"Mitäs te näitte?" kysyi Nehe.
"Minä näin vain reen kaatuvan ja miehen tuuskahtavan suulleen. Pellolta tullessaan Mooseksen ei tehnyt enää mieli poiketa Pukkimäkeen. Tämän täyttä laukkaa ryykyyttäessä kotiinsa kysäisin taas lapsilta, minne pojat ovat menneet. — 'Ne ovat nyt teidän hevosenne ympärillä', vastasivat he. Lie Pollekin jotakin nähnyt, koskapa korvat olivat luimussa ja se viskeli vihaisesti päätään sivuille, niinkuin hevosen on tapana ruoilleen tungeksivia sikoja hänkiä. Lähdin kävelemään Pollen luokse ja likelle tullessani karmaisi ihoani samantapainen kylmä ilmavyöhyke kuin tuntee kesäisenä yönä alavia maita kulkiessa tai uidessa lammessa, jonka pohjassa kuohuu kylmiä lähteitä. — 'Herra auta ja varjele', siunasin, taputin Pollea rauhoittavasti kaulalle ja tiedustin taas poikien olinpaikkaa. — 'Ne istuvat nyt tuolla havukasalla karjapihassa, ja se liikkaava pui teille vihaisena nyrkkiänsä.' Vihdoin salaperäiset kerjäläispojat katosivat lastenkin näkyvistä."
Nehe ei oikein tiennyt, pitikö hänen uskoa vai olla uskomatta miesten puheita. Mutta kun kieltäytyminen voitaisiin selittää pelkuruudeksi, piti hän parhaana mukautua ja lähteä raamattu kainalossa Kotkatsalon sydänmaille Pukkimäen piruja häätämään.
* * * * *
"Herran terveeks, Herran terveeksi Piti piipahtaakseni taas Ristiinaakin katsomaan, kerran pitkästä aikaa", tervehti Otteljaana tulla luikahtaessaan notkeana kuin ankerias koulun keittiöön.
"Eihän tuosta ole vielä kuukauttakaan kulunut, kun Otteljaana täällä viimeksi kävi… Ja mitäpä silmän ruokaa tällaisen luukasan katsomisesta lienee", pisti Kristiina hampaansa kolosta.
"Yhäti se luukasa vain sen mielessä malkuttaa, vaikka on jo aikoja vierinyt siitä, kun vahingossa tulin Ristiinan varpaalle astuneeksi. Mutta sehän näyttääkin nyt viime aikoina kalkkoneen ja maihevoituneen. Kas noin — hm! Lanteet hyllyvinä hetteinä lainehtien, punaisissa poskissa ja kaksissa leuoissa se siinä hellansa edessä kiepsahteleikse kuin pappilan ruustinna. Vaikka eihän tuo ole kumma eikä mikään, kun on käsissä koko Lohilahden tavara ja hyvyys. Sanoppas, mitä ne ihmiset oikein tänne tuovat."
"Mitäkö tuovat?… Kaikkea mitä käsistään irti saavat: maitoa, voita, kaloja, lintuja, lihaa, jauhoja, munia, marjoja, sukkia, paitoja — niin että sille tavaran paljoudelle ei tahdo tiloja riittää. Kerrankin oli aitassamme yht'aikaa neljäkymmentäkahdeksan suurta uutislimppua ja kaksi suurta säkkiä villoja tupaten täynnä."
"Voi hyvänen aika! Eivätkö ne homehtuneet tuoreet lämpimäisleivät, ennenkuin ehditte ne makoonne haudata?"
"Eivätpä joutaneet homehtumaan. Oli monta suuta syömässä: kaiken liian leivän jakaa opettaja köyhille koululapsille."
"No sillä lailla! Mutta nyt ne vasta alkavatkin oikein paroina tänne tavaraansa kantaa."
"Mitenkä niin?"
"Se on nyt opettaja kohonnut kansan katseessa semmoiseen suosioon ja arvoon, että on melkein kuin Jumala. Kaikki vastaantulijat pysähtyvät hänen jälkeensä katsomaan, ja näillä silmilläni näin eilissäkin päivänä, kuinka Riihelän vanha vaari opettajaa ulkona puhutellessaan kaappasi lakin kouraansa kuin kuninkaan edessä… Eikö se ole sitten Ristiina kuullutkaan?"
"Mitä kuullut?"
"Herra hyvästi siunatkoon!… Vai mitä kuullut? Koko maailmahan sitä nyt huutaa — sitä, kuinka opettaja sanan ja oman henkensä väkevyydellä hääti Pukkimäen pirut kuutamelle."
"Ei opettaja ole puhunut siitä minulle mitään."
"Ei se kuulemma siitä kamppailustaan hiisku kenellekään. Kuuluu vain salaperäisesti hymähtävän uteliaille kysyjille."
"Mistä ne sen kamppailut sitten tiedetään?"
"Sitä en tiedä mistä, mutta tiedetään ne vain ja rikulleenpa tiedetäänkin… Kuuristahan siitä pannustasi kuppi kuumaa, niin kerron, että saat Ristiinakin kuulla, millaisen rohveetan piikana palvelet."
"Voithan kertoa, vaikka en minä mitään semmoista usko."
"Et usko!… Etkö usko pirujakaan?"
"Minä olen pessyt siksi monta ruumista, että minä en pappienkaan puheista usko juuri muuta kuin nämä sanat: Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman."
"Sinua jumalatonta!… Mitäs minun pitikään?… Niin, oli ollut jo pilkkoisen pimeä, kun opettaja silloin lauantai-iltana ehti Pukkimäkeen. Hänen tulonsa edellä olivat pahat olleet tavallista rauhattomampia, niinkuin olisivat aavistaneet, mitä tulossa on. Opettajan astuttua sisään ja leväytettyä raamattunsa auki tuvan pöydälle oli tullut joksikin aikaa niin hiiskumaton hiljaisuus, että oli arveltu pahojen jo säikähtäneinä lähteneen. Mutta se oli ollutkin hiljaisuutta ukkosen edellä. Mikäli lapset olivat nähneet, olivat menninkäiset olleet uunilla vilkkaassa neuvottelussa; siinä oli ollut leveitten suitten kuisketta ja mustain silmäin vilkettä. Kun ne sitten päämiehensä viittauksesta olivat tehneet odottamattoman äkkirynnäkön ahdistajaansa kohti, oli opettaja horjahtanut penkille istualleen kuin myrskyn kaatamana ja tullut kasvoiltaan kalpeaksi kuin haavanlastu. Kaapaten raamatun käteensä oli hän kuitenkin pian ponnahtanut pystyyn ja pöydän päässä ylväänä seisten alkanut manata pahojahenkiä alimmaisiin paikkoihin. Hännät koipien välissä olivat paholaiset leiskahtaneet jonkun verran kuin keppiä saaneet ärhentävät koirat, mutta hyökänneet uudelleen kerta toisensa jälkeen. Kuta kauheammaksi rienaajien raivo oli käynyt, sitä voimakkaammin oli opettaja heiluttanut sanan säilää. Hyppien kohona, silmät tulena leiskuen ja kasvot kiehuen mustanpuhuvina hän oli siinä pöydän päässä ollut peloittava kuin loveen lankeava tai niinkuin Herran Seepaotin viha. Sitten oli syntynyt pitkä välirauha, jolloin kumpikin taisteleva puoli sai aikaa vetää henkeänsä.
"Vaan annappas olla. Kun kello seinällä vähäistä ennen puoliyötä oli nostaa korauttanut lyömähakansa, olivat pahat muuttautuneet mustiksi linnuiksi ja tehneet viimeisen, kaikkein raivoisimman ryntäyksensä. Aluksi oli muuan räpsäyttänyt siivellään pöydällä palavan kitupiikin sammuksiin, ja pilkkopimeässä tuvassa oli syntynyt semmoinen siipien havina ja vinkuna kuin kaiken maailman linnut olisivat siellä lennelleet. Mutta sen myrskyn yli oli opettajan ääni pauhannut pimeydessä kuin pitkäisen jylinä öisessä pilvessä… Ja kuulehan vielä suurinta ihmettä."
"Nä, nä — kuullaan, kuullaan."
"Kamppailun kuumimmillaan ollessa on lasten pitänyt nähneen opettajan pään ympärille ilmestyneen kirkkaan valon. Ja aina kun mustat linnut olivat ympäröivästä pimeydestä hyökänneet siihen valokehään, olivat ne kipeästi parahtaen nykäisseet koukkuiset kotkankyntensä takaisin kuin tulesta ja jotkut pudonneet käpertyneinä alas kuin palavaan kynttilään lentäneet kärpäset. Kun kello minuutin, parin kuluttua oli heläyttänyt ensimmäisen kahdentoista lyöntinsä ja Herran pyhä sapatti astunut sisään, oli pahojen voima siinä hetkessä lamautunut. Hirveällä ryskeellä olivat ne voitettuina lähteneet tuvasta, mutta samalla oli tallista alkanut kuulua hevosen potkimista ja pian sen jälkeen navetasta lehmien ammumista. Oli otettu tuli ja menty katsomaan, mikä elukoita vaivaa. Hevonen oli vavissut vaahdossa pilttuussaan ja mökin molemmat lehmät oli päästetty irti kytkyistään, solmittu häntäjouhista yhteen ja kierretty oljista köynnöskoristeita kuin mitäkin kruunuja niiden sarviin. Sitten oli ollut täysi rauha Pukkimäessä. Mutta vasta aamuhämärissä oli häädettyjen päämies lähtenyt, ja se kuuluu venyttäneen itsensä niin hirmuisen pitkäksi, että yhdellä askeleella oli harpannut pellon yli."
