Poliisi. Kyllä, esivalta. Te itse sanoitte, että hän on varas.
Matami. Olenko minä sanonut mitään niin tyhmää. Hyi, missä teillä on korvanne?
Poliisi. Eikö hän varastanut teidän vehnäleipäänne?
Matami. Minun leipääni? Ah niin, nyt minä muistan! Sehän oli Kudrakovan harmaa kissa…
Poliisi. Pois tieltä, akka.
Lotta. Kas, nyt hän minut vie taas, täti Sjöström.
Matami. Ström minun nimeni on eikä Sjöström. (Poliisille.) Akka saatte olla itse, taistelette virtaa vastaan. [Ström on suomeksi: virta.] Tahdotteko nähdä kynsiäni?
Poliisi. Te, vanha taikina!
Matami. Te, laiha, kokoon liimattu rottelo!
Poliisi(koettaen turhaan kiskoa Lottaa häneltä). Kyllä minä opetan teidät haukkumaan poliisia.
Lotta. Hyvä täti Strömbäck!
Matami. Tytön tynkä, jos et opi minun rehellistä nimeäni, niin minä jätän sinut poliisin kynsiin.
Lotta. Voi, täti Ström- Ström- Strömming! [suomeksi: silakka]
Poliisi. Kuules, tyttö, mihin sinulta on joutunut toinen kenkä?
Matami(estäen Lottaa vastaamasta). Kenkänsäkö?' Voi, kun minä tuon nyt ihan unhotin! Kuulkaas nyt, hyvä, armollinen herra ylitarkastaja, kun olette niin hyvä ja ystävällinen, jospa nyt vähän ikään kuin tekisimme pienen sopimuksen (nykäsee nutusta)… noin… noin kolme markkaa taikka niin.
Poliisi. Mitä siinä joutavia lörpötätte? Vai tahdotteko lahjoa poliisia?
Matami. (kuiskaten). Ihan uusi kolmen markan raha… No, neljä markkaa, olkoon menneeksi, herra ylipoliisi!… Tyytykää jo, tyttöhän on vielä ihan lapsi. Kuusi markkaa, herra, herra… Voi, voi, kahdeksan markkaa sitte.
Poliisi. Mitä lorua tuo on. Minä vain tahdo tietää, onko tytön kenkä tämän pari. (Ottaa taskustaan pienen kengän.)
Lotta. Se on minun kenkäni.
Matami(hiljaa Lotalle). Sst, rakas lapsi; hyi häpeä, etkö tiedä, että on suuri synti varastaa nuppineulaakaan! (Kovemmin poliisille.) Hyvä herra poliisimestari! Jospa tyttö nyt olisikin ottanut tuon, niin kenkien näpisteleminenhän on vain pieni, viaton huvittelu.
Poliisi. Mutta nyt ei ole puhe siitä, vaan neljästä sadasta markasta.
Matami. Oh, herranen aika, minä aivan pyörtyä kellahdan tähän paikkaan! Onko lapsi parka tosiaankin var… se on, onko hän sattunut hairahtumaan niin hirveän suuresta rahasummasta?
Poliisi. Nyt puhutte unissanne. Ettekö kuulleet, mitä äsken rummutettiin torilla?
Matami. Malttakaas; niin, ihan näin se oli! Rrrr, rrrr, neljä sataa markkaa, pormestari ja neuvoskunta.
Poliisi. Rummutettiin, että vahtimestari Blomros oli pudottanut kirjeen, joka hänen piti viedä postiin, ja siinä kirjeessä oli kuusitoista tuhatta markkaa.
Matami. Kuusitoista tuhatta! Hoh hoo, sittepä Blomros oli pahemmassa pulassa kuin Nyholm, kun teki viidenkolmatta ruplan setelejä, jotka eivät olleet kyllin mustat.
Poliisi. Niin, mutta mitäs luulette? Sill'aikaa kuin Blomros etsi etsimistään ja oli vähällä tulla hulluksi, astui pikku tyttö postikonttoriin ja antoi kirjeen sinne kaikkine rahoineen, niinkuin oli löytänyt kadulta. He päästivät tytön menemään, sanomatta hänelle edes kiitoksiakaan; mutta kun katsottiin tarkemmin kirjettä, silloinpa vasta nousi ilo! Ei kukaan enää tavannut tyttöä, ainoastaan kenkä saatiin kiinni, jonka hän oli pudottanut porstuaan. Ja silloin maistraatti pani rummuttamaan, että niin on tapahtunut, ja että se pikku tyttö, jolla on tämän kengän pari, saa neljä sataa markkaa palkinnoksi rehellisyydestään ja sukkeluudestaan.
Matami. Neljä sataa markkaa! Ja ne saa minun oma pikku Lottani panna säästöpankkiin! Ja hän on rehellisin pikku tyttö koko kaupungissa! Mutta onko se tosiaan sinun kenkäsi, pikku Lotta?
Lotta. Hyvä, kiltti täti Sjöberg, kyllä se on minun kenkäni, siitä on kanta poissa ja ison varpaan kohdalla on reikä.
Matami. Ström minä olen enkä Sjöberg. Käsittämätöntä, tytön typykkä, ett'et voi oppia minun nimeäni. Mutta samapa se, kylläpähän sitte muistat, kuin tulet minun omaksi tytökseni.
Poliisi. Tulkaa, niin menemme yhdessä maistraattiin näyttämään kenkää ja nostamaan rahoja. Saanhan minä hiukan vaivastani, vai kuinka, matami Ström?
Matami. Mitä? Vai niin? No, olkoon menneeksi, saatte kaksi markkaa vaivasta… herra alapoliisi!
Poliisi(itsekseen). Minä saattaisin asettua rauhaan ja ruveta postiljooniksi, ja sitte voisin ostaa itselleni talon Robertinkadun varrelta. Mummolla on rahaa ja nuo neljä sataa markkaa saattaisin minä levittää liikkeesen. Ajatellaanpas, enköhän minä nai tuota vanhaa kaappia!
Neljäs laulu.
Matami.
Nytpä käyn minä vehnästä leipomaan.Aluu, alumpa, alumpalei,Lottaseni käypi käsin taikinaan,Aluu, alumpa, aluu!
Lotta.
Nytpä tätiä saan minä syleillä,Aluu, alumpa, alumpalei!Strömsten hän on, muistanpa nimensä,Aluu, alumpa, aluu!
Matami.
Ström, Ström, Ström, sanon vieläkin,Aluu, alumpa, alumpalei!
Lotta.
Rakas täti, minä tässä uneksin,Aluu, alumpa, aluu!
Poliisi.
Eikös matam' rouvaksi rupeisi?Aluu, alumpa, alumpalei!Ottakaa nyt mieheksenne poliisi!Aluu, alumpa, alun!
Matami.
Suur' kiitos, onkos asiat niin,Aluu, alumpa, alumpalei?Rakastunpa oitis poliisiin,Aluu, alumpa, aluu!
Kaikki.
Tämä loppu on tässä pulmassa,Aluu, alumpa, alumpalei!Joka tapahtui Cargerin kulmassa:Aluu, alumpa, aluu!
Jospa se teist' ois niin maulleen.Aluu, alumpa, alumpalei!Kuin Porvoon tipat rusinoineen!Aluu, alumpa, aluu!
Niilo Harakka, seppä, joka takoeli rautaa linnanvangeille, osasi kertoa seuraavan tarinan, kun hänelle vain annettiin pullo olutta kaulan kostukkeeksi. Hän väitti kiven kovaan itse nähneensä tontun ja Onttotornin; niin, mitäpä kaikkea sepät ja myllärit näkevätkään! Niilo Harakka oli lukenut paljoa vanhan maailman historioita, ja sentähden hän osasi kertoella, mitä ennen oli puhuttu.
Oli tonttu-ukko, seitsemän sataa vuotta vanha; hän asui eräässä holvissa Turun linnan alla. Hänellä oli niin pitkä, valkoinen parta, että voi kiertää sen kahdesti vyötäistensä ympäri, ja kyyryselkäinen hän oli, aivan kuin vanha teräsjousi, kun se on vedetty täyteen jännitykseen. Hän kehui olevansa vanhin tonttu-ukko koko maassa; yksin tuomiokirkon tonttukin, jolla oli ikää viisisataa viisikymmentä vuotta, sanoi häntä setäkseen. Kaikki koko maan pikku ukot katsoivat häntä suvun päämieheksi, mutta kaikki myöskin pelkäsivät häntä, sillä hän tahtoi pitää kunnon järjestystä maassa. Hyvä tonttu-ukko hän oli, perin rehellinen ja kunnon haltia, vaikka hänellä olikin oma erityinen makunsa.
