Kirkonkellot… huomenkellot!
Sävelet putoavat ilmaan kuin puhtoiset vesipisarat. Kajeassa syysilmassa kantavat ne kauas.
Pilvet hajoavat. Läpi repaleisen harmauden valautuu kankaalle auringon kultaa.
Ne ovat ne tutut kirkonkellot!
Kaarina pysäyttää kyytihevosen, käskee miehen ajaa edellä ja odottaa jonkin matkan päässä. Hetkiseksi hän jää seisomaan kostealle, punertavalle maantielle.
Hänen kasvonsa ovat käyneet entistä kapeammiksi ja ikäänkuin pidentyneet, hän on kalpea, silmien alla siniset varjot.
Kuinka hän on odottanut tätä päivää! Hän ei moneen aikaan ole nukkunut tervettä unta, viime yö kestikievarissa oli miltei uneton ja niin pian kuin päivänvalo alkoi tuntua, hän nousi ja käski valjastaa.
Ja tuossa leikkaa nyt raja metsää ja tekee hampaan taivaanrantaan. Hän näkee nuoren, kosteanvihreän petäjikön, näkee suuren, tutun kiven rehevissä sammaleissaan. Tuo maa tuossa muutaman askeleen päässä on Louhilinnan maata. Hän kysyy itseltään näkeekö unta, vai onko tämä totta. Hän hengittää syvältä — ilma on kirvoittavaa ikäänkuin itse elämää joisi. Kaikki auringon kulta valautuu vihreälle nuorelle metsälle ja hänen kasvoilleen. Kirkonkellot soivat.
Hän astuu kohti kellonsoittoa ja tulee kotitalonsa kamaralle. Hänen sydämensä on hiljaa, hän sulaa aamun raikkaaseen rauhaan.
Oja tuossa on täynnä vettä, nurmi märkää ja vihantaa. Tämä on Louhilinnan maata, se on uskomatonta! Hän on kotona, kotona! Kun silmiä raoittaa, on pään päällä sininen taivas ja hopeahtava nuori petäjikkö ja yltympärillä vilpoiset sammalmättäät. Ja mättäillä on puolanterttuja! Hän ottaa tertun, irroittaa marjat huultensa välissä ja tuntee niiden kirpeän makeuden sekaantuvan vereensä. Ja kaikki tämä on totta!
Hetkisen perästä istuu hän taasen rattailla, matkalla kirkonkylään. Joka mäki on tuttu, joka tienkäänne tuttu, joka vanha asumus on entisestään ränstynyt, joku uusi tullut lisää. Suuri metsä vain on poissa… Kaivolla juottaessa on kolme pientä poikaa: ne puhuvat tuttua, vanhaa kieltä, jota hänkin lapsena puhui. Ääneti istuu Kaarina rattailla, katsellen nuorta mäntymetsää, keltaisia koivuja, punaisia pihlajia ja harmaita ihmisasuntoja, joiden piipuista nousee sauhua. Jota likemmä kirkonkylää tullaan, sitä tutummaksi käy seutu. Vuodet ikäänkuin katoavat väliltä, jonakin hetkenä saattaa tuntua siltä, että hän yhä onkin Louhilinnan tytär, hän on vain ollut matkalla ja palaa kotiin. Mutta sitten hän näkee, että heidän suuri metsänsä on poissa, ja muistaa kaikki tyyni.
Kirkonkylä on jo ihan likellä, kun tiehaarasta verkalleen valuu valtatielle hautaussaatto, kolme hevosta. Ensimmäisessä hevosessa istuu isä ja äiti, äidillä sylissä pieni valkoinen arkku. Isä ajaa hevosta, takana istuu kolme lasta. Isä on tanakka, tasatukka talonpoika, äiti luiseva työihminen, päässä musta silkki. Paljas käsi, joka pitelee pientä arkkua, on suuri, punainen, työssä kovettunut.
Sekin vanha tapa on säilynyt, että matkalla sopii ajaa kuinka hitaasti hyvänsä, mutta kylässä pitää antaa mennä. Hänen kyytimiehensä rempoo ja repii ohjaksia, oikaisee piiskansa suoraksi, saa hevosen kulkuun ja täyttä karkua ajavat he ohi hautaussaaton, ohi kirkkokansan, joka molemmin puolin tietä vaeltaa temppeliä kohti. Kauppiaan portailta karkaa koira haukkumaan. Sehän on se entinen koira, se on nyt niin lihava, että tuskin pääsee liikkumaan, se on jo nilkkukin, mutta yhä uskollinen virassaan.
Kirkonkellot alkavat taasen soida. Ne kumisevat nyt ihan likellä, ensin lyhyempi, valoisa sävel, sitten pitkä, tumma, värisevä sävel, joka ikäänkuin pingoitettua metallikieltä myöten lentää kauas siniseen kirkkauteen.
