesin harhailevat ajatukset kiintyivät hänen sanoihinsa.
"… ja hän oli yrmeä ja äreä vanha mies", jatkoi tyttö. "Häntä oli aina lellitelty, sillä hän oli ainoa poika, ja hänellä oli ylhäinen arvonimi ja laajat tilukset. Hän piti aina oman päänsä, vähääkään välittämättä suloisesta pikku vaimostaan tai pojistaan tai yleensä kenestäkään. Kun hänen vanhempi poikansa sitten rakastui kauniiseen tyttöön, jolla myös oli arvonimi, juuri siihen tyttöön, jota hänen isänsä toivoikin miniäkseen, ja myötäjäisinä oli suuri kartano likeltä, oli hän hyvin mielissään.
"Sitten hän määräsi toisen poikansa naimaan typerän ja ikävän tytön, josta kukaan ei pitänyt, saadakseen vielä toisen ison kartanon, mutta se oli eri juttu. Se oli niin perin erilaista, sillä vanhempi poika oli koko ikänsä rakastanut sitä tyttöä, jonka nai, eikä se olekaan mikään ihme, sillä minä näin hänet. Hän on oikein komea ja kaikkein herttaisin olento.
"Mutta nuorempi poika parka oli koko ikänsä rakastanut sen pitäjän kirkkoherran tytärtä. Se ei myöskään ollut kumma, sillä hän oli vieläkin kauniimpi. Hän osasi laulaa kuin enkeli, mutta hänellä ei ollut yhtään omaisuutta. Hänkin rakasti nuorukaista koko sydämestään, vaikka se oli luiseva ja kesakkoinen ja punatukkainen — ei, en minä sitä tarkoita. Ei minulle sanottu, minkä väriset hänen hiuksensa olivat, mutta hänen isänsä tukka oli varmaankin kaikkein punaisinta lajia, sillä kun hän pääsi heidän asiansa perille — vaikka se ei ollut mitään erikoisen hirveätä — niin hän oli ihan tulessa.
"Ukko läksi tapaamaan tyttöä — sitä kaunista, jolla ei ollut rahaa — ja loukkasi hänen tunteitaan, niin että tyttö karkasi tiehensä. Hän läksi Lontooseen ja ryhtyi opiskelemaan musiikkia. Pian hänestä kehittyi oivallinen laulajatar, ja sitten hän liittyi erääseen seurueeseen ja tuli tähän maahan.
"Kun nuorempi poika sai tietää hänen matkustaneen Lontoosta, lähti hän myöskin kotoaan. Ja kun tyttö sitten oli täällä yksinään ja peloissaan ja näki pojan tulevan luoksensa, riemastui hän niin kovasti, että meni naimisiin hänen kanssansa juuri niinkuin kuka hyvänsä olisi tehnyt. Mutta nuorukainen ei sallinut hänen matkustella seurueen kanssa, niin että kun he saapuivat tänne Chicagoon, he tuumivat, että tämä on sopiva paikka, ja he jäivät tänne ja hän läksi etsimään työtä. Se oli huonoa hommaa, sillä hän ei ollut koskaan oppinut tekemään mitään hyödyllistä työtä, eikä osannut edes etsiä työtä ja kaikkein vähimmin sitä tehdä, jos saikin; niin että asiat piankin alkoivat mennä nurinpäin. Mutta vaikka nuori mies ei voinut saada työtä, osasi tyttö ainakin laulaa, niin että hän lauloi iltaisin ja päivällä ompeli pikku vaatteita. Mutta mies ei pitänyt siitä, että hän lauloi julkisesti, eikä hän olisi sitä sallinut, kun vain olisi tultu toimeen, mutta talvi tuli, oli kovin kylmä ja puut armottoman kalliita. Vuokrat kohosivat, ja heidän täytyi muuttaa syrjemmälle yhä huokeampiin asuntoihin, ja te olitte tulossa — tarkoitan, se kadonnut poika oli tulossa — ja he olivat miltei epätoivoisia. Silloin mies kirjoitti isällensä kertoen kaikki, ja isä lähetti kirjeen takaisin aukaisematta ja kielsi häntä enää koskaan kirjoittamasta. Kun pienokainen tuli, oli perin vähän jäljellä pantattavaksi ruokaan ja lääkärinmaksua varten, eikä hoitajattaren palkkaamiseen yhtään mitään, niin että muuan vanha naapurin vaimo tuli vaalimaan nuorta äitiä ja pikku poikaa, kun hänen oli heitä niin sääli. Siihen aikaan he asuivat kaukana esikaupungissa erään pienen puutalon yläkerrassa, isojen tehdasten keskellä, ja pakkanen oli yhä pahempi ja ruokavarat tekivät loppua. Silloin mies joutui epätoivoon ja läksi hakemaan jotakin syötävää, ja vaimo oli myös toivoton. Hän nousi makuulta, jätti vanhan naisen hoitamaan pikku poikaa ja lähti kaupungille laululla ansaitsemaan vähän rahaa. Naisen tuli niin kylmä, että hän pisti poikasen vuoteeseen ja läksi kotiinsa. Silloin räjähti höyrypannu isossa tehtaassa pienen puutalon lähellä ja sytytti sen tuleen. Jokin raudankappale lensi siihen taloon ja puhkaisten katon putosi huoneeseen ja leikkasi käden poikki pieneltä poika paralta. Se parkui minkä jaksoi ja tulipalo tuli yhä lähemmäksi.
