Sitten hän nousi, ja ollaksensa enää näkemättä tätä ilmestystä, hän käänsi taulun nurin; kun hän sitten tunsi itsensä surun täyttämäksi, niin hän meni huoneeseensa tuodakseen ateljeehen kirjoituspöytänsä sen laatikon, jossa lepäilivät kaikki hänen rakastettunsa kirjeet. Ne olivat siellä niinkuin vuoteessa, toinen toisensa päällä, muodostaen korkean kasan pieniä, sieviä papereita. Hän sysäsi kätensä sinne, koko tähän proosaan, mikä puhui heistä, tähän heidän pitkän suhteensa kylpyammeeseen. Hän katseli tätä kapeata lauta-arkkua, jossa loikoi tuo kasaantunut kirjekuorijoukko, jolle jokaiselle oli kirjoitettu hänen nimensä, aina vain yksin hänen nimensä. Hän ajatteli, että rakkaus, että kahden olennon hellä kiintyminen toisiinsa, että kahden sydämen historia oli siinä kerrottu tuossa keltaisten paperien virrassa, josta näkyi täplinä punaiset sinetit; ja hän hengitti, kumartuen niiden yli, niihin suljettujen kirjeiden vanhaa surunvoittoista tuoksua.
Hän tahtoi lukea ne uudestaan, ja kaapaisten laatikon pohjasta hän otti kourallisen niitä, kaikkein vanhimpia. Mikäli hän niitä avasi, sikäli lähtivät niistä tarkat muistot, jotka myllersivät sielua. Hän tunsi niistä monta, joita hän oli kantanut mukanaan kokonaisia viikkoja ja hän löysi noiden pienellä käsialalla piirrettyjen rivien keskeltä sellaisia, jotka lausuivat hänelle suloisia ajatuksia, muinaisia, unhoittuneita tunteita. Yhtäkkiä hän tapasi sormiinsa hienon, kirjaillun nenäliinan. Mikähän se oli? Hän haki muististaan hetkisen, sitten se tuli hänen mieleensä. Eräänä päivänä, hänen luonaan, oli kreivitär itkeä nyyhkyttänyt, koska hän oli hiukan mustasukkainen, ja hän oli silloin varastanut rouvan kyynelien kostuttaman nenäliinan, säilyttääkseen sen.
Ah! noita surullisia muistoja! Surullisia ja ikäviä! Vaimo parka!
Tämän laatikon pohjalta, entisyyden taustalta, kaikki nämä muistot kohosivat kuin usva: häipyneen todellisuuden hienonhieno usva. Hän kärsi siitä kuitenkin ja itki, nämä kirjeet nähdessään, niinkuin itketään kuolleita, koska ne eivät enää ole olemassa.
Mutta koko tämä entinen esiinkuohutettu rakkaus sai hehkumaan hänessä toisen, nuoren ja uuden tulen, vastustamattoman lemmen voiman, joka palautti hänen muistoonsa Annetten ilosta säteilevät kasvot. Hän oli rakastanut äitiä, vapaaehtoisen orjuuden intohimoisella kiihkolla, hän alkoi rakastaa tätä tytärtä niinkuin orja, niinkuin vanha värisevä orja, jolle taotaan kahleita, joita hän ei enää pysty katkomaan.
Sen hän tunsi olentonsa pohjalla, ja se kauhistutti häntä.
Hän koetteli ymmärtää, kuinka ja minkä vuoksi Annette niin täydellisesti piti häntä vallassaan? Hän tunsi niin vähän tätä nuorta tyttöä! Hän oli nuori nainen, jonka sydän ja sielu nukkuivat vielä nuoruuden unta.
Mutta hän, Bertin, taas oli melkein elämänsä loppupäässä! Kuinka sitten oli tämä lapsi voinut vallata hänet muutamin hymyilyin ja hiussuortuvin! Ah! Tämän vaaleaverisen tyttöpahasen hymyilyt ja hiukset herättivät hänessä halun langeta polvilleen ja lyödä otsansa maahan!
Tietääkö sitä koskaan, miksi jonkun naisen kasvot yhtäkkiä vaikuttavat meihin myrkyn voimalla. Tuntuu siltä, että on juonut hänet silmillään, että hän on muodostunut meidän ajatukseksemme ja meidän lihaksemme! Siitä on joutunut aivan päihdyksiin, aivan mielettömäksi, elää tästä itseensä imemästään kuvasta, ja tahtoisi siitä kuolla!
Kuinka saakaan toisinaan kärsiä siitä julmasta ja käsittämättömästä voimasta, joka jonkun kasvojen muodolla on miehen sydämeen!
Olivier Bertin oli uudestaan alkanut kävellä; yö kului, hänen uuninsa oli sammunut. Ikkunalasien läpi yön kylmä henki tuntui huoneeseen. Silloin hän meni vuoteeseensa ja jatkoi ajattelemistaan ja kärsimistään päivänkoittoon asti.
Hän nousi ylös aikaiseen, tietämättä miksi, ja myöskin, mitä hän tekisi, sillä hänen hermonsa pitivät hänet rauhattomana ja epäröivänä niinkuin tuuliviirin.
Koettaessaan suunnata ajatustaan muuanne, hankkia askaroimista ruumiilleen, hän muisti, että juuri sinä päivänä muutamat klubin jäsenet tapasivat toisensa joka viikko maurilaisessa kylvyssä, jossa he söivät aamiaista hieromisen jälkeen. Hän pukeutui siis nopeasti, toivoen että sauna ja suihku häntä rauhoittaisivat ja läksi ulos.
Heti kun hän oli pistänyt jalkansa kadulle, tunsi hän kylmää ilman värettä, tuota kaikkea vihantaa rypistävää, ensimmäisen pakkasen kylmää, joka hävittää yhdessä ainoassa yössä kesän viimeiset jäännökset.
Kaikkialla pitkin bulevardia oli satanut paksulta leveitä, keltaisia lehtiä, jotka putosivat kuivasti ja hiljaisesti kahahtaen. Niitä putosi silminnäkemiin, toisesta päästä leveitä lehtikujia toiseen, talojen julkisivujen väliin, aivan kuin kaikki niiden varret olisi erotettu oksista terävällä, hienolla lasilevyllä. Viertotiet ja käytävät olivat niiden peitossa, ne näyttivät aika-ajoittain metsän käytäviltä talven alkaessa. Kaikki nämä kuolleet lehdet ratisivat niille astuttaissa ja kasaantuivat toisinaan tuulen puhaltaessa kevyiksi aalloiksi.
Oli tuollainen vaihdepäivä, jolloin toinen vuoden aika loppuu ja toinen alkaa, päivä, jolla on erityinen tuntu ja erityinen surumielisyys, kuoleman surumielisyys ja uudestaan syntyvän voiman sävy.
Bertinin astuessa maurilaisen kylpylän kynnyksen yli sai se ajatus, että lämpö kohta tulisi tunkeutumaan hänen ruumiiseensa, joka hänen sinne tullessaan oli ollut kadun kylmän ilmavoiman vaikutuksen alaisena, hänen surullisen sydämensä mielihyvästä vavahtamaan.
Hän riisuutui sukkelasti, kiersi vyötäisilleen ohuen harsovyön, jonka vahtimestari hänelle antoi ja hävisi pehmeäksi täytetyn oven taa, joka hänelle avattiin. Rasittava lämmin henkäys, joka näytti tulevan kaukaisesta liedestä, pani hänet hengittämään aivan kuin olisi tahtonut läkähtyä kulkiessaan läpi maurilaisen pylväskäytävän, jota valaisi kaksi itämaalaista lamppua. Sitten kähärätukkainen neekeri, puettuna samoin kuin kylpijätkin, kiiltäväselkäinen, voimakaslihaksinen, riensi hänen edelleen kohottaakseen oviverhoa huoneen toisessa päässä, ja Bertin astui suureen saunaan, pyöreään, korkeaan, hiljaiseen, melkein mystilliseen kuin temppeli. Päivänvalo tuli ylhäältä kupukatosta ja värillisestä lasista tehdyistä apilaanmuotoisista ikkunoista tähän suureen, kellon muotoiseen ja liuskakivillä laskettuun saliin, jonka seiniä peitti arabialaiseen tapaan koristetut fajanssit.
Kaikenikäisiä miehiä, melkein alasti, kulki verkalleen vakavin askelin, puhumatta, edestakaisin, toisia istui pienillä marmoripenkeillä, käsivarret ristissä; toiset juttelivat hiljaisella äänellä.
Polttava ilma pani läähättämään heti sisäänastuttaessa. Tässä tukehduttavan kuumassa ja koristeellisessa sirkuksenmuotoisessa salissa, jossa lämmitettiin ihmisruumista, jossa kierteli mustia hierojia ja kuparinvärisiä maurilaisia, oli jotakin antiikkista ja salaperäistä.
Ensimmäinen henkilö, jonka maalari huomasi, oli kreivi de Landa. Hän kierteli ympäri kuin roomalainen painija, ylpeänä äärettömän suuresta rinnastaan ja ristiinasetetuista paksuista käsivarsistaan. Hän oli saunan kantavieras, hän luuli siellä olevansa näyttämöllä kuin suosiota saava näyttelijä, ja hän arvosteli asiantuntijana kaikkien Parisin vahvojen miesten kiistelyn alaista lihasrakennetta.
— Hyvää päivää, Bertin, sanoi hän. He kättelivät; sitten Landa jatkoi:
— No, nyt on hyvä hikoilemisilma.
— Niin, erinomainen.
— Oletteko nähnyt Rocdiania. Hän on tuolla. Minä kävin ottamassa hänet mukaani hänen vuoteelta noustessaan. Oh, katsokaas tuota ruumiinrakennetta.
Pieni, käyräsäärinen, ohutkäsivarsinen, laihakylkinen herra meni ohi ja herätti näiden kahden vanhan inhimillisen voiman esikuvan halveksivaa hymyilyä.
Rocdiane tuli heidän luokseen huomattuaan maalarin.
