Ja tuo pieni, hopeahapsinen vanhus, joka kahdeksankymmenen vuotiaana oli uudelleen tullut lapseksi, mutta joka kuitenkin oli säilyttänyt neronsa, uhkarohkeutensa ja korkealle tähtäävän kunnianhimonsa, näytti näin puhuessaan kohoavan jättiläiseksi, muuttuvan nuorukaiseksi! Hänen soinnuton äänensä muuttui heleäksi, hänen kellahtaneet poskensa saivat nuoruuden punan, hänen katseessaan ilmeni ylpeää innostusta; — ei koskaan tuo kuuluisa ja maailmanviisas Hemming Gadd ollut nuoruutensa ja kunniansa voimakkaimpina päivinä puhunut tulisemmin, ei hurmannut kuulijataan suuremmalla nerolla, eikä silmäillyt tulevaisuuteen purppurahohteisemman valon läpi kuin…
Silloin astui Rolf Matinpoika sotamiesten seurassa huoneesen, ja huusi tuimalla äänellä:
— Tuossa on petturi! Ottakaa hänet kiinni kuninkaan nimessä!
— Kenet? Minutko? — sanoi vanhus enemmän kummastuneena kuin säikähtäneenä. Hän ei ehtinyt sanoa muuta, niin sotamiehet jo tarttuivat lujasti kiinni hänen olkapäihinsä ja laahasivat hänet mukanansa.
— Katalat, uskallatteko te käydä käsin kuninkaan valtuusmieheen Suomessa? — huudahti tohtori Hemming arvokkaasti. — Ettekö tiedä, että minä yhdellä sanalla voin saattaa päänne vaaraan? Ja oletteko te niin hävyttömät, että tällaisessa ilkiteossa vetoatte kuninkaan nimeen?
— Mitä hän lörpöttelee, tuo vanha narri? — ärjäsi Rolf Matinpoika kärsimättömästi. — Katsos tässä, lue! Jos olet tohtori, niin kai osaat lukea kuninkaan kirjeen. — Ja hän piteli vankinsa edessä kirjettä, joka oli kuninkaan omakätisesti allekirjoittama ja jossa oli käsky Viipurin maaherralle heti vangita ja mestata tohtori Hemming Gadd.
Nyt vasta selvisi totuus koko hirvittävässä todellisuudessansa Kristian kuninkaan onnettomalle, sokaistulle puhemiehelle. — Voi minua, — huudahti hän, — voi sitä päivää, jolloin minä opin kirjaa lukemaan, lukemaan kuninkaan allekirjoitusta! Voi niitä ruhtinaita, jotka varastavat kruunuja! Voi niitä kansoja, jotka sallivat ne ryöstää itseltänsä! Voi niitä hulluja, jotka odottavat kiitosta kuninkaanpalveluksista ja unohtavat, että kuluneet työkalut heitetään tuleen! Voi maatani, jonka olen laskenut mestaajan käsiin! Ja voi minua, seitsenkertaisesti onnetonta, joka kylvin tuulta ja niitän myrskyä, minua mieletöntä hupsua, joka ryömin hautaani, silloin kuin luulin kohoavani kunnian kukkuloille ja jonka pitkä kunniakas elämä isänmaan hyväksi loppuu kurjaan kuoloon muukalaisten palkassa.
Onneton vanhus jatkoi valituksiaan, kunnes hän kuulustelutta ja tuomiotta vietiin mestauspaikalle Raaseporin muurien ulkopuolelle. Siellä hänessä heräsi toinen huoli. — Rippi-isä! — huusi hän. — Antakaa minulle rippi-isä! Minä olen tehnyt syntiä pyhää roomalaista kirkkoa vastaan! Minulla on ollut kirkon palvelian nimi, mutta sydämessäni ovat asuneet kaiken maailman halut!
— Ripitä itsesi minulle, vanha hupsu, mutta tee se nopeasti, sillä minulla on kiire, minä en aio sinun tähtesi antaa hirvenpaistini jäähtyä päivälliseksi! — vastasi Rolf Matinpoika, joka oli oppinut mestariltansa olemaan harras kuninkaan palveluksessa.
— Sinä, sinä, sinä, ystäväni, poikani! — huudahti epätoivoinen vanhus. — Sinä, jonka minä loin tyhjästä, sinuun minä luulin voivani luottaa, vaikkapa koko maailma minut hylkäisi, ja nyt sinä olet pyövelini ja pilkkaat hyväntekiääsi hänen viime hetkenänsä! Mitta on täysi, minä olen valmis… Jää hyvästi, maani! Älä minua vihaa, surkuttele kohtaloani! Minun vereni tulkoon Kristian kuninkaan pään päälle ja tahratkoon yhdessä monen muun veren kanssa ainaiseksi Kristian kuninkaan nimeä. Jää hyvästi, jää hyvästi,Kuningas Kristian Tyranni!
Heti sen jälkeen katkaisi kirves tohtori Hemmingin valkoisen pään, ja yhdessä hänen kanssansa samalla hetkellä ja paikalla mestattiin Niilo Eskilinpoika Baner. Historioitsia Tegel kertoo, että Kristian kuninkaalla ja hänen kätyreillänsä oli niin kova kiire työssänsä, ettei heillä ollut aikaa hankkia mestauskirvestä, vaan että kuuluisan ja aikanansa niin suuresti ihaillun Hemming Gaddin henki sammui tavallisen salvukirveen iskusta.
Mutta Ursula rouva palasi kauhistuksissaan takaisin linnaansa.
15. Mitä sen jälkeen tapahtui Ljungarsin lapsille linnassa ja kuinka Ursula rouva kadotti taikakalunsa.
Useita viikkoja oli kulunut. Birger Bonpoika Ljungars istui vangittuna ja suruissansa kellariholvissa isänsä linnan alla. Oli kylmä talvi; useimmat Kokemäenjoen kosket jäätyivät. Vangilla ei ollut tulisijaa ja vuoteena hänellä oli karhea matto, joka oli oljille levitetty. Mutta ei hänen sittenkään ollut kylmä. Joka päivä hän sai kovan leipäkakun, joka oli suolaveteen kastettu, mutta ei pisaraakaan vettä juodaksensa. Mutta ei hänellä sittenkään ollut jano eikä nälkä.
Suosiollinen lukija, joka on tavannut niin paljon selittämättömiä, melkeinpä yliluonnollisia tapahtumia tässä kertomuksessa, ehkäpä ei pidä tätä seikkaa ihmeellisempänä, kuin paljoa muutakaan. Aika oli niin sydänjuuriaan myöten täynnä kaikenlaista taikuutta, pakanallista ja katollista harhauskoa, että juuri siinä on kaikkein näiden tapahtumien todellisuus.
Usko, joka siirtää vuoria, pystyy siis myöskin järkähyttämään luonnon tunnettuja lakeja, ja se mitä aika tai joku henkilö lujasti ja varmasti uskoo, se on sille ajalle tai henkilölle täyttä todellisuutta.
Kun nuori Birger, Ljungarsin herra, joutui vankeuteen pudotessaan tuollaisen kavalan luukun läpi, jommoisia tänä petollisena aikakautena usein käytettiin, niin hän oli aivan varma siitä, että hän täällä isiensä linnassa tapaisi uudelleen saman kummituskuvan, joka niin kauan oli häntä seurannut, tuon saman Ljungarsin valkoisen tytön, jonka kansa luuli suojelevan hänen sukuansa aina kantaisän syntymästä saakka, jolloin lappalainen noitaukko loitsi valkoisen tytön esiin tarjoomaan Jutta prinsessalle hopeapikarin. Ja hän tuli. Hän ei tullut ainoastaan sinä yönä, vaan hän kävi joka yö hänen luonaan vankeudessa. Hän tuli joka kerta samaan aikaan, vaikka Birgerillä ei ollut muuta ajanmäärääjää, kuin heikko valonsäde, joka loisti sisään pienestä ristikolla varustetusta muurinluukusta. Silloin aina ilmestyi vastakkaiselle seinälle vaalea valo, joka vähitellen yhä vahvistui, muodostui vanhaksi tutuksi valkoiseksi tytöksi, jolla oli hopeanauha otsalla, kultavyö uumillaan, punaiset sukat ja valkoiset kengät jalassa. Joka kerta humahti hiljaa holvissa ja humina vähitellen muodostui sanoiksi ja lauluksi, samalla puoleksi surun-, puoleksi pilansekaisella säveleellä:
Ole poikani peloton,Pian katkot kahlehesi.Mutta heitä mustat munkit,Palaja, tule takaisin!HätäsiLoppuvi.Ole poikani pelotonPian katkot kahlehesi.
— Ei, — vastasi Birger, — mene pois luotani, paha olento! Ehtoasi minä en voi täyttää; uskostani en voi luopua; ennemmin kuolen.
Ja silloin joka kerta laulu suli huokaukseksi ja olento haihtui pimeään, mutta suloinen lämpö tunkeutui holviin, tyhjä vesiastia täyttyi maidolla, ja suolainen leipä vaihtui tuoreesen leipään ja juustoon. Birgerillä oli omat ajatuksensa tästä hyväntahtoisuudesta, jota ilman hän aikoja sitten olisi paleltunut ja kuollut janoon. Hän aavisti, että hän sai samaa ruokaa, jota vanha karjakko nyt joka ilta asetti tonttua varten, varmana siitä, että hänen lahjansa otettiin mielihyvällä vastaan, koska vasu ja ruukku joka aamu olivat tyhjät.
Siten kului vuorokausi toisensa jälkeen, viikko viikon jälkeen. Aika tuntui niin kuolettavan pitkältä, mutta Birger ei antautunut kiusauksen valtaan. Hän tahtoi paeta, mutta omin voiminsa. Hän tutki holvia. Yhdessä nurkassa oli muuri vierinyt alas, niin että siihen oli syntynyt aukko. Hän ryömi aukosta sisään ja tuli toiseen holviin, joka oli täynnä ruutitynnyreitä. Ei ulospääsöä missään ja millainen naapuruus!
Kun Ursula rouva palasi Raaseporista, niin hän luuli poikapuolensa jo kauan sitten nääntyneen, mutta ihmeeksensä hän tapasikin hänet terveenä ja reippaana. Hän tutkisteli tähtiä ja luuli huomaavansa, että ne ennustivat suurta muutosta. Hyvä, ajatteli hän, pojalla on vielä yksi elinpäivä jäljellä.
