Kalamies on usein vanhoillinen eikä helposti luovu pyydyksestä, johon hän on tottunut. Vanhat pyydykset voivat ruostua, mutta rakkaus niihin ei ruostu. Samasta syystä hän ei myöskään ensi tilassa taivu käyttämään sellaista, jolla joku toinen on saanut, mutta hän ei. Ja usein vanhalla ja rumemmallakin, johon rajattomasti uskoo, saa paremmin kuin uudella kauniimmalla, johon ei usko, sillä uskosta se tämä kalansaaliskin riippuu. Joka uskoo johonkin pyydykseen, hän taistelee sen uskonsa puolesta ja sen innostamana ja heittää hartaasti ja hikipäässä eikä veltosti ja välinpitämättömästi niinkuin silloin, kun pyydyksellä ei ole hänen täydellistä luottamustaan. Monien vehkeiden suhteen olen tuuminut: »Saattaahan se olla hyvä tuokin, siellä ja siellä, sitä ottaa semmoistakin, kun sattuu, ja kyllähän minä olen minäkin sillä koettanut ja jonkin saanutkin, mutta paras on panna se ja se s.o. se, millä minä yleensä olen saanut.» Vasta sitten, kun omat suosikit eivät kalasta, kun niillä turhaan olen piessyt koskea pitkin ja poikki, vasta sitten minä kuin jonkin ihmeen toivossa turvaudun toisen suosittelemaan, mutta silloin hyvin usein ei kalasta sekään.
Vaikka oppi-isäni Lybeck käytti paljon uistinta tai oikeastaan lippaa, joita hänellä oli useamman laatuisia, pieniä ja suuria, ja vaikka tiedän olevan vesiä, joissa uistin lohenkin onginnassa on melkein yksinomaan käyttökelpoinen, en minä ole siihen oikein päässyt perehtymään, jotavastoin olen takertunut devoniin ja heittelen sitä erivärisenä ja erikokoisena melkein aina silloin, kun en kalasta perholla. Sitä on helppo heittää, sitä saa erisuuruisia ja hopeisia ja kultaisia ja sitä voi ripolinillä maalailla minkä väriseksi milloinkin tahtoo. Sillä voi jäljitellä valkoista kalaa, keltaisenpunaista ja vihreänsinistä sekä elritsaa että pienintä mullosenpoikaa, jopa oikein pienellä harmaankeltaista koskiperhon toukkaakin. Lippa ja varsinkin soikea uistin sitävastoin leveytensä ja keveytensä vuoksi lentää huonosti ilman lyijyä, on varsinkin kirkkaalla säällä liiaksi näkyvä suurine koukkuineen, joita vauhti ei peitä niinkuin devonissa. Valkea täky, jota se jäljittelee, on aina parempi, ja ainoastaan sen puutteessa olen silloin tällöin käyttänyt uistinta etupäässä haukia varten. Se onkin enemmän tyynessä tai vain heikossa virrassa uistelevan kuin rannalta virvelöijän ja koskessa heittelevän pyydys. Se on sitäpaitsi arka ja koko lailla vaikeasti käsiteltävä pyydys, sen kuperuus kun pitää olla erilainen eri vahvassa virrassa, jotta liikehtely vastaisi pyörtyneen kalan liikettä, jota ainakin suurempi uistin ja lippa jäljittelee. Se ei saa lipattaa ja heittää kuperkeikkojansa vedessä liian nopeasti eikä myöskään liian hitaasti. Siinä suhteessa se kokonaan eroo devonista, joka aina pyörii yhtä tasaisesti akselinsa ympäri ja jonka liike aina on sama, pyöripä se hitaammin tai nopeammin.
Mutta kun uistin tai lippa sattuu olemaan oikeaa mallia siihen veteen, missä sillä kalastetaan, voi se tehdä ihmeitä. Ja erään uistimen kanssa minä kerran Huopanassa jouduin en tosin itse kalastajana, vaan toisen soutajana, semmoiseen syönnin peliin, että tulen sen aina muistamaan— ja harmikseni, jos sanon suoraan.
Tapasin kesällä Helsingin Esplanadissa vanhan kalakumppanin, joka sanoi olevansa menossa urheilukauppaan ostamaan jotakin uistinta, jonka hän oli huomannut erittäin tehoisaksi saaristossa haukia uistellessaan. Hän arveli, että se ehkä olisi hyvä Huopanan lohillekin. Minä en uskonut, jos en ollut uskomattakaan. Vaan sopiihan koettaa, sillä kaikkea pitää koettaa. Vaikka olenkin vanhoillinen siihen nähden, millä lopulta kalastelen, minä kyllä aina kokeilen uusillakin, negativinenkin kokemus on kokemus sekin. En edes tiedustellut, millainen uistin se oli, jonka hän aikoi ostaa. On pyydyksiä, jotka sattuma saattaa muotiin ja jota sitten kauppiaat kehuvat asiakkailleen ja joita herkkäuskoiset ostavat, kunnes ne sitten yhtä pian häviävät. Niissä on aina olevinaan jokin hienous ja salaisuus. Milloin pitää uistimen välttämättä olla päältäpäin kuparinvärinen ja alta hopeanvärinen, milloin taas päinvastoin, milloin ei kupari kelpaa lainkaan, vaan sitävastoin ehdottomasti vaski. Olen minäkin niitä ostanut ja maalannut ja galvanisoittanut, pääsemättä kuitenkaan selvyyteen toisen tai toisen ehdottomista eduista, sillä lopulta kaikki pyydykset kalastavaisuuteensa nähden riippuvat veden väristä ja syvyydestä ja taivaan pilvisyydestä tai poutaisuudesta ja kuka lopulta tietää mistä taiasta, mutta sen tietää jokainen kalastaja, että aina ne oikkuilee ja yllättelee. Elokuun keskivaiheilla tapasin toverini taas Huopanassa ja hänen laatikostaan tuli esille ainakin neljän tuuman pituinen soikea kalankuvainen hopeauistin, niitä semmoisia, joissa tylsä pyrstö on asetettu pääpuoleksi ja terävä pääpuoli pyrstöksi—miksi niinpäin, sitä en koskaan ole osannut selvittää—muodoltaan jotenkin samanlainen kuin se, jota käytetään Kemijoen suvannoissa. Ennen näkemistäni se erosi vain sikäli, että se oli yksivärinen ja kupera puoli oli tehty suomuille. Siinä. oli kolme koukkuparia, yksi ylinnä, toinen alinna ja kolmas keskellä, oikeita ankkureita.
—Mikäpäs siinä, uistin kuin uistin, ainakin siinä pysyy, kun kerran tarttuu, saattaa olla haukia varten hyväkin, mutta täytyy olla hyvin nälkäinen tai likinäköinen lohi, joka tuommoisen nielee.
—Menen minä nyt kuitenkin koettamaan aamiaiskalaa, kala kuin kala ja kala se on haukikin.
—Minä tulen soutamaan.
Toisen varmuus aina hiukan tarttuu. Eihän tiedä, syöhän lohi Keiteleessä sen suuria muikkuja ja ottaahan se koskessa salakkaakin, miksei se ottaisi senkin kuvaa niinkuin kaikenlaisen muunkin elävän ruokansa kuvaa?
Lähdimme niskaan hopeauistimen kauniisti kylläkin helähdellessä vapaa vasten. Oli tuulinen, lounaasta tempoileva ilma, milloin poudassa, milloin pilvessä. Niskassa on järven ja kosken rajalla pienoinen saari, jonka ympärillä on hyviä haukipaikkoja. Kierrämme sen ensin järven puolelta, mutta ei ole hauki syönnillään, vaikka on olevinaan niin hyvä pyydys, että sillä Tammisaaren satamassakin saa niin paljon kuin tahtoo. Ehkä ne ottavat saaren alapuolelta. Ei ota sieltäkään, vaan sen sijaan uistin kyllä useamman kerran ottaa pohjaan ja antaa haravansa täyden vesiheiniä. Siihen ne nuo moni- ja pitkäkoukkuiset yleensäkin ovat erittäin taipuvaisia, niillä on aivan erikoinen rakkaus myöskin pohjahakoihin, saa olla hyvin iso hako, joka niiden varassa ei nouse ylös.
—Maltahan … maltahan…
Laskeumme alemma, siinä on paikka, jossa melkein aina on hauki, onpa joskus vaihteeksi lohikin. Siinä on sitä varten tarpeellinen kivi ja kiven rannanpuolella ahvenheinikkotukko, jos ei siis siitä, niin ei mistään. Ja siinä se samassa ottaa kuin ottaakin. Näyttää olevan noin kilon painoinen, ja tulee oikonaan venettä kohti.
Toverillani on luja, kankea vapa, jonka kärki kyllä on melko lailla taipunut, käyristynyt monessa tasapäätappelussa, mutta kestää yhä. Se on saanut olla mukana monessa kovassa koetuksessa sekä Tainionkosken kuohuissa että Äänekosken rännikanavan niskassa, joissa ei kuulema auta olla helläkätinen; jos antaa lohelle hetkenkään hengähdysaikaa, se menee. Täytyy huumata se ensi tempaisulla niin, ettei se ehdi ajatellakaan lähtemistä pelastavaan kuohuun. Siima ja peruke ovat ystävälläni yhtä lujat, tapsi teräslangasta punottu. Kun hänen pyydykseensä kerran tarttuu, ja jos vielä tarttuu niin hyvin, että kalan suupieli kestää, silloin hän myöskin voi vetää sen uuvuttamatta maihin, ei niin isoa, ettei se tulisi. Sillä tekniikalla on kyllä monet heikotkin puolensa, mutta on ainakin yksi vahva, se että hyvän syönnin aikana ei aika mene hukkaan, niinkuin menee heikommilla vehkeillä. Ja onhan sellainen menettely urheilunkin kannalta tyydytystä antava sikäli, että ottaminen on koko ajan ottelua, vimmattua sylipainia elämästä ja kuolemasta ilman mitään kuolleita välikohtauksia, ilman yhtä ainoata hengähdyksen hetkeä, kala ei pääse painautumaan pohjaan, ei jurnittamaan eikä jarruttamaan, joka voi saattaa kärsivällisimmänkin epätoivoon.
Ja niinpä hauki nytkin vanhasta tottumuksesta otettiin oikonaan kotiin, pää korkealla, suoraan haaviin ja olisi kai tullut ilman sitäkin laidan yli yhtä kyytiä veneeseen. Vasta siinä se pääsi päristelemään ja päristelihe heti irti. Jos hän ei olisi pannut sitä niin tiukalle kuin pani ja päästänyt sen vain kerrankaan hyppäämään, olisi se päässyt jo ennen. Vahva vapa, luja siima, teräsperuke, isot koukut, tuima otto— ilman sitä se olisi mennyt ja kun ei mennyt, oli se tämän tekniikan voitto—joka oli todistettava ja taas kerran todistettu. Olimme siitä usein väitelleet … minä myönsin.
—Näetkös nytkin?
Näinhän minä, mutta en minä sittenkään vielä ollut kaikin puolin vakuutettu … annahan olla, kun tarttuu suurempi, oikein suuri, eivät siinä mitkään pelit kestä.
