Palattuansa kaupungin retkeltä oli Aslak juuri sama kuin ennen, kun Liv ja hän olivat yksinänsä. Tämä matka oli virkistyttänyt häntä ruumiillisesti ja hengellisesti, sanoi hän. Oli ollut niin hupaista jälleen nähdä kaikki, mitä hän ei ollut moneen vuoteen nähnyt. Jos joku oli onnellinen, niin se oli Liv; sillä hän ei voinut kieltää että ajatuksensa olivat seuranneet Aslakia hänen lähtiessään ja että päivät olivat tyhjät kun hän oli poissa. Eikä hänen elämänsä nyt ollut tyhjempi kuin se oli ollut kaikkina entisinä vuosina. Mistä tämä muutos? Eikö rakastanut hän isäänsä yhtä paljon kuin ennen?
Aslakilla oli paljon kertomista ja kaikki hän osasi kertoa niin tulisesti ja vilkkaasti että hän Liviä viehätti kuinka vaan tahtoi. Hän oli kohdannut mustalais-joukon matkallaan, kertoi hän.
"Mutta, etkö silloin säikähtynyt?" kysyi Liv; "ne kuuluvat olevan hyvin ilkeitä ihmisiä".
"Vai niin? — olet arvattavasti sen isältäsi kuullut?" sanoi Aslak nauraen, mutta tuossa naurussa oli jotain, mikä pakoitti Livin katsomaan häntä.
"Mun isäni ei koskaan puhu ihmisistä pahaa ilman syytä", sanoi hän.
"Kyllä mahdollista, mutta koira puree kun luu siltä ryöstetään, ja jos kyläläiset eivät olisi lyöneet mustalaisia, niin heistä ehkä olisi tullut kelvollisia ihmisiä, heistäkin".
Liv katseli Aslakia hämmästyneenä.
"Sinä ihmettelet ehkä että minä olen näin kiihoissani, mutta en mielelläni soisi sinun tuomitsevan niinkuin muut, sinun, joka olet niin hyvä. Minä olen kokonaisen vuoden elänyt tuommoisella mustalais-tavalla, näet, ja sen minä sanon, ett'ei voi raittiimpaa elämää viettää maailmassa. Hei mikä hohde lumivuorten huipuilla tuoksuvana kesä-iltana! Ja sitten kulku paikkakunnasta toiseen laulaen, nauraen, iloiten, koko maailma kotonansa". Ja Aslak kuvasi nyt elämää niin raitista ja leikillistä, niin kesytöintä ja ihanata, että Liv ihastuen lausui:
"Herra Jumala! kuinka ihana ja suuri maailma kuitenkin lienee, ja minä olen istunut tässä koko aikani enkä voi päästäkään tuonne ulos".
"Niin, totta puhuit, Liv, maailma on avara ja ihana. Mielitkö kuulla laulua, jota olen mustalaisilta oppinut?" Ja Aslak lauloi erään laulun kauniilla vahvalla äänellä.
Aslak oli kohottanut päätänsä. Suuret silmänsä näyttivät vielä suuremmilta, kasvonsa olivat kirkastuneet. Mutta pian loi hän silmänsä maahan, veti lakkiansa alemmaksi ja huulet vetäytyivät hymyyn.
"Oli siinä vielä joku värssy, mutta en muista sitä nyt tällä hetkellä".
Livin mieli oli niin oudoksi muuttunut kuunnellessaan laulua. Kun Aslak vaikeni, istui hän liikkumattomana. Sitten hän huokasi, hymyili Aslakille sanoen:
"Sinä olet onnellinen, joka olet nähnyt niin paljon maailmasta"; mutta tuossa hymyssä oli hieman katkeruuttakin. — Aslak leikki lakkinsa kanssa. — "Mutta mitenkä jouduit niiden ihmisten pariin?" kysyi Liv hetken perästä.
"No, näetkös, samahan se oli. Minä olin vapaa ja joutilas ja tapasin nuo miehet. Toinen oli hevoslääkäri ja toinen möi nappia. He pyysivät minua heitä seuraamaan ja opettivat minulle sitä ja tätä ja minä heitä seurasin, sillä rohkeita miehiä ne olivat". Aslak huokasi vähän. Heitti sitten päätänsä taaksepäin. "Tiedätkö kuinka noiden miesten kävi? Sen saat kuulla, sillä se on hauska juttu. — He tulivat kerran erääsen häätaloon; väsyneet ja uupuneet he olivat ja rukoilivat iltaruokaa ja yösijaa. Mitä saivat, ei ollut ruokaa; sillä pilkka-sanoja saivat. Häävieraat olivat kenties juoneet liiaksi olutta, he ärsyttelevät vieraita; toinen sana synnytti toista ja tappelu talossa nousi. Kun erosivat, makasi toinen mustalainen maassa, vuodattaen verta syvästä puukonhaavasta rinnassaan. Muutamia päiviä sen jälkeen kuoli hän. Mutta minä muistan aivan hyvästi sen korskean ja pitkän miehen, joka hänet tappoi". — Aslakin kasvot olivat synkistyneet, hän nyrkytti kättänsä, jotta rystyt kävivät valkeiksi, ja silmät hohtivat.
"Se oli varmaan paha ihminen, joka semmoista taisi tehdä", sanoi Liv.
Aslak hyppäsi seisalleen ja taputti polviansa nauraen. "Ha — ha — sen voipi sanoa. Se on totisin sana, minkä eläissäsi lausunut olet, Liv. Niin, paha ihminen se oli", lisäsi hän totisesti, tarttuen Livin käteen ja katsellen hänen silmiinsä. "Voin sekä nauraa että itkeä harmista, ajatellessani tuota", jatkoi hän hetken perästä, "mutta semmoisia on suurin osa heistä, eikö siis täydy heitä vihata?"
Liv katseli häntä lempeästi. "Raamattu sanoo ett'ei saa ikinä vihata ketään, Aslak", vastasi hän tyynesti.
"Niin, Raamattu sanoo että pitää kaikkia ihmisiä rakastaa, mutta sepä se juuri on, jota muut eivät tee. Sinä et saa ajatella pahaa mustalaisista, Liv", — jatkoi hän; "sillä vaikka heidänkin joukossaan on roistoja, niin onpa semmoisiakin, joilla on puhdasta verta suonissaan, jotka häpeevät kuljeskella tuon roskaväen kanssa. Minä puhun tästä enemmän toiste, mutta nyt mun täytyy mennä ulos puita hakkaamaan huomiseksi".
Ja Liv ei huomannut että hän tarttui verkkoon. Aslak jutteli hänen kanssansa yhä ahkerammin, kietoen häntä verkkoonsa yhä varmemmin; nyt oli nähtävä ken suurimman saaliin saisi, Gunnarko vai hän. Ken oli heistä molemmista voimakkaampi? Aslak arveli että nyt oli aika päästä selville siitä ja hänen oli koettaminen, tulkoon mitä hyvänänsä.
Gunnar oli eräänä päivänä asioissa lähtenyt kylään eikä vielä ollut palannut, vaikka ilta jo hämärsi. Liv istui tuvassa häntä odottamassa, hän oli sytyttänyt kynttilän ja ottanut rukkinsa esille. Hänen tuossa istuessaan, joku kävi kamarin ovessa. Se oli Aslak, joka hiipi sisälle.
"Oletko yksinäsi, Liv?" kysyi hän, "saanko istua hetkisen luonasi?"
Hän jäi ovelle seisomaan ja näytti ujolta.
"Voitko kysyä sellaista? ethän sinä muuten pelkää minua", sanoi Liv hymyillen.
"Niin, mutta nyt voisi tapahtua että sinä pian pelkäät minua", sanoi Aslak istuen penkille hänen viereensä, katsomatta häneen. "Minä täällä käyn salaten jotain sinulta, Liv", sanoi hän vitkastellen, veti puukkonsa tupesta ja koetteli sen terää pöydän syrjässä. "Muistatko mitä kerroin sulle mustalaisista taannoin?" kysyi hän ja hakkasi puukolla pöytään.
"Sen luulisin varsin hyvin muistavani", vastasi Liv.
"Entäs jo minä olisin tuommoinen mustalainen?" kysyi hän, heittäen päätänsä taaksepäin ja katsoen terävästi Livin silmiin. "Etkö sinä silloin potkaisisi minua luotasi niinkuin muutkin, Liv?" Äänensä vapisi hiukan, kaikki suonet olivat jännitetyt ja koko ruumis kuuma; nyt oli se hetki käsissä, jonka oli osoittaminen oliko hän voittanut vai kadottanut. Liv tuskastui.
"Ethän puhune totta?" sanoi hän.
"Minä puhun totta, Liv", sanoi Aslak ja nousi ylpeänä seisomaan, nojaten toisella kädellään vakaasti pöytään. "Mustalainen minä olen ja mustalainen tulen olemaan niin kauan kuin maailma pysyy, mutta puhdasta verta suonissani vuotaa; ma olen oikeaRommanisael. Minä ylenkatson tuota toista roskaväkeä, sillä minä olen korkeasukuinen". Kaunis oli Aslak siinä seisoessaan pulskeana, korkeana, mustine hiuksineen, mustine loistavine silmineen. — "Nyt, Liv", — sanoi Aslak katsellen häntä palavalla lemmellä, "eikö ollut totta mitä sanoin että pelkäisit minua?" Hän nauroi katkerasti. Liv oli ääneti. Tämä liikutti häntä kovasti; sillä hän ei voinut sitä aavistaakaan. Kyyneleitä kimalsi hänen silmissänsä.