Hän näet asui syvimmässä holvissa Turun linnan alla, niin sanotussaOnttotornissa, jossa ennen muinoin pidettiin suurimpia ja törkeimpiä pahantekijöitä, joiden ei koskaan enää pitänyt näkemän päivän valoa. Siellä oli hänen palatsinsa sisustettu kaikella mahdollisella mukavuudella ja komeudella, jollaista tonttu-ukot niin suuresti suosivat. Sieltä ei suinkaan puuttunut soraa, rikkaläjiä, vanhoja kiviraunioita, rikkinäisiä ruukkuja, hajallisia niinimattoja, katkenneita tuolinjalkoja, rikotuita leikkikaluja, ruostunutta raudanromua, parittomia kenkärajoja, hansikasräsyjä, höyhenittömiä höyhenpolstereja, piipunvarren palasia, lasittomia ikkunankehyksiä, pohjattomia korvoja, hiirensyömiä kannettomia kirjoja ynnä muuta romua, jota ei luetellakaan voida. Torni oli huolellisimmasti verhottu kaikenkuosisilla hämähäkin verkoilla, ja lattia koristettu pienillä vesilätäköillä, jotka olivat seisoneet siinä vettänsä puhdistamassa jo satoja vuosia. Ilma oli tuossa maanalaisessa asunnossa niin suloisen ummehtunut, kuin suinkin saatettiin toivoa, ja kun kaiken tämän lisäksi siellä vielä oli mädänneitä olkikupoja ja kuolleiden rottain luita, niin siitähän jo arvataan, että tonttu-ukosta siellä tuntui oikein kodikkaalta.
Ja hän viihtyikin tuossa mukavassa asunnossaan niin hyvin, että hän vain ani harvoin etsi seuraa kotinsa ulkopuolelta. Nykyajan muista tontuista ja pikku ukoista ei tornin ukkovanhus ajatellut juuri erittäin hyvää. "Maailma on nyt enää vain rötyä", oli hänellä tapana sanoa. "Mihinkä tontut nyt enää muuhun kelpaavat kuin rakentamaan ja paikkailemaan leikkikaluja, kiillottamaan saappaita ja lakasemaan lattiaa? Ihmiset heitä halveksivat eivätkä heille enää tarjoa edes puurovatiakaan jouluyönä. Jospa he olisivat nähneet minun aikaiseni tonttu-ukot! Me rakensimme torneja ja kuljettelimme kallioita!" Kahta vanhaa ystävää hän nyt enää kävi tervehtimässä, niitäkin ani harvoin: tuomiokirkon vanhaa tonttua ja vanhaa vahtimestaria Matti Kivistä. Tuomiokirkon tontun luona kävi hän joka kahdeskymmenes vuosi, ja joka kahdeskymmenes vuosi kävi tuomiokirkon tonttu linnan tontun luona. Heidän asuntojensa välillä oli oikotie pitkin kuuluisata maanalaista, linnan ja kirkon välistä käytävää, sitä, muistathan, josta kaikki turkulaiset tietävät kertoa, vaikk'ei kukaan ole sitä nähnyt. Tontuilla ei ollut mitään vaikeutta lipuessaan ahtaan käytävän läpi, hehän voivat pujottautua avaimen reiästäkin, mutta pahempi oli siitä ihmislasten kulkea. Sen tiesi vahtimestari Kivinen paremmin kuin kukaan muu, sillä hän oli ainoa elävä ihmisolento, jonka oli onnistunut ryömiä käytävän läpi, ja silloin hän juuri ensi kerran tapasikin Turun linnan tonttu-ukko. Matti Kivinen oli siihen aikaan sukkela, kahdentoista vuoden ikäinen poika, jonka mielestä koko maailma oli pelkää tanssia. Hän etsi vanhoja musketinluoteja sorasta linnan holveista; eräänä aamuna hän sattumalta löysi tuon maanalaisen käytävän suun ja läksi uteliaisuudesta katsomaan, minne aukko saattoi viedä. Hän ryömi yhä edelleen, ja mikäli hänen onnistui päästä eteenpäin, putoili kiviä hänen takanaan alas, sulkien häneltä paluutien. Se ei huolettanut Mattia vähintäkään, tottahan hän jostakusta paikasta oli pääsevä ulos. Mutta viimein huomasi hän käytävän olevan täynnä kiviä myöskin edessään, ja silloin Matti ei päässyt edes eikä taas. Siellä hän ehkä istuisi kivien välissä vielä tänäkin päivänä, ell'ei olisi silloin juuri sattunut olemaan kahdeskymmenes vuosi, jolloin linnan ja tuomiokirkon tontut kävivät toisiaan tervehtimässä. Linnan tonttu oli matkalla tuomiokirkkoon ja löysi pojan kivien välistä kuin ketun ansasta. Tonttu oli hyväsydämminen, niinkuin kaikki tontut ovat, vaikka myöskin äkkivihaiset. Hän sen tähden ärjäsi Matille: "mitä sinulla on täällä tekemistä?" "Minä etsin musketinluoteja", vastasi Matti vavisten. Tonttu nauroi. "Otahan kiinni minun saappaani varresta", sanoi hän, "niin minä autan sinut ulos!" Matti ei nähnyt mitään, mutta ojensi pimeässä kätensä ja sai kiinni saappaan varresta. Silloin alkoi kulku joutua kivien ja soran läpi, ja hetkisen päästä sanoi tonttu: "mene ulos luukusta!" Matti ei nytkään nähnyt mitään, mutta ojensi pimeässä kätensä ja tunsi luukun, jota saattoi nostaa. Heti hän silloin oli tuomiokirkon pääalttarin luona, ja siellä seisoi piispa täydessä juhlapuvussaan pappinensa, valmiina ryhtymään messun lukemiseen. "Katsos tuota!" sanoi piispa: "mitä sinulla on tekemistä kirkon viinikellarissa?" Matti ajatteli itsekseen, että piispa ehkä saattoi olla vaarallisempi kuin tonttu-ukko, ja vastasi reippaasti, että hän oli etsimässä musketinluoteja. Piispa ei katsonut sopivaksi nauraa juhlapuvussa, hän vain viittasi kuorin takaovea ja Matti läksi käpälämäkeen min enimmän kerkisi.
Tästä päivästä alkoi Matti Kivisen ja Turun linnan tonttu-ukon ystävyys. Matti häntä ei nähnyt, sillä tonttu enimmäkseen liikkui näkymättömänä harmaassa nutussaan, päässä musta lammasnahka-lakki; mutta milloin hän käänsi lakin nurin, tuli hän näkyväksi. Tonttua huvitti auttaa, niinkuin tontuilla on tapana, että Matille kävisi hyvin tässä maailmassa. Ja ihmeellisen hyvin pojalle kävikin sekä lukusilla että työssä. Mutta koska olisi liian pitkältä kertoa sitä kaikkea, niin riittäköön, kun tiedämme, että Matti Kivinen pääsi kolmenkymmenen vuoden ijässä Turun linnan vahtimestariksi ja hoiti sitä virkaansa kunnialla viisikymmentä vuotta. Kahdeksankymmenen vuoden ijässä sai hän eron ynnä elinkautisen eläkkeen ja eli sitte vielä koko joukon vuosia vanhassa linnassa, josta hän ennen muinoin oli etsinyt musketinluoteja holveista.
Tontun ja vahtimestarin ystävyys kävi viime vuosina niin likeiseksi, kuin tonttujen ja ihmisten ystävyys suinkin voi olla. Matti Kivinen oli jättänyt ammattinsa tyttärensä tyttären miehelle, uudelle vahtimestarille Antti Tiiliselle eikä hänen enää tarvinnut olla öin päivin huolissaan, että linnan vangit ehkä saattaisivat karata. Hänellä oli nyt kylliksi aikaa kävellä ja kaivella vanhassa linnassa miten mielensä teki, korjaella puutteellisuuksia, tukkia rikkonaisia ikkunan ruutuja, joista myrsky puhalteli sisään syysöinä, taikka estää lunta ja sadetta vuotamasta katon raoista. Näillä vaelluksillaan tapasi hän usein tonttu-ukon, joka myöskin käveli samoilla asioilla, sillä molemmat he rakastivat linnaansa enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa, eivätkä pitäneet lukua vaivoistansa korjaellessaan sen rappeutuvia muureja. Eipä kukaan muu huolehtinutkaan vanhasta rakennuksesta; se seisoi, jos seisoi, vaan jos se kaatui, niin samapa sekin.
Tuli sitä raateli, samoin aika; talvet tuiskuttivat luntansa sisään, kesät satoivat vettä, tuuli pudisteli tiilejä ja savupiippuja, rotat kalusivat reikiä lattiaan, tikka hakkaeli rikki ikkunain pielet, hirret mätänivät, kellariholvit uhkasivat pudota romahtaa alas, ja tornit näyttivät jo hyvin arveluttavasti kallistuvan. Turun linnasta ei kohtakaan olisi muuta ollut jäljellä kuin soraläjä, ell'ei tonttu alinomaa olisi korjaellut vammoja, ja nyt hänelle joutui avuksi vanhus Kivinen.