—Niin suuria ei ole … ja jos ei kestä, niin olkoon kestämättä; joskaan silloin en ole saanut, olen ainakin urheillut, jos en olekaan voittanut, olen ainakin taistellut.
—Siis jatkamme.
—Minä olen valmis.
Lähdimme toivehikkain mielin soutamaan, sillä missä ja mitä yksi hauki ottaa, siinä ja sitä ottaa toinenkin. Olihan jo todistettu, että tämä suomuselkäinen uistin kelpaa ei vain Tammisaaren sataman, vaan myös Huopanan haueille, ja minä ohjasin siis veneen takaisin vesille vähemmin epäilevänä kuin äsken. Uistimen omistaja oli niin vuorenvarma voitostaan, että sanoi: »Tuosta otetaan uusi ja parempi»—samassa kun hän heitti helisevän pyydyksensä ulos niin, että siima vinkui vavan renkaissa. Tuskin oli pyydys läiskähtänyt veteen ja ehtinyt hiukan upota, kun vapa taipui ja kala oli kiinni.
—Mikä se on?
—Lohi, souda!
Tunsin airoissakin, että se oli suuri, mutta en soutanut, vaan päästin päinvastoin venettä virtaan, ettei kiristys kävisi ylen suureksi. Huusin vielä hädissäni, että hän päästäisi siimaa. Se menee kuitenkin alas, on soudettava maihin ja seurattava mukana Välisuvantoon saakka.
—Souda, sanon minä! komentaa toverini.
—Katkeaa…
—Ei katkea, souda!
Teen työtä käskettyä. Se on todellakin lohi, ja koettaa turhaan sekä oman voimansa että kosken niskan vesivoiman avulla laskea alas. Kun vapamies vääntää rullaa ja soutumies airoja, on se pian pinnalla kuin äskeinen hauki, velloen veden kauheaan vaahtoon niinkuin täydellä paineelle liikkeelle pantu potkuri. Se ei voi sitä kauan kestää, sen täytyy koettaa pelastautua ylöspäin, kun ei voinut pelastautua alaspäin ja se syöksee eteenpäin venettä kohti, kilpaillen rullan ja soudun kanssa.
—Nyt on helvetti!
—Mikä on?
—Helvetti … älähän souda!
—Eikö enää?—Miksei?
—Malta!
—Pääsikö se?
—Ei, ei … rulla pakana… Nyt saat taas soutaa.
Oli tapahtunut, että rulla siiman kiskaisemana oli kimmonnut holkeistaan ja pudonnut kalastajan helmaan. Onneksi ei kala tiennyt siitä mitään, vaan tuli yhä ylöspäin, jollaikaa kalastaja oli ehtinyt panna rullan paikoilleen. Sellaisen kiristyskohtauksen jälkeen ei enää ollut pienintäkään pelkoa siitä, että se enää pääsee. Minä hinasin sitä siis tasaisessa tahdissa ylöspäin, se hyppäsikin, mutta hypätköön, oltiin syvällä vedellä ja jo niin ylhäällä, saaren kohdalla, ettei se olisi mennyt alas, vaikka olisi vähän hellittänytkin. Mutta toverini ei hellittänyt. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin lohi oli pyörtynyt ja alkoi parinkymmenmetrisen siiman päässä vintturoida pinnalla samanlaisin kuperkeikoin kuin se uistin teki, johon se oli tarttunut. Ja minä soudin rantaan, ajoin veneen kiinni kahden kiven väliin, tartuin koukkuun, eikä aikaakaan, kun meillä oli iso, ruskea, komea, ainakin kuusikiloinen koiraslohi veneessä, saatu uistimella, jota en olisi ikinä uskonut ottavan tämmöisellä kirkkaalla säällä. Oli otettu vajaassa viidessä minuutissa kala, jonka ottoon muulloin olisi mennyt yhtä monta kymmentä minuuttia ja joka luultavasti alas päästyään ja meidän noustuamme maihin olisi pysähtynyt vasta kosken alla Välisuvannossa.
—Mitäs sanot?
—Eläköön, hurraa!
Meillä oli siinä yhteinen tupakkatunti, ennenkuin aloimme uudelleen. Oli kuin olisimme kaataneet karhun ja pitäneet sille peijaisia. Ystäväni mieliala oli sekoittamaton ja minä soin hänelle sen tyydytyksen täydestä sydämestäni ja koetin itsekin olla siinä mukana. Koetin, sillä minun mielihyväni ei ollut aivan sekoittamaton. Ne siis todella ottavat tuommoistakin mammuttia Huopanankin lohet, joiden maku jo olisi pitänyt jalostua. Eikö niille todellakaan tarvitse tarjota sen hienompaa pyydystä? Siihenkö toteen meni kaikki heille antamani kasvatus pikkumullosesta alkaen. Eikö ne ymmärrä, että semmoinen ei lainkaan sovi minun perhoskoskessani? Eikö siis tarvita muuta kuin nakata mokoma metallilevy menemään ja vetää kuin köydellä veneeseen? Siihenkö toteen meni kaikki monimutkaiset perhoni, ja tutkimukseni ja teoriani ja tieteilyni senkin seitsemistä, senkin seitsemistä kymmenistä märistä ja kuivista ja suurperhoista ja pienperhoista? Olenko kaikkina näinä vuosina tehnyt turhaa työtä, nähnyt vuosikautisia vaivoja yhä hienontamalla pyydyksiäni ja päästänyt joka vuosi pienistä perhoistani ja hienoista perukkeistani kuinka monta monituista joka kesä! Ja koettanut opetella hienoja heittoja ja kehittää hienoja keinoja? Ja nyt kelpaa sille kosken arimmassa paikassa, matalassa niskassa, keskellä päivää, veneen pulikoidessa muutaman metrin päässä siitä, tuommoinen pelätti. Silloin niiden täytyy ottaa melkein mitä hyvänsä, vaikka suolaista silakkaa, joita kai siis täytyy ruveta varustamaan mukaansa vastavuosina?
—Mitäs tuumit?
—Tuumin vain, että se on komea kala ja että sinulla on ihmeellinen taikakalu uistimeksi.
—Tahdotko koettaa, vaihdetaan, ota sinä vapa, minä soudan?
—Kiitos, mutta kyllä minä yhtä mielelläni soudan itse.
Soudamme siis taas, laskemme niin alas kuin uskallamme siihen, missä niska alkaa viedä vettä kiivaammin, samalle linjalle kuin äsken. Kuljettelen venettä edestakaisin, ja uistin, joka välkkää siellä niin, että näkyy veneeseen saakka, heilahtelee ylpeästi ja voitonvarmasti veneen mutkien mukana, kunnes se siimaa laskettaessa lopulta katoo niskajänteen alkavaan kuohuun.
—Nyt siinä on samanlainen!
—Jollei se ehkä ole pohjassa?
Olisin melkein suonut, että se olisi ollut pohjassa. Olisin saanut ruveta uskomaan, että äskeinen lohi oli vain sattuma, ehkä vanha ja likinäköinen, elämäänsä kyllästynyt itsemurhaaja.
—Ole huoletta, ei se ole pohjassa.
Ottaminen tapahtui samoin kuin äsken. En koetakaan enää suositella omia ottotemppujani ja kiskon siis venettä ylös niin, että kokka kohisee. Rulla laulaa, vapa on melkein kaksinkerroin, se on niin suuri, että hänen sittenkin täytyy antaa sen mennä. Nyt huudan minä, miksi hän päästää.
—Ole huoletta, en minä päästä, kyllä se tulee, vaikka vähän meneekin, se on hauki.
Minusta on jostakin syystä mieluista, että se on hauki eikä lohi. Koska se on hauki, niin oli lohi sitäkin enemmän sattuma. Se on suuri hauki, yhtä suuri kuin lohi, oikea suvantojen vanha susi, jumalan kiitos, että sellainen peto kerrankin saadaan pois. Se olkoon kernaasti uistimen ansio.
Meillä on taas viihtyisä tupakkatunti veneessä samassa paikassa kahden kiven välissä ja minunkin mielihyväni on nyt sekoittamaton.
—Kaksi haukia ja lohi, kauniit aamiaiskalat, lähdemmekö jo?
—Otamme mennessämme vielä kolmannen hauen.
Soudan hänet taas samaan paikkaan. Ei ota, ainakin ovat loppuneet ne lohet, jotka ottavat uistinta. Mahdollisesti ottaisi nyt devonia ja perhoa.
—Muutammeko? Koetammeko sitten jollakin muulla?
—Emme.
—Sama se.
Käytän hänet vielä toisella rannalla, ennenkuin soudan ylemmä valkamaan. Soudan veneen aivan lähelle rantaa ja pyöräytän sen siinä takaisin. Siima ja uistin melkein pyyhkäisevät rantakiviä. Silloin on vapa vielä kerran vääränä ja siinä on vielä kerran lohi! Naaraslohi, pienempi kuin ensimmäinen, mutta kuitenkin lohi eikä hauki. Siis naaraslohetkin ottavat sitä, minun kaikkein kaunoisimmat, perhojeni parhaat ymmärtäjät—mutta herkutteleehan hienoinkin setteri välistä hevosen haaskalla kylän tiistien kera.
Vielä yksi hauki, siis neljä haukea ja kaksi lohta, se ei siis ole aivan yhtä hyvä lohiuistin kuin haukiuistin. Mutta ei ole enää epäilystäkään, että se sittenkin on erinomainen ase.
—Minä luovutan aseeni, minun on pakko antautua, onnittelen.
Kannamme saaliin korennossa pihaan. On ollut kaksi muuta miestä samaan aikaan koskella heittämässä sekä devonia että perhoja, niitä ja niitä, minun neuvokkieni mukaan. Ei kumpainenkaan ole saanut pyrstöäkään. Ainoastaan meidän uistimemme kelpasi. Samana päivänä saatiin sillä Alasuvannosta vielä kolmas suuri lohi ja haukia en muista kuinka monta.
Lähtiessään lahjoitti ystäväni minulle uistimensa ja kehoitti minua sitä ahkerasti käyttämään. Minä … minä en kastellut sitä kertaakaan koko syksynä. Sillä kalamies on vanhoillinen. Minä en tahdo, että Huopanan lohet oppivat ottamaan muuta kuin minun devoniani ja minun perhojani. Ja ottihan ne niitä ja ottavat kai vastakin.
Uistinta en käytä kiusallakaan, mutta jos hyvä toveri sallii, niin minä sitä hänelle kernaasti soudan. Sillä enpä muista, milloin minulla sittenkään olisi ollut niin jännittävän hipaisevaa kuin tuntiessani lohen pyrstön potkaisut airojen nenissä. Sekin sensatio olisi jäänyt kokematta, jollei vapa, siima, uistin ja pyydys olisi ollut tehty siltä varalta.
