Olen jo kotvan aikaa istunut herttaisessa paikassa suvannon rannalla korkeiden koivujen ja ikivanhojen haapojen alla. Tässä päättyy koski ja leviää suvannoksi. Siinä päättyy myös sillasta alkava tukkipuoma. Juuri tämän puoman päässä on suurien säyneiden saantipaikka.
Se on suorastaan ihanteellinen onkimapaikka. Siinä voi istua ja ihastua oloonsa onkimattakin, mutta sen viehättäväisyyttä lisää se, että se on onkimapaikka. Siinä on ne suuret puut ja niiden alla sauna ja halkopino, joiden suojassa on, niinkuin olisi erämaan kosken rannalla. Ei näy siihen siltaa, ei myllyjä, ei muuta kuin soiluva suvanto ja sen toisen rannan niitty latoineen ja takana metsänranta, minkä taa aurinko laski. Siitä voi heittää seisoen mukavalla kivellä ja saada heittonsa menemään juuri niin pitkälle kuin on tarvis, hiukan ulomma alipuolelle puoman pään, missä virta tempaa perhon ja oikaisee sopivasti siiman. Siinä on pikku poukama, johon voi peloittamatta toisia uittaa kalan heti, kun se sen sallii ja vetää sen luokseen.
Monena vuotena tuossa juhannuksen tienoissa olen viettänyt siinä vuoden ihanimmat yöt auringon laskusta sen nousuun nauttien sekä luonnosta että kalastuksesta, kokien kaikki sen tyydytykset ja pettymykset.
Säyne nousee siihen säännöllisesti joka ilta odottamaan iltaruokaansa ja viipyy siinä, niin kauan kuin sitä on sille tarjolla. Se tulee odottamaan siihen kosken mukana laskevia perhoja. Ne ovat tavallisesti ruskeita ja harmaita, kooltaan suurempia tai pienempiä eri iltoina. Parveillessaan ja parittuessaan tai muniessaan vedenpintaan ne ovat lopulta sortuneet kosken vietäväksi, joka kantaa niitä alemma ja alemma, painaen ne lopulta tukkipuomaa vastaan ja levittäen ne sen päästä suvantoon, jossa säyneet ovat niitä vastassa. Toiset perhot ovat joutuneet puomalle ja juoksevat sitä pitkin, kunnes suistuvat viimein nekin sen päästä veteen.
Odottelen siinä ja kuuntelen. Alkaisi olla aika jo perhojen tulla, sillä aurinko on ollut jo hetken aikaa alhaalla. Jo kuuluukin ääni, jota on hiukan vaikea erottaa siitä, minkä kosken viimeinen virilaine synnyttää kohdatessaan suvannon läikkeen. Kuuluu taas sama loksaus ja näkyy pyrstö. Siinä se on, tiedustelija, ensimmäinen sanansaattaja, että perhot ovat tulossa ja että säyneet ovat niitä vastassa. Se otti perhon ja nyt on minun aika koettaa ottaa se. Kun vain tietäisin, mikä on se perho, joka tänään tulee alas. En pääse puomalle eikä niitä ole sen ja rannan välissä. Koetan sitä kokoa, joka tuli eilen. Se on pieniHardys favourite, jota viime kesänä sain ottamaan monien kokeilujen jälkeen. Perhoni putoo nyt jotakuinkin puoman päähän ja tekee kaaren alas. Siima tiukkenee, minä kohotan vavan kärkeä ja siinä se on. Eikä olekaan aivan pieni ja on otettava varovasti. Säyne on minusta melkein hauskempi uuvuttaa kuin kokoisensa lohi. Se tekee kyllä alussa lujaa vastarintaa, ottaa siimaa monta vavan pituutta alas suvantoon, painii voimakkaasti vavan kärjen kanssa, mutta tulee sitten tuuma tuumalta ylös turhia reutomatta. Se on mukava tämmöisen vanhan herran kala, kesäöisen verkkaisen onkijan ainoalaatuinen huvi. Ei tarvitse koskaan pelätä, että se yllättää äkkihyökkäyksellä. Se näyttää kuin hengästyvän omaa lihavuuttaan.
Tätä ensimmäistä uuvuttaessa ja ottaessa on niitä alkanut näkyä ja kuulua yhä useampia puoman pään alapuolella. Yhä uusia selkiä ja pyrstöjä pyllähtelee ylös ja alas. Saan vielä joitakin tällä samalla perholla. Mutta sitten lakkaa sitä ottamasta, kuinka hartaasti heittänenkin. Aivan samoin kuin eilen. Niin kauan kuin perhot tulivat harvemmin, otti, kun niitä rupesi tulemaan tiheämmin, lakkasivat. Perhot näyttävät olevan pienempää lajia kuin eiliset. Kiinnitän pienemmän ja laihemman perhon, sitä ottaa toinen toisensa perästä, viisi kuusi, joista suurin ainakin kolmatta kiloa. Tämä perho on vartavasten edellisen kesän kokemuksien mukaan sidotettu, se on siis vihdoinkin oikea perho, ainakin tämän hyönteisen parveillessa. Mutta miksi ne yht'äkkiä lakkaavat sitäkin ottamasta? Kymmenkunta heittoa ja ainoastaan veltto nykäys. Joko ne ehkä poistuivat, niinkuin välistä odottamatta tekevät, etsimään ruokaansa jostakin toisesta paikasta? Ei, siinä ne vielä ovat. Olisiko ensimmäinen luonnon perho lakannut tulemasta alas ja jokin toinen laji tullut sijaan? Sama se on yhä. Sitä alkaa pian tulla kuin pyryttämällä. Niitä putoilee kuin lumihiuteita veteen. Säyneitä pätkää ja polskaa niitä tavoittelemassa koko suvannon leveydeltä siinä, missä se alkaa kosken alla. Minun perhoni kai häviää laumaan, niin etteivät ne sitä huomaa. Ei, kyllä ne sen huomaa, käyvät sitä katsomassa, mutta hylkäävät. Se ei siis sittenkään ole oikea perho. Mutta oikeampaa minulla ei ole eikä voikaan olla, sillä kyllä tämä on samaa väriä ja samaa kokoa. Vika mahtaa olla jossakin muussa. Ehkä siinä, että aamun jo valjetessa siima ja peruke näkyvät liian selvästi. Nuo varovat ja viisaat kalat ovat jo oppineet varomaan. Ehkä on syy siinäkin, että minun perhoni uppoo liiaksi, kun luonnon perhonen kulkee pinnemmalla. Siima ja peruke ovat vettyneet ja painavat perhoa syvään, niin että se menee niiden alitse, ja niiden huomio on kiintynyt pintaruokaan. En voi asiata auttaa. Koetan muuta keinoa. Panen semmoisen syötin, joka kokonaan eroo niistä, joita ne ottaa, panen ison lohiperhon. Turhaan. Panen pienen lipan, joka jäljittelee pienen valkean kalan liikettä. Siihen ottaa samassa, se on tämän yön suurin saalis, mutta enempää en taaskaan saa. Heitän kastematoa, jota joskus ottaa, mutta josta ne eivät tänään ole tietävinäänkään. Ja mitä kaikkea minä siinä koetankin, kaikkia kokoja ja kaikkia värejä, ei nykäystäkään, vaikka niitä siinä myllehtii ihan siimani ylikin. Antaisin pois kaikki kymmenen, jotka lepäävät rivissä tuossa niityllä, jos saisin vielä yhden, jos löytäisin perhon, joka kelpaa.
Olen kiihtynyt, miltei kiukustunut voimattomuuden ja kykenemättömyyden tunteeseen. Se ei ole vanhan onkimiehen arvoinen tunne, on istuttava ja sytytettävä savuke, täytyy tyyntyä ja tyytyä, tyytyä toteamaan, että en vielä ole monikesäisten kokeilujen jälkeen päässyt kuin kukon askeleen säyneiden saannin salaperäisyyden perille. Tupakka, se onkimiehen uskollinen toveri, se kaiken rinnan riehun rauhoittaja, tekee vähitellen tehtävänsä… On hyvä, ettet aina saa. Jos sinulla olisi se haaveilemasi yleispyydys, koko onginta pian kadottaisi parhaan kiihoittimensa, sinä kyllästyisit ja menettäisit parhaan virkistyksesi ja ajanviettosi. Muista, että onginnan tulee olla parhaalta, mielenkiintoisimmalta osaltaan kokeilua, aina uutta ja uutta.
Säyneprobleemi on vielä ratkaisematta. Minulla on oikeat perhot, tässä koskessa ei ole sitä siivellistä eikä siivetöntä kalanruokaa, jota keinotekoiseni eivät jäljittelisi niin hyvin kuin tekniikan nykykannalla on mahdollista. Mitä ei vielä ole, sen voi hankkia. Jos viitsisi turvautua Juntta Tammin sittiäisiin, olisi kysymys ehkä sillä ratkaistu. Elävä täky olkoonpa se sittiäinen, kala, heinäsirkka, sudenkorento, perho, kärpänen tai mikä muu tahansa, olisi ehkä yhtä ratkaiseva säyneihin nähden kuin se on mullosiinkin. Mutta minun on vaikea turvautua niihin, minulla ei ole sydäntä repiä siipiä sittiäiseltä, tuolta kesäöiden pörröttäjältä, joka möyrii maassa, joka lentää kuin aeroplaani ja suistuu äkkiarvaamatta maahan niinkuin sekin —ennen minä tyydyn vähempään saaliiseen perhoillani—ja johan sitä on tuossa tämänöistä saalista, on saatu ennen ja saadaan kai huomennakin, niin että tälläkin menolla Kokon Saiman pönttö on pian täysi.
Ensi kesänä kokeilen uusilla keinoilla. Tähän saakka olen kalastanut vain märillä perhoilla. Ne ottavat niitä silloin, kuin perhot tulevat koskea alas uponneina. Niin pian kuin niitä alkaa sataa suoraan ilmasta tai pudota puoman nenästä säyneiden eteen ja uida pinnalla, on keinotekoinenkin tarjottava niille samassa muodossa. Ensi kesäksi hankin hienon yhden käden vavan, jolla voin heittää hienossa veden päällä pysyvässä siimassa kuivan uppoamattoman perhon—ehkä siinä on koko ongelman ratkaisu. Se on oleva tuleva ohjelmani. Mutta parasta on jo nyt sopia itsensä kanssa siitä, ettei sekään luultavasti ole lopullinen ratkaisu.
No, nyt ne eivät enää ole siinä kiusaamassa, perhot ovat poissa ja säyneet myös. Ovat menneet levolle auringon noustessa ja minun on tehtävä samoin.