"Vanha eukko ryntäsi muiden ihmisten keralla ulos ja näki, mitä oli tapahtunut. Hän tiesi, ettei olisi aikaa odottaa palosotilaita tai muuta apua, ja kiirehti pelastamaan. Hän kuuli pienen poloisen parkuvan eikä voinut sitä kestää, niin että hän raivasi itselleen tien sen luokse, ja siellä se makasi silvottuna ja verisenä. Siitä hän säikähtyi melkein kuoliaaksi ajatellessaan, mitä lapsen äiti sanoisi, kun hän oli lähtenyt pois ja jättänyt lapsen oman onnensa nojaan, niin että hän riensi erääseen orpolasten kotiin, joka oli siinä lähistössä, ja kolkutti ovelle. Sitten hän piiloutui toiselle puolelle katua, kunnes poikanen otettiin sisään, ja juoksi takaisin katsomaan, oliko hänen oma talonsa tulessa. Iso tehdas ja pikku puurakennus ja joukko muita olivat tuhkana. Ihmiset kertoivat, että kaunis rouva oli tullut takaisin ja rynnännyt taloon pelastaakseen lapsensa. Hän oli juuri juossut sisään, kun hänen miehensä tuli hänen jälkeensä, ja silloin talo luhistui kummankin päälle."
Freckles makasi jäykkänä, silmät luotuina tytön kasvoihin, ja tämä taas puhui kohti kattoa.
"Se eukko riepu ihan sairastui pienen poika-rukan takia. Hän ei tohtinut kertoa asiaa kodin johtajille, sillä tiesihän hän, ettei hänen milloinkaan olisi pitänyt jättää lasta, mutta hän kirjoitti kirjeen ja lähetti sen sinne, missä kaunis nuori rouva sairastaessaan oli sanonut miehensä sukulaisten asuvan. Hän kertoi pienokaisesta kaikki mitä muisti: milloin se oli syntynyt, että se oli saanut isänsä vanhemman veljen nimen, että sen käsi oli katkennut tulipalossa, ja mihin oli sen vienyt saamaan lääkärin hoitoa ja muuta huolenpitoa. Hän kertoi heille myös, että lapsen sekä isä että äiti olivat kumpikin palaneet, ja rukoili, että he tulisivat noutamaan sen pois.
"Luulisitte kai sen voineen sulattaa jääsydämenkin, mutta vanhalla herralla ei ollut mitään sydäntä sulatettavana, sillä hän sai kirjeen ja luki sen, mutta kätki sen papereittensa sekaan eikä hiiskunut asiasta kenellekään ihmiselle. Muutama kuukausi takaperin hän kuoli. Kun hänen vanhempi poikansa tuli selvittämään hänen asioitansa, tapasi hän sen kirjeen miltei ensimmäisenä. Hän jätti kaikki ja läksi vaimoineen etsimään sitä lasta, kun aina oli hellästi rakastanut veljeänsä ja ikävöinyt hänen palaamistaan. Hän oli kaikkina menneinä vuosina tiedustellut hänen kohtalostaan, minkä suinkin oli uskaltanut, ja kun hän sitten tuli tänne, olitte te poissa — tarkoitan, että se poika oli poissa, ja pitihän minun kertoa siitä teille, sillä nähkääs, olisihan teille saattanut sattua samanlaista yhtä helposti kuin sille toisellekin pojalle."