Seuraavana aamuna ajaa karautti linnanpihalle kaksi rekeä muutamien ratsumiesten saattamina Myllyrannan puoleiselta tieltä. Tuliat olivat Ursula rouvan tytärpuoli, Beata neiti ja hänen seuranansa hänen imettäjänsä, vanha Renata, ja heitä saattamassa oli tallimestari Taavi sekä muutamia piispan sotilaita. Ei ole vaikea arvata matkan syytä. Kaikkialta oli etsitty ja kyselty kadonnutta Birgeriä. Vihdoin oli Myllyrannan Josuan vaimon kautta päästy oikealle jäljelle, ja Beata neiti, joka suurimmalla levottomuudella halusi löytää veljensä, oli rohkeasti päättänyt itse lähteä häntä etsimään. Kuitenkin hän oli ollut siksi huolenpitäväinen, että hän oli hankkinut itselleen piispalta luvan, saattojoukon sekä turvakirjan, jossa ankarasti uhattiin ja varoitettiin jokaista estämästä tai loukkaamasta häntä hänen luvallisessa toimessansa.
Ursula rouva hieroi käsiänsä salaisesta vahingonilosta. — Kaikki käy hyvin, — sanoi hän itseksensä, — niin, tosiaankin, täällä tapahtuu suuri muutos, sillä nyt he ovat kaikki käsissäni.
Hän vastaanotti tytärpuolensa kaikella kunnioituksella, sulki hänet hellästi syliinsä, eikä hän voinut kyllin ilmaista iloansa nähdessään jälleen rakkaan, kauan kaivatun tyttärensä.
— Hyvä rouva, — sanoi Beata kärsimättömästi, — minä tulin tänne tiedustelemaan veljeäni, joka neljä viikkoa sitte saapui tänne talonpojanpuvussa, tuoden olkikuormaa Myllyrannasta. Hevosen ja reen te olitte lähettänyt takaisin, mutta ajuri on kadonnut.
— Mitä? — huudahti Ursula rouva. — Olisiko tuo onneton nuori mies ollut Birger? Mutta ei se voi olla mahdollista?
— Miksi te sanotte häntä onnettomaksi? — kysyi Beata levottomasti. —Mitä on tapahtunut?
— En minä häntä nähnyt, —; vastasi äitipuoli, — sillä hän oli vain yötä renkituvassa. Seuraavana päivänä minulle kerrottiin, että hän oli aikonut mennä kosken yli, mutta jää oli heikko; hän putosi virtaan.
— Pyhimysten nimessä! — huudahti tyttö kauhistuksissaan. — Mutta minä en usko sitä; te olette murhannut hänet!
— Tule, tyttäreni, äläkä anna surun sinua harhauttaa. Tule huoneeseni, niin minä kerron sinulle tarkemmin tuosta surullisesta tapahtumasta. — Ja hän vei hellästi Beatan huoneesensa, jota vastoin Renata, Taavi ja muut seuralaiset jäivät hämmästyneinä alasaliin.
Sillä välin kuin tämä tapahtui linnan yläosissa, tuli Birgerin maanalaiseen vankilaan odottamaton vieras. Joku kopeloi kauvan aikaa oven lukkoa; vihdoin se avautui ja hyvä ystävämme, pikku Kukonpoika, astui sisään.
— He luulivat etten minä kuullut, — sanoi hän mielissänsä, kun hänen kujeensa oli onnistunut, — mutta minä kuulin Ursula rouvan sanovan Kukolle, ettei sinulle enää saisi antaa ensinkään ruokaa tänne holviin. Ja kun Kukko oli sattunut laskemaan kädestänsä avainkimpun, niin minä ajattelin: Ei, hänen pitää ainakin saada minun aamiasvoileipäni! Tiedätkös, minun on ollut niin ikävä sinua! Kun sinä katosit, niin ei kukaan ole viitsinyt kiilloittaa minun aseitani, eikä minulla ole tallirenkiäkään. Rengit ovat niin laiskoja ja typeriä, ne katkaisivat eilen minun satulavyönikin. Sinusta minä pidän paljoa enemmän, vaikka sinäkin olet hieman tuhma ja taitamaton, mutta sinusta ehkä voisi tulla ihminen aikaa myöten.
— Kiitos, — sanoi Birger ystävällisesti, — mutta syö vaan itse voileipäsi, sillä minun ei ole nälkä.
— Sitten me panemme sen kahtia, — sanoi poika ja natusteli reippaasti palaansa. — Minä otan toisen puolen ja sinä säästät toisen, siltä varalta, että kuolisit nälkään. Eikö se ole kovasti ikävää, että pieni hopeinen miekkani on varastettu? Minä maksaisin vaikka mitä, jos saisin sen takaisin. Katsos, tämän keltaisen kiven, jota ristiäiti aina pitää rinnassansa, hän pudotti äsken, kun hän juoksi vierasta neittä vastaan. Lystikseni otin sen ylös, katsos kuinka se pimeässä kimaltelee!
— Tuliko joku vieras neiti linnaan?
— Niin, aivan äsken. Heillä oli kaksi hyvää hevosta, toinen oli punainen ja toinen valkoinen, mutta muut vain nahkakoneja. He sanoivat, että tuo neiti on ristiäitini tytärpuoli.
— Anna minulle tuo kivi, niin saat hopeamiekkasi! — sanoi Birger vaivoin hilliten kärsimättömyyttään.
— Mitä? Sinäkö oletkin varastanut miekkani? — huusi Kukonpoika kiivaasti. — Anna se heti takaisin, taikka minä hirtätän sinut, kun olet nälkään kuollut!
— En minä ole varastanut miekkaasi; säilä on minun ja minun nimeni on piirretty siihen selvillä kirjaimilla. Minä olen Birger Bonpoika Ljungars. Mutta minä lahjoitan sinulle miekan, jos sinä annat tuon keltaisen kiven minulle.
Jollei holvissa olisi ollut niin pimeä, niin olisi voinut huomata kuinka hämmästyneenä Kukonpoika töllisteli Birgeriä. Mutta hänen ajatuksensa kääntyivät heti toisaalle, kun hän tunsi kauan kaivatun säilän koskettavan kättänsä. Kiusaus oli liian suuri. — Annas miekka tänne, — sanoi hän, — olipa se ennen sinun tai minun! Ja tässä saat kiven; tuollaisia roskakiviä minä voin milloin tahansa poimia ristiäidille kosken partaalta.
Birger tarttui kuuluisaan taikakaluun; se tuntui polttavan hänen kättänsä. — Nyt sinä lasket minut uloskin, — sanoi hän reippaasti ja läheni puoleksi avointa ovea.
Mutta Kukonpoika kerkesi ennen häntä. — Ohoo, sanoi hän, — luuletko sinä, että minä sinun tähtesi huolisin saada selkääni Kukolta? — Samassa hän luikahti notkeasti ohitse, juoksi ulos ja paiskasi oven lukkoon. Turhaan ponnisti Birger voimiansa. Ovi kesti kaikkia kokeita, eikä Kukonpoikaa enää kuulunut. Vanki oli taaskin holviinsa suljettuna, ja juuri sinä hetkenä, kun hänen sisarensa ja ystävänsä olivat hänen yläpuolellansa linnassa, aavistamatta hänen täällä oloansa!
Silloin kuului ratisevaa ääntä ylhäältä katosta. Sama laskuluukku, jonka läpi Birger oli pudonnut, vajosi äkkiä alas ja hänen sisarensa Beata vaipui puoleksi tiedotonna kellariholviin. Tuttu, ilveilevä ääni huusi ylhäältä: — Hyvästi, tyttäreni, terveisiä veljellesi!
Molemmat sisarukset, jotka niin odottamatta kohtasivat toisensa, vaipuivat itkien toistensa syliin.
Tuskin he olivat ehtineet kertoa toisilleen jonkun osan vaiheistansa, niin heidän huomionsa kiintyi kelmeään valoon holvin vastakkaisella seinällä ja tavallista pikemmin seisoi Ljungarsin tyttö heidän edessänsä. Hänen hennoissa, uhmailevissa ja oikullisissa lapsenkasvoissansa kuvastui tavattoman raju ja riemustunut ilme. Tavallista nopeammin huminakin muodostui lauluksi ja molemmat vangit erottivat selvästi seuraavat sanat:
Itke, ylpeä emäntä,Kuopille punaiset posket!Onnesi kivi katosi,Tuli surmaksi sinulle.Taikas' onTehoton.Itke, ylpeä emäntä,Kuopille punaiset posket!
Sitten haamu liikkui viittoen ovelle päin ja jatkoi lauluansa:
Rautaiset ovet avajan,Kiviseinät tieltä siirrän.Mikään ei minua estäPois sinua päästämästä.Vapaudu,Pelastu!Rautaiset ovet avajan,Kiviseinät tieltä siirrän.
Vielä laulaessansa kosketti valkoinen tyttö hiljaa rautaovea, joka ääneti kääntyi saranoillaan ja päästi vangit vapaasti ulos. Kun he tulivat linnanpihalle, niin siellä oli kaikki sikinsokin. Sinne oli saapunut tanskalainen joukko ja piti ylvästelevää puhetta. Linnanväki näytti pelokkaalta; jotain tapahtui sisällä, joka saattoi kaikki salaisen vavistuksen alaiseksi.
Kesken tätä yleistä sekasortoa onnistui Birgerin ja Beatan löytää väkensä ja hevosensa sekä huomaamatta päästä pakoon avonaisesta portista, jonka vartiat näyttivät jättäneen vartioimatta. Vielä metsässäkin he olivat näkevinänsä omituisen hohteen häilyvän lumella ja siitä huomaavinansa Ljungarsin tytön heitä seuraavan, mutta pian hän katosi ja molemmat sisarukset kiitivät eteenpäin iloisina ja kevein mielin Naantaliin vievällä tiellä.
16. Kuinka Ljungarsin tyttö ennusti Ursula rouvan perikatoa.
Kun Ursula rouva oli pannut tytärpuolensa katoomaan samalla tavalla kuin Birgerkin aikaisemmin oli hautaantunut Ljungarsin vankilaholviin, levisi synkkä ja halveksiva hymy ylpeän linnanrouvan huulille. Hän ei ajatellut nuoren tytön surullista kohtaloa, hän tuumiskeli vain mitä seurauksia piispan turvakirjeen rikkomisesta voisi olla. — Minä olen nyt astunut täyden askelen, — sanoi hän itseksensä. — Minun ja uhkamielisen pappiylimyksen välillä on nyt syttynyt ilmisota elämästä ja kuolemasta. Onneksi on valta minun puolellani ja se palvelus, jonka minä olen tehnyt tanskalaisille, on niin suuri, ettei Kristian kuningas voi mitään pyyntöä minulta kieltää. Kylläpä maksaakin vaivaa puuhata niin paljon tämän kurjan metsähökkelin tähden! Korkeammalle minä tahdon kohota. Päivä on koittava, jolloin minä kuninkaan intohimojen avulla vallitsen pohjolassa… — Pohjolassako? — jatkoi hän. — Kuka sen sanoo, että minä tyydyn näihin kolmeen kurjaan lumivaltakuntaan ja niiden jääkruunuihin? Kristian kuningas on oleva minulle vain astinlautana keisarin suosioon. Sanotaan, ettei aurinko koskaan mene mailleen Kaarlo keisarin valtakunnassa. Sellainen valta, se olisi minulle omiansa; se yksin olisi minun hallitsiahaluni arvoinen!
