No uskoivathan suuret veljet tämän ihmeen. Mutta kun äiti joutui heidän luokseen, niin silloin tuli kysymys juhannuskoivuista. Lauri veitikka äidilleen selvittää, että tuolla isä on metsässä, vaan jos ei löytäne sieltä sopivia koivuja. Äiti heitä pyytelemään:
— Menkää nyt hänen avukseen. Jo tämän työn saapi tänä päivänä lopettaa, juhannus on jo alkanut.
Sukkelaan pojat juhannuskoivuja löysivät. Ei Yrjö itse vielä kunnolla alkuun ennättänyt, kun pojilla oli jo suuret kantamukset kauniita nuoria koivuja kaadettuna.
Mutta metsäherra oli sukkelampi. Kun he metsänrannaksessa hankkiutuvat koivukantamuksineen kotiin lähtemään, niin eikös metsäherra jo tulla viipota polkua alas heidän luokseen. Kainalossa heilahtelee hänellä suuri kasvisäiliö, siihen hän tämän tästä sieppaa tiepuolesta jonkun mielestään harvinaisemman kukan ja taas lähtee juoksujalkaa alas painamaan. Aliina emäntä siunailee, kun näin piti käydä, ei edes ketään kotona ollut vierasta vastaanottamassa.
— Olipahan tuolla, vai ei ollut! Eikös vanha Iikka Penttinen, maan mainio rakennusmies, muka kelpaisi tällaista vierasta vastaanottamaan. Kaikki siellä jo katseltiin, uudet rakennukset ja liput ja muut komeudet.
— Kun ei ennätetty edes näitä juhannuskoivuja tuoda.
— Juhannuskoivuja? Eikös siellä vielä ollutkaan juhannuskoivuja? Olipas kumma, kun en tuota puutetta huomannut!
Niin oli metsäherrakin, ei hän kaikkia pikku asioita ehtinyt huomaamaan. Mutta nyt hän alkaa elohopean tavoin touhuta ja pyörähdellä. Äidin pienet kirkassilmät saavat jokainen tulijaisensa, sievän makeispussosen. Yksi pussonen jää jälelle ja tätä metsäherra ihmeissään riiputtaa:
— Mitenkäs tämä nyt näin kävi, missäs neljäs on?
Osasi tuo veitikka, Aliina emännälle hän silmää iskee ja naureskelee:
— Vai on se vielä tulematta ja minä jo varasin näitä neljä pussosta, kun ei milloinkaan tiedä mitä täällä Louhivaaran salolla ihmeitä tapahtuu.
Aliina emäntä punastuu korviaan myöten:
— Jos jääneekin se ihme jo tapahtumatta.
— Eihän nyt vielä niin. On täällä näkyy taas uusia vilja-aloja avautunut, vielä täällä lisäperhettä elää. Tämä Lauri on mahtava mies uusia ojituksia raivaamaan, ja nyt kun on Johannes poikakin jo kotona. Komea poika, vai mitä sanot, Yrjö? Eikös kasvattaneet siellä koulussa ujosta Johanneksesta oikeata miestä, kaikin puolin täysimittaista?
— Ka mikäs siinä, myönnyttelee Yrjö mielissään, kun lempipoikaansa kehutaan. — Hyvän kasvattivat koulussa miehen ja hyvä on tämä kotona kasvanutkin. Hyvät on meillä pojat, näkisitpä, metsäherra, kun nämä yhtenä kantoa vääntävät.
— Arvaanhan minä miten ne vääntävät, väkevät karhut. Jo jäit sinä Yrjö nyt joutilaaksi, patriarkka sinusta tehdään, Louhivaaran salojen tietoviisas patriarkka. Ja minä tulen tänne myös, Louhivaaran metsien erakoksi minä rupean. On tuolla Louhijärven takana minulla jo erakkomajan paikka katsottuna.
— Mitä nyt metsäherra sellaista, hymyilee Aliina emäntä. — Naimisiin metsäherran pitää nyt mennä, kun meistäkin jo huolenpito vähenee.
Metsäherra on piintynyt vanhapoika, hän vain kädellään huitaisee, kun rehevä Aliina emäntä hänelle naimisiin menoa ehdottelee.
— Ei minusta enää sellaisiin! Tässä on elämäntyötä minun osalleni tarpeeksi, kun olen nämä Louhivaaran asiat järjestykseen saanut, tällaisen tärkeän rajapaikan pysyvillä eläjillä varustanut.