Tontun seitsensata-vuotinen sydän oli liikutettu. Jopa hän eräänä päivänä yht'äkkiä käänsi lammasnahka-lakkinsa, ja heti hän muuttui näkyväksi. Vanhus Kivinen oli vähällä kauhusta pudota romahtaa alas pitkin tornin rappuja, kun näki edessään pienen, ystävällisesti hymyillä irvistelevän ukon pitkine valkopartoineen ja kyyryselkineen. Hämmästyksissään yritti hän tekemään ristinmerkkiä, niinkuin vielä hänen lapsuudessaan oli tapana, mutta tonttu ehti ennen häntä.
"Pelkäätkö minua?" kysyi tonttu.
"Enhän toki", vastasi vahtimestari änkyttäen, vaikka pelkäsi kovasti."Ketä minulla on kunnia…?"
Tonttu nauroi leikillisellä tavallaan. "Vai niin, vai et sinä tunne minua? Etkö muista, kun olit kahdentoista vuoden ijässä, kuka sinulle sanoi: otahan kiinni minun saappaani varresta! Muistatko, kuka sinulle kuiskasi katkismusta korvaan, kun pappi kysyi kylänluvuilla: mitä se on? Etkö muista, kuka sammutti kynttilän, kun olit nukkunut pois kirjan äärestä, ja kuka etsi saappaasi järvestä, kun putosit venelaiturilta? Kuka raaputti pois läkkitahran, kun kirjoitit hakemuksesi vahtimestarin virkaan? Ja tiedätkö, kuka täällä joka yö käveli linnassa sinun maatessasi katsomassa, että vankein kaikki ovet olivat hyvästi lukossa? Minä se olin, Matti Kivinen! Emmeköhän ole vanhoja tuttuja; olkaamme nyt ystävät!"
Vahtimestari oli hyvin hämillänsä. Hän kyllä arvasi, kuka hänellä oli edessänsä, ja hänestä, hyvästä kristitystä, tuntui vähän oudolta oleskella sellaisen velhon seurassa. Mutta hän ei ollut tuosta valittavinaan sen enempää. Siitä hetkestä alkaen hän tottui vaelluksillansa tapaamaan tonttu-ukkoa milloin missäkin, välistä linnanvinnillä, välistä rapuilla ja välistä holveissa.
Kylläpä kelpasi kuulla tontun kertomuksia Turun linnasta. Kaikkialla hän oli ollut mukana linnan alusta asti ja muisti kaikki kuin eilisestä. Hän oli nähnyt Pyhän Erikin ja Pyhän Henrikin; toisella heistä oli poskessa luoma ja toinen oli ontuva. Hän tunsi kaikki linnan päälliköt seitsemättä sataa vuotta takaperin: urhollisen drotsi Tore Bielken ylistellyn Hannu Kröpelinin, julman junkkeri Tuomas Wolffin, herttua Juhanan ja hänen loistavan hovinsa, vangitun Erik-kuninkaan, Ebba Stenbockin, joka piti rukouksia kanuunain paraillaan paukkuessa, Kaarle IX:nen, joka kirjoitti varoituksensa oven kamanaan, Kustaa Aadolfin, joka pelastui tulenliekeistä, Pietari Brahen, joka otti vastaan ensimäiset professorit Turun yliopistoon, ja niin monta muuta kuuluisaa miestä. Heidän kaikkein kanssansa oli tonttu näkymättömänä istunut ruokapöydässä, näkymättömänä maistellut heidän viinilaseistansa ja kuunnellut heidän salaisimpia puhelujansa. Osasipa hän kuvailla, millaiset olivat hakaset Ebba Stenbockin liiveissä, pitsit Kustaa Aadolfin kauluksessa ja hopeasolki Pietari Brahen ritarivyössä. Tonttu kertoi linnan monista taisteluista, piirityksistä ja vahingoista tulen ja sodan kautta. Pahin tulipalo oli sattunut tontun ollessa kerran poissa tervehtimässä serkkujansa, Raaseporin ja Loviisan tonttuja. Mutta silloin olikin tonttu päättänyt, ett'ei enää koskaan lähde Turusta mihinkään.
Vahtimestari kuunteli vain kainosti, eikä hänelle ollenkaan johtunut mieleen, että hän olisi voinut vähemmälläkin opilla päästä professoriksi. Hän seurasi tonttua salista saliin ja holvista toiseen, ja eräänä päivänä he saapuivat Ontelotornin suulle.
"Etkö tule alas minun asuntooni?" kysyi tonttu-ukko.
"Kyllä mielelläni", vastasi vahtimestari, vaikka häntä hyvin kammotti. Mutta uteliaisuus kuitenkin voitti; hän näet ei ollut koskaan ennen käynyt siellä.
He laskeutuivat, tonttu edeltä ja vahtimestari hänen olkapäillänsä. Ehdittyään kuusi tai seitsemän syltä holvin alle, tunsivat he maata jalkainsa alla. Siellä oli pilkkosen pimeä ja jääkylmä, ja ilma oli perin kostea ja ummehtunut.
"No, eikö täällä ole mukava asua?" kysyi tonttu.
"Saattaapa olla teidän mielenne mukaan", vastasi vahtimestari kohteliaasti. Ja samassa hän sattui astumaan kuolleiden rottain luille, niin että ratisi vain jalkain alla.
"Niin, teillä ihmisillä on kummallinen maku, kun rakastatte auringonpaistetta ja taivaan ilmaa", nauroi tonttu. "Mutta kas, minullapa on parempaa. Oletko koskaan hengittänyt terveellisempää ilmaa? Ja valoa minulla on, paljon parempaa kuin auringonpaiste, saat nähdä heti. Murri, velho, missä nyt vetelehdit? Heti näyttämään tulta minun virkaveljelleni! Ah, anna anteeksi, hän ei ole oikein tottunut vieraihin; jopa siitä onkin toista sataa vuotta, kuin viimeksi täällä niitä oli, tässä minun mukavassa asunnossani."
Silloin tulla hipsutti syvimmästä nurkasta jotakin mustaa, nousi kivelle ja avasi kaksi suurta säihkyvää vihreää silmää, jotka paistoivat kuin tuliset hiilet. "Mitäs arvelet minun valostani?" kysyi tonttu.
"Onko se kissa?" sanoi vahtimestari, itsekseen toivoen, että olisi kaukana koko komerosta.
"Niin, nyt on Murri kissa, mutta ei hän se aina ole ollut. Hän on minun talonvahtini ja ainoa seurakumppanini, hyvä elukka, paitse milloin on vihainen. Varovaisuuden vuoksi älä mene liian lähelle häntä! Kyllä minä tulen toimeen seurattakin, mutta talonvahdin minä sentään tarvitsen. Tahdotko nähdä aarrekammioni?"
"Kiitoksia paljon, en minä ole utelias", vastasi vahtimestari. Häntä värisytti ja itsekseen ajatteli hän, että aarteet ehkä olivat samaa erinomaista lajia, kuin ilmansa ja valonsakin.
"Mitä? Luuletko minua köyhäksi kerjäläiseksi?" tiuskasi vähästä pahastuva tonttu. "Tule ja katso tänne!"
Näin sanoen aukasi hän pienen, ruosteisen rautaoven, joka oli pimeimmässä nurkassa sammalen, homeen ja hämähäkin-verkkojen peitossa. Murri-kissa astua hipsutteli ovesta sisään ja valasi säkenöivillä silmillään matalaa ja pitkää holvia, joka oli täynnä kultaa, hopeaa ja jalokiviä, kalleita hovipukuja, komeita sotavaruksia ja muita muinaisajan kalleuksia niin pitkältä, kuin nähdä saattoi. Tonttu katseli kaikkia noita aarteitaan ahneen mielihyvällä ja hypähti tuttavasti vieraansa olkapäälle, sanoen: "Myönnäppäs, Matti Kivinen, ett'en olekaan mikään köyhä rahjus, niinkuin sinä yksinkertaisuudessasi ehkä olet luullut. Kaikki tämä on minun oikealla tavalla hankittua omaisuuttani. Joka kerran, kuin linnaa on tuli tai vihollinen hävitellyt, olen minä näkymättömänä juoksennellut pitkin saleja ja holveja ja korjannut kaiken tämän kalliin tavaran, jonka nyt luullaan aika sitte joutuneen tulen uhriksi tai vihollisen saaliiksi. Ah, onpa suloista, on niin suloista olla rikas."
"Mutta tehän olette yksin, mitä te teette kaikella tuolla rikkaudella?" uskalsi vahtimestari kysyä.
"Mitäkö teen? No, minä katselen niitä tuhat vuotta, minä katselen niitä joka päivä ja joka yö; minä vartioitsen niitä ja suojelen niitä."
"Entäpä jos joku Teiltä riistää aarteenne?"
Murri kohta huomasi, mistä oli puhe, ja räiskyi tulta. Tonttu-ukko otti vierastansa kovasti kiinni kädestä ja mitään vastaamatta talutti hänet salaovelle ja avasi sen vain hiukan raolleen. Sieltä kuului hirvittävä kiljunta ja ärinä kuin sadan pedon suusta. "Etkö luule", ärisi pikku ukkokin, ääni käheänä kiukusta, "etkö luule kurjain ihmisten jo monestikin himoinneen minun aarteitani? Tuolla ne rosvot ovat kahleissa, kaikki tyyni nyt susina, ja jos sinun mielesi tekee koetella samaa, kuin he ovat koettaneet, niin pääset heidän joukkoonsa."