Hänen näin sanoessaan kävi humina läpi huoneen, jommoista Ursula rouva kerran ennenkin oli kuullut ja kun hän kääntyi, seisoi Ljungarsin valkoinen tyttö hänen takanansa. Omituinen, pilkkaava, uhkaileva ja uhmaava hymy hennon kummituksen oikullisissa kasvonjuonteissa näytti ikäänkuin kuvastavan linnanrouvan omaa hymyä. Mutta Ursula rouva ei siitä, säikähtynyt: hän astui askelen taaksepäin ja kysyi rohkeasti: — Mitä tahdot, ilkeä haamu? Kuinka sinä uskallat uhmailla voimaani?
Tyttö lauloi:
Kuningatar, keisarinna,Ylhäisyydessä ylinnä!Kaiken vallan jos sa veisit,Maailman murenteleisit.Aikees' onVerraton.Kuningatar, keisarinna,Ylhäisyydessä ylinnä!
— Mitä tuo äkillinen uhkarohkeus merkitsee? — huudahti linnanrouva suutuksissaan. — Kurja haamu, uskallatko pilkata sitä, joka on sinua voimakkaampi? Etkö tiedä että minulla on hornan tulessa kuumennettu taikakalu, jolla kuningas Salomo sitoi alkuaineitten henget? Polvistu, voimaton utukuva ja lauhduta vihaani, etten sitoisi sinua meren pohjaan tai kahlehtisi sinua kauaksi pohjoiseen Pohjolan kipumäkeen!
Haamun kasvot vääntyivät vieläkin uhkaavammiksi ja pilkallisemmiksi, ja hän lauloi uudelleen:
Itke, ylpeä emäntä,Kuopille punaiset posket!Onnesi kivi katosi,Tuli surmaksi sinulle.Taikas' onTehoton.Itke, ylpeä emäntä,Kuopille punaiset posket!
Ursula rouva tarttui kädellään rintaansa ja joutui kauhistuksen valtaan. Rintaneula oli poissa, keltainen kivi kadonnut… Hän saattoi sitä tuskin uskoa… hän raasti mustan röijynsä rikki, hän juoksi kulmakaappinsa luo, jossa hän säilytteli kalleuksiansa, mutta koristetta ei löytynyt… Voimatta kauemmin kestää haamun ivaavaa katsetta hän syöksyi ulos.
Viereisessä huoneessa hän kohtasi Kukonpojan, tarttui kovasti häntä käsivarteen ja vaati häneltä kadonnutta koristetta. — Sinulla se täytyy olla! Tunnusta, viekas nulikka! Sinä olet kauan halunnut koristettani! Sinä olet sen varastanut!
— Tarkoittaako ristiäiti sitä keltaista kiveä? — kysyi poika, joka tunsi omantunnon soimauksia.
— Juuri sitä. Missä se on? Annas tänne?
— En minä sitä varastanut. Minä löysin sen lattialta. Mutta, katsos, se… minä olen sen lainannut.
— Oletko lainannut? Kenelle?
— Myllyrannan nuorelle rengille, tulevalle tallirengilleni, joka nyt istuu vankina holvissa. Hän antoi minulle takaisin hopeasäiläni. Älä ole pahoillasi, ristiäiti; saathan sinä heti kiven takaisin, tai minä etsin sinulle uuden kosken partaalta.
— Minkä käärmeen minä olen elättänyt povellani! — huudahti Ursula rouva ja tarttui niin kovakouraisesti poikaa käsivarteen, että hän huusi tuskasta. — Onneton poika, sinä et tiedä, mitä olet tehnyt! Ja sinun, sinunko piti ryöstää minulta taikakaluni, — sinä Sten Knuutinpojan kurja sikiö, jonka minä pelastin maantieltä ja jota heikkoudessani rakastin kuin omaa lasta! Mutta minä sen ansaitsen, — jatkoi hän väännellen käsiänsä, — minun olisi pitänyt hävittää koko tuo kirottu suku, joka tuopi onnettomuutta mukanansa. Minä hakkasin toisen haaran poikki, mutta minä kastelin ja hoidin toista. Vastaa, kummitusko se sinua vietteli minua pettämään?
— Hyi, ristiäiti, nyt sinä olet taas ilkeä, — vastasi poika koettaen uudelleen voittaa lemmikin entisen vallan. — Sanotko sinä kummitukseksi sitä pientä valkoista tyttöä, jolla on hopeanauha päässä ja punaiset kengät jalassa? Hänet minä olen usein tavannut, ja hän se vast'ikään pyysi minua menemään holviin. Minä luulin häntä kyläntytöksi.
— Enkö sitä sanonut! Minä olen petetty, hukassa ja sinä sen olet aikaansaanut! Iloitse, onneton lapsi! Sinä olet puolustanut sukuasi; sinä olet Ljungars!
— Mitä sinä sanot, ristiäiti? Olenko minä Ljungarsin sukua?
Kostonhimoinen ajatus välähti Ursula rouvan mieleen. — Kuule nyt minua, — hän sanoi, — jos minä en enää saisi tilaisuutta sitä sinulle sanoa! Sinun isäsi oli Sten Knuutinpoika, Leton herra, Bo herran, Ljungarsin perintötilan omistajan veli- ja verivihollinen, sillä se on ollut tämän suvun sukutapa ja sukuperintö. Sinun äitisi oli Sten herran palvelia Marjaana. Säästääkseni sinua tulevaisuuden-aikeitani varten, kehotin minä Sten herraa vihityttämään itseään äitisi kanssa, joka pian sen jälkeen kuoli, ja tunnustamaan sinua lailliseksi perilliseksensä. Jos minä kuolisin, niin tuolta kulmakaapista sinä löydät todistukset. Mutta lupaa minulle, vanno minulle, että sinä vihaat ja koetat hävittää muut sukulaisesi, niinkuin isäsi teki, ennen sinua ja poikasi on sinun jälkeesi tekevä! Lupaa se minulle; muuten sinun täytyy heti kuolla!
— Kyllä minä teen niinkuin ristiäiti sanoo, — vastasi poika vapisten.
— Vanno pyhän Olavin kautta!
— Minä vannon pyhän Olavin kautta, — änkytti Kukonpoika. Itsekseen hän ajatteli: kyllä pyhä Olavi kuuluu olevan voimakas, mutta toiset sanovat, että pyhä Eerikki on vieläkin voimakkaampi ja pyhä Henrikki, sanotaan, on kaikista voimakkain.
— Mene, äläkä ilmaise sitä, mitä nyt tiedät, jos henkesi on sinulle kallis.
Ursula rouva kiiruhti nyt holviin ottaakseen pois Birgeriltä koristeen, johon hän ajan taikauskon mukaan arveli onnensa tai onnettomuutensa olevan yhdistetyn. Mutta hän ei ehtinyt portaita edemmäksi, ennenkuin tanskalaisjoukko pysähdytti hänet. Tanskalaiset olivat juuri vasta saapuneet Rolf Matinpojan johdolla linnaan, jonne he ilman vastarintaa pääsivät.
— Tässä hän on. Ottakaa maankavaltaja kiinni! — huusi Rolf sotamiehille.
— Tässä on varmaan erehdys tapahtunut, — väitti Ursula rouva kopeasti. — Niin vähän minä olen kavaltaja, että olen armollisen kuninkaamme uskollisin palvella Suomessa ja olen koettanut kaikella tavalla edistää tanskalaisten asiaa.
— Mitä, hyvä rouva? Ettekö te tunne tätä paperia, joka jäi teiltäRaaseporiin, silloin kuin te teitte salaisen liiton tuon kavaltajanHemming Gaddin kanssa, ja jossa on kaikkien teidän liittolaistennenimet?
— Mutta minun aikomuksenihan oli antaa tuo lista kuninkaan käsiin hänen asiansa harrastuksen osotteeksi!
— Uskotelkaa meitä! Ehkäpä tahdotte senkin kieltää, että tuo Hemming lurjus lupasi teille palkaksi Hämeen linnan ja läänin? Oi, hyvä rouva, te luulitte olevanne turvassa, mutta teitä on vakoiltu ja tiedetään että olette ollut liitossa Hemmingin kanssa pettääksenne kuningasta.
— Tuhma mies! En kuningasta, vaan suomalaisia minä olen vihannut ja pettänyt!
— Vai niin, te syytätte itseänne kaksinkertaisesta petoksesta? Sitä paremmin te ansaitsette rangaistuksenne. Ottakaa hänet kiinni, sotilaat!
Mutta Ursula rouva ei niin pian antautunut. Hän kääntyi äkkiä ympäri, pakeni portaita ylös tornikamariin ja salpasi oven. Tanskalaiset seurasivat häntä.
Kun he vaivoin saivat oven murretuksi auki niin huone oli tyhjä. He eivät voineet tietää, että Ursula rouva oli salaisesta luukusta paennut kellariholviin ja vielä vähemmän he aavistivat, että hänellä siellä oli tallessa hyvä ruutivarasto, siltä varalta, että Arvid piispan väki tekisi rynnäkön.
Sillä aikaa kuin he innokkaasti etsivät Ursula rouvaa linnasta ristin ja rastin, niin hän aikoi paeta kellarista. Mutta vaikka hänellä oli avain ja lukko sitä totteli vääntäessä, niin hänen oli mahdotonta avata ovea. Hän ponnisti turhaan kaikki voimansa: tuntui siltä, kuin joku häntä voimakkaampi olisi ulkopuolelta pitänyt vastaan. Lopulta hän aavisti syyn siihen; hän oli erottavinansa hiljaista, tuttua säveltä, joka yhä kaikui hänen korvissansa:
"Onnesi kivi katosi…"
Samassa tanskalaiset olivat keksineet luukun ja heidän äänensä kuului holvinaukosta. Ursula rouva ei halunnut antaa pyytää itseään rotansatimeen. Tämä kunnianhimoinen nainen oli niin kauan pelannut elämästä ja kuolemasta, että hän oli valmistunut menettämisen mahdollisuuteen.
— No hyvä, — sanoi hän, — minä kuolen, niin kuin olen elänytkin, ilman pelkoa. Kaikki tai ei mitään, samapa se! Laula, valju haamu, kurjia laulujasi! Minä uhmaan pilkkaasi ja hautaan mukanani koko Ljungarsin suvun. Birger ja Beata eivät ole voineet paeta. He ovat vielä varmaan kellariholvissa.