Oikeastaanhan onkimies on erakko. Harvoin meitä näkeekin kahta samassa veneessä. Siihen on syynsä. Onginta on yhden työtä eikä siinä apumiestä tarvita muuhun kuin soutamaan suurissa koskissa, joissa ei voi rannalta heittää. Ammatti vaatii hiljaisuutta. Kuta varovammin ja vähemmän kolistellen liikkuu, sitä pikemmin täyttyy kontti. Oikeassa tunnelmassa pysyminen on onkimiehelle tärkeä viihtymisen ehto. Mutta se häiriytyy helposti, ellei satu semmoista toveria, joka yleensä on samassa vireessä. Vaikka hän muuten olisi minkämielinen tahansa, ei sillä väliä, kunhan hän on onkimielinen. Kalakaverien on oltava samasointuisia, onkimasointuisia. Sellaisia onkimasointuisia on harvassa, vaikka onkijoita onkin paljon. Syntyy helposti epäsointua. Toinen väsyy tai kyllästyy ja joutuu pois vireestä, kun toinen on kärsivällisempi ja innostuneempi ja tahtoisi jatkaa, silloin kun toinen haukottelee leukansa sijoiltaan ja ehdottaa, että mentäisiin kotiin. Voi syntyä erimielisyyttä myöskin siitä mihin mennä, ja kun sieltä sitten ei saa, tulee pahalle tuulelle se, joka ehdotti väärin. »Mennään sitten sinun paikkaasi»—vaan jos sielläkään sitten ei enää syö, on mieliala vielä kerran häiriintynyt.
Siksi minä yleensä ongiskelen yksin, saadakseni olla ja tulla ja mennä mieleni mukaan ja toimia kaikkien päähänpistojeni mukaan. Luonnostakin minä ongella istuessani nautin enemmän yksin kuin kaksin. On sanomattoman suloista istua metsälammen kaislikkorinnassa näkemättä ketään ja kuulematta mitään, samoin meren ulkokarilla loitolla väyliltä ja laivoista, jotka kulkevat jossakin kaukana, tai koskella, jossa ainoana seurana on vain veden ainainen vilinä. Niille yksinäisyysjuhlille ei vedä vertoja mikään.
Muttajoson oikein samasointuinen toveri, jos sattuu hänen kanssaan saamaan hyvin, silloin ei taas mikään ole sen ilon ja tyydytyksen veroista, kuin soutaa kaksin kotiin yhteinen saalis ja uudelleen ja uudelleen läpikäydä retken vaiheet ja muistella vanhaa ja suunnitella uutta ja tehdä johtopäätöksiä kokemuksistaan ja huomioistaan. Varsinkin lohenonginnassa, jossa on ainaista uutta ammatillista oppimista ja jossa yksinomaan omine kokemuksineen ei pääse pitkällekään, on samataitoinen ja samaintoinen ja muuten mukava toveri verraton.
Monivuotinen toivoni päästä taas kerran onkimaan lohia yhdessä ystäväni W——n kanssa oli vihdoin toteutunut. Hän on niitä meillä verrattain harvoja urheiluonkijoita, jotka harrastavat hienomman onginnan vaikeata ja viehättävää taitoa ei vain käytännöllisesti, vaan myöskin teoreettisesti. Englanninkieltä taitavana hän seuraa onginnan emämaan kirjallisuutta sillä alalla, sen johdosta tuumaillen ja tieteillen. Hänen esimerkkiään seuraten minäkin olen koettanut hiukan perehtyä tähän onkijalle tarpeelliseen kieleen. Olemme molemmat päässeet jossakin määrin perille perhosista, niiden kehittymisajoista ja ilmaantumisesta ja tehneet itsellemme teorioita ei vain siitä, mitä perhoa mullonen milloinkin ottaa, vaan myöskin, minkätähden se sitä tekee. Pyrkimyksenämme on ollut englantilaisten kokemuksia omiimme sovelluttamalla koettaa saada sekä vanhoista yleisvarastoista valituksi että osviittojemme mukaan uudesti valmistutetuksi sellaisia perhotyyppejä, jotka niissä ja niissä tapauksissa ja tilanteissa soveltuisivat niihin vesiin, joissa olemme kalastaneet. Sitä varten me talvisin tuon tuostakin puramme pyydyslaatikkomme—joka ohimennen sanoen W——llä on, niinkuin kaikilla pitäisi olla, ensiluokkaista tekoa, samoinkuin hänen vapansa ja muutkin vehkeensä—puramme ne ja käymme uudelleen ja aina uudelleen läpi perhosvarastomme, jotka vuosien kuluessa ovat kasvaneet kauniiksi kokoelmiksi. Paljonhan niissä on kuollutta lastia, jolla ei ole saatu eikä kaikella tullut koetetuksikaan, luettelojen mukaan tilatuita merkillisyyksiä, mutta on siellä myöskin elävää tavaraa, jota aina ottaa ja jota on varastoon hankittava joka vuosi uutta. Siellä on, pienimmästä tummimmasta mullos- ja harriperhosta suurimpaan ja koreimpaan lohiperhoon saakka, kaikki hyvin lajiteltuina laatikkoihin ja lompakkoihin. Moneen niihin on kiintynyt muistoja onnistuneista saaliista, toisiin yhä vieläkin kirveleviä muistoja pettymyksistä, vielä toisiin toiveita vastakesäisten kokeilujen varalta… »Tuolla olisi mahdollisesti saanut…»—»Se näyttää kylläkin kiehtovalta»…—»Ota sinä se ja koettele ensi kesänä.»—»Kenties sinä koetat tätä, se oli viime syksynä erinomainen»—ja niin niitä vaihdetaan, ja se on hauskaa talvi-iltahuvia, siirtymistä mielikuvituksessa sinne kauas kesäöiselle koskelle, kun autot täällä toitottaa ikkunan takana. Kaihoten ne taas pannaan takaisin—on vielä pitkä, yksitoikkoinen talvitaival siihen, kunnes taas ollaan koskella. Sen nukkuisi kernaasti karhuna kylkeä kääntämättä.
Se taival kuitenkin katkeaa, kuinkahan katkenneekin—ja nyt olemme samoine laatikoinemme koskella, kahdessa tutussa kamarissa, vehkeet levällään, pulmat punnittavina, mutta nyt on mahdollisuus niiden ratkaisemiseen ei vain teoriassa, vaan myöskin käytännössä, sillä koski kuohuu ikkunan alla ja pikkupuro lirisee omassa pihassa … ikkunasta lentelee perhoja sisään ja hermosto latautuu kaiken sen sähköllä. Mutta vaikka hänessä kuinka kihelmöisikin, vanha kalamies ei kiirehdi poikahattaran tavoin koskelle ottaen umpimähkään mukaansa pyydyksen, millä joskus on saanut tai kuullut saatavan, vaan mitä juuri nyt pitää siitä ja siitä syystä mahdollisimman edullisena.
Olemme vähitellen valmiit—minulla on heittosiimassani harmaanruskea yleisperhoMarch brown, toverilla suuri mustaSweep, jossa on muuan höyhen sinistä. Ja meillä on kummallakin ollut omat syymme, usein keskustelun alaiset, joiden mukaan olemme tehneet valintamme. Täytyy aina olla todennäköisyys tukemassa pyydyksen valintaa. Sama se, jos se on oleva erehdys, sillä erehdyskin on kokemus, ehkä vielä suurempi kuin se, joka saavutetaan oikeaan osumisella, sillä onnistuminen tekee vanhoilliseksi, erehdys kannustaa uusiin kokeiluihin.
Minä olen yleensä ollut taipuvainen kalastamaan niin sanotun jäljittelyteorian mukaan, joka tietää sitä, että lohelle on tarjottava tekoperho mahdollisimman paljon sen näköisenä, kuin minä se esiintyy luonnossa kunakin aikana. Edellä olevassa kuvauksessa »Stenofylax stellatus» olen esittänyt esimerkkejä tämän teorian menestyksellisyydestä, samoin myös kirjoituksessa »Salaperäiset säyneet». Tavallisimmat perhoni ovat olleet kooltaan ja vivahduksiltaan erilaiset ruskeat, mustat, tumman- ja vaaleanharmaat ja punaisenruskeat, joista toiset jäljittelevät veden pinnalle putoilevia munivia perhoja, toiset virran mukana tulevia pinnalle pyrkiviä puolikehittyneitä perhoja eli n.k. nymfoja tai subimagoja, toiset vedessä liikkuvia toukkia. Olen käyttänyt, nimeltään mainitakseni vain muutamia, m.m.March brownia, Stoneflytä, Bridgeä, Orange- ja Yellow mallardia, Cinnamonia, Hoflands fancyä, Hammonds adoptedia, Alderia, Hardys favouritea, Zulua, Brown-, Red- ja Soldier palmeriay.m. Toverinikin on varsinkin Huopanassa onkiessaan käyttänyt näitä, mutta Kalkkisissa hän on aina saanut paremmin suurilla perhoilla niinkuinSweepillä, Silver greyllä, Silver doctorilla, Jock scottillay.m. suuremmilla ja pienemmillä lohiperhoilla. Sen lisäksi on hänellä siellä ollut erikoinen suuri perho, josta tuonnempana. Näitä suurempia perhoja ei minun aikanani ja tuskinpa sitä ennenkään ole yleensä käytetty Huopanassa, ennenkuin eräs klubimme jäsen siellä alkoi niitä eräinä aikoina erinomaisen tuloksellisesti käyttää Simunan koskessa ja Haapakoskessa saamansa kokemuksen nojalla. Muuallakin, m.m. Puntarinkoskessa on lohiperhoilla, varsinkin pienillä, saatu sekä suuria että pieniäkin.
Päätimme nyt koettaa kumpaakin lajia, hän omia suosikeitaan, minä omiani.
Vakuuttaakseen minua oman teoriansa puolesta W—— oli antanut minulle matkalukemiseksi H.T. Sheringhamin teoksen »Elements of angling», jossa on erikoinen luku »The big fly», suuri perho. Siinä huomautetaan aluksi siitä, että vaikka mullonen joskus onkin tilaisuudessa ottamaan perhosia veden pinnalta, se ei saa kaikkea tai edes suurinta osaa ravintoaan sitä tietä. Kaikissa koskissa se hyvin suureksi osaksi elää pohjaravinnosta: toukista, etanoista, jokikravuista ja kaikenlaisista pikkukaloista. Sellaiseen ravintoon tottunut kala ei erittäin halukkaasti ota onkimiehenkään perhoa, varsinkaan ei pientä perhoa, vaikka sitä voi silläkin saada, kun sattuu. Perhosvavalla kalastavan täytyy silloin turvautua n.k. »suurperhoon». Se oikeastaan ei ole mikään perho, vaikka se muodoltaan ja rakenteeltaan sitä muistuttaakin. Jos se jäljittelee jotakin, niin se jäljittelee pientä kalaa tai kalanpoikasta. Oikeastaan jokainen lohiperho jäljittelee jotakin sellaista vesielukkaa. Näitä lohiperhoja on satoja lajeja, mutta ei niitä käytännössä tarvitse kovinkaan monta. Sheringham luettelee seuraavat:March brown, Silver Grey, Dusty Miller, Silver DoctorjaAlexandra. Mitä näiden perhojen suuruuteen tulee, suosittelee hän puolituumaisesta puolitoistatuumaiseen, pienimmän lajin kuumaa ilmaa ja kirkasta, matalaa vettä varten, suurimman tuulisina päivinä ja sekaisen tai tumman veden aikana. Näitä perhoja on hänen neuvonsa mukaan käyteltävä niin, että niiden liikkeet jäljittelevät kalan liikkeitä. Ei siis riitä, että ne niinkuin pintaperhot heitetään pinnalle veden vietäväksi, vaan on niitä liikuteltava niinkuin vedessä liikehtii pieni hermostunut tai muuten sairas pikku kala. Se tapahtuu parhaiten hiukan nostamalla ja laskemalla vavan kärkeä. Perho on heitettävä joko poikkivirtaan tai alas, ei aivan kauas, vaan niin, että vavan kärki aina tuntee perhon. Siima ei saa joutua mutkalle, koska mutka vetää perhon veden läpi epähoukuttelevassa asennossa ja koska kala tartuttuaan helposti pääsee irti. Paras paikka ja aika tällaiselle kalastukselle on se aika ja paikka, jolloin ja johon suuri mullonen nousee etsimään ruokaansa. Aikainen aamu ja myöhäinen ilta tarjoovat parhaan tilaisuuden suurten saantiin suurilla perhoilla.
