Arvid piispa antoi käskynsä ruhtinaan arvokkaisuudella, niinkuin hän itse asiassa olikin tähän aikaan Suomen todellinen ruhtinas ja herra. Joka kerta kun kuningasvalta Ruotsissa oli voimakas, veti se ohjakset kireälle ja koetti kaikella tavalla masentaa kirkon mahtavia ruhtinaita Turussa. Mutta jos sen voima oli murtunut ja heikko, niinkuin nyt, jolloin maa ei tunnustanut tanskalaista kuningasta omaksensa ja nuoren valtionhoitajan oli pakko kaikin keinoin tavoittaa kirkon ystävyyttä ja kannatusta, niin tarttuivat Turun piispat itse ohjaksiin. Arvid piispa oli viisas ja toimelias herra ja hän tiesi mitä ajat vaativat. Ei kukaan uskaltanutkaan vastustaa hänen käskyjänsä. Hän istui siinä vartevana, suorana ja ylhäisenä parhaassa miehuuden ja mahtinsa voimassa. Hän oli tuskin viidenkymmenen vanha iältänsä, komea vartaloltansa, komea piispallisessa puvussansa, täysin tajuten rajattoman mahtinsa ja valtansa koko kansan yli. Hän oli katolisuuden iltaruskon viimeinen loiste tässä pohjoisessa maassa ja yksi kirkon kunniakkaimpia sotureita; loistava tähti, joka kerran oli vajoava meren syvyyteen, mutta joka läpi aikojen hämärän loi loistonsa aina etäisimpiin sukupolviin asti, joille hänen mahtavuutensa ja oppinsa oli muuttunut vain vanhaksi taruksi.
24. Salaisista asioista, joita luostarissa yön aikana saattoi tapahtua, sekä kuinka mestari Gervasius esti turmiollisen seikan ilmi tulemasta.
Iltamessu oli päättynyt, illallinen syöty ja vähitellen hiljeni monien vieraitten tuottama hälinä Naantalin luostarissa. Kesäyö pimeni myöhään, mutta vihdoin kuitenkin peittyivät pitkät asuinrakennukset, arvokas temppeli sekä puutarhan tuuheat tammet yön hämärään vaippaan. Pieni kaupunki lepäsi unen helmassa. Hiljainen maininki loiski läheistä rantaa vasten, ja kaukaa synkältä selältä loisti iltaruskon viimeinen kalpeneva siinne. Yhdestä ikkunasta vain tuikki himmeä ja juhlallinen valonsäde; se oli ikuisen lampun valo, joka yöt päivät paloi Jumalan äidin kuvan edessä luostarikirkon kuorissa.
Aivan autiota ei kuitenkaan ollut eräässä luostarin kylkirakennuksessa, sillä sinne oli lyöttäytynyt yhteen kolme hyvää veljestä, mestari Gervasius, kirkkolaulaja veli Markus ja piispan hovimestari Cleopkas Gerde. Kaikessa hiljaisuudessa he olivat, sulostuttaaksensa päivän vaivoja, istahtaneet pöytään, jossa oli tarjona kylmää ruokaa sekä salaa kuljetettu ruukku tuota kuuluisata kirsikkajuomaa. Nämät järjestyksen valvojat eivät uskaltaneet sytyttää kynttilää siitä täysin oikeutetusta pelosta, että he tulisivat siten osottaneeksi käskynalaisillensa esimerkkiä, jota ei oikein kävisi kehuminen. Senpä tähden he istuivat melkein pimeässä, mutta siitä huolimatta heidän tottuneet kätensä löysivät helposti haarikan, ja heidän liukkaat kielensä liikkuivat päivän tapahtumien alalla. Heidän asemassaan olevat henkilöt tuntevat tavallisesti tarkalleen esimiestensä salaisuudet, ja jos meidän vuosisatamme pitkät korvat olisivat voineet ulottua kuuntelemaan tämän salaperäisen kolmimiehistön keskustelua, niin on luultavaa että tietäisimme paljoa enemmän kuin mitä nyt tiedämme 1500-luvun piispain sekä luostarin aikakirjoista.
Hovimestari selitti ystävillensä painavasti, niinkuin ainakin mies, joka tuntee mahtavien neuvottelut viidellä sormellansa, että syynä piispan äkilliseen käyntiin oli se, että valtionhoitajaa herra Steniä odotettiin ensi syyskuussa Turkuun, jolloin hän halusi persoonallisesti neuvotella Arvid piispan kanssa, miten valtakunta ja Suomi parhaiten puolustautuisi tanskalaisia ja venäläisiä vastaan. Sen ohessa että piispa katsoi tärkeäksi, että hänellä oli käytettävänä luotettavaa väkeä kaikkialla maassa, tahtoi hän samalla ottaa selkoa myös luostarin varallisuudesta, sen tapauksen varalta, että kirkon täytyisi, alistua sotaveroa maksamaan näinä huonoina raha-aikoina. — Ja sentähden, — jatkoi Cleophas Gerde, joka tavallisesti haarikan pohjaa kallistaessansa pisti hiukan latinaa joukkoon — sentähden kolikat pöytään,Gervasi! Tibi frater! Bonum potum, bonam sitem et bonum appetitum![Maljasi, veikko! Hyvää juomaa, hyvää janoa ja hyvää ruokahalua!]
— Hänen korkea-arvoisuutensa saisi mielemmin ajaa maasta kaikki kerjäläismunkit ja anekauppiaat, jotka hävyttömästi ryöstävät meidän köyhältä luostariltamme sen lailliset tulot, — vastasi vouti. — Hirtettäköön minut karsimattomaan koivuun, jos meillä koko tällä viikolla on ollut enemmän kuin viisitoista markkaa tuloja ripityksestä ja synninpäästöstä, sen jälkeen kuin tuo saksalainen peijari on ruvennut kuljeksimaan pitkin maata. Ja paljonko proventteja te luulette meillä nykyään olevan? [Proventeiksi sanottiin sitä maksua, jonka uusikot suorittivat elatuksestansa, ennenkuin heidät vihittiin nunniksi.] Yksi ainoa tyttönen tänä vuonna, pieni sievänaamainen neiti Bitze, on lahjoittanut meille talontontin ja muutamia laihoja niittyjä. Mutta mitä luulette ansaitsevamme muutamista köyhtyneistä leskistä ja ruotivaivaisista lapsista? Kauniita tuloja, veli Gerde, ja niitäkö hänen kunnianarvoisuutensa ei soisi meille köyhyydessämme ankaraa paastoa ja jokapäiväistä kidutusta kestäessämme.
Vouti mutisi nämät sanat epäselvällä äänellä, sillä hänellä sattui olemaan suu täynnä kinkkua ja juustoa, jotka erinomaisen lajinsa puolesta olisivat olleet omansa tyydyttämään hienointakin herkkusuuta.
— Meillä ei ole edes ollut varaa lunastaa sitä uutta taulua, joka tilattiin Danzigista kuoria varten. Meidän priorimme, isä Mathias on parasta aikaa toivioretkellä Jakob Compostellalaisen luo anoen hänen esirukouksiensa apua meidän surkuteltavaan köyhyyteemme, — huokasi kirkonpalvelia pannen haarikan pöydälle ja pyyhkäisi aimo kulauksen jälkeen tyytyväisesti suutaan.
— Loruja, — väitti hovimestari, jonka leukasaranat kirsikkajuoman ja siihen lisätyn erinomaisen ranskalaisen viinin vaikutuksesta rupesivat hiukan hitaasti toimimaan. — Ikäänkuin me emme Turussa tietäisi, että te otatte kultavitjat jokaisesta benedicitestä ja ritaritilan jokaisesta sielumessusta. Kuules, maisteri tai tohtori, mikä lienetkin, veli Bulvasi,ut ita clicam; — te paistatte omenanne perhanan hienosti itse kiirastulessa.
— Minä toivon ettet itse tule siellä paistetuksi, — vastasi vouti suuttuneena. — Siitä saakka kuin Kreeta Juhontytär antoi meille Bölen Maskussa, emme ole muita lahjakirjoja saaneet, kuin muutamia poltettuja kaskia ja kalavesiä, joissa ei ole muita kaloja kuin kiiskiä ja muikkuja ja päälle päätteeksi olemme saaneet riidellä niistä perillisten kanssa.
—Taceat hereticus, dum fideles laborant in vineto[Kerettiläinen olkoon vaiti kun uskolliset työskentelevät viinitarhassa.] — jatkoi hovimestari yhä vallattomampana. — Sanoppas, mitä muuta uutta te olette oppineet Vadstenassa, sen jälkeen kuin viimeksi tapasimme toisemme tässä hurskaassa talossa? Sanotaan että brigittiläiskunta on niin helläsydäminen, ettei ole vaikea saada synninpäästöä joistakuista pienistä rakkaudenseikkailuista, vai mitä arvelet,domine Abulfasi?Tämä juoma on tosiaankin parempaa, kuin mitä olisimme voineet toivoa saavamme täällä sydänmaassa ja me sallimme sinun sentähden tarjota meille vieläkin haarikan.
Mestari Gervasius huomasi, että hän jo oli harjoittanut vieraanvaraisuutta suuremmassa määrässä, kuin mitä luostarin maine ja hänen oma turvallisuutensa salli. Hän aikoi sentähden vastata kiertelevästi, kun samassa hiljainen ääni läheisestä puutarhasta sai sanat hänen huuliltaan mykkenemään ja hän painoi korvansa pieneen ikkunaruutuun kuulostellaksensa.
Ehkäpä hovimestarinkin satunnaisesti huonontunut kuulo teroittui pimeässä ja hiljaisuudessa, sillä hän nykäisi salavihkaa voutia takista ja koetti kuiskuttaa niin hiljaa, ettei veli Markus kuulisi sitä: — Pyhän Jaakopin nimessä, puutarhasta kuuluu luutun soittoa!
— Tässä on vuoteeni, Gerde; toivon sinulle hyvää yötä ja että arvoisa herrasi tapaa sinut selväpäisenä huomenna, — sanoi isäntä, mestari Gervasius ja jätti hovimestarin sekä kolmannen juomaveikon sopimaan mielensä mukaan tyhjästä haarikasta sekä ruuanjäännöksistä.
Varmuuden vuoksi kääriytyi vouti käsillä olevaan munkkikaapuun. Tultuaan ulos pihalle ei hän enää kuullut mitään epäilystä herättävää. Koko luostari tuntui niin hiljaiselta kuin holvattu hauta. Mutta mestari Gervasius ei luottanut siihen, vaan veti saappaat jalastansa ja hiipi varpaillaan lähemmäksi puutarhaa, jonka takaporttiin hänellä oli avain.