"Jumala meitä varjelkoon!" huokasi kunnon vahtimestari hyvin peloissaan.
Tonttu tuli jälleen hyvillensä, kun näki vieraansa niin kauhuissaan. "Älähän tuosta nyt niin säikähdä", sanoi hän; "sinä olet rehellinen mies, Matti Kivinen, ja sentähden sanonkin sinulle, mitenkä oikeastaan on. Tässä on vielä kolmas rautaovi, mutta sitä ei kukaan uskalla avata, en edes minäkään. Kaukana sen takana, syvällä linnan perustusten alla ja kallion povessa istuu eräs hyvin vanha ja paljon mahtavampi kuin minä. Siellä istuu vanha Väinämöinen kaikkine sankareineen ja odottaa, odottaa, odottaa, yhä odottaa viimeistä päivää tai Suomen tulevaisuutta, en tiedä, kumpaako. Sen minä vain tiedän, että hänen partansa on paljon pitempi kuin minun, ja kun se kasvaa niin pitkäksi, että täyttää kerran ympäri kivipöydän, silloin tulee maailman loppu. Ja se kasvaa kasvamistaan joka päivä, ja hän joka päivä huoaten koettaa, eikö parta jo täyttäisi ympäri pöydän; mutta yhä siitä vielä puuttuu vähänen. Silloin hän tulee murheelliseksi, ja silloin kuuluu hänen kanteleensa ääni niin selvään kallion lävitse, että yksin vanhan linnan muuritkin kuuntelevat ja tuo joki paisuu yli reunojensa paremmin kuullakseen. Silloin havahtuvat hänen sankarinsa, jotka maaten odottavat mestarinsa aikaa; he luulevat ajan tulleen, nousevat ja kalistelevat miekkojaan kilpiinsä, niin että linnan perustuksetkin tärisevät…"
"Ei", jatkoi tonttu, "nyt, hyvä ystävä, Matti Kivinen, on parasta sinun palata takaisin ylämaailmoille, sillä muuten voit täällä sattua kuulemaan enemmän, kuin sinun pitäisi tai sinä sietäisit kuulla. Mutta aivanhan olin unhottaa, että nyt olet minun vieraani ja tarvitset virvokkeita. Kyllähän arvaan, ett'et osaa pitää missään arvossa syltättyjä hämähäkin verkkoja etkä maustettua ropakkovettä. Älä huoli yhtään, vaan sano suoraan! Tahdotko kunnollista olutta? No niin, tuleppas kanssani, kyllä sitä minulla on. Usein olen itsekseni ihmetellyt, mitenkä tulinkaan säilyttäneeksi sen jonni-joutavan astian, mutta nytpä näen, että kelpaa se sentään sekin joskus."
Tonttu etsi esiin suuren, homeisen tammitynnyrin, otti aarrekammiostaan hopeapikarin ja laski siihen kirkasta tummaa juomaa. Vahtimestarilla oli kylmä, hän ei voinut olla maistamatta, ja juoma olikin hyvää kuin paras viini. Se kierteli hänen suonissaan niin suloisesti kuin lämpö talvipakkasessa; hän uskalsi kysyä, mistä tonttu oli saanut niin oivallista juomaa.
"Ei se ole muuta kuin viimeinen tynnyri herttua Juhanan kuuluisasta suomalaisesta olutvarastosta, jota hän sittemminkin, kuninkaaksi päästyään aina tilasi Suomesta. Se paranee vuosi vuodelta, niinkuin tuo ropakkovesikin. Pidä pikari muistiksi, mutta älä sano kellekään; sellaisia pikareja on minulla sadoittain."
Olut nousi Kivis-vanhukselle päähän, ja silloin hän aina oli iloinen. "Kiitoksia, tonttu hyvä!" sanoi hän. "Uskallankohan olla rohkea ja pyytää teitä ylihuomenna häihin? Tyttäreni tyttären tytär, pikku Ruusu, ja vääpeli Roopu Pii silloin vihitään, ja olisi suuri kunnia meille, jos'… jos…" Samalla johtui ukolle mieleen, mitenhän pappi ja tonttu sopivat yhteen, ja hän vaikeni äkisti.
"Kunhan tässä ajattelen asiaa", vastasi tonttu.
Vahtimestari kiipesi hänen olkapäilleen, ja kohta he olivat jo ylhäällä ontelotornin suulla. Kivis-vanhus ei muistanut koskaan ennen olleen niin helpon hengittää kuin nyt keuhkojen täyttyessä elvyttävällä ulkoilmalla. "Ei", ajatteli hän, sanottuaan seuraajalleen jäähyväset, "enpä kaikista tontun aarteistakaan enää toista kertaa läksisi tuonne alas."
Nyt alkoi siistiminen ja puhdistaminen vanhassa linnassa; siellä kohta tuli häät, ei tosin kellekään kultaiselle prinsessalle eikä hopeasta hohtavalle linnanneidollekaan ja urholliselle töyhtöpäiselle kannusjalkaiselle ritarille. Ei, morsian oli vain Tarun pikku tyttö, yllä kotikutoinen pummulihame, mutta jospa olisitte nähneet, miten kaunis ja hyvä hän oli, pikku Ruusu! Ei kukaan prinssi eikä herttua ollut kiinnittänyt häneen armollisia silmäyksiänsä, vaan reipas tarkk'ampujapataljoonan vääpeli Roopu Pii oli hänelle ilmaissut, että jos tyttö vain itse tahtoi, niin saattoi hänestä aikaa myöten tulla kenraalinrouva, silloin kuin vääpelistä tuli kenraali. Pikku Ruususta näytti hyvin luultavalta, että niin oli tapahtuva, ja suostui hän aluksi tulemaan vain vääpelin emännäksi.
Mutta Piillä oli kilpaveli, eräs kersantti, hänen oma serkkunsa, joka usein oli vahtimiehenä linnassa, ja hänen nimensä oli Kilianus Kouranen. Hän myöskin mielellään tähysteli Ruusua, ei kuitenkaan niin paljon hänen itsensä tähden kuin rahain, joita luuli hänen aikanaan perivän. Kouranen aivan joutui raivoihinsa Piin menestyksestä ja päätti yhdessä äitinsä Saaran kanssa, joka oli Turun ilkein vanha kielikello, väijyskellä keinoa, miten saisivat vääpelin sysätyksi syrjään. Tuo ei kuitenkaan onnistunut, sillä kuuliaiset ja häät tulivat, ennenkuin kersantti arvasikaan.
Nyt siistittiin ja puhdistettiin vahtimestarin asuntoa että sitä oikein iloksensa katseli. Sinne koottiin ensimmäiset toukokuun pihlajan- ja koivunlehdet, tuomenkukkia ikkunoille, ja merkillistä, miten kaikki kauan odotellut ruusunnuput ruukuissaan aukesivat juuri siksi päiväksi. Kaikki valmistukset onnistuivat erinomaisen hyvin, vehnäpullat kohosivat kuin ruisleivät, kahverit karttuivat täyteen kaikenlaista hyvyyttä ikäänkuin itsestään, rotat niitä kyllä tavoittelivat, mutta joutuivat kaikki ansaan. Koko linna näytti nuorentuneelta, kaikki rikkinäiset ikkunat muuttuivat ehjiksi, kaikki huonot rappuset uusiksi, kaikki kaatuneet savupiiput nousivat pystyyn; yksin vangitkin olivat huomaavinaan, että reiät heidän ruudukkaissa nutuissaan kasvoivat kiinni ilman räätälin apua. Ihmiset ihmettelivät ja kummastelivat, mutta vanha vahtimestari kyllä arvasi, ketä hänen tuli kiittää kaikesta tuosta suuresta huolenpidosta. Kyllähän hänen olisi pitänyt olla kiitollinen, mutta hän ei voinut olla ajattelematta: "mitähän pappi sanoo, kun tonttu astuu sisään ja kääntää nurin lammasnahkalakkinsa?"
Hääpäivä tuli ja vieraita jo kokoutui, mutta mitään tonttu-ukkoa ei näkynyt. Vahtimestari-vanhus hengitti jo helpommin ja alkoi ottaa osaa hääväen iloon. Siinä oli soittoa ja tanssia ja kauneita puheita, niin kauneita että ne olisivat kelvanneet sotamarskillekin eikä ainoastaan sellaiselle, joka vasta aikoi kiivetä niin korkealle. Vanha kunnon linna ei ollut Pietari Brahen ajoista asti nähnyt sellaisia pitoja eikä niin kaunista morsianta. Pikku Ruusu näytti niin hyvältä ja onnelliselta yksinkertaisessa valkopuvussaan, metsäruusu tukassa, ett'ei kukaan ollut nähnyt hänen vertaistaan, ja Roopu Pii johti poloneesia aivan kuin olisi jo ollut kenraali.