Otteljaana vaikeni tuokioksi.
"Niin, niin… joo, joo… Se on nyt tämän tapauksen lyömänä tullut uskoon koko Lohilahden kylä. Lukee sanaa ja laulaa hojottelee virsiä. Ja parannus, parannus olisi ajoissa Ristiinankin tehtävä: se pitkä piru kuuluu ottaneen sen roima-askeleensa tänne kirkonkylään päin… Hämärtämään rupeaa — lähteä pitää. Halleluijaa."
Kuta runsaammin Nehelle "saatavia" tuotiin, sitä enemmän hän laihtui. Lanttoiset kasvot kävivät harmaankalpeiksi, sinisten renkaitten ympäröimät silmät painuivat syvälle kuoppiinsa ja niiden kiiluva katse näytti olevan suunnattuna sisälle päin. Lisäksi hän oli tullut niin hajamieliseksi, että saarnatessaan unohtui usein pitkäksi ajaksi tuijottamaan jonnekin, kunnes kuulijain hermostuneet ryähtelyt herättivät hänet haaveistansa. Koulussa hän saattoi väärästä vastauksesta tai muusta yhtä vähäpätöisestä syystä tulistua niin holtittomasti, että kasvot kahahtivat mustanpuhuviksi ja hän kadotti tuokioksi puhekykynsä, kyeten vain änkyttäen purkamaan kiukkuansa. Mutta melkein samassa hetkessä hän oli jo valmis kyyneleet silmissä pyytelemään oppilailtaan anteeksi kiivastumistansa. Kun aterioidessa veitsi tai haarukka sattui kalahtaen putoamaan lautaselle hänen vapisevista käsistään, vaikutti se niin sydäntä vihlaisevasti, että hän voihkaisten ponnahti kohoksi istuimellaan.
Mikähän sitä opettajaa vaivaa? kummasteltiin kylällä. Ei se kyllä ole tautiansa valitellut, mutta jotakin hiljalleen hivuttavaa siinä täytyy olla. Hörisihän se Otteljaana tässä taannoissa syksynä, että opettajalla pitäisi olla morsian. Olisiko saanut rukkaset ja niitä yhä sureksii. Vaikka eihän tuon luulisi tuonkaan… onhan tätä nyt, hameväkeä — jos yksi jättää, ottaa toisen.
Kristiina oli ihan onneton.
"Mikä opettajaa oikein marrastaa, kun ei syö juuri nimeksikään? Vai enkö minä ehkä osaa laittaa tarpeeksi suun mukaista ruokaa?" kyseli hän kerrankin, huomatessaan Nehen päivällisaterian melkein koskemattomaksi.
"Mitähän lienee — unettomuutta", sanoi Nehe.
"Unettomuutta se kyllä on. Kuulin tässä eräänäkin yönä opettajan vierashuoneessa puhuvan niinkuin jollekin toiselle. Mutta ei kai siellä ollut ketään vierasta?"
Nehe hiukan punastui ja tuli hämilleen.
"En siellä tietääkseni ole ollut minäkään."
"Eikö!… No sitten opettaja puhuu ja liikkuu unissaan."
"Voi olla. Onko Kristiina useinkin huomannut sellaista?"
"Hyvin usein. Eikähän opettajasta viime aikoina ole oikein saanut selkoa, milloin päivälläkään liikkuu valveillaan, milloin unissaan. Mutta niinpä onkin opettajan suorittava itsensä lääkäriin ja hyvin joutuun — voin neuvoa — olen minä siksi monta ruumista pessyt."
Nehen selkää karmaisi kylmä väre. Hän myönsi Kristiinan olevan oikeassa.
* * * * *
Kesäloman alkaessa hän vihdoin lähti parannusta etsimään. Sivuuttaen tavalliset lääkärit hän matkusti yksin tein pääkaupunkiin asti erään kuuluisan lääkärin luo.
Jo ensi silmäys Nehen kalpeihin kasvoihin näytti kokeneelle lääkärille selvittävän sairauden laadun. Mutta laskettuaan kuulotorvensa potilaan paljaalle rinnalle ja hetkisen kuunneltuaan hän näytti hämmästyvän. Siirteli sitten torveansa lyhyin välimatkoin sekä rinta- että selkäpuolella ja kopautti lopuksi sormellansa pari kertaa rintalastaan.
"Hm… ei…", hymähteli hän kuin itsekseen.
Sitten hän toimitti mikroskooppisen tutkimuksen, nähdäkseen olisiko potilaalla matoja suolistossa, mutta tulos oli kielteinen silläkin taholla. Käännettyään lopuksi tutkittavansa silmäluomet nurin ja tarkastettuaan niiden sisäpintaa hän sanoi kuin suuttuneena:
"Näyttäkää kielenne."
Nehe näytti kielensä.
"Merkillistä, merkillistä", lausui tohtori ja hiukan etääntyen katsoi sairaaseen näköjään neuvottomana. Kysyi vihdoin:
"Mutta mikä teitä oikein vaivaa?"
"Ei erikoisesti mikään, ei vain maistu ruoka ei uni", vastasi Nehe.
"Uni", kertasi tohtori painokkaasti, ikäänkuin olisi nyt vasta saanut oikean langan päästä kiinni. "Istukaa ja nostakaa oikea jalkanne vasemman polvelle."
Kun tohtori sitten Nehen aavistamatta kopautti häntä polveen pikku vasaralla, heilahti jalka niin ylös, että tohtori oli saada iskun leukaansa.
"Oh!… Hermonne ovat pilalla — aivan pilalla", totesi hän ja istuutui tuolille vastapäätä Neheä. Alkoi sitten kysellä:
"Oletteko käyttänyt väkijuomia?"
"Ei."
"Onko elämäntapanne ollut säännöllistä?"
"Tavallaan on ollut, tavallaan ei."
"Oletteko naimisissa?"
"En — oikeastaan."
"Oikeastaan…? Mitä sillä tarkoitatte?"
"Kun pelkään, että tarinani voisi tohtoria korkeintaan vain hymyilyttää, vaikka se minulle itselleni on sangen vakava asia, säilyttäisin sen mieluummin omana salaisuutenani."
"Sairautenne tutkimuksen vuoksi on välttämätöntä, että avomielisesti kerrotte kaikki. Tietänette, että olen myöskin psykiatri ja sellaisena viimeinen nauramaan salaisuudellenne. Voitte sitäpaitsi luottaa lääkärin vaitioloon kuin synnintunnustaja rippi-isäänsä. Olkaa siis hyvä ja kertokaa", kehoitti tohtori.
Nehe kertoi:
"Noin kaksi vuotta sitten oli minulla morsian, kihloja vailla. Mutta aivan odottamatta huomasin sanomalehdistä, että hän oli mennyt kihloihin jonkun toisen kanssa. Murheissani menin yöllä hautausmaalle. Sinne oli aikoja sitten haudattu kalmiston esikoisena muuan ylhäinen, kertomusten mukaan rikollinen nuori nainen, jonka vähäistä aikaisemmin olin nähnyt unissani. Kun hautausmaalla olin aikani kärsinyt hyljätyn lemmentuskia, taitoin eräältä hautakummulta kukkasen ja laskin sen mainitsemani rikollisen naisen haudalle."
"Mitä sillä tarkoititte?" kysyi tohtori.
"Tein sen vain ajattelemattomana, hetkellisen katkeruuden hulluna päähänpistona. Olin sillä tavoin ikäänkuin kihlaavinani ylen kauniin unikuvan sieluni morsiameksi, ja olihan siinä kai olevinaan pisara kostoakin entiselle morsiamelleni. Aikomatta jatkaa tätä mahdotonta suhdetta sen pitemmälle kävi kuitenkin niin, että tunteeni eivät enää olleetkaan itseni määrättävissä. Aluksi tuo kuviteltu, silkinhieno henkinen yhteys ihanan unikuvan kanssa oli niin kaunista, että tavallinen avioelämä siihen verraten tuntui melkein raakuudelta."
"No eikö teitä ole kammottanut se seikka, että nainen oli rikollinen?" kysyi tohtori.
"Ei se ole kertaakaan näyttäytynyt minulle rikollisena, vaan aivan uutena, synneistä puhdistuneena. Aluksi tuo haudantakainen morsiameni ilmestyi vain unessa, vaikka ne minusta eivät ole olleetkaan aivan tavallisia unennäköjä. Mutta sitä mukaa kuin rakkauteni siihen kiihtymistään kiihtyi, astui unikuva raja-aidan yli ja tuli yhä rohkeammaksi. Viime aikoina on se jo uskaltanut tulla viereeni vuoteeseen ja kietoa kylmän käsivartensa kaulalleni. Olenpa ollut kuulevinani sen helliä kuiskauksia valveilla ollessanikin ja näkevinäni haamuna vilahtavan selvällä päivällä. Kun en ole voinut täysin vakuuttautua siitä, että kaikki tämä voisi johtua yksinomaan hermojen häiriöstä, on tilanteeni muuttunut peloittavaksi."