He istuutuivat pitkälle marmoripöydälle ja alkoivat jutella kuin salongissa. Viinurit kiertelivät tarjoten juotavaa. Kuultiin masöörien lyödä läiskyttelevän paljasta ruumista ja suihkun äkkiä purskahtavan esiin. Veden alituinen loiske, joka läksi tämän suuren amfiteatterin kaikista kulmista, täytti sen myöskin sateen hiljaisella kohinalla.
Joka hetki uusi tulokas tervehti noita kolmea ystävää taikka lähestyi puristaakseen heidän kättään. Siellä oli lihava herttua de Hansson, pieni ruhtinas de Pilati ja parooni Flach ja muita. Rocdiane sanoi yhtäkkiä.
— Kas, Farandal.
Markiisi astui sisään kädet lanteilla, kävellen, kuten erittäin kaunisvartaloiset miehet ainakin, sulavasti, sillä heitä ei saata mikään hämille.
Landa mutisi:
— Se on gladiaattori, tuo veitikka. Rocdiane virkkoi kääntyenBertiniin:
— Onko totta, että hän nai teidän ystävienne tyttären?
— Luulen niin, sanoi maalari.
Mutta tämä kysymys vastapäätä tätä miestä, tällä hetkellä, tässä paikassa aiheutti Oliverin sydämessä epätoivoa ja kapinaa synnyttävän, kauhean tärähdyksen. Se kauhu, jota hän oli tuntenut nähdessään pikimiltään kaikki nuo tosiasiat, ilmestyi hänessä yhden silmänräpäyksen niin hurjana, että hän jonkun hetken taisteli itsessään valtaanpyrkivää eläimellistä halua vastaan syöksyä markiisin kimppuun.
Sitten hän nousi.
— Olen väsynyt, sanoi hän, menen heti paikalla hierottavaksi.
Arabialainen palvelija kulki ohi.
— Ahmed, oletko vapaa?
— Kyllä, herra Bertin.
Hän läksi kiirein askelin välttääkseen Farandalin kädenpuristusta; tämä tuli näet verkalleen lähemmäksi kiertäen miehestä mieheen.
Tuskin oli hän neljännestuntia tuossa suuressa, rauhallisessa leposalissa, jota ympäröitsi pienet komerot vuoteineen, ja jonka keskellä oli afrikkalais-kukkalava ja suihkulähde, josta vesi tippui tippumistaan maahan. Hänestä tuntui, kuin häntä seurattaisiin, uhattaisiin, että markiisi tulisi tapaamaan häntä ja että hänen pitäisi ojentaa kätensä, kohdella häntä ystävänä, vaikka hänellä olikin halu tappaa hänet.
Hän huomasi kohta olevansa taas bulevardilla, jota peittivät kuolleet lehdet. Niitä ei enää putoillut, sillä pitkä sadekuuro oli irroittanut viimeiset. Niiden muodostama punakeltainen vaippa värähteli, liikahteli, lainehteli toiselta katukäytävältä toiselle yltyvän tuulen voimakkaista puuskista.
Yhtäkkiä jonkunlainen ärjyntä humahti katoille, tuo myrskynpedon kirkaisu, joka kulkee ohi, ja samalla raivoava tuulenpuuska, joka näytti tulevan Madeleineltä päin, syöksyi bulevardille.
Lehdet, kaikki maahan tippuneet lehdet, näyttivät osoittavan häntä, kohosivat hänen lähestyessään. Ne juoksivat hänen edessään, kasaantuivat ja pyöriskelivät, kohoten kierikkamaisesti aina katonharjoille saakka. Hän ajoi niitä kuin karjaa, kuin hullua karjaa, joka lehahti lentoon, joka katosi paeten Parisin rajoille päin, kohti sen ympäristön vapaata taivasta. Ja kun suuri lehti ja tomupilvi oli häipynyt Malesherbesin kaupunginosan mäelle, jäivät viertotiet ja katukäytävät paljaiksi, omituisen siisteiksi ja lakaistuiksi.
Bertin ajatteli: "Mitä minusta tulee: Mitähän minä tekisin? Mihin minä menisin?" Ja hän palasi kotiinsa, kun ei voinut mitään keksiä.
Sanomalehtimyymälä kiinnitti hänen huomiotaan. Hän osti lehtiä 7 tai 8 kappaletta, toivoen löytävänsä niistä ehkä jotakin lukemista tunniksi tai pariksi.
— Suurustan täällä, sanoi hän palatessaan kotiin. Ja hän nousi ateljeehensa.
Mutta hän tunsi istuutuessaan, ettei hän voisi sinne jäädä, sillä koko hänen ruumiissaan oli raivoavan pedon levottomuus.
Luetut sanomalehdet eivät voineet hetkeksikään kiinnittää hänen mieltään, ja hänen lukemansa tosiseikat jäivät hänelle vain silmiin, siirtymättä ajatukseen. Keskellä erästä kirjoitusta, jota hän ei koettanutkaan ymmärtää, sana Guilleroy sai hänet säpsähtämään. Oli kysymys kamarin istunnosta, jossa kreivi oli puhunut muutamia sanoja.
Hänen huomionsa, jonka tämä muistutus oli herättänyt, kohdistui sitten kuuluisan tenorin Montrosén nimeen. Hänen piti antaa joulukuun loppupuolella yksi ainoa esitys suuressa oopperassa. Tämä tulisi olemaan, sanoi sanomalehti, suurenmoinen soitannollinen juhlatilaisuus, sillä tenori Montrosé, joka oli jättänyt Parisin kymmenen vuotta sitten, oli saavuttanut kaikkialla Europassa ja Amerikassa ennenkuulumatonta menestystä. Ja häntä seuraisi muuten kuuluisa ruotsalainen laulajatar Helsson, jota ei myöskään oltu kuultu Parisissa viiteen vuoteen.
Yhtäkkiä Olivierin päähän juolahti ajatus, joka näytti syntyvän hänen sydämensä pohjasta, nimittäin valmistaa Annettelle tilaisuus nauttia tästä näytelmästä. Sitten hän ajatteli, että kreivittären suru asettaisi esteitä tälle aikomukselle, ja hän mietti sommitelmia voidakseen toteuttaa sen kaikista huolimatta. Yksi ainoa oli tarjolla. Täytyi ottaa näyttämöaitio, jossa oltiin melkein näkymättöminä, ja jos kreivitär siitä huolimatta ei tahtoisi tulla, toimittaa Annetten seuraksi isä ja herttuatar. Tässä tapauksessa täytyisi tarjota tämä aitio herttuattarelle. Mutta silloin hänen täytyisi kutsua myöskin markiisi!
Hän epäröi ja harkitsi kauan.
Asianlaita oli nyt kerran niin, että avioliitto oli päätetty asia, vieläpä oli määrätty hääpäiväkin. Hän arvasi ystävättärensä kiireen saada tämä asia päätökseen, hän ymmärsi, että mitä lähimmässä tulevaisuudessa kreivitär antaisi tyttärensä Farandalille. Hän ei voinut siihen mitään. Hän ei voinut sitä estää, ei muuttaa eikä hidastuttaa tätä kauheata asiaa! Koska kerran täytyi siihen alistua, eikö ollut parempi koettaa hillitä mieltänsä, peittää kärsimyksensä, näyttää tyytyväiseltä, ja olla joutumatta, niinkuin äskettäin, suuttumuksen valtaan?
— Niin, hän kutsuisi myöskin markiisin, tyynnyttäen siten kreivittären epäilyksiä ja säilyttäen itsellensä ystävällisen tien nuoren perheen lähimpään tuttavapiiriin.
Syötyään aamiaista hän käväisi oopperassa varatakseen itsellensä verhojen taakse piiloutuvan aition. Se luvattiin hänelle. Sitten hän riensi Guilleroylle.
Kreivitär ilmestyi melkein hetipaikalla, ja vielä edellisen päivän hellästä kohtauksesta kokonaan liikutettuna virkkoi:
— Kuinka kaunista, että palasitte tänään.
Bertin sopersi:
— Tuon teille jotakin.
— Mitä sitten?
— Näyttämöaition oopperassa Hellssonin ja Montrosén ainoata esitystä varten.
— Ooh, ystäväni, mikä harmi! Ja minun suruni?
— Teidän surunne on kohta neljän kuukauden vanha.
— Vakuutan teille, etten voi.
— Ja Annette? Ajatelkaas, että sellaista tilaisuutta ei tarjoudu ehkä koskaan enää.
— Kenenkä kanssa hän menisi?
— Isänsä ja herttuattaren, jonka tulen kutsumaan. Minulla on myöskin aikomus tarjota paikka markiisille.
Kreivitär katsoi häntä silmien pohjaan, samalla kun mieletön halu suudella häntä kohosi hänen huulilleen.
Hän toisti, koska ei voinut uskoa korviaan:
— Markiisilleko?
— Niin kyllä.
Ja hän suostui heti paikalla tähän asiainjärjestelyyn.
Bertin jatkoi välinpitämättömän näköisenä:
— Oletteko jo määränneet hääajan?
— Hyvä Jumala, kyliä, melkein. Meillä on syitä suuresti kiirehtiä sitä, sitä enemmän, kun se oli päätetty ennen äidin kuolemaa. Tehän muistatte.
— Kyllä, aivan oikein. Ja milloin ne vietetään?
— Tammikuun alussa. Pyydän teiltä anteeksi, etten ole ilmoittanut sitä teille aikaisemmin.
Annette tuli sisään huoneeseen. Bertin tunsi sydämensä hyppäävän rinnassa vieterin voimalla, ja koko se rakkaus, joka ajoi hänet nuorta tyttöä lähestymään, katkeroitui äkkiä ja synnytti hänessä tuon omituisen, intohimoiseni kiukun, joksi rakkaus muuttuu, kun mustasukkaisuus sitä kiihoittaa.
— Tuon teille jotakin, sanoi taiteilija. Annette vastasi:
— Siis me olemme lopullisestikin alkaneet olla toisillemme "te".
Bertinin kasvot saivat isällisen ilmeen.