Freckles kohotti kätensä ja käänsi keijun päätä, kunnes heidän silmänsä pakostakin kohtasivat toisensa.
"Keiju", sanoi hän lempeästi, "miksi ette katso minuun, kun kerrotte tuosta kadonneesta pojasta?"
"Mitä? Enkö minä ole katsonut?" sopersi tyttö hämillään.
"Minusta näyttää", puhui Freckles läähättäen, "että te olette sekoittanut hänet ja minut pahanpäiväisesti, eikä se ole ensinkään teidän kaltaistanne, tuo asiain sekoittaminen, niin ettei siitä tule hullua hurskaammaksi. Jos he ovat kertoneet teille noin paljon, sanoivatko he, kumpi käsi siltä pojalta puuttui?"
Tytön katse pujahti jälleen syrjään.
"Se oli… oli sama käsi kuin teidänkin", vastasi hän ja pelosta tuskin tohti hengittääkään.
Vieläkin Freckles makasi jäykkänä ja valkeampana kuin lakana.
"Olisiko se poika yhtä vanha kuin minäkin?" kysyi hän.
"Olisi", myönsi tyttö hiljaa.
"Kuulkaapa", sanoi Freckles viimein ja tarttui hänen ranteeseensa, "aiotteko kertoa minulle, että joku etsiskelee poikaa, joka mielestänne voi olla sama kuin minä? Luuletteko löytäneenne minun omaiseni?"
Silloin keijun katse oli taas oikealla suunnalla. Nyt oli jo aika. Hän painoi Frecklesin käsivarret kiinni kylkiin ja kumartui hänen puoleensa.
"Kuinka vahva te jo olette, rakas ystävä?" kuiskasi hän. "Kuinka rohkeaksi luulette itseänne? Jaksatteko sen kestää? Sopiiko teille kertoa?"
"Ei!" huohotti Freckles. "Ei, jos olette varma. Minä en sitä kestä. Se veisi minulta hengen."
Päivä oli vaatinut tytöltä yhtämittaisia ponnistuksia. Hermot olivat kiihtyneet ylimmilleen. Ne laukesivat äkkiä.
"Niinkö!" tulistui hän. "Te muka kuolette, jos kerron sen teille! Te sanoitte tänä aamuna, että kuolisitte, josettetietäisi nimeänne ja olisivatko sukulaisenne kunnollisia ihmisiä. Nyt minä olen etsinyt ja löytänyt teille nimen, joka on vuosisatoja ollut kunniassa, äidin, joka rakasti teitä kylliksi paljon mennäkseen tuleen ja kuollakseen puolestanne; ja kaikkein herttaisimpia sukulaisia, ja te käännätte kelkkanne ja uhkaatte kuolla.Koettakaapa vain kuolla, niin siitä tulee eri leikki."
Tyttö tuijotti häneen. Hetkisen Freckles makasi yllätyksestä hölmistyneenä ja kankeana. Mutta sitten iiriläisen luonne vei kaikesta voiton. Hän purskahti heleästi nauramaan. Pelästynyt tyttö kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja koetti hillitä, rukoillen ja komentaen. Kyyneleet virtasivat Frecklesin silmistä, ja hän läähätti. Kun hän oli liian voipunut päästääkseen enää ääntäkään, nauroivat hänen silmänsä vielä äänettömästi.
Vasta pitkän ajan perästä, kun poika oli rauhoittunut ja lepäsi hiljaa, alkoi tyttö lempeästi haastella hänelle, ja tällä kertaa hänen suuret silmänsä, hellyydestä kosteat ja onnesta raukeat, eivät näyttäneet voivan irtaantua nuorukaisen kasvoista.
"Rakas Freckles", puheli hän, "teidän polvillanne on äitinne kuva, äitinne, joka meni puolestanne tuleen, ja minä tiedän sen nimen, vanhan ja kunniakkaan, joka teille kuuluu syntymästänne asti. Rakas ystävä, kumpaa te ensiksi haluatte?" Freckles oli lopen väsynyt, ja suuret hikikarpalot kihoilivat hänen ohimoillaan, mutta tarkkaava tyttö kuuli hänen huultensa kuiskauksen: "Äitini!"
Tyttö otti kauniin muotokuvan ja laski sen hänen kyynärkoukkuunsa. Poika tarttui hänen käteensä ja veti hänet viereensä, ja yhdessä he katselivat kuvaa kyynelten valuessa pitkin poskia.