Yleensä luullaan, että kalan saaminen riippuu onkijan taidosta, joka taas on tulos hänen saavuttamastaan kokemuksesta. Ja tietystihän täytyy osata jonkin verran onkiakin, ennenkuin kalan saa. Ei se kernaasti ota seisovaan syöttiin eikä aivan jalkojenkaan juuresta, vaikka tosin olen nähnyt paljon loistavia esimerkkejä siitäkin. Mutta yhtä paljon kuin taidosta, riippuu saalis sattumasta, onnen tempauksesta, jostakin selittämättömästä yllätyksestä. Sen varassa on taitavimmankin onkijan saalis. Olitpa kuinka harjaantunut tahansa, olipa sää kuinka suotuisan näköinen hyvänsä, teitpä todennäköisyyslaskelmasi kuinka taitavasti tahansa, se on: olipa sinulla kourassasi kuinka monet hyvät valtit tahansa, peli saattaa olla menetetty, sillä kalalla on silläkin omat korttinsa ja valttinsa, joita et tunne ja joihin se ei anna katsoa ja jotka saattavat olla paremmat kuin sinun ja ovatkin tavallisesti. Vaikka sinulla olisi mukanasi parhaaksi tietämäsi herkut, joita samana vuodenaikana ja samalla säällä olet menestyksellisesti tarjonnut, suvaitsee kala ottaa jotakin muuta, jota et ehdi sille tarjota, ennenkuin se on syönyt syötävänsä omasta pöydästään ja mennyt ruokalevolle. Voi myöskin tapahtua, että kala jostakin syystä ei ole siinä paikassa, missä luulet sen olevan. Pienimmässäkin vedessä sillä on monet olinpaikat, riippuen tuulista, ilman paineesta, veden korkeudesta, auringon asemasta taivaalla. Päivällä se on toisessa paikassa kuin yöllä, pilvisellä toisessa kuin poudalla.
Tämä nyt koskee etupäässä mullosta, joka on vesien oikullisin eläjä. Vaikka olen kalastanut toistakymmentä vuotta samassa koskessa ja luullut jo päässeeni tuntemaan kaikki sen kätköt ja sen kalojen oikut, tuottaa minulle joka päivä yllätyksen.
Yksi osa kalastajan onnesta on myöskin hänen vaistonsa, joka hänen itsensä tietämättä ohjaa häntä sopivaan paikkaan sopivalla pyydyksellä ja joka kyllä voi olla tulos, joskin tietämätön, pitkällisestä kokemisesta ja harjaantumisesta. Tuleehan useinkin—sen tietävät kyllä kaikki oikeat innostuneet onkimiehet—yht'äkkiä kuin jonkinlainen innoitus, inspiratio, sisäinen ilmestyksellinen sysäys—jos nyt oikein juhlallisesti puhutaan—joka on sanovinaan, että nyt! … nyt juuri on sopiva hetki!—vaikka se hetki säähän ja tuntiin nähden ei näyttäisi olevan ollenkaan edullinen. Minä sanon: »Nyt minä menen ottamaan kalan … nyt varmaan syö … siitä ja siitä.» Ja jos minä silloin onnistun ja onnistun vielä toisenkin kerran, saattaa se toisista näyttää miltei taikurimaiselta. Sillä ainoastaan onnistumiset jäävät muistiin ja epäonnistumiset unohtuvat.
Itseni minun on aina täytynyt panna sellaiset tapaukset onnen laskuun, vaikka toiset tahtovatkin nähdä niissä taidon tuloksia. Siitä huolimatta hivelee sellainenkin menestys kalastajaturhamaisuuttani ja annan toisten kernaasti kehua itseäni siitä, kursaillen vain näön vuoksi. Ja suotakoon minulle se viaton ilo, sillä monessa muussakin aikamies muuttuu onkiessaan lapseksi. Niin pian kuin hän tarttuu vapaan, joutuu hän sen tenhon taikapiiriin aivan samoin kuin pikku poikana siihen ensi kerran tarttuessaan. Ukko, kuinka vanha ja viisas onkin, mikä ylhäinen asema hänellä lieneekin yhteiskunnassa ja valtiossa, onkiessaan hän on uudelleen poika—ja siksi tullakseen hän oikeastaan onkiikin. Ja niinkuin pojat aina kehuvat toisilleen saaliitaan, kuinka pieniä tahansa, niin kehun siis tässä minäkin taas— edellisen lisäksi—seuraavilla saavutuksillani, jotka ovat antaneet turhamaisuudelleni erikoista tyydytystä.
Suurinta tyydytystä on minulle onkimiehenä tuottanut kalan saaminen silloin, kun se on saatu ikäänkuin tilauksesta, kun sitä on välttämättä tarvittu pataan pantavaksi, kun olen tahtonut ja luvannut sen saada ja myös saanut. Olen esittänyt yhden sellaisen tapauksen siitä suuresta yksinäisestä säyneestä Porkkalassa. Melkein samanlainen tapaus oli minulla eräs jotenkin samanlaiseen tarpeeseen saatu mullonen Huopanassa.
En ollut eräänä päivänä välittänyt mennä ongelle, en edes saadakseni itselleni syömäkalaa. Keittäköön Kokon Saima vaihteen vuoksi puuron tai vellin päivälliseksi. Silloin ajaa yht'äkkiä voimavaunu portin eteen. Niitä kulkee jo sielläkin harva se päivä näitä voimavainolaisia, pysähtyen pyytämään ruokaa, enkä nyt välitä mennä tuttavuutta tekemään. jatkan vehkeiden kuntoon panemista iltaongintaa varten. Mutta Kokon Saima tulee vähän niinkuin päivitellen, että kun taas tahtovat ruokaa, ei ole kuulema joudettu syömään koko päivänä, mutta mitäs minä nyt niille, kun ei ole tuoretta kalaakaan, menkööt majataloon.
—Onhan teillä peruja?
—Pelkkiä perujako minä niille hienoille Helsingin herroille ja rouville … kysyivät kalakeittoa… Kalat on koskessa, minä sanoin.
—Pankaahan pata tulelle, minä sanoin. Mahtaisiko pitää olla kuinka monta kiloa?
—Söisi kai ne nälkäänsä montakin, mutta kunhan saisi edes kaksikaan, niin höystäisi heitä hauikkaita läskisoossilla.
—Hyvä on, pankaa perupata tulelle.
Olin jossakin suuruudenhulluuden puuskauksessa ottanut urakan, tietämättä lainkaan, voisinko sen täyttää. Kyllähän Huopana yleensä antaa, mutta saattaa olla antamattakin. Jos olisin edes mennyt salaa. Nyt otan vastaan kuin tilauksen ja ihan kilolleen. Millainen lienee siellä ilmakaan? Kirkas paiste. Perhoa ne nyt eivät ota, tuskin devoniakaan—ainoa mahdollinen on kai matonen. Niitä ei ole ennen kaivetuita. Ehkä perupellosta saan … ja saankin muutamia savukelaatikon pohjaan. Matosella onkiminen ei tosin ole kuuluvinaan hienoimpaan ongintalajiin, mutta mielestäni se on yhtä hieno ja vaikea ja siis oikeutettu kuin täyllä onkiminen. Se vaatii samanlaista heittotaitoa kuin virvelöiminen ja melkoista harjaantumista ja mielenmalttia. Mato kiinnitetään tavalliseen ahvenonkeen, yhteen tai kahteen, toinen toisen yläpuolella olevaan, niin että siitä osa jää ulkopuolelle koukun. Pari korttelia koukusta on pienoinen soikea tai pyöreä paino. Onki heitetään vastavirtaan tai viistoon ja annetaan painon kulkea pohjassa kuitenkaan siihen tarttumatta. Jos pohja on epätasaista, vaaditaan tarkkuutta ja taitoa, etteivät paino tai koukku jäisi kiinni. Se estetään siten, että vapaa nostetaan ja siimaa otetaan sisään sitä mukaa, kuin virta kantaa painoa alas. Kun kala ottaa, pysähtyy siima, mutta nykäisyä ei saa tehdä heti. Kalan on annettava sitä ennen ottaa syötti kokonaan suuhunsa, minkä kyllä tuntee vavan kärjessä. Tämän ongintatavan jännittäväisyyttä ja mielenkiintoisuutta lisää, että onkija on kalan kanssa kosketuksissa kauemmin eikä myöskään heti tiedä, minkä kokoinen kala on. Käytän matokonstia joskus kirkkaalla säällä, kun muut keinot eivät teho.
Riennän Välisuvannon arkulle. Sinne mennessä olen saavinani varmuuden, että tulen saamaan. Sillä minuntäytyysaada, enhän voi jättää hyvää emäntääni pulaan, on kysymyksessä hänen kunniansa, minun kunniani ja koko tämän kuulun Huopanan kunnia. Ja niinkuin sitä manaten minä heitän siimani kerran, kaksi, ja kolmannella jo tarttuu. Ja kun se matoseen tarttuu, niin se myös pysyy. Mene vain, mene vain, kyllä sieltä pian tuletkin, ei nyt ole aikaa oikkuilemisiin. Sääli sinua, mutta ei tässä auta. Syönyt olet, luultavasti omaa sukuasikin, nyt syödään sinut. Kuta pikemmin antaut, sitä pikemmin se on suoritettu. Näyt olevankin aika nätti mullonen, isompi kuin luulinkaan. Riität hyvin herrasväelle potatin paineeksi—ehkä olet kiloinen—saatat olla suurempikin— kolmekiloinen olet—niitä taisi olla siellä kolme—siis kullekin kilonsa…
Yht'äkkiä näyttää kaikki olevan hukassa: haavi on unohtunut lähdön kiireessä kotiin—en voi ottaa sitä tästä arkulta, se on uitettava maihin. Hiihdättelen kaitaista siltapuuta myöten maihin. Kala seuraa väkistellen mukana, näen täältä ylhäältä jokaisen sen liikkeen, kun se milloin seisoo päällään pyrkien pohjaan, milloin puhallaikse pinnalle ja hyppääkin, mutta väsyy väsymistään ja olisi valmis otettavaksi. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin uittaa se rantaan. Ylen arveluttava yritys, mutta muuta keinoa ei ole, käsin en uskalla koettaa. On poukama matalampaa rantaa kivien välissä, saan sen siihen, vedän sen pään kuivalle ja kun se siiman ollessa tiukalla potkaisee, siirtyy se yhä ylemmä, vielä viimeinen potkaus ja se on kuivalla. Käyn sen kitasiin kiinni, napautan veitsen hamaralla niskaan. Kala on minun, kolme kiloa, enempää en tarvitse.
Herrasväet—miellyttävä herra ja hänen soma, reipas, herttaisesti huudahteleva nuori rouvansa—tulevat puolitiessä vastaan. Sallin heidän ihailla kaunista kalaa—»sehän on vallan suurenmoista—niin pian— juurihan te…!»
Olen tietysti, niinkuin se ei olisi sen erikoisempaa, niinkuin se olisi jokapäiväinen asia—mutta kalastuspäiväkirjaani minä panen sen päivän saaliin kohdalle huutomerkin.
Se oli sen pituinen se juttu—ja tämä toinen ei ole sen pitempi.