"Saat olla kuka hyvänänsä", sanoi hän viimein ja katseli Aslakia hellästi, — "sinä olet kuitenkin aina sama minun silmissäni".
Aslak oli aivan hurmauntunut. "Puhutko totta, Liv! Jumala sua siitä siunatkoon. Ja nyt mun täytyy sanoa yksi asia vielä. Voisitko minua lempiä, Liv, lempiä niin palavasti kuin minä sinua lemmin? Sinä olet multa voimani ryöstänyt, Liv, en saa sulta mitään rauhaa, sinä olet mielessäni yöt ja päivät — oi, voisitko minua rakastaa?" Hän tarttui Livin käteen ja painoi sitä rintaansa vasten; sanat tulivat niin tulisina hänen huuliltansa, hän ei itse tietänyt mitä puhui. Liv päästi rukkinsa; rintansa aaltoili, hän ei tietänyt mitä ajatella. Viimein laski hän päänsä käsihin ja purskahti itkuun. Aslak oli ikäänkuin tukehtumaisillaan.
"Liv, Liv, mitä sinä vastaat?"
Liv lakkasi itkemästä, pani kätensä hänen olkapäilleen ja katseli niin herttaisesti hänen silmiinsä.
"Jos sinä nyt petät minua, niin teet pahan työn, mutta jos totta puhut — — niin tiedä ettei ole maailmassa toista, jota lemmin niinkuin sinua, ei ole mulla ainoatakaan ajatusta, jota sinä et olisi jo aikoja sitten saanut".
Aslak oli haltioissaan. "Jumala siunatkoon sinua, anna mun suudella sua!" Ja hän suuteli Liviä kerta toisen perästä, sulkien hänet syliinsä, tulinen kun oli luonnoltaan. "Suuri Jumala, kuinka kaunis sinä olet!" Hän suuteli Liviä vielä kerran. "Nyt sinä aina seuraat minua, eikö niin? Tästä päivästä me kuulumme yhteen".
"Niin, nyt minä seuraan minne vaan menet", vastasi Liv, laskien päänsä hänen rinnalleen. Mikä kirkastus Livin kasvoissa, kun hänen päänsä lepäsi Aslakin rinnalla! Ken olisi voinut tämmöistä uneksua? "Ja sinä kun et ole ainoatakaan sanaa tästä sanonut".
"Tuo sana on kielelläni pyörinyt monasti, tiedätkös, mutta minä pelkäsin että häpeisit semmoista kuin minä olen".
Hetken istuivat puhumassa keskenään.
"Saa nähdä mitä isä on sanova, kun hän kotiin tultuansa saapi tiedon tästä", sanoi Liv.
Oli kuin Aslak olisi unesta herännyt. "Sinä et saa sanaakaan sanoa isällesi", sanoi hän yht'äkkiä, vetäytyen takaisin.
"Miksi en?" kysyi Liv kummastellen.
"Sinä et muistaa missä arvossa mustalainen on kyläläisten silmissä", vastasi Aslak. "Ajattelepas jos hän noin äkkiä saisi tietää että tuommoinen maankuleksija on kosinut hänen tytärtänsä; hän ajaisi minut pois heti paikalla. Ei, tiedätkös, Liv, tuota asiaa on paras jättää ilmoittamatta kevätpuoleen, silloin mielet leppyvät, näet sen. Hän voipi oppia minua paremmin tuntemaan ja enemmän minuun luottamaan ja seikat selviävät noin vähitellen".
Liv katseli häntä hellästi. "Saa olla niinkuin tahdot", sanoi hän, "mutta usein olen miettinyt jotain, joka mielestäni on kummallista, et saa suuttua siitä, että sanon sen sulle — mutta minusta tuntuu niinkuin joutuisin yhä kauemmas isäni luota mitä kauemmin sinä täällä olet. Mistä luulet sen tulevan?"
Aslak nauroi ja pudisti hänen kättänsä. "Oh, se on vaan turhia luuloja, Liv", sanoi hän. Kuuluipa samassa joku liikkuvan porstuassa. "Se on isäsi", sanoi Aslak ja hyppäsi seisalleen. "Nyt menen hetkeksi pois, mutta ei sanaakaan, Liv, muista se". Hän hiipi nopeasti kamariin, Liv meni takan luo ja pani padan tulelle.
Gunnar astui sisään. Hän oli tavallista synkemmän näköinen.
"Sinä tulet myöhään tänä iltana", sanoi Liv.
"Niin, tulen myöhään". Gunnar istui pöydän ääreen. Liv katsahti häneen takan vierestä.
"Nyt rupee matkani menemään alamäkeä", sanoi hän ja kätensä vaipui hermottomana.
Liv kääntyi. "Onko jotain tapahtunut?" kysyi hän.
"Luulenpa että peikkoja on kylässä käynyt", vastasi Gunnar. "Tarvitsin vähän rahaa tänään kevät-työhön".
"Etkö siis saanut mitään?"
"Saanutko? — Pilkan silmäyksiä minä sain. Näyttää siltä kuin kaikki kammoisivat minua; he tuijoittavat minuun ja kääntyvät pois minun tullessani". Gunnar katsoi ulos ikkunasta pimeään yöhön.
"Vaan anna mennä — anna mennä", puhui hän itsekseen. "Älä anna mun valittaa, Herrani — älä anna mun valittaa — ainoastaan olla väkevä ja kova, vaikkapa perkele kuinka kiusaisi". Gunnar pani kädet ristiin ja painoi päänsä niihin, huulet liikkuivat, hän rukoeli. Näin oli hän kauan.
"Mutta onhan meillä Aslak", sanoi samassa lempeä ääni.
Hän kääntyi. Se oli Liv, joka oli puhunut, mutta niin heltyneellä äänellä että Gunnar luuli sen jonkun toisen ääneksi.
"Mainitsit Aslak'in — niin, se on tosi, harvoin ma häntä muistan. Olin tyytyväinen hänen kaupungin matkaansa, hän on älykäs ja varma mies, kylässä oli eilen juomingit ja tanssit, Aslak ei siellä ollut". Gunnar oli ikäänkuin itsekseen puhunut, astuessaan takan luo, missä Liv seisoi. Nyt katseli hän niin oudon hellästi Liviä ja silitteli hänen päätänsä muutaman kerran.
"Sinä kaiketi pidät hänestä, sinä", sanoi hän vitkastellen.
"Sen teen", vastasi Liv, luoden silmänsä alas. Hän aikoi juuri sanoa enemmänkin, mutta sydän sykki niin ankarasti samassa.
"Sinun täytyy opettaa minua paremmin luottamaan häneen", sanoi Gunnar hetken vaiti-olon jälkeen, ja hänen äänensä oli niin ystävällinen. "En tiedä mistä syystä, mutta en voi unhoittaa tuota ensimäistä iltaa. Hänessä on jotain, josta en pidä, vaikka pakoitan itseäni häntä kärsimään".
"Jumalan kiitos ett'en sanonut mitään", ajatteli Liv. "Aslak oli kuitenkin oikeassa, odottaminen on paras".
Tästä päivästä alkaen oli Liv täydellisesti Aslakin vallassa. Kenties Liv ei itse tietänyt kuinka totta hän oli puhunut sanoessaan, ett'ei ollut ainoatakaan ajatusta, jota Aslak olisi saanut aikoja sitten. Nyt ei Liv jättänyt mitään Aslakin pyyntöä täyttämättä. Aslak oli hänelle kaikki kaikessa, ja Aslakissa hänellä oli kaikki. Mitä ihmeitä hän näki kun Aslak niitä kuvasi hänelle kirjavilla väreillä. Kaikki epäilykset haihtuivat kuin sumut päivän paisteessa kun Aslak kuiskasi hurmaavat sanansa hänen korviinsa. Joka taakka tuntui keveältä, kaikki väsymys unohtui kun Aslak laski käsivartensa hänen vartalonsa ympäri, vetäen hänet luoksensa. Ole varoillas, Liv, sinä kuljet vaarallista tietä! Liika sananen, varomaton hetkinen, ja sinä saat sitä katua koko elin-aikanasi! Sinun ei pitäisi istua kuiskailemassa hänen kanssansa myöhään yöllä, sinun ei pitäisi laskea häntä sisään joka kerta kun hän rukoilee ja hänellä vaan on vielä sananen sanottavana. Vai etkö luule nähneeni Aslakin usein hyppäävän ikkunasta ulos, peläten herättävänsä Gunnarin, joka nukkui tuvassa, ja hiipivän luhdille, missä sinun kamarisi oli? Ethän tee mitään muuta, kuin kaikki muut tytöt kylässä, arvelet sä. Hyvin mahdollista, mutta tuota Aslak on sulle opettanut.
Eikö Gunnar vieläkään tiedä mitään. Hän iloitsee siitä, ettei Aslak jää kylään sunnuntaisin, vaan tavallisesti seuraa heitä kotiin Jumalanpalveluksen jälkeen. Liv hyvin usein pyytää Aslakia puhumaan isällensä, mutta hän vastaa vaan: "kyllä sitten keväämpänä".
Nyt on kevät tullut, lehdet puhkeavat ja ruoho kasvaa; linnut laulavat` ja taivas sinertää, mutta Liv vaalenee vaalenemistaan. Jotain hänen mieltänsä painaa, hän salaa jotain. Välistä istuu hän hiljaan itkemässä, jotta sydäntä särkee sitä katsellessa. "Nyt en voi tätä kestää enää", sanoi hän eräänä päivänä Aslakille, "minun täytyy kertoa kaikki. On verinen synti tätä salata enään".