— Kuulkaahan lapseni, minä tunnen asioiden kulun ja tiedän, mitä on tekeillä. Minä vakuutan teille, että se tulee kuitenkin välttämättömäksi jonkun ajan kuluttua. On siis parempi heti paikalla kuin myöhempään.
Annette kohautti olkapäitään tyytymättömän näköisenä.
Mutta kreivitär vaikeni, katse suunnattuna kauas ja ajatus jännittyneenä.
Annette kysyi:
— Mitä te tuotte minulle?
Bertin kertoi nyt oopperaesityksestä ja aikomuksestaan pyytää heitä näyttämöaitioon. Nuori tyttö ihastui, ja hypäten hänen kaulaansa pikkutytön innostuksella, suuteli häntä molemmille poskille.
Taiteilija tunsi pyörtyvänsä, ja ymmärsi, tämän pienen raikkaasti hengähtävän suun, kevyesti, kaksi kertaa, häntä hipaistessa, ettei hän koskaan parantuisi tästä taudista.
Kreivitär sanoi närkästyneenä tyttärelleen:
— Sinähän tiedät, että isäsi odottaa sinua.
— Kyllä, äiti, menen heti.
Hän livisti tiehensä, lähettäen vielä lentosuukkoja sormenpäillä.
Heti hänen lähdettyään Olivier kysyi:
— Lähtevätkö he matkoille?
— Kyllä, kolmeksi kuukaudeksi. Taiteilija mutisi tahtomattaan:
— Sitä parempi!
— Me alotamme uudestaan entisen elämämme, sanoi kreivitär.
Hän sopersi:
— Minä toivon sitä kernaasti.
— Sillävälin älkää laiminlyökö minua.
— En, ystävättäreni.
Voimakas tunnepuuska, joka hänellä oli ollut edellisenä iltana nähdessään kreivittären itkevän ja hänen juuri ilmaisemansa aikomus kutsua markiisi oopperaesitykseen, antoi kreivittärelle uudestaan hiukan toivoa.
Se ei kestänyt kauan. Viikkoa ei ollut vielä kulunut, kun kreivitär jo uudestaan seurasi tämän miehen kasvoilla kiduttavalla ja mustasukkaisella tarkkaavaisuudella kaikkia hänen kärsimyksensä vaiheita. Hän tahtoi tietää ne kaikki, koska hän itsekin kävi kaikkien niiden kärsimysten läpi, jotka hän arvasi taiteilijankin kokevan ja Annetten alituinen läsnäolo muistutti hänelle kaikkina päivän hetkinä hänen ponnistuksiensa voimattomuutta.
Kaikki masensi häntä yhtaikaa, vuodet ja suru. Hänen ennen toimelias, taitava ja nerokas viehättelynsä, joka koko hänen elämänsä aikana oli hankkinut hänelle voiton taistellessaan Bertinistä, oli menettänyt tehonsa tässä yksitoikkoisessa ja aina yhtäläisessä mustassa puvussa, joka korosti hänen kalpeuttaan ja hänen piirteittensä muuttumista, samalla kun se teki hänen lapsensa nuoruuden häikäisevän loistavaksi. Oli jo kaukana tuo aika — joka oikeastaan oli niin läheinen — Annetten Parisiin paluun aika, jolloin hän koetteli ylpeästi hankkia samallaisia pukuja, jotka hänelle olivat silloin eduksi. Nyt hänellä oli hurja halu kiskaista päältään nuo kuolonvaatteet, jotka rumensivat ja piinasivat häntä.
Jos hän olisi voinut käyttää palvelukseensa kaikki hienot kaunistelukeinot, jos hän olisi voinut valita hienovivahteisia kankaita, hänen hipiänsä kanssa yhteensointuvia, jotka olisivat antaneet hänen lakastuvalle viehätykselleen huolellisesti harkitun voiman, yhtä kiehtovan, kuin hänen tyttärensä eloton sulo, niin olisi hän osannut epäilemättä pysyä vielä yhä hurmaavampana.
Hän tiesi niin hyvin, mitenkä tehokkaasti vaikuttivat kiihdyttävät iltapuvut, pehmeät, aistilliset aamupuvut, hämilleen saattavat kotipuvut, joita varattiin aamiaisia varten lähimpien ystävien kanssa ja jotka suovat naiselle aina puolipäivään saakka jonkinlaisen ylösnousun tunnun, jätetyn vuoteen ja hajuvedestä tuoksuvan makuuhuoneen aineellisen ja lämpimän vaikutelman!
Mutta mitä voi hän yrittää näissä hautajaisvaatteissa, tässä pakko työläisen puvussa, joka peittäisi häntä kokonaisen vuoden. Koko vuoden! Hän jäisi vangituksi tähän mustaan verhoon, toimettomaksi ja voitetuksi. Yhden vuoden aikana hän tuntisi vanhenevansa päivä päivältä, tunti tunnilta, minuutti minuutilta tässä mustan harsovaatteen kotelossaan. Mikä hänestä tulisi, jos hänen sairas ruumisparkansa yhä muuttumistaan muuttuisi näin hänen sielunsa tuskien jatkuessa?
Nämä ajatukset eivät enää jättäneet häntä, ne pilasivat häneltä kaiken, mistä hän olisi nauttinut, ne muuttivat suruksi kaiken, mistä hän olisi ollut iloinen, ne eivät jättäneet hänelle enää yhtään eheätä nautintoa, ei tyytyväisyyttä eikä iloa. Lakkaamatta värähteli hänessä tuskastunut tarve pudistaa harteiltaan tämä kurjuuden taakka, joka häntä lannisti, sillä ilman tätä ärsyttävää ahdistusta, hän olisi ollut niin onnellinen vielä, niin reipas ja hyvinvoipa! Hän tunsi omaavansa eloisan ja pirteän mielen, yhä nuoren sydämen ja olennon hehkun, joka alkaa elää, kyllästymättömän onnenhalun, vieläpä ahnaamman kuin ennen muinoin, ja kalvavan rakkauden tarpeen.
Ja kas nyt, kaikki se, mikä oli hyvää, kaikki mikä oli suloista, ihanaa, runollista, mikä kaunistaa ja tekee elämämme rakkaaksi, se hävisi hänestä, koska hän oli vanhentunut! Kaikki oli lopussa! Hän huomasi kuitenkin itsessään vielä nuoren tytön helliä tunteita ja nuoren naisen intohimoisia tunnepurkauksia. Ei mikään ollut hänessä vanhentunut muu kuin hänen ruumiinsa, tuo kurja iho, tuo luiden peite, vähitellen haalistunut ja kulunut huonekalun puuosia verhoava verka. Tämä alituisen heikkenemisen ajatteleminen oli niin kiintynyt häneen, että se oli tullut melkein ruumiilliseksi kivuksi. Piintynyt päähänpisto oli synnyttänyt orvaskeden vanhenemisen aistimuksen, jatkuvan ja tajuttavan, aivan kuin kylmän ja lämmön aistimukset. Hän luuli todellakin tuntevansa aivan kuin epämääräistä syyhyä, ryppyjen vitkallista kehittymistä hänen otsallaan, poskien ja kurkun kudoksien veltostumista ja kaikkien niiden lukemattomien pikkupiirteiden lisääntymistä, jotka rypistävät väsynyttä ihoa. Aivan kuin hivuttavan taudin valtaan joutunut olento, jota alituinen kutku pakottaa raapimaan itseänsä, kreivitär huomatessaan ja pelätessään tätä kiitävän ajan hirvittävää ja hiljaista hävitystyötä sai mieleensä vastustamattoman tarpeen todeta sen peileistä. Ne kutsuivat häntä, ne houkuttelivat häntä, ne pakoittivat häntä tulemaan silmät jännittyneinä näkemään, uudestaan näkemään ja lakkaamatta uudestaan tuntemaan, koskemaan sormellaan, aivan kuin paremmin tullaksensa vakuutetuksi asiasta, tätä vuosien aiheuttamaa katoamatonta kulutusta. Alussa se oli vain aika-ajoittainen ajatus, joka ilmestyi joka kerta kun hän huomasi, joko kotonaan taikka muualla, tuon pelottavan lasin kiiltävän pinnan. Hän pysähtyi katukäytäville katsellakseen itseänsä puotien näyteikkunoista, hän oli kuin yhdellä kädellä kiinnitetty kaikkiin niihin lasilevyihin, joilla kauppiaat koristavat puotien julkisivuja. Tämä tuli taudiksi, kiduttavaksi vaivaksi. Hän kantoi taskussaan sievää, norsunluista riisijauherasiaa, pähkinänsuuruista, jonka kannen sisäpuoleen kätkeytyi pienenpieni peili, ja usein kävellessään hän piti sitä kädessään ja kohotti sitä silmiinsä päin.
Kun hän istuutui lukemaan tai kirjoittamaan gobeliinisalongissaan, hänen ajatuksensa, jota hetkeksi oli kiinnittänyt tämä uusi askartelu, palasi kohta takaisin tähän ahdistavaan vaivaan. Hän taisteli vastaan, koetteli suunnata ajatuksensa muualle, saada muita ajatuksia, jatkaa työtänsä. Se oli turhaa, tämä ärsyttävä halu kiusasi häntä, ja kohta hänen kätensä jätti kirjan tahi kynän ja ojentautui vastustamattomin liikkein pientä peiliä kohti, jossa oli vanhasta hopeasta tehty varsi ja joka aina oli hänen kirjoituspöydällään. Tuossa soikeassa ja korkokuvilla koristetussa kehyksessä esiintyivät hänen koko kasvonsa kuin entisajan kasvot, kuin viime vuosisadan muotokuva, kuin ennen aikaan tai muinoin raikasvärisenä ollut pastellimaalaus, jonka aurinko oli himmentänyt. Sitten pitkän aikaa katseltuaan itseänsä hän asetti takaisin, väsynein liikkein, tuon pienen esineen pöydälle ja ponnisti voimiansa ryhtyäkseen uudestaan työhön, mutta hän ei ollut lukenut kuin pari sivua tai kirjoittanut parikymmentä riviä, kun katselemisen tarve syntyi hänessä uudestaan voittamattomana ja kiduttavana; ja hän ojensi uudestaan käsivartensa tarttuakseen jälleen peiliin.