Ennenkuin hän pääsi portille, täytyi hänen kulkea munkkien kammioiden ohi, jotka sijaitsivat vastapäätä kylkirakennusta. Rakennukset loivat tumman varjon luostarin pihalle, mutta ikkunoita vastakkaisella seinällä valaisi öinen hämy. Viimeinen ikkuna oikealla oli Sven Thordinpojan huoneen ikkuna. Musta vartalo kuvastui selvästi ahtaasta, ikkunareiästä, eikä ollut vaikea tuntea ylikonfessorin kaljupäätä, joka nojautui ulos avonaisesta ikkunasta ja kuunteli.
Mestari Gervasiuksen voudinsydän säpsähti ja hän kiirehdytti askeleitansa. Tuskin hän ehti kääntyä kulman ympäri ja astua puutarhaan; niin hän jälleen kuuli saman äänen, joka oli herättänyt hänen epäillystään. Humalikkolehdosta aivan nunnien ikkunoitten alta kuului hiljaista luutun soittoa. — Suomi on varmaankin Naantalin luostarille kiitollisuuden velassa ensimäisistä humalikoista, samoin kuin myöskin liinaa ja hamppua ensiksi ruvettiin viljelemään luostarin mailla, — pysyväisimmät hyvät työt mitä luostari on jättänyt jälkeensä pohjoismaihin.
Vouti kyykistyi alas ja kulki huomaamatta karviaismarjapensaitten suojassa aina humalikkolehtoon saakka. Hän taivutti varovaisesti suuret lehdet sivulle ja hämärässä hän silloin huomasi jotakin, joka täytti hänen mielensä ihmetyksellä, hämmästyksellä ja oikeutetulla suuttumuksella.
Ylhäällä pienessä ristikkoikkunassa istui kaunis neiti Ingeborg Bitze uusikkopuvussansa kosketellen luutun kieliä ja ikkunan alla istui ritari Lydik Klaunpoika Djekne antaen hänelle opetusta soitannossa. Senkaltaisia opetustunteja sellaisten olosuhteiden vallitessa on kaikkina aikoina pidetty vaarallisina nunnaluostareissa, ja vaikka huhu joskus ennen oli tiennyt kertoa, etteivät tämmöiset kohtaukset olleet aivan kuulumattomia hurskaassa Naantalissakaan, niin oli ankara ylikonfessori viimeisenä kolmena vuonna saanut kaikki pahat kielet vaikenemaan. Naantali oli hänen johtonsa aikana, ja verrattuna kevytmieliseen Vadstenaan, oikea esikuva brigittiläiskunnalle, ja vouti, joka omasta puolestansa oli jättänyt taaksensa intohimojen ajan, oli siksi viisas, että hän käsitti mikä suuri etu laitoksella oli hyvästä maineestansa sellaisena aikana, jolloin kaikki sen muut tuet horjuivat. Lydik ritari oli juuri laulanut laulun pikku Liisasta:
Pieni Liisa lian istuvi tammellaJa laulavi laulua kaunista,Viheriöivien lehmusten alla.
Ja kuningas korkeessa tornissaanNyt kerääpi lauluhun ihanaan,Viherjöivien lehmusten alla.
— Rakkahin neiti, — kuiskasi ritari, — nyt minä olen laulanut teille kaikki ne laulut, jotka opin ollessani hovipoikana herra Sten Svantenpojan luona Vesteråsin linnassa. Laulakaa te nyt minulle, kaikkein suloisin kukkani, suomalaisia lauluja, joita olette Turussa oppinut. Minä tiedän, että te osaatte useitakin.
— Kyllähän minä olen kuullut enemmän lauluja kuin lintujen ääniä, — vastasi neiti Ingeborg ujosti, — ja kyllä minä vielä muistan sekä "Elinan surman", "Inkerin sulhot", sekä uuden laulun Viipurin pamauksesta. Mutta ne ovat talonpoikaislauluja, rakas herra Lydik, ja mielemmin minä tahtoisin uudestaan kuulla laulua herra Hillebrandista ja pikku Leenasta.
— Sallikaa minun kuulla teidän laulujanne, ruusutarhan kaunihin lilja! — huokasi ritari senaikuisella kukkaskielellä ja samassa hän luultavasti loi neiteen himosta hiukeevan katseen, vaikkei sitä voinut pimeässä erottaa. — Kuinka tuo hupainen laulu olikaan, jonka kuulin teidän laulavan kaksi vuotta sitten Turussa:
Älä itke, neiti rukka!
— Ja sitäkö te, herra Lydik, sanotte hupaiseksi lauluksi! Minä toivoisin etten koskaan olisi oppinut sitä, sillä se on niin surullinen, — sanoi neiti Ingeborg surunvoittoisesti.
— Jos se on surullinen, niin minun rakkahin kyyhkyni ja paratiisilintuni ei saa sitä koskaan enää laulaa, — vastasi ritari. — Iloisesti satakieleni viserrelköön viheriässä lehdossa. Silkillä ja helmillä levätköön hänen sydämensä kukkasvankeudessa.
— Siihen minä en kehottaisi, — puuttui mestari Gervasius puheesen, jonka mielestä oli aika veisata toista virttä, sillä hän oli kuulevinansa pelättävän ylikonfessorin hiipivän esiin karviaismarjapensaiden ja hernemaitten takaa.
Molemmat nuoret hypähtivät ylös ikäänkuin käärme olisi heitä puraissut.Ritari pudotti luuttunsa ja tarttui kiinni miekankahvaan.
— Niinpä se vaan on, — jatkoi vouti puhettaan, astuen esiin. — Minä neuvoisin sitä, jolle vapaus ja kunnia on kallis, soittamaan luuttuaan siellä, missä korvat eivät sitä kuule, sillä isä Sven ei ole kaukana, eikä Arvid piispa ymmärrä Vadstenan tapoja.
Ingeborg neiti lensi kuin pelästynyt lintu pois ikkunasta. Ritari suostui synkentynein mielin lainaamaan munkinkaavun ja katosi varjojen joukkoon.
Kahta minuuttia myöhemmin oli ylikonfessori puutarhassa. — Mitä on tekeillä? — kuiskasi hän vastaantulevalle voudille.
— Täällä oli poikia kaupungista herneitä varastamassa, — vastasi vouti.
— Eikö muuta? — vastasi isä Sven pettyneenä. Hän olisi niin mielellänsä tahtonut nöyryyttää Arvid piispaa aikaansaamalla häväistystä hänen sukulaisellensa, tuolle nuorelle keikarille, jolla oli silkkivuorinen samettivaippa.
25. Suuresta rajuilmasta Olavinmessuna ja mitä silloin tapahtui.
Luostarikirkon suuri kello ilmoitti sydänyön tuloa ja sen syvä, juhlallinen kaiku, jonka sanottiin hajoittavan rajuilmat ja ajavan pahat henget pakosalle, ei vielä ollut ehtinyt haihtua kallioiden ja muurien lomiin, kun kirkon maalatuista ikkunoista tulet alkoivat tuikkia ja messunsävelet seurasivat heti kellojen ääntä. Nunnat kulkivat juhlasaatossa kirkkoon tavalliseen sydänyön messuun, jota tällä kertaa vietettiin tavallista juhlallisemmin alkavan Olavinpäivän sekä piispan kunniaksi.
Melkein samaan aikaan tuli toinen saatto munkkien puolelta. Sen etupäässä astui piispa ja hänen kaniikkinsa, jotka eivät uskaltaneet rasittavan matkankaan jälkeen rikkoa luostarinsääntöjä ja nauttia rauhallisen levon suloutta, sekä ylikonfessori, joka ei ollut yhtään paneutunut levolle. Kaikki olivat täydessä juhlapuvussa, yksin kirkkolaulajakin, Markus veli, oli äkkiä muuttunut haarikan kallistajasta arvokkaaksi virkamieheksi ja uniset munkitkin kokosivat kaiken arvokkaisuutensa, johon hetken tärkeys ja korkean ylipapin läsnäolo heitä velvoitti.
Mestari Gervasius ei juuri luottanut väkeensä ja senpätähden hän piti vartiota kaiken yötä estääkseen äkkiyllätyksiä tapahtumasta. Mutta hänen pelkonsa tyyntyi suuresti, kun hän vartalosta ja käynnistä tunsi neiti Ingeborgin nunnan hunnun alta. Hän saattoi olla rauhassa luostarin hyvästä maineesta.
Turha toivo! Kun munkkien saatto kulki hänen sivutsensa hänen seisoessansa kirkon muuria vasten, kumartui viimeinen rivissäkulkia hiukan eteenpäin ja kuiskasi hänen korvaansa:pax vobiscum!Se oli ritari Lydikin maallinen ääni, siitä hän oli varma. Kevytmielinen nuorukainen oli käyttänyt lainaamaansa kaapua tavalla, jota vouti hyväntahtoisuudessaan ei lainkaan ollut tarkoittanut.
Sillä välin alkoi messu siunattujen vahakynttilöiden valossa, jotka kirkkaasti valaisivat luostarikirkkoa. Vaikka vouti olikin niin useasti välinpitämättömästi katsellut näitä juhlallisuuksia, niin tekivät ne nyt häneen harvinaisen vaikutuksen. Yö oli yhä enemmän pimennyt, ukkosilma oli tulossa, eikä kestänyt kauan ennenkuin salama aika-ajoin leimahti ikkunaruutuja vasten ja kumeat jyrähdykset, jotka paukkuivat yhä lähempänä, olivat voittaa urkujen hillityn äänen, kuoripoikien laulun ja pappien juhlallisen messun kirkossa.
Voudin ajatukset kiintyivät vaistomaisesti siihen päivään, jolloin hän viimeksi näki mahtavan ukkosilman Myllyrannan myllyllä. — Voisipa luulla, — sanoi hän itseksensä, — että joku Ljungarseista taas on liikkeellä. Turhia haaveita! Varmaankin olen hiukan liiaksi kallistellut haarikkaa.
Rajuilma yltyi, sade virtaili virtanaan ja mestari Gervasius pakeni porttiholvin suojaan. Mutta hän ei jättänyt vartiotointaan; yhä edelleen hän piti silmällä epäiltävää kaapua.
Vihuri kävi läheisen selän yli, vaahtopäiset aallot loistivat valkeina salaman valossa ja vanhat tammet puutarhan muurin reunassa suhisivat niin ihmeen synkästi. Huikeat, paukahtavat jyrinät, ikäänkuin raskaat vaunut olisivat hirveällä vauhdilla ajaneet kivetyllä kadulla, osottivat että synkät, mustat pilvet vähitellen keräytyivät lauetakseen aivan kirkon kohdalla. Messua jatkettiin: luonnon raivolla ei näyttänyt olevan mitään vaikutusvoimaa noihin kirkkaihin, syviin ja juhlallisiin säveliin, jotka kohosivat temppelistä, samoinkuin se, mikä on pyhää maailmassa, tyynenä luopi katseensa tämän katoavaisen maailman pimeyteen ja myrskyihin, synteihin ja intohimoihin.