"Nyt siitä kohta puhutaan", sanoo Aslak, taputtaen hänen poskeansa ja pusertaen hänen kättänsä. Sitten sanoo hän muutamia hupaisia sanoja, Liv hymyilee ja koko suru on unohtunut.
Gunnarin on lähteminen kaupunkiin. "Nyt tahdon lähteä itse", sanoo hän, "Aslak voi sillä aikaa talosta huolta pitää. Tämä taitaa kestää noin viikon päivät, arvaan ma — saan sitten nähdä, mitenkä hän menettelee toimessaan".
"Kun isäsi palajaa, niin sanotaan hänelle koko totuus, se olkoon päätetty", sanoo Aslak, "ja sitten häät muutaman viikon perästä".
Gunnar on lähtenyt ja taivaan laki on ikäänkuin kirkastunut Haugenin yli. Itse Livkin, joka rakastaa isäänsä niin hartaasti, arvelee että on helpompi hengittää nyt kun hän on poissa; mutta usein istuu hän syvissä ajatuksissa yksinään ollessansa ja säpsähtää joka kerta kun oveen tartutaan. Aslak on hilpeämpi ja iloisempi kuin milloinkaan. Hän rohkaisee Liviä kun tämä on alakuloinen, laulaa hänelle, juttelee hänelle ja on niin herttainen ja ystävällinen, että Liv unohtaa itsensä ja murheensa kun hän on läsnä.
Eräänä päivänä, kun Liv istui tuvassa, tuli Aslak juosten.
"Heisan, tyttö! nyt saat kuulla lystiä! Sinä olet käsketty häihin tänään Nils Aakremin luo".
Livin silmät säteilivät, hän hyppäsi tuolilta.
"Onkohan se mahdollista? Onko mokomaa kuultu? Kuinka se on tapahtunut?"
"Niin, sitä en tiedä, mutta kutsuttu sinä olet, ja nyt saat kiireesti koristaa itseäsi, sillä matka on pitkä".
Liv oli jo kynnyksellä, mutta seisahtui yht'äkkiä ja kääntyi.
"Ehkä minun ei pitäisi mennä, Aslak, isä ei varmaankaan siitä pitäisi".
"Isäsikö? Hän ei vielä saavu kotia muutamiin päiviin ja mitä ei silmä näe, se ei sydäntä loukkaa".
Liv epäili hetken. "Mutta kun ei vaan tämä olisi hullusti?"
"Hullustiko? Mitä hullutusta se olisi?"
"En sitä ymmärrä, en ole koskaan Raamatussa lukenut että se on syntiä, mutta isä arvelee sitä vääräksi ja hän on viisas mies".
Aslak meni hänen luo, tarttui hänen käteensä, sanoen totisesti:
"Kuuntele nyt, Liv, niin saat kuulla totuuden sanan. Isäsi on vanha mies, joka on kokenut maailmaa monella tavalla, eikä sentähden ole huvitettu tämmöisestä. Mutta ei hänellä kuitenkaan ole oikeus sulkea sinua, joka olet nuori ja iloinen, pois päivän paisteesta; sillä aurinkoa kukkanen tarvitsee kasvaaksensa, näetkös, jos kohta suuret puut tulevat ilman sitä toimeen". Liv veti kätensä pois Aslakin käsistä.
"Aslak, Aslak! nyt sinä viettelet minua, etkö luule minun usein ajatelleen samaa, mutta nämä ajatukset ovat pahoja".
"Oikeita ajatuksia nämä ovat, enkä ole kuuna kulloinkaan kuullut että mitä on oikea on pahaa".
Liv nypisteli huivinsa kulmaa. Hän seisoi epäillen. Hetken aikaa Aslak häntä katseli, meni sitten hänen luokseen, pani käsivartensa hänen vartalonsa ympäri ja katseli iloisilla veitikkasilmillänsä hänen silmiinsä.
"Ja sitten sinä tanssit ensimmäisen tanssin minun kanssani", kuiskasi hän veitikkamaisella hymyllä. Liv hymyili myös, kääntäen päänsä pois.
"Tanssimaan minä en laisinkaan tule, kun vaan tohtisin mennä, minun tekee kovasti mieli".
"Tohdit kun tohditkin, ja tiedätkös mitä, Liv? Minä olen soittava siellä. Sinä et ole kuullut minun soittavan, sinä, mutta sen sanon, että jos sinä et tule, en koske ainoatakaan kertaa viulun kieltä ja silloin voin olla yhtä hyvin kotona".
Aslak heittäysi tuolille ja katseli närkästyneenä ulos ikkunasta.
"Et sinä saa jäädä kotia minun tähteni, mun täytyy sitten mennä yhtä kaikki; mutta maito-astiat minun piti pestä, se on tänä päivänä tehtävä".
"No sinä saat tulla sitten kun olet valmis, minun täytyy kohta lähteä matkaan, Arvaappas kuinka hupaista tulee, Per on kyökkipäällikkönä ja siellä tulee olemaan hyvää ruokaa ja kaksi soittoniekkaa, hevosia valjastettuina sinisten ja punasten kärryjen eteen, vanha pappi saarnaa, ja siellä on koreita naisia — usko pois, siellä on hauskaa".
Livin kasvot säteilivät ilosta.
"Oi, ei! Minä olen jo sitä kaikkea näkevinäni".
"No sinä tulet siis varmaan?"
"Varmaan".
Aslak sai juhlapuvun yllensä ja lähti kylään.
Kuinka Liv hymyili ja lauleli hänen mentyänsä! Hän juoksi edestakaisin pyttyjen ja sankojen kanssa kepeästi kuin västäräkki, ja työ kului nopeammin kuin koskaan ennen. Illan lähestyessä oli hän valmiiksi koristettu ja niin kaunis että oikein säteili. Tämä ilta tulee hauskaksi, ajatteli hän, kun pani viimeisen astian hyllylle ja juuri oli pujahtaa ovesta ulos. Samassa tämä avataan ja siinä seisoo Gunnar, hänen isänsä.
Oli ikäänkuin salama olisi iskenyt Livin rintaan, hän kävi veripunaiseksi ja seisoi kuin kivettyneenä laattialla.
Gunnar jäi kynnykselle seisomaan ja katseli hämmästyneenä ympärillensä.
"Mitä tämä tietää?" sanoi hän, astuen askeleen eteenpäin. "Ehkä et odottanut minua näin pian kotia?"
Livin sydän tykytti, ikäänkuin olisi ollut halkeamaisillaan, hän ei katsonut ylös.
"Mihinkä aiot lähteä?" jatkoi Gunnar ja tarttui Livin käteen.
Tämä oli itkemäisillään. "Minä aion mennä kylään", vastasi hän hiljaa, katsomatta ylös.
Gunnar päästi käden irti ja katsoa tuijotti tytärtänsä.
"Häihinkö? Kyläänkö? Mitä tämä tietää?"
Liv vaipui penkille ja kätki kasvonsa.
"Liv, kuuletko?" huusi Gunnar ja äänensä tärisi suuttumuksesta.
Liv itki hiljaa, mutta sitten hän nousi, pyyhki kyyneleet pois ja katseli isäänsä kostein silmin.
"Nyt se on sanottava, jos milloinkaan", sanoi hän tyynesti. "Minun mieleni tekee pois Haugenista, isä, minun tarvitsee nähdä hiukan maailmaa, päästä ulos päivän paisteesen. Nyt olen kuljeskellut täällä pimeydessä ja vuodet ovat unena haihtuneet pois minun tietämättä itsestäni tai muista mitään. Vaan niinkuin me nyt elämme, me emme enää sovi yhteen, me kaksi. Sinä olet vanha ja minä nuori, sinä jätät maailman, minä astun maailmaan. Sinä täytit ajatukseni kun en muuta tietänyt, nyt tiedän enemmän, sinä et enää niitä täytä. Vaan älä sentähden usko että rakastan sua vähemmin, isä, minä rakastan sinua niin ett'en voisi sinusta luopua, jos vaan voisit mua ymmärtää hiukan paremmin kuin nyt ymmärrät". Liv oli taas itkemäisillään, vaan pidätti itsensä kuitenkin.
Gunnar seisoi hänen edessänsä. Hän taisi tuskin puhua kauhistuksesta. Hän hengitti syvään ja kasvonsa punottivat. "Mikä perkele on tuota korvaasi kuiskuttanut?" huusi hän lyöden nyrkkinsä pöytään, "sillä perkeleen sanoja sinä puhut, itsestäsi et tuota puhu. Minä tiedän varsin hyvin mitä maailma voipi sinulle tarjota, sentähden luulin että sinulla olisi kyllin Jumalassa. Mutta sa heität nyt hänet luotasi, tahtoen ulos syntiin ja hairahduksiin. Tuota et ole saanut itsestäsi, mutta kiusaaja on käynyt täällä. Ken se on, mikä on hänen nimensä? — mainitse se, kuuletkos — kuka pyysi sinua menemään häihin tänään?"
"Jumalan kautta", sanoi Liv, "mitä sanon, sanon itsestäni, mutta Aslak käski mun häihin tänään".
"Vai niin, vai Aslak! — Herra Jumalani ja isäni, epäilyksissäni oli siis kuitenkin perää!"
Gunnar vaipui penkille ja kätki kasvot käsiinsä. Kauan hän istui näin. Yht'äkkiä hyppäsi hän pystyyn, ja kummallinen tuli loisti hänen silmistänsä.