Tähän pieneen kiihoittavaan esineeseen oli hän nyt niin kiintynyt, ettei käsi voinut enää sitä jättää, hän käytti sitä joka hetki ottaessaan vastaan ystäviään, ja hermostui siihen määrin, että huudahti, vihasi sitä kuin elävää olentoa käännellen sitä käsissään.
Eräänä päivänä tuskastuneena tähän taisteluun itsensä ja tuon lasipalasen välillä, hän heitti sen seinään, jotta se halkesi ja meni kappaleiksi.
Mutta jonkun ajan kuluttua hänen miehensä, joka oli korjauttanut sen, antoi sen hänelle takaisin, kirkkaampana kuin koskaan ennen. Hänen täytyi ottaa se, kiittää ja alistua taas säilyttämään sitä.
Joka ilta ja joka aamu huoneeseen sulkeutuneena ollessaan hän alkoi uudestaan tahtomattaan tätä hirvittävän ja hiljalleen tapahtuvan hävityksen pikkumaisen tarkkaa ja kärsivällistä tutkimista.
Nukkumaan mentyään ei hän saanut unta, sytytti kynttilän ja loikoili silmät auki ajatellen, että unettomuudet ja murhe jouduttaisivat parantumattomasti kiitävän ajan hirvittävää työtä. Hän kuunteli yön äänettömyydessä kellon heilurin liikkeitä, joka näytti tikutuksellaan lausuvan yksitoikkoista ja säännöllistä: "Se kiitää, se kiitää, se kiitää," ja hänen sydäntänsä puristi sellainen kipu, että hän peittäen lakanalla suunsa huokaili epätoivosta.
Ennen aikaan hän, niinkuin kaikki ihmiset, tunsi vuosien vierivän ja niiden tuovan mukanansa muutoksia. Niinkuin kaikki, oli hänkin itseksensä ajatellut joka talvi joka kevät ja joka kesä: "Olen paljon muuttunut viime vuodesta." Mutta kun hän aina oli kaunis, vaikka tämän kauneus oli vähän erilainen, niin ei se häntä huolestuttanut. Nyt yhtäkkiä sen sijaan, että olisi rauhallisesti todennut vuodenaikojen vitkallisen kulun, hän oivalsi ja käsitti hetkien kauhean nopean kiidon. Hänelle oli äkillisesti selvennyt tuo ajan ohi livahtaminen, tuo huomaamaton hetkien häipyminen, joka saattaa suunniltaan sitä ajatellessa, tuo loppumaton, lyhyiden, kiirehtivien sekuntien loppumaton ohirientäminen, joka nakertaa ihmisten ruumista ja elämää.
Näiden onnettomien öiden jälkeen hän kyllä vaipui rauhallisempiin, pitkiin unenhorroksiin lämpimien lakanoiden keskellä, kun hänen kamarineitonsa aamuisin oli avannut ikkunaverhot ja sytyttänyt tulen loimuamaan pesään. Hän pysyi väsyneenä, uneliaana, olematta hereillä tai nukuksissa, ajatuksen horteessa, joka synnytti hänessä vaistomaisen ja hänen käsityksensä mukaan sallimuksen määräämän toivon, josta hankkivat valoa ja elonvoimaa viimeisiin päiviinsä saakka ihmisten sydän ja hymyily.
Joka aamu nyt, heti vuoteesta noustuansa, hän tunsi itsensä valtaavan voimakkaan halun rukoilla Jumalaa, saada häneltä hiukan lievitystä ja lohdutusta.
Hän polvistui silloin suuren tammisen Kristuksen kuvan eteen, jonka Olivier oli lahjoittanut ja joka oli taiteilijan sattumalta löytämä harvinainen taideteos; huulet suljettuina, rukoillen tuolla sielun äänellä, jolla ihminen puhuu itsellensä, hän kohotti jumalalliselle marttyyrille tuskallisen avunpyyntönsä. Hurmaantuneena kuulluksi ja autetuksi tulemisen tarpeesta, yksinkertaisena surussaan, niinkuin kaikki rukoilevat uskovaiset, hän ei voinut epäillä, ettei Jumala häntä kuulisi, ettei hän kiinnittäisi huomiota hänen pyyntöönsä ja ettei häntä liikuttaisi hänen vaivansa. Hän ei pyytänyt Jumalaa tekemään hänelle, mitä hän ei koskaan ollut tehnyt kenellekään, nimittäin antamaan hänen säilyttää kuolemaansa saakka viehätyksensä, viehkeytensä ja sulonsa, hän pyysi häneltä ainoastaan lepoa ja lykkäysaikaa. Täytyihän hänen vanheta, täytyihän hänenkin kuolla! Mutta miksi niin nopeasti? Naiset pysyvät kauan kauniina! Eikö Jumala voinut hänelle suoda sen suosion, että hän olisi yksi noista? Kuinka hyvä hän olisi silloin. Hän, joka oli kärsinyt niin paljon, jos Jumala jättäisi hänelle vain kahdeksi tai kolmeksi vuodeksi vielä sen jäännöksen viehätysvoimaa, jota hän tarvitsi miellyttääkseen!
Hän ei ollenkaan lausunut Jumalalle näitä asioita, vaan hän vaikeroi ne hänelle, hänen koko olentonsa sekavasti valittaessa hänelle vaivojaan.
Sitten hän jälleen nousi, istuutui pukeutumispöytänsä ääreen, ja yhtä innokkain ajatuksen ponnistuksin, kuin rukoillessa hän käsitteli jauheita, tahtaita, liituja, huiskuja ja harjoja, jotka palauttivat hänelle kipsimäisen kauneuden, päivän kerrassaan kestävän ja sitten taas haihtuvan.
Bulevardilla soi kaikkien suussa kaksi nimeä: "Emma Helsson" ja "Montrosé". Mitä enemmän lähestyttiin oopperaa, sitä enemmän kuultiin niitä toistettavan. Suunnattoman suuret Morrissin patsaisiin liimatut ilmoitukset muuten lennättivät ne ihmisten silmiin, ja illan ilmassa väikkyi merkkitapauksen tunnelma.
Tuo raskas rakennus, jota kutsutaan "musiikin kansallisakatemiaksi" kyykistyneenä mustan taivaan alle, näytti sen eteen kerääntyneelle yleisölle uhkeata ja vaaleata julkisivuansa ja pylväskäytävänsä marmoripatsaita, joita näkymättömät sähkövalolaitteet valaisivat kuin näyttämökoristeita.
Torilla ratsastavat poliisit ohjasivat liikennettä, ja lukemattomia ajoneuvoja saapui kaikista Parisin kulmista näyttäen vilahdukselta eteenlaskettujen lasioviensa takaa heleänvärisiä pukuja ja kalpeita päitä.
Suljetut kuorimattaan ja avonaiset vaunut asettuivat riviin varattuihin holvikaareihin ja pysähtyen muutamiksi hetkiksi laskivat maahan arvaamattoman kalleisiin turkisten, höyhenien ja pitsien reunustamiin iltaviittoihin puettuja hienoston naisia ja muita, kallisarvoinen ruumis jumalallisesti koristettuna.
Pitkin kuuluisia oopperan rappuja näytti tapahtuvan kuin taikamaailman herääminen, niitä pitkin nousi lakkaamatta naisia, puettuina kuin kuningattaret, kaula ja korvat säteillen välkähtävistä jalokivistä, ja pitkä hame laahustaen portailla.
Sali täyttyi aikaisin, sillä ei tahdottu menettää yhtään ääntä kuuluisien taiteilijoiden esityksistä; ja koko laajassa amfiteatterissa, katon komeasta kruunusta säteilevässä, loistavassa sähkövalossa, vilisi paikalleenasettuvia ihmisiä, kohisten kuin meren maininki, ja äänten hälinä täytti huoneen.
Näyttämöaitiosta, jossa jo olivat herttuatar, Annette, kreivi, markiisi, Bertin ja herra de Musadieu, ei nähty muuta kuin kulissit, joissa ihmisiä jutteli, juoksi, huuteli: puseroon puettuja koneenkäyttäjiä, hännystakkipukuisia herroja ja erilaisissa puvuissa esiintyviä näyttelijöitä. Mutta suuren alaslasketun esiripun takaa kuultiin voimakasta ihmisjoukon hälinää ja pauhua, tunnettiin, että siellä oli paljon liikkuvia ja kovin kiihoittuneita olentoja, joiden levottomuus näytti läpäsevän verhon levitäkseen näyttämökoristeisiin.
Esitettäisiin "Faust".
Musadieu kertoi juttuja tämän teoksen ensimäisestä esityksestä Theater-Lyriquessä, silloisesta puolimenestyksestä ensimäisinä iltoina, joita seurasi loistava riemuvoitto, ensi esitysten näyttelijöistä, heidän tavastaan laulaa joka kappale. Annette, puoleksi kääntyneenä häneen päin kuunteli sillä ahnaalla ja nuorella uteliaisuudella, jolla suhtautui koko maailmaan, ja aika-ajoittain hän loi sulhaseensa, joka muutamien päivien perästä tulisi hänen mieheksensä, lempeä uhkuvan katseen. Hän rakasti tätä nyt niinkuin rakastavat yksinkertaiset sydämet, se on hän rakasti markiisissa tulevan ajan toiveitaan. Elämän ensimmäisten juhlien päihtymys ja hehkuva onnellisenaolemisen tarve, saivat hänet vavahtamaan ilosta ja odotuksesta.
Ja Olivier, joka näki kaikki, joka tiesi kaikki, joka oli laskeutunut kaikki salaisen, voimattoman ja mustasukkaisen rakkauden asteet, aina inhimillisen kärsimyksen tulilieteen saakka, jossa ihmissydän tuntuu palaa räiskyvän kuin liha hiilillä, seisoi aition taustassa suunnaten kumpaankin heistä kuolemaantuomitun katseita.