Minä menen kirkkoon, ajattelee Kaarina. Minä en kymmeneen vuoteen ole ollut kirkossa. Tuossa onkin jo tuttu, haaltunut kirkko. Kuinka se on käynyt pienen näköiseksi. Kuinka minä ikävöin sen urkuja, kuinka minä ikävöin nähdä tuttujen isäntien ja emäntien istuvan totisina penkeissään…
Hän jättää tavaransa kestikievariin ja sekaantuu ihmisjonoon. Hän on liikutuksen vallassa, astuu epätasaisin askelin eikä voi välttää vesilätäkköjä. Jumalanpalvelus ei vielä ole alkanut, kellotapulin portailla istuu miehiä tupakoimassa ja toisia juttelee hevosten luona, jotka ovat kiinnitetyt aitaan. Vanhat vaimot, jotka suuret virsikirjat nenäliinaan käärittyinä katoavat kirkonovesta sisään, ovat niin tutut, että haluttaisi mennä kättelemään jokaista, ja muuatta pientä poikaa, joka pitelee kiinni äitinsä liepeestä, hänen tekisi mieli käydä kiinni leukaan ja kysyä: mikä sinun nimesi on? Poika on kankeissa harmaissa sarkavaatteissa ja uusissa kovissa saappaissa. Hattu menee korvien päälle. Se on pirteä, punaposkinen poika, varmaan ensimmäisissä miesmäisissä vaatteissaan…
Korkean, sammaltuneen kiviaidan takaa nousevat hautausmaan tummat puut. Siellä haudataan paraikaa. Kuuluu yhden äänen veisuuta. Kähisevä, särkynyt ääni kuljettaa katkeamalla eteenpäin surullista, juhlallista ruumisvirttä.
Vastapäätä hautausmaata on entisen pitäjäntuvan viereen kohonnut uusi, suuri rakennus. Siinä odottavat ruumissaatot vuoroaan. Siinä viipyy äänetön ihmisjoukko, jonkun lapsen kädessä räikeitä syyskukkia tai vihanta katajaseppel. Pappi ja lukkari likenevät aina hautausmaan porttia ottaakseen vastaan joka uuden vainajan.
Korkean, kellertävän saraheinän sisästä kohoaa vanhoja peltitauluja ja syksyn punaamia orjantappurapensaita. Suuren poppelin alle on kokoontunut kokonainen läjä lahonneita puuristejä, joiden kirjoituksia ei enää erota. Hautaussaatot suuntaavat kulkunsa kohti uutta hautausmaata, jossa hiekka vajottaa ja hautakummut vielä ovat paljaita ja kolkkoja. Kaarina astelee vanhalle puolelle, missä hänen sukunsa lepää. Hän näkee mustaa kuusiaitaa vastaan vanhimmat haudat, ne, jotka ovat kasvaneet kokonaan pensastojensa peittoon, näkee marmoriset hautapatsaat rautaristikkojensa sisässä ja näkee isänsä ja äitinsä haudan. Kuinka se onkin käynyt tuuheaksi! Villissä ilossa kumpuilevat punaiset, keltaiset, hopeankarvaiset ja vihannat pensaat maasta, tuskin pääsee mustan obeliskin huippu enää näkyviinkään… Itse kiven juurella on sileää vihantaa ja multaan on pistetty kukkasia. Ne ovat ihan tuoreet, vasta tänä aamuna tuodut. Joku siis muistaa hautaa…
Kaarina pusertaa käsiään yhteen ja etsii ulospääsyä sille, mikä täyttää hänen mielensä. Vihdoin puhkeaa hän itkemään. Hän itkee niinkuin itkee ihminen, jonka kyynellähteet kymmenen vuotta ovat olleet seisahduksissa, hän rukoilee niinkuin rukoilee ihminen, jolta rukouksen siunaus kymmenen vuotta on ollut seisahduksissa. Hänen rintaansa repii, hänestä tuntuu, että hänen rikoksensa on suurempi kuin että se voidaan saada anteeksi. Hän on tuomittu, hän on myynyt syntymäkotinsa, hän on pettänyt isänsä haudan. Kuinka hän rohkeneekin tänne tulla…!
Oi isä, huutaa hän ilman ääntä, sinä tiedät, että minä olen tätä kotia rakastanut, sinä olet nähnyt minun elämäni tyhjyyden ja minun ikäväni. Älä minua hylkää, anna minun tuntea, että sinä olet likelläni…
Vähitellen käy hänen tuskansa lievemmäksi. Yhtäkkiä kuulee hän jonkin äänen varovaisesti lausuvan:
— Se on Kaarina neiti!
Mutta hän on niin omissa ajatuksissaan, ettei vielä tajua sen tarkoittavan itseään.
— Se on totisesti Kaarina neiti! toistuu kuiske ja hiekka narahtelee.