Oltiin jo päästy niin pitkälle, että piti ruveta juomaan morsiamen maljaa, ja katso, silloin täyttyivät kaikki lasit itsestään. Ja kun pikku Ruusu astui piiriin, punakkana ja valkoisena, kumminkin enempi punaa kuin valkoista, silloin näkymätön käsi laski hänen päähänsä kultakruunun ja omituinen loisto levisi hänen päänsä ja vaalean tukkansa ympärille, ikäänkuin pyhimysten päässä on kuvattuna. Kaikki kummastelivat kruunua, mutta ei kukaan nähnyt sen tuojaa. Alettiin kuiskailla keskenään, että morsiamen mummon isä, vanha vahtimestari, lienee sen aarteen varmaankin löytänyt jostakin linnan maanalaisesta holvista.
Kivis-vanhus kyllä arvasi asian ja odotteli kauhulla, milloin tonttu oli yht'äkkiä näkyvä keskellä hääjoukkoa, iloisesti hymyilevän ja sanovan: "pidä hyvänäsi minun morsiuslahjani!"
Mutta tonttu ei tullut, taikka oikeammin: hän oli jo siellä, mutta näkymättömänä. Kahvia juuri tarjottiin hyvin paistuneiden korppujen kanssa, kun vahtimestari kuuli korvaansa tutun äänen kuiskaavan: "saanko ottaa korpun Murrille?" — "Ottakaa neljä! Ottakaa kaikki, kaikki tyyni korista!" kuiskasi vahtimestari hämmästyen vastaan.
"Murri raukka tarvitsee jotakin iloksensa", jatkoi ääni. "Näet nyt, vanha ystävä, että tottelin kutsuasi, mutta enpä viitsi kääntää lakkiani nurin, minä en oikein pidä papista. Mitenkä minun kruununi sinun mielestäsi sopii morsiamelle?"
"Hän on aivan kuin kuningatar."
"Senpä luulisin", virkkoi tonttu. "Se onkin kuningatar Katarina Jagellolaisen kruunu niiltä ajoilta, kuin hän asui Suomessa ja Turussa. Miksipä minä olisin antanut Erik-kuninkaan väen ryöstää sen silloin, kuin he valloittivat linnan? Mutta älä puhu siitä; ihmiset voisivat luulla minun varastaneen sen."
"Kyllä minä olen vaiti", kuiskasi vahtimestari. "Enkö saa tarjota rinkilää Murrille?"
"Murri syö vain kerran viidessäkymmenessä vuodessa; jo hänellä on kylliksi sinun ajaksesi", vastasi tonttu. "Hyvästi nyt ja kiitoksia ravinnosta! Täällä ylhäällä on niin kelvottoman paljo taivaan valoa; minulla jo on ikävä hauskaan komerooni."
Siihen loppui kuiskaileminen. Vahtimestari ymmärsi nyt tontun palanneen komeroonsa linnan alle ja oli erittäin iloinen, kun niin helposti selvisi niin arveluttavasta häävieraasta.
Iloissaan joi ukko morsiamen onneksi maustettua viiniä lasinsa pohjaan asti. Mutta sepä hänen olisi pitänyt jättää tekemättä, sen kunnon Kivisen, sillä hän oli vanha ja viini nousi hänelle päähän, niinkuin olut toispäivänä. Hän tuli puheliaaksi eikä enää muistanutkaan olla lörpöttelemättä.
Saara-mummo ja hänen poikansa olivat tietysti myöskin tulleet häihin. Saara kävi istumaan vanhan vahtimestarin viereen ja ylisteli ja kiitteli kaikin tavoin kallista kruunua. Morsian, lapsi raukka, arveli hän, olisi kyllä saattanut tyytyä myrttiseppeleesensä, mitäpä huolittiin tehdä häntä turhamaiseksi. Olisi ollut viisaampi myödä kruunu kultasepälle ja ottaa siitä aika summa rahaa kuin tehdä ihmisiä turhamaisiksi. Ja kun oikein arveltaisiin asiaa, niin tosiaankaan ei tiedettäisi, kenen oma se kruunu oikeastaan on. Jos Kivinen oli löytänyt kruunun jostain linnanholvista, niin tottapa se oli korkean esivallan oma, niinkuin koko linnakin.
"En minä ole löytänyt kruunua enkä sitä minä ole antanut morsiamelle", vastasi vahtimestari äkeissään.
"No totta tosiaan, kukapa muu olisi morsiamelle antanut niin kalliin lahjan?" kysyi Saara innoissaan.
"Se ei koske teihin, matami."
"Eikö koske? Vai ei koske minuun, jos viskaali tulee minun oman sisareni pojan, sulhasen, luo ja sanoo: vastaappas, vääpeli, varastetusta tavarasta; kruunu on varastettu?"
Kunnon Matti Kivinen pahastui ja sattui kiivaudessaan puhumaan tontusta ja hänen aarteistaan enemmän, kuin olisi viisasta ollut. Saaran onnistui urkkia koko salaisuus, ja jos hän nyt olisi päästänyt loruelevan kielensä valloilleen, niin kohtapa olisi koko hääväki tiennyt, mitä hänkin, ja vielä vähän lisäksi. Mutta Saara Kouranen oli vielä ahneempi kuin loruilemisen haluinen. Sentähden hän heti meni poikansa, kersantin, luo, joka myöskin oli seurassa, ja kuiskasi hänelle korvaan, että ontelotornissa oli suuri aarre kätkettynä ja että heidän pitäisi se käydä korjaamassa, ennenkuin kukaan muu sai vihiä siitä. Kilianus Kouranen oli heti valmis, he molemmat hiipivät ulos, hankkivat lyhdyn, lapion, kuokan ja nuoraportaat sekä menivät kenenkään huomaamatta alas linnan holveihin ja sieltä ontelotorniin.
Holveissa oli pimeä, joka askel kaikui moninkertaisena ja rotat peljästyen pakenivat koloihinsa. Salalyhty levitti hämärää valoa harmaille, tomuisille kiviseinille, suuret hämähäkit juoksentelivat edestakaisin, ja välistä näytti joku outo varjo vilahtavan ohitse.
"Etkö kuule astuntaa jäljeltämme?" kysyi Saara.
"Muurit ne vain kaikuvat", vastasi Kilianus.
Näissä autioissa saleissa oli pikku Ruusu monesti kävellyt yksinään sekä pimeässä että päivänvalossa, pelkäämättä mitään; mutta kun on paha omatunto, vavistaan pienimmästäkin risauksesta. Taaskin kysyi Saara:
"Etkö nähnyt varjon vilahtavan tuossa oikeanpuolisella seinällä?"
"Oma varjosihan se vain oli, äiti", vastasi Kilianus. Hän yhtä vähän tiesi kuin Saarakaan, että tonttu-ukko näkymätönnä seurasi heitä askel askeleelta.
Kauan etsittyään löysivät he viimein Ontelotornin suun. Se näytti hirvittävän vastenmieliseltä. Jääkylmä, ummehtunut ilma tuli sieltä syvyydestä vastaan. Uskalsivatko he mennä tuohon pimeään ja kylmään kuoppaan? "Älä mene!" varoitti omatunto. "Joutavia, mene vain!" virkkoi ahneus. Kersantti otti nuoratikapuut, sitoi ne lujasti aukon suulle ja astui edeltä; ahne äiti kiirehti jäljestä.
Heidän päästyään tornin pohjaan sammui lyhty, sillä ilma oli alhaalla niin perin täynnä vahingollisia höyryjä. Pilkko pimeä oli heidän ympärillään kuin säkissä. He koettivat uudestaan sytyttää lyhtyänsä, mutta turhaan, se ei voinut palaa tukeuttavissa kaasuissa. Äkisti pimeästä rätisi heitä vastaan pari tulista hiiltä. Ne olivat Murri-kissan silmät.
"Eiköhän ole parasta kiivetä takaisin?" kuiskasi Saara vavisten, ja samaa ajatteli poikakin. Mutta tuskin ehtivät he astua alimmalle porraspuulle, kun hirvittävä jyräys tärisytti linnaa ja suuri kasa kiviä ja soraa putosi Ontelotornin suuhun, niin että se tukkeutui kokonaan ja pakotie sulkeutui. Samassa tonttu-ukko käänsi heidän sivullaan lakkinsa nurin, niin että he kissan silmäin valossa näkivät hänen pienen, harmaan, kyyryisen vartalonsa, pienet, punaiset silmänsä ja pitkän partansa. Kersantti ja hänen äitinsä olivat vähällä pudota kauhusta istualleen, niin vihaiselta ja pilkalliselta näytti nyt tonttu-ukko, joka vielä äsken oli ollut niin lempeä vahtimestari vanhukselle.