Kolme pientä iskua kuului, ja yhtäkkiä, orkesterin johtajan naputtaessa hiljalleen jousellaan nuottitelineeseen, pysähtyivät äkkiä kaikki liikkumiset, yskä ja mumina; sitten lyhyen ja täydellisen hiljaisuuden jälkeen kohosivat ensimmäiset johdannon tahdit, täyttivät salin, musiikin näkymättömin ja vastustamattomin mysteerioin, jotka leviävät läpi ruumiiden, hurmaavat hermot ja mielet runollisella ja aineellisella huumeella sekoittaen kirkkaaseen ilmaan, jota hengitetään, sointuvan aallon, jota kuunnellaan.
Olivier istui aition takatuulilla tuskallisen liikutuksen vallassa, aivan kuin nämä soinnut olisivat koskettaneet hänen sydämensä haavoja.
Mutta esiripun kohottua, hän nousi uudestaan seisomaan ja näki näyttämöllä esitettävän alkemistin työhuonetta sekä tohtori Faustin siellä mietiskelemässä.
Jo parikymmentä kertaa hän oli kuullut tämän oopperan, jonka hän tunsi melkein ulkoa, ja hänen tarkkaavaisuutensa jätti kohta kappaleen sekä kiintyi saliin. Hän ei nähnyt siitä kuin pienen nurkan sen näyttämön kehyksen takaa, joka peitti hänen aitionsa, mutta tämä nurkka, joka ulottui aina permannolta paratiisiin, näytti hänelle kokonaisen ryhmän yleisöä, jossa hän tunsi monta päätä. Orkesterin läheisyydessä valkearusettisia herroja, jotka istuivat rivissä toistensa vieressä ja näyttivät kokoelmalta tuttavallisia kasvoja, — maailmanmiehiä, taiteilijoita, sanomalehtimiehiä, — kaikkia niitä herrasmiehiä, jotka eivät koskaan olleet poissa sieltä, mihin koko hienosto menee. Parvekeaitioissa hän nimitti itsekseen ja merkitsi mielessään huomatut naiset. Kreivitär Lochrist, eräässä etunäyttämöaitiossa oli todellakin ihastuttava, samalla kun vähän kauempana muudan äsken naimisiin mennyt markiisitar d'Ebelin sai jo kiikarit kohoamaan aitiotansa kohti. "Kaunis alku," sanoi itsekseen Bertin.
Kuunneltiin erittäin tarkkaavaisesti ilmeisen myötätuntoisesti tenoriMontroséta, joka lauloi valituksia elämästä.
Olivier ajatteli: "Miten mainiota lorua! Kas tuolla on Faust, tuo salaperäinen ja ylevä Faust, joka laulaa kauheata kaiken inhoa ja mitättömyyttä, ja tämä ihmisjoukko kysyy itsekseen levottomasti, onko Montrosén ääni muuttunut." — Sitten hän kuunteli niinkuin toisetkin, ja libreton jokapäiväisten sanojen, takaa, musiikin läpi, joka herätti sielun pohjassa syviä sisäisiä havaintoja, hänelle selvisi jollain tavalla, mitenkä Goethe oli kuvitellut Faustin sydämen.
Hän oli ennen aikaan lukenut tämän runoelman, jonka hän arvosteli hyvin kauniiksi, ilman että se häntä olisi suuresti liikuttanut, ja nyt yhtäkkiä hän aavisti sen pohjattoman syvyyden, sillä hänestä tuntui, että, sinä iltana, hän itse tuli Faustiksi.
Vähän eteenpäin kumartuneena aition reunan yli Annette kuunteli hyvin tarkkaavaisesti; ja tyytyväisyyden muminaa alkoi kuulua yleisössä, sillä Montrosén ääni oli puhtaampi ja voimakkaampi kuin ennen!
Bertin oli sulkenut silmänsä. Noin kuukauden ajan jo teki hän kaikesta, mitä näki, kaikesta, mitä tunsi, kaikesta mitä kohtasi elämässä, välittömästi jonkinlaisen lisäseikan rakkauteensa. Hän käytti kaikki ihmiset ja itsensäkin tämän piintyneen ajatuksen vaatimuksia tyydyttämään. Kaikki, mitä hän huomasi kaunista, harvinaista, kaikki, mitä hän kuvitteli viehättävää, sen hän tarjosi heti kohta mielessään pienelle ystävättärelleen, ja hänellä ei ollut enää yhtään ajatusta, jota hän ei olisi asettanut yhteyteen rakkautensa kanssa.
Nyt hän kuunteli olemuksensa pohjassa Faustin valituksien kaikua; ja kuoleman halu kohosi hänessä, halu lopettaa nämä murheensa ja tämän loppumattoman lempensä koko kurjuus. Hän katseli Annetten hienoa profiilia ja näki markiisi de Farandalin, joka istui hänen takanaan, myöskin nuorta tyttöä katselevan! Hän tunsi itsensä vanhaksi, ikälopuksi, menneeksi mieheksi! Ah! kun ei ole enää mitään odotettavana, ei mitään toivottavana, kun ei ole edes oikeutta kaivata, kun tuntee itsensä säädystään syrjäytetyksi, hiljaisuuteen vetäytyneeksi, niinkuin yli-ikäinen valtionvirkamies, jonka virkaura on päättynyt, niin miten sietämättömästi se kiduttaa ihmistä.
Käsientaputukset alkoivat kuulua, Montrosé vietti jo riemuvoittoansa.Ja Méphisto Labarrière ponnahti esiin maasta.
Olivier, joka ei ollut koskaan ennen kuullut häntä tässä osassa, tuli uudestaan tarkkaavaiseksi. Muistellessaan bassoäänistä d'Aubinia, joka näytteli niin hyvin, sitten de Faurea, joka viehätti erinomaisella baritonillaan, hän tuli hetkeksi aikaa hajamieliseksi.
Mutta sitten yhtäkkiä, muudan Montrosén laulama lause vastustamattomalla voimalla liikutti häntä sydämenpohjaan. Faust sanoi saatanalle:
Minä tahdon aarteen, mi sisältää kaikki, tahdon nuoruuden.
Ja tenori ilmestyi silkkipuserossaan, miekka kupeella, höyhenkoristeinen poimulakki päässä, hienona, nuoren ja kauniina oopperanäyttelijän teennäiseen tapaan.
Äänten sorina kohosi. Näyttelijä esitti hyvin ja miellytti naisia. Olivier sitävastoin vavahti pettymyksestä, sillä Goethen draamallisen runoelman sydäntäsärkevä esiinloitsiminen häipyi tämän ulkonaisen muodon vaikutuksesta. Hänellä ei ollut enää silmiensä edessä muuta kuin taikanäytelmä, joka oli täynnä sieviä laulettuja palasia, ja eteviä näyttelijöitä, joiden ääntä hän vain kuuli. Tuo puseroonpuettu mies, tuo sievä juoksutusten laskettelija, joka näytteli reisiään ja ääntään, ei häntä miellyttänyt. Se ei ollut oikea vastustamaton ja synkkä ritari Faust, se, joka tulisi viettelemään Margareetan.
Hän istuutui uudestaan ja tuo äsken kuulemansa lause palasi taas hänen mieleensä:
Tahdon aarteen, mi sisältää kaikki, tahdon nuoruuden.
Hän mutisi sitä hampaittensa välissä, hän hyräili sitä tuskallisesti sydämensä pohjasta ja silmät yhä kiinnitettyinä Annetten vaaleaan niskaan, joka pisti esiin, aition neliönmuotoiseen aukkoon, hän tunsi itsessään tämän toteutumattoman kaipuun koko katkeruuden.
Mutta Montrosé oli juuri lopettanut ensimäisen näytöksen niin täydellisellä taidolla, että innostus puhkesi esiin. Useampia minuutteja kättentaputusten, jalkojentöminän ja hyvähuutojen melu vyöryi läpi salin kuin rajuilma. Nähtiin kaikissa aitioissa naisten taputtelevan hansikoituja käsiään, samalla kuin miehet seisoen heidän takanansa, huusivat, osoittaen myöskin suosiotaan.
Esirippu putosi, ja kohosi kaksi kertaa, ilman että innostus laimeni. Kun sitten verho oli laskeutunut kolmannen kerran, eroittaen yleisöstä näyttämön ja sisäaitiot, herttuatar ja Annette jatkoivat vielä jonkun hetken käsiensä taputtamista, ja heitä kiitti erikoisesti tenori, lähettäen pienen, hillityn tervehdyksen.
— Oi, hän näki meidät, sanoi Annette.
— Mikä ihmeteltävä taiteilija.
Ja Bertin, joka oli kumartunut eteenpäin, näki kiihtymyksen ja halveksimisen sekaisella tunteella suosiota saaneen näyttelijän häviävän kulissien väliin, käyden, vähän vetkutellen, sääri ojennettuna, käsi lanteilla, teatterisankarin vakiintuneessa asennossa.
Alettiin puhua hänestä. Hänen menestyksensä aiheutti yhtä paljon melua kuin hänen kykynsä. Hän oli kulkenut kaikissa pääkaupungeissa, naiset olivat olleet haltioituneita häneen, ja kun he edeltäpäin tiesivät hänet vastustamattomaksi, heillä oli jo sydämentykytystä nähdessään hänen astuvan näyttämölle. Hän näytti muuten vähän välittävän, sanotaan, tästä tunteellisesta hourailusta ja tyytyi vain musikaalisiin voittoihin. Musadieu kertoi hyvin peitetyin sanoin Annetten vuoksi, tämän kauniin laulajan elämästä, ja herttuatar, joka oli hullaantunut häneen, ymmärsi ja hyväksyi kaikki mielettömyydet, mitä hän olisi voinut aiheuttaa, sillä niin viehättävänä, hienona, erinomaisena ja poikkeuksellisena taiteilijana hän piti tätä näyttelijää. Ja hän lopetti nauraen:
— Muuten, mitenkä voi vastustaa tätä ääntä!
Olivier suuttui ja oli katkera. Hän ei voinut käsittää, että voitaisiin mieltyä tähän teeskentelijään, tähän ihmistyyppien alituiseen esittämiseen, tyyppien, jommoisia ei ollenkaan ole, tähän haaveiltujen ihmisten kuviteltuun olennoimiseen, tähän yöllä esiintyvään ja kauniisti maalattuun puunukkeen, joka näyttelee kaikkia osia niin monena iltana.