"Aslak on kavala, älä häntä usko, hän valehtelee sinulle! Minä näin sen hänen ketun silmistään kohta ensimmäisestä hetkestä kun hän tuli tupaani. Ja minä, minä otin hänet vastaan poikanani ainoastaan sentähden että sinä rukoilit minua; luulin parantavani vanhaa syntiä sentähden että hän oli erään miehen näköinen, jota vastaan olen suuresti rikkonut. Pakoitin itseäni uskomaan hänen sanojansa ja temppujansa, ett'en tekisi vääryyttä toista kertaa. Huomasin että sinä kaipasit seuraa, että minä olin liian vanha ja että hän oli sopiva mies. Punnitsin häntä molemmin käsin, koetin häntä toisessa kuin toisessakin, aioin antaa hänelle sekä sinut että talon. Hyvä Jumala! kuinka hän on minua pettänyt! hän on minun läpikatsonut. Sillä nyt saat kuulla kuka on levittänyt minusta pahoja huhuja ja nimeäni saastuttanut kylässä. Sen on tehnyt Aslak eikä kukaan muu, sen nyt selvästi näen. Hän tahtoo houkutella sinua pois luotani, mutta viimeisen kerran on hän jalkansa kynnykselleni pannut. Missä hän on? Kylässä, sanot sinä? Jumalalle kiitos tästä hetkestä, ehkä minä vielä voin sinut pelastaa".
Gunnar tarttui hattuunsa ja riensi ulos. Liv tahtoi huutaa häntä, vaan ei saanut sanaakaan suustansa. Hän juoksi ulos, häntä seurataksensa, mutta tuolla tuo pitkä mies kulki kuin myrsky kylää kohti. Liv taipui portaille, kätki kasvonsa sylihin ja itki nyykytti.
Aakremissä oli kemut parhaillaan. Laulua, naurua ja puhetta kuului joka paikasta. Aslak istui keskellä pöytää jalat ristissä ja viulu leu'an alla. Hän kertoi satuja miehille ja tytöille, jotka hänen ympärillänsä seisoivat, laskien leikkiä ja nauraen. Hän ei huomannut noita totisia, kalpeita kasvoja, jotka samassa katsoivat sisään ikkunan lasista. "Nyt saatte kuulla kuinka piru ratsastaa S:t Hans'iin noita-akkojen kanssa", sanoi Aslak, antaen jousen hyppiä viulun kielillä ylös alas.
"Varo ett'ei hän pian ratsasta sinun kanssasi", lausui syvä ääni ja joukosta juoksi esille Gunnar, tarttui viuluun, löi Aslakia päähän sillä ja heitti sen laattiaan. Tarttui sitten Aslakin rintaan ja piteli häntä edessänsä. "Häpeä teille kaikille, jotka tahdotte siunata avioliittoa juomingeilla ja tanssilla", huusi hän, "mutta tämä musta lintu tässä on kaiketi ollut ulkona laulamassa". Ja hän pudisti Aslakia, jotta hänen hampaansa kalisivat.
Aslak puolusti itseänsä niin hyvin kuin mahdollista, mutta nähdessään että Gunnar nosti kättänsä lyöntiin, kumartui hän alas ja huusi hänen korvaansa sanat: "muista Aslak Braaten'ia, Gunnar!"
Gunnar horjui kuolon kalpeana taaksepäin, mutta Aslak tarttui lakkiinsa ja luikahti ulos. Gunnarin silmissä kaikki musteni, ihmiset kokoontuivat hänen ympärilleen.
"Varo nyt ett'et kaadu pyhyytenesi päivinesi!" huusi joku. "Sinun pitäisi muistaa vaimoasi", kuuli hän toiselta haaralta, nimittäin naisten joukosta. "Et ollut juuri noin ylpeä kun sulla oli jalat kahleissa ", sanoi kolmas. Gunnar katsahti ympärillensä, hän näki vaan vihasia kasvoja. Hän etsi ovea, vaan ei voinut sitä oikein selvästi eroittaa. Viimein tunsi hän raitista ilmaa ympärillänsä ja sanat häähuoneesta: "varo ett'et kaadu pyhyydessäsi, Gunnar", kuuluivat yhä etäämmältä. Hän pääsi kirkkomaan edustalle, hänen täytyi pitää aidasta kiinni, jott'ei kaatuisi maahan. Kuinka he tuon tiesivät? Ja nyt tiesivät he kaikki. Hän heittäysi maahan ja ikäänkuin koetti kätkeä päätänsä ruohikkoon, silmänsä olivat kyynelittä, mutta hänen rinnastansa kuului välistä huokaus, joka oli sydäntä vihlaiseva. Hän liikutti huuliansa ikäänkuin rukoillen, vaan sanoja ei hän löytänyt. Kuinka kauan tuossa makasi ei hän tietänyt, mutta herätessään oli niin hiljaista ja autiota hänen ympärillänsä. Hän näki ainoastaan äärettömän taivaan la'en yllänsä, jossa pilvihattarat toinen toistansa ajelivat, ja kuuli ilmassa kummallisen suhinan. Hän tunnusteli otsaansa muistaakseen paremmin. Silloin pisti yht'äkkiä ajatus hänen päähänsä: Ehkä Aslak nyt istuu tuolla kotona ja viettelee tytärtäsi. Hän nousi salaman nopeudella ja riensi kotia.
Liv istui vielä portailla, kasvot sylissä. Hän kuuli jonkun juoksevan tuvan läpi ja lyövän oven lukkoon. Hän kuuli myöskin vihastuneen äänen. Hän kuunteli. Joku tuli juosten toista tietä rakennuksen ympäri. Se oli Aslak. Hän oli puettu niihin vanhoihin ryysyihinsä, jotka olivat hänen päällänsä ensimmäisenä iltana, keppi olalla ja mytty kepin nenässä. Nähdessään Livin, seisahtui hän äkkiä niinkuin pelästyneenä. Mutta kohta juoksi hän esiin.
"Hei tyttö! tule pois nyt, nyt tulee lystikäs elämä tässä talossa", huusi hän Liville, ja hänen äänessänsä oli sekä itkua että naurua yht'aikaa. "Isäsi on pilkannut nimeäni ja lyönyt minua, mutta sitä en ai'o kärsiä, näetkös". Hän löi kantapäänsä kiveen, jotta kaikui. "Mutta kyllä minä vielä palaan", jatkoi hän nyrkyttäen kättänsä; "laulan hänelle laulun, jota hän ei niinkään pian unohda".
Aslakin ääni vapisi vihasta. Hän aikoi juosta Livin ohitse, mutta Livin silmät häntä katselivat, nuo luottavaiset, hellät, totiset silmät.
"Aslak! Aslak! voitko minua pettää näin", kuuli hän, ja kolkolle kuului ääni, joka sen lausui. Hän häpesi ja jäi seisomaan. Nyt heitti hän kepin myttyineen kivelle ja juoksi Livin luo.
"Älä noin katsele minua", sanoi hän ja silmälaudat värähtelivät, "en ole sua pettänyt". Hän istui portaille Livin viereen ja pani kätensä hänen vartalonsa ympäri. "Tule, seuraa minua, en saa ainoatakaan ilon päivää kun sinä et ole luonani, mutta tänne en uskalla jäädä hetkeksikään, — tule — tule —". Hän tahtoi vetää Liviä mukaansa, mutta tämä pani vastaan ja pudisti vaan päätänsä.
"Muista äskeistä lupaustasi, — sanoit tahtovasi seurata — tule — tule!"
Livin silmät tuijottivat häneen ja hän lausui vaan samalla, sydäntä vihlaisevalla äänellä: "Aslak! Aslak! että taisit minua pettää!"
"Ei, ei! älä sano sitä Liv, sillä se viilaisee sydäntäni. Muista — —", hän kumartui ja kuiskasi jotain Livin korvaan. Mutta silloin ei Liv enää kestänyt. Hän itkeä nyyhkytti. "Jumal' auta, Aslak, sekä minua että sinua".
Tieltä kuului askeleita. Eräs mies tuli käyden, se oli Gunnar, Aslak näki hänen ja kylmä väre kävi selkäluita myöten, mutta hän ei voinut jättää Liviä tuonne istumaan. Hän otti vaan hiljaa käsivartensa hänestä ja nousi. Gunnar näki Aslakin, joka seisoi hänen tyttärensä vieressä. Hän vimmastui, kätensä vapisi kun hän syöksi esiin, tarttuakseen Aslak'in rintaan.
"Ulos! Ulos, kuuletkos!" huusi hän, vetäen Aslakia pihalle, "eikö ole kuin helvetin tuli silmistäsi leimuisi?"