Hän seisoi ruutikellarin aukolla ja taskussaan hänellä oli tulukset. Kiireesti hän sytytti taulan ja heitti sen aukosta sisään. Osa tanskalaisista hinautui alas holvinaukon kautta, toiset tunkeutuivat ulkoapäin kellariin. Äkkiä holvi täyttyi savulla ja horjui hirveästi ilmanpainosta. Samassa maa vavahti, jää halkesi Kokemäenjoen koskista ja kumealla järinällä raukesi Ljungarsin linna raunioiksi.
17. Arvid piispasta ja herra Tuomas Wulflsta.
Kun Birger seuralaisineen oli ehtinyt kappaleen matkaa Ljungarsista, niin he huomasivat Kukonpojan, joka innokkaasti etsi kiviä virran partaalta. — Mitä sinä teet täällä? — kysyi Birger hetkeksi hilliten nopeaa kulkuansa.
— Minä etsin ristiäidille parempaa kiveä, — vastasi pieni mies, jonka omatunto oli herännyt hänen muistaessaan Ursula rouvan vihaa.
Birgerin hyvä sydän heltyi ajatellessaan pojan kohtaloa. — Seuraa meitä! — huusi hän. — Sinun ristiäitisi on noita, ja sinä saat ratsastaa minun hevoseni selässä takanani.
— Etkö häpeä! — vastasi Kukonpoika, jota tämä tarjous suuresti loukkasi. — Minäkö ratsastaisin sinun hevosesi selässä sinun takanasi! Minä panen sinut itsesi ratsastamaan takaperin lehmän selkään.
— Mutta Ursula rouva upottaa sinut koskeen, koska sinä otit hänen kivensä.
— Entäs sitte! Minä löysin paljoa kauniimman. Samassa maa tärisi, virran jää halkesi ja vesi kuohuili esiin halkeamista. Kumea, ukkosen tapainen jyrinä kuului ja koko se seutu, josta vastikään häämötti Ljungarsin linnan torni, peittyi sakeaan, tuhanharmaasen savupilveen.
Pakolaiset pysähtyivät hämmästyksissään ja katsoivat taaksensa. Birger muisti ruutikellaria. — Onnettomuus! — huudahti hän. — Kääntykäämme takaisin!
— Eteenpäin! — huusi Taavi. — Minä näin tanskalaisia linnassa ja minun tulee vastata herralleni piispalle Ljungarsin suvun jälellejääneistä jäsenistä.
— Se on minun linnani! — sanoi Birger isänsä lausumatapaan.
— Mutta minun on vastattava teidän hengestänne! — vastasi Taavi yhtä varmasti.
— Eteenpäin! — sanoi Beata. — Taavi on oikeassa.
Birger epäili. — No hyvä! — sanoi hän vihdoin. — Jää hyvästi,Ljungars! Mutta Kukonpojan me otamme mukaamme!
— Hän hyppäsi hevosen selästä alas, tarttui poikaan kiinni ja heitti hänet Renatan rekeen, jossa ajaja hänen vimmatuista ponnistelemisistaan huolimatta piti häntä kiinni Renatan hoitaessa ohjaksia.
Pakolaiset jatkoivat enemmittä seikkailuitta matkaansa etelää kohti Naantaliin, ja sinne Taavi heidät jätti tehdäksensä tiliä matkastansa piispalle. Luostari-ilman mukana palasivat Birgerin horjuvat ajatukset jälleen hengelliseen säätyyn. Hän oli kyllästynyt maallisiin seikkailuihin, kyllästynyt oloonsa Ljungarsin linnan kellarissa, joka oli hänelle ollut paastonaika täynnä kummituksia. Hänen uuden kääntymyksensä ensimäisenä seurauksena oli se, että hän lahjoitti Ursula rouvan keltaisen topaasin pyhän Brigitan kruunuun luostarikirkkoon. Pyhimys vastaanotti empimättä tuon epäiltävän lahjan ja piti sitä riemuiten voitonmerkkinä kruunussaan. Legenda kuningas Salomonin sormuksesta, johon tämä kivi oli kiinnetty, oli yleisesti tunnettu ja se lisäsi suuresti pyhimyksen kunniaa. Mutta Ursula rouvan topaasi ei ollut ainoa laatuansa. Samoin kuin tänä aikana oli olemassa useita Pietarin partakarvoja ja Paavalin poskihampaita, niin oli myöskin useita kiviä, joilla kuningas Salomo oli hallinnut henkiä, ja niitä sekä kristityt että juutalaiset ostivat ja möivät suurilla summilla.
Birger Bonpoika pyysi uudelleen saada vihittäytyä munkiksi Naantalin luostariin.
— Ei vielä, poikani, ei vielä, — sanoi piispa. — Valmistaudu vielä vuosi aikaa rukouksilla ja opinnoilla! Aika on nykyään sellaista, että kirkko tarvitsee useampia haarniskoja kuin messuja puolustuksekseen.
Ja vaarat ahdistivat joka taholta; henki, kunnia ja vapaus oli kysymyksessä. Julman Kristian kuninkaan varjo levisi kautta koko Suomen maan, yli sen horjuvan kirkon, riitaisen aateliston ja hajaantuneen, pitkällisten sotien sortaman kansan. Yötä päivää tähystelivät vartiat Kuusiston linnan muureilla epäilyttäviä laivoja merellä ja tanskalaisten peitsiä metsänrannassa. Turku oli auttamattomasti vihollisen vallassa, Naantali pelastautui hädin tuskin myöntyväisellä vieraanvaraisuudella tanskalaisten partioretkeläisten kiskomisista. Arvid piispa kuulusteli jokaista sanomaa, joka tuli Ruotsista. Eikö siellä noussut uutta Engelbrektiä vapaudenasiaa puolustamaan? Niin, eräs nuori mies, Kustaa Eerikinpoika oli, antautumalla monelle vaaralle alttiiksi, asettunut taalalaisten etunenään, puhdistanut pohjoiset maakunnat, ja valtiohoitajaksi valittuna kulkenut Tukholmaa kohti. Mutta merellä tanskalaiset olivat vallassa; Suomelle ei näyttänyt toivoa koittavan.
Vuonna 1521 syyskuun 21 päivänä kirjoitti Arvid piispa kuningas Kristianille uuden vakuutuksen muuttumattomasta uskollisuudestansa ja pyysi vaihtaa Paraisten pitäjän Sauvoon ja Runan kartanoon. Hän tiesi vallan hyvin, etteivät tyrannit usko muita vakuutuksia kuin itsekkäisyyden vaikuttamia. Kuninkaan armollinen vastaus oli yhtä mielistelevä ja teeskentelevä. Ja Birger Bonpoika sekä kaikki piispan vilpittömät ystävät surivat tätä kirkon ja koko maan etevimmän miehen petollisuutta.
He eivät nähneet piispan käden vapisevan, kun hän teeskennellen kirjoitti tämän kirjeen. Vihan huudahdus kävi kautta koko maan, ja kun Kustaa Eerikinpoika myöhemmin syksyllä lähetti Arvid Vestgöten Suomeen, liittyivät monet hänen seuraansa karkoittaakseen vihollista maasta. Marraskuun 24 päivänä suomalaiset ryntäsivät Turun linnaa vastaan, eikä Arvid piispa silloin enää saattanut eikä tahtonut teeskennellä. Salassa olleet aseet otettiin esille Kuusiston linnankellareista ja lähetettiin miehistön kanssa vahvistamaan piiritysjoukkoa. Ainoastaan pieni joukko jäi piispan turvaksi. Naamari oli poistunut: Arvid piispa tahtoi seisoa tai kaatua yhdessä isänmaan kanssa.
Oli mies, joka tämän tiedon kuullessansa naureskeli hyvillään punaiseen partaansa, ja tämä mies oli piispan vanha tuttava, Turun linnanpäällikkö, herra Tuomas Wulf von Grewendorp. Hän oli sitä kauan odottanut. — Potz tausend! Jetzt soll der schlaue Fuchs icke mere lure den dumme Wolf. Jetzt halte ich ihn bei den Ohren; wette, er kommt nicht los uden han levner den Peltz im Sticke. [Tuhat tulimaista! Nyt ei tuo viekas kettu voi enää peijata tuhmaa sutta. Nyt minä pitelen häntä korvista kiinni; lyön vetoa, hän ei pääse pälkähästä jättämättä turkkiansa.]
Tuomas herra olikin siinä asemassa että hän saattoi ivata vihollisiansa. Piirittäjillä ei ollut kanuunia ja Turun linna oli vahvasti varustettu ja siinä oli runsaasti ruokavaroja sekä sotaan tottunut miehistö. Aika-ajoin tehtiin onnistuneita hyökkäyksiä ja otettiin vankeja, jotka Tuomas herra hyväntuulensa osotukseksi riipustutti linnanmuurille. Kristian kuninkaalta tuli käsky, ettei pettureita saisi säästää, ja Tuomas herra oli säilyttänyt muutamia herroja panttivankina kansan uskollisuudesta. Hän oli heti valmis ja mestautti Viipurin maaherran, Tönne Eerikinpoika Tottin sekä pohjois-Suomen laamannin Henrikki Stenpoika Renhufvudin. Silloin herra Tuomas Wulf naureskeli taaskin punaiseen partaansa, ja toivoi jonakuna kauniina päivänä voivansa osottaa Arvid piispallekin saman kunnian.
Kaikesta tästä toi piispan uskollinen tallimestari tietoja herrallensa. Yhä synkemmäksi kävi kaikki Suomen kirkon mainehikkaan päämiehen ympärillä. Vielä hän oli turvassa Kuusiston linnanmuurien sisäpuolella, vielä oli meri jään peitteessä, mutta ensimäinen kevätpäivä oli tuova tanskalaisen laivaston purjeet mukanansa; silloin maa oli hukassa ja hän yhdessä maan kanssa. Eräänä päivänä huhtikuun alussa ilmoitti hänen uskollinen Taavinsa, että Turun tuloväylän ulkopuoliset selät siinsivät sinisinä auringon loisteessa. Silloin piispa kokoili kalleimmat aarteensa ja pakeni dekanuksensa, maisteri Conradin, sekä lukuisan seurueen kanssa rantatietä pohjoiseen Raumalle käsin. Pian sen jälkeen ottivat tanskalaiset suojattoman Kuusiston linnan haltuunsa.
Naantalissa syntyi hirveä häiriö, kun kuultiin, että piispa oli yöllä matkustanut luostarin ohitse. Nunnat itkivät, messu takertui munkkien kurkkuun. Kuka nyt puolustaisi pyhää Birgittaa, kun kirkon ruhtinas jätti lujan linnansa? Monet tahtoivat seurata häntä; mestari Gervasius sulki abbedissan käskystä luostarin portit. Tuo hyvä sisar Margareta Juhanantytär osotti ensi kertaa eläissään rohkeutta, jota muilta tällä hetkellä puuttui. Pyhä Priita oli nainen; jos miehet hänet hylkäsivät, niin tuli naisten häntä puolustaa!