Silloin nostaa Kaarina raskasta päätään ja kääntää kasvojaan. Hänen takanaan seisoo kolme vanhaa vaimoa kankeissa, ruskeissa vaatteissa, suuret virsikirjat kierrettyinä nenäliinaan. He ovat miltei kuin pääsiäisaamun naiset, peloissaan ja iloissaan, eivätkä tiedä näkevätkö näyn vaiko elävän ihmisen.
— Se on Kaarina neiti! toistavat he kaikki kolme yhteen ääneen ja yksi kääntyy vielä huutamaan taakseen sitä samaa.
Ja silloin ilmestyy kuolleen saraheinän ja ristien joukosta muitakin, vanhoja miehiä ja vaimoja, jotka kyynelsilmin likenevät ja toistelevat toisilleen:
— Kaarina neiti on tullut kotiin!
* * * * *
Muut ovat menneet kirkkoon, hän ja Heikkilän emäntä, Joilin äiti, istuvat hautausmaan kiviaidalla, siinä missä se on matalimmallaan. Kuinka vanhaksi se muhkea Heikkilän emäntä on käynyt! Hampaat ovat pudonneet suusta, suu painunut sisään, huulet kuihtuneet sinisiksi ja leuka kärjistynyt teräväksi. Kovasti on elämä häntä näinä kymmenenä vuonna pidellyt. Hän itkee ja hän kertoo. Kaarina saa kuulla sekä sellaista, jota jo tietää, että sellaista jota ei vielä tunne.
Onnettomuudet heikkiläisille alkoivat kyllä silloin kun Joili maanviljelyskouluun joutui, sillä siellä hän rupesi maatyöntekoa vihaamaan. Mutta mitä se oli sen rinnalla mikä tuli, kun tukkityöt alkoivat! Silloin vieraantuivat kaikki miehet maatyöstä, Heikkiläkin, vanha mies, rupesi juomaan ja seurustelemaan kaikenlaisten tyttöjen kanssa. Lapset läksivät kaupunkiin, torppa jäi emännän ja vaarin varaan. Ei saa työväkeä mistään, sellaisia palkkoja ei voi maksaa mitä ne vaatii ja jos ne sitten edes tekisivät työtä, mutta se ei enää, tämä nykyajan kansa, osaa tehdä työtä!… Kaksi vuotta sitten kävi lisäksi niin, että vaari sai halvauksen. Ruokapöydässä hänen kädestään äkkiä putosi lusikka ja siihen kangistui koko ihminen ja sitten oli viikkokausia puhumattomana. Onhan nyt niin paljon parempi, että ajattelee ja puhuu, mutta ei pääse mihinkään liikkumaan eikä työnteosta ole puhettakaan. Hänet piti jo kerran lähetettämän vaivaistaloon…
— Ei, ei, ei! keskeyttää Kaarina vanhan vaimon keskellä kertomusta ja hänen kasvonsa ikäänkuin luutuvat tuskaan. — Vaari, sellainen työmies vaivaistaloon… ei, ei, ei!
Niin, eihän muuten, mutta kun hoitaminen tahtoi käydä niin raskaaksi. Eikä leipäkään olisi riittänyt ja vanhan miehen olisi sentään pitänyt saada tupakkaakin… Ei vaarin kanssa toki mitään riitaa ole ollut. Se on sellainen ratto talossa, se on aina niin tyytyväinen, ei se valita eikä se tule kärsimättömäksi. Ja se on oikein turva se vaari, vaikkei liikkumaankaan pääse. Ukko pelkää sitä, ei uskalla niin juoda, ja vaari komentaa hänet työhönkin kun hän kotiin tulee.
Kaarinan kasvot kuumenevat ja hän päättää, että vaikkei hänellä enää olisi mitään muuta tekemistä maailmassa, niin siitä hänen on pitäminen huolta, että vaarilla on lämmintä ja hoitoa ja yllin kyllin tupakkaa ja joku joka lukee ääneen postillasta. Vaari osaa sen ulkoa, mutta hän haluaa kuitenkin aina kuulla siitä. Niin se oli silloin kymmenen vuotta sitten ja niin se varmaan on yhä vieläkin.