Kun onkimies tavallisesti sitkeästi takertuu varsinkin sellaisiin pyydyksiin, joilla hän on tuloksellisesti kalastellut, olin minä yhä hiukan epäilevällä kannalla noiden suurten perhojen suhteen ja tein sen vastaväitteen, että koska nämä suurperhot siis eivät jäljittele perhoja, vaan kaloja, niin on yhtä hyvä ja parempikin kalastaa täyllä tai kalan kuvalla niinkuin devonilla ja silkkikalalla, ne kun saa lentämään kauemmas ja paremmin uppoamaan. Olin puolestani tullut hyviin tuloksiin aivan pienillä ruskeilla ja sinisillä silkkikaloilla, jotka jäljittelevät sekä pientä mullosen poikasta että salakkaa ja särkeä ynnä muuta sen semmoista. Sitäpaitsi olin saanut suuriakin aivan pienillä hyönteisiä jäljittelevillä huopanaperhoillani ja pidin niin ollen varmana, että silloin kun perhoja on pinnalla ja mulloset kiinnittävät niihin huomionsa ja asettuvat niitä odottamaan ja ottamaan, silloin niiden täytyy ottaa myöskin niiden jäljennöksiä, jos jäljennös kerran on oikea ja tarjotaan viehättävällä tavalla, tarpeeksi hienosti. Uskoani näihin perhoihin vahvisti ainakin Huopanaan nähden se, että kun eräänä edellisenä vuonna W—— alussa oli käyttänyt suurta Kalkkisten koskessa hyvin kalastavaaSweepiä, oli minun samaan aikaan ja samassa paikassa käyttämäni pienempiStoneflyosoittautunut niin paljoa näpsemmäksi, että hänkin kävi käyttämään sitä. Olivathan muutkin Huopanan kalastajat, samoin kuin minä itsekin, kokeilleet lohiperhoilla, mutta aina palanneet vanhaan tyyppiin.
Tähän huomautti W—— oikein kylläkin, että vaikka täky ja keinotekoinen metalli- ja silkkikala ehkä tekevätkin saman tehtävän, on perho kuitenkin hauskempi ja hienompi, olkoon se sitten suuri tai pieni. Sitäpaitsi se ei tartu pohjaan yhtä helposti kuin nuo raskaammat toiset ja saa sen sijoitetuksi ahtaampiin ja matalampiin paikkoihin kuin ne.
Näin punniten puoleen ja toiseen me astelimme kumpikin ominemme koskelle. Ja minun täytyy heti myöntää, että »suurperho» suoriutui kunnialla kilpailusta. Tosin kyllä minun perhojani pienet ottivat yhtä hyvin kuin ennenkin perhojen parveiluaikoina, mutta suuria niillä ei saanut. SitävastoinSweepsekä muut suuret suuressa, syvässä väylässä tekivät erinomaisesti tehtävänsä. Heti ensimmäisellä käynnillään sai toverini useita kauniita kaloja ja minäkin sainSilver Doctorillamuutaman. Mutta parhaan saaliin antoi toverilleni eräs suurperho, jota hän muun nimen puutteessa nimitti Kalkkis-perhoksi. Sen koukkunumero oli 1-1/2 Limerik, ja se oli rakenteeltaan siivet vaalean ruskeat ja mustatäpläiset, ruumis keltainen, pää vihreä ja niskahöyhenet (hackles) ruskeat. Se oli Englannissa teetetty erikoisesta tilauksesta erään kotitekoisen mallin mukaan, joka oli saatu jonkin vanhan kalastajan perhoskirjasta. Oliko tämä malli tuon vanhan kalastajan oma keksimä vai mahdollisesti jäljennetty jostakin aikoinaan Englannista tänne kulkeutuneesta, en tiedä. Ei ole helppo sanoa, mitä vesielukkaa tämä perho jäljittelee, mahdollisesti jotakin heinäsirkkaa tai myöskin jotakin toukkaa. Olen löytänyt sekä Huopanan kosken pohjasta että kalojen kurkusta siihen vivahtavia toukkia. Voi se myöskin muistuttaa aivan pientä ensimmäistä kesäänsä elävää mullosen poikaa, jossa keltainen väri on vallitseva väri. Sekä sitä ettäSweepiäkuin myöskin muita lohiperhoja otti hyvin, joka päivä useampi suuri, joista osa saatiin, osa menetettiin syystä, että tukit ja ruuhkat yhdessä voimakkaan veden kanssa vaikeuttivat ottoa.
Tuli siis todetuksi, että suurperho ajaa asiansa Huopanassakin niinkuin muuallakin. Se oli sangen arvokas kokemus, joka saavutettiin suureksi osaksi toisissa vesissä saavutetun kokemuksen nojalla, vesissä, joissa on enemmän vettä kuin Huopanassa ja vähemmän perhoja. Nyt siellä oli vettä tavallista enemmän, suuressa koskessa niin paljon, että pienet perhot eivät siinä kestäneet ehyinä eivätkä kalat siinä siis niitä voineet saada eivätkä niin ollen myöskään asettaneet syöntiänsä niiden mukaan niinkuin useina edellisinä vuosina, jolloin vettä oli ollut vähemmän. Suuremmat suuressa koskessa asustavat kalat olivat siinä nyt vaanimassa etupäässä kalaravintoa ja ottivat sitä pyydystä, joka tätä ravintoa jäljittelee. Siis aivan sama huomio kuin minkä Sheringham oli tehnyt.
Mutta samalla tuli myöskin todetuksi, niinkuin muuten jo kauan sitten oli tapahtunut, että suuret lohet, kilon kokoisista ylöspäin tähän aikaan kesästä—paria viikkoa ennen juhannusta—ottavat erittäin ahneesti myöskin täkyä ja niitä pyydyksiä—devonia ja silkkikalaa— jotka sitä jäljittelevät. Minä näet, toverini kokeillessa perhoillaan, kokeilin näillä, hänen kanssaan kilpaillen, ja sainkin. Kuinka melkein samalla tavalla tehokkaita nämä molemmat pyydyslajit olivat, kävi aivan erikoisesti selville eräänä iltana Välisuvannossa. Siinä on otvia pitämään asetetun arkun maan puolella tyyni paikka, jonka laitaan otvan alle oli muodostunut ruuhka. Heitin tähän tyyneen devonini lähelle poikkitelaisen puun päätä, jossa näytti pitävän olla suurenkin kalan mukava väijymäpaikka. Oitis ajoi sitä suuri kala, mutta palasi heti pois, nähtävästi huomaten petoksen, kun pyydykseni ei pyörinyt tarpeeksi nopeasti. Heitin toisen kerran, mutta nyt vedin lujemmin ja taas ajoi samankokoinen, ehkä samakin, kala ja tarttui, kunnes meni ruuhkan alle ja pääsi. Nyt heitti toverini Kalkkis-perhonsa samaan paikkaan ja sitäkin otti samassa, vaikka sekin sitten pääsi. Mutta todistettu oli, että nämä molemmat pyydykset olivat olleet yhtä näpsät. Ei nytkään ollut ottanut pieniä perhoja, joita olin ensi aluksi koettanut. Aivan samaan kokemukseen tultiin eräänä yönä niskassa. Sielläkään eivät minun pienet ja ruskeat perhoni kelvanneet, mutta kyllä Kalkkis-perho ja devon. Suuri otti toista niinkuin toistakin, vaikka tukkiruuhka taas esti niitä saamasta maihin. W——n siima kävi kalan mennessä alas ruuhkista ulos pistävään puuhun ja kala meni menojaan. Samoin kävi minulle. Estääkseni siimaa tarttumasta ruuhkaan lähdin seuraamaan kalaa alas ja jouduin alapuolelle tuon puun. Silloin tuntui kala kääntyvän ylös ja tekevän sen vinhassa vauhdissa. Mutta se menikin alas vetäen siimaa tukin ympäri ylöspäin. Huomasin sen vasta sitten, kun melkein kaikki siima oli ulkona ja minun oli lähdettävä mukaan. Kun siima viimein tarttui ja pysähtyi juoksemasta oli kalakin poissa.
Jatkoimme kokeiluamme koko viikon samalla ohjelmalla ja samaan tulokseen tullen, eli että otti suurperhoa yhtä hyvin kuin devoniakin. Paitsi devonilla kokeilin myös salakalla. En saanut sillä sentään suurempia kuin yksikiloisia, mutta niitä olisin saanut niin paljon, kuin olisin viitsinyt ottaa. Niitä seisoi eräissä paikoissa suuressa koskessa laumoittain, luultavasti vieri vieressään kiinni, koska sain niitä melkein yksien jalkaini sijoilta, melkein joka heitolla. Tämä täyllä saanti on muuten tavallinen kevätkesästä täällä niinkuin muuallakin, jolloin pikkukalat laskevat koskeen järvestä, josta lohet niitä silloin sinne seurannevat. Viittaan kuvaukseeni Koukkuvirrasta.
Tämä yhdessä toverin kanssa vietetty viikko Huopanan rannalla on hauskimpia ja opettavimpia kalamatkojani. Kalasteltiin, istuttiin, tuumittiin ja tupakoitiin. Yhteisin kokeiluin saavutettu kokemus osoitti, että siihen aikaan vuodesta, kun koskessa on paljon vettä ja vähän perhoja ja kun suuri kala on laskeutunut siihen salakkaparvien mukana, pienet koskiperhoja jäljittelevät hyönteiset eivät käy, mutta sen sijaan täky ja täkykaloja jäljittelevät keinotekoiset pyydykset— sekä myöskin »suurperho», olipa se sittenSweep, Kalkkis-perho tai muu n.k. lohiperho.