Asiansa valaisemiseksi Nehe kertoi lyhyesti Hauta-Hetan tarinan ja jatkoi:
"Luultavasti hänelläkin on alkujaan ollut tällainen hirmuntunteensa, mutta hän on ei ainoastaan voittanut vastenmielisyyttään siihen, vaan vieläpä ruvennut rakastamaan kaikkea kammottavaa ja alkanut seurustella mieluummin kuolleitten kuin elävien kanssa. Vaikka minusta on pöyristyttävää ajatella omaan kohtaani tällaista tunteitten muutosta, olen kuitenkin jo niin pitkällä sillä tiellä, että tunnen toisinaan kaipaavani tuonpuolisen morsiameni kylmien käsivarsien halailua. Niiden syleily on samalla kertaa yhtä hirvittävä ja suloinen kuin kuolema."
Nehen lopetettua kertomuksensa mietti tohtori kuulemaansa kotvan aikaa.
"Jaa. Kenties teidän olisi paras jäädä tänne hoitolaan joksikin aikaa", sanoi hän.
Nehen kasvot valahtivat palttinankalpeiksi. Tuskin tuomio kuritushuoneeseen olisi voinut tehdä häneen niin musertavaa vaikutusta.
"Hourujenhoitolaan?… Arveleeko tohtori minun olevan jo niin pitkällä?"
"Vasta pitempiaikaisen tutkimuksen nojalla voin siinä suhteessa muodostaa varman mielipiteeni", sanoi tohtori.
"Minä kyllä tiedän, että mielisairaiksi epäiltyjen vakuutuksia tervejärkisyydestään ei uskota, mutta kyllä minä pyydän tohtorin edellyttämään, että tässä tapauksessa on kyseessä jotakin enempää kuin tavallinen aivojen ja hermojen häiriötila", väitti Nehe.
Tohtori ei myöntänyt, ei kieltänyt, nyökytteli vain päätänsä ja hymyili. Mutta sitten hänen aivoihinsa näytti johtuneen uusi aate.
"Kenties, kenties on jotakin enempää", myönnytteli hän. "Ainoa keino päästäksenne henkiseen ja ruumiilliseen tasapainoon on se, että yksinkertaisesti hylkäätte henkimorsiamenne — onhan se joka tapauksessa liian ohutta kudosta tyydyttämään aineellisen olion tarpeita — menette naimisiin jonkun elinvoimaisen maalaisneitosen kanssa ja alatte viettää oikeaa, tervettä avioelämää."
* * * * *
Kotiin palattuaan Nehe ryhtyi oitis toteuttamaan lääkärin neuvoa: kihlasi kaikessa hiljaisuudessa morsiamekseen erään köyhän torpan tytön, Saaran. Tälle kolmannelle hänellä oli jäljellä enää vain heikosti lepattava lemmen liekki; heitä kiinnittikin toisiinsa enemmän yhteinen usko kuin maallinen rakkaus. Muuttuneen asiaintilan jälkeenkin ilmautui unimorsian Nehelle vielä jonkun kerran, aluksi syyttävänä ja ikäänkuin oikeuksiaan vaativana, myöhemmin kyynelsilmäisenä kohtaloonsa alistujana. Kerta kerralta sen ihanat piirteet himmenivät, kunnes se lopulta katosi kokonaan Nehen näköpiiristä kuin jonnekin ikuisuuden äärettömyyteen. Sen verran jäi kuitenkin jäljelle entistä suhdetta, että Nehe ei olisi uskaltanut enää kulkea yöllä yksin hautausmaan ohi, eikä Rajaleniusten haudalla käydä tuskin päivälläkään.
* * * * *
Nuoren parin vihkiäisten oli määrä tapahtua vasta syyspuolella, mutta kohtalo satutti niin, että ne tuli vietettäväksi kesän kukkeimpana aikana.
Nehen mennessä eräänä päivänä Hauta-Hetaa tapaamaan makasi tämä arkussaan näköjään nukkuneena. Nehe aikoi sisään astumatta kääntyä ovelta takaisin. Mutta hiljaisuus tuvassa oli hänestä tällä kertaa niin outoa, että hän kuitenkin meni sisään hiipien ettei herättäisi makaajaa. Katsottuaan lähemmin arkkuun huomasi hän, että sellainen varovaisuus oli tarpeetonta. Hauta-Heta nukkui sitä untansa, josta ei herätä. Kun mummo omien puheittensa mukaan ei ollut milloinkaan sairastanut, oli hän eläessään arvellut, että hänen ensimmäinen sairautensa tulisi olemaan myös hänen viimeisensä. Kaiketi oli hän nyt aivan äskettäin alkanut tuntea kipua ja siitä arvannut, että lähtö on lähellä, koskapa hän itse omin voimin oli varustautunut matka-asuun: pukeutunut puhtaisiin kuolovaatteisiin, laittanut hautakukista seppeleen päähänsä, peitellyt itsensä valkealla liinalla ja nukahtanut arkkuun huulet hymyssä.
Nehe muisti vainajan aikoinaan puhuneen, että kun hänellä ei ole elossa ketään sukulaisia, on hyvä jo siitäkin syystä morsiamen itse varustaa kapionsa, että ajan tullen aiheuttaisi vieraalle mahdollisimman vähän kuluja ja vaivoja. Nehe päätti nyt ottaa mieluisaksi velvollisuudekseen tuon pienen vaivannäön. Hän valvoi itse haudan valmistamista. Se piti kaivaa niin, että istutuksia ei turmeltaisi, vaan haudan seinää kovertamalla kukkien alle koetettaisiin saada osa Ismaelin arkkua näkyviin, mikäli sitä vielä jäljellä oli, ja asettaa sitten molemmat arkut rinnan laita laitaa vasten.
Nehe pyysi itsensä rovastin emäkirkolta tulemaan ensi sunnuntaiksi saarnaamaan heidän pieneen pyhäkköönsä ja samalla vihkimään kaksi avioparia. Itseensä nähden sanoi kyllä ajatelleensa pyytää rovastia näille asioille vasta myöhemmin, mutta kun hänellä oli ollut Hauta-Hetan kanssa niin paljon yhteistä, tahtoi hän tulla vihityksi samana päivänä kuin Hetakin.
* * * * *
Seuraavana sunnuntai-aamuna oli Lohilahden hautausmaalla niin harvinaisen runsaasti väkeä, että moista kansanpaljoutta ei liene siellä nähty sitten Rajaleniusten hautauspäivien. Ihmiset tahtoivat kerran nähdäkin sen ruumisarkun, josta he vuosikymmenien kuluessa olivat kuulleet niin paljon puhuttavan.
Kun rovasti oli siunannut vainajan ja pitänyt liikuttavan ruumissaarnan, astui Nehe haudan partaalle ja piti korkealentoisen muistopuheen, lausuen muun muassa: "Tällä haudalla on laulettava kukkasten laulu ja veisattava rakkauden korkeaa veisua. Tällä haudalla pitäisi soittaa kanteleita ja iloita niinkuin häähuoneissa iloitaan. Tällä haudalla pitäisi suitsuttaa ylistystä kaikille niille, jotka ovat uskollisia kuolemaan asti. Se morsian, jonka nyt olemme saattaneet sulhonsa viereen, oli eläessään kummitus niille, jotka eivät häntä tunteneet. Hän oli niinkuin saduissa rumaksi noita-akaksi loihdittu kuninkaantytär, jota kaikki kammoavat, mutta ainoastaan lasten rakkaus yltää näkemään sydämen kultaan asti ja vapauttamaan lumouksesta. Kuoleman laupias lapsensilmä on nyt odottamatta katsonut myöskin Hauta-Hetan sydämeen, niin että hänkin on, yhdenkään ihmissilmän näkemättä, voinut riisua rumuutensa ja muuttua kauniiksi kuninkaantyttäreksi. Entisen noita-akan pelätty luola on nyt autio. Sieltä ei kuulu enää pirran helkettä, rukki seisoo hiljaa nurkassa ja tyhjä väripata hautoo kylmiä hiiliä, eikä pienestä ikkunasta tuika enää salaperäinen tuli pimeinä syys- ja talvi-iltoina. Yli kolmekymmentä kesää ovat hänen kätensä tätä kumpua kukittaneet — eikä ainoastaan tätä kumpua, vaan kaikkia niitä leposijoja, joita tässä pyhitetyssä paikassa on. Mutta saattaa käydä niin, että nämä kukkaset tulevat olemaan tällä haudalla viimeiset — että sillä, joka muita muisti, ei ole itsellänsä yhtään muistajaa…"
Kun hauta oli luotu umpeen, laski Nehe sille seppeleensä, ainoan koko suuresta joukosta.
Jumalanpalveluksen jälkeen vihki rovasti toisen avioparin kirkossa. Nehe oli löytänyt ristiraitaisensa, ja heidän oli nyt määrä lähteä yhdessä kantamaan unessa nähtyä raskasta taakkaa elämän jyrkkiä rautaportaita myöten tuntematonta tulevaisuutta kohti.
Kauan vireillä ollut hanke saada Lohilahden kulmakunta itsenäiseksi kappeliseurakunnaksi toteutui vihdoin. Palkkaetujen pienuuden vuoksi ei pienen, syrjäisen seurakunnan sielunpaimenen virkaan ilmautunut kuin yksi ainoa hakija, muuan virkavapaa pappismies, Lustig nimeltään. Tämän rettelönhaluisen viisastelijan kanssa seurakuntalaiset pian riitautuivat, monet aina käräjöimisiin asti.
Mutta kun vuosien kuluttua nähtiin pari ilmiötä, jotka lohilahtelaisten perintätiedon mukaan ennustivat tulossa olevia suuria tapahtumia, pelästyivät he ja koettivat elää sanan miehen kanssa sovinnossa.