"Terve tuloa minun asuntooni!" pilkkasi tonttu. "Olittepa varsin ystävällisiä, kun tulitte tervehtimään minuakin yksinäisyydessäni; nyt minä pidänkin teidät ainiaan täällä. Tornin suu on pudonnut umpeen, täältä ei kukaan enää pääse pois. Katselkaa nyt asuntoanne tarkemmin! Näin mukavasti me nyt asuskelemme yhdessä, kunnes tekin tulette yhtä vanhaksi kuin minä. Joka päivä syömme aamiaiseksi kelpo hämähäkkejä, päivälliseksi tuoreita rottia ja illalliseksi parasta hometta. Minä olen teidän seurakumppaninanne yöt päivät ja näytän teille aarteeni, sen, jota te niin himoitsette, mutta joka ei koskaan tule teidän omaksenne. Murri kehrää teille; sillä tiedä, Saara, että hän viisisataa vuotta sitte oli juuri samanlainen kielikello ja ahne akka kuin sinäkin nyt, ja hän jäi minun luokseni samasta syystä, kuin sinä nyt jäät. Kun hän eli ihmisikänsä loppuun, muuttui hän kissaksi, ja samaan kunniaan pääset sinäkin, kunnon ystäväni. Katsoppas, miten Murrin silmät loistavat ilosta, kun saa kumppanin. Ja sinä, Kouranen, tulet hyväksi vartiaksi minun aarrekammiolleni. Jos olisit rehellinen, poikaseni, niin tekisin sinut kahlekoirakseni, mutta koska olet varas, niin tulet ihmisikäsi loputtua sudeksi muiden sutten joukkoon. Kuule, miten he ulvovat ilosta!"
Kersantti Kouranen oli uhkarohkea mies. Hän viskautui tonttu-ukon päälle, aikoen musertaa hänet muuria vasten. Mutta turha vaiva; hän ei tavannut muuta kuin tyhjää, vaan sen sijaan hän tunsi Murrin kynnet niskassaan. Tonttu nauroi. "Menkääs nyt", sanoi hän, "kumppanienne luo luolaan, mutta katsokaa, ett'eivät ne revi teitä kuoliaaksi."
Kilianus Kourasen ja hänen äitinsä Saaran täytyi mennä sutten seuraan, ja siellä he luultavasti ulvovat vielä tänäkin päivänä. Häävieraat ja muut ihmettelivät, mihin he joutuivat, mutta kukapa suree kielikelloa tai itkee varasta?
Seuraavana päivänä sanoi vanha vahtimestari Kivinen tyttärensä tyttären tyttärelle Ruusulle, joka oli eilen ollut morsiamena: "Olipa eilen aika hyvät häät ja ruhtinaallinen morsian. Lapsi, arvaappas, kuka on aikoinaan käyttänyt sinun morsiuskruunuasi? Ei kukaan sen alhaisempi henkilö kuin Suomen herttuatar Katarina Jagellolainen."
"Nyt narraatte", sanoi Ruusu.
"Etkö usko? Kyllä minä sen tiedän varmalta taholta. Tuoppas tänne kruunu, niin saamme nähdä, että se on merkitty kuninkaallisilla kirjaimilla."
Ruusu avasi kaappinsa, jossa morsiuspuku oli tallella, mutta peräytyi hämmästyen. Kruunu oli poissa, ja sen sijassa vain palanen ruosteista rautaa.
Etsittiin ja tutkittiin kaappi katosta lattiaan asti, mutta kruunua vain ei ollut missään.
"Voi minua, vanhaa höperöä!" huokasi vahtimestari, "minä en osannut olla vaiti. Minä sain vait'olon ehdolla kuulla salaisuuden enkä malttanut olla kuiskaamatta sitä syrjäisen korvaan. Lapsi, älä koskaan ilmase mitään, joka on sinulle uskottu vait'olon ehdolla!"
Ruusu luuli vanhan ukon rupeavan käymään uudestaan lapseksi. Hänhän olikin jo kahdeksankymmentä kahdeksan vuoden ijässä.
Vahtimestari Kivinen eli kuitenkin vielä kaksi vuotta, vaan ei enää koskaan mennyt holveihin eikä torninrappusia astumaan; hän tunsi jo jalkansa heikoiksi ja alkoi vähin luulla olevansa vanha. Eikä hänellä ollut mitään halua kohdata vanhaa ystäväänsä tonttua, sillä monestakin merkistä hän huomasi, ett'ei tonttu enää ollut niin ystävällinen linnan asujamia kohtaan kuin ennen. Ei enää koskaan nähty aamusilla huoneita näkymättömän käden siistimiksi, ei kukkia kastelluiksi eikä rapistuneita muurinkohtia korjailluiksi niinkuin ennen, tietämättä kuka sitä kaikkea teki. Linna rappeutui päivä päivältä yhä enemmin, eikä enää ollut apua korjailemisestakaan, sillä ei mikään kestänyt sen hävitysvoiman edessä, joka nyt mellasteli vanhassa linnassa.
Eräänä päivänä sanoi vanha Kivinen Ruusulle: "Talutappas minua kävelylle linnaan!"
"Kyllä mielelläni", sanoi Ruusu. "Mihinkäs tahtoisit lähteä, isä?Mennäänkö holveihin, saleihin vaiko torniin?"
"Ei, ei, en lähde holveihin enkä torniinkaan; siellä saattaisin kohdata jonkun rappusilla. Mutta taluta minut jonkin avonaisen ikkunan luo, josta näen Auran. Minä tarvitsen raitista ilmaa. Aivanhan tuo tuntuu tänne asti Ontelotornin ummehtunut löyhkä."
"Niinpä menemme vasempaan saliin, joka on joen suun puolella. Nyt on kaunis kesäpäivä; minä vedän pikku poikani korivaunuissa mukaan." Ruusulla oli nyt pikku poika, joka oli pantu kuningas Erikin kaimaksi.
He kävelivät hitaasti linnan käyttäviä. Olipa kaunista, kun ijäisesti nuorena pysyvä aurinko paistoi mahtaville, vanhuudestakin jo harmaille muureille ja valasi kohta yhdeksänkymmen-vuotista ukkoa, joka nyt viime kertaa käveli rakkaassa linnassaan. Katsellessaan ulos ikkunoista näki hän linnanseljän hiljaa välkkyvässä tyyneydessään tornin juurella, hyvin ylistelty Aura vuodatti mereen välkkyvää vettänsä, ja kaukana, niin pitkälle kuin silmä kantoi Erstania kohti, Pohjasalmea ja Ruissaloa kohti, näkyi sadoittain valkoisia purjeita rivissä kiikkuvan kesäillan vienossa tuulessa.
Vahtimestari-vanhus katseli kyynelisin silmin kaikkea tuota kauneutta. Hän seisoi juuri nyt saman, puoleksi jo läjään rapistuneen kammarin vieressä, jossa muinoin kuningas Erik XIV kulutti päiviään ja josta vieläkin voitiin huomata, miten lattia oli kulunut hänen askelistaan. "Oh tosiaankin", huokasi ukko, "ajan hammas ei säästä edes kuninkaan muistoakaan! Kohta tämä kammari kaatuu kokoon; kohta tämä kaunis, vanha linna sortuu minun haudalleni. Suomen vanhin linna on kohta vain kivikasa, ja naakat turhaan etsivät muuria, jossa heidän rauhalliset pesänsä nyt ovat. Jospa minä vähäisellä päivieni jäännöksellä voisin pelastaa linnan häviöstä, niin mielellänipä antaisin henkeni sen edestä!"
"No, sepä ei suinkaan olisi paljon arvoinen!" sanoi silloin tuttu ääni. Vahtimestari kääntyi ja näki tontun, lakki nurin, ryömivän esiin muurin raosta.
"Tekö se olette?" sanoi vahtimestari, niinkuin on tapana sanoa, kun äkkiarvaamatta kohdataan vanha tuttu.
"Totta kai!" nauroi tonttu-ukko. "Mutta minä muutin Ontelotornista tänne toiseen rotankoloon. En minä kauemmin jaksanut kuulla Saara-eukon siellä alhaalla lakkaamatta pauhaavan, niin että korvat alinomaa lukossa pysyivät. Kyllä sellainen kielikello saa tonttu-ukon pakosalle. Huh, alanpa jo kuulla huononlaisesti, rupeen käymään vanhaksi. Maailma on nyt paljasta rojua. Ei nykyisissä tonttu-ukoissa enää ole mitään ryhtiä. Mitäpä muuta tekevät kuin pelottelevat arkoja piikoja pimeillä vinneillä? No, rakentelevathan ne sentään myöskin tuulentupia, kiillottelevat saappaita ja lakasevat lattioita. Jospa olisivat nähneet minun aikaisiani tonttu-ukkoja; me rakensimme torneja ja kuljettelimme kallioita."
"Se on totta", huokasi vahtimestari, "maailma käy yhä huonommaksi. Minun nuorena ollessani tuli yksi vahtimestari yksin toimeen parin karkulaisen kanssa, vaan nykyään täytyy hänen kutsua neljä vankilanpalvelijaa avukseen. Mitäs nyt aiotte toimia, kun annatte linnan rappeutua?"