* * * * *
Minulla on kalakaveri, jolle olen kiitollisuuden velassa monista ystävällisyyksistä. Hän on kuljetellut minua voimavaunussaan ja vapauttanut minut siten loppumattoman pitkistä ja ikävistä rautatie- ja laivamatkoista. Kun lähtee itseään hauskuuttelemaan, ei hän voi juuri ajatella suurempaa huvia kuin jonakin kesäaamuna ison talon rappujen edessä istua autoon ja selkäkenossa niinkuin lepotuolissa ajaa läpi tuomia tuoksuvan Suomen ja saapua onkikoskelleen, mikä on ollut talvenpitkäisten toivotusten tienpää. Tällä vierasvaraisella veljellä oli sitäpaitsi jotakin, jota meillä muilla ei ole moniin vuosiin ollut tarjottavana. Kun oli täytynyt rykiä rintansa käheäksi sammalen sekaisesta sota-ajan sekatupakasta, oli hänellä vielä viime kesänäkin säästössä vanhan ajan armiroa, jonka hän yhtä anteliaasti kuin kaiken muunkin asetti ystäviensä käytettäväksi yhteisillä kalaretkillä. Semmoinen toveruus velvoittaa, mutta en ollut tähän saakka saanut sitä kuitatuksi muulla kuin suurella kiitoksella.
Oli taas vietetty koskella mukavia leppoisia päiviä, onkien toinen toisella puolella kosken, kun oli siihen soveltuva, kaunis ilma, nukkuen, kun nukutti, hätäilemättä, kiirehtimättä. Hänen oli lähdettävä ennen kuin minun ja hän pani jo kampeitaan kokoon. Niiden joukossa ei ollut tavanmukaista tuoretta lähtökalaa. Sattuu näet sekin joskus kahdellekin kalamiehelle että se jää saamatta, jos liiaksi luottaa viime tingan antiin. Emme kumpainenkaan olleet sinä päivänä emmekä edellisenäkään saaneet semmoista kalaa, jota olisi viitsinyt viedä suuren talon rouvalle tuoreiksi tuomisiksi. Sekä aamu- että päiväkalastus oli mennyt hukkaan, vaikka lohia, suuriakin, oli ja näkyi ja vaikka olimme koettaneet parastamme. Iltakalastus oli vielä jäljellä, varmin kaikista suuriin nähden, mutta ennen kuin se alkaisi, oli toverini lähdettävä laivaan—hänen autonsa oli sota vienyt, rauhan tuomatta toista sijaan. Hän heitteli jo hyvästejään talonväelle, jaellen lapsille jäljelle jääneitä makeisvarastojaan. Minäkin sain niistä osani ja lisäksi laatikon niitä vanhoja armiroja.
—Vastalahjaksi sinuntäytyysaada lähtiäislohi! minä sanoin, tahtoen osoittaa ainakin hyvää tahtoani. Ja minussa hytkähti, että ehkä … ehkä minä nyt onnistun—hänen onnellaan.
Mutta jos mieli, niin on pidettävä kiirettä. Silmäisen siinä pikaisesti pöydälle levitettyä perhosvarastoani. On onkimiehen tärkeimpiä ja samalla hauskimpia toimituksia tuumailu siitä, mitä perhoja milloinkin olisi otettava mukaan koskelle. Sen harkinnan tuloksista riippuu, miten kalastus tulee menestymään. Käy tavallisesti niin, että niitä sittenkin tulee otetuksi mukaan liika paljon, ja jos ei ota ensimmäistä, niin on edessä uusi valinta, joka vie aikaa ja lopulta sen sittenkin saa ratkaista umpimähkään. Nyt ei ollut aikaa pitkään valintaan ja kokeiluun ja minä kiinnitin siimaani yleisperhoniOrange mallardin, jota ottaa melkoisen varmasti silloin, kun koskiperhoStenofylax stellatuson liikkeellä, sekä pistin hattuuni pari muuta.
Kokko on jo vetänyt kärryt rappujen eteen ja huutanut Akselille, että on mentävä hakemaan hevosta haasta ja hetipaikalla.
—Jos Kokko on hyvä ja varaa nokkosia ja voipaperia, niin minä menen ottamaan lähtölohen, minä sanon lähtiessäni.
—Jos se aiotaan ottaa tähän lähtöön, niin se on otettava pian! huutaaKokko jälkeeni.
—Ei tule minun tähteni viivykkiä!
Eikä tullutkaan. Heti ensimmäistä perhoa, jonka heitin arkulle vievältä siltapuulta, ajoi iso, mutta ei tarttunut. Iskee melkein voimakkaammin hermostoon, kun iso ajaa eikä ota, kun leimahtaa eikä jyrähdä. Se, joka ajoi, ei aja toista kertaa ainakaan samaa perhoa. Niitä on siinä siis suuria. Peräydyn kyyryssä siltapuuta myöten maihin, muutan toisen perhon, suurenpuoleisen tummanruskean siivettömän n.k. _spider_perhon, hiivin takaisin samaan paikkaan ja pudotan perhon lyhyestä siimasta, niin että se tipahtaa veteen kohtisuoraan ilmasta, jolloin sen höyhenet hajaantuvat herkulliseen asentoon. Mulahdus! posahdus! Kiinni on! Se on hyväsisuinen, säyseä kala, eleistä päättäen mätikala. Näen jo, että tulen saamaan sen pian—ehkä jo ennen kuin hevonen on valjaissa. Tuolla Kokon poika sitä vie, huutaisinko apuun? En, otan itse, se on komeampaa. Koukku on luja ja peruke myös. Kiristän sen arkun huopeeseen, siitä rannemmaksi suvantoon, siirryn kivelle, jossa iskukoukku on valmiina. Se loittonee, lähenee, kiertelee yhä lyhyemmin —nyt vapa vasempaan käteen, koukku oikeaan—se kääntää kylkensä kauniisti kohti ja nousee koukussa maihin. Se ei olekaan mätikala, vaan uroskala, ainakin viisikiloinen. Tavallisesti se semmoinen tappelee tunnin verran, tämä antautui viidessä minuutissa.
Hevonen ei ole vielä valjaissa. Siitä kuin lähdin, siihen kuin palasin, on kulunut viisitoista minuuttia. Se oli reippaasti tehty, vaikka ma itte sen sanon, ja koska muutkin sen sanoivat. Onnen takapotku, jommoista en ole ennen saanut.
—Millä sinä sen sait? tahtoo toverini tietää.
—Sinun armirollasi.
Kun hän oli mennyt, löysin sitä vielä toisen laatikon pöydältäni. En saanut sittenkään kiitollisuudenvelkaani lyhennetyksi. Hän pidätti siinä taaskin itselleen viimeisen sanansa—kunnon kaveri Kurusta.
* * * * *
Tuppaa tulemaan väkisinkin taikauskoiseksi näissä tämmöisissä. Jos hyvinkin ehkä, kun ei muuten saa, saisi silloin, kun tekee lupauksen, pyhittää saatavan lohen jollekin toiselle. Ja minä olen kuin olenkin sen jälkeen silloin tällöin mennyt ongelle toisen onnella, kun olen epäillyt omaani. Vaikka siihen taikaan oikeastaan en uskokaan, minä sittenkin joskus sen tekaisen. Ja mitä on sanottava seuraavasta tapauksesta?
Viime syksynä, onkikauden viimeisinä päivinä näytti siltä, kuin suuret jo olisivat lakanneet ottamasta. Ei niille enää viikkoon pariin ollut kelvannut sinikultadevon, jolla aikaisemmin oli saatu, tarvitsematta muulla koettaakaan. Sitten oli ottanut erilaisia isompia lohiperhoja,Sweepiä, Silvergreytä, Silver doctoriaja semmoisia. Mutta sitten ne eivät välittäneet niistäkään. Oli kyllä ollut onkijan epäedullisin sää, heikko itätuuli ja ilma täynnä sitä ryssän savua, joka muutti kaikki värisuhteet sekä ilmassa että vedessä; olihan aurinkokin milloin aavemaisen keltainen, milloin punainen kuin kuparikastrullin kansi. Mutta sitten meni tuuli länteen ja siitä pohjoiseen ajaen pois savun, sitten kirkastaen taivaan ja viimein vetäen sen harsoiseen pilveen.
Kun näin ilmain vaihteessa usein ottaa, niin lähdin taas koskelle, tehden kuitenkin—varmuuden vuoksi—sen päätöksen, että, sainpa mitä sain, se suolataan erään toverin purkkiin.
Ei muuten ollut ollenkaan otollisin aika päivästä. Ne ottavat siellä harvoin kahden ja kolmen välillä, pikemmin kahden puolen puoltapäivää ja sitten iltamassa. En ottanut mukaani muuta kuin devonin. Saa olla ottamatta, jos ei sitä ota. Oli minusta kyllä sen pyydyksen sää: vuoroin kirkasta ja pilvistä. Välistä menee koskelle kiihkeänä, joka jänne vireessä ja nivelhermot kihelmöiden, välistä taas välinpitämättömästi: otan, jos annetaan, ei tuolla niin väliä. Tallustelin tuhat kertaa tutun tien Välisuvannon arkulle. Lapoin laiskasti siimaa pari vavan pituutta ja heitin. Pyydys teki kaarensa ja tuli tyhjänä takaisin. Kun siima kerran oli lapettu, heitänmä häntä vielä toisen kerran vähän pitemmälle, puoli koskeen. Sama tulos. Ei näy olevan lupauksistakaan taikaa. Ennen kuin lähden, vetäisen kuitenkin, kerittyäni suurimman osan siimaa rullalle, kerran vielä, nyt ylhäältä päin alas, aivan arkun läheltä. Kas niin, se tarttui sittenkin pohjaan, niinkuin siinä tavallisesti tekee. Mitä, siinähän onkin kala! Siis ne vielä ottaa, ja vanhaa devonia—tästä voi tulla vielä uudet ihmeet— koskihan on täynnä suuria. Vai oliko se vain sattuma? Ehkä se onkin vain ulkoapäin kiinni? Ei, kyllä sillä on pyydys suussa. En pidä kiirettä, tulkoon sitten, kun itse haluaa. Sama vaikka pääseekin— toisen kala. Mutta siksi juurihan se ei saa päästäkään. Saisin sen jo tuosta arkun huopeesta, mutta tulkoon maihin.
Se on arviolta kolmen ja puolen kilon kala. Ei täytä vielä purkkia. Koettaisinko toista, lupaisinko senkin? Se olisi liiaksi kouraantuntuvaa onnen lahjomista. Menisi pilalle taika, jos ei tulisikaan. Mitä minä horisen, jos ei tule, ei tule. En ole aivan varma, lupasinko sen aivan lopullisesti. Vaan jos se tulee, kirjoitan osotteeseen:
Täss' on kala kaverille, lohi Lahjalle luvattu, onnen ongella otettu, tavotettu teevonilla, hopealla Huopanasta.