Ensimmäinen ennusmerkki näkyi taivaalla. Ilmestyi kuin tähti tähtien joukkoon, mutta ei ollut kuitenkaan oikea tähti. Oli paremminkin kuin kaulasta katkaistu naisen pää, joka pitkät hajahiukset viuhkana taaksepäin rynnisti mustan avaruuden halki idästä länteen.
Tämän harvinaisen näyn raskauttamat mielet eivät olleet ehtineet vielä täysin rauhoittua, kun sydämiä jysäytti jälleen uusi ennusmerkki.
Oli myöhäinen syksy, maa oli lumeton ja ainoastaan heikossa jäänkohmeessa. Sataa tihuutti hienoa, sumun tapaista vettä, joka heti alas tultuaan jäätyi. Puitten rungot ja oksat olivat kuin paksun lasikerroksen sisässä. Oli ollut tyyntä viikkomäärin, mutta eräänä aamuna alkoi kohahdella yksinäisiä tuulenpuuskia. Hiljainen metsä sai eloa, helähti siellä, helähti täällä, niinkuin joukko kytkettyjä vankeja olisi kalistellut kahleitaan. Illalla ja myöhemmin yöllä tuuli yltyi myrskyksi, tullen sieltä käsin, jonne salaperäinen tähti oli kadonnut. Raskaitten puitten kaatuessa juurineen tai taittuessa poikki oli laajoissa sydänmaissa myrskyn kestäessä lakkaamatonta pauketta, ryskettä ja teräksen helinää kuin raivoisimmassa sotataistelussa.
"Miehiä kaatuu, kansaa kaatuu", sanoivat vanhat viisaat katsellessaan myrskyn tuhoisaa jälkeä.
* * * * *
Erämaan pienessä kappeliseurakunnassa elettiin edelleen hiljaista, tapahtumaköyhää elämää. Kun oli aikansa turhaan odotettu jotakin erinomaista tapahtuvaksi, alkoivat monet epäillä, että ennusmerkit eivät tällä kertaa tietäisikään mitään. Mutta vihdoin narahti Lohilahdenkin ruostunut ajanviiri saranoissaan, alkoi puhaltaa uusia tuulia. Aluksi ne leväyttivät kirkon ovet auki ja lakaisivat sen lopulta niin tyhjäksi, että pappi jäi melkein yksin.
Seurakunnassa olonsa alkuaikoina pastori Lustig pyysi joskus Neheäkin saarnaamaan, mutta myöhemmin hän ei enää sallinut opettajan nousta saarnastuoliin. Syynä tähän mielenmuutokseen arveltiin olevan tuon ikivanhan: Saul löi tuhannen, mutta Daavid kymmenentuhatta. Nehellä olisi kyllä ollut oikeus pitää raamatunselityksiä koulullansa, mutta kun hän kirkon läheisyyden vuoksi piti sellaisen kilpailun sopimattomana, tyytyi hän saarnailemaan vain pirteissä ulompana kirkosta.
Uudet tuulet riipaisivat rikkoina myös suurimman osan Nehen kuulijakuntaa. Mutta sitä mukaa kuin tämä tupiin kokoutuva seurakunta pieneni, kasvoi jäljellä olevien henki, kuumentuen ajoittain uskonnollisen kiihkon kiehumapisteeseen, käsiä huitoviin hihkumisiin ja kalpeakasvoisiin pyörtymisiin asti. Polvilleen langeten ja kuumia otsia lattiaan kolautellen he rukoilivat taivasta armahtamaan synnin mereen hukkuvaa maailmaa. He pitivät itseänsä maan suolana ja niinä kymmenenä vanhurskaana, jotka olisivat voineet pelastaa Sodoman, jos niitä olisi edes niin monta ollut.
Kaikesta huolimatta kulki kuitenkin suuri enemmistö entisiä uskonveljiä ja -sisaria raskain, jymähtelevin askelin ja vihasta kiiluvin silmin punaisten lippujen jäljessä, kuunteli toisia saarnoja ja lauloi uusia virsiä. Ja kummallista oli, että monet innokkaimmat uskovaiset olivat nyt kaikkein kiihkeimpiä uuden opin tunnustajia. Vastakkain tullessaan sivuuttivat eri aatteiden palvojat toisensa tervehtimättä ja kyräävin silmin.
Pian saatiin uutta vettä myllyihin, puolella ja toisella. Pienen sanomalehden muodossa lensi yksi niistä neljästä olennosta syrjäisen Lohilahdenkin kappeliseurakuntaan ja huusi ikäänkuin ukkosen äänin: "Tule!" Ja he näkivät, ja katso: valkea hevonen; ja sen selässä istujalla oli jousi, ja hänelle annettiin seppele, ja hän lähti voittajana ja voittoja saamaan.
Ensimmäinen sinetti oli avattu.
Lohilahtelaiset hämmästyivät. Mutta kun he sitten tajusivat tapahtuman vakavuuden ja sen mahdolliset seuraamukset, kiiruhtivat he kilvan ostamaan kauppapuodeista suoloja varastoihinsa kaiken varalta.
Tuskin oli tämä ensimmäinen huuto ehtinyt Lohilahden kaukaisimpiin korpiin, kun jo uusi ääni huusi kirkonkylässä: "Tule!" Niin lähti toinen hevonen, tulipunainen, ja sen selässä istujalle annettiin valta ottaa rauha maasta, että ihmiset surmaisivat toisiaan, ja hänelle annettiin suuri miekka.
Näitä tulipunaisia hevosia lähti myöhemmin liikkeelle useampiakin. Mutta onneksi olivat ne vielä niin etäällä, että Lohilahteen kuultiin vain sanomana niiden kaukaista kavioiden kapsetta. Kuitenkin värähti papin ääni tavallista hartaammin hänen rukoillessaan taivaallista isää siunaamaan valtakunnan sotajoukkoa maalla ja merellä.
Nehe selitti näinä aikoina yksinomaan vanhan testamentin ja Ilmestyskirjan ennustuksia. Riittävää määrää vanhurskaita pönkittämään lahonnutta maailmaa ei näyttänyt olevan nyt, enempää kuin Aaprahaminkaan aikoina. Ihmiskuntaa odotti Sodoman kohtalo. Nykyinen maailmankausi läheni loppuaan, ja uusi, tuhatvuotinen ihanneaika oli alkamassa. Mutta heitä, valittujen pientä laumaa, eivät kauhean murrosajan vaivat tule kohtaamaan: heidät muutetaan ajan rahdussa, silmänräpäyksessä korkeammalle tasolle, hallitsemaan Kristuksen kanssa tuhannen ajastaikaa. Uuden Jerusalemin ylistysvirsiä he nykyisin enimmäkseen laulelivatkin.
* * * * *
Ensi jännityksen lauettua oltiin kaukaisessa kappeliseurakunnassa ajan tapahtumiin nähden jotenkin rauhallisia sivustakatselijoita. Oltiin niin kauan, kunnes ilmautui jälleen useita uusia ennusmerkkejä: siat, rotat, oravat, käet.
Eräänä keväänä heti roudan maasta sulattua alkoivat Lohilahden siat, vieläpä pienet porsaatkin, tonkia maata niin väsymättömän uutterasti, että maanteitten laidat, talojen tanhuat ja läheiset pikku ahotkin olivat myöhemmin kesällä kuin aatralla kynnetyt. Olivat ne kyllä ennenkin, joka kesä, ketoa nurin kääntäneet, palan siellä, toisen täällä. Mutta näin laajaa ja voimaperäistä sikojen maanmuokkausta eivät vanhatkaan muistaneet nähneensä sitten suurten nälkävuosien.
Sikojen kärsillään kyntäessä maata ja käkien kukkua helkyttäessä kartanokoivuissa ja peltojen aidanseipäissä tulivat oravat. Mistä lienevät tulleetkin, mutta omanpaikkaisia ei niistä liene monikaan ollut. Niitä juoksenteli pitkin aitojen selkiä ja kattojen harjoja, istuskeli savupiippujen nenissä, hyppi pihapuissa ja kiipeili ylös alas viirinsalkoja. Niitä pyrki laumoittain yli Lohilahden selän, aina samaa tuntematonta päämäärää kohti, mitkä uiden, mitkä kokonaisina lastulaivueina, tuuheat hännät purjeina pystyssä. Monet väsyivät pitkällä uintimatkalla tai hukkuivat aaltoihin heikoilta aluksiltaan ja ajelehtivat tuulen tuomina raatoina rannalle.
Oravien tultua marraskuussa talvikarvaansa kuului metsistä alituinen pyssyjen pauke, varsinkin sunnuntaisin.
"Vielä niistä petäjiköistä kuuluu toisenkinlaista pauketta", ennusti kerrankin eräille isäntämiehille Riihelän vanha vaari, jonka erikoisalana olivat oravat.
"Ehkäpä hyvinkin, mutta aikaa siihen kuluu: eiväthän ole rotat sikiytyneet vielä liiemmäksi", arveli muuan isäntä.
"Rotat!" huudahti toinen talokas. "Oletko käynyt tupasi lattian alla sen jälkeen kuin…?"
"Sss…! Suu poikki!"
"Suu nappiin sitten kun tulee viljantarkastusmiehiä… Vai eikö tässä ehkä oltane kaikki luotettavia?"
"Luotettavia ollaan."