Oli minulla kuitenkin eräänä yönä ilo saada vettä omaan vanhaan myllyynikin, kun minun onnistui saada suuri käymään kiinni entisiin »omiinkin» perhosiini, ja aivan erikoisiin omiini. Olin viime talvena toverini kautta tilannut Englannista ruskeitaOrange Mallardeja, hiukan pienempiä kuin ne, jotka jäljittelevät suurtaStenofylax Stellatusta, sitä varten, että koskelle varsinkin kesällä ilmaantuu perhoja, jotka ovat muutoin suurien syksyllä tulevienStenofylaxienkaltaisia, mutta kooltaan hiukan pienempiä. Eräänä yönä aamupuoleen yötä, kun palasin säyneitteni luota alasuvannosta, menin vielä kerran ylös koskelle katsomaan, mitä mahdollisuuksia siellä ehkä olisi tarjolla. Huomasin, että niskasta tuli alas noita juuri pienenOrange Mallardinkaltaisia ja kokoisia perhoja ja että pikku mulloset Louhulla, joka on eräs kosken matalampi monikivinen haara, olivat täydessä syönnin touhussa. Erään kiven alapuolella nouseskeli säännöllisesti vähin väliajoin muuan suurempikin, nieleskellen siinä toisen perhon toisensa jälkeen. Heitin siihen ensin lohiperhon sillä seurauksella, että kala hetkeksi lakkasi nousemasta ja vetäytyi pois, mutta alkoi sitten taas syöntinsä. Panin nytOrange Mallardinija koetin sijoittaa sen niin lähelle mullosen nokkaa kuin voin. Se oli heti kiinni, luultavasti noin kolmekiloinen. Tappelin sen kanssa kotvan aikaa vaikeassa vedessä kivien ja tukkien keskessä, kunnes se meni käymäsillaksi asetettujen puiden alle, tuli kyllä taas ylös, mutta pääsi ottaessa, kun ei ollut koukkua mukana.
Pidin tätä hyvänä enteenä siihen, että jahka elokuussa palaan ja vesi laskee välisuvannossa ja kalaruoka vähenee eivätkä täkyvehkeet ja sen semmoiset kelpaa, taas tuleeStenofylax-perhojen vuoro päästä entiseen arvoonsa. Mutta kävi kuitenkin niin, että vaikkei toverini ollutkaan mukana suurine perhoineen, hänen suurperhonsa ne kuitenkin kalastivat parhaiten ja antoivat leimansa syyskalastukselleni. Perholla saamistani suurista oli enemmän kuin kaksi vertaa saatu lohiperhoillaSweep, Silver greyjaDusty Miller.
Joka kerta kun aloitin onkimiseni, annoin aina etusijan omilleni ja vasta, kun niitä ei ottanut, turvauduin suurperhoon, jolla joskus sain heti paikalla siitä, mihin turhaan olin heittänyt toisia. Devonia otti melkein yhtä hyvin kuin suurperhoja, joten jäljittelyperhoilla saatujen suhdeluku toisiin pyydyksiin nähden yhä enemmän pienenee. Tämä kuitenkin vain suuriin nähden, sillä pienet ottivat yhtä uskollisesti kuin ennenkin pieniä perhojani, joiden joukossa oli sekä useita aivan uusia siivettömiä n.k. _spider_perhoja että myöskin Huopanan luonnonperhojen mukaan Englannissa valmistettuja uusia. Luultavasti olisi tulos suurperhojen hyväksi ollut vielä näkyvämpi, jos keväällinen toverini olisi ollut syksylläkin mukana perhosvarastoineen, minun oma suurperhovarastoni kun oli verrattain vaatimaton ja vanha.
Vielä mainittakoon, että hiukan kokeilin n.k. Nirhalla, joka Vuoksessa kuuluu olevan ainoa, jolla siellä saadaan. Niinkuin tunnettu on se joko hansikkaan tilkusta tai sinisestä vaatekappaleesta tai mullosen tai hauen nahkasta tehty kalan kuva ilman propellia. Sitä käsitellään siellä aivan niinkuin Sheringham neuvoo käsittelemään suurperhoa, uittamalla venheen perässä lähellä pintaa ja nostamalla ja laskemalla vavan kärkeä. Vaikka se jäljitteleekin pinnalla uiskentelevaa pikkukalaa, niinkuin muikkua, tai juuri sen vuoksi, on se katsottava suurperhoksi. Vuoksenniskasta eräältä ammattikalastajalta saamallani mullosennahkanirhalla onnistuin kiinnittämään yhden suuren, joka kuitenkin hetken kuluttua pääsi, se kun kolmikoukkuun jääneestä suomuksesta päättäen oli ulkoapäin kiinni. Vastainen kokeilu vastatkoon siihen, missä määrin tämä pyydys kalastaa Huopanassa. Halpahintaisuutensa vuoksi, se kun oikeastaan ei maksa mitään, jotavastoin lohiperhot nykyjään ovat monen kymmenen markan hinnassa, olisi se ehkä otettava yleisemmin käytäntöön varsinkin vesissä, esim. Koukkuvirran tapaisissa, joissa lohi nousee pyydystämään pintakalaa. Kiinnitän kotimaisten urheilukalastusvälineiden valmistajain huomiota tähän pyydykseen, jonka sitäpaitsi osaa valmistaa kuka hyvänsä hiukan kätevämpi kalastaja itse.
Vaikka suurperho tänä kesänä siis osoittautui näin antavaksi Huopanassa siellä vallinneiden veden korkeussuhteiden vuoksi, luulen kuitenkin, että jahka taas tulee vähävetisempiä vuosia, luonnonperhoja jäljittelevät suuremmat ja pienemmät perhot kuitenkin pääsevät entiseen arvoonsa. Olen vakuutettu, että hienoon siimaan kiinnitetty ruskeanharmaa pikkuperho sittenkin on silloin viime tingassa ainoa autuaaksi tekevä. Ehkä on myöskin ilmaantuva jokin uusi perho. Sillä jos missä niin perhoskalastuksessa toteutuu sananlasku, että kuta kauemmin elää, sitä useamman kärpäsen näkee. Olen toverilleni W——lle kiitollinen siitä, että hän näytti ja neuvoi minulle nämä suurkärpäset… Niin että vaikka kalamies tavallisesti pohjaltaan onkin erakko, ja hänen usein tekee mieli olla yksin, tekee hänelle hyvää ja on hänelle hyödyksi olla koskellaan joskus myöskin toisen kanssa kaksin.
Olin niin paljon kuullut ja lukenut englantilaisesta onkimataidosta, että jo kauan olin toivoskellut tilaisuutta päästäkseni näkemään, kuinka englantilainen oikein onkii. Viime kesänä tämä toivo vihdoinkin toteutui.
Vaikka kirjallisuuden avulla koettaisikin päästä esim. heittotekniikan ja perhoskäsittelyn perille, ei se kuitenkaan onnistu samassa määrin kuin omin silmin nähden. Onkimisen taitohan on Englannissa kehittynyt korkeammalle kuin missään muualla maailmassa. Se on siellä muihin maihin verraten niin korkealla, että jos tahtoisi arvata englantilaisen kulttuurin tasoa sen mukaan, se olisi korkein maailmassa. Tunnen sitä oikeastaan vain urheilukalastusvälineitä valmistavien liikkeiden luetteloista ja niistä tuotteista, joita niissä esitetään ja joista osan olen saanut itsellenikin hankituksi, mutta se antaa minulle jo sekin aavistuksen, mitä tuo kulttuuri mahtanee olla muillakin aloilla. Ei tarvitse muuta kuin avata sellainen hienolle kiiltopaperille painettu luettelo, niin avautuu siellä onkijalle ihmemaailma mitä ihanimpia valmisteita pitkästä kahdenkäden lohivavasta, jolla otetaan satain kilojen jättiläiskaloja, niinkuin masheer ja tarpon, hentoon yhdenkäden vapaan, joka hyttysen kokoisen tekohyönteisen avulla tuo maihin vastaavan kokoisen pikkumullosen. Tarjotaan jouhenhienoja silkkisiimoja ja vielä hienompia melkein näkymättömiä perukkeita, joilla kuitenkin saa uuvutetuksi villeimmänkin kilon kalan. Näkee kuvattuina mitä herkullisimpia virveli- ja perhosrullia. Mutta ennen kaikkea perhoja, joista jokainen on hienojen naishyppysten taideteos, joiden höyhenet ovat kerätyt ja valikoidut Huippuvuorilta Hyväntoivon niemeen. Toiset niistä, kaikkein pienimmät kuivaperhot, ovat niin pieniä, että ovat käsiteltävät pihtien avulla, toiset, lohiperhot, taas suuria ja loistavia kuin paratiisilinnut. Näiden kuvat luetteloissa ovat väripainotaidon mestariteoksia—mitä sitten alkuperäiset! Ennenkuin nämä valmisteet on voitu saada aikaan, on niitä valmistavan teollisuuden täytynyt läpikäydä vuosisatain kehitys, on tarvittu tutkimista, kokeilua ja monien miespolvien yhteistä ja jatkuvaa älyllistä ponnistusta, uupumatonta harrastusta lempiasiaan, lempiurheiluun, jonka harjoittamiseen ei yllytä vain saaliinhimo, vaan jalostettu aatteellinen intohimo hienoon aseeseen, seurusteluun luonnon kanssa, rakkaus siihen ja pyrkimys sen salakammioiden avaamiseen näiden avaimien avulla. Että tämä tällaisia tarpeita palveleva teollisuus kannattaa sinä suurteollisuutena, mitä se on, se todistaa osaltaan sekin, että tuon harrastuksen ja rakkauden on oltava laajalle levinnyt ja kaikkiin kansankerroksiin juurtunut—niinkuin se onkin sekä Albionin saarilla että sen siirtomaissa, koko anglosaksisessa maailmassa.
Ei muutoin saisi kannatustaan myöskään se kirjallisuus, minkä onkimaurheilun harrastus on luonut englanninkielellä. Sehän on hyvin monipuolinen, laaja ja perinpohjainen. Se on osaksi tieteellistä kalojen, hyönteisten ja vesieläimistön tutkimista, mitä yksityiskohtaisimmin ammatillista heittotaidon opettamista, sekä myöskin kaunokirjallista onkijan tunnelmain tulkitsemista ja luonnon helmassa elämisen ylistystä sekä runoin että suorasanaisesti. Se on spesialisoitunut suurissa ja monissa teoksissa käsittelemään urheilun eri haaroja, mitkä lohenongintaa, mitkä mullosen ongintaa, mitkä kaikenlaisen muun kalan. On eri teoksia, jotka usein toisiaan vastaan väitellen esittävät esim. mikä märkäperholla, mikä kuivaperholla kalastamisen etuja mitä perinpohjaisimmalla asiantuntemuksella ja asiaan innostumisella molemmin puolin.
Olin viettänyt monet talvi-illat sen kirjallisuuden seurassa. Ongintani oli siitä saanut sekä teoreettisesti että käytännöllisesti tukevampaa pohjaa ja silmäni olivat auenneet näkemään ilmiöitä, joita ennen vain hämärästi aavistin tai joista siihen asti minulla itseoppineella ei ollut aavistustakaan.