Nythän olen siis sittenkin myönyt nahan, ennenkuin olen kaatanut karhun. Se on siis kaadettava. Ja minä viritän taas jousen. Menen yläpuolelle arkun, suvannon leveimmälle kohdalle, jossa lapan sileälle kivelle siimaa niin paljon, kuin tiedän tarvittavan, jotta se ulottuisi toiselle rannalle saakka. Sitten laukaisen ja devon lentää kuin nuoli jousipyssystä, kaartaa kosken kuohujen yli auringossa kimmeltäen ja iskee alas juuri niin, ettei käy rantakiviin. Keskikosken veden voima tempaa siimaa ja pyydystä ja lohi, joka on sitä tyynen ja kuohun taitteessa kärsimättömästi vaaninut kuinka kauan lieneekään, iskee siihen kiinni kuin kissa kyyryltään ja on riuhtaista vavan kädestäni.
Se on sisultaan aivan toinen kuin taannoinen, vie siimaa melkein suvannon alipäähän, ampuu sieltä ylös ja höllyttää siimaa niin, että hetken aikaan en tiedä, onko se vielä kiinni vai onko jo päässyt, kunnes sen taas tunnen. Se hyppii ja hyökkäilee, mutta hengästyy ja tulee lopulta kiltisti koukun ulottuville.
Se oli neljän ja puolen kilon naaras ja kun ei toverin purkkiin olisi enempää mahtunut ja kun ehkä olisi sopimatonta koettaa toisen onnella omaan lukuunsa eikä oma onni ollut enää moneen päivään antanut, minä lähdin pois, aloin panna kampeitani kokoon ja lopetin sen syksyn kalastuksen siihen.
Olen tässä kehuskellut kaloilla, joita olen saanut silloin, kun mieleni on niitä erikoisen kiihkeästi halunnut. Kehun nyt vaihteeksi niillä, joita olen saanut silloin, kun en ole niitä lainkaan halunnut.
Kun oleilen koskellani kauemmin kuin muut toverit ja saan pitää sen kokonaan hallussani, luovutan sen toisten tullessa heille ja olen joko kokonaan kalastamatta tai menen ulos vasta sitten, kun he ovat käyneet onkimassa ongittavansa. Tai käytän myös aikani petokalojen, ahventen ja haukien, vainoamiseen semmoisissa paikoissa, joista ei saa jalompaa kalaa.
Eräänä aamuna, kun muut vielä vetelivät aamu-uniaan ja heidän vapansa vetelehtivät telineillään pitkin tuvan seiniä suloisessa sekasotkussa märät siimat rullissa ja pyydysten koukut toisten koukkuihin takertuneina, otin minä haukivapani, kiinnitin siimaan lujan teräksisen heittosiiman ja siihen suurimman devonini. Joukko kylän pikku poikia on aina pihalla vahdissa päästäkseen haavipoikina mukaan. Yksi saa haavin, toinen koukun, kolmas repun ja niin sitä lähdetään hanhimarssissa ensin sillan yli, sitten myllyn taitse, sitten Alasuvannon rantaa saunalle, jonka kesäasukkaista yhtyy mukaan vielä liuta tyttölapsia poikien lisäksi. Porkataan vetinen niitty suvannon lahden ympäri niemeen, jossa suvanto kapenee niin sanotuksi Alakariksi. Tämä niemi on nurmipengermää ja sen vieressä oleva syvänne on hyvä ahvenapaja ja taattu haukihauta. Melkein aina siinä niitä ottaa, ja olen varma, että niin on tekevä nytkin. Lohta siitä en ole koskaan saanut eikä sitä tarvitse pelätä nytkään. Ne yleensä eivät ota kosken alijuoksussa, vaan nousevat ylemmä. Kaikki harrastukseni on keskittynyt haukeihin ja minun ylpeyteni on oleva esittää aamu-unisille herroille urheilutovereilleni toteutunut tosiasia, ennenkuin he vielä ovat selviytyneet yöpaidoistaan ja aamukahvistaan.
Kouraisen siis voitonvarmana devonillani syvännettä nurmipenkereen alla. Siinä tavallisesti ensi heitolla ottaa, mutta nyt, kumma kyllä, ei ota. Heitän vähän ulomma, mutta ei ota sielläkään. Täytyy siis ryhtyä olantakaiseen otteluun ja tehdä leikistä tosi. Olisipa ihme, jos ei keskivirrasta, jossa on matalikko ja matalikon alla syvennys, tarttuisi nyt, koska muulloin on tarttunut. Siinä on melkein aina hauki, miksei olisi nytkin?
On riemu heittää tasaiselta tantereelta tarvitsematta varoa puita ja pensaita niinkuin koskella. Pidän tässä pienen heittelyharjoituksen. Lisään painoa pyydykseen ja annan sen sitten lätkähtää liki toista rantaa.—»Näittekö, lapset, kuinka se lensi?»—»Olisi vielä lentänyt vähän, niin pätkähti puomaan», säestelee mieliksi koukkua kantava kellokas.—Siinä se on, niinkuin arvasin, hauki on ja on iso. Sen otto on niin jykevä, että sanoisin olevan pohjassa, jos se ei samassa liikahtaisi ja vapa vavahtaisi ja rulla räjähtäisi kuin jänisräikkä. Onkin oikein jättiläishauki, pyrstöstä päättäen. Se on kymmenen, on sadan lohen arvoinen, joka varmaan on hävittänyt tänäkin yhtenä kesänä mullosia enemmän kuin minä heitä koko elämässäni. Voipi olla ainakin viisikiloinen. Mitä se on mahtanutkaan tuhota lohen sukua tässä suvannossa, jossa se luultavasti on kaiken ikänsä haaskannut, sillä eiväthän hauet muuta majaa enemmän kuin muutkaan pedot, niin kauan kuin niille ruokaa riittää. Viime kesänä sain tästä kolmekiloisen, jolla oli vatsassaan kaksi puolenkilon mullosta. Niin että lohen lihaa sieltä nousee, vaikka nousisikin hauki.
Mutta onko se hauki? Eihän se ole kuin lohi, oikein komea. Pojat ja tytöt huutavat hurraata nähdessään sen hyppäävän ja alkavat kiistellä, kuka sen saa ottaa, koukkupoikako vaiko haavipoika? Koukkupoika tietysti, ei se haaviin mahdu! Mutta minä seison ja uuvuttelen sitä hiukan sekavin tuntein. Enhän tullut tänne saamaan lohia, vaan haukia, lohethan ovat tänä päivänä toverien eikä minun. Mutta toisekseen, eihän niistä kukaan olisi arvannut tulla etsimään lohia täältä, mistä niitä ei ole koskaan ennen saatu. Ja minähän lähdin koettamaan haukia, vilpittömässä tarkoituksessa. Eihän tämä ole minun syyni. Tuli tapaturma, tapahtui vahinko—mieluinen vahinko. Tästä aukee muuten aivan uusia mahdollisuuksia vastaisille kokeiluille: tämä suvanto voi olla yhtä antava kuin Välisuvantokin… Kala valmistaa minulle melkolailla mielenkiintoisen otto-ottelun, pitää aikamoista meteliä väljässä vedessä ja kaartelee kauniisti, ennenkuin antautuu penkereen luona otettavaksi. Ottajapoika odottaa sitä jännityksestä käyränä rannalla ja saa kuin saakin sen ja retuuttaa niitylle. Riemusaatossa he kantavat sen seipäässä olallaan pihaan, häntä maata viistäen, viisikiloisen koiraan.
Kaverit ovat vihdoinkin nousseet ja saaneet kahvinsa juoduksi ja ovat vapoineen valmiina lähtemään koskelle ja aloittamaan aamukalastuksensa hekin.
—Anteeksi nyt, pyhät veljet, enhän osannut aavistaakaan … mutta minä luulen, että nyt ottaa mistä tahansa, kun otti siitäkin, mistä muulloin ei ole ottanut milloinkaan.
—Niinkö luulet?
Ja heille tulee kiire koskelle, pantuaan jokainen siimaansa samanlaisen devonin kuin minun.
—Jos ketä haluttaisi koettaa haukia, niin tietäisin vielä toisenkin paikan, jossa se aina asuu ja jossa eilenkin otti, mutta puraisi poikki perukkeen ja vei vehkeet—se olisi välttämättä saatava siitä pois … minä tulen neuvomaan, jos kuka tahtoo.
—Ei meillä nyt ole aikaa haukien kanssa!
No, kun ei liene, niin menen sitten itse vielä kerran—enkähän ole sielläkään kenenkään tiellä. Ja se nyt on ainakin semmoinen paikka, jossa ei ole lohta.
He hajaantuivat koskelle, toiset Välisuvantoon, toiset niskaan. Seurailen heitä verkkaisesti ja kun näen, mihin he ovat asettuneet enkä missään tapauksessa tule heidän tielleen, menen omaan haukipaikkaani.
Se on ylinnä niskassa pieni poukama, jossa kasvaa ahvenheinää ja muuta limaa, minkä suojassa hauen on mukava väijyä laskevia salakoita ja muuta kalaa ja mihin uusi aina ilmaantuu heti, kun entinen on otettu. Haukien suhteen ei ole tarvis olla varovainen ja kun olen täysin varma, ettei lohi missään tapauksessa ota, menen minä kompuroitellen suoraa päätä kivelle, josta on mukavin heittää ja roiskautan pyydyksen hiukan ulkopuolelle ahvenheinikon. Annan sen painua vähän ja alan sitten laiskasti ottaa sisään. Se tarttuu siellä limaan, minä nyhtäisen sen irti ja luulen tuntevani, että se taas on limassa kiinni, kun se onkin kiinni kalassa—tietysti hauessa! Minulla on lujat vehkeet, en välitä uuvuttaa, lopetan lyhyeen ja peräydyn sitä varten sen verran, että saan sen vapaa rasittamatta kerityksi rullalla maihin. Se sekaantuu yhä enemmän heinikkoon, käärii tukon päänsä ympärille eikä kykene tekemään vastarintaa—hinaan hiljalleen, tukko tulee suuremmaksi ja kun se on kuivalla, minä menen ja aion nostaa sen vielä hiukan ylemmä, kun huomaan taas saaneeni lohen, en tosin niin suurta kuin äsken, mutta sentään kolmekiloisen.
Lohen onginta on—totean sen taas—täynnä yllätyksiä, ei koskaan voi edeltäpäin mitään säätää eikä päättää. Milloin kapsahtaa katajaan, kun kurkottaa kuuseen, milloin käy niinkuin Saulille, Kiisin pojalle, joka lähti etsimään isänsä aaseja, mutta tavottikin kuninkaan kruunun.
Olen minä nyt sentään saanut lähtölohen omallakin onnellani ja omaan laskuunikin. Eräs toissyksyinen semmoinen oli komeimpia kalojani. Mutta tiukalle sen ottaminen otti ja olisi kai sekin oikeastaan luettava sattumalta saatujen onnen lohien luokkaan, niihin, jotka eivät ole saadut säännöllisissä oloissa.