Suuren kellon ääni kajahteli jälleen. Se ikäänkuin kutsui avuksi korkeampia voimia. Salama iski torniin, sulatti uurteen kuparikattoon — niinkuin jäljestäpäin huomattiin — ja tärisytti kirkkoa perustuksia myöten. Mutta kellon ääni ei vaiennut, ja Arvid piispa nähtiin valkoisessa juhlapuvussa seisovan loistavalla pääalttarilla.
Silloin vouti, kesken kärsivällistä odotustaan, säpsähti äkkiä ja teroitti korvansa kuunnellakseen ääniä myrskyn pauhinassa. Hän oli kuulevinansa, että joku kolkutti luostarin lukittua porttia.
— Luultavasti minä erehdyin, — ajatteli hän itseksensä. — Varmaan myrsky repäisi jonkun ikkunaluukun ja heitti sen seinää vasten tuolla alhaalla kylkirakennuksessa.
Mutta kolkutus kuului uudelleen: raskaita, määräkkäitä lyöntejä, niinkuin joku kärsimättömästi haluaisi päästä sisään, mutta pitää velvollisuutenaan kunnioittaa talonväen yörauhaa.
Mestari Gervasius riensi portille. — Kuka siellä? — kysyi hän aukaisematta porttia.
— Sairas, joka on avuntarpeessa, — vastattiin ulkoa.
— Menkää kaupungin majataloon ja tulkaa huomenna uudelleen! — tiuskasi vouti.
— Me emme voi odottaa, — vastattiin taaskin ulkopuolelta. — Pyhän Henrikin ja pyhän Brigitan tähden, päästäkää meidät sisään! Meidän mukanamme on ritari, joka varmaan kuolee tässä hirveässä rajuilmassa, jos hänelle ei anneta yrttejä, voiteita ja lääkkeitä luostarissa.
— Ritariko? — toisti vouti vihaisena. — Kaikki maankuljeksiat nykyään sanovat olevansa ritareita. Mikä hän on nimeltään?
— Sen saatte aikoinaan kuulla; mutta jos ette laske meitä heti sisään, niin valitamme huomenna piispalle, sillä me tiedämme, että hän paraillaan oleskelee luostarissa.
Se auttoi. Mestari Gervasius veti vastahakoisesti telkimen pois portista ja laski sisään odottavat, jotka seisoivat portin edessä aivan läpimärkinä.
Neljä aseellista miestä ratsasti luostarin pihalle. Heidän hevosensa olivat nääntyneet väsymyksestä, ja he itse näyttivät masentuneilta ja alakuloisilta. Kolme heistä tuki neljättä, joka vaivoin pysyi satulassaan ja tuo neljäs oli kookas ritari.
Sen verran kuin pimeässä saattoi erottaa, oli hänen varustuksensa tahrattu ja särkynyt, hänen käsivartensa riippui voimatonna ohjaksissa, hänen päänsä oli sidottu osottaen että se oli pahasti haavoitettu, ja raskaan kypärän asemesta oli hänellä kevyt hattu päässä, sekin veressä, niinkuin kaikki muukin.
Veljeskunnan säännöissä oli nimenomaan määrätty, ja se olikin luostarin kauneimpia puolia, että vieraanvaraisuutta oli osotettava ilman erotusta kaikille vieraille, mutta erittäinkin kodittomille, köyhille ja sairaille. He saivat vapaan asunnon, ruuan ja lääkärin hoidon, eikä kukaan tiedustellut heidän nimeänsä eikä säätyänsä, jos he eivät itsestänsä halunneet sitä ilmaista. Rauhattomien aikojen tähden ei mestari. Gervasius heti tahtonut avata porttia, mutta kun hän huomasi, että tuliat todellakin olivat suuresti luostarin vieraanvaraisuuden tarpeessa, saattoi hän heidät, sen enempää kyselemättä, sairaita ja vieraita varten varattuihin vierashuoneihin, samalla pyytäen kohteliaasti anteeksi, ettei hän voinut tarjota heille mukavampaa asuntoa, sillä paremmat huoneet olivat piispan ja hänen seurueensa käytettävinä.
Kun ritari oli päässyt levolle yksinkertaiseen vuoteesensa, hevoset viety talliin, palveliat saaneet virvoitusta ja takkavalkea oli sytytetty, jonka ääressä he saattoivat kuivata märkiä vaatteitansa, läksi voutikin pariksi tunniksi levolle kootaksensa voimia huomispäivän puuhien varalle. Sadetta kesti yhä, mutta ukkosilma oli tauonnut; messu oli päättynyt, koko luostari uinui unen helmassa aamuvartioon saakka ja ainoastaan ikuinen lamppu loisti taaskin yksinänsä ja hartaana Jumalan äidin kuvan edessä luostarikirkon kuorissa.
Mutta tuskinpa oli virkeä aamuaurinko ehtinyt nousta kuusten latvoihin koilliselle taivaankulmalle ja tuhannet pikkulinnut riemulla tervehtiä ihanaa päivää, niin pikku kaupunki jälleen elpyi eloon, ja eloa heräsi luostarinkin synkkien muurien sisäpuolelle. Öinen rajuilma oli useita viikkoja kestäneen kuivuuden jälkeen virkistänyt janoavaa luontoa, vesipisarat kimmelsivät kukissa ja vihreillä lehdillä, kauniit tammet luostaripuutarhassa levittelivät tuuheata lehväkupuansa auringonpaisteessa, herneenvarret näyttivät kohonneen pystyyn virvoittavan kylvyn jälkeen, pellava kukki, mehiläiset luostarin mehiläispesistä kilvan kimalaisten kanssa nauttivat aamiaistaan ruusupensaissa ja pääskyt kiertelivät sukkelasti pyörähdellen tornin ympärillä, ikäänkuin he olisivat vaatineet uneliaita lokkeja kilpasoutuun sinertävällä ilmaulapalla. Koko luonto loisti terveyttä ja nuoruutta, kaikesta päättäen oli päivänpaisteinen, rauhaisa ja ihana kesäpäivä tulossa.
Mutta silloin alkoi tavatonta liikettä näkyä nunnien puolelta. Ovissa juostiin, kurkisteltiin ristikkojen takaa, portailla näyttäytyi nunnia, alussa yksitellen, lopulta yhä useampia, ja vihdoin siellä näkyi itse abbedissakin hämillänsä ja neuvotonna. Jotakin oli tapahtunut, jotakin haettiin, koetettiin etsiä puutarhasta; sitten herätettiin vouti, hän ravisteli luostarin rengit hereille, muutamia hevosia satuloittiin ja ratsumiehiä läksi rientämään eri tahoille. Kaikki kävi niin hiljaa ja salaperäisesti kuin mahdollista. Varsinkin varottiin, ettei pidettäisi vähintäkään melua munkkien osaston puolella, jossa piispa nukkui.
Mutta eipä kestänyt kauan ennenkuin asia tuli ylikonfessorin kuuluviin, joka alituisesti valvoi ja vakoili kaikkea. Sittenkun hän itse oli ottanut selkoa asiasta ja huomannut sen todeksi, niin hän suuntasi askelensa rohkeasti piispan huoneihin ja vaati että etuhuoneessa vartioiva palvelia päästäisi hänet heti sisään.
Arvid piispalla oli, samoin kuin muillakin kirkon ruhtinailla mukavuusvaatimuksia, jotka olivat hänen arvonsa mukaisia. Koska hän sydänyön aikana oli alistunut seuraamaan rasittavia sääntöjä, oli hänellä mielestänsä oikeus maata rauhassa ja hän oli käskenyt palveliaa herättämään häntä vasta seitsemältä. Mutta nyt oli kello vasta viisi aamusella. Palvelia kieltäytyi sen johdosta päästämästä häntä makuusuojaan.
— Sano hänen korkea-arvoisuudellensa, että eräs hänen seuralaisistansa on törkeästi loukannut luostarin pyhyyttä ja palkinnut sen vieraanvaraisuuden jumalattomalla solvauksella! — huudahti suuttunut munkki niin kovalla äänellä, että se välttämättä kuului sisempään huoneesen.
Tarkoitus saavutettiin täydellisesti, sillä piispa näyttäysi heti yöpuvussaan huoneensa ovella ja kysyi mitä oli tapahtunut.
— Ei mitään muuta, — vastasi ylikonfessori riemuiten, — kuin että ne, joitten etupäässä tulisi olla luostarin suojelioita, ovat solvaisseet sitä ja polkeneet sen lait jalkojensa alle. Teidän korkea-arvoisuutenne oma sukulainen ja seuralainen, ritari Lydik Klaunpoika Djekne on tänä yönä salaisesti luostarista ryöstänyt jalosukuisen neitsyen Ingeborg Bitzen, joka ennen pitkää oli saapa hunnun ja tuleva vihityksi pyhän neitsyen ja pyhän Birgitan palvelukseen.
36. Lydik ritarin ja Ingeborg neiden paosta sekä kuinka piispa ja haavoitettu ritari kohtasivat toisensa.
Uhkamielinen munkki luuli epäilemättä syvästi nöyryyttäneensä ja loukanneensa vihattua esimiestänsä. Mutta mitä tahansa Arvid piispa tunsikin kuullessaan tuon odottamattoman tiedon sukulaisensa rikoksesta, joka tapauksessa hän hillitsi itsensä täydellisesti ja vastasi heti: — Me pidämme varmana, veljeni, että vain teidän intonne luostarin edun puolesta on saattanut teidät unohtamaan, millä tavalla teidän on asianne esitettävä. Me sallimme teidän kapitulisalissa odottaa käskyjämme.
— Teidän korkea-arvoisuutenne antaa kai käskyn ajaa takaa jumalatonta rikollista, sukulaistanne herra Lydikiä, ja väkivallalla tuoda hänet takaisin…?
— Kurt, — sanoi piispa henkipalveliallensa, — saata kunnianarvoista veljeä; tätä nykyä me tulemme toimeen ilman hänen palvelustansa.
Näin sanoen Arvid piispa sulki oven ja palvelia oli heti valmis kiivaalla, mutta samalla merkitsevällä liikkeellä seuraamaan herransa käskyä. Jos ylikonfessori tällä hetkellä olisi istunut pyhän Pietarin istuimella, niin piispa Arvid ei olisi kovin vakavasti istunut pyhän Henrikin istuimella.