Mutta, niinkuin sanoin, en ollut nähnyt englantilaista onkitaitoa käytännössä. Varsinkin olisin halunnut nähdä onkimista kuivalla perholla. Märkä- ja lohiperholla onginnan, jotka tapahtuvat jotenkin samalla tavalla, luulin osaavan jotakuinkin. Se on kirjainkin avulla pian opittavissa. Märkäperhon heittäminen on verrattain helppoa, kun vapa vain on sopiva ja se ja siima painoltaan ja paksuudeltaan sointuvat yhteen. Kun virta on saanut viedä siimaa jonkin verran ulos vavan kärjestä, nostetaan vapa niin paljon, että se taipuu hiukan taapäin, annetaan samalla nousseen vavan oikaista siimaa niin suoraksi kuin se on mahdollista, jolloin vapa sen jälkeen samassa viedään eteenpäin. Perho silloin putoo veteen joko poikki kosken tai viistoon, kuinka tahdot. Veteen pudonnut perho saa sitten upota niin paljon kuin tahtoo ja kulkeutua kaaressa virran mukana, kunnes se siiman suoristuessa pysähtyy, jolloin tehdään uusi hiukan pitempi heitto j.n.e. Tämä on sitä, mitä englantilaiset nimittävätwetflyfishingiksi. Se on hiukan umpimähkäistä lätkimistä, kosken piiskaamista paikasta toiseen. Onkija laskeutuessaan ylhäältä alas ei tiedä koskaan varmasti, onko kala siinä, mihin hän heittää, ja kun otto tapahtuu syvässä, ei hän näe, milloin ja millainen kala ottaa, ainoastaan tuntee sen ensin siiman tiukkenemisesta ja sitten vavan kärjen taipumisesta.
Kuivaperholla onkiminen eli n.k.dryflyfishingsitävastoin on paljon hienompaa ja mutkallisempaa. Sitä harjoittaessa heitetään perho ylävirtaan eikä se saa upota. Ennenkuin käsi tuntee kalan käyneen kiinni, näkee sen silmä, ja käsi tekee vapaa nykäisevän liikkeen samassa tuokiossa. Olin koettanut tätäkin konstia, mutta kun minulla oli pitkä kahdenkäden vapa, ei käden vastaus kalan ottoon ehtinyt tarpeeksi pian, josta oli seurauksena, että kala melkein aina pääsi. Huomasin pian, ettei se käy, ennenkuin saan yhdenkäden vavan, ja oli siinä hiukan muutakin, jonka nyt sain oppia englantilaiselta.
Hän saapui koskellemme erään kalastustoverini seurassa, jäntevä, solakka, tyyni, arvokas, ystävällinen gentlemanni, samaa tyyppiä, jonka olin nähnyt ja jota ihaillut monissa kuvissa heikäläisistä onkimiehistä sekä kirjoissa että aikakauslehdissä. Hän oli puettu ruskeanharmaaseen takkiin ja polvihousuihin, hattu pehmeää huopaa. Ketterä, keski-ikäinen mies. Olin juuri tullut koskelta mukanani kymmenkunta kilon mullosta ja vähän suurempiakin, jotka olin saanut salakalla. Tarjosin vastatulleille salakkavarastoni, koska mulloset nyt nähtävästi ottivat täkyä. Englantilainen kiitti, mutta sanoi mieluummin koettavansa perholla ja ryhtyi heti panemaan kuntoon vehkeitään.
Seurasin uteliaana hänen valmistuksiaan. Hänen perhosvarastonsa mahtui pieneen laatikkoon, jossa ne, kaikki pieniä pystysiipisiä kuivaperhoja, olivat kiinnitetyt laatikon korkkipohjaan. Otettuaan niistä muutamia kiinnitti hän ne takkinsa hihan suuhun. Ne olivat siis ne, joilla hän aluksi aikoi koettaa, väriltään samanlaisia kuin ne, joilla täällä yleensä oli ongittu, mutta paljon pienempiä. Hän sanoi, että niitä Englannissa pidetään suurina, hänellä on toisia vielä pienempiä. Sitten hän otti esille rullansa, joka oli kääritty sitä varten tehtyyn nahkapussiin. Se oli minun rulliini verrattuna pienoinen kääpiörulla, jossa oli päästään kapeneva hienohko siima, johon verraten minun siimani oli ankkuriköyttä. Aloin käsittää: tietysti täytyy pinnalla pysytettävän kuivaperhon siimakin olla kevyt ja hieno. Vedettyään sitä rullalta jonkin verran siveli hän villaisella rievulla siihen rasvaa. Rullan jarrun ääni oli miellyttävän hyrisevä, kaukana siitä kahvimyllyn räminästä, minkä meikäläisten rullat tavallisesti päästävät. Se oli Hardyn rullia, parasta tekoa, paljon käytetty ja koko lailla kulunut, ilmaisten, että minulla oli edessäni vanha kalastaja: uudet, vasta tehtaasta tulleet kapistukset ilmaisevat tavallisesti tulokasta ja nousukasta, tämä englantilainen oli kaikesta päättäen onkijana vanhaa rotuaatelia. Vavassa oli yhtä vähän uutuuden kiiltoa kuin rullassakaan. Se oli nähtävästi nähnyt monet tuulet ja sateet, ja todellakin oli sillä kalastettu sekä Norjassa että Etelä-Afrikassa. Sen sisäiset ominaisuudet tulivat heti ilmi, kun sain pyynnöstä sitä koettaa. Se oli splitbamburuokoinen yhdenkäden vapa, kevyt kuin höyhen, tyvi ja kärki miellyttävässä tasapainossa, kärki hieno kuin sukkapuikko, taipuen ja oieten ja tehdessään työtä ranteen käskemää sen heikoimmankin komennon mukaan, vavahdellen hentouttaan samalla kuin osoittaessaan sisäistä jäntevyyttään—suloinen ase, oman, mielestäni kylläkin kevyen vapani rinnalla kuin leikkikalu, mutta kaikesta päättäen tarkoitukseensa erinomaisen sopiva. Melkein ilman mitään vaivaa kaareili siima hienosti vihellellen ilmassa ja tehden nöyrästi ja tottelevasti ne kierrokset, joilla tällaiseen tottumatonna uskalsin sitä rasittaa. Ennenkuin olin luovuttanut sen takaisin omistajalleen, oli minulle selvinnyt, että jos ensi kesään eletään, minulla on oleva samanlainen oma. Vapaa koettaessani oli sen omistaja heittänyt olalleen kalalaukun, josta riippui kokoon käännettävä helposti irroitettava haavi, minkä varteen voitiin kiinnittää myöskin iskukoukku. Oltiin valmiit lähtemään koskelle, jonne pyysin saada seurata mukana, esittääkseni vieraan maan miehen täkäläisille tuttavilleni, mullosille.
Minne hänet nyt vien, viedäkseni hänet parhaaseen paikkaan? Ei ollut ajattelemistakaan päästää hänen vapaneitoaan Välisuvannon oriurhojen karkeloon. Jos siinä voimakkaassa vedessä ottaisi vähänkin suurempi, edes kilonkaan kokoinen varsa, ei sitä voisi mikään suistaa, alas se menisi ja joskaan ei veisi vapaa, niin ainakin perhon. Olihan minulla juuri äsken ollut tarpeeksi tekemistä suurellakin vavallani, metalliheittosiimalla ja lujilla kolmikoukuillani. Kovassa koskessa sitäpaitsi kuivaperho ei pysyisi pinnalla ja tuskin siinä pintaperhoa ottaisikaan siksi, että vesi on syvä. Vien hänet Saarensalmeen. Se on hänen vapansa vettä.
Me kuljemme ensin sillan yli, jonka alitse kuohuu suuri koski. Siltaa edestakaisin kävellen siinä jo uittelee salakkaansa toverini, eikä minua ihmetyttäisi, jos sieltä piankin, jahka täky on ehtinyt tarpeeksi alas vanhaan, varmaan kalahautaan, jämähtäisi suurikin. Sillan yli tultuamme ja kuljettuamme myllyn ja vanhan meijerin ohitse ja kauppiaan puodin editse ja navetan päitse ja saunan sivu me saavumme pellon piennarta veräjälle ja olemme sen yli noustuamme perillä. Olemme paikassa, joka minusta tässä koskessamme on eniten englantilainen, mikäli olen heidän onkivesiään nähnyt kuvattuina heidän kirjoissaan. Se on kosken vasen sivuhaara, joka Välisuvannossa eroo suuresta koskesta ja kiertää saaren ympäri ja sitten sillan alitse Alasuvantoon, pyörittäen ennen sinne putoamistaan myllyä. Ennenkuin ryssät siinä kaatoivat melkein koskemattoman rantametsän, oli se kosken suloisin paikka. Pitkät puut sekä saaressa että mantereen puolella kätkivät sen kaikilta katseilta, niin että siinä ollessaan saattoi kuvitella olevansa jossakin kaukana erämaassa. Itseään koskea eivät ryssät kuitenkaan kyenneet hävittämään ja vähitellen alkavat taas rannatkin vesottua. Ja niinpä vesi siinä lepikon välitse edelleenkin ensin virtaa sileänä niskana ja kaatuu sitten vähäisenä putouksena ja sen alisina hyrskypäinä pieneen suvantoon, joka on pikku mullosten mitä mukavin olinsija ja ruokailupaikka. Kaiken, minkä koski ylempää kantaa, levittää se siinä kuin pöydälle ja on pieninkin hyönteinen siinä helposti nähtävissä ja saatavissa. Yhtä mittaa pistelee pikkuturpia vedenpintaan, läiskähtelee herttaisia pyrstöjä ja silloin tällöin luikkaa kellanpunainen pulloposki kätköstään korkealle ilmaan näpäten lennosta perhon.
Tämänhän pitäisi olla mitä ihanteellisinta kuivaperhovettä, ja minä näenkin, että englantilaisen silmässä välähtää ja poski hiukan punehtuu, ja minä olen varma siitä, että hänen sisässään myöskin värähtää, vaikka hän kuinka hyvin osanneekin liikutuksensa kätkeä. Ne odottavat siinä häntä, satain penikulmain päästä tullutta, laivoissa keinunutta, rautateiden retuuttamaa, autolla läpi Suomen yötä päivää tänne ajanutta ainoastaan tätä tilaisuutta varten, saadakseen vihdoinkin kokea sen sensation, kun mullonen iskee ja alkaa päristellä vapaa—minkä veroista elämystä intohimonsa armoittamalla kalamiehellä ei ole toista.
Mutta hän ei pidä kiirettä, ei touhua ennen aikojaan niinkuin ensikertalainen, saalis on siinä, mutta ei riitä, että se otetaan, miten tahansa, se on otettava taidollisesti, kaikkien taiteen sääntöjen mukaan oikein, elegantisti. Saisihan sen siitä »märästikin», mutta hänen ohjelmaansa kuuluu, että se on otettava »kuivasti».
Hän tekee viimeiset valmistelunsa. Hän kiertää vapansa tyvestä esiin sen onteloon kätketyn keihään kärjen muotoisen piikin, jonka avulla vapa voidaan pistää maahan pystyyn, tarvitsematta laskea sitä minkään varaan. Kun hänellä näin on molemmat kädet vapaina, ottaa hän pyöreästä aluminiumrasiasta siinä kostean huoparievun alla lionneen heittosiiman, joka on kaikkein hienointa x-gutia ja johon hän solmiaa yhden hihassaan olleista perhoista. Sitten hän rinnassa riippuvasta lasipullosesta sivelee perhon siipiin hiukan öljyä, jotta se pysyisi paremmin pinnalla, ja on vihdoinkin valmis tekemään heittonsa.