Elokuun viimeisellä viikolla on tavallisesti erinomainen syönti. Minulla on silloin miltei joka vuosi ollut jokin aivan erikoinen päivä, jolloin olen saanut kuusikin suurta, eikäpä sitä enempää juuri jaksaisi eikä ehtisikään, jos käyttää hiukankaan hienompia vehkeitä, sillä hyvinäkin syöntipäivinä ei lohi syö pitkin päivää, vaan ainoastaan jonkin lyhyen ajan aamulla, keskipäivällä ja illalla. Toisina päivinä olen voinut saada neljä tai ainakin ollut kosketuksissa niin monen kanssa. Huonoimmat päivät ovat olleet kahden lohen päiviä. Sitten syyskuun tullen ja kutuajan lähetessä on saalis vähentynyt yhteen ja lopulta yhettömiin. Kuta enemmän lohia nousee koskeen, sitä huonommin ne ottavat. On koko lailla kiusoittava ja nöyryyttävä se voimattomuuden tunne, kun eivät mitkään ponnistukset auta. Edellisen hyvän syönnin aikana on tullut melkein mahtaileva varmuus siitä, että kyllä niitä saa, minkä viitsii ottaa, ja jos ei yhdellä vehkeellä, niin toisella. Luulee olevansa kosken herra ja ottavansa siitä kuin aitastaan omalla avaimellaan. On kovin nolaavaa, kun alkaa huomata, että lohi sittenkin on oma herransa ja koskensa herra ja menettelee onkimiehen kanssa juuri niinkuin itse tahtoo, tullen jokunen vain kuin armosta eikä ansiosta.
Se näyttää ilmaisevan sitä isännyyttään ja itsenäisyyttään ei ainoastaan passiivisesti, olemalla ottamatta pyydykseen kuinka viehättävään tahansa, vaan myöskin aktiivisesti. Menipä koskelle mihin aikaan päivästä tahansa, aina siellä näkee suuria, niinkin suuria, ettei niitä koskaan saa ongella. Siellä on sekä porsaan kokoisia että emäsiankin. Ne alkavat ensin näyttäytyä kosken alla suuressa suvannossa, pomppaillen siellä sen syvimmällä paikalla ilmaan metrien korkeuteen, sitä vaille, etteivät välistä hyppää veneeseen. Niskassa ne tekevät samoin ja olen minä siellä sekavin tuntein, sekä ihastellen että harmitellen, istunut tuntikausia rannalla vapa toimetonna vierelläni, odotellen hyppäyksiä ja sitä seuraavia posahduksia veden sileään pintaan, kun vesi pärskähtää ilmaan niinkuin siihen olisi pudonnut meteori taivaasta. Mutta varsinkin Välisuvannossa ne metelöivät, loikaten siihen tullessaan ja siitä lähtiessään, milloin keskellä, milloin milläkin rannalla, usein ihan arkun juurella, jossa vain istun enkä enää heitä, koska siitä ei kuitenkaan ole mitään tulosta, ellei ehkä sattuisi tarttumaan ulkoapäin—mutta enhän ole tullut tuulaallekaan. Jos istun vähän aikaa hiljaa, nousevat ne siinä niin lähellä, että erottaa silmän ilmeen ja kai näkisi sen rävähtävänkin, jos kalan silmä rävähtäisi eikä tuijottaisi niin jäykkänä ja tyhmänä.
Niillä on kuitenkin kullakin eri ilmeensä ja eleensä, eri tapansa hypätä. Toiset nousevat verkkaisesti ja tyynesti ja joko putoavat pyrstölleen solahtaen kuin entiseen reikään tai sitten kuin tasapainonsa menettäen ja luiskahtaen lappeelleen. Toiset tulevat ylös vihaista vauhtia, intohimoisen tuimassa hyppäyksessä joko suoraan ylös tai pitkin vettä joskus kaksi kolme kertaa peräkkäin, niinkuin niillä olisi jonnekin niin kiire, etteivät ehdi tehdä taivaltaan veden alla, vaan oikaisevat ilmojen tietä. Joskus koko ruumis ja varsinkin pyrstö tutisee tehdystä tempauksesta, toisen kerran niillä ei näytä olevan itsellään mitään tekemistä ylösnousemuksensa kanssa, vaan näyttävät ne syöksyvän syvyydestä kuin jonkin vieraan voiman työntäiseminä. Tienneekö kukaan, mitä varten ne näin kutunsa edellä hyppivät: pakenevatko ne toisiaan siellä mahdollisesti tapahtuneessa taistelussa vai onko se vain kiimaa ja elämäniloa? Mutta miten ja mistä syystä hyppinevätkin, onkijaan se semmoinen uhmaileva rehentely ihan hänen nenänsä edessä vaikuttaa ilkunnalta ja ivalta eikä hänen lopulta auta muuta kuin vastata ylenkatseeseen ylenkatseella ja kääntää heille halveksuva selkänsä ja lähteä koskelta kotiin, lopullisesti, peruuttamattomasti.
Olin tehnyt sen tempun jo monen monta kertaa ja joka kerran perästä kuitenkin taas mennyt uudelleen yrittämään. Ja kuta useammin menee turhaan, sitä suuremmaksi kasvaa halu koettaa yhä ja yhä, saadakseen jos suinkin mahdollista kerran vielä uudelleen kokea kaikki ne jännitykset, tyydytykset ja mielenliikutukset, joita suuren lohen tarttuminen ja taistelu sen kanssa tarjoo. Saatuaan siitä vähän aikaa paastota, tulee sitä kuin nälkäinen ikävä. Viikko sitten saatu lohi on jo haihtunut veristä ja luonto vaatii uutta. Ja joskus saakin sen tarpeen tyydytetyksi vielä viimeisenäkin päivänä, ja riittää siitä sitten sensatiota koko talveksi.
Huopanan koskessa on sen keskijuoksussa n.k. Välisuvanto. Sen vasemmalla rannalla on suuri kivi, jonka kohdalla kuohu juuri päättyy ja vesi alkaa virrata hitaammin, muodostaen samalla pienemmän syvänpuolisen akanvirran. Hiukan alempana on pari vedenalaista kiveä, joiden kohdalta lähtee pienempi kosken sivuhaara. Tämä alue, mutta varsinkin noiden vedenalaisten kivien ympärys on kosken parasta kalavettä, jossa suuria kaloja aina seisoo, silloin kun niitä on koskessa. Kalastan tämän paikan tavallisesti niin, että ensin kierrätän perhon tuon suuren kiven ympäri ja annan sen joutua akanvirtaan. Kun se heitto on tehty, siirryn askel askeleelta hiukan alemma, niin että ensin ulotun noihin vedenalaisiin kiviin niiden yläpuolelle, sitten niiden alapuolelle ja lopulta niin kauas suvannon keskeen kuin saan siimani lentämään. Näitä ensimmäisiä heittoja tehdessä on oltava mahdollisimman varovainen ja pysyteltävä ainakin pari vavan pituutta vesirajasta tai myös kyyristyttävä ja heitettävä istualtaan, jottei pelästyttäisi kalaa, joka hyvin usein hyökkää esiin rantakivien lokeroista tai siinä olevan tukkipuoman alta. Jollei näillä heitoilla ota, on mentävä rantakiville ylettääkseen ulomma ja keskemmälle suvantoa, jossa taas siellä on useita varmoja ottopaikkoja. Jos nämä heitot uudistaa eri perhoilla joitakin kertoja eikä kala ota, saa olla jotenkin varma siitä, että kaloja joko ei ole tai eivät ne välitä ottaa. Jos ne taas siitä ottavat, on niitä muuallakin ja on syytä, niin pian kuin vain ehtii, ryhtyä penkomaan kosken muitakin kätköjä.
Olen nyt taas siinä, lähtöpäivän edellisenä iltana, yrittämässä vielä viimeisen kerran. Annan kertautua vielä kerran kaikkien tuttujen herkullisten heittojen, jotka vähitellen ovat muuttuneet niin koneellisiksi, että osaisin tehdä ne ummessa silmin. Usein olen tehnyt ne niin pimeässä, etten enää ole voinut nähdä siiman viriä veden pinnalla…
Saisi se nyt ottaa, saisi koski nyt tehdä minulle viimeisen palveluksen, kohtahan se pääsee minusta rauhaan yhdeksäksi kuukaudeksi. Tulisit vaikka sinä, joka siellä juuri pomppasit ilmaan. Minulla on sinulle siimassani yksi parhaita, makeimpia, lihavimpia perhojani, isoCinnamon, kanelinkarvainen makupala, yksi niitä suuria, joista pidät ja jotka alkavat kohta tulla. Otahan nyt niitä odottaessasi tätä edelläkävijää, ennenkuin muut ehtivät. Onhan sinulle suuri korotus ja kunnia, jos tartut ja tulet. Minä kannan sinut kaiken kylänväen katsellessa kauppapuodin ovelta ja pikku poikien seuratessa sillan yli Kokkolaan, jossa sinut punnitaan kilovaa'alla ja julistetaan onkikauden kauneimmaksi kalaksi. Sitten pannaan sinulle sokeri jauhoa suuhun, sinut kääritään nokkosiin ja voipaperiin ja ommellaan valkoinen palttina ympärillesi. Matkalla minä kannan sinua käsilläni kuin kapalolasta. Kun sinut kotona vapautetaan kääröstäsi, saat olla varma siitä, että sinua ihastellaan ja ihmetellään lihavuuttasi ja punaisia täpliäsi ja mahtavaa pyrstöäsi ja valtavaa väkäleukaasi ja sanotaan: »Semmoinen kala!»—ja siellä on niitä, jotka eivät ole sinunlaistasi ennen nähneet eivätkä tahdo ottaa uskoakseen, että sinä, semmoinen peto, olet ottanut onkeen ja siinä pysynyt. Minä sanon heille, että sinä kyllä olisit päässyt irti, jos olisit tahtonut, vaan että sinä tulit mielelläsi. Ei sinua silvota eikä suolata, vaan pannaan kokonaisenaan pataan ja nostetaan padasta suurelle hopeavadille, jonka reunat koristetaan vihreällä salaatilla ja punaisella tomaatilla ja milläpä kaikella makosella ja kauniilla. On kutsuttu naapurin väet vieraaksi ja minä lupaan, että he huudahtavat hämmästyksestä nähdessään, kun sinut kannetaan esiin. Tulisit nyt, kun kerran sinun kuitenkin on päätettävä päiväsi. Onhan parempi, että päätät ne näin, kuin että voimakas sydämesi väsähtäisi vanhuuttaan ja sinä painuisit pohjaan kuin vettynyt hako ja sieltä mätänevänä ja muodottomana ajautuisit jonkin mutaisen lahden pohjukkaan, jossa lokit ja varikset repeloisivat silmät päästäsi ja selkäruotosi lopulta joutuisi ketturevon retuutettavaksi sen poikien haisevaan luolaan.