"Minä tein kätköni rehuladon lattian alle. Mutta kun tässä taannoissa päivänä pistäysin varastoani perkkäämässä, niin mitäs näin: rottia, rottia! Jyvät hajoitettuina pitkin permannon alustaa, säkit nakerrettu tappuroiksi ja kuin ilkkuen tehty niistä pesä pesän viereen. Eräässäkin sellaisessa oli yksin lukien kaksikymmentäkolme alastonta, vikisevää poikasta. Ja lie niitä ollut toisissa useampiakin."
"O perhana! Pitääkin tästä lähteä." Näin maailman lapset. "Pieni joukko" näki paljon syvemmälle kuin mitä silmien edessä oli:
Kolmatta sinettiä alettiin avata.
Mutta vasta sitten kun se vaakaa kantava kauppias oli kapsahtanut mustan ratsunsa selkään ja oli kuultu hyvin läheinen, ikäänkuin gulashin huuto: "Litra vehnää yhdestä denarista, ja kolme litraa ohria yhdestä denarista!" alkoivat harvat valitut, samoin kuin muutkin köyhät, vastoin ennustuksia tuntea vatsoissaan uuden maailman synnytystuskia.
* * * * *
Kolme kertaa olivat Nehen housunlahkeet jo heilimöineet ja kolmasti oli Saara niitä lyhentänyt, niin että ne lopulta ulottuivat vain hiukan alapuolelle polvien, antaen laihtuneelle omistajalleen urheilijaa muistuttavan ulkonäön. Lukuisa lapsilauma oli kokonsa mukaan ryhmitettävä pieniin joukkoihin, joille kullekin äiti ompeli vanhoista vaatteistaan yhteisen vieraspuvun lasten vuoroon käytettäväksi, milloin oli mentävä kylään asialle. Jo aikoja sitten oli ollut pakko kieltäytyä pienistä nautinnoista: kahvista, tupakasta, vähitellen myös voista ja muistakin särvinaineista.
Toivossa oli kuitenkin elettävä. Oltiinhan korkeilla tahoilla hiljaisessa puuhassa opettajainkin hyväksi. Mutta kun Nehe lapsikatraaseensa ja oleviin oloihin vedoten pyysi pientä palkanlisäystä oman pitäjän kuntakokoukselta, hengähti sieltä vastaan jäinen tuulahdus. Köyhät suunsoittajat tosin anomusta puolsivat, mutta ne, jotka asian äänillään ratkaisivat ja joiden kukkaroa se lähinnä tulisi koskemaan, asettuivat jyrkästi vastustavalle kannalle. Ehdottipa rikas Remulainen, jonka hengen Nehe aikoinaan oli pelastanut kuolemasta ja todennäköisesti vielä pahemmastakin, alennettavaksi opettajan entistäkin kunnanpalkkaa. Pilkaten hän kehoitti kokouksessa saapuvilla olevaa opettajaa kääntymään köyhäinhoito-viranomaisten puoleen, jos luuli vaivaisapua tarvitsevansa, tai tarttumaan mieluummin kirveeseen ja kuokkaan.
Kuta pimeämmäksi Nehen tulevaisuuden taivas synkkeni sitä kiinteämmin hän koetti rukouksessa turvautua Jumalan apuun. Mutta kun hänen pyyntönsä silläkin taholla tuntui kaikuvan kuuroille korville ja kun lisäksi hänen viimeaikainen, haaveellinen uskonsa ennustusten täyttymisestä näytti kärsineen täydellisen haaksirikon, alkoi tämä viimeinenkin tuki luisua hänen jalkainsa alta, ja hän suistui henkisestikin sielullisten ristiriitojen myrskyiseen mereen.
Kuin aamun sarastuksena alkoi Nehen yön ympäröimään sieluun vihdoin kajastaa ruusunvärinen vaate. Ehkä hänen paikkansa onkin punalippujen luona. Ehkä tie tuhatvuotiseen valtakuntaan kulkeekin niiden johdolla.
Vielä joku aika sitten olisi hänestä moinen ajatus ollut kuolemansynti. Mutta nyt Nehe ei pitänyt itseänsä enää liian hyvänä lähtemään eräänä iltana työväentalolle. Varovaisuuden vuoksi hän jätti kuitenkin takaportin auki: Tutkikaa kaikki ja pitäkää se mikä hyvä on. Kokouksessa hänet otettiin vastaan hiukan sekavin tuntein. Punaisimmat heittivät häneen epäluuloisia silmäyksiä, sillä he arvelivat opettajan tulleen vakoilutarkoituksessa. Entiset uskonveljet ja -sisaret nyökäyttelivät tuttavallisesti hymyillen paitansa: Terve tuloa, terve tuloa. Parempihan toki myöhään kuin ei milloinkaan.
Tämä käynti sosialistien kokouksessa ei jäänyt Nehen viimeiseksi. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt saada lujaa otetta silläkään taholla, kun punainen lippu yhtäkkiä tempaistiin alas, "talon" ovet lukittiin, ikkunain eteen naulattiin laudat, ja sen omistajat uskalsivat puida nyrkkejään vain salaisissa kokouksissaan korpien kätköissä.
Tulipunainen hevonen oli alkanut etelämpänä polkea isänmaan kamaraa.
Seuraavana keväänä alkoi Lohilahden saloilta kuulua ryske kuin talvisesta tukkimetsästä. Kaadettiin petäjiä ja kiskottiin leiväksiksi niiden keltaisia kuoria, vanhusten uudistaessa näin nuoruutensa muistoja.
"Mitäs minä sanoin, mitäs minä sanoin", hoki Riihelän vanha vaari jokaiselle, ken häntä jaksoi kuunnella, ikäänkuin tärkeintä tässä kaikessa olisi ollut se, että hänen ennustuksensa toteutui.
Tällöin oli Nehe tullut elämänsä rautaisten portaitten sille kohdalle, jossa ne kääntyivät ylös pystysuoraan. Leipä oli lopussa, uuden ostamiseen ei ollut varaa eikä lainaa mistään saatavissa. Kaiken lisäksi alkoi Liisi tyttönen sairastella. Isällä ei ollut muuta keinoa kuin lähteä isänniltä kerjäämään muutamia petäjiä perheensä hengen pitimiksi. Mutta kun eri puolueiden kesken sattui juuri nyt olemaan hyvin kärjistynyt ajankohta ja kun isäntien tiedoksi oli tullut Nehen käynnit sosialistien kokouksissa, eivät he jaksaneet kuunnella sydämensä ääntä, vaan ivahymy huulilla kehoittivat opettajaa kääntymään avunpyyntöineen hänen omien aateveljiensä puoleen.
Nehe tuli iltakorvalla kotiin tyhjin toimin. Masentuneena hän istui keinutuoliin ja muisteli kuin kaukaista, ihanaa unta niitä aikoja, jolloin hänen aitassaan kerrankin oli ollut yht'aikaa neljäkymmentäkahdeksan isoa limppua ja kaksi säkkiä villoja tupaten täynnä. Hänen ajatuksensa kiiti nopeasti kuluneen elämän taipaleita, pysähtyen väliin hetkiseksi muistelemaan harvoja merkkitapahtumia, jotka päätään pitempinä kohoutuivat yli pienten muistojen. Ajatuksen tullessa Nehen elämän valtaisimman kukkulan laelle, jonne hänen koko julkinen toimintansa oli ikäänkuin yhteen koottuna kaikkien nähtäväksi, hän otti pöytälaatikostaan Suomen Talousseuran antaman hopeamitalin. Itse emäseurakunnan rovasti oli sen kiinnittänyt hänen rintaansa kirkossa jumalanpalveluksen päätyttyä, seurakuntalaisten kunnioittavasti seuratessa juhlallista toimitusta. Mieltä ylentävässä puheessaan oli rovasti ylistänyt hänen sekä maallisen että hengellisen toimintansa ansioita, joiden julkiseksi tunnustukseksi tämä kunniamerkki on annettu. Nehe oli säilyttänyt mitalia kalleimpana aarteenaan, mutta kun hän nyt luki siihen kaiverretut sanat: "Hyödyllisestä toiminnasta", olivat ne hänestä verisintä pilkkaa. Myrtyneen mielen kiihoittamana hän aikoi murskata rahan, mutta sai kuitenkin hillityksi itsensä ja ikäänkuin katkeran ivan osoitukseksi kiinnitti sen kuluneen takkinsa rintapieleen. Pää miettivästi kumarassa hän sitten käveli edestakaisin kamarinsa lattiaa ja kutsui vihdoin vaimonsa puheilleen.
"No, sinähän olet kuin juhlaan lähdössä", sanoi Saara, huomatessaan kunniamerkin miehensä rinnassa.
"Juhlaanpa kyllä", vastasi Nehe ja esitti vaimolleen kuiskaten aikomuksiansa. Saara kauhistui.
"Ettäkö menisit varastamaan… kaatamaan omin lupisi puita vieraan metsästä?"
"Minulla ei ole milloinkaan ennen ollut näin vaikeaa tehtävää. Mutta eihän ole muuta keinoa — ei hätä lakia lue", puolustihe Nehe.
"Ei hätä, mutta entäpä niiden puiden omistaja?"
"Kahdesta pahasta on valittava pienempi paha. Ellen minä nyt tätä vaikeaa askelta ota, niin meille lukee kohta kuolema lakia. Tahdoin ilmoittaa tämän aikeeni sinulle ennakolta sen vuoksi, että koettaisit — hm… yksi rikos johtaa toiseen — koettaisit keksiä jonkin valheen, että lapset eivät saisi tietää tätä hirveää totuutta ja alkaisi pitää isäänsä — varkaana."