"Annanko rappeutua?" ärähti tonttu. "Kyllä siihen on syynsä, minä olen ollut huonolla tuulella. Mutta ei minun sydämmeni siedä, että vanhan linnani unhottaisin. Kyllä minun vielä pitää kestää muutamia vuosisatoja, kunnes vanhuksen parta tuolla alhaalla kasvaa sen verran, että täyttää kivipöydän ympäri. Siitä puuttuukin enää vain kädenleveys. Mitä sinä sanoit, että antaisit henkesi linnan tähden?"
"Sen kyllä mielelläni teen, jos vain pidätte edeskinpäin linnaa kunnossa", virkkoi vahtimestari.
"Mitäpä hyötyä sinun hengestäsi olisi, vanha hupsu?" nauroi tonttu. "Sinun elämääsi lasketaan nyt enää tunnittain. Mutta annas minulle pikku poika korivaunuista; hän kestää seitsemän- tai kahdeksankymmentä vuotta ja hänestä minulle voi tulla hyötyä."
Ruusu kalpeni nuo sanat kuullessaan ja kumartui suojelevaisesti vaunuissa makaavan lapsensa ylitse.
"Minun henkeni", sanoi hän, "ota vaikka tuhannesti, mutta minun pikkuErikkiini et saa koskea."
Tonttu rypisti harmaita ja tuuheita pikku kulmakarvojaan, kosketti muuriin kämmenellään ja mutisi:
"Te ihmiset olette omituista sukua, en minä käsitä teitä. Mitä merkitsee yksi ihmishenki? Missä oli tämä auringonpaiste viime jouluna ja missä se on tulevana jouluna! Missä oli tämä lapsi eilen ja missä on tuo ukko huomenna? Ei, kyllä meidän tonttujen olomme toki on parempi. Minä en huoli vaihtaa."
Ne sanat pahastuttivat Ruusua. Hän uskalsi katsahtaa ylös. "Tonttu", sanoi hän, "vaikkapa sinä olisit tuhat vuotta vanha ja eläisit vielä toiset tuhat vuotta, niin tiedä, että me kuitenkin elämme kauemmin kuin sinä!"
Sellaiset sanat saivat pikavihaisen seitsensata-vuotisen tontun suuttumuksesta kuohahtamaan. "Syytä itseäsi, muurahainen, kun uskallat vastustaa mahtavamman kättä!" tiuskasi hän hirvittävällä äänellä ja löi kädellään muuriin niin voimakkaasti, että suuri lohkare kuin kallio irtautui ja jymisten vieri jyrkkää seinää myöten alas. Toisesta iskusta olisi varmaankin koko muuri luhistunut kokoon.
Ja pikkuinen, vaan hirvittävä ukko olikin jo ojentanut kätensä iskeäkseen toisen kerran. Jo vaipuivat Ruusu ja hänen vanha äitinsä-isä polvilleen, nähden ensi silmänräpäyksenä musertuvansa kuoliaaksi suuren muuriröykkiön alle. Vaan silloin äkisti pysähtyi tontun käsi ja vaipui voimatonna alas. Hänen äsken vielä niin synkeä muotonsa muuttui ihmeellisen surumieliseksi. Ja viimein näkyi suuria kyyneleitä vierähtelevän alas hänen pienistä, punaisista räpyttävistä silmistään.
Ruusu ja vanhus kuuntelivat myöskin ihmetellen. Syvältä kallion sisuksesta linnan alta kuului aina tänne asti laulun ja soiton etäinen kaiku, niin sanomattoman suloinen, ett'ei sen vertaista koskaan kuulu maan päällä. Sanoja ei voitu erottaa, mutta niitä ei tarvittukaan; soitto oli enempi kuin sanat, se virtasi kuin elävä sielu joka taholle.
"Kuuletteko?" kuiskasi tonttu hiljaisella äänellä, ikäänkuin peljäten muuten häiritsevänsä tuolla syvällä asuvaa laulajaa. "Kuuletteko? Se on se vanhus, joka asuu vuoren sisällä ja joka on paljon vanhempi minua. Vielä ei ole Suomen tulevaisuus tullut, sentähden hän laulaa niin suruisesti. Vaan kuitenkin tuntuu hän minusta nyt jo laulavan vähän iloisemmin."
He kuuntelivat kauan hiljaa ihmetellen. Viimein vaikeni laulu, melua kuului ikäänkuin aseiden kolistelemisesta. "Nyt vuoren vanhus vaikeni", sanoi tonttu, "ja hänen miehensä lyövät miekoillaan kilpiinsä. Olipa hyvä, että laulu alkoi ajoissa, muuten olisin saattanut pikastuksissani tehdä jotakin, jota sitte olisin katunut. Nouse ylös, ukko!"
Vahtimestari oli vaipunut lattialle. "Nouse ylös", sanoi Ruusu, ottaen häntä kädestä, mutta se putosi voimatonna jälleen alas. Vanha vahtimestari Matti Kivinen oh kuollut laulun aikana, sillä Väinämöisen laulu vie hengen ja tekee kaikki uudeksi. Ruusu ja hänen poikansa kuuluivat uuteen aikaan; sentähden he saivat elää.
Ilta-auringon kultasäteet valasivat vainajan kunnianarvoista valkotukkaa.
"Vai niin", sanoi tonttu omituisesti irvistäen ja omituinen sointu äänessä, jota ei ennen koskaan oltu kuultu. "Vanha ystäväni uskoi tuon pahan leikin todeksi. Totta aarteitteni kautta! Minä en tahtonut hänelle enkä sinun pikku pojallesi tehdä mitään pahaa! aioin vain säikyttää teitä rohkeapuheisuutenne tähden. Vaan koska otit kiinni sanoistani, vanha kumppani, niin pidän minäkin lupaukseni. Aarteitteni kautta! Tämä linna ei hajoa vielä puoleen tuhanteen vuoteen, niin kauan kuin minun käsivarressani on vielä voimaa jäljellä. Mutta tonttu lahoo kuin vanha puu, kädestäni minä sen tunnen. Muutamia satoja vuosia sitte olisin minä etusormellani sysäissyt kumoon tämän muurinkulman, ja nyt tarvitsin siihen koko käteni. Enpä taida enää kestää kovinkaan monta vuosisataa…"
"Ja nyt siis luovuit minusta, vanha virkaveli", jatkoi tonttu. "Kukapa nyt enää auttelee minua vanhan linnamme ja sen rappeutuneiden muurien korjailemisessa?"
"Minä kyllä autan ukkovanhuksen sijasta", nyyhkytti Ruusu. "Ja kun pikku Erikkini kasvaa suureksi mieheksi, niin kyllä hänkin rakastaa vanhaa linnaa ja auttaa teitä, niinkuin ennen ukkovanhus."
"Niinpä hänestä kuitenkin tulee minulle renki", sanoi tonttu.
"Ei", vastusti Ruusu, "vaan hänestä tulee Jumalan ja ihmisten palvelija koko ijäksensä."
Vahtimestari vanhus haudattiin kunniallisesti kelloja soittaen ja virsiä veisaten. Kansa ei tiennyt sanoa hänestä muuta kuin että hän oli kunnon mies, vaikka vähän taipuvainen taikuuteen. Hänen jälkeensä linnassa alkoi taas kaikki näyttää miellyttävämmältä. Eräänä aamuna huomattiin suuren alasvierineen kallionlohkareen olevan paikoilleen nostettuna; työmiesten oli helppo korjata muut puutokset, varsinkin kuin joka kivi tuntui niin keveältä nostaa kuin puunkuori. Kaikki reiät ja kolot kasvoivat ikäänkuin itsestään umpeen, ja öillä kuului useinkin soran ja kiven vetoa ylhäältä autioista saleista. Tonttu se vain sillä tavalla piti vanhalle vahtimestarille antamaansa lupausta. Linna tosiaankin on vielä koossa tänäkin päivänä. Se on taideteos, jonka kaltaista ei toinen niin helposti teekään. Koettappas rakentaa muuri, anna sitä tulen havitella, luotien runnella, sateen turmella, pakkasen halkoa, myrskyn täristellä, rottain kaivella ja vankein murtaa, mistä vain löytävät irtautuvan kiven; anna sen muurin seista sitte seitsemän sataa vuotta ihan hoitamatta; niin siten saat koetelluksi, kestääkö se! Mutta katsokaas, se muuri, jota sanotaan Turun linnaksi, nauraa vain ajan hampaalle ja pysyy koossa! Ihmekö siis, että vanhanaikaiset ihmiset uskoivat olevan tonttu-ukkoja?