Sillä välin oli koko luostari liikkeellä. Varmaankaan ei mikään nykyajan pikkukaupunki ole saavuttanut yhtä suurta taitoa juorujuttujen keksimisessä, kuin keskiajan luostarit. Mutta mitenkä nuo vangitut nunna ja munkki raukat saisivatkaan pitkät väliajat kulumaan hengellisten rukoushetkiensä ja yksitoikkoisten maallisten askareittensa välillä? Niinpä jo tiedettiin Ingeborg neiden sinne tullessa, ettei hän omasta tahdostaan halunnut huntua, ja syyksi siihen luultiin, että hän iloisina nuoruudenpäivinänsä Turussa oli salaisesti rakastunut. Ja aivan aiheeton tämä luulo ei tainnut ollakkaan. Mutta hänen kunnianhimoinen sukunsa oli toivonut aikaa voittaen saavansa jonkun omaisistansa Naantalin mahtavan luostarin johtoon, eikä luostarillakaan tietysti ollut mitään sitä vastaan, koska sille, paitsi suurta proventtia, oli eduksi että sen sisarien ja veljien joukossa oli maan ylhäisiäkin. Tämä toive oli nyt rauennut ja kaikki liukkaat kielet joutuivat lipeään liikkeesen. Etenkin ne nunnat, jotka ehkä suurimmalla mielihyvällä olisivat sallineet jonkun nuoren kauniin ritarin hevosellaan ryöstää heidät pois, tuomitsivat kaikista kovimmin nuoren uusikon pakoa, ja he kiistelivät jo edeltäkäsin, minkälainen rankaistus olisi säädettävä senkaltaisesta rikoksesta varoitukseksi vastaisen varallekin. Abbedissa itse ei kuulunut niiden joukkoon. Tosin oli hyväsydäminen Margareta sisar niin pahoillaan ja hämmästyksissään, kuin hänen hiljainen luonteensa suinkin salli; mutta ajatellessansa, mitä piispa sanoisi ja veli Sven arvelisi, hän huokasi itsekseen kaiken sen turhan puuhan tähden, joka nyt jälleen oli seuraava tätä tapausta ja rasittava abbedissa raukkaa, joka ei muuta halunnut kuin saada elää rauhassa.
Huolestuneena Margareta sisar läksi aamumessuun. Hän hengähti kepeämmin, kun hän huomasi että piispa kaikeksi onneksi ei ollut läsnä. Harvoin on messua suoritettu suuremmalla kiireellä ja hajamielisyydellä. Kuoripojat lauloivat tavallisen läksynsä, latinaiset rukoukset luettiin hirveällä vauhdilla, mutta kaikkien ajatukset olivat valloillaan ratsastamassa pakolaisten perässä. Pyhän Brigitan kuva, joka oli veistetty puksipuusta ja koristettu hopealla ja norsunluulla, silmäili synkkänä ja uhkaavana korkealta asemaltansa alttarin oikealta puolelta pyhään Johannekseen, vasemmanpuoliseen naapuriinsa. Urut yksin eivät antaneet hartauttaan häiritä. Ne eivät teeskennelleet, vaan kaiuttivatGloria in excelsislauluansa yhtä tyyninä ja juhlallisina kuin ainakin, vähääkään välittämättä elämän pikkuhuolista.
Sillä välin pantiin toimeen tiedusteluja, jotka eivät kuitenkaan tuottaneet mitään tulosta. Ritarin hevonen seisoi rauhallisesti tallissa, mutta yksi hänen aseenkantajistansa ja Ingeborg neiden vanha imettäjä, joka oli seurannut häntä luostariin, olivat kadonneet. Tutkittiin satamassa olevat alukset ja silloin huomattiin että yksi oli purjehtinut rannasta kello 3 ja 4 välillä aamulla. Selvää oli, että pakolaiset olivat meritse paenneet, ja koska ukkosilman jälkeen oli noussut navakka tuuli, ja alus jo oli ehtinyt pitkälle, täytyi toistaiseksi luopua kaikista takaa-ajon yrityksistä.
Arvid piispa johti puhetta munkkien konventissa, näennäisesti tyynenä mutta mieleltään synkkänä. Hän ajatteli ehkä pitkällisten sotien ja maan sisällisten levottomuutten onnettomia seurauksia; kuinka kuuliaisuuden, siveyden ja uskonnon siteet olivat tulleet yhä löyhemmiksi ja voimattomammiksi pitämään koossa irtaantuneita intohimoja. Kehenkä hän enää voisi luottaa, kun hänen oma sukulaisensakin niin ilmeisesti uhmaili luostarin lakeja vieläpä hänen läsnäollessansa? Kukapa nyt enää kunnioittaisi hänen pilkattua arvoansa? Surumielin hän valmistautui tarkastuksen lopetettuansa palaamaan Turkuun.
Silloin hänelle ilmoitettiin, että tuntematon, haavoittunut ritari, joka yöllä oli etsinyt suojaa luostarista, pyysi saada tavata piispaa eräässä luostarin yksinkertaisimmista vierashuoneista.
Haavoittuneiden ja sairaitten pyynnöt olivat käskyjä Arvid piispalle.Hän läksi sentähden heti mestari Paavalin kanssa mainittuun huoneesen.
Pieni ikkuna oli verholla peitetty ja valaisi vain hämärästi huonetta. Kolme palveliaa, jotka olivat olleet haavoittuneen seurassa, poistuivat piispan tullessa sisään ja asettuivat vartioimaan oven ulkopuolelle, ikäänkuin estääkseen asiaankuulumattomia sisälle pääsemästä.
Huoneen perällä oli vaatimaton vuode ja siitä kohousi vaivoin istualleen korkeavartaloinen mies, joka sanoi äreästi ja kärsimättömästi: — Älkää pahastuko, teidän armonne, mutta kahden keskustellessa on kolmas liikaa.
— Mene, Paavali, — sanoi piispa heti seuralaisellensa. — Hän tahtoo ripittäytyä.
— Suokaa anteeksi, — kuiskasi mestari latinaksi; — teidän armollanne on vihollisia sekä luostarin sisä- että ulkopuolella. Nuo kolme miestä, jotka äsken menivät ulos, asettuivat vahtiin ovelle.
— Mene, poikani, — jatkoi piispa levollisena. — Etkö häpeä pelätä haavoittunutta miestä?
Arkkidiakoni poistui vastahakoisesti, mutta päätti salaa kutsua muutamia piispan aseellisia palvelioita pitämään silmällä vieraita.
— Olemmeko kahden? — kysyi mies vuoteeltaan.
— Emme, — sanoi piispa. — Paitsi meitä on vielä yksi läsnä: —Jumala!
Haavoittunut oli hetkisen ääneti, pyyhkäisi puoleksi harmaantuneet hiuksensa siltä puolelta otsaa, joka ei ollut siteen peitossa ja kysyi: — Arvid Jaakonpoika, tunnetko minut?
Piispa tarkasteli häntä hämärässä huoneessa ja vastasi: — En.
— Vedä verho tuon kurjan luukun edestä ja katsele minua tarkemmin, — jatkoi mies.
— Bo Knuutinpoika Ljungars! — huudahti piispa.
— Tiesinhän minä, että sinä tuntisit minut, — jatkoi ritari hymyllä, joka näytti hurjansekaiselta. — Muistatko vielä, kun me hiihtelimme yhdessä Laukossa? Ja muistatko niitä kahta sudenpenikkaa, jotka me löysimme kuusen juurelta metsässä? Me jaoimme saaliin veljellisesti: sinä otit toisen ja ruokit sitä kuorimattomalla maidolla kesyttääksesi sitä. Sinun hellää immensydäntäsi! Penikka kasvoi ja puri kuoliaaksi sinun lempikoirasi Hussin, — tuon, jota me muut sanoimme abbotiksi, muistatkos; sillä oli valkea hiippa päässä. Meidän olisi pitänyt sanoa sitä piispaksi. Se oli siivosti tehty sudelta: se olisi voinut puraista sinua itseäsikin kurkkuun. Mutta minä heitin pentuni koirille, ja siinä minä tein oikein.
— Me olimme siihen aikaan vallattomia poikia, veli Bo.
— Meidän isämme olivat ystäviä, niin kauan kuin sitä kesti, ja he olivat yksissä neuvoin Flemingejä ja Frillejä vastaan. Mutta sinun suonissasi on vaan maitoa, Arvid! Sinä valitsit huonoimman toimen, mihin aatelismies voi ryhtyä; sinä rupesit lukemaan. Kukapa sitä olisi luullut niin reippaasta hevosmiehestä? Lempo soikoon, mies, — miksikä rupesit papiksi?
— Jättäkäämme nuo muistot, — sanoi piispa vältellen, — ja sano minulle mielemmin, vanha ystävä, miten voin olla sinulle avuksi. Minä luulin sinun tähän aikaan olevan Tukholmassa.
— Sinä olet oikeassa, — vastasi ritari ja pyyhkäisi kädellään otsaansa, ikäänkuin selvittääkseen sekavia ajatuksiaan. — Sen sijaan minä olen täällä, niinkuin näet, — haavoittuneena, kurjana, hyljättynä, vaivalla päästen pakoon kuolemaa ja vankeutta. Oi, Knuuttini! Poikani! Silmieni ilo! Nuori kotkani! Nuo roistot karkasivat sinun kimppuusi, kun olit haarniskatta, muuten sinä olisit rutistanut ne mäsäksi kuin sammakot! Mutta se on mennyttä, kaikki mennyttä!
Onneton ritari heittäytyi tuskansa vallassa vuoteelleen ja näytti nyyhkyttävän, mutta kyynel ei puhjennut esiin kostuttamaan hänen silmäluomiaan ja huojentamaan isänsydämen surua.
Kun hän oli hiukan tointunut, koetti Arvid piispa todellisen sielunpaimenen hellyydellä tarjota uskonnon lohdutusta entiselle leikkikumppanilleen. Hänen onnistui ainakin tyynnyttää hänen kuohuvaa mieltänsä, niin että hän hämmentymättä saattoi kertoa onnetonta kohtaloaan. Väliin hän kuitenkin hurjilla huudahduksilla keskeytti kertomustansa.
— Me olimme vuokranneet aluksen Turusta, — kertoi hän, — ja olimme matkalla Tukholmaan, mutta saimme vastatuulen tähden viipyä kaksi viikkoa Ahvenanmaana. Minä kävin Eerikki Juhananpoika Wasen luona Kastelholmassa. Waset ja me olemme ennen yhdessä vastustaneet Stureja, nyt me olemme samalla puolella, sillä Juutilainen petti meidät. Lyhyesti, me kävimme yhdessä hirvijahdissa; aika ei ollut luvallinen, mutta jotakin meidän piti tehdä. Minun Knuuttini ja nuori Kustaa Eerikinpoika lensivät kuin kotkapari metsässä. Olisitpa nähnyt heidät, piispa! He olivat sellaista puuta, josta kuninkaita tehdään! Minä sanoin Eerikki herralle: jospa me lyöttäytyisimmekin yhteen ja anastaisimme valtakunnat pojillemme? Sinun Kustaasi ottaa Ruotsin, minun Knuuttini Suomen. Herra Eerikki nauroi, niinkuin hänen tapansa on; hurskas sielu, herra piispa; hänestä voisi tulla pappi. Vihdoin tuuli kääntyi koilliseen; me erosimme Waseista ja purjehdimme pois. Signilskärin luona me laskimme yöksi ankkurin. Silloin nousi myrsky ja ukkosenilma; ukkonen seuraa meitä maalla ja merellä. Meidän nukkuessamme ja salamoiden leimutessa mastoissamme hyökkäsivät tanskalaiset niskaamme aivan aavistamattamme. Ne olivat Otto Rudin joukkoa; minä tunsin, heidät punaisista hankkiluksistaan, mutta itse hän ei ollut mukana. Muuten minä olisin sinun puolestasi, piispa, saanut kiittää häntä viimeisistä Turussa. Vaikka he yllättivät meidät unessa, haarniskoitta, kypärittä ja kiivittä, puolustauduimme me kuin karhut jousimiehiä vastaan. Toista tuntia taistelu kesti, ja minun kuninkaallinen, komea kotkanpoikani oli kaatanut kuusi vihollista hurmeiselle kannelle, kun hän sai keihäänpiston suojattomaan kylkeensä ja syöksyi mereen. Oi, sinä yönä Junkkarin lähde varmaan kuivui viime pisaraansa saakka!