Hän tiepuolesta jotakin noukkaisee, sen säiliöönsä tunkee. Näytti sitten unohtamansa asian muistavan, sormiaan näpsäyttää ja intoilee:
— Yhden asian minä vielä järjestän ennen erakoksi rupeamistani, ruunun maantien tänne Louhivaaraan hommaan.
Se oli suuri ajatus, louhivaaralaisten ikuinen unelma, ja nyt metsäherra uhkasi tämänkin unelman toteuttaa. Vaikea on sitä uskoa, mutta metsäherra sormiaan taasen näpsäyttää:
— Uskokaa minua, maantie tulee! Pitää vain asia panna oikealla tavalla alkuun ja minä olen jo keksinyt oman juoneni. Sotalaitos on asialle suopea, nähkääs, tämmöiselle tärkeälle rajaperukalle pitää olla edes yksi kunnon tie olemassa ja se tie rakennetaan Louhivaaraan. Olen jo asiasta puhunut muutamille suurille herroille ja saattepa nähdä, niiden herrojen mahti on meidän puolella. Maantie tulee. Tulisi vaikka rautatie, mutta siitä me emme välitä!
— Ei ei missään nimessä rautatietä Louhivaaraan, itse rautatiensä ja muut rautaheponsa pitänevät!-hätäilee Yrjö, joka on ihmetellen kuunnellut metsäherran ovelia suunnitelmia ja nyt yhtäkkiä säikähtää, että jos tuo mahtaja vielä rautatienkin tänne rakentaa hänen rauhaansa häiritsemään.
Mutta metsäherra toistamiseen vakuuttaa, että saivat pitää rautatiensä, ei hänkään mokomasta välittänyt. Louhivaaran patriarkka ja Louhivaaran erakko halusivat elää rauhassa ja rauha häviäisi, jos rautatie rakennettaisiin. Mutta maantie oli tuiki tarpeellinen.
Syvää kiitollisuutta Louhivaaran eläjät tuntevat, kun metsäherra näin heidän hyväänsä huolehtii. Jos lie välistä vähän liioitellut, runoa rakentanut, niin hyvä tarkoitus aina pohjalla piili. Ei oisi voinut tulla mieluisampaa juhannusvierasta kuin metsäherra oli.
Kun juhannuskylpy oli kylvetty, niin hankkiutuvat rakennusmiehet pellon pientareelle juhannuskokkoa laittamaan. Aliina emäntä ja palvelustyttö ovat illallisen laittamispuuhissa.
Metsäherra myös juhannuskokon rakentamista touhuaa, Yrjö yksinään pihamaalla astelee. Mitä hän siinä miettinee vai jos ei liene mitään erikoista mietiskellyt. Välistä hän pysähtyy ja antaa katseensa kaukana harhailla. Oli hänellä näköalaa joka suunnalle: kaukana lounaassa Koitereen kauniit vedet kangastelevat, toisaalta rajavaaroja siintelee tuolta sivulta Louhijärvi metsän kohdusta tyynenä päilyy, niin päilyy sieltä kuin metsien jumalan silmä, hyvänä ja lempeänä hänelle hymyilee. Kaunis oli tämä hänen Louhivaaransa kesäisenä iltana.
Mutta kukapa tuolta kyliltä tuovaa tietä myöten astelee? Kuka lienee kumaraan painunut kulkija, pitkä viitta on hänen yllään ja pitkä sauva kädessään. Kookas mies näyttää kulkija olevan, mutta niin on vartensa kumaraan painunut, mikä raskas elämäntaakka lienee hartiansa noin koukistanut.
Jo kulkija pihamaalle ennättää, jo silloin Yrjö hänet tunsi. Hyvin tunsi, vaikka ei silmiään uskoa mielinyt: Ilja Huurinainen on kulkija, mutta jo on Ilja mennyttä miestä, entinen komea Ilja Huurinainen. Varjo vain on entisestään, epävarma ja horjahteleva on raskas käyntinsä, pitkää sauvaa pitelevä käsi tutisee ja likaisen valkoinen on partansa, pitkä ja takkuinen partansa.
— Hyvää jumalan rauhaa taloon toivotan! tervehtää Ilja ja syvään kumartaen silmänsä ristii.
— Hyvää jumalan rauhaa itsellesi!
Kulkijan luo Yrjö astelee, häntä kädestä tervehtämään.
— Väsynyt lienet kulkemisesta, vanha ystävä. Levähtänet täällä, juhannusillan luonamme viivähtänet.
— Ei ole paljon aikaa kulkijalla viivähtää. On minulla edessä pitkä matka ja luetut jo eloni päivät lienevät.