Päätettiin, että Birger ja Beata, jotka olivat orpoja kumpikin, seuraisivat hengellistä isäänsä. Neiti Elina Kurki lähetettiin Laukon kartanoon. Kukonpoika uskottiin mestari Gervasiuksen hoitoon, joka oli ottanut toimeksensa kasvattaa tuosta huimapäästä ihmisen, vaikka se toimi olikin sangen vaivalloinen.
Pian sen jälkeen ilmestyi Severin Norrby voimakkaan tanskalaisen laivaston, kanuunien ja ruokavarojen keralla Turun edustalle. Silloin täytyi huonosti varustetun suomalaisen piiritysjoukon luopua Turun linnan valloitus-aikeesta ja peräytyä Hämeesen. Sen lähtiessä 23 päivänä toukokuuta vuonna 1522 sytytettiin kaupungissa ruutivarasto tuleen, jota ei tahdottu jättää tanskalaisten käytettäväksi ja tulipalo hävitti silloin suurimman osan Turun kaupunkia. Severin Norrbyn väki astui maihin ja ryösti palavan kaupungin. Suomen silloisesta pääkaupungista säilyi vain muutamia autioita taloja, joiden asukkaat olivat paenneet, mutta paikoillensa jäivät seisomaan palamattomina tuomiokirkko ja linna, odottaen uuden kaupungin ja maan uutta ylösnousemusta.
Punapartainen herra Tuomas Wulf von Grewensdorp, hän se vasta riemuitsi! Kaksi vastoinkäymistä harmitti häntä: toinen oli se, ettei hän saanut hirttää piispaa ja toinen, että hän oli antanut herra Eerikki Flemingin karata hirttämättä linnan vankeudesta. Eerikki herra oli valalla vakuuttanut että hän ihaili suuresti Kristian kuningasta ja että hän oli Kustaa Eerikinpojan verivihollinen. Tuomas herra salli hänen seurata mukana eräässä hyökkäyksessä, joka tehtiin linnasta, ja tätä tilaisuutta tuo kiittämätön oli käyttänyt kääntääkseen miekankärkensä tanskalaisia vastaan ja vapautuakseen koko joukosta. Sodassa kyllä voipi tuollaisista onnettomuuksista lohduttautua, mutta Tuomas herra sai uutta syytä katua herkkäuskoisuuttaan.
Eerikki Flemingin onnistunut juoni miellytti näet Kustaa Eerikinpoikaa siihen määrin, että hän antoi hänelle päällikkyyden eräässä pienessä laivastossa, jonka hän oli koonnut Ahvenanmaan saaristoon voidakseen pitää vihollista silmällä. Siihen aikaan oli Tukholmassa, jota ruotsalainen joukko piiritti, ruokavarojen puute, ja Kristian kuningas antoi herra Tuomaalle käskyn hankkia sinne ruokavaroja Suomesta. Tuomas herra purjehti sinne laivastonsa kanssa Turusta, ja kun hän saapui Ahvenanmaalle niin hän lähetti varmuuden vuoksi pienen laivaveneen vakoilemaan, olisiko reitti selvä. Eerikki Fleming oli laivoinensa erään niemen suojassa; he anastivat veneen pukeutuivat miehistön vaatteihin ja suuntasivat kulkunsa tanskalaista laivastoa kohti. Tuomas herra oli utelias hän läksi veneessä vakoilialaivan luo ja kysyi: alles sicher? [Kaikki varmaa?] On kyllä, vastattiin. Tuomas herra astui vakoilialaivaan ja aavistamattaan hän joutui Flemingin vangiksi joka heti purjehti takaisin ystäviensä luo. Ruotsalainen laivasto hyökkäsi tanskalaisen kimppuun, jotka olivat ilman päällikköä, ja pääsi kovan taistelun jälkeen voitolle, tanskalaiset puolustautuivat tappelussa niin miehuullisesti, että eräs heidän laivoistansa "Suomalainen prinssi", oli ammuttava upoksiin, niin että se hukkui kaikkine miehistöineen. Tuomas herra vietiin Kustaa Eerikinpojan luo ja palkaksi siitä kujeesta, että hän oli hirtättänyt vankinsa Turun linnassa, tuomittiin hän samallaiseen kuolemaan ja ripustettiin sopivaan tammeen. Tuomas herra ei pelännyt kuolemaa. Hän olisi nauranut vieläkin punaiseen partaansa, jollei köysi olisi ollut niintä ja ansaitseehan kelvollinen soturi ainakin hamppunuoran!
18. Kuinka Ljungarsin lapset seurasivat Arvid piispaa kuolemaan.
Ljungarsin linna oli sorana ja tuhkana. Sen laillinen perillinen, Birger Bonpoika saattoi nyt Ursula rouvan kuoleman jälkeen ilman mitään estettä lahjoittaa maatilan kalavesineen Naantalin luostarille, johon hän itse aikoi ruveta munkiksi. Mikään ei saattanut olla luostarille mieluisampaa kuin yhdistää tämä vaarallinen naapuri Myllyrannan alusmaihin, joten saattoi luostarille turvata runsaan lohenkalastuksen. Inkeri ei voinut kyllin kiitellä rakkaan nuoren herransa päätöstä, ja Silla kertoi sekä lapsille ja lastenlapsille, kuinka hän kerran oli napahuttanut Ljungarsin herraa olkapäälle. Nyt ei ollut huolta muusta kuin Leton kartanosta, jonka Kukonpoika saisi perinnöksensä kun hän tulisi täysi-ikäiseksi. — Omena ei putoa kauas puusta, — arveli Inkeri. — Isän tavat ovat juurtuneet tuohon käärmeensikiöön. Miksikä hän säästyi, kun paholainen kohosi ilmaan hänen ristiäitinsä kanssa?
— Hän elää kai voidakseen jonakuna yönä sytyttää Myllyrannan tuleenkaikista neljästä nurkasta, — sanoi Josua, joka kantoi vanhaa vihaaLjungarsin väkeä kohtaan. — Menkääpäs, äiti, Siverin noidan luo.Siveri noituu hänet rammaksi ja sokeaksi.
— Oletko järjiltäsi? Kukonpoika on pyhän Priitan suojeluksen alla.
— Hohoo, kyllä hän karkaa, — arveli Josua.
Näytti siltä, kuin tämä ennustus olisi toteutunut, sillä samana aamuna kun Birger aikoi lähteä, oli Kukonpoika kadonnut luostarista. Turhaan hän oli rukoillut päästä mukaan matkalle, ja siksi hän oli, tuo kymmenvuotias lapsi, luikahtanut pois luostarin orjuudesta ja pelottavan mestari Gervasiuksen käsistä. Samaan aikaan katosi myöskin kallisarvoinen topaasi pyhän Priitan kruunusta.
Birger ja Beata sanoivat luostariin jääville ystävilleen jäähyväiset ja lähtivät matkalle, toivoen tapaavansa piispan Raumalla. Hän ei ollutkaan siellä, hän oli pitänyt vain lyhyen messun luostarissa ja jatkanut matkaansa pohjoiseen päin. Ljungarsin lapset seurasivat hänen jälkiänsä ja tulivat Ulvilaan. Ei sielläkään piispa ollut viipynyt, sillä hän pelkäsi tanskalaisten laivoja, jotka joka päivä saattoivat tulla näkyviin. Pohjoisemmassa ei siihen aikaan ollut ainoatakaan kaupunkia Suomessa; vain Korsholman puoleksi rappeutunut linna saattoi tarjota epävarmaa suojaa. Birger ja Beata jatkoivat yhä matkaansa, ja ennättivät vihdoin kirkon pakenevan isän Pohjanmaan etelärajalla Närpiössä. Täällä hän oli levähtänyt pari päivää, samalla kuin meritoimiin tottuneet ranta-asukkaat vakoilivat alituisesti epäillyttäviä purjeita myrskyisellä ulapalla. Severin Norrby koetti yhtä väsymättömästi kuin herra Tuomaskin, tavoittaa tätä Kristian kuninkaan kostolle niin kallisarvoista saalista.
Närpiö on viljava alankomaa, jonka ruotsia puhuva väestö harjoitti kannattavaa kauppaa vastakkaisen Ruotsin-rannikon kanssa. Kirkkoherra oli koonnut lukuisan joukon seurakuntalaisia vanhaan kirkkoon olemaan läsnä semmoisessa harvinaisessa juhlallisuudessa, jossa piispa itse luki messua. Vielä kerran Arvid piispa seisoi juhlapuvussansa alttarin edessä ja jakoi kirkon siunausta polvistuneelle, itkevälle kansalle. Vielä kerran tämä jäykkäniskainen kansa kumarsi päätänsä Rooman herruudelle ja kaikille sen pyhimyksille. Mutta se oli Rooman ja pyhimysten jäähyväiset pohjolassa: pyhäinmiesten yö, jota seurasi uskonpuhdistuksen huomen.
Norrby saattoi nousta maalle Närpiössä aivan yhtä helposti kuin eteläisemmälläkin rannikolla. Piispa oli vuokrannut Ruotsin matkaansa varten puoleksi katetun jahdin, jommoiset täällä olivat käytännössä. Alus oli ahdas ja epämukava; siihen lastattiin piispan kallein omaisuus, ja siinä oli tilaa 20 hengelle, mutta piispan seurue nousi yli 40 hengen. Aika oli kallis, vaara uhkaava ja kun ei ollut muuta neuvoa, niin sijoitettiin ne, jotka eivät saaneet tilaa jahdissa, suureen kannettomaan verkkoveneesen, ainoaan, joka oli saatavissa.
Eräänä varhaisena kauniina kevätaamuna läksi piispa seurueineen odottaviin aluksiin. Taivas oli selkeä, ilma lämmin, meren pinta karehteli vienon kaakkotuulen puhaltaessa, joka ennusti edullista matkailmaa. Kaikki olivat hyvällä mielellä; toivottiin ennen iltaa päästävän Ruotsin rannikolle.
Silloin Taavi tuli Birgerin luo, joka kävi aivan piispan jäljissä, osotti rantaan ja kysyi hiljaisella äänellä, näkikö hän jotakin erityistä.
Birger vaaleni. Hän seurasi silmällään osotettua suuntaa kohti ja hän näki selvästi Ljungarsin valkoisen tytön, joka leijaili veden yläpuolella rannan ja veneitten välillä. Hän ei ollut nähnyt häntä siitä saakka kuin Ljungarsin linna pamahti ilmaan ja hän luuli iäksi vapautuneensa hänen tungettelevaisuudestaan.