Joilin nimeä mainitessa käy Kaarina tarkkaavaiseksi. Joili on taasen täällä, tietää äiti. Jumalanpalveluksen jälkeen on kokous tuolla pitäjäntuvalla, palvelijoiden kokous. Että kuinka lapsi voikaan niin vieraantua omaisistaan! Ei hän tule tervehtimään, ei vaariakaan, jonka niin on tehnyt mieli häntä nähdä. Eikä välitä omasta äidistään, ei niin paljon, että olisi kirjeen kirjoittanut tai kahvinaulan lähettänyt tai… ei niin mitään…
Kaarina lupaa vielä illalla käydä Heikkilässä eikä emännällä enää ole aikaa ajatella kirkkoon menoa edes kuulutusten ajaksi. Hän rientää rientämällä kotiin. Mutta Kaarinan mieleen jää: Joili on täällä, minun täytyy saada tavata Joilia, minä tahdon kerrankin katsoa silmästä silmään ja kysyä miksi hän minua vainoo. Minä tahdon kerrankin sanoa hänelle, etten yksinäni ole syyllinen — hän on syyllinen hänkin! Tyytymättömyyden henki, työnteon vihaaminen työväessä alkoi ennenkuin talo myytiin, se alkoi talvella, heti kun isä oli mennyt pois. Enkö minä tehnyt kaikkea tyydyttääkseni meidän väkeä?… Heidän vuoteensa olivat yhtä hyvät kuin minun vuoteeni, he söivät samaa ruokaa… Jota enemmän minä osoitin hyvää tahtoa, sitä katkerampia kasvoja näin ympärilläni. Tämän kaiken tahdon minä sanoa Joilille ja hänen pitää vastata mitä hän vielä minulta tahtoo…
Mutta mistä saa hän Joilin käsiinsä? Mennäkö kokoushuoneeseen ja pyytää saada häntä puhutella…? Hiljaa ajaa Kaarina ylös mäkeä kyytirattaillaan. Uuden pitäjäntuparakennuksen valkoinen katonharja jo näkyy eikä hän saa päätöstä tehdyksi. Silloin alkaa hän kuulla jotakin outoa ääntä, on kuin hiekkakuormia kaadettaisiin korkeilta rattailta. Ääni käy yhä kuuluvammaksi, vuoroin hiljeten, vuoroin paisuen. Kunhan ei se olisi ihmisääntä… joukko ihmisiä, jotka puhuvat yhtaikaa. Joku mies tulee vastaan, kasvot kiihtyneinä. Tulee toinen, tulee useita. Samassa pongahtaa äskeinen ääni meluksi, jossa kymmenet ihmiskurkut yhtaikaa huutavat ja jotkut yksityiset äänet raivossa kuuluvat yli muiden. Ovi pamahtaa auki ja suuri ihmismassa vyöryy ulos. He tulevat toinen toisessa kiinni, nyrkit pystyssä, verestävin silmin, lakki takaraivolla. He tuuppivat ja he kiskovat toisiaan, he syleilevät toisiaan vimmatuin, rautaisin kourin, heidän vihansa puuskuu jotakin vastaan, joka on keskellä joukkoa. Kun he sen tapaavat, silpovat he sen palasiksi…! Siltapalkit tömisevät, naisia pakenee, joku mies viskautuu erilleen eteenpäin vyöryvästä ihmismöhkäleestä, menee nurin, kiroaa, nousee ja ryntää takaisin joukkoon. Nurin närin, hurjassa sekamelskassa vierii joukko alas portaita.
— Alas porvari…!
— Se on ostettu…! Ottakaa kiinni… Alas!
— Toverit… veljet! Te olette eksyksissä… Kuulkaa… antakaa minun…
— Suu kiinni! Alas!… Tukkikaa siltä suu!
— Se on ostettu…
— Vai sinä saatanan porvari tulet…
— Alas!
Kaarina tietää näkemättäkin, että Joili on rähisevän joukon keskuksena. "Toverit… veljet…" ne sanat lausuttiin Joilin äänellä, ne tulivat käheinä vaivaantuneesta rinnasta… Tappelevan ihmisjoukon keskeltä nousee voimakas pää, nuoret kasvot loistavat vahanvärisinä auringossa, silmät leimuavat syvien varjojen sisästä yli päiden ja vaivaantunut ääni korottautuu, mutta sammuu samassa rähinään. Nyrkit heiluvat ja puukot välkkyvät puhujan ympärillä. Vielä kerran kohoaa pää, käsi pyyhkii hikeä otsalta, mutta vaipuu samassa ja häviää humalaisten painiin…
Äkkiä hiljenee joukko, humalaiset väistyvät ja jäävät tylsin, ihmettelevin silmin tuijottamaan kuin aaveeseen.
Hautausmaan portilta päin tulee hoikka, mustapukuinen nainen. Hän ei puhu mitään, nostaa vain tyynesti kättään ja katsoo suurin, lempein silmin. "Se on nyt se Kaarina neiti", kuiskataan joukossa. Ja ennenpitkää on koko rähisevä kokousväki hajalla, ja Joili ja Kaarina seisovat kahden.
Joili ei ensi hetkessä häntä tunne, hän heilauttaa hiuksia kasvoiltaan ja sivelee otsaansa. Sitten hänen huulensa värähtävät, silmät loistavat kosteina hellyyttä, ja hänen suunsa avautuu sanomaan jotakin hyvää ja onnellista, onnellisempaa kuin milloinkaan…
— Joili! kuiskaa Kaarina, sydän sulana, huulet väristen. — Tule… mennään!