Olemme pysähtyneet jonkin matkaa rannasta. Vaikka tiedänkin, että se onkiessa yleensä on välttämätöntä, minä harvoin tulen noudattaneeksi tätä varovaisuussääntöä, osaksi huolimattomuudesta, osaksi siitäkin syystä, että on hankalanlaista saada kahdenkäden vavasta siima ulos päästämättä sitä ensin jonkin verran veteen. Yhdenkäden vavalla se, niinkuin heti huomaan, tapahtuu ilmassa. Pitäen oikealla kädellä vapaa hän vasemmalla pitää perhoa hyppystensä välissä, päästää sitten perhon irti ja alkaa hiljalleen huojutella vapaa. Samalla kun oikea käsi näin käyttää vapaa, vetäisee vasen siimaa rullalta. Joka heitolla ilmassa oleva siima pitenee, ja kun sitä on niin paljon, että sen päässä oleva perho alkaa ulottua rantaan ja siitä hiukan ulomma, tekee hän lopullisen heiton. Se on tehtävä niin, että perho putoo noin kyynärän verran kalan eteen siinä, missä se seisoo pohjassa ruokaansa pinnalta vaanien. Vavan huojuessa ja siiman liikkuessa edestakaisin ilmassa on hän huomannut jonkin matkaa rannasta hiukan ylöspäin kalan taas pistävän. Hän tietää nyt tarkalleen, missä kala on, tähtää siihen, tekee muutamia ilmaheittoja, kunnes saa siiman suoristumaan ylävirran suuntaan. Perhon on pudottava veteen ennen kuin siiman. Sitä varten hän oikaisee siiman mutkaa nostamalla hiukan vavan kärkeä ja niin hän todellakin elegantilla pyyhkäisyllä on saanut perhon putoamaan veteen, jossa se siivet hajallaan alkaa liukua alaspäin niin pettävästi luonnollisen näköisenä, että ainakin minä kalan sijassa en hetkeäkään epäilisi tunnustamasta sitä oikeaksi ja käymästä siihen kiinni.
Ollaan ongintanäytelmän kaikkein jännittävimmässä kohtauksessa, siinä, mihin on valmistuttu, jota varten on lähdetty liikkeelle, uhrattu rahaa ja aikaa, joka sekin on englantilaiselle rahaa, ratkaiseva hetki on tullut, perho liukuu liukumistaan alas, on pian kalan näköpiirissä, sen suippilon sisässä, jota ulomma kalansilmä ei kuonnu näkemään, mutta jonka sisässä se näkee tarkasti kuin suurennuslasilla. Hyväksyykö kala sen, ottaako se sen vai hylkääkö ja antaa mennä ylitsensä ja ohitsensa?
Hei, se otti, niitä karkaa sitä kohti kaksikin, meidän mulloset eivät ole tottuneet pelkäämään näin viekottelevia herkkuja, vesi pärskähtää, pyrstöt lätkähtää ja kala on kiinni, toisen jäädessä odottamaan vuoroaan. Taitava onkija on pitänyt varansa, että se ei ainoastaan ottaisi, vaan myöskin pysyisi, jottei siima virran alkaessa sitä kuljettaa höllenisi, hän nostaa vapaa sitä mukaa, ja kun kala avaa suunsa nielläksensä perhon, hän tekee ranteellaan nopean nykäyksen ja tartuttaa koukun. Jollei hän sitä tekisi eikä tekisi sitä oikealla hetkellä, sylkisi kala suustaan jo ottamansa perhon, heittäisi kuperkeikan ja vilauttaisi hyvästiksi ylenkatseellista häntää.
Kala on pieni, mutta sisukas. Sen tempoessa hento vapa taipuu luokille aivan yhtä paljon kuin lohivapani ison kanssa. Muutenkin sillä on samat temput kuin suurella, se ammahtaa ilmaan, ajaa suvannon ristiin rastiin, hakee sopivan lepohaudan, jyrää siinä; alkaa uupua, tekee kierroksensa yhä lyhyemmin, kunnes englantilainen, joka on irroittanut ja avannut haavinsa, on taitavasti uittanut siihen saaliinsa.
Mullonen täyttää parahiksi laillisen mitan, kaksikymmentä viisi senttiä, mutta englantilainen on kalastanut kotimaansa vesissä, joissa se tavallisesti ei kasva paljoakaan suuremmaksi. Kaikkihan on verrannollista, ja varmaa on, että tuollaisella vavalla ja noilla vehkeillä ja noilla heitoilla ja noin hienosti ja elegantisti otettu kaksisatagrammainen kala on urheilukannalta katsoen yhtä arvokas kuin kymmenkertaisesti niin paljon painava suuri.
Hän tarjoo minulle vapansa. Ei suinkaan, jatkakoon hän vain … ainahan minä … nyt ovat koski ja sen kalat hänen.
—Jollen saisikaan muuta kuin tämän, olisin tyytyväinen.
—Ettekö olisi vielä tyytyväisempi, jos saisitte toisen, kolmannen, kymmenen…?
—Kymmenen, liika paljon.
—Tahdoin vain sanoa, että otatte niin paljon kuin itse haluatte.
—Kiitos, otamme siis ainakin vielä sen, joka olisi ottanut, vaan ei ehtinyt.
Hän ottaa sen samasta paikasta kuin äsken, ottaa vielä muitakin. On yhä enemmän ilo nähdä, kuinka taitavasti hän heittää, kuinka vaivattomasti ja tarkasti hän käsittelee asettaan, kuinka herkullisesti perho kelluu sileästi vilisevässä virrassa, kuinka täsmällisesti hän vastaa nykäisyyn. Hän yhä pidentää heittojaan, saa siimansa menemään toiselle rannalle, tekee kerran oikein mestariheiton vapa vedenpintaa pitkin, niin että perho ei ylhäältä, vaan sivulta putoo rannasta ulos pistävän pajupensaan alle. Jokainen heitto ei tietystikään tavoita kalaa. Joko se ei ota ollenkaan tai ottaa ja ei tartu tai tarttuu ja pääsee. Silloin perho kastuu ja painuu, jonka jälkeen hän ei heti uudista heittoaan, vaan kuivaa siitä veden häilyttämällä sitä ilmassa. Suurin, minkä hän saa, on kilon painoinen. Hento vapa ei voi sitä pidättää, se menee alas toiseen putoukseen ja sen alle ja on uuvutettava niinkuin konsanaan suuri Välisuvannon lohi. Hentoudestaan huolimatta pitää vapa ihmeellisesti puolensa ja vie lopulta voiton.
Englantilainen kalastaa koko Saarensalmen, askel askeleelta ylöspäin nousten. Kuivaperholla kalastamisella on märkäperhoon nähden sekin etu, että kalaa otettaessa ei peloteta toisia, koska se tapahtuu jo kalastetussa vedessä. Sen monista viehätyksistä on ehkä suurin se, että kalan ainanäkeeottavan. Toistelen toistelemistani itsekseni, että minun täytyy, maksoi mitä maksoi, saada samanlainen vapa ja samanlaiset muutkin vehkeet, josta minulle on alkava uusi onkijakausi uusine iloineen. Sillä on paljon edellytyksiä tässäkin koskessa, kaikissa sen puroissa ja pienissä väylissä, kaikkialla muualla paitsi suuressa koskessa. Mutta onhan minulla sen jättiläisiä varten kahdenkäden lohivapani ja siihen kuuluvat muut vehkeet.
Olemme istuneet levähtämään piiput sauhuten englantilaistanavy cutia, jota »Fishing Gazettessa» erikoisesti suositellaan onkimiehille. Saalis on vieraan maan miehestä aivan ennätyksellinen. Se lepää kalalaukussa vihreällä lehtivuoteella. Jokainen mullonen on punnittu mukana olleella käsivaa'alla ja merkitty kirjaan, paino, pituus, sukupuoli, aika, ilma ja perhon nimi.
* * * * *
Vesakossa kuuluu liikettä ja toverini, englantilaisen ystävä ja opas, ilmaantuu luoksemme.
—No? kysyy hän.
—Kymmenen, katso … entä sinä?
—Ainoastaan yksi.
—Ah!
Toverini viheltää, lepikko aukeaa ja sieltä ilmaantuu kaksi poikaa kantaen koukun varressa välissään sitäyhtä, jonka pyrstö viistää maata ja joka painaa—seitsemän kiloa.
Meidän piippumme lakkaavat hetkeksi savuamasta.
—Siunatkoon, sanoo englantilainen, silmät pyöreinä.
—Sillalta?
—Yes.
—Salakalla?
—Yes.
Toveri tarjoo hänelle vapaansa. Välisuvannossa tässä lähellä olisi tilaisuus koettaa salakalla. Englantilainen miettii hetken, vetäisee savun piipustaan, nielee ja päästää sen verkalleen sieraimistaan ulos ja sanoo sitten, että hän kalastaa mieluummin omalla vavallaan ja kuivaperholla.
Olihan minusta turha olla sellainen puristi, mutta oli se minusta samalla yhtä tyylikästä kuin hänen ongintansa yleensäkin.
Kalamies hakee aina itselleen uutta huvia ja vaihtelua. Hän kyllästyy pian poutaan ja toivoo sadetta, ja päinvastoin. Jos hän jollakin pyydyksellä saa hyvin, hän muuttaa toisen—saadakseen vielä paremmin. Jos hän ei saa, tietysti hän silloin ja varsinkin silloin tekee kaikki voitavansa saavuttaakseen paremman tuloksen. Ottivatpa pienet kuinka kiihkeästi tahansa, hän jättää ne ja työskentelee koko päivän, turhaankin, tavoittaakseen suuren. Taisteltuaan itsensä suuren kanssa uuvuksiin raskaalla vavalla, hän vie saaliinsa ja vapansa pois ja lähtee heti pienellä, ketterällä vavalla koskelleen karkelemaan levokseen pienten kanssa. Hän voi lopulta tympeytyä lohiin ja koko koskeen niin, että hänen suurin tyydytyksensä on saada hauki jostakin tyynestä suvannosta. Saatuaan tarpeensa siitä hän istuu onkimaan ahvenia voidakseen tupakoida kaikessa rauhassa puoman kupeella limakon reunassa, tarvitsematta riehua pitkin rantoja ja heitellä selkäänsä kipeäksi. Saattaa saada kyllänsä vielä niistäkin ja löytää ilonsa vasta särjistä ja salakoista. Kunnes kiertokulku alkaa uudelleen.