— Älkää lähtekö, Birger herra, älkää tänään lähtekö, vaan jääkää Beatan kanssa tänne, — pyysi Taavi innokkaasti. — Näettehän, kuinka hän torjuen ojentaa molemmat kätensä. Teitä hän varoittaa; ei hän välitä meistä muista.
Birger teki ristinmerkin. — Pelkäisinkö minä pakanallista kummitusta? En, Taavi, en; jos minulla ei olisi muuta syytä seurata hengellistä päämiestäni, niin tämä olisi riittävä olemaan häntä hylkäämättä hänen paetessaan maapakolaisuuteen.
— Ei, älkää lähtekö, älkää lähtekö! Tiedättehän, että ukkonen ja myrsky aina seuraavat Ljungarsin sukua. Ettekö tunne ukkosta ilmassa? Älkää lähtekö, rakas herra; jos ette itsenne tähden, niin piispan ja sisarenne tähden!
— Mitäs nyt? — kysyi Arvid piispa, joka kuuli viimeiset sanat ja kääntyi taaksensa.
Birger vastasi: — Teidän korkea-arvoisuutenne tietää, että minua on pakanallinen kummitus jonkun aikaa vainonnut ja Taavi koettaa nyt uskotella minua, että se varoittaa minua lähtemästä matkalle.
Piispa hymyili. — Harhakuvia! Poikani, sinä olet usein huomaava, että pahat voimat koettavat tehdä tyhjäksi Jumalan tahdon. Tämä ei ole mitään muuta kuin niiden tavallisia taikatemppuja.
— Minä luotan siihen, teidän korkea-arvoisuutenne, ja seuraan teitä, tapahtui sitte mitä tahansa.
— Seuraa minua, poikani. Jos tahdot alistua minun kohtalooni, niin tapahtukoon Jumalan tahto sinulle ja meille kaikille!
Birger ja Beata seurasivat herraansa veneessä laivaan. Valkoinen haamu leijaili yhä varoitellen veden pinnalla ja vene kulki sen läpi ikäänkuin hienon sumuharson läpi. Birger vain tunsi äkkinäisen, viileän tuulahduksen lämpimässä kevätilmassa.
Sekä laivassa että veneessä, jotka kumpikin olivat täydessä lastissa, nostettiin purjeet ja sitte suunnattiin kulku lounaista kohti merelle. Rannalla seisoi taaja ihmisjoukko kyynelsilmin katsellen lähtöä. Vielä kaukaa ulapalta näkyi piispa Arvid Kurki kohottavan siunaavasti käsiänsä rakasta maata kohti, jota hänen katseensa ei koskaan enää ollut tavoittava.
Taavi johti pienempää venettä, jossa muutamat piispan seuralaiset, muuttotavarat ja kaksi soutajaa seurasivat suurempaa alusta. Vanha kalastaja piti perää. Kun vene oli kulkenut sisempien selkien poikki, niin huomattiin aavalla merellä, että tuuli otti paremmin piispan jahdin purjeihin, joten se ennätti toisen veneen edelle. Välimatka eneni yhä. Tuuli rupesi tyyntymään, päivällisen aikana oli tuuli aivan asettunut ja täytyi tarttua airoihin. Myrskyinen Pohjanlahti oli hiljaisesti heijuvana kuvastimena ja yhä mahdottomammalta näytti, että ennen iltaa saavuttaisiin ruotsalaiselle rannikolle.
Taavi vaihtoi pari sanaa vanhan kalastajan kanssa, jonka ammatti ja pakko oli tehnyt ilmanennustajaksi.
— Mitäkö minä luulen? — toisti peränpitäjä äreästi. — Minä luulen, että puolen tunnin perästä nousee ukkonen. Tuuli kääntyy luoteesen.
— Luuletteko, että jahti kestää tuulta?
— Miksikä se ei kestäisi, jos se olisi hyvin lastattu? Mutta niinkuin se nyt on, niin pyhä Priita pidelköön sitä pystyssä kölillänsä. Minun mielestäni me käännymme ajoissa takaisin.
— Mekö kääntyisimme? Emme koskaan! Soutakaa rivakasti!
Ja Taavi tarttui itsekkin airoon, jotta he ennättäisivät jahdin, joka löyhin purjein vaarui hyökyaalloilla.
Kohoavat ukkospilvet synkistyttivät taivaan. Kun vene oli päässyt parin kaapelinmitan [kaapelinmitta = 120 syltä] päähän jahdista, rupesi raskaita sadepisaria tippumaan ja ensimäinen salama halkaisi kaakkoisen taivaanrannan. Pian sen jälkeen röyhelsi eteenpäin kiitävä musta aalto merenpinnan ja luoteistuuli pauhaili torvineen, rumpuineen. Jahti sai uutta vauhtia ja jatkoi kotkansiivin kulkuaan lounaista kohti ja hetken kuluttua se oli ennättänyt kauaksi toisen veneen edelle. Venhe seurasi purjeet pingollaan tyrskyävällä merellä. Tunnin kuluttua näkyi jahdin huippu vain liitelevänä kaarnana valkopäisillä aalloilla. Neljänneksen kuluttua sekin oli kadonnut, eikä toisella veneellä ollut muuta neuvoa kuin ajatella omaa pelastusta myrskyssä ja sateessa.
Vene luovasi tuulessa länteen päin koettaen päästä maihin lähimmälle ruotsalaiselle rannikolle. Tuli ilta, yö saapui, onneksi toki keväinen yö, eikä vielä maata näkynyt. Taavi muisteli Beataa, Birgeriä ja piispaa. Missähän he nyt olivat?
Kerran vene oli aivan kaatumassa. Hyökylaine löi veneen laidan yli tuulenpuolelta ja suojanpuolelta tuli vettä veneesen. Vene kohousi jälleen ja irtaantui johonkin määrin hyökylaineesta, mutta masto oli painunut reunan yli ja laahautui mukana laineilla. Suurella vaivalla irtauduttiin tästä vaarallisesta lisäkkeestä, mutta vene ajelehti nyt kallellaan aaltojen hyrskyssä. Kaikki tarttuivat airoihin ja koettivat päästä tuulen alle. Ja siten jatkettiin tätä tuskallista taistelua aamuun saakka, kunnes aurinko taas nousi koillisessa tyrskyvän meren yli.
Vain se, joka on kokenut sellaisen yön, voi kuvailla mielessään, millä tunteella pakolaiset näkivät auringon kimaltelevan aaltojen harjoilla. Tuulikin vähitellen asettui ja kääntyi koilliseen. Vaatekappaleen saattoi kiinnittää hätäpurjeeksi airoon kiinni ja vene totteli paremmin ruoria. Kello neljän aikana näkyi suoraan edessäpäin joku noita kallioisia kareja, jotka muodostavat sekä ruotsalaisen, että suomalaisen rannikon ulkovarustuksen. Kello viiden aikana noustiin maalle kalliokarille, jossa oli vähän tilaisuutta hoitaa naispuolisia matkustajia. Heitä oli kuusi kaikkiansa, ja koko ajan he olivat maanneet veneen pohjalla aivan läpimärkinä ja vilusta värisevinä.
Rannalta löytyi vesiajopuita, ja sytytettiin tuli. Rohkeus palasi yhdessä lämmön ja toivon kanssa. Pakolaiset kuivasivat vaatteitansa, maistelivat eväitänsä ja ylistivät pyhimyksiä. Milloin arveltiin pyhän Henrikin, milloin pyhän Priitan tai pyhän Eerikin, milloin taas pyhän Olavin pelastaneen heidät. Vanhalla kalastajalla, perämiehellä, oli oma mielipiteensä. — Pitää olla sovinnossa neitsyt Maarian kanssa, — sanoi hän, — ja osata loihtusanat:
Jeesus aaltoja aseta,Maaria ve'en väkeä,Ett'ei parsku parraspuille,Pääse päälle kaarieni!Mene tuuli tuonnemmaksi,Ylitse meren yheksän,Tahi nouse taivahalleYlös pilvihin ajaite.
Päivällisen aikana nousi tuuli idästä, vene kesti hyvin tuulta ja ennen illan tuloa olivat pakolaiset onnellisesti laskeneet maihin ruotsalaiselle rannikolle nykyisen Söderhamnin läheisyyteen. Ensimäiseksi huoleksi ruvettiin tiedustelemaan piispan, Birgerin ja heidän seuralaistensa kohtaloa. Ei kukaan tässä seudussa ollut kuullut heistä mitään. Taavi läksi eteläänpäin, kyseli pitkin koko rannikkoa. Vihdoin Öregrundissa hän sai varman tiedon siitä, mitä hän niin kauan oli pelännyt, ja joka vaivutti koko Suomen suruun. Pirstaleita ja muutamia ruumiita olivat aallot heittäneet rannalle. Epäilemisen syytä ei ollut enää. Piispa, maisteri Conrad, Birger herra, Beata neiti, kaikki jotka olivat olleet mukana tuossa liiaksi lastatussa, onnettomassa aluksessa, olivat saaneet hautansa rannan tyrskyissä 23 päivänä toukokuuta vuonna 1522, eikä kukaan pelastunut voidakseen kertoa heidän viime hetkistänsä. Piispa Arvid Kurjen mukana vaipui katolinen aikakausi Suomen historiassa meren syvyyteen, mutta hänen maansa ja kansansa eli nähdäkseen uuden ajan koittoa.
19. Juhannuspäivä Myllyrannassa.
Samoin kuin kesäkuun aurinko illalla uudelleen lähenee sitä seutua, josta se aamulla on lähtenyt, samoin palaa tämäkin kertomus monen taistelun ja seikkailun jälkeen ensimäiseen rauhalliseen lähtökohtaansa Satakuntaan Kokemäenjoen varrelle, Myllyrannan myllylle. Kaksitoista vuotta on kulunut siitä, kuin Arvid piispa sai surmansa aalloissa, ja nyt on siis armon vuosi 1534, ja juhannuksen aika taaskin. Paljon on näinä kahtenatoista vuotena muuttunut pohjoismaissa, paljon ihmisten uskossakin, jossa historian sydän sykkii. Uskonpuhdistus oli hyljännyt Rooman paavin ja hänen kirkkonsa ja ottanut häneltä pois ennen kieltämättömän oikeuden tuomita kaikkien omiatuntoja, mutta tarvittiin vielä aikaa ja rauhaa, ennenkuin voitiin löytää uusi ja korkeampi tuomari, kuin kuningas, joka paavin sijaan oli astunut kirkon päämieheksi. Raamattu, jonka Luther oli kääntänyt saksan kielelle, ja uusitestamentti, joka painettiin ruotsiksi vuonna 1526, olivat Suomeen nähden vielä latinaa ja pappien viisautta. Kansa tunsi omalla kielellään vain isämeidän-rukouksen ja pyhimystaruja, ja nyt koetettiin heille uskotella, että pyhimysten palvelus oli harhauskoa. Ketä oli uskottava? Kehen luotettava, kun kaikki tuntui horjuvan?