Saara kävi syleillen miehensä kaulaan, ja he itkivät molemmat.
"Voi, Nehe, Nehe…"
Lasten nukkuessa Nehe otti kirveen ja tyhjän säkin kainaloonsa ja lähti kevätyön hämärässä menemään järven rantapolkua metsään päin. Kuljettuaan niin kauaksi, että hakkuun ääni ei sieltä voisi kuulua kylään asti, hän valikoi tarkoitukseen sopivan petäjän ja iski kirveensä sen kylkeen. Mutta samassa kiljahti hiljainen sydänmaa niin ilkeästi, että hän säikähtäneenä keskeytti työnsä. Voittaakseen epäröimisensä hän puraisi hampaansa yhteen ja erämaan ärjyessä ja takin rintapieleen unohtuneen kunniamerkin "hyödyllisestä toiminnasta" välkähdellessä antoi kirveen iskujen sadella nopeasti puuhun, kunnes se parahtaen ja ryskyen kaatui maahan. Yläosastaan valkoiseksi kuoritun petäjän jäädessä sydänmaahan makaamaan kuin alastomaksi riisuttu ruumis lähti Nehe aamupuolella yötä kotiinsa, pettusäkki selässä.
"Maistappas nyt, Liisi lapseni, lämpimäistä", sanoi Saara hellästi antaessaan sairaan lapsensa käteen pettuleipäpalasen, jolle voita oli liiennyt vain näkeeksi.
Tyttö haukkasi pienen suupalan, mutta pudotti sen pian suustansa salaa käteensä, ettei äiti huomaisi. Ojensi sitten voileivän takaisin ja sanoi:
"Kiitos, äiti, ei minulla ole nälkä."
Äiti ajatteli, että hylkäämisen syynä saattoi kyllä olla puuttuva nälkä, mutta voi olla sekin, että Liisi hienotunteisena ei tahtonut moittia leipää huonoksi, vaan pisti mieluummin pienen valheen.
Inhimillisen kainouden vuoksi vanhemmat koettivat peitellä puutteensa alastomuutta ei ainoastaan vierailta, vaan omilta lapsiltaankin. Mutta vaikka tauti oli sitonut Liisin vuoteeseen, näki hänen kärsimysten kirkastama katseensa petollisen peitteen lävitse ja herkistynyt korvansa kuuli kuiskauksistakin huutavan hädän. Ikäänkuin vastalahjaksi koetti hänkin viimeiseen asti salata todellisen tilansa. Kun patoutunut tuska kuitenkin vihdoin purkautui äänekkäinä valituksina, sanoi äiti Nehelle:
"Jo ihan tänään sinun on lähdettävä isolle kirkolle kysymään lääkärin neuvoa Liisin sairauteen. Saattaahan olla, että tohtorinkaan apu ei enää auta, mutta olisihan jälkeenjäävien tunnolle helpompaa, kun on koetettu, mitä on voitu."
"Olet oikeassa — samoin olen itsekin ajatellut", myönsi Nehe. "Mutta ne neuvot ja lääkkeet maksavat, ja pienet palkkarahani yhä vain viipyvät."
Vanhemmilla ei ollut muuta keinoa kuin jäädä tuskaisina odottamaan myöhästyneitä palkkarahoja. Mutta ennenkuin ne ehtivät saapua, tuli kutsumatta ja ilmaiseksi kaikki parantava lääkäri, kuolema.
Äiti nyyhkytti polvillaan sängyn vieressä, pää kumartuneena kuolleen lapsensa yli. Isä seisoi ulompana, käsivarret ristissä rinnalla ja kyyneleettömät silmät luotuina synkästi lattiaan. Sanoi vihdoin:
"Jumalaa ei ole."
Säikähtäen kohoutui äiti seisaalleen ja katsoi pelokkaana miehensä silmiin. Hän ei pitänyt sopivana esittää tässä tilaisuudessa vastaväitteitä, viittasi vain kädellään kalpeaan nukkujaan.
"Missäs lapsemme sielu sitten on?"
Siihen kysymykseen isä ei osannut vastata mitään.
* * * * *
Paria kuukautta myöhemmin alkoi kylällä kierrellä huhu, että opettaja oli kaatanut puita Remulaisen metsäpalstalta ja että tämä oli uhkaillut antaa opettajalle haasteen varkaudesta. Tämän tiedon tultua vihdoin myöskin Nehen korviin täyttyi hänen mittansa yli äyräitten. Saattoi olla, että joku toinen metsän omistaja olisi, kaikesta huolimatta, salannut näin arkaluontoisen asian, mutta rikas Remulainen voi kyllä panna uhkauksensa täytäntöön. Pahimmassa tapauksessa voisi seurauksena olla vankeusrangaistus ja virasta erottaminen. Ja vaikkapa mahdollisesti ei näin onnettomasti kävisikään, oli hänen maineessaan nyt sellainen tahra, että tällä paikkakunnalla ei aikakaan voisi sitä enää puhtaaksi pestä, eikä hän voisi enää opettaa lapsille seitsemättä käskyä.
Nehe järjesti väliaikaisesti jotenkuten perheensä toimeentulon, kunnes ehkä piankin voisi kirjeellä ilmoittaa aikaansaannoksistaan vastaista elämää varten. Välttyäkseen tapaamasta ihmisiä hän lähti matkalle yöllä. Kun hänen tiensä kulki hautausmaan ohi, poikkesi hän sen portista sisään ja laski koulun istutuksista taittamiaan kukkasia Liisin, Hauta-Hetan ja Rajaleniusten haudoille kuin viimeiseksi hyvästiksi.
Nehe oli kulkenut maantietä jalkaisin, kuinka pitkän matkan lieneekään taivaltanut. Eräänä aamupäivänä hän vihdoin saapui Norolan tölliin johtavan sivutien risteykseen, istuutui ojan partaalle ja palautti mieleensä nuoruutensa muistoja. Monet niistä olivat jo unohtuneet ja useat aika haalistanut harmaiksi. Mutta eräs kuva oli säilynyt himmenemättömänä läpi vuosikymmenien: se joulu-aattoilta, jolloin hän viimeksi oli lähtenyt kotoaan. Tämä karvas muisto oli asettunut poikkiteloin tielle joka kerran, kun Nehe oli aikonut lähteä vierailemaan synnyinseudulleen vanhempainsa luokse. Viime vuosien nöyryyttävät koettelemukset olivat kuitenkin painaneet hänen itsetuntonsa niin alas, että kodin kynnys hänen puolestaan ei ollut enää liian korkea yli astuttavaksi. Tällä kertaa oli suurimpana huolena levottomuutta herättävä epätietoisuus siitä, vieläkö vanhemmat elivät vai joko lienevät kuolleet; ja jos elivät, asuivatko he vielä kotimökissä vai olivatko ehkä joutuneet kunnan hoidokkeina köyhäintalon armoleipään.
Niin malttamattomasti kaipasi Nehe vastausta näihin sydämensä kysymyksiin, että hän loppumatkalla koetti kiihdyttää kulkuaan puolijuoksuksi — kunnes yht'äkkiä pysähtyi polulle tarkkaavana kuuntelemaan. Metsän takaa kantautui hänen korviinsa hyvin hiljaista riihenpuinnin kolketta. Se oli nyt ensimmäisenä tervehtäjänä, niinkuin seminaariin lähtiessä oli ollut viimeisenä hyvästelijänä. Mutta tämä tänäinen jyske ei jaksanut yhtä kauas tulijaa vastaan kuin silloinen oli lähtijää saatellut. Voi olla heikompi mies varstan varressa — kuka lieneekin.
Rantaniityn takaisessa lehdossa Nehe jälleen pysähtyi, heittääkseen ensi silmäyksen pitkän poissaolon jälkeen synnyinkotiinsa. Se näytti olevan jotenkin entisellään. Niitty lato oli tosin kallistunut ja suu vääntynyt vinoon kuin tuskaiseen itkuun, eivätkä laitumella käyvät eläimet, hevonen ja kaksi lehmää, olleet entiset. Hän kiiruhti niityn poikki riihen luokse ja kurkottautui varpailleen nousten kurkistamaan pienestä ikkuna-aukosta sen mustaan sisustaan. Vanha, valkohapsinen, kumarahartiainen mies puida tassutti lyhteitä harvakseen riihen lattialla. Nehe jäi katsomaan tätä näkyä kuin kuvakaapin reiästä tirkistävä lapsi mielenkiintoista kuvaa. Kun vanha mies hetken kuluttua lakkasi puimasta ja aikoi kumartua olkia puistelemaan, osui hänen katseensa sattumalta riihen ikkunaan. Huomatessaan aukossa oudot ihmiskasvot hän säikähti, ikäänkuin olisi nähnyt haamun. Kun Nehe havaitsi tulleensa huomatuksi, jouduttautui hän riihen ovelle, toivotti hyvän päivän ja istuutui kynnykselle. Hänen mielenjännityksensä oli loppumatkalla ollut niin suuri, että vatsan vaatimukset olivat tuokioksi vaimentuneet, vaikka hän tuskin enää muisti, milloin oli viimeksi syönyt. Mutta kun hän nyt näki käden ulottuvilla oikeaa viljaa, palautui nälän tunne äkkiä niin voimakkaana, että hän tahtomattansa kaappasi lattialta rukiita kouraansa, puhalteli niistä enimmät tomut ja nakkasi jyvät suuhunsa.