Silloin nousee Joilin pää, harmahtavat hiukset heilahtavat ja kasvoihin tulee katkera ilme…
Kaarina ojentaa hätäyksissään käsiään ikäänkuin pidättääkseen pakenevaa.
— Mutta te ette voi täällä mitään, minun pitää saada puhua kanssanne, ne ovat humalassa… Omaisenne teitä…
Joili naurahtaa ja sanoo hampaittensa välistä:
— Minulla ei ole mitään omaisia. Minulla ei ole mitään muuta kuin aatteeni.
Hän lausuu viime sanan riemulla ikäänkuin siinä taas olisi löytänyt oman kadotetun itsensä ja pitelisi siitä kiinni kynsin hampain, ettei se pääsisi menemään.
— Mutta nämä ovat humalassa, ne voivat repiä teidät palasiksi.
— Entä jos repivätkin! Minä en sääli elämääni. Armollinen rouva voi rauhassa jatkaa matkaansa. Nämä ovat minun omaisiani, he saavat mielellään repiä minut kappaleiksi. Mutta teikäläisten avusta en minä huoli!
Sanat vinkuvat Kaarinan korvissa. Kaikki menee häneltä. Ei ole enää ketään maan päällä…
Mutta Joili ei armahda, Joili nostaa ylpeästi päätään ja lähtee. Kaarina tuntee, että hän nyt menee iäksi, hän ei häntä koskaan enää näe, hän ei palaa, jos hän häntä kutsuisikin.
Kaarinan sydämessä itkee ja hänen silmissään hyppii punaisia kieliä. Joili meni! Tämä ei käy, hänen täytyy koota tahtonsa. Ja hän tähtää katseensa eteensä ja näkee häikäisevän auringon, kullatun ristin hautausmaan portinpylvään päässä sekä jossakin kylällä kiiluvan ikkunanruudun. Aurinko laskee…
Häntä väsyttää… minne hän nyt menee? Hänellä ei ole ketään, ei ole mitään omaa. Hautausmaa on! Mutta rattaat ovat häntä vastassa tiellä ja kuin unessa hän nousee niihin. Hänen tunteensa on nyt kuollut, hän ei kärsi, hän ei iloitse, hän ei tunne mitään. Hän tietää, että ikävöidyt seudut paraikaa kulkevat hänen silmiensä ohitse. Mutta hän ei iloitse eikä hänellä ole yhtään kyyneltä.
Joili palaa hänen silmiensä eteen. Joili oli käynyt harmaahapsiseksi, Joilin aatetoverit olivat hänet hylänneet! Joili aukaisi sulun — virta ei enää ole Joilin hallittavissa! Joili sytytti tulen — Joili ei enää voi pitää tulta kurissa. Joilin omat olivat nyrkit pystyssä häntä vastassa.
Mutta Kaarina ei tunne sääliä, Kaarinalla ei ole kyyneliä. Lasittuneen silmän läpi näkee hän tutut tienkäänteet, näkee vaivaiset, runnellut maat, näkee isän vainiot pajupensaan vallassa, näkee kantoja siinä missä muinoin oli ylpeä metsä. Jahka tie nyt kääntyy, tulee näkyviin talo…
Hänen lapsuutensa koti, hänen isänsä koti, hänen kaadettujen puidensa koti, hänen tuskiensa ja hänen onnensa koti — tänne hänen sielunsa on ikävöinyt ja tässä hän nyt istuu kuin kuollut! Kuinka ihminen voikaan olla aivan tunteeton, ja samalla kuitenkin elää? Kaikki hän tarkalleen muistaa, kaikki hän tietää. Täällä avautuivat hänen ja isän eteen suorat, vasta-aukaistut ojat, isän rinnalla astellen hän täällä hengitti keväisen maan hajua… Mahtavatko puut talvella elää tällaista elämää, kun niissä kaikki on seisahduksissa ja oksien ympärille on jäätynyt kiiltävä kuori? Kuin jääkalvon läpi näkee hän rakennusryhmän, katon katon vieressä ja ylempänä päärakennuksen pilarikkoineen. Päärakennus on haaltunut värittömäksi ja sen takaa on hävinnyt puunlatvojen seppel. Joku yksinäinen latva vain nousee katon takaa. Hän ei sure tuon latvan yksinäisyyttä.
Yksinäisiä on niin paljon maan päällä.