— Te kadehditte häntä, sanoi herttuatar. Te maailmanmiehet, ja taiteilijat, te olette kaikki vihoissanne näyttelijöille, koska heillä on enemmän menestystä kuin teillä.
Sitten kääntyen Annetteen, hän virkkoi:
— No, pienokainen, sinä, joka vasta astut elämään ja joka katselet tervein silmin, miten sinusta on tämä tenori?
Annette vastasi vakuutetun näköisenä:
— Minun mielestäni hän esiintyy erittäin hyvin.
Kolme naputusta kuului, toisen näytöksen alkamisen merkkeinä, verho kohosi, ja markkinoiden esitys alkoi.
Hellssonin esitys oli suurenmoinen. Hänenkin äänensä näytti laajentuneen entisestään ja hän tuntui käyttelevän sitä yhä täydellisemmällä varmuudella. Hän oli todellakin tullut suureksi, oivalliseksi ja erinomaiseksi laulajattareksi, jonka maine maailmassa kilpaili Bismarckin ja Lessepsin maineen kanssa.
Kun Faust syöksyi häntä kohti, kun hän lausui Margaretalle lumoavalla äänellään nuo viehätystä uhkuvat sanat:
—Sallittehan, kaunis neitoseni, minun tarjota teille käsivarteni saattaakseni teitä.
Ja kun vaaleanverinen ja niin sievä ja niin liikuttava Margareta hänelle vastaa:
—En, hyvä herra, minä en ole neiti, enkä ole kaunis enkä minä tarvitse saattajaa, niin koko sali joutui kuohuksiin ja vavahteli äärettömästä mielihyvästä.
Esiinhuudot verhon laskeuduttua olivat kauhean voimakkaat ja Annette paukutteli käsiään niin kauan, että Bertiniä halutti tarttua niihin saadaksensa hänet lopettamaan. Hänen sydäntänsä kiersi nyt toinen vaiva. Hän ei puhunut ollenkaan väliaikana, sillä hän seurasi piintyneellä ajatuksellaan, joka oli tullut vihamieliseksi, kulissien väliin tuota inhoittavaa laulajaa, — joka näin kovasti kiihoitti tätä lasta, — aina hänen pukuhuoneeseensa saakka, jossa hän näki tämän vetävän valkeata väriä poskilleen.
Sitten väliverho kohosi ja "puutarhanäytös" alkoi.
Heti paikalla levisi jonkunlainen lemmenkuume saliin, sillä ei koskaan ollut tämä musiikki, joka ei näyttänyt olevan muuta kuin suudelmien henkäystä, tavannut kahta tällaista tulkitsijaa. Ne eivät olleet enää kaksi kuuluisaa näyttelijää Montrosé ja Helsson, ne oli kaksi ihanteellisen maailman oliota, tuskin kaksi oliota, vaan kaksi ääntä; rakastavan miehen ikuinen ääni; ja antautuvan naisen ikuinen ääni; he huokasivat yhdessä koko inhimillisen lemmen runouden.
Kun Faust lauloi:
Anna minun, anna minun katsella kasvojasi, niin oli hänen suustaan lähteneessä äänessä sellainen jumaloiminen, haltioitumisen ja rukoilemisen sointu, että todellakin rakkaudenkaipuu saattoi hetkeksi kaikki sydämet kuohumaan.
Olivier muisteli, että hän oli itsekin hyräillyt tätä lausetta Roncièresin puistossa linnan ikkunoiden alla. Tähän saakka hän oli pitänyt sitä vähän jokapäiväisenä, ja nyt se tuli hänen suuhunsa kuin viimeinen intohimon huudahdus, viimeinen rukous, viimeinen toivo ja viimeinen armonosoitus, jota hän voi odottaa tässä elämässä.
Sitten hän ei kuunnellut mitään, eikä kuullut enää mitään. Liian voimakas mustasukkaisuuden puuska raateli häntä, sillä hän oli juuri nähnyt Annetten vievän nenäliinan silmilleen.
Hän itki! Siis hänen sydämensä heräsi, innostui, kiihtyi, hänen pieni naisen sydämensä, joka ei tietänyt vielä mitään. Tuolla, aivan hänen lähellään, ilman että Annette ajattelikaan häntä, nuorelle tytölle oli äkkiä selvinnyt millä tavalla rakkaus voi myllertää ihmisolennon, ja tämän selvenemisen ja tämän käsittämisen oli hänelle aiheuttanut tuo kurja, laulava teeskentelijä.
Ah! Hän ei ollut enää ollenkaan suutuksissaan markiisi de Farandalille, tuolle tyhmyrille, joka ei ymmärtänyt mitään! Mutta kuinka hän inhosi tuota tiukkaan trikooseen puettua miestä, joka herätti tietoisuuden nuoren tytön sielussa.
Häntä halutti syöksyä Annetten luo, niinkuin syöksytään kun pillastunut hevonen on ruhjomaisillaan ihmisen, tarttua hänen käsivarteensa, viedä pois hänet, laahata pois hänet, ja sanoa hänelle: "Lähtekäämme pois! lähtekäämme pois! Rukoilen teitä!"
Kuinka Annette kuunteli, kuinka hän värähteli! Ja kuinka hän, Bertin kärsi! Hän oli jo usein kärsinyt näin, mutta ei näin julmasti. Hän muisteli itsekseen, sillä kaikki mustasukkaiset tuskat heräävät uudestaan aivankuin jälleen aukeavat haavat. Hän muisti nyt, että hän Roncièresissa palatessaan hautausmaalta tunsi ensimmäisen kerran Annetten luisuvan hänestä erilleen, ettei hänellä ollut mitään valtaa tähän nuoreen tyttöön, riippumattomaan, kuin nuori eläin. Mutta siellä, kun Annette kiihoitti häntä, jättäessään hänet poimiakseen kukkia, hän tunsi erittäinkin väkivaltaista halua pysähdyttää hänen hyppelemisensä, pidättää hänen ruumiinsa luonaan; nyt sitävastoin pakeni häneltä Annetten sielu, niin että sitä oli mahdoton siepata kiinni. Ah! Tätä, tätä kalvavaa ärsytystä, jota hän oli juuri tuntenut, sitä oli hän kokenut usein, kaikissa niissä pienissä kolhauksissa, joita ei voi tunnustaa, jotka näyttävät tuovan lakkaamattomia ruhjevammoja rakastaville sydämille. Hän muisteli kaikkia niitä vähäpätöisen mustasukkaisuuden kiusallisia vaikutelmia, joita hän sai vähitellen pitkin päiviä. Joka kerran kun Annette oli huomannut, ihaillut, rakastanut, halunnut jotakin, oli hän, Bertin, mustasukkainen huomaamattomalla tavalla kaikelle, mikä anasti nuoren tytön aikaa, katseita, huomiota, iloisuutta, hämmästystä ja kiintymystä, sillä kaikki se riisti hiukan Annettea häneltä. Hän oli ollut mustasukkainen kaikelle, mitä Annette teki ilman häntä, kaikelle mitä hän, Bertin, ei tietänyt, mustasukkainen hänen huvikävelylleen, hänen lukemalleen kirjallisuudelle, kaikelle, mikä näytti miellyttävän häntä, mustasukkainen eräälle upseerille, joka oli haavoittunut sankarina taistellessaan Afrikassa, ja josta Pariisi puhui viikon ajan, erään hyvin ylistetyn romaanin kirjoittajalle, tuntemattomalle runoilijalle, jota Annette ei ollut koskaan nähnyt, mutta jonka säkeitä Musadieu lausui ääneen, ja vihdoin kaikille ihmisille, joita ylistettiin Annetten kuullen vieläpä aivan jokapäiväisesti, sillä, kun rakastaa jotakin naista, ei voi kärsimättä sietää, että tämä ajatteleekaan edes toista miestä näennäisellä mielenkiinnolla. Sydämessä on käskevä tarve olla yksin maailmassa hänen silmiensä edessä. Tahdotaan, ettei hän näe, ettei hän tunne, ettei hän pidä arvossa ketään muuta kuin häntä. Heti paikalla, kun hän näyttää kääntyvän tarkastamaan jotakuta taikka tekemään tuttavuutta jonkun miehen kanssa, syöksytään hänen katseittensa eteen, ja jollei voi kokonaan kääntää tai suunnata niitä toisaalle päin, niin kärsitään sielun pohjaan saakka.
Olivier kärsi näin katsellessaan tätä laulajaa, joka näytti levittävän lempeä oopperasaliin ja poimivan sitä sieltä, ja hän oli vihoissaan kaikille ihmisille tämän tenorin riemuvoitosta, naisille, jotka hän näki haltioituneina aitioissaan, miehille, noille houkkioille, jotka ylistivät tuota itserakasta narria.
Hänkö taiteilija! Hän kutsui itseänsä taiteilijaksi, suureksi taiteilijaksi! Ja hänellä oli menestystä, tuolla ilveilijällä, joka kuitenkin tulkitsi vierasta ajatusta niin, että sen tekijä ei olisi sitä koskaan tuntenut. Ah! tämähän oli sitä maailman ihmisten oikeudenmukaisuutta ja älyä, näiden tietämättömien ja vaateliaiden taiteenharrastajien, joita varten työskentelevät kuolemaansa saakka inhimillisen taiteen mestarit. Bertin näki heidän paukuttelevan käsiään, huutavan ja hurmaantuvan, ja tuo entinen vihamielisyys, joka oli aina kiehunut hänen, nousukkaan, ylpeän sydämen pohjassa, äityi, tuli hurjaksi raivoksi näitä tyhmyreitä vastaan, jotka olivat mahtavia yksin syntyperänsä ja rahansa voimalla.