Myllyrannassa ei voitu huomata muuta rauhattomuuden ulkonaista jälkeä, kuin että toinen puoli sen taistelukykyisistä asukkaista joka yö sai valvoa aseissa, peläten erästä rosvojoukkoa, joka Leton tienoilta levitti kauhua kautta, koko Satakunnan. Mylly, lohipato, aidat, pellot ja rakennukset virran rannalla osottivat hyvää hoitoa. Ja kuitenkin oli suuri muutos tapahtunut tässäkin maailman sopukassa. Vesteråsin resessin jälkeen vuonna 1527 oli Myllyranta, samoin kuin useimmat muutkin luostaritilukset, otettu kruunulle ja lähinnä se oli Satakunnan voudin käskynalainen, jota odotettiin paikalle kuninkaan nimessä ottamaan Myllyrantaa haltuunsa.
Eipä puuttunut puheluaihetta siitä pienestä vanhasta tuttavapiiristä, joka juhannuspäivänä oli kokoontunut talon tammien suojaan yksitoikkoisesti kohisevan kosken partaalle. Kuisti oli koristettu puolikasvuisilla koivuilla ja kukkassalko pihalla kutsui kylän nuorisoa leikkeihin. Inkeri, seitsemänkymmenen-vuotinen eukko, istui iloisena ja reippaana keinulaudallaan. Hänen vieressään oikealla puolella oli mestari Gervasius, joka näytti nyt paljoa raihnaisemmalta kuin arvokkaan mahtavuutensa aikana, ja vasemmalla istuivat Josua ja Silla. Ruohikkoon sekä pihalle kokonaisille sekä puolinaisille myllynkiville oli asettunut suuri joukko kylän asujamia. Kaikkien huomio oli kiintynyt kahdenkymmenen-vuotiseen teiniin, Josuan vanhimpaan poikaan, Eljakseen, joka oli ollut uskonpuhdistajan Pietari Särkilahden oppilaana. Hän oli vastikään palanut kotiin Turusta ja selitteli innokkaasti sukulaisilleen uutta oppia.
— Se on niin, — lopetti nuorukainen esitelmänsä saarnan äänenä ja nuoruuden koko luottamuksella vasta omistamaansa oppiin, — se on niin, katsokaa, me olemme nyt päässeet kirkkaasen auringonvaloon myllykamarin pimeästä, johon vain pieni päivänsäde luukusta tunkeutuu. Pimeys, se on Rooman paavi ja hänen munkkinsa epäjumalanpalveluksineen; auringonvalo on meidän Vapahtajamme armo, joka yksin kirkastaa maailman ja antaa kaikki meidän syntimme anteeksi, ei kullalla eikä hopealla, ei messuilla, ei paastoilla eikä hyvillä töillä, vaan verensä ja laupeutensa kautta, kun me vain uskomme. Paavi ja koko hänen joukkonsa ovat vain syntisiä ihmisiä, jotka joutuvat helvettiin omassa vanhurskaudessaan ja vetävät toisia mukanansa. Pyhimykset pitäkööt huolta siitä, että itse tulevat vapahdetuiksi, sillä heillä ei ole ylimääräisiä hyviätöitä muita syntisiä varten… Minä sanon teille, että kiirastuli on satua, ripitys turhanpäivästä korvaan-sopotusta, ja messun ovat laiskat munkit keskineet vietelläkseen rahoja köyhiltä lähimäisiltään…
Ennenkin oli jo kuultu jotakin, mutta tämä tuntui menevän liian pitkälle. Kuuliat rupesivat napisemaan, toiset tekivät ristinmerkkejä, mestari Gervasius nousi ylös, ja Inkeri rukoili hiljaa itseksensä, että pyhä Priita antaisi anteeksi hänen pojanpojallensa, tuolle nulikalle, joka niin hirveästi pilkkasi Jumalaa. Mutta nuorukainen jatkoi pelotta:
— Pyhä Priita, pyhä Henrikki, pyhä Eerikki, pyhä Olavi, pyhä Fransiscus, ja minkä nimisiä he kaikki lienevätkin, minä sanon teille, hyvät ihmiset, kaikki nuo raukat ryömivät nyt paljailla polvillaan elävien ja kuolleitten tuomarin edessä ja rukoilevat häntä antamaan typerille ihmisille anteeksi heidän epäjumalanpalveluksensa! Kysykää heidän puu- ja kivikuviltansa, voivatko he kuulla teitä? Voivatko ne teille vastata? Mutta te koristelette niitä hopealla ja kullalla ja turhamaisilla koruilla, ikäänkuin ei Jumalalla olisi heille mitään parempaa annettavaa. Te suitsutatte heille pyhää savua ja jos tuli tarttuisi heihin, niin he palaisivat poroksi. Neitsyt Maaria oli heitä kaikkia korkeampi ja kuitenkaan hän ei ollut muuta kuin köyhä syntinen ihminen, niinkuin me kaikki, hänen autuutensa oli hänelle vain armosta annettu. Miksi te polvistutte hänen eteensä? Ettekö ole lukeneet ensimäistä käskyä: Älköön sinulla olko muita jumalia minun edessäni!
Hän ei saanut jatkaa. Vihanhuudahdukset keskeyttivät puhujaa. Josua käski häntä vaikenemaan. Mestari Gervasius uhkaili häntä ryhmysauvallansa, Silla kiiruhti suojelemaan häntä. — Antakaa minun puhua, äiti! — huudahti nuori Eljas. — Lyökää minua, kivittäkää minut, niinkuin Stefanus kivitettiin, minä tahdon puhua, julistaa totuutta, eikä helvetin portit voi minua kukistaa!
— Mitä minä sanoin sinulle, Silla, — nyyhkytti Inkeri, — kun sallit pojan tehdä oman tahtonsa mukaan ja mennä teiniksi Turkuun? Milloin olet nähnyt myllärinpojan lukevan latinaa? Toista oli Taavin laita; minä olisin suonut, että Eljas mielemmin olisi valinnut miekan ja kypärän, niinkuin Taavi ja hänen isänsä tekivät. Mutta sinä olit niin turhamainen ja tahdoit kuulla hänen lukevan sielumessua sinun kuolleelle tomullesi.
— Jumalan rauha, äiti! Mistä on kysymys? Minulla on miekka ja kypärä, mutta minä olen oppinut Birger Bonpojalta lukemaan kirjaa, — sanoi odottamatta hänen takaansa rautapukuinen mies, joka melun kestäessä oli kenenkään huomaamatta ratsastanut pihaan.
— Taavi! — huudahtivat yhtä suuta Inkeri, Silla ja Josua.
Niin, Taavi oli nyt taas monen vuoden perästä vanhalla kotiseudullansa, ja lapsuudentunteet sydämessänsä hän syleili äitiään ja sukulaisiaan, niin että hänen rautavaruksensa rämisi. Kun ensi näkemisen ilo oli asettunut ja ensimäiset kysymykset tehty, niin hän tahtoi tietää, mikä oli syynä siihen, että rauhaisassa Myllyrannassa näin tavattomasti meluttiin.
Kymmenen ääntä vastasi yhtä aikaa:
— Eljas, Josuan poika, on tuonut Turusta jumalatonta kerettiläisoppia!Hän pilkkaa pyhimyksiä, kieltää messun, paavin ja kaiken jumalisuuden.Hän on Antikristus, joka on tuleva viimeisinä aikoina.
— Mutta ettekö te ole kuulleet, että hurskas piispamme Martti Skytte ja kaikki jumaliset miehet Turussa, niin, itse kuningaskin tunnustaa samaa uskoa kuin Eljaskin?
— Kyllähän me olemme kuulleet niin paljon uudenaikaisia asioita, ettei köyhä kristitty enää voi erottaa latinaista Jumalan sanaa suomenkielisistä ihmisopeista. Mutta meille on sanottu, että uusi usko ei ole mitään muuta kuin vanha vain hiukan parannettuna. [Kuningas Kustaa tahtoi saattaa luterilaisen opin maahan vain katolisen uskon parannettuna muotona.]
— Miksi sitte kiistelette? Vastaa minulle, Eljas, uskotko Jumalaan,Kristukseen, Jumalan poikaan, ja Jumalan ilmoitettuun sanaan?
— Elämässä ja kuolemassa! — vastasi nuorukainen. — Mutta…
— Se riittää, — keskeytti häntä Taavi.
— Kuulettehan sen itse. Tunnustaisiko Antikristus sellaista uskoa? Ja jos te pääasiassa olette samaa mieltä, niin miksikä te annatte vähemmän tärkeitten kysymysten erottaa teitä? Jumalan sanaa opetetaan nyt ruotsinkielellä; me näemme vielä sen päivän, jolloin Jumala puhuu suomeksikin.
Teiniä ei ahdistettu sen enempää ja väki hajaantui päästäkseen suojaan lähenevältä ukkosilmalta.
Uskonpuhdistus raivasi itselleen tien Suomeen epäilysten ja omantunnon-rauhattomuuden kautta, mutta se ajatus, että Jumala nyt ymmärsi kansankin kieltä, vaikutti yhä tyynnyttävämmin. Agricolan suomalainen uusitestametti painettiin vuonna 1548. Vasta melkein vuosisataa myöhemmin, vuonna 1642, ilmestyi koko raamattu kansan äidinkielellä.
Taavi kertoi vaiheistansa piispan onnettoman haaksirikon jälkeen. Hän oli ruvennut sotilaaksi Eerikki Flemingin laivastossa, oli ollut mukana hirttämässä junkkeri Tuomas Wulfia, valloittamassa Kastelholmaa, Turun ja Kuusiston linnoja ja sen jälkeen palvellut kuningas Kustaata yhtä uskollisesti kuin ennen muinoin Bo Knuutinpoikaa ja Arvid piispaa. Nyt hän oli palannut Suomeen kuninkaan asioissa. — Mutta, — lisäsi hän, — kuinka rakas risti-isäni tulee toimeen tänä uutena aikana?
— Kulunut luuta! — huokasi mestari Gervasius. — Kuningas on anastanut pyhän Priitan leivän ja lihavat lohemme Myllyrannasta. Jumala siunatkoon sisar Margareta vainajaa; hän osasi erottaa taimenen nahkalohesta. Uusi abbedissa, Valpuri sisar, on Flemingin sukua, ja hänen nenänsä on paksunahkainen; mitä hän minua tarvitsisi palveluksessaan? Niin olen minä vanhoilla päivilläni tullut kruunun isännöitsijäksi Myllyrantaan.