Kotipellolla palaa tuli ja liikkuu ihmisolentoja. Hänen tylsä silmänsä pysähtyy keltaiseen liekkiin, joka tyynenä nousee taivasta vastaan. Ihmiset sen ympärillä liikkuvat kuin haamut. Ne kyykistyvät ja ottavat jotakin maasta. Aarteitako ne etsivät? Siellä on mies… pari naista… lapsia. Kylmä taivas tapaa keltaisen, viluisen metsänlaidan. Järvi näkyy, ennen ei sitä näkynyt. Uudessa rakennuksessa ovat ovet ja ikkunat yhä mustina, tyhjinä aukkoina. Se on kaameaa, mutta Kaarina ei sitä kauhistu. Elämässä on niin paljon kaameaa.
Mies kotipellolla oikaisee äkkiä selkänsä suoraksi, viskaa vihannan sylyksen käsistään, hyppää aidalle, hyppää yli aidan, seisahtuu hetkiseksi keskelle tietä, alkaa sitten tulla vastaan päin, ottaa lakin päästään ja huutaa:
— Tervetuloa!
Se on Pöyry, jalassa pitkävartiset saappaat, yllä harmaa sarkatakki.Mikä terve, raikas ääni sillä miehellä on!
— Me jo pelättiin, ettei rouva tulekaan. Me odotettiin silloin huutokaupan aikaan, niinkuin puhe oli.
Isäntä käy hänen käsivarteensa auttaakseen häntä rattailta. Se on luja kouraus, oikein se koskee ja oikein siihen täytyy herätä. Kaarina rientää selittämään, ettei silloin sopinut tulla ja kysyy kuulumisia. Pöyry kertoo ensi työkseen miksi he näin sapattia rikkovat. On ollut niin kiire, ettei ole ehditty nyhtää hernettä ja tänä yönä tulee varmasti halla ja pitäisi korjata pois… Hänellä on täällä näin pieniä apulaisia, ne ovat ihan orpolapsia, hän teki tuohon tulen, että saavat lämmitellä. Kun ei täällä tahdo saada työväkeä, ei hinnalla millään…
Kaarinan silmät seuraavat lapsia, jotka suurten ihmisten risaisissa vaatteissa hääräävät pellolla. Vai ovat ne orpoja!
Hänessä alkaa ihmeellisesti kirvellä. Kyyneleet nousevat rintaan. Kuinka likeisiä nuo lapset hänelle ovatkaan! Niitä ei omista kukaan, ne ovat hylättyjä, ne ovat hänen! Kaikki mikä on orpoa ja hylättyä on hänen omaansa, jota orvompaa sitä enemmän hänen omaansa!
Isäntä on hyvän aikaa vaieten astunut hänen rinnallaan.
— No, virkkaa hän äkkiä terveellä äänellään, joka vaikuttaa ikäänkuin käsivarteen tartuttaisiin ja nostettaisiin pystyyn, — mistäs rouva nyt tahtoisi sitä omaa maata?
Kaarina herää selkoisen selväksi, muistaa että hän on uuden elämän kynnyksellä, muistaa että häntä odottaa työ ja kuivaa kiireesti kyyneleensä.
— Mistä isäntä sitten antaisi minulle maata? sanoo hän samaan terveeseen ääneen kuin isäntä.
Silloin isäntä selittämään kuinka hän on ajatellut. Jos rouva ottaisi Heikkilän niemen. Se on kaunis paikka ja siinä ovat puutkin säilyneet — vaari ja emäntä ovat niitä oikein kynsin hampain varjelleet! Sillä niemellä on niin paljon peltoa kuin rouva tarvitsisi — vai kuinka paljon karjaa rouva oikeastaan tahtoisi pitää?… Kolme, neljä lehmää ja hevosen, kai. No, sen verran siihen jäisikin peltoa, kun kartano ottaisi haltuunsa ne maat, jotka liittyvät kartanon viljelyksiin.
— Ei rouva nyt pelästy… tällaisessa kunnossa täällä portit nyt ovat… ja kaikki muu kanssa. Puistoa ovat pitäneet vasikkahakana ja siihen aikaan kun talo oli yhtiöllä, olivat kaataneet polttopuuta mistä likimpää vain saivat. Entinen isäntä asuu vielä tuossa, jota sanotaan uudeksi rakennukseksi. Hänellä on tänään jäähyväiskestit, ne ovat hänen vieraitaan, joita tuolla tulee. Navetta meillä alkaa olla kunnossa.
Hän selittää, mistä on ostanut lehmiä ja mistä aikoo mennä ostamaan lisää. Vähän neljättäkymmentä lehmää tuli talosta — niin vähään ne olivat lehmät päästäneet häviämään! Omia lehmiä hänellä oli vain viisitoista. Mutta ne ovat hyviä lehmiä! Se on vielä vähän tyhjän näköinen tämä navetta, ja karjakin on kirjavaa, mutta muutaman vuoden perästä!