Esityksen loppuun saakka hän oli vaiti, ajatustensa raatelemana, sitten, kun loppuinnostuksen myrsky oli laimentunut, hän tarjosi käsivartensa herttuattarelle, samalla kun markiisi otti Annetten käsivarren. He astuivat suuria portaita alas keskellä mies- ja naistulvaa, jonkunlaisessa, suurenmoisessa ja verkalleen vierivässä, paljaiden olkapäiden, uhkeiden hameiden ja mustien hännystakkipukujen jatkuvassa vesiputouksessa. Sitten herttuatar, nuori tyttö, hänen isänsä ja markiisi nousivat samoihin avonaisiin vaunuihin, ja Olivier Bertin jäi yksin Musadieun kanssa oopperatorille.
Yhtäkkiä hän tunsi sydämessään eräänlaista kiintymystä tähän mieheen taikka pikemmin tuota luonnollista vetovoimaa, jonka huomaa omistavansa kaukaisessa maassa kohtaamaansa maanmieheen, sillä hän tunsi nyt itsensä yksinäiseksi tässä vieraassa, välinpitämättömässä, meluavassa väentungoksessa, sen sijaan että hän Musadieun kanssa vielä voi puhua Annettesta. Hän tarttui siis tämän käsipuoleen.
— Tehän ette mene heti kotiinne, virkkoi hän. Ilma on kaunis, kävelkäämme hiukan.
— Mielelläni.
He menivät Madeleinelle päin keskellä tätä yöllä vaeltavaa ihmisjoukkoa, tuossa lyhyessä ja voimakkaassa keskiyön hälinässä, joka kuohuttaa bulevardeja teatterinäytösten loputtua.
Musadieulla oli päässään tuhansia asioita, kaikki hänen sen päivän keskustelunaiheensa, jota Bertin kutsui hänen "ruokalistakseen," ja hän päästi sanatulvansa irralleen kahdesta tai kolmesta aiheesta, jotka häntä enimmän huvittivat. Maalari antoi hänen pauhata, kuuntelematta häntä, kulkien yhä hänen käsikoukussaan, varmana siitä, että kohta johtaisi hänet puhumaan Annettesta ja kulki näkemättä mitään ympärillään rakkautensa kahlehtimana. Hän astui, tuon mustasukkaisuuden kohtauksen uuvuttamana, joka oli murjonut häntä kuin korkeudesta maahan putoaminen, masentuneena siitä varmuudesta, ettei hänellä ollut enää mitään tekemistä maailmassa.
Hän kärsisi näin yhä enemmän ja enemmän mitään odottamatta. Hän kulkisi näin läpi tyhjien päivien, toisen toisensa perästä, katsellen Annettea, joka eläisi kaukana, onnellisena, rakastettuna ja kai myös itsekin epäilemättä rakastaisi. Saisiko hän ehkä rakastajan! Kenties hänellä tulisi olemaan sellainen, niinkuin hänen äidilläänkin oli ollut. Taiteilija tunsi itsessään niin lukuisia, niin erilaisia ja pulmallisia kärsimyksen lähteitä, sellaisen onnettomuuksien tulvan, niin paljon sydänsuruja, joita ei voinut välttää, hän tunsi itsensä siihen määrin menneeksi mieheksi, siihen määrin joutuneensa tästä lähtien kuvittelemattomaan sieluntuskaan, ettei hän voinut edellyttää kenenkään kärsineen niin kuin hän. Hän ajatteli yhtäkkiä niiden runoilijoiden poikamaisuutta, jotka ovat keksineet Sisyphuksen hyödyttömän työn, Tantaluksen ainaisen janon, ja Prometheuksen kotkan raateleman sydämen. Oh! Jos he olisivat aavistaneet, jos he olisivat syvästi tutkineet vanhan miehen mieletöntä rakkautta nuoreen tyttöön, kuinka he olisivat ilmaisseet sellaisen olennon kauhean ja salaisen tuskan, jota ei voida enää rakastaa, hedelmättömän kaipuun kidutukset, ja kauheamman kuin korppikotkan, pienet, vaaleat kasvot, jotka repivät palasiksi vanhan sydämen.
Musadieu puhui yhä ja Bertin keskeytti hänet mutisten melkein tahtomattaan piintyneen päähänpistonsa valtaamana:
— Annette oli viehättävä tänä iltana.
— Niin, oli kyllä, suloinen… Maalari lisäsi estääksensä Musadieuta jatkamasta katkaistua ajatustensa kulkua:
— Hän oli sievempi kuin hänen äitinsä on koskaan ollut.
Toinen hyväksyi hajamielisesti hokien useampia kertoja: "Kyllä, k… kyllä… kyllä…" ilman että hänen mielensä kiintyi erityisesti tähän uuteen ajatukseen.
Olivier ponnisteli voimiaan saadakseen hänet siinä pysymään ja käyttäen oveluutta, kiinnittääkseen hänet siihen eräällä Musadieun mieliajatuksella, hän jatkoi:
— Hänen salonkinsa tulee olemaan ensimmäisiä salonkeja Parisissa naimisiin mentyään.
Tämä riitti, ja tuo hieno maailmanmies, vakuutettuna siitä, että hän oli kaunotaiteiden tarkastaja, ryhtyi taitavasti tarkastamaan sitä asemaa, joka markiisi de Farandalilla tulisi olemaan Ranskan hienossa seurapiirissä.
Bertin kuunteli häntä ja oli jo näkevinään Annetten suuressa komeasti valaistussa salongissa naisten ja miesten ympäröimänä. Tämä näky vielä teki hänet mustasukkaiseksi.
He kulkivat nyt Malesherbesin bulevardia. Kun he sivuuttivat Guilleroyn talon, kohotti maalari silmänsä. Hän näki ikkunaverhojen raosta, että huoneet olivat valaistuja. Hänessä heräsi epäluulo, että herttuatar ja hänen veljenpoikansa olivat ehkä kutsutut juomaan kupin teetä. Ja raivo närkästytti häntä ja aiheutti hänelle taas kovaa kärsimystä.
Hän kulki yhä Musadieun käsipuoleen lujasti kiinni pusertuneena, vilkastutti toisinaan vastaväitteellään tämän mielipiteitä nuoresta tulevasta markiisittaresta. Tämä jokapäiväinen ääni, joka puhui tytöstä, sai hänen kuvansa väikkymään yössä heidän ympärillään.
Kun he olivat saapuneet de Villiersin kadulle, maalarin oven eteen, kysyi Bertin: — Astutteko sisään? — En kiitos, on myöhäistä, menen nukkumaan.
— No, tulkaa nyt puoleksi tunniksi, juttelemme vielä hiukan.
— En. Todellakaan en. On liian myöhäistä.
Ajatus saada jäädä yksin niiden iskujen jälkeen, joita hän oli kestänyt, täytti Olivierin sielun kauhulla. Kun hänellä oli joku mukanaan, niin pitäisi hän sen myöskin.
— Tulkaahan, minä annan teidän valita harjoitelman, jonka olen tahtonut jo kauan tarjota teille.
Musadieu, joka tiesi, että maalarit eivät aina ole anteliaalla tuulella, ja että lupauksia muistetaan vain hiukan aikaa, otti tilaisuudesta vaarin. Kaunotaiteidentarkastajana hän omisti taidekokoelman, joka oli valikoitu taitavasti.
— Seuraan teitä, sanoi hän.
He astuivat sisään.
Kamaripalvelija, joka herätettiin, toi grogit; ja keskustelu kulkea kituutti jonkun aikaa kosketellen maalausta. Bertin näytti harjoitelmiaan pyytäen Musadieuta ottamaan sen, mikä häntä enimmän miellyttäisi; Musadieu epäröi, sillä häntä hämmensi kaasun valo, joka saattoi hänet erehtymään värisävyistä. Lopulta hän valitsi ryhmän pikku tyttöjä, jotka hyppivät nuoraa katukäytävällä; ja melkein heti paikalla hän tahtoi lähteä tiehensä vieden lahjan.
— Minä annan sen toimittaa teille, sanoi maalari.
— Ei, minä otan mieluummin sen mukaani ihaillakseni sitä tänä iltana ennen maatamenoani.
Ei mikään voinut häntä pidättää, ja Olivier Bertin tapasi itsensä taas vielä kerran yksinään asunnossaan, tuossa muistojensa ja tuskallisen levottomuutensa vankilassa.
Kun palvelija astui seuraavana aamuna huoneeseen tuoden teetä ja sanomalehden, löysi hän isäntänsä istumassa vuoteessaan niin kalpeana, että häntä pelotti.
— Onko herra pahoinvoipa? sanoi hän.
— Ei se ole mitään vaarallista, vähän päänkipua.
— Eikö herra tahdo, että menen hakemaan jotakin.
— En. Minkälainen ilma on?
— Sataa vettä, herra.
— Hyvä, se riittää.
Asetettuansa tavalliselle pienelle pöydälle teetarjottimen ja päivän sanomalehdet, poistui palvelija.
Olivier otti Figaron ja avasi sen. Pääkirjoitus oli nimeltään: "Nykyaikaista maalaustaidetta". Se sisälsi intomielisen neljän tai viiden nuoren maalarin ylistyksen, jotka olivat tosin lahjakkaita koloristeja, mutta liiottelivat tässä suhteessa aikaansaadakseen suurempaa vaikutusta, ja olivat esiintyvinään vallankumouksellisina ja nerokkaina taiteenuudistajina.