"Kukas se mies on?" kysyi Jere kummastuneena.
"Nehehän minä olen", vastasi puhuteltu väsyneesti ja ikäänkuin pyytäen anteeksi tätä tosiasiaa.
"Nehe!… Mi-mikä Nehe?"
"Minä olen kerran ollut teidän poikanne."
Tämän odottamattoman uutisen kuultuaan Jere mykistyi sanattomaksi. Alkoi sitten jonkun sisäisen voiman vaikutuksesta hiljaa vapista, samoin kuin laivan uumenissa käypä höyrykone panee koko aluksen tärisemään. Kun väkevä mielenliikutus oli hiukan talttunut, ojensi hän kätensä Nehelle ja lausui värähtävällä äänellä:
"Terve tulemasta, po-poikani."
Pitkän kädenpuristuksen aikana molemmat olivat vaiti, ikäänkuin kummallakaan ei olisi toiselleen mitään sanottavaa.
"Käydään tänne tuvan puolelle", sai isä vihdoin lausutuksi.
Jeren pitkän riihipaidan helmat heilahtelivat iloisesti hänen kävellä tömistäessään niin nopeasti, että Nehe tuskin jaksoi mukana seurata.
Tupaan tultua Nehe pysähtyi ovensuuhun kuten vieras ainakin. Entisessä asussa näytti tupa olevan sisäpuoleltakin. Lattialla lojui kissa, samanlainen vesiharmaa kuin se muinoinenkin. Verenpisara kukkia heloitti tuokkosessa pienellä ikkunalla, ja karsinapenkillä kehräsi villoja vanha, kurttunaamainen, harmaahapsinen mummo, silmälasit nenällä ja levekoppa vieressä lattialla.
Mummo pysähdytti rukkinsa ja kysäisi:
"Mistäs kaukaa tämä kulkevainen on?"
"Nehehän se on", ehätti Jere poikansa puolesta.
"Hääh?" tutkaisi mummo ja huonokuuloisen tapaan asetti käden korvansa taakse.
"Nehe se on!" toisti Jere kuuluvammin.
"Nehekö?… Mikä Nehe?"
"Se meidän Nehe… poika."
"Sekö opettaja?"
"Se."
Vilhelmiina leväytti sylinsä siinä istuessaan, niinkuin hänelle olisi taivas auennut.
"No hoosianna Taavetin pojalle — Ta-aavetin pojalle!" kiitteli hän vanhan naukuvalla, puoleksi laulavalla äänellä, läpsäyttäen käsiänsä yhteen aina kun lausui Taavetin pojan.
Samassa hän kapsahti ylös rukkinsa äärestä ja mennä köpitti tervehtimään poikaansa.
"Terve tulemasta, terve tulemasta, rakas lapseni. En minä olisi uskonut enää tätä ilonpäivää näkeväni. Voi yhtähyvin sentään. Että ihan tässä nyt sydän riemusta ratkeaa, ja ihan pitäisi polville langeten Herraa kiittää. Ilmankos minä näinkin sinusta unta viime yönä."
Hän laski molemmat kätensä poikansa olkapäille.
"Annahan kun katson tarkemmin, että oikein omakseni tuntisin… Voi, voi — eikös olekin Nehe — Ne-eehe… Samat siniset silmät, sama nenänykerö, sama suu… Mutta voi, voi — posket ovat kuopilla ja ryppyjä täynnä. Ja entinen korea, punainen tukka — harmaa… ha-aarmaa -melkein kuin isän hiukset."
Sitten hän ikäänkuin olisi muistellut jotakin aikojen takaista.
"Sinulla taitaa olla nythyvinnälkä?"
"Nälkä on. Jos teillä olisi antaa minulle jotakin syötävää, niin olisin hyvin kiitollinen."
"Appoi raukka rukiita suuhunsa tuolla riihessä", huomautti Jere.
"Voi, Herra Jumala!… Vai on niin nälkä. Onhan meillä, luojalle kiitos, tarvitsevalle antamista. Käyhän tänne kamariin — kamariisi levähtämään, niin keitän uutispuuroa syödäksesi. On tainnut näinä kauheina aikoina eläminen olla vaikeampaa siellä sinun seudullasi kuin täällä meidän kulmalla."
Vaikka ei ollut vielä päivällisaika, laittoi Vilhelmiina ruokaa tuvan pöytään paitsi Nehelle myöskin Jerelle ja itselleen: uutisleipää, voita, maitoa, rasvassa käristettyä lahnaa ja kolme puurokuppia voisilmineen. Kun Nehe vertaili tätä ruokien runsautta omiin köyhiin aterioihinsa ja lausui ihmettelynsä, huomautti Jere kuin asian valaistukseksi:
"Et ole tainnut vielä huomatakaan. Vilkaiseppas ikkunasta ulos."
"Oh!" huudahti Nehe hämmästyneenä. "Pelto on laajentunut kaksin verroin minun viime näkemäni jälkeen."
"Kolminkin verroin", vastasi Jere pienellä ylpeydellä. "Se on nyt pellon ulkoaita sillä rajapyykillä, jolleminäolen voinut sen viedä. Etemmäksi en jaksa, vanhuus tulee."
"Yksinkö isä on tuon kaiken saanut aikaan?" kysyi Nehe.
"Onhan sitä ollut apumiestäkin raskaimmissa raivaustöissä. Kun minun oli lopullisesti luovuttava kaikista toiveistani sinuun, olin pari vuotta niin lamaannuksissa, että hädin tuskin jaksoin viljellä entistäkään peltotilkkuani. Mutta sitten sain uskoni takaisin: jos omasta pojastani ei tule hikeni perijää, niin joku muu jatkanee vakoani siitä, mihin se minulta katkeaa."
"Älä puhu muista, Neheä sinä olet odottanut", väitti Vilhelmiina.
"Kun toden tunnustan, niin en minä ole lakannut sinua milloinkaan odottamasta", myönsi Jere. "Olen ajatellut, että kun usko voi vuoriakin siirtää, niin eikö tuo kyenne yhtä miestä taluttamaan tahtonsa mukaan."
"No, nythän se on minut taluttanut, vieläpä loppumatkalla juoksuttanutkin", naurahti Nehe.
Jere kypsytteli asiaansa.
"Muksalan isäntä-ukko on minulle monesti puhunut, että kun sinä, Jere, olet kunnon mies — ja kunnon mieshän se oli poikasikin renkiysaikanaan — etkä ole haihatellut kaiken maailman löyhkänöitten jäljessä, vaan olet pitänyt turpeesta kiinni, käynyt kirkossa ja uskonut Jumalaan, niin minä, näyttääkseni esimerkkiä muillekin isännille, lahjoittaisin sinulle sen torppasi tarpeellisine metsäpalstoineen itsenäiseksi tilaksi — kun sinussa vain olisi ottajaa."
"Mitäs te siihen tarjoukseen olette vastannut?" kysyi Nehe.
"Mitäpä minä siihen olisin osannut vastailla — lapseton mies."
"Mahtaisikohan Muksalainen vieläkin olla yhtä aulis annilleen?" tutkaisi Nehe.
"Ennen aurinko pysähtyy kierrossaan kuin Muksalainen syö sanansa…Että etköhän tuota rupeaisikin sinä isännäksi tähän Norolan taloon?"
"Eihän tämä nyt vielä ole talo", huomautti Vilhelmiina.
"Älähän sinä…!"
"Eipä se taloksi rupeaminen taitaisi hullumpaa olla — nykyisissä oloissani", vastasi Nehe.
Se oli Jerestä kuin puoleksi lupaus.
"Milloinka muutat?" hän kiirehti kysymään.
"Sitä parempi mitä pikemmin."
"Kun meiltä on viime vuosina liiennyt viljaa ja lehmänantia myytäväksikin, on kirstumme pohjalle kertynyt siksi paljon rahaa, että omilla varoilla voimme hyvinkin rakentaa uuden, suuremman asuinrivin ja kohentaa muutakin kartanoa. Kuinka nyt tullette, sinä ja perheesi, aluksi toimeen näissä vanhoissa huoneröttelöissä, kun olette siellä koulullasi tottuneet elämään hienosti kuin palatsissa ikään", huolehti Jere.
Neheä melkein nauratti se palatsielämä.
"Eikö tuo hyvä sopu tilaa antane", hän sanoi.
Jere nousi seisaalle ikkunan eteen ja katsoi ääneti kauas kuhilaspellon yli. Hänen silmistään loisti niin kirkas sisäinen valo, että oli kuin hän hengessään näkisi tulevien aikojen laajemmat viljavainiot tähkäpäisinä edessänsä aaltoilevan. Puheli siinä katsellessaan:
"Kun minusta aika jättää, niin sanohan, Nehe, pojallesi, joka sinun jälkeesi tulee näitä peltoja laajentelemaan, että se oli Jere, joka tässä Norolan talossa ensimmäisen kasken kaatoi, ensimmäisen juurikkaan väänsi ylös maasta ja ensimmäisen vaon kynti kylmään korpeen. Kertokoon tämä taas pojalleen, ja säilyköön se tieto suusta suuhun kulkevana sukuperintönä aina kaukaisiin polviin asti."