"Äitini! Voi äitini! Voitko milloinkaan antaa minulle anteeksi? Voi, kaunis pikku äitini!" puheli Freckles ihastuneena ja hurmaantuneena, kunnes oli niin kerrassaan lopussa, että hänen huulensa eivät jaksaneet lausua väsyneitten silmien kysymystä.
"Odottakaa!" huudahti tyttö vaistomaisen hienosti, sillä hän ei voinut vastata kysymykseen yhtä vähän kuin toinen voi kysyä. "Odottakaa, minä kirjoitan!"
Hän riensi pöydän luo, tarttui hoitajattaren kynään ja kyhäsi reseptilipun toiselle puolelle: "Terence Maxwell O'More, Dunderry House, Claren kreivikunta, Irlanti."
Ennenkuin hän oli lopettanut, kuului Frecklesin ääni: "Pidättekö kiirettä, keiju?"
"Kyllä", vakuutti tyttö, "mutta siinä on pitkä jono sanoja. Minun pitää merkitä siihen sekä tiluksenne että kreivikuntanne, jotta oikein tiedätte, mistä olette kotoisin."
"Tilukseni?" kummeksi Freckles.
"Tietysti", vastasi tyttö. "Setänne sanoo, että isoäitinne testamenttasi isällenne leskentilansa, kun tiesi, että hänet aiottiin jättää perinnöttömäksi. Se on nyt omanne ja kaikki osuutenne isoisänne omaisuudesta sitäpaitsi. Se on kaikki eroitettu teitä odottamaan. Niin loordi O'More minulle sanoi. Kenties olette rikkaampi kuin McLean."
Hän pisti paperin nuorukaisen käteen ja silitti hänen hiuksiaan.
"Nyt te olette kaikesta selvillä, rakas Limberlostin vartija", sanoi hän. "Saatte ruveta nukkumaan eikä teidän tarvitse ajatella mitään muuta kuin pelkkää iloa. Minä pidätän sukulaisianne, kunnes heräätte. Te olette liian väsynyt tavataksenne enää ketään muuta."
Freckles tarttui hänen hameeseensa, kun hän kääntyi pois.
"Minä lupaan nukkua viiden minuutin päästä", sanoi hän, "jos toimitatte vielä erään asian puolestani. Kutsukaa tänne isänne! Voi, lähettäkää heti sana hänelle! Kuinka jaksankaan odottaa, kunnes hän saapuu!"
Hetkisen keiju seisoi häntä silmäillen. Sitten läikähti tumma puna hänen suloisille kasvoilleen. Leuka alkoi hermostuneesti vavahdella, ja kyyneliä kihosi silmiin. Kädet puristuivat rinnalle, ikäänkuin hän olisi tukehtumaisillaan. Yhä tiukemmaksi kävi Frecklesin ote, kunnes hän veti tytön viereensä. Sitten Freckles kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja painoi hänen kasvonsa patjalle.
"Älkää itkekö, keijukaiseni! Älkää Herran tähden!" rukoili hän. "Minä en voi sitä kestää. Teidän täytyy sanoa minulle miksi…"
Tyttö ravisti päätänsä.
"Se ei ole oikein, keiju", sanoi Freckles. "Te saitte minut puhumaan, kun se teki yhtä kipeää kuin jos olisi sydämen riistänyt rinnastani. Ja te tahdoitte tehdä minulle kaikesta taivaan — niin juuri, taivaan eikä mitään muuta. Jos nyt olen niin paljon merkitsevämpi kuin tunti sitten, niin voin kukaties keksiä keinon, kuinka tästä selvitään. Tahdottehan sanoa minulle, miksi itkette?" puheli hän hyväilevästi ja painoi poskensa tytön hiuksia vasten.
Mutta tyttö pudisti taas päätänsä. Freckles ponnisti aivojaan tarmokkaaseen ajatustyöhön.
"Ehkä osaan arvata", kuiskasi hän. "Annatteko minun koettaa kolme kertaa?"
Suostumus tuli mahdollisimman heikosti.
"Te ette tahtonut, että saisin tietää nimeni", arvasi Freckles.
Tytön pää ponnahti ylös patjalta, ja hänen kyynelten kostuttamat kasvonsa hehkuivat todellista närkästystä.
"Tahdoinpa niinkin!" kivahti hän.
"Sanoo yksi", virkkoi Freckles rauhallisesti. "Te ette tahtonut, että minulla olisi sukulaisia, koti ja rahaa."