Tässä ritari vaikeni ja hetki aikaa kului, ennenkuin hän taas saattoi jatkaa:
— Taikauskoa, piispa, kurjia eukkojen satuja, älä niihin pane huomiota!… Ei maksa juuri vaivaa kertoa, mitä sitten tapahtui. Tanskalaiset voittivat minut ja jäljellejääneen joukkoni ylivoimallaan ja veivät meidät vangittuina laivaan. Me luovailimme muutaman viikon ajan merellä ja hävitimme useita suomalaisia laivoja. Me vietimme erään myrskyisen yön Paraisten saaristossa. Minun oli onnistunut keskustella muiden vankien kanssa. Me hyökkäsimme vuorostamme tanskalaisten kimppuun, löimme heidät viimeiseen mieheen asti ja heitimme muutamat elävinä mereen. Sen jälkeen me suuntasimme Turkua kohti mutta tuuli ajoi meidät Naantalin rantaan ja me saimme kuulla, että sinä olit täällä. Kun minä sain hevoseni tänne Turusta, päätin minä etsiä sinua. Naarmu, jonka viime löylyssä sain, vaivaa minua enemmän, kuin mitä olisin luullut. Mutta nyt minä olen täällä, piispa, — minä olen täällä pyytämässä sinun apuasi voidakseni kostaa poikani kuolemaa!
27. Bo herran kertomuksesta, Olavinmessusta Naantalissa, sekä mitä siellä vielä tapahtui piispa Arvidin vierailun aikana.
— Selitä, Bo Knuutinpoika, — sanoi piispa Arvid hiljaisesti. — Kuinka minä voisin kostaa sinun poikasi kuolemaa? Ylettyisikö minun heikko käsivarteni kauas meren toiselle puolelle ja voisiko se masentaa tanskalaisten valtaa?
Ritari nousi istualleen, tarttui piispan käteen ja katsoi häntä jäykästi kasvoihin. — Kuule minua, sanoi hän. — Minun isoisälläni Bo Ollinpojalla oli verivihollinen, se oli hänen ainoa veljensä Alrik, liialta nimeltä Raajarikko, sentähden että hänen vasen käsivartensa oli lyhyempi kuin oikea. Minun isoisäni oli kuningas Kristianin puoluelainen, mutta Alrik Raajarikko puolusti Kaarle Knuutinpoikaa. Aina sen mukaan, kellä herralla oli valta Suomessa, ryösti Alrik Bon taloa tai Bo Alrikin taloa. Vihdoin tahtoi piispa Olavi rakentaa sovintoa heidän välillensä ja kutsui heidät Turkuun. He tulivat kumpikin aseellisen joukkonsa kanssa ja lähenivät eri teitä kaupungin porttia. Silloin kannusti Bo herra hevostansa, ehtiäksensä edelle, mutta samassa kannusti myös Alrik hevostansa ja he tulivat portissa vastakkain. Raajarikko Alrik vetäisi pitkällä käsivarrellansa miekkansa ja löi isoisäni hevoselta kaulan poikki, niin että se kaatui maahan, ja silloin minun isoisäni löi miekallaan herra Alrikin käden poikki. Alrikilla oli silloin vielä lyhyempi käsivartensa jäljellä ja hän löi isoisääni olkapäähän rautapaidan läpi, niin että hän paikalla kaatui. Mutta samana iltana juoksi Raajarikko Airikin veri kuiviin lähimmässä talossa. Minun isoisäni jätti jälkeensä kaksi poikaa Knuutin ja Åken. Minun isäni Knuutti oli Sten Sturen miehiä, setäni Åke taas kuningas Kristianin. Åke karkoitettiin maanpakolaisuuteen, mutta hän tuli takaisin tanskalaisten kanssa ja kohtasi isäni Brunkebergin taistelussa. Siellä Åke herra lävisti keihäällä isäni, Knuutti herran. Mutta samassa hetkessä löi Knuutti herra veljeänsä sotatapparalla suoraan kypäränkupuraa kohti, niin että tapparan varsi katkesi. Sinä hetkenä taaskin kaksi Ljungarsin veljeä tuotti toisilleen surman. Mitä sinä siihen sanot, pappi? Ljungarsien suonissa ei juokse maitoheraa.
— Minä sanon siihen, — vastasi piispa arvokkaasti, — että nämät veriset ja inhottavat veljesvihat ovat häpeäpilkkuna koko maalle. Ja jos sinä toivot, että minä kirkon paimenena ihailisin tai hyväksyisin näitä hurjia väkivallantöitä, niin sinä erehdyt suuresti. Minä tahdon päinvastoin Jumalan ja pyhän Henrikin avulla koettaa estää teidän mielettömiä taistelujanne. Minä kuulutan jumalanrauhan yli koko maan, enkä minä kehota ketään aatelismiestä rikkomaan tätä rauhaa, niin totta kuin hän haluaa välttää sekä kirkon että maallisen vallan rankaisevaa käsivartta.
— Kuulehan vielä, — jatkoi ritari, joka tuskin näytti kuuntelevan piispan sanoja. — Minun isäni, Knuutti herra, jätti myös jälkeensä kaksi poikaa, minut ja veljeni Stenin. Minä, joka olin vanhempi, sain isiemme linnan osakseni ja sitä veljeni ei ole koskaan voinut antaa anteeksi. Hän läksi erämaihin ja rakennutti tien varrelle Leton kartanon, jossa hänestä piankin tuli kaikkien matkustajien vitsaus. Jos minä pidin yhtä tanskalaisten kanssa, niin hän yhtyi Stureihin, tai päinvastoin. Minun hevoseni katosivat laitamiltaan, minun lohipatoni hävitettiin kesäöinä. Eräänä syysiltana tuli Sten herra portilleni; silloin satoi ja salamoitsi, mutta sen sijaan että olisin avannut hänelle porttini, minä asetin mieheni muureille, keihäät ojossa, nuolet jousissa. Sten vannoi kostoa, ja hän on pitänyt lupauksensa. Hän lähetti minun luokseni erään karkurin, Hurrin, yksikorvaisen miehen, ja se lurjus uskotteli minua, että hänen isäntänsä oli häpeällisesti hakannut toisen häneltä pois. Mies oli taitava jousimies, ja minä tarvitsin sellaisia. Minä otin hänet palvelukseeni. Hän se juuri oli, joka kavalsi meidät tanskalaisille Signilskärin luona. Sitten, kun me jälleen otimme laivan haltuumme Paraisissa, silloin minä hirtätin konnan pää alaspäin ja panetin painoja miehen ranteihin. Kurja, viheliäinen kosto! Hän tunnusti, että veljeni Sten oli palkannut hänet. Tiesinhän sen, että niin lopuksi kävisi. Ja nyt, Arvid Jaakonpoika, minä pyydän sinulta apua kostaakseni, sillä minun väkeni on kaatunut taistelussa, itse minä olen haavoitettu ja voimaton, mutta sinä olet rikas, Arvid; sinulla on sotilaita, vaikka oletkin piispa, ja sinä olet yhä vieläkin aatelismies, vaikka oletkin ajattanut päälakesi.
Uupuneena kiivaasta mielenliikutuksesta ritari taas heittäytyi vuoteellensa. Mutta piispa Arvid oli hetken aikaa ääneti ja näytti miettivän. Vihdoin hän sanoi: — Kostoa en voi sinulle luvata, onneton veljeni, sillä se sotii pyhää virkaani vastaan, jonka tulee rakentaa rauhaa ja sovintoa maan päällä. Mutta hengellistä ja maallista oikeutta minä voin luvata sinulle ja sitä tarvitaankin enemmän, kuin mitä sinä voit aavistaa. Mutta ennen kaikkea rauhoita ja hoida haavojasi; minä lähetän luoksesi veli Mattiaksen, joka on taitava valmistamaan hyviä lääkkeitä. Sinun vuoksesi tahdon viipyä vielä päivän luostarissa ja sitten me voimme tuumia, mitä olisi tehtävä.Pax tecum, veljeni; minä menen puolipäivämessuun.
Kun piispa läksi ritarin luota jumalanpalvelukseen, jossa häntä jo kauan oli odotettu, antoi hän käskyn sulkea Birgerin ja Beatan huoneihinsa, jottei haavoittunutta ennen aikojaan uusilla huolilla häirittäisi. Heti pantiin luostarin senaikuinen kuuluisa lääkkeitten valmistustaito koetteelle, ja Bo herra sai nauttia rauhoittavaa juomaa, jonka vaikutuksesta hän nukkui koko päivän ja herätessänsä tunsi itsensä melkoista virkeämmäksi.