Niin Ilja kertoo, että on hän monasteriin matkalla, kaukaiseen Valamon monasteriin, joka on suuren Laatokan meren keskellä.
— Toivioretkelle lähdin, huoahtaa hän. — Sinä kerran siitä minulle haastelit, kerroit unessa toivioretkellä kulkeneesi, niin siitä lähtien on tämä asia monasti mieleeni tullut. Vastamäkeä on siitä lähtien ollut elämässäni paljon, mutta sinä näyt hyvin täällä menestyvän.
— Jumala on työtäni siunannut.
— Lienet sen hyvin ansainnut, lienet paljon jumalan siunaustaansainnut. Väkevä olet sinä herrassa, mutta minä olen heikko ollut.Huonosti leiviskäni hoidin ja siitä nyt pitkä tie kulkeani annettiin.Jos vain perille asti pääsisin.
Kaikki kulkijan ympärille vähitellen kokoontuvat. Tulevat metsäherra ja vanha Iikka Penttinen, tulevat nuoremmat miehet ja tulee myös Aliina emäntä. Ilja Huurinainen heiltä kaikilta syntejään anteeksi anelee, Kristuksen nimeen siunausta matkalleen pyytelee.
Ei suostunut juhannusillaksi taloon jäämään. Hetkisen vain honkien alla penkillä levähtää, pussinsa selästään päästelee ja pyytää, että jos evästä siihen hänelle vähän annettaisiin. Leipää hiukan ja kuivattua kalaa, ei hän muuta pyytänyt.
Aliina emäntä otti hänen pussinsa, aitassa siihen eväitä panee. Jos lie pari kyyneltäkin eväiden mukana kulkijan pussiin tipahtanut. Mutta siunaus näitä kyyneleitä seurasi, siunaus ja anteeksianto.
Jo on kulkija mennyt matkoihinsa. Jo on juhannusillan juhla-ateria syöty, juhannuskokkoa polttamaan jo miehet hankkiutuvat. Lapsetkin ovat jo sinne lähteneet Johannes veikkonsa mukana. Mutta minne lie Yrjö hävinnyt, metsäherra häntä touhussaan hakee ja huhuilee ja vihdoin etsimäänsä löytämättä juhannuskokolle lähtee.
Tiesi Aliina emäntä, mihin Yrjö oli mennyt. Hyvin tiesi, vaikka ei metsäherralle sitä sanonut. Vanhaan tupaseen hän tiesi Yrjön painuneen, usein Yrjö iltasin siellä yksinään hetkisen viivähti.
Hartauttako Yrjö siellä lie harjoittanut? Jos lienee hartautta harjoittanut, jos lienee muuten vain siellä hetkisen viivähtänyt, tuossa autioksi jätetyssä tupasessa. Yhä oli siellä nurkassa vanha pyhimyskuva ja lamppu tuikku paloi kuvan edessä. Hellästi Aliina emäntä näitä pyhiä esineitä hoiti, vaikka olikin hänellä toinen uskonto kuin Yrjöllä.
Vanhaan tupaseen nyt Aliina emäntäkin hiipii, kun metsäherra on pihalta mennyt. Siellä hän tapasi Yrjön, pyhänkuvan edessä Yrjö seisoo omissa ajatuksissaan. Hiljaa Aliina ovelta kysyy:
— Häirinnenkö, jos tulen?
— Ethän sinä, tule vain tänne luokseni!
— Ajatteletko sinä Ilja Huurinaista? kysyy Aliina hetkisen vaiettuaan. Vavahti hiukan hänen äänensä ja kirkas kyynel poskelleen vierähti, kun hän tätä Yrjöltä kysyy.
— Jos lienen Ilja Huurinaista ajatellut, jos lienen muutakin vähän ajatellut. Ilja Huurinainen on nyt menossa toivioretkelle. Me olemme onnellisia, kun olemme oman toivioretkemme jo kulkeneet.
— Niin, me olemme onnellisia. Minä vain toivoisin…
— Mitä sinä ajattelit sanoa, mitä sinä toivoisit?
— Sitä minä toivoisin: soisin olevani yhtä hyvä ihminen kuin sinun rakas äitivainajasi.
— Sinä olet hyvä ihminen, Aliina. Äitivainajani oli hyvä ja sinä myös olet hyväksi tullut. Mutta nyt meidän jo pitänee täältä lähteä, juhannuskokolle meitä odottavat.
He astuivat hämärästä tuvasta valoisaan kesäyöhön. Syvä rauha ja onni kuvasti heidän kasvoiltaan.