"No hoosianna Taavetin pojalle! Että kun minäkin vielä saan nähdä lapseni lapset, hypittää pieniä pipanoita polvillani, kiikuttaa kehtoa ja antaa ruokaa pieniin suihin… Vai kuoli se yksi — en saanut nähdä sitä. Liisako sen nimi oli?… Sielläpä on tallella, kohtapa tavataan. Parempihan on lapsen olla siellä kuin täällä", puhui Vilhelmiina.
Kun Jere päivällisen jälkeen teki riiheen lähtöä, sai Nehe lapsellisen halun tulla mukaan. Vanhempainsa vastustuksesta huolimatta täytyi äidin tuoda hänelle isän rohtimiset alusvaatteet riihipukimiksi. Lähtiessä isä otti tuvan penkin alta kirveen mukaansa ja perille tultuaan veisti piirtämänsä ristin riihen seinästä.
"Minun toiveeni ja unelmani ovat nousseet haudasta ylös", sanoi hän pojalleen.
Sitten hän asetti kaksi lyhdettä kahatyvin lattialle, otti varstan, antoi toisen Nehelle ja sanoi:
"Pidä puoliasi!"
Kilpailu oli aluksi vain leikkiä, mutta muuttui pian todelliseksi. Ja vaikka toinen oli vanha, toinen matkan ja pitkällisen puutteen näännyttämä, olivat varstojen iskut niin nasevia, että lattiapalkit pyrkivät olkien kera miltei kohoksi pomppoilemaan, kuten aikoinaan Jeren kuvitellussa kilpapuinnissa.
Vilhelmiina seisoi riihen ovella suu hymyssä ja kädet ristissä rinnalla katsomassa tätä isän ja pojan jaloa kamppailua.
* * * * *
Ei oltu vielä ehditty käydä Muksalan isännälle talonkaupoista puhumassa, kun Nehe sai vaimoltaan kirjeen. Uteliaana avasi hän kotelon ja luki kirjeen ääneen vanhempainsa kuullen:
"Rakas Nehe.
Täällä Lohilahdessa on sinun lähtösi jälkeen tapahtunut ihmeitä. Kun ihmiset saivat tietää sinun poistumisesi ja sen todelliset syyt, on ääni muuttunut kelloon. Meille on tuotu ruokatarpeita ja muuta hyvää melkein kuin entisinä kulta-aikoina. Kurjuuteemme on ollut osittain meidän itsemmekin syytä, kun turhassa kainoudessamme olemme koettaneet salata puutettamme. Ihmiset ovat ihan kuohuksissaan. Täällä koululla on pidetty kansalaiskokous, jossa on päätetty pyytää sinua takaisin virkaasi ja luvattu ajaa kuntakokouksessa läpi kunnanpalkkasi koroitusasia. Saman kokouksen valitsema lähetystö on käynyt Remulaisen luona ja maksanut kaatamasi puut — oli pahasti, kun et itse saanut luonnoltasi mennyksi tekoasi heti ilmoittamaan ja lupaamaan maksua tilaisuuden saadessasi. Samalla oli lähetystö lausunut Remulaiselle niin kovia sanoja, että jos hän vielä uskaltaa hiiskua sanankin tästä ikävästä asiasta, niin häntä ei hyvä peri. Ukon paatuneella tunnolla kuuluu olevan niin mustia keinotteluasioita näiltä viime vuosilta, että hänen on parasta ollakin hiljaa. Kun ihmiset kansalaiskokouksessa saivat tietää, että Liisin sairastaessaan täytyi tyytyä pettuleipään ja että varojen puutteessa ei voitu saada lääkärin apua, niin monet itkivät. Joku otti hattunsa, lausui sanan, ja tuokiossa oli siihen kertynyt rahoja niin runsaasti, että Liisin haudalle voidaan pystyttää pieni muistokivi näillä yhteisillä varoilla. — — Mitä meidän on nyt näissä muuttuneissa oloissa tehtävä?"
Kun Nehe oli lopettanut kirjeensä lukemisen, ei tuvassa isoon aikaan puhuttu mitään.
"Mitä sinä nyt sitten tässä olojesi muutoksessa aiot tehdä?" alkoi Jere.
Nehe viivytti vastaustaan, eikä hän saanut sitä lausutuksi loppuun asti yhdellä kertaa, vaan se oli ikäänkuin alkuvalmistuksena vanhemmille ottamaan vastaan kaikkein pahinta.
"Niin… hm… Kyllähän se talon asuminenkin… Mutta kun sitä on tottunut toisenlaiseen toimialaan ja menettäisi eläkkeensä… Ja kun he puolestaan ovat tehneet katumuksen ja parannuksen ja luvanneet koroittaa palkkaani — niin…"
"… niin mitä sitten?" kuului kotvan kuluttua Jeren ääni syvältä kuin maan alta.
"Ehkä on kuitenkin parasta palatakseni entiseen toimeeni Lohilahteen."
Tämän vastauksen jälkeen ei kukaan tuvassa olijoista voinut katsoa toisensa silmiin. Syvän hiljaisuuden kestäessä kuului pitkä, pihisevä sisäänhengitys, niinkuin jonkun keuhkoista ilma olisi loppumaisillaan, ja sen melkein välittömänä jatkona seurasi äkillinen romahdus. Ääntä päästämättä oli Jere suistunut penkiltä suulleen lattialle, jääden siihen liikkumattomana makaamaan.
Säikähtäneinä kiiruhtivat Nehe ja äiti auttamaan kaatunutta vuoteeseen.
"Herra Jumala! Herra Jumala!… Mitä on tapahtunut?" huudahteliVilhelmiina hätäytyneenä.
"Halvaus", sanoi Nehe.
Kun äiti tämän kuuli, herpautuivat hänen voimansa niin tyystin, että hän kykeni vain itkemään. Nehe seisoi liikkumattomana paikallaan. Siitä asennostaan hän melkein tahtomattaan painautui lattialle polvilleen, nosti kasvonsa kattoa kohti ja kurkotti ylös käsiään, pusertaen niitä ristiin niin kiinteästi, että rystyset tulivat valkoisiksi. Olisiko muistunut mieleen taannoinen kieltonsa lapsensa kuolinhetkellä vai muutenko lienee tuntenut tarvetta lausua tässä tilaisuudessa juhlallisen peruutuksensa:
"Jumala on."
"On…" kuului karsinapenkiltä kuin vahvistavana kaikuna äidin vastaus. "Jere oli niin paljon toivonut ja niin monesti pettynyt, että hänen vanha sydämensä ei jaksanut kestää enää tätä viimeistä iskua… Menetkö sinä nyt vieläkin Lohilahteen?"
"Menen — perhettäni hakemaan."
Hetkisen kuluttua kuului sängystä heikko äännähdys. Vilhelmiina kiiruhti vuoteen viereen. Vaikka Jere makasi yhä liikkumattomana ja suljetuin silmin, arvasi äiti kuulemastaan urahduksesta, että halvautunut saattoi olla vielä tajussaan. Kyykistyen Jeren puoleen hän melkein huusi tämän korvaan:
"Kuule, Jere, Nehe on luvannut jäävänsäkin tänne meille. Menee sinneLohilahteen vain pikipäin väkeänsä hakemaan."
Makaajan sinertävät huulet vetäytyivät hymyyn. Siitä Vilhelmiina ymmärsi, että Jere oli sekä kuullut että tajunnut hänen sanansa. Hänen järkytettyä sydäntään kevensi suuresti tietoisuus siitä, että lähtevä vielä viimeisellä hetkellään ehti saada iloisen uutisen mukaansa iankaikkisuuteen.
Ikäänkuin olisi Vilhelmiinan sanoista saanut tuokioksi uutta elinvoimaa Jere avasi silmänsä, katsoi kysyvästi Neheen ja liikutti huuliaan, niinkuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Mutta kun ei voinut saada kuuluvaa ääntä, hän koetti hiukan kohottaa oikeaa kättänsä ja nosti pystyyn kaksi sormeansa.
"Mitä isä tuolla tarkoittanee?" kysyi Nehe äidiltänsä.
Aluksi ei Vilhelmiinakaan ymmärtänyt tästä mykästä merkistä mitään.Mutta saatuaan mietintäaikaa hän luuli käsittävänsä Jeren tarkoituksen.
"Isä ei kai oikein jaksa enää luottaa sinun sanaasi. Tahtoo kai tuolla merkillään ilmaista, että sinä lupauksesi valalla vahvistaisit."
"Sitä se tahtoo. Onhan teillä tallessa vielä se vanha raamattu?" kysyiNehe.
"Onhan toki. Odota silmänräpäys, juoksen sen kamarista ottamassa."
Äidin pitäessä avaamaansa raamattua niin, että Jerekin saattoi sen helposti nähdä.
Nehe laski oikean kätensä kaksi sormea sen lehdelle ja lausui kuuluvalla äänellä:
"Minä Nehemias Noronen lupaan ja vannon Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta, asuvani ja viljeleväni tätä syntymäkotiani isäni toiveitten mukaan, kuolemaani asti, niin totta kuin Jumala minua auttaa hengen ja sielun puolesta."
Kun vala oli tehty, koetti kuoleva kohottaa ylös molempia käsiään. Ymmärtäen tarkoituksen Nehe kumartui hänen ylitsensä, niin että molemmat — Jere äidin avustamana — voivat kietoa kätensä toinen toisensa kaulan ympäri.
"Nyt on isän ja pojan välille silta syntynyt", sanoi Vilhelmiina liikutettuna.