Messua vietettiin tavallisella komeudella. Ei ainoastaan Naantalin kaupungin koko väestö, vaan myöskin aatelisia, pappeja ja talonpoikia lähiseuduilta tulvaili sinä päivänä luostariin ja sen edustalle. Kaikki tahtoivat nähdä mahtavaa piispaa loistavassa juhlapuvussansa ja kullatussa messupaidassa pääalttarin edessä, tai ihmetellä pyhien jäännöksiä, joita jumalanpalveluksen jälkeen juhlakulussa kannettiin kaupungin läpi. Useat näistä jäännöksistä olivat semmoisten pyhimysten luita, joita ainoastaan kirkkoisät tunsivat; ne olivat suurilla summilla ostetut Roomasta ja niitä säilytettiin nyt pienissä hopea- tai norsunluurasioissa. Kallisarvoisin näistä oli kultarasia, jonka sisällä ei ollut mitään vähäarvoisempaa kuin apostoli Paavalin järeä poskihammas. Muunkinlaisia hyvin pyhiä jäännöksiä kuljetettiin saattokulussa mukana, esimerkiksi pyhän Priitan rukouskirjaa; tämä kallisarvoinen muisto, joka oli kätkettynä kalliisen, kultaha'oilla kiinnitettyyn koteloon, oli lahja Vadstenan emäluostarilta. Vielä nähtiin saattokulussa pyhän Eerikin kannukset, joiden luultiin parantavan hammastautia; sen hevosen kuolaimet, jolla pyhä Henrikki oli ajanut, kun Lalli hänet murhasi, pyhän piispa Hemmingin villasukat, jotka aivan varmasti paransivat ontuvia ja rampoja, kun he vain niitä koskettivat varpaanpäillä, j.n.e. Pyhien jäännösten edellä kannettiin hopea-astioissa vihkivettä, jota pirskotettiin läsnäolevien päälle, sekä suitsutusastiaa, josta hyvä tuoksu levisi kautta koko kaupungin. Kaksitoista kuoripoikaa, valkoisiin paitoihin puettuina, kävi laulaen munkkien kulkueen edellä, ja nunnien edellä kulki yhtä monta valkeapukuista tyttöä, jotka sirottelivat kukkia ja lehviä luostarissa tehdyistä somista vasuista. Ja heti kun vasut tyhjenivät, täyttivät naiset ja lapset katseliajoukosta ne uudelleen. Komeutta lisäsi vielä kuusi suurta, poikittain riipustettua lippua, jotka olivat tehdyt keltaisesta, punaisesta ja sinisestä silkistä ja koristetut pyhän neitsyen, Johannes kastajan, pyhän Olavin, pyhän Eerikin, pyhän Henrikin ja pyhän Birgitan kuvilla. [Nimeä kirjoitettiin vaihdellen muodoissa Brigitta ja Birgitta.] Tämmöinen loisto ja prameus oli omansa kansassa herättämään suuria ajatuksia kirkon ja sen paimenten määrättömästä vallasta.
Kirkko oli, niinkuin ainakin juhlapäivänä, koristettu kukilla ja lehvillä lattiasta kattoon saakka ja vahakynttilät, jotka paloivat kuorissa ja pääalttarilla keskellä valoisata päivää, valaisivat vain heikosti kirkkoa ja sen pieniä maalatuita ikkunaruutuja. Kirkon sisäänkäytävissä oli uhrimaljoja, joihin hurskaat saattoivat panna antimensa pyhän Priitan kunniaksi.
Jumalanpalveluksen jälkeen antoi piispa omalla kustannuksellansa kaupungin ja paikkakunnan kaikille köyhille runsaan aterian, jota tarjoiltiin varta vasten pystytetyissä teltoissa. Hänen hovimestarinsa laski suurista tynnyreistä mietoa, mutta makeata olutta. Almujenjakaja jakeli täysin kourin — ei kuitenkaan rahaa, sillä siitä oli suuri puute — vaan pieniä n.s. penninki-kynttilöitä, joita käytettiin juhlakulkueissa, sekä jalkineita ja sukkia köyhille lapsille, lähenevän talven varalle. Iltapäivällä alkoi sitä paitsi kaupungilla suuret markkinat, joiden ei katolisuuden aikana katsottu häiritsevän juhlapäiviä, vaan ne päinvastoin vetivät paljon kansaa kirkkojen läheisyyteen. Lukemattomat matkustajat tulivat luostariin kahtalaisessa tarkoituksessa, sekä rippiä käymään että kauppaa tekemään. Markkinoilta he menivät rippituoliin, ja kun he siellä olivat itsensä ripittäneet, uhranneet rovon pyhimyksille ja saaneet synninpäästön, niin he palasivat markkinoille, monikin ehkä aikoen pettää lähimäisensä ja ansaita niin paljon, että hän taaskin saattaisi ostaa synninpäästön ja kuitenkin kaupallansa voittaa jonkun rovon säästöön. Minkäarvoinen tämä tulonlähde oli luostareille, näkyy siitäkin, että jo sataa vuotta aikaisemmin kuningatar Philippa oli vastannut paavi Martti I:selle, kun oli ollut puhe anekaupan poistamisesta, että sen lakkauttaminen syöksisi brigittalaisluostarit häviön partaalle. Ja kuinka suuressa määrässä olikaan tämä kaupanteko ihmisten synneistä ja omistatunnoista lisääntynyt kuningatar Philippan ajoilta!
On siis helposti ymmärrettävä, että mestari Gervasius hämmästyi ja suuttui pahanpäiväisesti, kun hän iltapäivällä kävellessänsä virkatoimillaan kaupungilla huomasi saman lihavan, inhottavan dominikaanimunkin, jonka kanssa hän oli riitaantunut Ulvilassa, ja jonka hävyttömyys oli siihen määrin kasvanut, että hän oli asettunut anekauppoineen tuskin kolmensadan askelen päähän luostarin portista. Tietysti oli munkilla tulkkinsakin mukana ja tämä koki päivänselväksi todistaa kansalle, kuinka narrimaista oli turhanpäiten ripittää itseänsä luostarissa, koska heillä täällä oli tilaisuus ostaa paljoa voimakkaampaa synninpäästöä, vieläpä saada Rooman pyhän isän omakätinen synninpäästökirjakin. Ja verraten siihen, mitä he luostarissa saivat maksaa kelvottomasta tavarasta, oli kaikki tämä saatavana todellakin polkuhinnasta. Vouti huomasi tosi-iloksensa, että tämä puhe herätti nurinaa Naantalin asukkaiden joukossa, sillä he olivat kaikki kiintyneet luostariin ja pitivät hyvällä syyllä sen etuja ominaan. Mutta useihin matkustajiin, ja etenkin Turkulaisiin, jotka jo kauan aikaa olivat kateudella huomanneet Naantalin rikkauksien yhä lisääntyvän, teki tämä puhe sitä paremman vaikutuksen, eikä kestänyt kauan, ennenkuin dominikaanin vyötäröllä riippuva uusi kukkaro alkoi paisua yhä pulleammaksi, ja hänen pienet painetut paperiliuskansa levisivät yhä tiheämmin kasvavan kansajoukon riveihin. Mestari Gervasius piti varansa, ettei hän toistamiseen joutuisi tekemiseen kaikkivaltiaan paavinkirjeen kanssa. Hän tiesi, mitä hän teki; hän meni esimiehensä, ylikonfessorin luo.
— Mene tiehesi ja anna munkin kaupitella, — vastasi Sven Thordinpoika rypistäen otsaansa. — Se on piispan tahto.
Vouti totteli epäillen ja ihmetellen. Hän huomasi kyllä että asiassa oli jokin mutka. Mutta hän ei voinut kärsiä, että hänen rakas luostarinsa saisi tänä päivänä kärsiä toisen häväistyksen toisensa jälkeen. Hän kertoi tuumansa kaikessa hiljaisuudessa muutamille lujakouraisille kaupungin porvareille, ja ennenkuin tunti oli kulunut, nousi hirveä meteli kansajoukossa luostarinportin ulkopuolella.
— Hän ryöstää paljaaksi luostarimme ja häpäisee pyhää Priitaa! — huusivat naantalilaiset ja tunkeilivat seipäineen ja kivineen anekauppiaan rattaiden ääreen.
— Se on noitaukko, joka myö sieluja perkeleelle! — huusivat toiset.
— Mutta hänellä on paavin omakätinen kirje ja sinetti! — väittivät toiset.
— Hävetköön paavi, jos hän lähettää meidän niskoillemme mokomia konnia! — vastasivat uudet äänet, joissa saattoi jo erottaa uskonpuhdistuksen ukonjyrinän etäistä kaikua.
— Heittäkäämme munkki rattaineen mereen! — huusivat rohkeimmat ja siten alkoi käsikahakka, joka helposti olisi voinut verenvuodatuksellakin päättyä, koska useat matkustajat puolustivat munkkia. Nyrkit heiluivat jo usealla taholla ja kohotettujen karttujen keskellä kiilsi jo joku miekkakin. Naiset pakenivat, lapset itkivät ja dominikaani antoi latinaisten kirousten jyrähdellä ilmassa. Mutta äkkiä väistyivät joukot itsestään sivulle ja kaikki hiljenivät, niin että selvästi saattoi kuulla kaukana lännessä meren hyrskyävän etäisiin kallioihin.
Arvid piispa lähestyi korkea hiippa päässä, pappiensa ympäröimänä. Hän kohotti käsivartensa puoleksi uhaten, puoleksi siunaten, ja aseet laskeutuivat taistelevien käsistä. Hän puhui muutamia sanoja kansalle, puhui voimakkaasti, puhui lempeästi, ja tuhansiin nouseva, äsken niin hurjistunut ja vimmastunut ihmisjoukko laskeutui vaistomaisesti polvilleen ja hiljainen kuiske kävi miehestä mieheen tiheitten rivien läpi:
— Pyhä isä, anna meille siunauksesi! —
— Benedicite! — sanoi piispa kuuluvasti ja vakaasti. — Pyhän kirkon nimessä kehotan teitä rauhaan ja sovintoon. Menkää, lapseni, älkääkä täst'edes syntiä tehkö! —
28. Piispasta, anekauppiaasta ja herra Bo Knuutinpoika Ljungarsista.
— Arvoisa veli, — sanoi piispa latinan kielellä anekauppiaalle, — suvaitsetteko näyttää meille valtakirjan, joka tuottaa meille sen edun, että saamme nähdä teitä Suomessa?
Munkki astui esiin pöyhkeänä ja ojensi esiin paavinkirjan suurine sinetteineen, mutta varovaisuuden vuoksi hän ei päästänyt sitä irti kädestänsä.
— Aivan oikein, — jatkoi piispa äkkiä silmäisten sen sisällystä. —Meidän pyhä isämme Roomassa on antanut teidän myötäväksenne aneitaRuotsissa ja Suomessa, ja meidän, hänen halpojen palveliainsa, tuleenoudattaa hänen sanaansa ja käskyänsä.
Munkki oikaisi lihavaa ruumistansa ja vastasi röyhkeästi, että kaikki ne, jotka ovat tuottaneet hänelle rauhattomuutta, olisivat julistettavat kirkon pannaan. Ja hän varoitti ketään estämästä hänen pyhää toimintaansa. Hän oli tullut pohjoista tietä Ruotsista ja oli nyt aikeissa lähteä Turkuun jatkaakseen kauppaansa itse tuomiokirkon portilla.
— Ja siihen teillä on täysi oikeus, arvoisa veli, — sanoi piispa järkähtämättömällä tyyneydellä. — Pyhä isä on antanut teille oikeuden myödä aneita kaikkialla maassa, mutta koska hän ei ole teidän tointanne varten määrännyt mitään määräaikaa, niin me näemme kohtuulliseksi määrätä, kaiken rauhattomuuden estämiseksi, että te tästä lähtien saatte kaupita tavaraanne kello kymmenestä illalla neljään aamulla. —
Ääretön ilo, jota tuskin piispan läsnäolokaan saattoi hillitä, syntyi tämän määräyksen johdosta läsnäolevien joukossa — Onnea hyville markkinoille, arvoisa veli! — huusivat naantalilaiset. — Herran tähden, älkää petkuttako yölepakoita! Ja sallikaa toki pöllöparkojen hiukan tinkiä synninpäästöstä!