Aslak ojensi itseänsä suoraksi, tarttui molemmin käsin Gunnarin röijyyn, sysäsi hänet luotansa kerrassaan, jotta Gunnar melkein oli kaatua selälleen,
"Älä koske minua!" huusi hän, "muuten saattaisin tehdä mitä en tahdo. kauan on mieleni tehnyt puhua sinulle sananen, Gunnar Haugen, ja nyt saat sen kuulla. Muistatko häitä Knud Berget'in talossa? Silloin et ollut juuri näin pyhä, Gunnar Haugen, sinä kiroilit ja vannoit, jotta salamoi ympärilläsi. Ja muistako Aslak Braaten'in? Luulit kai kaiken olevan lopussa kun olit pistänyt puukon hänen kylkeensä, jotta hän ui veressänsä. Hoo — hoo — siinä petyit, Gunnar! Arvattavasti et muista että eräs vaimo juoksi esiin silloin, joka sinua kirosi ja vannoi sulle kostoa viimeiseen asti. Luulit kai voivasi piiloittaa itseäsi häneltä ja maailmalta. Hoo — hoo — siinäkin petyit, Gunnar! Hän on sinua takaa ajanut kuin koira, hän on saanut vainua sinusta, minne vaan olet mennyt. Arvattavasti et muistanut että tuon vaimon selässä oli poika, sinä et hoksannut että tuommoinen lapsi voi kasvaa, että tuo poika voisi hiipiä huoneesesi, että tuo poika voisi ryöstää rauhan sekä sinulta että talostasi. Ha — ha — kuinka olet joutunut kiipeliin, Gunnar Haugen! sillä se mies, näetkös, hän seisoo tässä. Missä on arvosi nyt? kyseleppäs sitä kylässä. Muserrettuna kuin lasi jalkojen alla. Tässä seisoo se mies, näetkös. Hän seisoo yhtä vakaasti säärillänsä kuin sinä, Gunnar Haugen, ja häntä hävettäisi ottaa vaaterepalettakaan talostasi. Ei lankaakaan ole minun ruumiillani, jota voisit osoittaa sanoen: 'sen hän on saanut Gunnar Haugen'ilta!' Kas tuossa on koko mytty!". Hän otti kiveltä mytyn, heitti sen Gunnarin jalkojen juureen, ja juoksi täyttä laukkaa tiehensä. Aidan vieressä kääntyi hän vielä, uhkasi nyrkillänsä ja huusi niin että kajahteli: "Mustalaisesta pääset nyt Gunnar Haugen, mutta saat sen sijaan kasvattaa mustalaisen lasta!" Hän nauraa hohotti, hyppäsi aidan yli ja juoksi pois tietä myöten.
Gunnar jäi seisomaan ikäänkuin kivettyneenä pelosta. Hän kääntyi. Siinä seisoi Liv kuolon kalpeana, nojaten ovenpieltä vasten.
"Kuulitko tuon?" kuiskasi Gunnar, astuen Livin luo. "Kuulitko mitä hän viimeiseksi huusi?"
Liv painoi vaan päätänsä, mutta ei sanaakaan kuulunut hänen huuliltansa, kasvonsa olivat jäykät. Gunnar katseli häntä hämmästyneenä.
"Miksi et vastaa?" huusi hän ja äänestänsä kuului sielun tuska, "tiedäthän ett'ei se ole totta, Sinä, joka olet minulle rakkaampi omaa elämääni, joka olet täällä käynyt niin puhtaana ja valoisana, jonka edestä olen rukoillut aamuin ja illoin — sinä voisit — — ei, se on mahdotointa! Naura tuolle jutulle, Liv! Naura vaan! Tämä on ollut paha uni, jonka Jumala on lähettänyt meille koetukseksi, mutta nyt se on mennyt, näetkös — tyttäreni; ainoani —" — Hän taputti Livin poskea ja pusersi hänen kättänsä.
Liv oli ääneti, ja hänen kätensä oli kylmä ja hermotoin.
"Miksi et vastaa?" jatkoi Gunnar ja hänen silmänsä hohtivat, "tiedäthän että kaikki on valhetta; mutta miksi et vastaa? Sinun pitää karkoittaman syntiä, tiedätkös sitä Liv? Ja jos minulla olisi tytär, joka näin minua palkitsisi, joka voisi tehdä näin julman synnin, vaikka hän tietää paremmin käyttäidä, ajaisin minä hänet luotani niinkuin heittiön ainakin, hän ei näkisi sitä päivää enää, jolloin sanoisi minua isäkseen — mutta vastaa nyt — miksi et vastaa? Eihän se kuitenkaan ole totta, tiedän ma?"
Hän itki ja nauroi yht'aikaa, tuo vanha mies, joka siinä seisoi, pusertaen tyttärensä kättä.
Liv hohotti päätänsä, hengitti syvään, ja Gunnar kuuli hänen kuiskaavan:
"Se on totta — jok'ainoa sana".
Gunnar päästi käden irti, hänen jäykät kasvonsa jäykistyivät vielä kovemmiksi. Hän kääntyi ja meni vakavin askelin tupaan ja pani oven jälkeensä lukkoon.
Liv kuuli sen, ja tuo ääni vihlasi korvia, vihlasi sydäntä. Kylmä väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, vaan hän ei liikkunut. Hän ei itkenyt, hän ei nauranut, eikä enää muistanut mitään. Hän katsoa tuijotti eteensä tyhjään autioon, eikä muuta huomannut, kuin tyhjää autiota. Hänen rinnassaan oli jotain särkynyttä. Hän hiipi kuin haamu kamariinsa luhdille ja tuli pian ulos jälleen, mytty kädessä. Sitten meni hän äänetönnä tietä myöten, ilman kyyneleitä ja luomatta silmäystä takaisin taloa kohti. Mihinkä menet, Liv? Hän ei tiedä, menee ainoastaan eteenpäin, kunnes vaipuu uupuneena maahan. Kai siellä on joku, joka nostaa hänet ylös.
"Ilta tulee olemaan hauska", sanoi hän aamulla leikkisänä ja hymyilevänä kuin lapsi. Ilta hämärtää, suloisena, kauniina, päivänpaisteineen, lauluineen. Mutta Liv seisoo keskellä tätä ihanuutta vanhana mieleltään, vanhana mietteiltään. Haugenin ikkunasta oli hän ikävöiden katsonut ulos, huoaten: "Oi, kun pääsisi ulos maailmaan". Nyt lähdet ulos maailmaan, Liv, ja se väsyttää sinua jo. Sinä kuuntelit liian hartaasti Aslakin satuja. Sinä lepäsit punaisessa sängyssä ja siitä tuli punertavia liekkiä, sinä lepäsit sinisessä, ja siitä tuli kylmää vettä. Kuule kuinka suloisesti lintuset sulle puissa laulavat! Niin, eilen, — eilen sinäkin vielä lauloit. Katso kuinka lempeästi ja ystävällisesti auringon säteet loistavat ruohikossa! Niin, eilen, — eilen sinä rakastit yhtä lempeästi. Liv, Liv, miksi teit sä tuon synnin!
Kuinka hyljättynä kuljet tuota tietä myöten, itku tukehdutettuna, sydän tukehdutettuna, ajatukset tukehdutettuina. Ken sinua rakastaa koko avarassa maailmassa? Ei kukaan, ei kenkään.
Rohkeutta, Liv, taivas sinertää ylläsi tänä iltana, siellä on Se, joka näkee ja valvoo.
Mutta tuvassaan istuu Gunnar ja siellä on kylmää ja kolkkoa. Muutamat puoleksi sammuneet hiilet savuttavat takassa, joukko kuivia lehtiä on nurkassa. Itse hän istuu pöydän ääressä ja katselee tuijottaa ulos ajatusten maailmaan. Laskeva aurinko purpuroitsee taivaan kantta. Se luopi hohteensa kylään menevälle tielle, missä Liv uupuen kuljeskelee. Se hohtavi Haugenin ikkunan ohitse, vaan ei pääse sisään, ja Gunnar ei sitä huomaa. Gunnar katsoo ulos muistojen maailmaan, ja muistot hyppivät hänen ympärillänsä kuin keijukaiset. Hän ei näe tietä, mutta on tuntevinansa suota jalkojensa alla. Silmien edessä mustenee, korvissa suhisee. Tahdotko seurata häntä vaarallisella matkallansa? Mitä luulet hänen näkevän?
Hän näkee nuoren kauniin miehen, korkeakasvuisen, notkean ja leveärintaisen. Mainitse minulle pulskeampi poika näillä tienoilla, kuin Gunnar. Hän ei huoli taivaasta eikä helvetistä, ei Jumalasta eikä perkeleestä. Mitä tuommoisista lasten loruista! Hän voi näyttää nyrkkiänsä, joka sanoo: "tule jos uskallat", hän voi lyödä taskullensa, jossa rahoja kilisee, mitäpä hän muuta tarvitseekaan? Hän voi tehdä mitä vaikeimpia Hallingin hyppäyksiä, pyöriä ilmassa kuin pallo ja kuitenkin taas päästä alas jaloilleen. Kas tässäpä aika mies! Hän tietää varsin hyvin että toverit pelkäävät hänen nyrkkiänsä, ja hän tietää hyvin että tytöt katselevat häntä kun hän suksillaan lentää vuoria ja mäkiä alas, jotta kiviä hänen ympärillänsä tuiskuttaa ja linnut turhaan koettavat lentää kilpaa. Silloin seisoivat he siinä peloissaan, mutta Gunnarin sääret eivät vavisseet näissä rohkeissa tempuissa. Ihmettäkö siis että hän sai vaimokseen kauniimman ja rikkahimman tytön kaikista. "Hän voi kiittää onneansa että sai minut", sanoi Gunnar, ojentaen itseänsä. — Oikein, Gunnar, ole kopea ja ylpeä niin kauan kuin voit, mutta vuosi ei ole varsin pitkä aika. Eikä vuosikaan kulunut ennenkuin häät olivat Bergel'issä. Sielläkin sinun piti olla etunokassa sekä suullasi että nyrkilläsi. Mitä pahaa nuo mustalais-raukatkin sulle tekivät, jotka pyysivät päästä katon alle ja saada ruokaa? Ei mitään — mutta "mustalainen on mustalainen", sanoit sa, ja ulos heidän täytyi mennä.