Niinkuin kaikki vanhemmat, Bertinkin oli harmissaan näitä uusia tulokkaita vastaan, häntä ärsytti heidän pannaanjulistuksensa, hän vastusti heidän oppejansa. Hän ryhtyi siis lukemaan tätä kirjoitusta jo alusta alkaen vihan vallassa, josta nopeasti värähtelee hermostunut sydän, sitten, heittäen katseensa alemmaksi hän huomasi oman nimensä; ja nämä muutamat sanat lauseen lopussa iskivät häntä kuin nyrkillä keskelle rintaa: "Olivier Bertinin muodista joutunut taide…"
Hän oli aina ollut hyvin herkkä arvostelulle ja herkkä ylistykselle, mutta syvemmässä tietoisuudessa hän huolimatta oikeutetusta turhamaisuudestaan, levottomuutensa vuoksi itsestään, jota hänen epäröimisensä aina olivat lisänneet, kärsi enemmän siitä, että hänen ansioitaan kiellettiin, kuin hän nautti siitä, että häntä ylistettiin. Ennen aikaan kuitenkin, hänen riemuvoittojensa aikana, ylistyssuitsutukset olivat olleet niin lukuisat, että ne saattoivat unhoittamaan neulanpistokset. Nyt sitävastoin kun yhä uusia taiteilijoita ja uusia ihailijoita lakkaamatta ilmaantui, tulivat onnittelut harvinaisemmiksi ja mustaaminen syyttävämmäksi. Hän huomasi itsensä sijoitetuksi vanhojen, lahjakkaiden maalarien joukkoon, joita nuoret eivät ollenkaan kohdelleet mestareina; ja kun hän oli yhtä älykäs, kuin tarkkanäköinen, niin kärsi hän nyt vähemmistäkin salavihjauksista, yhtäpaljon kuin suorista hyökkäyksistä. Ei koskaan kuitenkaan ollut mikään hänen taiteilijaylpeyteensä isketty haava näin vuotanut verta. Hän jäi istumaan läähättäen ja luki uudestaan kirjoituksen ymmärtääkseen sen pienimmätkin vivahdukset. He olivat heitetyt romukoppaan, muutamat hänen toverinsa ja hän, luontevasti herjattuina; ja hän nousi mutisten itsekseen näitä sanoja, jotka jäivät hänen huulilleen: "Olivier Bertinin muodista joutunut taide."
Ei milloinkaan ollut tällainen surullisuus, tällainen mielenmasennus, tällainen kaiken lopun tunne, sekä fyysillisen että henkisen olemuksen lopun tunne, ollut syössyt häntä näin epätoivoiseen sielunmurheeseen. Hän jäi kokonaista kaksi tuntia nojatuoliin uunin eteen, jalat ojennettuina tulta kohti, omaamatta enää voimaa liikkua tai tehdä mitään. Lohdutuksen saamisen tarve syntyi hänessä, tarve saada puristaa hartaiden ystävien käsiä, nähdä uskollisia silmiä, hankkia itsellensä sääliviä, auttavia, helliviä, ystävällisiä sanoja. Hän lähti siis, kuten aina, kreivittären luo.
Kun hän astui salonkiin, oli Annette yksin siellä, seisoen selkä käännettynä oveen päin, kirjoittaen nopeasti kirjeen osotetta. Pöydällä hänen vieressään oli avattuna Figaro. Bertin näki sanomalehden samaan aikaan kuin nuoren tytön ja joutui suunniltaan uskaltamatta astua eteenpäin. Oh! jos hän oli lukenut sen. Annette kääntyi ympäri ja omissa mietteissään, kiireissään, mieli täynnä naisen huolia, hän virkahti taiteilijalle:
— Ah, hyvää päivää, herra maalari, suotte kai minulle anteeksi, että jätän teidät. Minulla on ompelija tuolla ylhäällä ja se vaatii minun läsnäoloani. Tehän ymmärrätte, ompelijatar, naimisiinmenemisen aikoina, se on tärkeä henkilö. Mutta minä lähetän teille äitini, joka puhelee ja keskustelee minun ompelijattareni kanssa. Jos minä tarvitsen äitiä, niin lähetän häntä hakemaan muutamaksi minuutiksi.
Ja hän riensi pois juosten hiukan, näyttääkseen paremmin kiirettään.
Tämä äkillinen lähtö, ilman yhtään sydämellistä sanaa, ilman yhtään hellää katsetta Olivierille, joka rakasti häntä niin suuresti… niin suuresti… jätti maalarin aivan ymmälle. Hänen silmänsä pysähtyi silloin uudestaan Figaroon ja hän ajatteli: "Hän on lukenut sen! minua pilkataan, minut kielletään. Hän ei enään usko minuun. Minä en ole enää mitään hänelle."
Hän astui kaksi askelta sanomalehteä kohti, niinkuin astutaan vihamiehen luo antaakseen sille korvapuustin. Sitten hän sanoi itsekseen: "Ehkei hän kuitenkaan ollut lukenut sitä. Hänellä on tänäpäivänä niin paljon muuta miettimistä, mutta siitä puhutaan hänen läsnäollessaan tänä iltana, päivällispöydässä, ilman mitään epäilystä, ja hänessä herätetään halu lukea sitä!"
Itsestään syntyneellä liikkeellä, melkein harkitsematta, hän oli ottanut lehden numeron, oli sulkenut sen, taivuttanut kokoon, ja pujahuttanut taskuunsa varkaan vikkelyydellä.
Kreivitär astui huoneeseen. Heti nähtyänsä Olivierin kalman kalpeat ja vääntyneet kasvot hän arvasi, että tämä oli joutunut kärsimyksen äärimmäisille rajoille.
Hän riensi nopeasti hänen luokseen, koko sieluparkansa täynnä hehkuvaa tunnetta, tuo sielu, joka myöskin oli niin raadeltu, joka samoin kuin hänen ruumiinsakin oli niin murjottu. Painaen kätensä hänen olkapäilleen, ja keskittäen katseensa hänen silmiensä pohjaan hän virkkoi Bertinille:
— Oh, kuinka te olette onneton.
Taiteilija ei enää kieltänyt tällä kertaa. Ja kurkku vavahdellen suonenvedon tapaisesti, hän sopersi:
— Niin, olen… Niin, olen… Niin olen…
Kreivitär tunsi, että taiteilija alkaisi itkeä, ja hän veti hänet salongin synkimpään soppeen, kahdelle nojatuolille, jotka olivat piilossa vanhasta silkistä tehdyn irtoseinän takana. Tänne he istuutuivat tämän kirjaillun, hienon muurin taa, myöskin sateisen päivän, harmaan varjon verhoamina.
Kreivitär jatkoi, säälien häntä erittäin, ja itsekin tämän tuskan kovasti liikuttamana:
— Olivier parkani, kuinka te kärsitte!
Hän nojasi valkean päänsä ystävättärensä olkapäähän.
— Enemmän kuin te luulettekaan, sanoi hän. Kreivitär kuiskasi niin surullisesti:
— Oh! minä tiesin sen, minä olen tuntenut kaikki. Minä olen nähnyt sen syntyvän ja kasvavan.
Bertin vastasi, niinkuin kreivitär olisi syyttänyt häntä:
— Ei se ole minun vikani, Any.
— Tiedän sen hyvin… Minä en moiti teitä mistään.
Ja hiljaa, kääntyen hiukan, kreivitär painoi suunsa Olivierin silmään, josta hän löysi katkeran kyyneleen.
Hän säpsähti, aivankuin hän olisi juonut epätoivon pisaran ja hoki useita kertoja:
— Ah! ystävä parka… ystävä parka… ystävä parka! Sitten hetken vaiettuaan hän lisäsi:
— Sehän on sydämiemme syy, jotka eivät ole vanhentuneet, minä tunnen omani niin eläväksi.
Bertin koetti puhua eikä voinut, sillä nyyhkytykset tukehduttivat nyt häntä. Kreivitär kuunteli vasten hänen rintaansa kaikuvia läkähdyttäviä ääniä Bertinin povessa. Sitten itsekkään rakkauden tuskan uudestaan valtaamana, joka jo niin kauan oli häntä kalvanut, hän sanoi sillä raatelevalla äänensävyllä, jolla todetaan kauhea onnettomuus:
— Jumalani! kuinka te rakastatte häntä.
Taiteilija tunnusti vielä kerran:
— Ah! niin, minä rakastan häntä. Kreivitär tuumi hetkisen ja jatkoi:
— Te ette ole minua koskaan noin rakastanut, minua?
Taiteilija ei kieltänyt ollenkaan, sillä hän eli nyt hetkeä, jolloin sanotaan koko totuus, ja hän kuiskasi:
— En, olin silloin liian nuori!
Kreivitär ällistyi.
— Liian nuori. Miksi?
— Koska elämä oli liian suloinen. Vasta meidän iässämme rakastetaan epätoivoisesti.
Kreivitär kysyi:
— Onko se, mitä te tunnette hänen läheisyydessään sen kaltaista, mitä te tunsitte minun läheisyydessäni.
— On ja ei ole… Ja se on kuitenkin melkein sama asia. Minä olen rakastanut teitä, niin paljon kuin voi rakastaa naista. Häntä minä rakastan niinkuin teitä, koska hän on juuri te; mutta tämä rakkaus on tullut minulle joksikin vastustamattomaksi, hävittäväksi, lujemmaksi kuin kuolema. Minä olen samassa suhteessa siihen kuin palava talo tuleen!
Kreivitär tunsi säälinsä laimentuvan mustasukkaisuuden puuskan vaikutuksesta ja muuttaen äänensä lohduttavaksi hän sanoi:
— Ystävä parkani! Muutaman päivän perästä hän on naimisissa ja lähtee pois. Kun te ette häntä enää näe, niin te parannutte epäilemättä.
Taiteilija pudisti päätään.
— Oh, minä olen vallan hukassa!
— Mutta ette suinkaan! ette suinkaan! ette suinkaan! Kolmeen kuukauteen te ette tule häntä näkemään. Se on riittävä. Teillehän on riittänyt kolme kuukautta rakastuaksenne häneen, enemmän kuin minuun, jonka te tunnette jo kaksitoista vuotta.
Silloin Bertin rukoili häntä äärettömässä murheessaan.
— Any, älkää hyljätkö minua!
— Mitä voin minä tehdä, ystäväni!
— Älkää jättäkö minua yksin.
— Tulen teitä tervehtimään, niin usein kuin tahdotte.
— Ei. Pitäkää minut täällä, niinpaljon kuin mahdollista.
— Silloin te tulette olemaan hänen läheisyydessään.
— Ja teidän.
— Te ette saa nähdä häntä ennen hänen naimisiinmenoaan.
— Oh! Any!
— Tahi ainakin hyvin vähän.
— Saanko minä jäädä tänne tänäiltana?
— Ette, siinä tilassa, jossa olette. Teidän täytyy hakea virkistystä, mennä klubiin, teatteriin, minne tahansa, mutta te ette saa jäädä tänne.