Dominikaani säpsähti. Oliko todellakin olemassa piispa, joka uskalsi sortaa hänen oikeuksiansa, panematta vaaralle alttiiksi hiippaansa ja sauvaansa. Ja hän mutisi jotakin sentapaista, että hän kirjoittamalla yhden ainoan kirjeen Roomaan voisi panna koko Suomen, piispoineen ja tuomiokapituleineen kirkon kiroukseen.
Mutta niin pitkälle ei Arvid piispa aikonut asiata ajaa. Hän oli viisas mies; hän tiesi aivan hyvin, että tuollainen häpeemätön lurjus, jolla oli paavinkirje taskussansa, voisi saada arveluttavia sekaannuksia aikaan. Hän viittasi sentähden munkin luoksensa ja kuiskasi hänelle hiljaa korvaan. — Varo itseäsi, ettei paha vihollinen saa sinua valtoihinsa, veljeni, sillä siinä suhteessa ei ole suomalaisiin luottamista! Tahdotko ottaa viisikymmentä markkaa Turun rahaa ja lähteä minun aluksellani huomenna Riikaan?
Dominikaani katsahti salavihkaa ensin ympärillä seisoviin, joiden kasvot eivät ennustaneet mitään hyvää, ja sitte piispaan, joka seisoi siinä korkeana, levollisena ja vakavana juhlapuvussansa. Luultavasti hän tunsi tällä kertaa oman voimattomuutensa, sillä hiukan mietittyänsä hän oli taipuvainen ottamaan tarjouksen vastaan. Siten saatiin hyvällä hinnalla poistumaan yksi pahimpia iilimatoja, jotka imivät maan kuivilleen. Mutta kalliimmaksi kävi Sten Sture nuoremmalle eräs toinen anekauppaneuvos, paavin lähettiläs Archimboldus. Tätä herraa ei käynyt ostaminen vähemmällä kuin suurilla rahasummilla, täyshopeisella pöydällä ja salaisella lupauksella Upsalan arkkipiispanistuimeen.
Mutta tuskin oli Arvid piispa hyvällä tavalla vapautunut tästä rasittavasta vieraasta, niin hän palasi takaisin huoneesensa ja istahti omakätisesti kirjoittamaan Rooman pyhälle isälle kirjettä, tekoansa siinä puhdistaen. Niin vaarallisia olivat nämä pienet sekä suuret verenimijät, joita Rooma lähetti ylt'ympäri koko kristityn maailman, ja moni piispa oli saanut keikahtaa istuimeltansa sentähden, että oli uskaltanut vastustaa hävytöntä kerjäläismunkkia, joka oli varustettu samalla kaikkivaltiaalla paavillisella kirjelmällä, jonka edessä kuninkaat ja keisarit kumartuivat maahan saakka.
Tuon tärkeän kirjeen konsepti oli juuri valmiiksi kirjoitettu ja jätetty puhtaaksikirjoittajalle pergamentille piirrettäväksi, kun piispa kuuli kavion kapsetta luostarin pihalta ja aseitten helinää käytävästä. Selittääksemme tätä, täytyy meidän siirtyä pari tuntia taaksepäin.
Nuori ystävämme, Myllyrannan Taavi oli tietysti ihmeissänsä katsellut kaikkea sitä tavatonta komeutta ja ihanuutta, jota hän omin silmin sai täällä nähdä ja joka oli niin paljoa suurenmoisempaa, kuin mitä hän yksinäisellä kotiseudullansa oli voinut edes aavistaa. Hän oli kuljeskellut markkinoilla, ihastellut kaikkea ihmeellistä, mitä siellä oli nähtävänä, niinkuin tanssivia karhuja, kömpelöitä ilveilykaappeja ja irvistäviä marakatteja, joista toiset olivat puetut ritareiksi, toiset taas munkeiksi. Hän oli myöskin ollut mukana anekauppiaan kahakassa: kuka ei tahtoisi olla mukana sellaisessa ilossa? Taavi huusi yhdessä toisten kanssa; mutta kun hän ei vielä ollut päättänyt, kumpaa puoluetta hän kannattaisi, niin hän punnitsi käsissänsä paria rannasta löytämäänsä pilaantunutta munaa, ja mietti itseksensä, antaisiko hän niiden tuoksun tulla anekauppiaan kaavun osalle, vai ampuisiko hän niillä hänen vastustajiansa. Mutta samassa johtui hänen mieleensä, että Birger ja Beata olivat koko päivän istuneet pimeässä kammiossa. Se tuntui Taavin mielestä kohtuuttomalta ja hän hiipi takaisin luostariin vapauttamaan vankeja, joka hänelle hyvin onnistuikin, sillä ei kellään ollut aikaa ajatella heidän vartioimistansa.
Mutta sattuman kautta oli Bo herra juuri herännyt pitkästä, vahvistavasta unestansa ja katseli ajatuksiinsa vaipuneena ulos pienestä ikkunasta, kun hän hämmästykseksensä huomasi lasten hiipivän luostarin takaportista ulos. Ja hän lähetti palveliansa kutsumaan heidät sisään. Lapset luulivat luostaripalvelian ajavan heitä takaa ja juoksivat minkä jaksoivat markkinoille, kun he kuulivat heitä nimeltä huudettavan ja tunsivat Bo herran huovin.
— Birger herra! Neiti Beata! — huusi sotamies. — Bo herra tahtoo puhutella teitä!
Birger ja Beata lensivät kuin lintuset takaisin häkkiinsä, mutta Taavi jäi ällistyneenä ulkopuolelle ja heitti suutuksissaan oivat ampumavaransa luostarinmuuriin.
Ljungarsin lapset riensivät ilosta huudahtaen isänsä syliin. Lapsi parat tunsivat olevansa niin hyljätyt ja olivat kokeneet niin paljon, siitä saakka kuin he erosivat isästänsä, että he eivät yhtään muistaneet pelätäkkään häntä. Ankara ritarikin heltyi. Muistelossansa vanhimman poikansa kuolemaa, vuosi hänen isänsydämensä verta, ja salainen kyynelkin tunki vastahakoisesti esiin hänen tuiman silmäluomensa alta.
Ritarin ihmetellessä että hän niin odottamatta tapasi heidät Naantalissa rupesivat Birger ja Beata yhtä haavaa kertomaan ihmeellisiä vaiheitansa. Ritarin katse synkistyi; ukkospilvi nousi yhä uhkaavampana hänen otsalleen. Lopuksi hän kutsutti Taavin sisään.
— Etkö sinä ole sama rohkea poika, joka löit minun sotilastani ja jonka minä armahdin sillä ehdolla, että sinä palvelisit ja suojelisit minun lapsiani kesän kuluessa?
— Olen, — vastasi Taavi.
— Ja kuinka sinä olet täyttänyt käskyni? Sinä olet sallinut ryöstää lapset?
— Mutta minä olen vapauttanut heidät ja tuonut heidät luostarin suojaan.
— Vastaa, poika, miksi sinä et vienyt heitä Ursula rouvan luo linnaan?
— Sentähden, että Ursula rouva on sulkenut Goliatin vankilaholviin. Ja sentähden, että hän käski pitkää Malkoa pistämään minut kellariin, kun minä pyysin apua Birgerin ja Beatan puolesta, ja että hän antoi sotilaansa ajaa meitä takaa, kun me pääsimme Sten herraa pakoon.
Ritari katseli häntä tylysti ja sanoi: — Minä otan itse selkoa asian laidasta. Me ratsastamme vielä tänä yönä Ljungarsiin, ja sinä seuraat minua. Jos olet puhunut totta, niin pidän minä sinut henkipalvelianani. Mutta jos olet valehdellut, niin heitän minä sinut jalat ja kädet sidottuina koskeen.
Arvid piispa oli juuri lopettanut kirjeensä paaville, kun Bo herra astui ilmoittamatta hänen huoneesensa.
— Minä olen, — sanoi hän, — saanut sellaisia tietoja, että minun täytyy ratsastaa yötä päivää, ennenkuin Ljungarsissa ja Letossa saadaan vihiä takaisintulostani. Tahdotko kahdeksi viikoksi lainata minulle kymmenen tai kaksikymmentä huovia?
— Sinun turvaksesi teen kaikki mitä voin; mutta kostoasi varten en mitään, — vastasi piispa.
— Kuinka, — sanoi ritari suuttuen. — Sinä kieltäydyt auttamasta minua oikeutettuun kostooni?
— Minä autan sinua haastamaan Sten herraa, tai ketä sinä vain haluat, pohjois-Suomen laamannin tai Turun hengellisen tuomioistuimen eteen. Mutta jos lupaat minulle, ettet rupea kostamaan oman käden oikeudella, niin ovat kaikki huovini sinun käskettävinäsi.
— Ja sinä olet aatelismies! Sinä kärsit petosta, kärsit kuolettavaa häpeää ja jättäisit kostosi parin kirjurin käsiin!
— Kostoni minä jättäisin Jumalan käsiin; maallisen oikeuden maan lain alaiseksi.
— Olenpa houkkio, kun seison tässä kuuntelemassa pelkurimaisen ja ulkokullatun papin pakinoita! — huudahti ritari voimatta hillitä vihaansa. — Jää hyvästi, Arvid Jaakonpoika, taidatpa muistaa nuoruuden ajoiltamme, että Bo Knuutinpoika Ljungarsilla on hyvä lainsäätäjä vasemmalla kupeellansa, ja se laamanni on tuomitseva kysymättä sinulta neuvoa.
— Varo itseäsi, veljeni, — varoitti piispa. — Älä tee väkivaltaa, älä pakota minua puolustamaan lain pyhyyttä! Ja sitä paitsi et ole vielä tointunut haavastasi. Odota huomiseen, niin annan sinulle sopivan seurueen.
— Poikani, Knuutti, lepää kostamatta Itämeren syvyydessä ja sinä tahtoisit, että minä lepäisin luostarisi höyhenpatjoilla! Kuitenkin yhdessä asiassa voit olla minulle avuksi. Anna lapsilleni pari luotettavaa palveliaa turvaksi, ja anna heidän hiljalleen seurata minua Ljungarsiin.
— Sen lupaan mielelläni, — vastasi piispa. - Bo Knuutinpoika, eroammeko me vihollisina? Etkö sinä huomaa, että korkean samoin kuin alhaisenkin täytyy alistua lain voiman alle?
Ritari Bo ei häntä kuullut. Hän seisoi jo pihalla, puristi lastensa käsiä, nousi hevosen selkään, ja ratsasti heti pois kaupungista neljän palveliansa seurassa, Taavi neljäntenä. Arvid piispa katsahti hänen jälkeensä surumielin. — Milloin, — sanoi hän itseksensä, — milloinkahan tuo hillitön aateli on lakkaava viskaamasta veristä, velimurhaista miekkaansa lain vaa'alle?