Oli kummallinen ilta tuo. Satoi rankasti ja tuuli kävi, hiukset olivat tuulen vallassa, mutta sinä olit saanut vertaisesi tuossa pitkässä, tummassa, mustatukkaisessa ja matala-otsaisessa miehessä. Sinä pusersit häntä syliisi jotta rinta oli haleta, mutta hän tarttui sinun käsivarsiin pitkillä sormillansa, jotta melkein olit laskeutua polvillesi. Sinä heitit vekarajalkaa, mutta hän kompastui hiukan ja seisoi taas yhtä vakaana jaloillansa. Ihmisjoukko seisoi ympärillä katsellen ja ärsyttäen sinua. Ja sinä et voi mustalaista kukistaa, Gunnar, sinä kylän väkevin mies. Se poltti sydäntäsi, sinä jännitit suoniasi niin paljon kuin jaksoit, koettaen yhä uudestaan, mutta mustalainen piti puoltansa. Silloin voimasi uupuivat. Veri vyöri tulivirtana suonissasi, et hallinnut itseäsi enää, sinä tartuit puukkoon ja — se oli tehty.
Paksut pilvet pimensivät taivasta, mutta ylt'ympäri seisoivat häävieraat säikähtyneillä muodoilla ja katselivat mustalaista, joka, verta vuodattaen, makasi maassa ja valitti haikeasti. Gunnar seisoi kalpeana siinä vieressä. Ensikerran Gunnar pelosta vaaleni, mutta vielä kalpeammaksi hän kävi kun vaimo parkuen syöksi esiin joukosta. Se oli mustalaisen vaimo, pieni lapsi oli hänellä selässä. Hän repäsi huivin päästänsä, jotta mustat hiukset pääsivät valloilleen, juoksi sitten Gunnarin kimppuun, tahtoen repiä häntä kynsillänsä ja huutamalla vaatien häneltä miestänsä takaisin. Ihmiset vetivät hänet syrjälle, vaan Gunnar ei sanonut sanaakaan. Vaimo koetti syöstä esiin taas, hän uhkasi nyrkillään, hän kirosi, hän itki. Heittäysi sitten miehensä yli siunaten ja kiroillen yht'aikaa.
Miehiä tuli, jotka ottivat Aslak Braaten'in ja kantoivat hänet tupaan.Mutta vaimo ei tahtonut päästää ruumista. Hän piti röijystä kiinni.Gunnar kulki jälessä ja käski heitä varovasti kantamaan. Vaimo kuulihänen äänensä, hän kääntyi portailla ja huusi kaikkein kuullen:
"Olen, muistava tätä päivää; sinä et ole saava unta silmiisi, ei rauhaa yöllä eikä päivällä, niin kauan kuin Guro voi jaloillansa kulkea. Minä seuraan sinua ja pidän sua muistossa vaikka minne kulkisit, sinä roisto, minä kiroon sua ja toivon sinulle pahaa jokaisella hengenvedolla, niin kauan kuin elän. Häpeä sinulle ja suvullesi!" Ihmiset katselivat Gunnaria ja arvelivat tätä kauheaksi, mutta Gunnar meni kutiin.
Tästä päivästä saakka hän ei enää nauranut. Gunnar vangittiin ja tuomittiin kuuden vuoden rangaistustyöhön. Tämä olisi voinut kukistaa väkevimmänkin. Katso kuinka tytöt sinua katselevat, Gunnar, kun nyt lähdet kaupunkiin jalat raudoissa, vaikka sinä kätket kasvosi surusta ja häpeästä. Kuinka nyt käy talosi ja vaimosi, joka, niinkuin tiedät, on raskaana. Hän riippui kaulastasi ja itki niin että sydän oli haljeta kun sinut pantiin kärryille. Entäs rikkautesi, komeutesi, kauneutesi? Eikö niistä ole yhtään apua?
Näinä päivinä taistelit taistelun elämästäsi, Gunnar. Olit vahva kuin kallio ja sinä kestit sen. Vaan muistatko noita pitkiä, pimeitä öitä, joina kääntelit ruumistasi oljilla etkä saanut unta silmiisi; kun yht'äkkiä hyppäsit jalkeille ja olit näkevinäsi tulisilmiä, jotka sinua katselivat; kun vapisit pelosta niinkuin haavan lehti, huo'aten ja lyöden lattiaan, saamatta rauhaa, saamatta unta. Ja silloin sait sanoman kotoa, että vaimosi oli sairastunut surusta ja kuollut, mutta että pieni tytär eli hänen jälkeensä. Ja sinä et ollut häneltä anteeksi saanut etkä voinut lähteä katsomaan viimeistä kertaa hänen kylmiä, kalpeita kasvojaan, et saanut lähteä ottamaan syliisi sinun ensimmäistä lastasi.
Olisikohan kukaan voinut tuntea sinua istuessasi tuossa, silmät verisinä itkusta ja valvomisesta. Et puhu ainoatakaan sanaa kellekään ihmiselle, eikä kukaan tässä maailmassa olisi voinut sinua lohduttaa. Mutta sinä pääsit kuitenkin Jumalan luo ja sait voimaa ja lohdutusta. Nyt kai uskot sekä taivaan että helvetin muuksi, kuin loruiksi, kun istut vavisten kirja kädessä yhä lukien, kun muut sinun ympärilläsi nukkuvat? Muistatko sielusi tuskaa, muistatko kuinka epäilit ikinä autuaaksi pääseväsi? Muistatko palavia rukouksiasi, kun usein yön pimeydessä heittäysit pois vuoteelta ja polvillasi rukoilit anteeksi-antamusta ja rauhaa? Semmoisina aikoina ajatuksia syntyy ja raivovan myrskyn perästä tulee ilma vihdoinkin tyyneksi.
Päästyänsä vapaaksi oli Gunnar synkkä ja totinen mies, mutta tahdoltaan voimallinen. Hän kammoi maailmaa ja kaikkea, mitä maailmaan kuului; lukemisella ja rukouksilla tahtoi hän syntinsä sovittaa ja maksaa nuoruutensa leikit ja kevytmielisyyden. Jumalan-pelkoa hänessä oli, vaan se oli enemmän orjan kuin lapsen. Et olisi voinut uskoa häntä vaan 28 vuotiaaksi; hän kävi pää kallistuueena, ikäänkuin olisi pelännyt katsoa ympärillensä. Kasvot olivat jäykät ja kolkot, ei koskaan kuultu hänen laskevan leikkiä, ei koskaan nähty hänen hymyilevän. Yhtenä aamuna oli muuan mies nähnyt erään toisen miehen istuvan kotipaikkansa kirkkomaalla katselemassa erästä ristiä ja ikäänkuin lukevan siitä. Hän oli istunut kauan aikaa, nousi sitten, mutisi jotain itsekseen ja pyyhki jotakin silmistänsä. Myöhemmin päivällä kuuli sama mies, että Gunnar oli palannut kotia jälleen, tuo mies kirkkomaalla oli kaiketi ollut Gunnar, mutta häntä oli ollut mahdotoin tuntea. Ihmiset kertoivat hänen käyneen siinä talossa, missä Liviä, hänen tytärtänsä, oli kasvatettu, ja että niiden yhtyminen oli ollut kummallinen. Gunnar oli istunut tytär sylissä koko päivän ja silitellyt hänen päätänsä. Monta sanaa hän ei ollut puhunut Liville, sillä joka kerta kun hän aikoi puhua tuli itku kurkkuun ja hän vaikeni. Hän oli sitten neuvotellut tuon talon väen kanssa ja ennen viikon kuluttua oli Gunnar lähtenyt pois tienoolta tyttärineen, eikä kukaan tiennyt minne. Talonsa oli hän myynyt ja antanut puolet sen arvosta köyhille.
Gunnar osti itsellensä maatilkun lännen puolella, niin kaukana ihmisistä kuin mahdollista, ja siellä hän sitten oli asunut. Hän ei tahtonut tuntea ketään eikä kukaan tahtonut häntä tuntea. Hän tahtoi kätkeytä pois koko maailmasta. Hän oli ollut puun kaltainen, joka oli mahtavia oksia kasvattanut päästäksensä vaan likelle syvyyttä, josta ei voinut enää päästä ylös. Sentähden oli se kaadettava, se ei kelvannut, mutta juuresta oli oksanen kasvava suoraan ja korkeaksi päivää kohti, ja tätä nuorta vesaa Gunnarin oli hoitaminen. Sentähden hän ei saisi tuntea isäänsä eikä sitä elämää, jota tämä oli kokenut nuoruutensa päivinä. Gunnar rakasti Liviä, niinkuin isä rakastaa ainoata lastansa, hän ajatteli kauhistuen itseänsä, rakensi sitten aidan Livin ja maailman välille, vartioitsi jokaista hänen askeltansa, opetti häntä tuntemaan Jumalaa ja hänen pyhää sanaansa siitä asti kun Liv voi jotain käsittää. Tämmöisessä maassa piti Livin kasvaa ja rehoittaa ja Jumala oli siunaava häntä ja hänen isänsä työtä.
Ja nyt Liv oli häntä pettänyt! Viimeinen ja ainoa side, joka oli Gunnaria sitonut maailmaan, oli katkennut. Tuossa hän nyt istuu, vanhus, katselee ulos ajatusten maailmaan ja muistot hyppivät hänen ympärillänsä kuin keijukaiset.