Tuttu, hikevä, tervanhajuinen ilma tulee ovesta vastaan. Seinät hohtavat valkaistuina, uusista suurennetuista ikkunoista loistaa kelmeä iltataivas. Molemmin puolin pitkää pöytää nousevat, laskevat sarvekkaat päät, suuret, kiiluvat silmät tuijottavat herkeämättä eteensä ja pitkät, liukkaat kielet vievät ahneesti suuhun tuoreita heiniä. Navettatytöt liikkuvat vaaleissa kesävaatteissaan ja keskellä pöytää kävelee pieni poika.
— Onko emäntä täällä? huutaa isäntä ovelta.
Silloin lähtee pieni poika juoksemaan isää vastaan ja äiti nostaa päätään vasikkakarsinasta.
Hän on sinikirjavassa pumpulipuvussa, heleäraitainen esiliina vyöllä. Hän on nuori, puhdasihoinen, vaaleatukkainen nainen. Hän likenee ujona, ojentaa lämpöisen, vastakuivatun kätensä ja toivottaa vieraan tervetulleeksi. Pieni poika kumartaa, vastaa reippaasti, että hänen nimensä on Pekka Pöyry ja pakenee sitten äitinsä helmoihin. Äiti silittää hänen päätään ja seuraa hymy kasvoilla isän kertomusta.
Isä selittää navetan sisustusta, miksi hän panetti sementtipermannon ja kuinka hän sekoituksen teki. Tällainen sulkulaitos, joka estää lehmiä pääsemästä kaukaloilleen paitsi ruoka-aikoina, on erinomainen laitos. Vesijohto on niinikään valmis. Sitten esittää isäntä lehmät. Kun hän tulee niiden viidentoista luo, jotka ovat hänen entisestä kodistaan, alkavat hänen silmänsä loistaa. Hän tietää täsmälleen jok'ikisen tarinan. Tämän hän osti niiltä ja niiltä markkinoilta. Se oli laiha ja takkuinen ja halvalla hän sen sai, mutta sillä oli jo silloin mainiot merkit. Tällaisia maitosuonia ei paljon olekaan, ne ovat niin täynnä mutkia ja mukuroita…! Ja isäntä silittelee ja taputtelee lehmien selkiä ja ottaa tuontuostakin koko suuren turvan kämmeniensä väliin. Lehmät katsovat häneen suurin, kostein silmin ja päästävät sieraimistaan lämpöisen henkäyksen.
Täältä, ajattelee Kaarina, täältä leviää uusi elämä hävitetyille maille. Tuo päivettynyt työkourainen mies ja tuo terve vaalea nainen ne ne rakentavat uudelleen sen mikä kymmenessä vuodessa on mennyt raunioiksi. Ja pieni Pekka jatkaa isänsä ja äitinsä työtä. Kaarinan sydän on niin tulvillaan hellyyttä, kiitollisuutta ja hartautta, ettei hän saa sanaa suustaan. Hän vain nielee kyyneliä ja koettaa seurata isännän kertomusta. Isäntä viittaa kauas tuleviin aikoihin, niihin, jolloin ei täällä ole laiskaa, saamatonta torpparilaumaa, vaan vapaita, itsenäisiä, uuraita pikkuviljelijöitä. Ja osuusmeijerit ja osuuskassat ja uusimmat koneet ja… ja työ on ilo… Kaarinan huulet värisevät ja silmät kiiltävät kyynelissä, kun hän isäntää katselee. Kaunis on eheä ihminen, ihminen joka tietää tehtävänsä ja joka elää kokonaan siinä!
He tulevat päärakennukseen. Huoneet siellä ovat muuttuneet ihan tuntemattomiksi. Niitä on jaettu kahtia ja varustettu hellauuneilla, seiniä on päällystetty räikeäkukkaisella tapetilla ja sanomalehtipaperilla. Permannot ovat kuluneet ja uunien edestä palaneet mustille refille. Ruutuja on paikattu vihreähtävällä, halvalla lasilla.
Ja Kaarina hypittää polvillaan isäntäväen lapsia, hän antaa heille makeisia ja tutustuu heidän kissaansa ja koiraansa. Vihdoin hän kiertää rakennuksen kulman ja tulee puistoon. Hän astelee polkuja, joita niin monta kertaa on astellut ja seisahtuu paikoille, joilla niin monta kertaa on viipynyt.
Kukkulat ovat tasaantuneet näkymättömiin, hiekkakäytävät kasvaneet umpeen, suuret havupuut ovat poissa, huvihuone ja koko sen pimento hävinnyt. Kaikki on aukeaa, paljastettua, kylä näkyy säleaidan takaa, joka on kaatunut. Joku yksinäinen lehtipuu on ikäänkuin vahingossa jäänyt paikoilleen.
Vain järvi on entisellään. Kiiluen ja liikkumatonna uinuu se kelmeässä illassa, viihdytellen sylissään keltaisia rantoja. Hienona sauhuna leijaa auringon jättämä lämpö veden pinnalla. Pois se pakenee niinkuin pakenevat päivät, yöt, unelmat ja vihdoin koko elämä…
Hämärtää jo…
Mikä melu särkeekään pyhäillan hiljaisuuden?