No, siellä se nyt on, näkyi selkäevä ja pyrstö! Se otti jotakin perhoa. Ennenkuin saan siimani menemään sinne, otti se jo toisen. Jos tapahtuisi se ihme, että se ottaisi minunkin perhoani! Heitto sinne, missä se on, on kaikkein vaikeimpia. Virta siinä aina kantaa siiman mutkalle niin, että se riipaisee perhon mukaansa ja tuo sen kalan eteen väärin päin, silmukka edellä. Se olisi saatava sinne niin, että perho pysyy ilmassa ja putoo ennen kuin siima. Koetan keinoa, jota sanotaan siiman »syöttämiseksi»: kerään sitä ennen lopullista heittoa rullalta pari metriä käteeni ja kun heitto on tehty ja siima ojentuen kantautuu eteenpäin, lasken vavan kärkeä ja päästän irtosiiman menemään jolloin ulkona oleva siima nielaisee kädessä olevankin renkaiden läpi ja vie sen mukanaan. Heitto siten itsestään pitenee. Ja kun samalla kohotan vavan kärkeä, oikiaa alaspäin taipuneen siiman mutka ja perho putoo hiukkasta aikaisemmin kuin siima ja alkaa kaarensa sitä paikkaa kohti, jossa kala äsken nousi. Onnistuiko se? Eikö kaari vieläkin ollut liika lyhyt, kala oli kai alempana eikä nähnyt perhoa? Ei ollut. Heitto onnistui.
Se näki sen! Siunatkoon, se näki sen ja otti! Sainko minä sittenkin sen ottamaan?
Se on vanha koiraskala, jos on se, joka hyppäsi, jo siitäkin päättäen, millaiset ovat sen eleet. Ensin pyrstön valtava posahdus, sitten suin päin pohjaan. Mutta siinä on matalaa, siihen se ei voi jäädä. Hyökkäys oikeaan, toinen vasempaan, sitten se viiltää eteenpäin, ei kuitenkaan nopeammin kuin että rullan avulla ja viemällä vapa taapäin saan siiman pysymään tarpeeksi tiukalla. Nyt se heti hyppää—niinkuin tekeekin. Se se on, sama, jonka jo näin, musta uroskala, keltamahainen. Tästä tulee totinen ottelu, tässä tulee kertautumaan kaikki entiset vaiheet. Kala on nähtävästi juuri järvestä noussut, koska se ei vielä näytä tuntevan kosken pohjaa. Syvää paikkaa etsiessään se hummaa edes takaisin toiselta puolelta toiselle, riipoen siimaa ja laulattaen rullaa. Nyt se on suvannon toisella puolella arkun luona, kohoo sitä rantaa hiljalleen ylös ja aikoo arkun yläpuolella olevan puoman alle. Elä sinä sinne, tule sinä vain tänne, tälle puolelle, täällä saat paremman suojan, tänne sinun kuitenkin on lopulta tultava!
Voi sinua siunattu bamburuokovapani! Se milloin taipuu juurtaan myöten luokille, milloin suoristaikse heti ja sitä mukaa kuin pingoitus vähänkin laukeaa. Se on elävä olento, se tietää, mistä on kysymys, se on täysin tehtävänsä tasalla. Se on saanut jousensa jänteen Gangesin mudasta ja Intian auringosta ja siinä on jotakin tiikerin käpälän ja kynnen ja hampaan kiinnipitävää voimaa, eikä se niskaan päästyään päästä elefanttiakaan, vaan seuraa mukana ja pitää kiinni. Se on se, joka tekee työn, minä annan sille rullalta vain sen, minkä se milloinkin tarvitsee. Kun kala kiristää, niin se joustaa ja päästää, kun kala päästää, niin se kiristää.
Ei ole kala vieläkään löytänyt sitä syvännettä, jota se etsii, pohjaa tonkien. Se on nyt keskisuvannossa, jossa se jurnittaa ylöspäin, aina kuohun alle ja hiukan ylemmäkin. Minun täytyy seurata mukana, pysytellä aina yläpuolella, ettei koukun ote irtaantuisi. Yht'äkkiä se kääntyy alas, laskeutuen hiljalleen myötävirtaan. Nyt se on löytänyt sen, mitä etsii: kosken syvimmän haudan kuohun alla. Se äkäytyy siihen kuin ankkuriin, viistossa pohjaan eikä sitä siitä saisi mikään voima ulos. On kestävä vielä kauan, ennenkuin se uupuu niin, että ei enää jaksa puskea päätään pohjaan.
Ja kestäköön kuinka kauan tahansa, ei tuolla väliä, kunhan tulee niin ajoissa, että näen ottaa. Paljonko on kello? Oli kuusi kuin otti, nyt se on puoli seitsemän. On valoisaa vielä ainakin tunnin verran. Ole vain siinä, älä hätäile sinä, kun en minäkään. Istumme ja panemme tupakan. Pyydän, ole hyvä ja pysy hiljaa, kunnes saan savukkeen suuhuni ja raapaistuksi tulen laatikosta polvieni välissä. Hyvä on. Olen valmis, nyt saat tehdä mitä tahansa, kunhan et vain lähtene alas— silloin meistä tulee vihamiehet, minun täytyy panna kova kovaa vastaan ja sinulle saattaa jäädä suuhun perho peräimineen. On parasta meille molemmille, että pysymme ystävinä, äijät. Et ole enää luultavasti kutukuntoinen, koska otit. Et välitä naaraista, koska sinulla on aikaa muuhun. Kai tulit vain vanhalta muistolta koskeen kuokkimaan toisten häitä. Joudat hyvin pois, ei ole elämälläsi enää mitään tarkoitusta, nuorempasi tekevät sulhontehtävät paremmin kuin sinä.
Se on kiltti kala, ei pyri enää ylös eikä alas, ei riuhdo eikä reudo, niinkuin pienempäin, jonkinjoutavain hätiköiden on tapana.
Ahaa, nyt se liikkuu—nousee sieltä—näkyy jo heittosiiman ja rullasiiman solmu. Tuuma tuumalta se nousee eikä jaksa enää voittaa vavan jousen jännitystä. Näkyy jo silloin tällöin selkäevä ja pyrstö. Ettei se uupuessaan veden vietäväksi heittäytyen menisi sen mukana, minä hellitän siimaa ja houkuttelen sen menemään takaisin pohjaan. Uupukoon siellä. Kun se on vielä jonkin verran enemmän väsynyt, minä saan sen helpommin johdetuksi lähemmä.
Se levähtää siellä, minä istun ja istun vavan huojuessa ylös ja alas kuin hiljaisessa tuulessa. Yht'äkkiä laukee jousen jännitys, kala tekee muutamia kiivaita tempauksia ja nousee pinnalle. Alkaa ottamisen viimeinen, jännittävin vaihe. Se ei ole jaksanut vastustaa veden painoa eikä vavan kärjen lakkaamatonta, uuvuttavaa kiristystä alhaalta ylös. Se on siitä hermostunut, se suutahtaa ja tekee vihaisen pyörähdyksen alas. Se saa nyt mennä minkä tahtoo, mutta se ei menekään, tekee vain lyhyen kaaren ja kiertää takaisin ylös. Se pyrkii äskeiseen piiloonsa, mutta ei enää jaksa päästä. Se on nyt jo lähempänä, kiertelee siinäkin alas ja kaartelee ulos, mutta ympyrä käy yhä ahtaammaksi ja matka välillämme vähemmäksi. Se on jo melkein veden pinnalla, niin että näen sen mahtavat, joukeat liikkeet. Yhä enemmän rantautuen se on viimein tukkipuoman luona ja käy sen allakin. Jos minulla olisi apumies, olisi se jo minun, mutta minä en pääse liukkaalle, liikkuvalle puulle. Sen on annettava painua puoman päähän, matalammalle vedelle. Se peräytyykin sinne, mutta ennenkuin siimaa kerien joudun sinne iskukoukkuineni, ui se taas ulos. Sitä alkaa siellä pyörryttää, se kaatuu kyljelleen, mutta saavuttaa kohta taas tasapainonsa. Virta kantaa sen sivuhaaraan, sinne se ei saa mennä, siellä on silta, jonka alitse ei saa vapaa. Täytyy tiukoittaa ja käännyttää silläkin uhalla, että vehkeet pettää. Silloin se kääntyy ja kantautuu rantakiville, pelästyy niitä ja lähtee ylös. Minun on jäätävä alas ja koetettava saada se isketyksi silloin, kun se taas palaa alas. Suoristan vavan ja siiman yhteen linjaan kalaa kohti vastavirtaan päin ja astun veteen sitä vastaan, koukun varsi kainalossa. Nyt vapa hiljalleen taas takaisin alavirtaan. Kala seuraa mukana kelluen vatsa ylhäällä minua kohti siihen, missä seison polviani myöten vedessä. Ennenkuin se ehtii luiskahtaa ohi, nostan sen siitä koukulla jalkaini juuresta ja kahlaan maihin. Siiman höllentyessä on perho irtautunut sen suupielestä. Sen lujemmassa se ei ollut. Jokin potkaisu ja pyörähdys ja se olisi voinut päästä.
On vähän sääli ja surku voitettua veden urhoa siinä, missä se lepää litteällä kivellä kaulasuoni avattuna ja vielä sykkivä sydän pulputtaen tummaa verta. Se on kuollut, mutta sen sydän vielä elää, tuo voimakas elin, joka antoi sille voimaa kovimmankin kuohun voittamiseen, mutta uupui, ennenkuin katkesi minun jouhen hieno heittosiimani. Tekisi mieleni pitää sille peijaiset ja laulajaiset ja loihtijaiset ja sovittajaiset, niinkuin esi-isät pitivät mesikämmenelle, nimitellen sitä kaikenlaisilla kunnianimillä. Tekee miltei aavemaisen vaikutuksen, kun näen, kuinka suuri kala verensä vuotaessa menettää tummanruskean värinsä, joka vähitellen vaihtuu kellanruskeaksi.
Olen ottelustamme niin menehtynyt, että minun on pakko, ennenkuin lähden kantamaan saalistani kotiin, istua vainajan viereen levähtämään ja tyynnyttämään omankin sydämeni sykintää. Miksi minä sittenkin hänet huvikseni tapoin? En tapa heitä enää—ainakaan tänä syksynä.
—Nyt sitä lähdetään niskaan soutamaan ja otetaan se iso rouvalle viemisiksi!
—Eiköhän ole liika varhaista vielä?
—Saattaisi olla selkeällä säällä, mutta näin pilvisellä on nyt ihan paras aika.
—Onhan siellä teidän niskassanne jo niin monta kertaa turhaan koetettu. Onko sieltä oikeastaan milloinkaan saatu?
—Voi toki!