"Herra Jumala! älä anna minun olla heikko tällä hetkellä! Sinä rankaiset kovasti, mutta minä olen sen kaikki ansainnut, tapahtukoon tahtosi!" Hän istui kauan mietteissään. "Enkö ole tehnyt oikein? Herra Jumala! vahvista minua tässä kiusauksessa!" Kylmä hiki kostutti hänen otsaansa ja hän oli varsin kalpea. "Entäs jos olisit väärin tehnyt? Täällä oli pimeä, sanoi hän, ja hän tarvitsi valoa. Mutta minäpä päästin kiusaajan tänne —" — Hän hyppäsi seisaalle ja avasi oven. "Liv!" huusi hän käsi lukossa, meni sitten ulos pihalle, etsien häntä silmillään. "Liv! Liv!" huusi hän ja äänensä tärisi. Äänetöintä kaikkialla. Autiota, pimeätä joka haaralla. Ainoastaan tuuli hajoitti hänen hapsiansa ja vinkui surkeasti oven suussa, jonka saranat narisivat. Hän kääntyi, meni sisään. Kylmä oli tuvassa. "Herra Jumala, älä anna mun olla heikko!" Hän istui takalle, kädet ristissä, huulensa liikkuivat, vaikk'ei ääntä päässyt niiden yli. Vaan Jumala kuuli hänen rukouksensa Livin puolesta. Viimein meni hän ottamaan Raamatun hyllyltä. Matheuksen evankeliumin 10 luku sattui hänen eteensä ja hän luki:
"Älkäät luulko että minä olen tullut rauhaa lähettämään maan päälle; en ole minä tullut rauhaa vaan miekkaa lähettämään. Sillä minä tulin ihmistä isäänsä vastaan riitaiseksi tekemään, ja tytärtä äitiänsä vastaan ja miniätä anoppiansa vastaan. Ja ihmisen vihamiehet on hänen perheensä. Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enemmän kuin minua, ei se ole minulle sovelias; ja joka rakastaa poikaansa ja tytärtänsä enemmän kuin minua, ei se ole minulle sovelias. Kuka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, ei se ole minulle sovelias".
Gunnar katseli katselemistaan näitä sanoja. Hän uskalsi tuskin hengittää. Mutta yht'äkkiä silmänsä säteilivät ja kyyneleitä vieri poskia myöten. "Jumalalle kiitos tästä!" sanoi hän, "se synti mulla ei siis ole kannettavana. — 'Joka rakastaa tytärtänsä enemmän kuin minua, ei se ole minulle sovelias'. — Herra Jumala! suo minun olla sinulle sovelias, suo minun olla sinulle sovelias". Päänsä vaipui Raamatun nojalle. Oli niinkuin mielensä olisi käynyt keveämmäksi itkiessään ja hän yhä rukoili huo'aten: "Herra! suo minun olla sinulle sovelias!"
Yö tuli, varjot pitenivät ja pimenivät ja tuvassa oli pilkkosen pimeä; mutta Gunnar ei sitä huomannut. Ja ensimmäinen auringon säde, joka loisti tunturin yli seuraavana aamuna, näki Gunnarin vielä penkillänsä istuvan. Kasvot olivat kalpeat ja silmät veriset, mutta katsantonsa osoitti kuitenkin rauhaa ja tyynyyttä kun hän istui siinä kädet ristissä kertoen:
"Joka rakastaa tytärtänsä enemmän kuin minua, ei ole minulle sovelias!"
Sinä yönä oli hän taistellut, mutta voittanut.
Liv istuu erään puun juurella, pitäen lastansa rinnoillaan. Ruskea, paljas jalka näkyy hameen alta ja silmä katsoo surumielisesti sinitaivasta kohti. Hän on laihtunut sitten kun viimeksi hänet näimme ja näyttää väsyneeltä, uupuneelta. Vaan siitä asti kuin lehdet rupesivat puhkeamaan onkin hän kuljeskellut paikasta toiseen, talosta taloon lapsi selässä, kysellen Aslakia. Hän tuskin suo itsellensä mitään lepoa, sillä nyt on kysymys siitä, pitääkö hänen voittaa vai kadottaako. Hän on kuullut että korkealla tunturilla oleskelee joukko mustalaisia ja yhtä niistä luulee hän, kertomuksen mukaan, Aslak'iksi. Mutta useinpa on hän ollut yhtä likellä ja hävinnyt kuin unelma taas.
Liv istuu puun juurella, lapsi sylissä. Huivin on hän ottanut päästänsä ja käärinyt sen lapsen ympäri, vaatteet ovat sieltä täältä repaleiksi käyneet, jotta paljas olkapää näkyy paidan alta. Mutta olkoon, olkoon, jos hän vaan pääsisi minne ikävöi! Hän on laihtunut ja on vanhan näköinen, vaikk'ei ole kulunut enempää kuin vuosi. Mutta juonteet suun ympärillä sanovat että tämä Liv, joka puun juurella istuu, ei ole sama vilkas, luottavainen tyttö, joka istui Haugen'in tuvassa ja toivoi pääsevänsä ulos maailmaan. Nyt seisoo hän täysikasvuisena vieraitten parissa. Häntä on koetettu elämän totisuudessa, taistelussa ja surussa, ja hän on vahvistunut; sillä Jumala ei häntä hylännyt eikä hän hylännyt Jumalaa. Kuinka sairaan ja kärsivän näköinen hän on! mutta hänen kasvonsa osoittavat lujaa tahtoa, niin lujaa, ettei se muutu ennenkuin hän itse kaatuu. Hän katselee kauan, hellästi lastansa. Se nukkuu vielä, hän nousee varovasti, sitoo kannattimen molempain hartioiden yli ja vartalonsa ympäri, jotta lapsi ei voi pudota. Ja siinä seisoo hän valmiina kulkemaan eteenpäin, mihin — sitä hän ei oikein tiedä. — Hän katselee laskevaa aurinkoa, mutta seutu, joka hymyilee sen loisteessa, ei häntä ilahuta. Hän miettii mihinkä kääntyä. Katsoo tunturia, huokailee syvään ja kulkee suoraa tietä sinnepäin. Missä tulet olemaan yötä, Liv? Ehkä tunturilla aukean taivaan alla. Eihän se ole ensi kerta, ja kesä-yö on valoisa ja lämmin. Tuossa hän nyt kulkee kanervikossa ja ruohikossa viheriäistä vuoririnnettä ylös, paljain jaloin, kallis taakka selässä. Väliin hän seisahtuu, etsien uutta jalan alusta, ja sitten hän taas käy eteenpäin yhtä hiljaa kuin ennen.
Kuinka ihanata kun aurinko laskiessaan tunturia purppuroi. Tuossa huippu huipun vieressä, piikki piikin vieressä taivaan rantaan asti, ikäänkuin sotureita sinisissä vaipoissaan, ja alhaalla tunturin juurella, jossa sinä istut katselemassa, ruskea kanervikko punaisine kukkineen penikulmien pitkältä katajien ja pienien pensaitten välillä. Sadelintu lentää valittaen tunturilakean yli ja katselee sinua suurin silmin, sopuli hiipii jalkojesi luo ja näyttää vihoissansa valkoisia hampaitaan. Mutta sinä heittäyt pitkällesi sammalille, ojennat käsivartesi ja annat raittiin vuori-ilman syleillä itseäsi ja virvoittaa väsyneitä jäseniäsi. Syvällä tuolla alhaalla on laakso viheriöine lehtoineen, viljavine peltoineen ja puuhaavine ihmisineen. Hieno sininen savu nousee välistä puiden väliltä; jos on tyyni, voit kuulla kellon soitantoa. Ja tuolla ylläsi on sininen taivaan laki, niin korkea, kirkas ja valoa täynnä, jotta näyttää ihan läpinähtävältä. Ja sinä itse makaat niin korkealla, ikäänkuin ilman virran kantamana taivaan ja maan välillä. Kuinka lumihuiput hohtavat! Syvä pimeys peittää nyt laakson, kun aurinko on sille hyvästi-jättänyt, mutta vuorilla näkyy vielä liepeet sen purppura-vaipasta. Kuninkaallista seuruetta se vaatii kunnes vaipuu aaltojen helmaan. Ruhtinatar kulkee eteenpäin ja soturit tekevät kunnioitusta hohtavissa asuissaan. Ilma on täynnä kaikua ja suhinaa, valo vaalenee vaalenemistaan, viimein jääpi ainoastaan hohtava reunus valkoisille vuorihuipuille, ja yö tulee uneksuen hämynsä kanssa, muutamine vaaleine tähtineen siellä täällä taivaan kannella.
Tämmöinen yö on ihana mustalaiselle. Tuli leimuaa ja räiskyy. Sen ympärillä istuvat miehet korien ja maljojen välillä, ja valkea valaisee heidän ruskeita villiytyneitä muotojaan. Naiset istuvat mustina, likaisina juttelemassa kahvipannun ympärillä, nuuska-rasia taskussa, ja lapset vyörivät kanervikossa. Heidän jalkojensa juuressa makaa laakso syvimmässä unessa ja he istuvat tuolla ylhäällä herras-istuimella, lukien pahaa elukoille ja ihmisille, joiden luona ovat vieraissa käyneet.