— Ajatteles, Taavi, vanhan Renatan elämä loppui, kun hän sai tiedonLjungarsin lapsista! — sanoi Inkeri.
— Mutta kerro enemmän itsestäsi ja uudesta virastasi! Sinä olet jo aikoja sitten siinä iässä, jolloin kunnon mies hankkii itselleen hyvän vaimon. Oletko sinä naimisissa, poikaseni?
Taavi oli hetken aikaa ääneti. — Sen asian laita, äiti, on sama kuin Renatan ja Ljungarsin lasten, — sanoi hän vitkastellen. — Myllärinpoikien ei pitäisi koskaan katsella hienoja neitosia. Mutta vanha lempi on lujassa, äiti. Miksikä minä menisin naimisiin?
— No kuulehan! Olet sotilas ja pelkuri! Kyllä sinussa olisi ollut miestä ansaitsemaan kannukset sodassa, ja sitte ei siunattu neitemme koskaan olisi joutunut hukkaan meren hyrskyyn! Mutta mikä virka sinulla nyt on, ja miksi sinä ratsastit tänne kymmenen ratsumiehen seurassa?
— Minä olen kuninkaan läänitysmies pohjois-Satakunnassa ja tulen valvomaan järjestystä läänissä, koska on valitettu sissien tuhotöitä ja herrojen mielivaltaa.
Inkerin silmät suurenivat. — Kuninkaan läänitysmies! Mutta sittenhän sinä olet herrojen arvoinen!
— Ja minun esimieheni! — sanoi mestari Gervasius hämmästyneenä ja nousi ylös osottaaksensa entiselle ristipojallensa velvollisuuden-mukaista kunnioitusta.
— En minä ole ainoa aateloimaton, jolle on uskottu niin korkea toimi, — selitti Taavi. — Kustaa kuningas saa pitää varansa, etteivät piispat ja aatelismiehet kasva hänen päänsä ylitse. Flemingit, sanotaan, aikovat sukulunastuksella saada kruunulta takaisin Ljungarsin ja Myllyrannan. He eivät tiedä, että yksi Ljungarsin suvusta vielä on elossa, ja Myllyrannasta minä pidän huolen.
— Yksi Ljungars vielä elossa!— huudahti Inkeri. — Sitten hän ei ole kaukana, koska ukkonen käypi juhannuspäivänä.
— Hän on minun seurassani, äiti. Ehkä muistatte vielä Kukonpoikaa, jonka minä kerran kuljetin Ljungarsista tänne?
Mestari Gervasius muisti hänet liiankin hyvin. — Oi, tuo hävitön huimapää, joka karkasi minun isällisestä kuristani Naantalissa, ja josta ei sen jälkeen ole kuulunut mitään! Minä luulin hänen kuolleen jo aikoja sitte.
— Tuo sudenpenikka! — huudahti Inkeri. — Hän asettuu varmaankin Kukon väen etunenään, joka mellastaa Ljungarsin metsässä. Asettakaa kahdenkertaiset yövahdit, mestari Gervasius.
— Knuutti Steninpoika ei ole enää mikään huimapää, hän on kahdenkolmatta vuoden vanha, — vastasi Taavi. — Minä vangitsin hänet Aggerhusissa Kristian kuninkaan viimeisellä sotaretkellä, ja aina siitä saakka hän on minua seurannut. Hän on nyt täällä todistaaksensa laillisen perintöoikeutensa Ljungarsin linnaan ja Leton kartanoon, mutta hän tahtoo vielä toistaiseksi olla tuntematon. Antakaa hänen saada yösija muiden ratsumiesten mukana. Huomenna me ratsastamme eteenpäin.
20. Viimeinen Ljungars.
Seuraavana aamuna tapaamme me jälleen Taavin ja hänen kumppaninsa, Knuutti Steninpoika Ljungarsin, jota ennen sanottiin Kukonpojaksi, Ljungarsin linnan autioilla rauniolla. Kun omistajaa ei kuulunut, joutui tila muutaman vuoden kuluttua Naantalin luostarille ja sittemmin se muutettiin kruununtilaksi, mutta näinä ahtaina aikoina ei kukaan ollut ruvennut uudestaan rakentamaan vanhaa herraskartanoa. Muurit olivat raunioina ja tuhkaa ja puoleksi hiiltyneitä hirsiä oli hajallaan kellariholvin ympärillä. Taavin ratsumiehet olivat majoittuneet kylään, jossa oli vain muutamia kurjia hökkeleitä ja jonka asukkaiden epäiltiin olevan liitossa sissien kanssa.
— Knuutti Steninpoika istui ääneti sortuneilla muureilla, joiden herra hän oli. Hän oli kaunis tummatukkainen nuorukainen, kookas ja vahva ruumiinrakenteeltaan, niinkuin koko hänen sukunsa, mutta nuoruudeninto ja terveys oli kadonnut hänen kalpeilta poskiltansa. Hänen katseensa kiintyi raskasmielisenä synkkään ympäristöön. Joko hänen elämänsä oli kulunut liian nopeasti, taikka hän oli kärsinyt liiaksi, mutta nuorella iällänsä hän näytti väsähtäneeltä ratsumieheltä, joka pysähtyy tienhaaraan.
— Miksi ajattelemme menneitä aikoja, — lohdutteli Taavi. — Ljungars on kadonnut, Lettoa ei ole enää olemassa, eikä sitä koskaan olisi pitänytkään olla. Sinussa on tulevaisuus, sinussa on toivo, ja sinun käsiesi alla on uusi Ljungars kohoava tuhasta.
— Kiitos, — sanoi nuorukainen surumielisesti. — Minä kerron sinulle jotakin, jota en ole vielä uskonut kellekään ihmiselle. Kun sinä löysit minut kahdeksanvuotiaana kosken partaalta ja Birger kaappasi minut mukaansa, niin minä tunsin ensi kertaa eläissäni omantunnon voiman. Tunnetko sinä omaatuntoa?
— Hiukan, — vastasi Taavi.
— Et, sinä et sitä tunne, sinä et tiedä, että se määrää koko meidän elämämme. Minulla oli ristiäiti; sano mitä tahdot Ursula rouvasta, mutta hän rakasti minua, minua yksin koko maailmassa. Minä hukkasin hänen onnenkivensä, joka hänelle oli kaikki kaikessa. Silloin minä käsitin vain, että hän oli minulle pahoillansa; mutta kun minä kuulin Ljungarsin linnan pamahtavan ilmaan, silloin minä ymmärsin, että minä olin syypää hänen kuolemaansa. Tuo ajatus puraisi minua kuin käärme. Birger lahjoitti kiven pyhälle Priitalle. Kun minä karkasin Naantalista, niin otin kiven mukaani ja juoksin yötä päivää Ljungarsiin, toivoen voivani tuolla kivellä herättää ristiäitini haudasta. Minä en löytänyt häntä, hän lepäsi tuhan peitossa, ja minun syyni ei tullut sovitetuksi. Siverin noita löysi minut puolikuolleena metsästä, otti minut luoksensa ja piti minua kaksi vuotta mökissänsä. Silloin minä, kiittämätön, taaskin karkasin sissien luo vuoristoon. Kahden vuoden kuluttua karkasin heidänkin luotaan Turkuun. Sitten minä rupesin merimieheksi tanskalaiseen laivaan, palvelin kuusi vuotta kuningas Kristiania ja loput sinä tiedät.
— Miksikä annat lapsuuden hairahdusten vaivata itseäsi? Etkö ymmärrä, että Jumala on ohjannut sinut niin monen vaaran ja vaiheen läpi, jotta miehenä voisit hyvittää entiset vikasi?
— Ei, Taavi, ei, vielä on jotain, jota en voi hyvittää. Kun ristiäiti nuhteli minua kivestä, niin hän pakotti minut vannomaan pyhän Olavin kautta, että hävittäisin koko Ljungarsin suvun…
— Mutta sehän on nyt mahdotonta!
— Miksikä mahdotonta? Vielä yksi Ljungars elää, vielä tämä kauhea vala sitoo minua. Miksikä minä, onneton, läksin sinä päivänä etsimään uutta onnenkiveä virran rannalta? Miksikä minä en kymmenvuotisena kuollut metsään? Miksikä minua ei surma perinyt sissien luona, miksi en kaatunut yhdessä niin monen kuolleen mukana taistelutantereelle? Vala on minut pelastanut, vala minua sitoo. Ja katsos, Taavi, nyt kääntyy se minuun itseeni, viimeistä Ljungarsia vastaan! Se on meidän sukumme kirous. Minun täytyy surmata, eikä minulla ole, niinkuin isilläni, veljeä, jonka voisin uhrata. Mitä minun tulee tehdä? Minä inhoan itsemurhaa; siihen vain pelkuri turvautuu. Anna minun taistella, mies miestä vastaan, anna minulle kunniallinen kuolema, Taavi, enkä minä enää koskaan valita!
— No niin, — sanoi Taavi, — maamme tarvitsee rauhaa ja järjestystä. Meidän toimenamme on hävittää se rosvojoukko, joka vielä entisten laittomien aikojen perintönä kuljeksii maassa. Nämät sissit taistelevat henkensä uhalla, siinä saat kyllä tilaisuutta taisteluun, mutta sinä elät ja vapaudut valastasi. Sinä hävität väkivallan Ljungarsin ja alotat uuden Ljungarsin suvun, jonka vaakunakilvessä on laki ja oikeus.
Knuutti Steninpoika karkasi ylös. Puna palasi hänen poskipäihinsä, rohkeutta ja elämäniloa loisti hänen nuorukais-silmistänsä. Tämä ajatus oli hänelle niin odottamattoman uusi, niin toiverikas ja hyvittävä, että hän tunsi itsensä äkisti aivan muuttuneeksi. — Sinä olet oikeassa, riemuitsi hän. — Niin minä tahdon elää! Vanhoista Ljungarseista ei ole ketään jäljellä!
Ratsumiehet olivat lähettäneet vakoilioita metsään, ja he palasivat ilmoittamaan,. että sissit oleskelivat kapeassa vuorensolassa puolen peninkulman päässä Ljungarsista. Heitä oli kolmekymmentä aseellista miestä ja he luottivat siihen, että vuoren luo oli mahdotonta päästä. Luultavasti he myöskin tiesivät, kuinka vähäinen luvultansa ratsumiesten joukko oli. Taavi päätti viipymättä saartaa heidät ja mistä hinnasta hyvänsä vapauttaa ylimaan seudut tästä maanrasituksesta, joka jo vuosikausia oli levittänyt kauhistusta ympäristöönsä. Lapsuudestaan saakka Taavi tunsi jok'ainoan rotkon tässä metsässä ja tämän tietonsa nojalle hän perusti koko suunnitelmansa.