Ja kun meidän mylläri Matti kerran pääsi kehumaan koskensa niskaa, jossa hän oli ikänsä soutanut onkiherrojaan, kuinka monta sataa lienee heitä soutanutkaan, niin se se sitten vasta oli kalain pesäpaikka. Siinä ne sen jänteessä, syvänteen reunassa, seisoivat ne kaikista suurimmat lohet, jokaniitätahtoi. Pienempiä saattoi pikkupoikain toverina sorkkia muualtakin, jonka tekiniitämieli.
—Onko sieltä oikeastaan koskaan saatu muuta kuin haukia?
—Vai haukia!—Jos pannaan ne vanhat vehkeet, joilla ennen kamreerivainajan aikana otettiin ne suurimmat, niin kyllä nähdään.
—Mitä vehkeitä ne oli? kysyi toverini.
—Sanotaan sitten, kun ensin päätetään, lähdetäänkö!
Kyllä ne kaikki tiedettiin myllärin vanhat vehkeet… Meillä oli niistä tuon tuostakin väittelyä. Mylläri ei uskonut minun perhosiini enkä minä hänen ainoaan autuaaksi tekeväänsä, kuparilippaan.
Meitä oli kaksi kalamiestä, tukkukauppias ja minä, jotka parhaallaan istuimme pöydässä päivällisen jälkeen kahvia lopetellen. Minut jätti myllärin yllytys kylmäksi, sillä en mielelläni soudattanut itseäni, ja sitäpaitsi oli minulla toteutettavanani oma ohjelmani, perhosonginta suvannossa, jossa illalla näin lämpimän päivän jälkeen laskin suurtenkin nousevan hyönteisten syöntiin. Toverini sitävastoin, joka oli ensikertalainen tällä koskella eikä juuri onkinut perhosella, ja mielellään soudatti itseään, missä se oli mahdollista, eikä vielä tällä retkellämme ollut onnistunut saamaan suurempaa, näytti heti joutuvan sen huumauksen valtaan, jonka kalamiehessä aina helposti synnyttää toisen järkähtämätön usko. Kalastus on arpapeliä, jossa vastaisinkin onni milloin tahansa saattaa kääntyä suotuisaksi. Vaikka olisit koko päivän turhaan piessyt koskea, saattaa tapahtua, että juuri kun olet pois lähdössä ja vielä viimeisen kerran ikäänkuin suotta aikojaan pudotat pyydyksesi veteen, silloin juuri hyökkää viisikiloinen melkein jalkaisi juuresta ja nielee koukun. Ei siis koskaan tiedä, ei siis koskaan voi olla varma. Valtti voi milloin tahansa joutua kouraasi. Tämä tuntemattoman kiihoitus on kaiken kalastuksen suurin viehätys. Kalamies saa tehdä mahdollisuuslaskujaan, ottaa lukuun kaikenlaisia suotuisia tekijöitä, päätellä kuusta, auringosta, tuulista, pilvistä ja ilmapuntarista, mutta yhtä usein kuin laskut pitävät paikkansa, yhtä usein ne pettävät. Siihen kokemukseen tulee varsinkin mullosenonkija, sillä ei ole toista sen oikullisempaa kalaa kuin mullonen. Olen tehnyt tilastoja säistä ja pyydyksistä liki vuosikymmenen kuluessa ja koettanut menetellä niistä muka saamieni periaatteiden mukaan. Päätelmät pitävät juuri niin kauan, kuin kala suvaitsee sallia. Mutta yht'äkkiä ja yhtä usein tekevät ne kuperkeikan. Vanha tottunut kalastaja saattaa mennä koskelle kaikkein hienoimpine perhosineen eikä saa mitään, kun joku vasta-alkaja jollakin vanhalla silkkikalalla tai salakan ruumiilla ottaa toisen toisensa perästä. Semmoista saattaa tapahtua…
Oli puhuttu näistä päivällistä syödessä.
Toverini näytti käyvän levottomaksi. Suuren kalan saamisen kiihko kiilsi jo hänen silmiensä pohjassa ja paloi hänen poskillaan, ja äänellä, joka koetti pysytellä välinpitämätönnä, mutta jossa jo kuului sydänalan sisäistä vavahtelua, hän kysyi:
—Luuletko sinä, että sinne kannattaa lähteä?
Vastasin niinkuin sellaiseen kysymykseen aina pitää vastata:
—Eihän tiedä … sopiihan koettaa.
—Voihan olla, ettei maksa vaivaa.
Mutta minä näin, että hän jo oli päättänyt. Kiihkeinkin kalamies, ellei hän ole aivan vasta-alkaja, koettaa tekeytyä välinpitämättömäksi, hillitä intoaan, sitä enemmän kuta suurempi se on. Tyynin, mutta luonnottoman tyynin ja hitain askelin hän astui ulos rappusille. Siellä oli mylläri jo vastassa, valmiina käymään uuteen hyökkäykseen. Selitykseksi hänen harrastuksestaan suuren lohen saamiseksi on mainittava, että hän oli intohimoinen kalamies itsekin, että hän souti tuntipalkalla ja että oli vanha tapa maksaa hänelle markka jokaisesta suuresta, joka hänen soutamallaan onnistuttiin saamaan. Oli joku enkelsmanni maksanut viisikin markkaa.
—Jassoo, mylläri luulee, että nyt niskassa puree, kuulin toverini sanovan. Hänen äänestään kuulin heti, että hän oli antautunut.
—Minä luulen … jos vain olisi se oikea pyydys … katsotaanpas vähän näitä teidän kampsujanne!
Toverini uistinlaatikko oli porstuan penkillä ja minä kuulin, kuinka äijät alkoivat sitä rapistella.
—No ka, tässähän tämä on … tätä tämmöistä se aina ennen otti … jos ei tätä ota, niin ei sitten ota mitään … tällä tämmöisellä lipalla ne kamreerinkin aikana otettiin ne suurimmat … tämä kun pannaan.
—Mylläri panee sitten… Minkä perukkeen mylläri luulisi olevan parhaan tällä ilmalla?
—Tämän paasin minä panisin.
—Eikö se ole liika paksu?
—Paksu se pitää ollakin, kun lähtee isoa ottamaan…
—Jos panisi sentään samalla myöskin perhoja, kuulin toverini taas arvelevan.
—Saahan niitä panna … pannaan vain… Mahtuuhan tähän perhojakin.Minkäslaisia teillä on perhosia?
Siellä alettiin nyt pengoskella tirehtöörin perhosvarastoa. Kuului täntapaista mielipiteiden vaihtoa:—Luuleeko mylläri, että tämmöistä ottaisi?—Se on liika korea, tässä koskessa ei ota koreita … kun olisi ruskeita tai harmaita tai mustia … siinähän olisi sen värinen, mutta se on liika pieni. No, tässä on ihan parhaan kokoisia … otetaan tämä ja tuo musta … siihen jos tarttuu, niin pysyy kanssa … saahan niitä tarjota perhosiakin … vaikka kyllä se tämä lippavehe on varmin … lippaa se ottaa, jos ottaakseen … vaan solmitaan vain perhojakin. Kurotaan heitä siihen useampiakin siltä varalta, ett'ei yhtä ottaisi.
Siellä kähnittiin ja laitettiin kahteen pekkaan, liotettiin suussa perhosperukkeita, soiteltiin rullaa, jolla oli ääni kuin kahvimyllyllä, hujauteltiin vapaa ja oltiin kai viimein valmiit, koska mylläri kuului sanovan:
—Nyt lähdetään … onkos tupakat ja tulitikut mukana?
Minua huvitti nähdä, millainen pyydys siellä nyt oli saatu pystyyn sen suuren lohen pään menoksi, joka nyt oli otettava niskasta viemisiksi rouvalle. Kalakaverini seisoi siinä valmiina taistelutamineissaan— keski-ikäinen herrasmies, lihava, tanakka, punaposkinen, paksuniskainen, ruskeaviiksinen, pulleasilmäinen, puettuna parhaaseen, mitä Englannin urheilukaupoista on saatavana: monitaskuiseen takkiin, polvihousuihin, ulsterisääryksiin ja ruskeihin nyörikenkiin, kädessä huikea parin sadan markan splitbambuvapa ja siinä rulla lujinta tekoa— katetun autopiilinsä edessä, jolla oli tultu Helsingistä Kajaanin taa— kalaa vaille valmiina valokuvattavaksi ja jäljennettäväksi. Kun vain pääasia, pyydys, olisi ollut yhtä ensiluokkaista. Mutta peruke oli kaikkein paksuinta gimppiä, »paasia», joksi sitä mylläri kutsui, pitkä ja monella leikarilla varustettu. Leikarien renkaihin oli umpisolmuihin solmittu kolme perhosta, isointa lajia: musta »zulu» ylimmäksi, keskelle punainen »soldier palmer». Alinna roikkui uistin, suuri kuin soppalusikka, toiselta puolelta hopeoitu, toiselta kuparinvärinen, siihen kiinnitetyt kolmikoukut kuin pikkuankkurit. Se oli hirvittävä murha-ase, kuin rautaharava. Minusta se oli mahdoton, pikemmin pelätti kuin pyydys. Mutta asianomaiset itse näyttivät olevan tekeleeseensä varsin tyytyväisiä ja lähtivät pyylevinä tallustelemaan koskelle.
Myllytupa oli ylhäällä ahteella ja sen rappusilta oli vapaa näköala yli koko kosken, niskasta alasuvantoon. Siitä näkyi leveä niska, sen supistuessa syntyi kireä, paikoitellen korkeihinkin kuohuihin puhkeava yläkoski ja sitten tuli suvanto, jonka alta lähti aika jyrkkä alakoski vieden myllyn rännin ohi ja maantiesillan alitse alimmaiseen suvantoon ja siitä järveen. Kun oli vettä hyvin, niinkuin nyt, oli koski vaaraton laskea. Usein tapahtuikin, että se laskettiin kalan kanssa ylhäältä alas asti.
Tukkukauppias ja mylläri katosivat jyrkän ahteen alle, ilmestyäkseen jonkin ajan kuluttua niskassa olevaan venevalkamaan. Valkamassa oli laituri, jonka päässä myllärin piika parhaallaan näkyi viruttavan pyykkiä. Mylläri sanoo hänelle jotakin, hän jättää totkunsa siihen ja tulee myllärin apuna työntämään venettä vesille… Sitten he nousevat laiturilta veneeseen ja lähtevät soutamaan.
Vaikk'ei minulla ollutkaan suurta luottamusta myllärin lippaan ja hänen perhosnuottaansa, enkä siis osannut toivoa saavani olla mukana taistelussa kalan kanssa, lähdin kuitenkin hiljalleen astelemaan niskaan.
Mylläri oli suorittanut ohjelmansa ensi osan: laskeutunut, rannalta toiselle soutaen, niin, että oli joutunut tyynemmältä vedeltä jänteeseen, siihen, missä varsinainen koski alkoi. Siinä hän tapansa mukaan souti useampia kertoja edestakaisin, komentaen: »Vapa toiselle puolelle… Nyt saa antaa enemmän liimaa… Kerikää vähän, siinä on matalaa!» j.n.e.—vapaherran tehdessä työtä käskettyä.