Herra-vainajan uudessa rakennuksessa on tanssit, vieraita on tuotu kaupungista asti, jäähyväisiä juodaan ja tanssitaan.
Alakerran ikkunat ovat tulvillaan tahmeaa, savunsekaista valoa. Piano rämisee. Suuressa salissa sulloutuvat parit toisiaan vastaan. Portaille tulla hoippuu miehiä lakitta päin, käsivarret kaulatusten. He menevät rantaan päin, kompastuvat, kiroavat. Joku nainen kirkaisee kuin hädässä, mutta nauraa samassa. Portaille tulee tanssivia vilvoittelemaan, tuoden mukanaan parfymien, tupakan ja punssin sekaisen hajun. Siltapalkit tömisevät, nauru rämisee, soittokone parkuu…
Äkkiä särkyy sävel ja tukahtuu nauru…
Pimeä, oveton, ikkunaton yläkerta on alkanut elää. Siellä jyskää. Joku kulkee siellä raskain, harvoin askelin. Outo kulkija lähtee puistonpuoleisesta kulmasta ja tulee järven puolelle, siihen suureen kulmakamariin, joka on salin päällä. Juuri siihen hän pysähtyy, missä ikkunat avautuvat järvelle, ja jää katsomaan ulos.
Jyske alakerrassa loppuu. Kaikki vaikenee. Tuijottavat katseet kääntyvät portaisiin, jotka johtavat yläkertaan. Siellä ei ole käyty vuosikausiin, vuotava katto on mädännyttänyt tikapuut niin, että ne tuskin kissaa kestävät. Niiden päästä ammottaa musta oviaukko.
— Herra-vainaja! kuiskaa alhaalla joku punapukuinen tyttö, kasvot valkoisina.
— Minä näin viime yönä unissani herra-vainajan! kuiskaa vastaanHintsan Janne ja hänen silmänsä verestävät.
Kalpeana, kyyneleettömänä seisoo Kaarina aitaa vastaan.
— Tähän se loppuukin! kuuluu isännän terve ääni hänen rinnaltaan. —Ensimmäiseksi päiväksi on näiden määrä olla poissa.
Isäntä on vieraansa kanssa lähdössä Heikkilään. Eivät he siellä tänään paljon voi nähdä, mutta menevät huomenna uudestaan.
Kaarina ei ole malttanut odottaa, hänen täytyy jo heti saada suunnilleen tietää, mikä hänen palstansa tulee olemaan! Ja kirkkaan hämärässä illassa mittaavat he peltoja, tekevät suunnitelmia ja vetävät rajoja, kunnes Heikkilän lapset keksivät heidät ja vievät sanan sisään. Silloin karkaa emäntä hikisenä heitä huutelemaan ja Kaarina juoksee avosylin häntä vastaan ja siinä on iloa ja itkuakin.
— Emäntä kulta, selittää Kaarina, minä ostan Heikkilän ja me pidämme sitä yhdessä ja se on meidän yhteinen kotimme!
He tulevat tupaan, jossa takkavalkea räiskii, jossa lapsenlapset leikkivät ja vaari odottaa, paita puhtoisena, kädet rinnalla ristissä.
Kuinka kirkas onkaan vaarin korkea otsa, kuinka kunnianarvoinen hänen hiustensa lumi, kuinka tyynet hänen kasvonsa ja kuinka hyvä hänen katseensa! Kaarina istuutuu vuoteen laidalle ja pitelee hänen kättään kädessään.
* * * * *
Myöhemmin lähtee hän yksinään ulos. Häntä vetää puiden alle, hänen täytyy tähän kaikkeen tutustua. Ja jo huomenna tehdään kauppakirja!
Puut seisovat liikkumattomina, hallassa väristen. Taivaalta hehkuu sinertävää hohdetta, tähdet tuikkivat viluissaan. Mäen alta, valkoisten koivujen lomitse kiiltää väreetön järvi, kalvossaan nukkuvat rannat ja taivaan vilkuttavat valot. Metsän laidalla loistaa kuu.
Kaarina kävelee henkeä pidätellen. Hiljaisuus on niin syvä, että rapina kuuluu kun lehti putoaa puusta. Maidon valkoisena on rannan hiekka, yksityiset jyväset kimmeltelevät ja välkkyvät. Kuusta valuu häikäisevä valotie yli järven, rantaan asti.
Kaarina seisoo suuren koivun alla. Tuntuu niin kotoiselta.
Tämä maa tulee minun omakseni, puhelee hän itsekseen, jo huomenna on se minun omani eikä kukaan voi sitä minulta ottaa…
Ja hän panee kätensä koivun ympäri ja viipyy siinä äänettömässä hartaudessa.