Minä välistä kyllästyn kosken parhaaseen paikkaan, sen Välisuvantoon ja haen huonompia. Minulla on taas ollut siinä erinomaista urheilua suurten kanssa. Mutta se oli ollut vähän liiankin erinomaista. Siinä on jännitystä hiukan yli määränkin. Siinä väijyy aina jokin vaara, on aina jotakin, joka uhkaa ja hermostuttaa ja samentaa ottamisen ilon. Siinä ei koskaan voi olla varma, ennenkuin kala on maissa. Ei milloinkaan voi antautua sen turvallisen tunteen valtaan, että pyydykset eivät petä ja että kala ei voi päästä. Välisuvanto on aina epäluotettava. Siinä on arkkuja, pukkeja ja otvia, joiden ympäri ja alitse kala voi kietaista siiman ja katkaista sen. Ja jos se saa päähänsä, niinkuin se tuontuostakin saa, lähteä alas, jonne minä en pääse sitä seuraamaan, niin se menee, olipa siimaa kuinka pitkälti tahansa ja vehkeet mahdollisimman lujat. Malja voidaan siinä milloin tahansa armotta temmata sitä maistelevan kädestä. Enkö olisi voinut rakentaa siltoja päästäkseni perään? Kai olisin, mutta minä tahdoin tuntea tätä epävarmuudenkin, tämän esteratsastuksenkin kiihoitusta—vaihteen vuoksi.
Koskessa on kuitenkin paikka, josta aina voi olla varma, ja sen varmuuden vuoksi minä joskus haen siitä sitä vaihtelua, jonka semmoinen varmuus tarjoo. Se paikka on heti sillan alla, alapuolella kaikkien esteiden. Siinä on sillan arkun kupeessa oleva pyörre, jossa suuri kala koskeen noustessaan usein lepää. Vähän alempana koski laajenee laajenemistaan ja muuttuu vähitellen suvannoksi. Silta on kaikkien vasta-alkajain ja mukavuutta rakastavien onkijain mielipaikka. Siitä voi mukavasti laskea pyydyksen pyörteeseen ja päästää siimaa tuuma tuumalta ja sillalla edestakaisin kävellen pitää sitä heilahtelevassa liikkeessä niin pitkällä kuin siimaa riittää. Siten on siitä saatu monet kauniit kalat. Kalastelen siinä minäkin silloin, tällöin.
En ollut eräänä päivänä oikeastaan aikonut kalastaa ollenkaan ennen kuin vasta illalla iltaperhojen saavuttua.
Lepään ja levätköön koskikin. Korjailen toisen pöydän ääressä pyydyksiäni, kirjoittelen ja käänneskelen raamattua toisen ääressä. Mutta voinhan sentään panna vapani kuntoon siltä varalta, että jos tulisi henki päälle. Henki tulikin pian päälleni. Kun vapa kerran on kunnossa, rulla paikoillaan ja siima pujotettu renkaisiin ja heittosiima solmittu siimaan ja siihen perho, on sitä vaikea päästää kädestään. Vapa on kuin metsäkoira, joka houkuttelee mukaansa ja hyvin usein saakin. Kuinka monta kertaa lankesinkaan ennen koirani kiusaamiseen ja kuinka monta kertaa olenkaan antanut vavan viekoitella! Voinhan mennä sillalle ainakin siksi aikaa, kuin siivoavat huoneeni, sikarinpolttajaksi, ja käyn sitten heti pyhäin kirjain kimppuun, sillä ei sillalta nyt luultavasti kuitenkaan saa.
Astelin laiskasti sillalle. Siinä on se ainainen myllymies, aina sama ja aina uusi, töllistelemässä koskeen ja siihen kaiteen yli sylkemässä. Kun ne näkevät vapaherran tulevan, ilmaantuu niitä siihen useampiakin molemmista myllyistä. Siitäkin syystä minä yleensä karttelen siltaa. Mutta olkoot ne nyt siinä, kun kerran ovat. Vedän siimaa vavan pituuden, lasken vavan viistoon alas kosken yli, päästän perhon irti ja annan sen pudota pyörteeseen silta-arkun viereen; se on nimeltäänCoachman, eli kuski, saanut nimensä keksijänsä, Englannin kuningattaren Viktorian kuskin mukaan, joka heilutti vapaa yhtä hyvin kuin piiskaa. Kuningattaren kuskin perho putoo juuri niin, kuin sen taiteen kaikkien sääntöjen mukaan pitää pudota, keveästi kuin ohdakkeen untuva—kunpa voisikin aina heittää näin ylhäältä, sirottaa perhonsa kuin sormien lomitse. Se pyörähtää härän silmään ja painuu hiukan. Keltainen kuve välähtää vedessä ja suuri kala on kiinni.
Sillalta sitä tietystikään ei voi saada otetuksi ylös eikä ole tarviskaan. Sen alapuolella on hirsistä rakennettu suiste estämässä tukkien ruuhkautumista, ja suisteen päässä on pieni suvanto, syvä hauta, johon uupuvan kalan voi helposti ohjata. Suisteelle vie sillalta mukavat portaat ja laskeun niitä myöten alas. Kala ei vielä ole poistunut pyörteestä. Se tunkee siitä sillan alle, koettaen päästä ylös, mutta veden voima painaa sen takaisin. Olisi sitä parempi kuta kauemmin se pysyisi ylhäällä, uupuakseen pikemmin ja joutuakseen suisteen päähän, josta haavipoika, joka jo on siellä, sen ottaisi. Mutta se näkyykin olevan niitä, jotka eivät antaudu ensi yllätyksessä. Se liikkuu voimakkain töytäyksin edes ja takaisin kovimmassa kuohussa ja asettuu sitten joksikin aikaa keskelle koskea luultavasti jonkin näkymättömän kiven huopeeseen. Sen seisomapaikka on jotenkin suisteen pään tasalla ja kun se sen kerran jättää, ei se enää tule tähän, vaan painuu yhä alemma. Tehköön niinkuin katsoo itselleen edullisimmaksi, minulle on sama, minulla on siimaa tarpeeksi vaikka suvantoon asti.
On kuitenkin selvää, että jos kala menee alas, täytyy minunkin seurata. Se on helpompaa kuin Välisuvannossa, jossa se on mahdotonta. Mutta vaikeuksiahan pitää olla, ne ovat oikeastaan suotaviakin ja tervetulleita, kunhan eivät ole voittamattomia. Olisi päästävä pienen sivuhaaran poikki, joka tulee myllystä. Olen oikeastaan saaressa. Taas kala laskee, mutta pysähtyy. Minun täytyy kai astua veteen, jota siinä on vyötäisiä myöten. Mutta olkoon, ei auta, kala on otettava. Kun haavipoika, joka on tämmöisiin tottunut ja on vikkelätuumainen, huomaa aikeeni, kirmaisee hän sillalle, siitä myllyn alle, jossa on jonkun myllymiehen vene, sysää sen ulos ja tuo sen samassa perä edellä suisteen päähän, josta astun veneeseen ja siirryn myllyväylän yli sen toiselle puolelle.
Tämän touhun aikana kokoontuu yhä enemmän väkeä sillalle. On levinnyt tieto, että herralla on suuri lohi ongessa. Ja antaapa heidän vain kokoontua, saavathan nähdä, kuinka iso kala otetaan oikein kaikkien taiteen sääntöjen mukaan … kertovat siitä sitten kylissään … miksei saisi tyydyttää hiukan turhamaisuuttaankin! Eivätkähän kehuisi suotta.
Rannalla, mukavalla kivettömällä niityllä valtaa minut nyt se miellyttävä turvallisuuden tunne, josta ei koskaan saa nauttia Välisuvannossa. Ei ole enää hätää mitään. Ei ole otvia, ei arkkuja, ei pukkeja eikä pahempia kiviäkään koskessa. Jos kala lähtee alas, pääsen minä mukaan vaikka suvantoon saakka, ja jos se menisi siitäkin alas alimpaan koskeen ja vaikka järveen, pääsen minä veneellä sinnekin.
Se ei ole kaikkein isoimpia kaloja, ehkä neljä-, viisikiloinen, mutta senkokoiset ovatkin sitkeimpiä. Mutta onhan minulla aikaa ja sikarikin on vasta alullaan.
Kala tekee kaikki temput, jotka kuuluvat asiaan välttämättömän vaihteen vuoksi. Se on löytänyt kosken syvimmän paikan, johon kun osuu, se ei siitä hevillä heltiä. Se tonkii siinä puolisen tuntia, aikoen joskus pois, mutta taas palaten siihen takaisin. Ehdin istua ja levätä mukavalla kivellä. Ehdin sytyttää sammuneen sikarin. Ehdin sen taas sauhutessa ihailla ympäristöä ja nauttia luonnosta, josta en nauti juuri muulloin kuin silloin, kun minulla sen helmassa on jotakin muutakin tekemistä kuin siitä nauttimista. Se ei tuossa ehkä ole kaikkien kaunis, mutta se on minun kauniini, kalamiehen kaunis, niinkuin on sulhon kaunis morsiamen aitta, kuinka harmaa ja hatara lieneekin. Siinä on resuinen silta, kaiteet kierot ja lahot. Sillan korvassa on pölyttynyt mylly ja entinen osuusmeijeri, joka on tehnyt vararikon. Myllyn jatkona on sirkkelisahan kenoharjainen suojus, ja sen edessä röykkiöittäin rimoja ja sikinsokin hirsiä ja pärepuita. Sillan yllä roikkuu puhelinlankoja monessa kerroksessa. Kosken toisella puolella on samanlaista kuin toisellakin: on toinen mylly ja toinen entinen vararikon tehnyt kilpaileva meijeri, jossa ei enää vuosikausiin ole valmistettu voita enemmän kuin toisessakaan. On vielä kauppiaan talo ja makasiini ja jokin keskenjäänyt kivijalka. Kaiken tämän taustana on koski, josta ei näe muuta kuin sen syvimmän uoman ja kahden puolen sitä kuivat kivet, ruskean harmaan louhikon ja siellä ylempänä Välisuvannossa ränstyneet arkut ja jonkin maalle nurin niskoin heitetyn ryssäin aikuisen sahapukin, jalat ylös harrottaen kuin kuolleen kangistuneen hevosen. Tämän kaiken keskustana on ryssäin ropottikesänä hävittämä rantametsä, josta hakattiin koivut ja haavat ja hongat ja jätettiin vain jokin karsittu puu ja matala lepikko.
Ja se on kuitenkin minusta kaunista, kalamiehen kaunista, kaikki koskimaailman ihanuus, Imatran ja Vallinkosken veroinen, yhteen koottuna, sillä minulla on taas lohi ongessa eikä ole pelkoa, että se pääsee ja minä saan sen ottaa tuossa tuon riippuoksaisen koivun ja sen vieressä seisovan haavan alla, ainoain, jotka venäläiset säästivät ties mistä strategisista syistä. Siitä minä sen otan saunan perästä, jahka se sinne siirtyy. On laskeutunut taas hiukan, nyt se ottaa siimaa enemmän ja ottakoon vain, ottakoon vain, on sitä tässä antaa, istun tässä vielä.
Mutta mikä kalamiehen ihannepaikka tämä koski mahtoikaan olla silloin, kun se oli koskematon, kun ei ollut siltaa eikä myllyä eikä meijereitä eikä kauppiaita, ja kun vesi vyöryi leveänä vaahtona kaikkien noiden kivien yllä, tulvan aikana yhtenä kuohuna ylhäältä alas ja kuivanakin aikana yhtä mahtava kuin nyt tulvillaan, kaikkine pienine puroineen ja suvantoineen. Jasenkosken kehyksenä rantakorpi, erämaan reuna, tuonnempana hiekkaharjulla ikihongikko ja rannempana riippuoksaista koivikkoa…