Jänne oli se paikka, mistä otti, jos otti. Nyt ei kuitenkaan ottanut.
—Ei pure, sanoin, kun vene oli minun kohdallani, lähellä rantaa.
—Soutakaa maihin, sanoi tukkukauppias ja alkoi keriä siimaa rullalle.
—Ei pidä vielä keriä … käydään vielä yksi reissu, kehoitteli mylläri.
—Käydään sitten, jos teitä huvittaa.
Jättäen vavan irralleen veneeseen oli toverini ryhtynyt sytyttämään uutta sikaria, myllärin kiskoessa venettä ylemmä vastavirtaan. He olivat noin puolitiessä rannan ja pyykkisillan välissä, kun piika huusi:
—Hoi, mylläri, hoi, kuulkaa! ottakaa ylös! Voi sentään!
—Mitä se huutaa? sanoi mylläri.
En minäkään kuullut, mitä se huusi, sillä samassa kirkasi rulla ja vavan kärki tuikkasi veteen.
—Ahah! huusi mylläri.
—Soutakaa! Soutakaa! komensi tukkukauppias.
—Vapa pystyyn! huusin minä.
Jos se ei ollut pohjassa kiinni, niin oli siinä vavan kaaresta päättäen iso kala. Se ei ollut pohjassa. Siimaa veti alaspäin ja silloin siinä täytyi olla kala, niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, koska he juuri äsken olivat samaa vettä sotkeneet. Siima kulki kuin heiluri, ensin oikeaan, sitten vasempaan, ja asettui sitten kosken suuntaan, samalla painautuen painautumistaan alaspäin.
—Se pyrkii alas, mennään maihin, kuulin toverini ehdottavan.
—Ei mennä vielä, odotetaan, ehkä se rupeaa nousemaan.
—Se painaa niin pirusti … kyllä se menee alas.
—Jos menee, niin menköön, päästäänhän me perässä.
Mylläri oli puoltanut veneensä lähemmä rantaa, jossa virta oli heikompi. Suodakseni soutajalle tilaisuutta levähtämään astuin kivelle, josta ulotuin tarttumaan veneen kokkaan. Tässä oli kaikesta päättäen tulossa pitkällinen ottelu. Kala oli yht'äkkiä lakannut laskeutumasta ja siima seisoi nyt viistossa veneestä, mutta se oli kuitenkin jo siksi alhaalla, että se tuskin enää tulisi nousemaan ainakaan niin ylös, että sen saisimme niskasta. Ja kun suuri kala kerran lähtee alas, niin se tavallisesti pakottaa laskemaan mukanaan koko kosken, tai ainakin suvantoon saakka. Sen tapahtuman varalta, että se laskeutuessaan rantautuisi, sovittiin, että minä otan haavin ja koetan saada kalan maihin, jos siihen ilmaantuu tilaisuutta.
—Siihenkö lippaan se otti?
—Siihen! kehahti mylläri, pää ylpeästi pyörähtäen.
—Vaan jos se on perhossa?
—Ei ole perhossa.
Annoin hänen jäädä siihen uskoonsa, vaikka minusta ainakin ylimmän perhon ja osan heittosiimaa olisi pitänyt olla näkyvissä, jos kala oli lipassa kiinni. Siima seisoi yhä samassa paikassa. Vapa kyllä huojahteli, mutta kun minulla oli hiukan vanhaa kokemusta siitä, että pohjahakokin voi käydä lohesta, uskalsin esittää arvelun, että jokin monista perhosista mahdollisesti oli tarttunut pohjaan ja kala silloin reväissyt itsensä irti, sen tuntumatta vavassa. Mutta jo pelkkä sellainen olettaminenkin näytti harmittavan toveriani.
—Se on seikka, josta pian päästään selvyyteen, sanoi hän ja kiristi siimaa.
Olin ollut sittenkin väärässä. Siima irtautui, mutta vapa ei oijennut. Kyllä siinä oli kala ja iso olikin, veden väristä päättäen. Kala teki heti taas kaaren virran suuntaan ja rulla rupesi soimaan riivatusti.
—Näittekö sen pyrstön, leveän kuin melan kärjen!
—Herra päästää irti veneen! huusi mylläri ja tarttui taas airoihinsa.
Kala oli jo jänteen alapuolella ja kiinnitti siimaa niin rajusti, että veneen ei auttanut muuta kuin seurata mukana. Se joutui pian näkyvistäni mutkan taa ja haavi kädessä minä riensin jälkeen. Kun hetken päästä pääsin ulos lepikosta, näin, että kalastajat olivat jo suvannossa ja että kala oli yhä kiinni.
Teoriani hienojen pyydysten välttämättömyydestä oli siis mennyt myttyyn. Ja niskassa siis sittenkin otti! Siitä huolimatta iloitsin kuitenkin toverini puolesta vilpittömästi siitä, että hän nyt vihdoinkin oli saamassa suuren ja parhaallaan sai tuntea kaikkea sitä jännitystä, minkä ottelu ison kalan kanssa tarjoo. Ellei jotakin aivan erikoista tule väliin, on kala hänen, sillä eivät ainakaan vehkeet petä—hänen paasillaan vetäisi maihin vaikka hylkeen.
Kala näytti rauhoittuneen suvantoon. Se oli kaikesta päättäen siivo kala, joka ei hyppinyt eikä temponut eikä riidellyt itselleen siimaakaan suuremmalla voimalla, vaan uiskenteli koko ajan pääuomassa, seuraten, niinkuin minusta näytti, syvintä vettä. Yksi vaarallinen taktiikka sillä kuitenkin oli. Tyyneydestään huolimatta se itsepintaisesti, tuuma tuumalta pyrki alas. Jos se jossakin akanvirrassa nousi, niin se siitä päästyään taas laski. Tuollainen järjestelmällisesti alaspäin kaivautuva kala on usein kaikista vaarallisin, sillä säästäen voimiaan viimeiseen nykäykseen se saattaa yht'äkkiä heittäytyä menemään omaa painoaan kuin halko, pysähtymättä ennen kuin vasta tyynessä vedessä.
Istahdin rannalle seuraamaan taistelun kehittymistä. Tilanteen totisuus oli saanut toverini kokonaan valtaansa ja painanut häneen leimansa. Sillä miehellä oli suuret asiat, hänellä oli sahoja, tehtaita, satoja työmiehiä—nyt oli sota, kaikki maailmassa oli mullin mallin, kuka ties mitkä vaarat uhkasivat hänen monia liikkeitään—mutta aivan varmaan ei hänellä, enemmän kuin minullakaan eilen samanlaisessa tilassa, ollut ajatustakaan muusta kuin siitä, miten hän oli suoriutuva ottelustaan lohen kanssa. Hän istui alahankain tuhdolla, selin soutajaan, päin kalaan, liikkumatonna, niinkuin olisi istunut lohenottajan kuvapatsasta muovailevan kuvanveistäjän mallina: toinen jalka veneen kaaresta ponnistaen, toinen koukussa tuhdon alla, vavan tyvi nojaten reittä vasten sen ja vatsan pullean painanteessa; toinen käsi puristaen vapaa rullan yläpuolelta, toinen rullan kammissa kiinni milloin vähän päästäen, milloin vähän kiristäen, rullan päristimen ilmaistessa toisen kerran pidätettyä kiihkoa, toisen kerran hillittyä varuillaanoloa: »Älä luule … tule … tule!—Mene, mene … kyllä minä … et minua petä…» Suupielessä oli hänellä yhä vielä sytyttämättä sikari, joka oli jäänyt siihen niskassa, lähdön kiireessä. Otsa oli rypyssä, katse synkkä ja syvä. Leikki oli kaukana…
Mylläri oli yhtä totinen kuin hänen herransa. Hänellä, pienellä kääkkyrällä, olikin muuten täysi työ soutaessaan raskasta miestä, kun veden kulku suvannossa kävi sitä voimakkaammaksi kuta lähemmä jännettä kala pakotti laskeutumaan.
—Ottakaa väkisin, ennenkuin se menee alas! huusin minä heidän lähetessään minun puolelleni. Olisi näet mielestäni ollut viisainta ennemmin uskaltaa lopullinen kiristys kuin lähteä kalan jäljessä suureen koskeen, jossa monet vaarat uhkasivat.
—Ei pidä ottaa väkisin! iski mylläri kiihkeästi, ja äsähti sitten minulle:
—Ettehän te itsekään ota väkisin, miksi sitten toista siihen neuvotte?
—Jos uuvutte?
—Enkä uuvu.
—Jos se taas menee alas.
—Jos menee, niin antaa mennä.
Vene kävi toisella rannalla ja palasi taas minun puolelleni.
—On se sentään kumma kala.
—Mitenkä niin kumma kala? … heittäkää se haavi tänne! … mitenkä niin kumma kala?
—Se kun seuraa venheen mukana, niinkuin olisi puu, mutta ei koskaan nouse…
—Niskassa te sanoitte, että se oli pohjassa, ja nyt te luulette, että se on puu … ei pidä puhua pötyä… On niitä siksi monta soudettu … Ja hän käänsi kiivaasti venheensä taas toista rantaa kohti.
Mylläri alkoi nähtävästi hermostua, eikä se ollutkaan ihme, sillä vanhana kalamiehenä hän kyllä jo käsitti, että hänen pian oli laskettava koski, ja silloin oli olemassa kymmenen mahdollisuutta yhtä vastaan, että kala pääsee karkuun. Toverini ei ollut koko aikana suvannossa ollessaan hiiskunut sanaakaan. Karvan rävähtämättä hän hoiti kampiaan, koettaen kyllä jarruttaa, mutta samalla hellittäen hellittämistään, johon hänellä soutajansa varoituksista huolimatta oli pakko, sillä vapa oli pahasti luokilla ja kala yhä suuremmalla voimalla menossa alas. Hetki vain ja heidän oli soudettava mukana.
Olisin kovin kernaasti suonut toverilleni hänen kalansa, jonka saaminen olisi korvannut kaikki matkan vaivat tänne pohjan perille, eikä olisi loppunut puheenaihe Helsingin Kämpissä talvi-iltaisessa tarinapöydässä. jotavastoin, jos kala pääsee…
—Voi kova onni, mikä vahinko piti tulla! kuulin yht'äkkiä takaani. Sieltä tuli myllärin piika pyykkivasu olallaan korennossa. Hän oli vähän semmoinen hölö hömsyttäjä, mutta riski ja topakka toimissaan.
—Voi kovan onnen kolaus, kun piti mennä myllärin kirkkohousut koskeen! Ettekö te ole nähneet niitä? En minä ymmärrä, mitenkä ne pääsivät siitä luiskahtamaan liukkaalta laudalta … eikö noita liene kalamiehet itse pudottaneet siinä veneeseen kompuroidessaan, mutta minun syyksi se pannaan.