Vähän erikseen toisista makaa Aslak Braaten. Toiseen käteen nojaa hän päätänsä, toisella repii hän kukkaset kanervista ja heittää ne tuulen valtaan. Muutamat makaavat valkean ääressä, toiset istuvat vanhan Guron ympärillä, joka, savipiippu suussa, kanervikossa kertoelee niistä kepposista, joita hän on eräälle talonpojalle tehnyt. Välistä katsoo hän syrjään Aslakin puoleen, vetää taas piipusta savua ja alottaa uudestaan. Mutta Aslak ei nä'e, eikä kuule, eikä huoli mistään ympärillänsä. Hän on ollut synkkä ja ääneti siitä hetkestä asti kun yhtyi vanhaan seuraansa. Jotain kaivaa hänen sydämmensä juurta, jotain, mitä hän ei voi poistaa, vaikka samoo kaikki maat ja manteret. Mitenkä nyt lienee Livin laita? Hän oli rakastanut Liviä niin sydämmellisesti ja kuitenkin oli totuutta Livin sanoissa kun hän kuiskasi: "Aslak, Aslak! että näin taidat minua pettää!" Hän tunsi että tämä oli totta. Hän tahtoi tukehduttaa omantunnon ääntä, vaan se ei onnistunut. Liv oli luottanut häneen, oli täydellisesti antaunut hänen valtaansa, katsomatta taaksensa, ja hän oli tullut noin palkituksi. Tämä poltti Aslakin sydäntä. Missä hän nyt kulkee? Istuu kenties turvatonna tien varrella jossakin, kiroten sitä päivää, jolloin Aslak astui hänen isänsä tupaan. Ei, hän ei kiroillut ketään, siksi hän oli liian hyvä. Entäs lapsi! Aslak vapisi, hän kääntyi toiselle kyljelle, vaan ajatuksiansa hän ei voinut poistaa. Hän oli kuullut että Liv, niinkuin heittiöt ainakin, oli heitetty ulos isänsä talosta, vaan missä hän oleskeli, siitä ei Aslak ollut mitään tietoa saanut. Liv oli aina Aslakin mielessä minne vaan hän kääntyi, vaan ei lapsellisessa ja hymyilevänä, niinkuin muinoin heidän kuiskatessaan yhdessä. Hän oli näkevinänsä Livin totiset suuret silmät, niinkuin sinä iltana, jolloin Liv luki: "voi sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee!" Ja sitten tulivat lapsuuden muistot, jolloin hän istui kasvatus-isänsä huoneessa ja kuuli hänen puhuvan Jumalasta ja autuudesta, kuolemasta ja tuomiosta. Oli niinkuin Liv vetäisi kaikki nuo esille, ja hän pelkäsi sitä. Kerran oli hän pyytänyt Livin lukemaan itsellensä tuhlaaja-pojasta. Oliko hän nyt muuta? Hän oli eroitettu sekä Livistä että Jumalasta. Huh! — tätä ei hän kestänyt! Hän katseli ympärillensä. Tuossa he makasivat kuorsaten nuo ryysyiset, likaiset naiset. Ne ilettivät häntä. Tuommoisten seurassa hänen piti olla, hänen, joka oli syleillyt Liviä. Mutta mitenkä irtauntua? Mihinkä kääntyä? Ei hän voinut paeta äitinsä luota juuri nyt kun oli antaunut hänen valtaansa. Tuli oli sammumaisillaan; muutaman kerran se leimusi vielä, mutta sammui taas. Kaikki oli käynyt äänettömäksi, hiljaiseksi tunturilla. Enin osa joukosta oli pannut maata, muutamat odottivat Puna-Niiloa ja Sukkela-Jaakkoa kylästä, jossa olivat kuulemassa uutisia ja vakoomassa. Aslak vaan makasi yhä itsekseen samassa paikassa. Silloin kuuli hän jonkun yskivän lähellänsä. Hän katsahti ylös. Siinä istui Guro, hänen äitinsä, jalat ristissä allansa ja imi piippuansa. Guro ei ollut huomaavinansa että Aslak ikäänkuin säikähtyi.
"Nyt, poikani", sanoi hän ja puhalsi suustansa savun, "huomis-iltana menemme Aarret'in pitoihin; siellä saa sekä ruokaa että juomaa, sillä se mies on rikas, ja ehkäpä vaatteitakin saadaan sieltä".
"Menkööt ne, jotka tahtovat, mutta ei kukaan ole näkevä Aslak Braatenia siellä".
"Sinä tahdot siis istua täällä ja kärsiä nälkää?"
"Ei tarvitse kärsiä nälkää jos ei tahdo, mutta minusta voi elättää itseänsä toisella tavalla, kuin teeskentelemisellä ja valehtelemisella ja varastamisella".
"Niinhän kettu aina puhuu kun on nälissään ja lihava hanhi sen edessä".
Aslak ei vastannut.
Guro istui häntä katselemassa ja huomasi selvästi mitä hänen mielessänsä liikkui. Hän siirtyi likemmäksi Aslakia, tarttui hänen käsivarteensa, pusersi muutamia kyyneleitä silmistään ja ruikutteli:
"Ethän aio jättää vanhaa äitiäsi, Aslak? — minä vanha vaimo saan istua yksinäni tunturilla. Mihinkä minun on kääntyminen, minulla ei ole ketään paitsi poikani. Aslak — minä rakastan sinua niin paljon, Aslak!" Hän riippui kiinni pojastaan, itkien ja valittaen.
"Oi, älä huoli äiti, — sinä olet pannut suitset niin lujasti kiinni, ettei hevonen voi riistää itseänsä irti. Mutta etkö nyt ole tyytynyt minuun? Yksi oli, joka olisi voinut saada minut pois sinun luota ja kaikesta muustakin —" Aslak tarttui kanervapensaasen, repäsi sen maasta juurineen ja heitti sen luotansa. Sitten makasi hän niinkuin ennenkin. Guron silmät katselivat häntä vakoen, hän ei tohtinut koskea tuohon haavaan.
Samassa kuului ääniä, jotka lähestyivät. Olivat joukon muita jäseniä, jotka vetivät esiin erään vaimon, lapsi sylissä. Hän oli kysellyt Aslak Braatenia. Aslak hypähti jalkeille ja jäi seisomaan, ikäänkuin suonenvedosta, suu ja silmät selällään. Oliko se unta? Tuli leimahti jälleen, ja hän näki — Livin. Niin, hän se oli, kalpea ja maahan vaipumaisillaan väsymyksestä. Liv katseli Aslakin silmiin ja ojensi hänelle lapsen.
Maa poltti Aslakin jalkojen alla, hän juoksi esiin, tarttui Livin käteen ja veti hänet puolehensa. "Liv — tule tänne —", änkytti hän ja äänensä tärisi, "he eivät tee sulle pahaa, eivät saa koskeakaan sinuun. Herra Jumala, että sinä tulit". Hän otti lapsen käsivarrelleen, painoi sitä rintaansa vasten, katseli sitä, ja kuumia kyyneleitä vuosi hänen poskiansa myöten. Lapsi oli pelastettu, Liv näki sen, vaan hän ei jaksanut enää, hän vaipui alas kanervikkoon ja meni tainnoksiin.
Tointuessaan makasi Liv käärittynä muutamiin peitteisin ja tyyny pään alla. Lapsi lepäsi hänen käsivarrellansa. Hänen ympärillänsä oli niin hiljaista, raitista ja avarata että hän huomasi makaavansa taivaan kannen alla. Silloin joku, kallistuen hänen ylitsensä ja hellästi pyyhkien hiukset hänen otsaltansa, kuiskasi:
"Onko sinun jano, tai tahdotko jotakin?"
Liv pudisti päätänsä ja koetti nousta, nojaten kyynäspäähän. Mutta joku käsi tarttui varovasti hänen vartaloonsa ja laski hänet alas jälleen, ja sama ääni kuiskasi:
"Nyt sinun täytyy levätä, sinä sitä kyllä tarvitset, ei sinun tarvitse pelätä, kyllä minä valvon".
Se oli Aslakin ääni, sen hän selvästi kuuli, hänen kätensäkin oli niin lämpöinen. Liv ummisti silmänsä, hän makasi ikäänkuin horroksissa, ei hän tietänyt nukkuiko vai oliko valveilla, sillä mielikuvituksia kokoontui hänen ympärillensä, toinen toista oudompi. Mielestänsä häntä nostettiin ja tuuditeltiin, eikä hän voinut, eikä tahtonut liikahtaa. Sanomaton rauha oli hänet valloittanut; hän ei tuntenut mitään vaivaa enään. Jalat, jotka olivat olleet niin arat, eivät enää polttaneet. Tuntui kuin tuulen henki niitä vilvoittaisi, ja hän makasi niin pehmoisella vuoteella, lapsi rinnallaan, ja Aslakin hän oli löytänyt. Hän ummisti silmänsä, korvissansa humisi, mutta tuo humina tuuditti vaan lepoon. Hän oli liian väsynyt ajattelemaan ja näkemään ja Aslak istui uskollisesti valvomassa. Hän oli käärinyt Livin ympäri pehmoisimman peitteen mikä hänellä oli, hän oli pessyt hänen jalkansa ja voidellut niitä vilvoittavalla voiteella. Hän oli uudestaan virittänyt valkeaa, jos Livin kenties olisi kylmä tahi jos hän jotakin tarvitsisi. Näin hän istui Livin vieressä, pitäen hänen kädestään kiinni ja tarkastellen jokaista liikahdusta hänessä samalla huolella kuin äiti sairaan lapsensa vuoteen vieressä. Hän kohensi tyynyä, kääri peitettä paremmin hänen ympäri, kun hänen oli vilu, kuunteli jokaista hengenvetoa ja koetti valtasuonta, tykyttikö se kovasti. Välistä kumartui hän suutelemaan lasta. Ja hänen yllänsä on korkea taivaanlaki vaaleine tähtineen. Hän luopi välistä silmänsä sinne. Sinä et puhu, Aslak, mutta ajatukset, jotka tänä yönä mieltäsi täyttävät, ne voivat sovittaa paljon. Nyt istuu hän yksinänsä Jumalan kanssa ja Livin käsi hänen omassaan. Hän ei huomaa väijyvää käärmettä kanervikossa, joka on valmis pistämään. Se on vanha Guro. Tämä näkee, väijyy, miettii. Mutta Aslak vartioitsee uskollisesti yössä, Jumala yllänsä, Livin käsi hänen omassaan.