29. Miten Ursula rouva näki aaveita Ljungarsin linnassa.
Ursula rouva istui eräänä aamuna tornihuoneessansa suuren tammipöydän ääressä taivaanpallo edessänsä. Hän oli hyvin kalpea; saattoi huomata, että hän oli valvonut suuren osan yötä. Hänen pitkät mustat hiuksensa valuivat huolimattomasti alas hänen pyöreille olkapäillensä ja hänen mustassa, ruumiinmukaisessa samettipuvussansa kimmelsi, kuten ainakin, tuo salaperäinen kivi. Hänen edessänsä seisoi hänen uusi linnanvoutinsa, liiviläinen Malko.
— Sinulla on siis tarkka tieto siitä, että he ovat päässeet pakenemaanNaantaliin.
— Aivan varma, armollinen rouva. Sten herraan miehet ajoivat heitä takaa Ulvilaan asti ja olisivat ottaneet heidät siellä kiinni, jollei Nahkasiipi olisi mieltynyt erään anekauppiaan kukkaroon. Mir nix, dir nix, alles unter einander, niin luostarivouti sai viedyksi Birger herran ja Beata neiden laivaansa ja purjehti heidän kanssansa Naantaliin.
— Pitäisi tehdä sitä, mitä on saanut toimeksensa, eikä puuttua muuhun.Sano Sten herralle, että hän hirtättää varkaan.
— Sten herra ei ole jättävä teidän armonne käskyjä täyttämättä.
— Ja sitten tuo anekauppias. Parempi olisi ollut anastaa hänen anekirjeensä, niistä meillä olisi ollut enempi hyötyä. Meillä ei ole synninpäästöä enää muuta kuin yhdeksi viikoksi jäljellä. Malko, minä olen tänä yönä tutkinut tähtiä. Ne eivät ennusta meille hyvää; ne varoittavat minua piakkoin uhkaavasta vaarasta. Meidän täytyy olla varovaisia. Valmistaudu matkaan. Minä kirjoitan Naantalin abbedissalle ja vaadin lapset takaisin. Mahdollisesti he panevat vastaan, mutta sano heille, että Goliat on taaskin linnanvoutina ja että heidän isäänsä odotetaan joka päivä kotiintulevaksi.
— Luottakaa minuun, armollinen rouva.
— Odotahan, joka tapauksessa voit vapauttaa meidät tuosta hävyttömästä myllärinpojasta. Hän on viekas ja uhkarohkea, hän voi käydä meille vaaralliseksi. Olisit ansainnut riippua hirsipuussa, Malko, kun päästit hänet pakenemaan kellarista.
— Voin antaa hirttää itseni, armollinen rouva, jos rautaovi ei ollut pönkitetty kiinni, ja paksujen muurien läpi hän ei ole voinut murtautua ulos. Minä olen tutkinut jok'ainoan kiven kellarissa. Se on noiduttu, täällä ei ole kaikki niinkuin pitäisi olla.
— Pidä varasi, ettet anna pettää itseäsi. Minkä valkoisen aaveen Jonas sanoo nähneensä linnanmuurilla? Petosta on mukana pelissä, tähtien nimessä, minä otan siitä selon ja heitätän petturit elävältä hehkuvaan uuniin.
— Armollinen rouva, sanotaan…
— Mitä sanotaan?
— Kansa sanoo, että Cecilia rouvan haamu leijailee linnanmuurilla.
Ursula rouva nauroi pilkallisesti.
— Jos tämä näky uudistuu vielä, niin on minulle siitä heti ilmoitettava. Olkoon se rouva Cecilia tai joku kadotuksen henki, minä tahdon tutustua siihen. On kohtuullista, että niin läheiset sukulaiset oppivat tuntemaan toisensa. — Vielä yksi asia, elääkö Goliat vielä?
— Teidän armonne käskyn mukaan on hän saanut ruokaa, mutta ei vettä. Vielä eilen minä kuulin hänen ähkyvän siellä. Jano tekee hänet hulluksi. Luullakseni ei hän huomenna enää ole meidän vastuksinamme.
— Mene, orja, äläkä puhumeistä, kun sanot täyttäväsi minun käskyni.Kahden tunnin kuluttua sinun pitää olla valmis lähtemään matkalleNaantaliin.
Malko läksi selkä syvästi kumarruksissa, kunnes ovi sulkeutui hänen ja hänen emäntänsä välille. Sitten hän katsahti kierosti taaksensa ja mutisi äkeissänsä: — Niin kopea, armollinen rouvani! Jos Malko onkin ennen ollut orjasi, niin tuntee hän nyt liiankin paljon sinun keinojasi, antaakseen hirttää itseänsä. Malkoko hirtettäisiin? Kukapa sitte hirttäisi armollisen rouvan? Mutta Malko tahtoo odottaa. Malko tahtoo nähdä, kuka paraiten maksaa.
Sillä aikaa kuin palvelia sellaisella mielellä läksi täyttämään rouvansa käskyjä, heittäytyi Ursula rouva pienelle vuoteellensa tornikamarissaan levätäkseen pari tuntia väsyttävän yövalvonnan jälkeen. Mutta uni pakeni hänen silmistänsä. Tuhannet kunnianhimoiset aikeet ja rauhattomat ajatukset risteilivät hänen mielessään. Oi, hänen poikaansa, hänen poikaansa, joka oli hänelle kaikki kaikessa ja joka tuli maailmaan vain kuollaksensa! Siitä hetkestä saakka hän ei voinut kärsiä Ljungarsin lapsia. He eivät saisi periä sitä, mikä ei tullut hänenkään poikansa osaksi!
Hän oli laskenut uutimet pienen ikkunan eteen, huone oli melkein pilkkoisen pimeä ja kosken kohina kuului niinkuin ainakin linnanmuurin alapuolelta. Sen yksitoikkoinen ääni oli jo lopulta vaivuttaa uneen tuon kunnianhimoisen naisen ajatukset, kun hänet äkkiä herätti horroksestansa kylmä viima, joka riensi läpi huoneen ja jäähdytti hänen kuumat poskensa. Hän avasi silmänsä. Kuuden askeleen päässä hänestä, aivan verhotun ikkunan ääressä seisoi valkoinen haamu, ei kuitenkaan sureva äiti, vaan hento, valkoinen tyttö, noin neljän tai viiden vuoden vanhan lapsen kaltainen. Hänen valkoisen hameensa alta, joka oli kultaisella vyöllä vyötetty, pisti esiin punaiset sukat ja pienet hopeasolkiset punakengät. Haamu katseli Ursula rouvaa puoleksi surullisena ja puoleksi ynseänä ja pilkallisena, ja vaikka hänen vieno äänensä tuntui ikäänkuin sekaantuvan kosken kohinaan, saattoi kuitenkin selvästi erottaa seuraavat sanat, joissa linnanrouvan omat ajatukset kuvastuivat:
Poiss' on linnut paulastasi,Viattomat vallastasi;Kevät-aikas on kulunut.Kadonnut kukoistuksesi.Vaalene!Vapise!Poiss: on linnut paulastasi.Viattomat vallastasi.
Vain hetken aikaa vastustamaton kauhistus masensi ylpeän linnanrouvan, niinkuin jokaisen ihmisen käypi nähdessänsä tuntemattoman, yliluonnollisen olennon vieressänsä. Mutta hän rohkaisi äkisti mielensä, kohosi istualleen ja kysyi rohkeasti: — Ken olet, ja mitä tahdot minulta?
Olento vastasi:
Ken olen, älä kysele,Älä turhin tiedustele;Oman suojelen sukuni,Pienoisia puolustelen.KostoaKavahda!Ken olen, älä kysele,Älä turhin tiedustele.
— Minä en pelkää sinua, kurja kummitus! — huudahti Ursula rouva, repäisi rinnastansa keltaisen topaasin ja ojensi sitä haamua kohti. — Tunnetko tämän merkin, jolla kuningas Salomon aikoinansa hallitsi henkiä? Polvistu minun eteeni, voimaton valekuva, ja alistu minun tahtoni alle, sillä minulla on voima murtaa tuo vyö, jota pidät uumillasi!
Kun hän uhkaillen lähestyi haamua, väistyi tämä tieltä, tai oikeammin hän haihtui pois, ja lopulta hän häämötti vain kuin valkea harso ikkunaverhojen välistä, Mutta sama vieno, kohiseva ääni kuiskasi tai lauloi pilkallisesti:
Kytke tuuli taivahalla,Estä virta kosken alla;Ilman impeä utuistaEt pelota, et pidätä.TehotonTaikas on.Kytke tuuli taivahalla,Estä virta kosken alla!
Viimeiset sanat eivät vielä olleet lakanneet kuulumasta, kun haamu jo oli tietymättömiin kadonnut, ikäänkuin uudinten läpi haihtunut pois. Ursula rouva oli vieläkin kuulevinaan sen pilkallista ääntä, työntäessään uutimet sivulle ja nähdessään kosken kuohun kimmeltävän auringonpaisteessa ja yhä kuullessaan sen yksitoikkoista, uuvuttavaa, sanatonta kohinaa.
— Olisikohan tuo vanha juutalainen voinut pettää minua? — huudahti hän, tahtomattaankin vapisten ja epäröiden. — Minä kuitenkin annoin tämän kallisarvoisen kiven lunastukseksi isäni linnan, niin kunniani ja omantuntonikin, jotta kerran voisin alistaa jalkojeni alle kaikki olennot, niin elävät kuin kuolleetkin. Olisikohan yksinkertainen kansa oikeassa? Olisikohan todellakin olemassa henki, minun noitakeinojani voimakkaampi, joka suojelisi tätä vihattua sukua, jonka kohtalolla minä leikittelen niin kauan kuin minua haluttaa, kunnes aika kukistaa sen? Ja mitä merkitsevät tähtien salaperäiset varotukset? Vanki kadonnut tietämättömiin suljettujen ovien ja sylenpaksuisten muurien läpi! Onko siis tämä linna toisten vallassa kuin minun? Kärsivällisyyttä! Suuren Salomon Benhasin oppilas ei ole turhaan uhrannut poskiensa punaa ja kuluttanut viittätoista vuotta elämästänsä oppiaksensa kesyttämään luontoa ja henkiä. Minä tarvitsen vain synninpäästöä, enemmän synninpäästöä; on hirveätä ajatella kiirastulta. Toistaiseksi tarvitsen pyhimystenkin suosiota. Mitä? Jospa lähettäisin timanttisen helminauhani pyhälle Birgitalle Naantaliin? Olipa se hyvä ajatus. Sanotaan hänen kernaasti ottavan lahjoja vastaan, kysymättä keneltä lahja tulee. Niin, hän auttaa minua, ja kun hän kerta on puolellani, niin minä uhmaan Ljungarsin vihaa, vaikkapa he lähettäisivät minun kimppuuni legioneja haamuja.