Olitko kertaakaan kesällä tuolla pienen saaren luona, jossa tuuli heiluttelee kauniita koivuja ja jossa vesi on kirkasta, niin kirkasta, että voi nähdä vesielävien uiskentelevan pohjalla valkoisen hiekan yli? Jos olit siellä, niin varmaan näit rannalla suuren harmaan kallion ja sen juurella valkosen ulpukan, joka meni kiinni joka ilta ja kätki kukkansa vihreäin lehtien sisälle. Luultiin hänen olevan kihloissa auringon kanssa, sillä joka aamu ani varhain avasi se jälleen kirkkaan kukkaissilmänsä ja katseli niin lumivalkoisena ja viattomana taivaan valoa. Vaan niin ylpeä ei ulpukka kuitenkaan ollut, että hän olisi ajatellut niin ylhäistä sulhaista, joka oli häntä niin paljon korkeammalla ja sitä paitse oli niin paljon vanhempi, ett'ei hän uskaltanut sanoa sitä edes kummi-isäksikään. Eipä suinkaan, ulpukka ei katsonut niin korkealle maailmaan. Hän oli tullut hyväksi ystäväksi nuoren koivun kanssa, joka oli lähinnä rannalla ja kumarteli pitkillä, veden yli riippuvilla kiharoillaan sinne, missä ulpukka alituisesti uiskenteli veden pinnalla irtautumatta juurestaan.
Ulpukka ei ollut ainoastaan kaunis, vaan vieläpä hyvä ja nöyräkin, ja se on jotakin toista. Sentähden pitivät kaikki hänestä, ja siitäpä kävikin, että hänelle tuli kosijoita koko pataljoona. Vähän matkan päässä hänestä eli joukko ruohoja ja yksi heistä kumarteli aina hänen edessään, kun vain pieninkin tuulen puhallus kulki järven yli. "Nöyrin palvelijanne", sanoi ruoho hänelle ja kumarsi niin syvään, että melkein kosketti latvallaan veteen. Vaan ulpukka ei pitänyt sellaisesta nöyryydestä, joka oli ainoastaan notkeassa seljässä, sillä hän huomasi, että ruoho sillä välin taisi olla kopea ja ylpeä pienille särjille, jotka uiskentelivat sen ympärillä ja pyörähtelivät auringon paisteessa.
Toinen kosija taas oli jäykempiselkäinen, nim. seiväs rannalla, johon vanha kalastaja kiinnitti verkkonsa, ett'eivät aallot niitä veisi pois. Seiväs seisoi aina ihan suorana eikä väistynyt ihmisten eikä eläinten edestä, ja aina oli hänellä riita milloin minkin kanssa, joka tuli liian likelle häntä. Siitä ei ulpukka myöskään pitänyt, sillä hän oli hiljainen ja hyväsopuinen eikä mielellään riidellyt kenenkään kanssa, ei vanhan veneenkään, joka ahtaissa käännöksissä kulki hänen ylitsensäkin, kun niin sattui.
Kolmas kosija oli tuo suuri kallio, jota sanottiin Rajakallioksi, sentähden että siitä kulki kahden kylän välinen raja. Kaikkina kauniina päivinä, joina aurinko paistoi, lämpisi rajamerkin kivisydän, kun se seisoi siinä ja katseli ulpukkaa; mutta se oli niin hirveän vanha, sen niskalla lepäsi jo kuusi-tuhatta vuotta ja sammalet kasvoivat kaikista sen halkeamista. Ulpukku piti Rajakalliota hyvin suuressa arvossa, vaan ei siitä seurannut, että hän olisi tahtonut mennä naimisiin sen kanssa. Se olisi ollut kunnioituksen pilkkaamista.
Lyhyesti sanoen, ulpukka piti vähäsen nuoresta ja viheriäisestä koivusta, joka aina nyökkäsi niin ystävällisesti hänelle katsellessaan kuvaansa vedestä, ja sitä se teki melkein aina, vaan ainoastaan sentähden, että se näki tuon oman kuvansa vesipeilistä aivan likeltä tuota valkoista tyttöä, hänen pientä ulpukkaansa.
Olen unohtanut kertoa, mikä ulpukka oikeastaan oli. Se oli vanhan Näkin nuorin ja enimmin rakastettu lapsi, ja hän oli tuudittanut sitä käsivarsillaan, kun se oli pieni, ja vieläkin hän usein nosti sen leveille hartioilleen, kun hän sukelsi syvyydessä kirkkaissa aamulaineissa. Ja kun ilta tuli ja aurinko laskeutui mereen ja ulpukka kätki valkoisen kukkateränsä lehtien sisälle, silloin lauleli vanha Näkki laulujaan hänelle, ja hän kiikkui hiljaa, aivan hiljaa laineilla, kunnes hänen silmänsä menivät kiinni, ja hän näki valoisia kesäuniaan, uneksien kaikesta kauniista maailmassa.
"Älä tule liian likelle, sinä vanha vesipeto!" murisi seiväs Näkille. Mutta ruoho, joka aina oli valmis liehakoimaan ylhäisten edessä, kumartelihe somimmalla tavalla yhä kuiskaten: "Nöyrin palvelijanne, teidän ylhäisyytenne! Kaikkein nöyrin palvelijanne!"
"Älä noista narreista pidä lukua", pakisi Rajakallio Näkille, sillä he olivat vanhoja tuttavia. "Voisithan nostaa pienen tyttösi tänne minulle, niin hänellä on hyvä olla kuin helmellä kullassa", lausui hän.
"Kaikkea sitä kuullaan!" sanoi Näkki nauraen niin, että vesi ryöppysi parran ympärillä. "No tuohan olisi sopivata, jos muuttaisin valkoisen kukkani sinun sammalpesääsi!"
"Vai niin", jupisi Rajakallio, "mitäs siitä, jos olenkin moniaan vuosituhannen ikäinen? Ainakin olen vakava ja täysikäinen, eikä minua jokainen tuulen puhallus kuljeta, niinkuin noita toisia nulikoita."
"Ei", vastasi Näkki, "jätä nuo houreesi, ja olkaamme kuitenkin hyvät ystävät."
Mutta Rajakallio, seiväs ja ruoho olivat nyt saaneet päähänsä, että yhden heistä välttämättömästi piti saaman valkoinen ulpukka puolisokseen. Rajakallio herätti eräänä yönä nuoren ja vallattoman lounattuulen, joka oli pannut maata kallion juurelle, ja sanoi hänelle: "Koska sinulla on yösuojasi minun luonani, niin on kohtuullista, että teet minulle palveluksen." "No minkä palveluksen?" kysyi lounattuuli. — "Sen että huomenna auringon noustessa puhallat kaikin voimin, niin että kaadat tuon nuoren viheriäisen koivun, joka on tässä likellä rannalla, sillä juuri hänen tähtensä ei ulpukka koskaan tahdo tulla aviopuolisokseni."
"Olkoon menneeksi", vastasi lounattuuli. "Olenhan minä katkonut setripuita ja palmuja niinkuin tulitikkuja; miksi en voisi katkaista pientä vähäpätöistä koivua?"
Ruoho taas puheli meren aallon kanssa, joka unisena ja hiljalleen kirkkaana maininkina tuli salmesta. "Nöyrin palvelijanne, armollinen meren noita!" sanoi se. "Ole niin hyvä ja tee minulle pieni palvelus ohi mennessäsi."
"No, mikä se olisi?" haukotteli aalto.
"Tee niin hyvin, että vierit rannalle tähän likelle, ja kaada siellä oleva viheriäinen koivu! Ainoastaan hänen tähtensä ei pieni ulpukka koskaan tahdo tulla puolisokseni."
"Kyllä sen teen", vastasi laine. "Minä olen kuljettanut pois metsiä ja kaupunkeja; pieni työhän minulle on tuollaisen koivunvesan irti tempaaminen. Vaan nyt minua nukuttaa; voimme heittää tuon asian huomiseksi."
"Nöyrin palvelijanne!" sanoi ruoho.
Seiväs mietti myöskin pahaa mielessään ja juonitteli ilkeästi kalastajan kanssa, joka samana iltana sitoi verkkonsa häneen. "Sinä senkin häpeäpatsas", virkkoi kalastaja vihastuneena, "etkö herkeä repimästä verkkoani?"
"Voinkos minä sitä auttaa, että olen niin oksainen?" vastasi seiväs."Tässä aivan likellä on koivu, joka olisi sinulle paljon sopivampi.Kaada hänet huomenna ja pistä järveen."
"Voit kenties olla oikeassa", sanoi kalastaja. "Huomenna tahdon ajatella asiata."
Siten kului ilta ja tuli yö, ja ulpukka sulki jälleen valkoisilla lehdillään kukkateränsä ja koivu seisoi aivan viheriäisnä ihastuksesta katsellen häntä elokuun ensimmäisen yön kauniissa hämärässä. Ei kumpikaan heistä aavistanut mitään pahaa ja ulpukka nukkui niinkuin hyvä lapsi. Suuri keltainen yöperho, joka oli kuullut kallion, ruohon ja seipään tuumat, surisi levotonna koivun ympärillä, vaan koivu ei sitä huomannut. Sillä oli muuta tekemistä, se pesi itseänsä kasteessa, joka hienoina kirkkaina helminä sateli sen päälle, ja tuumasi pukeutua oikein hienoksi ja siistiksi, kunnes ulpukka jälleen avaisi viattomat kukkaissilmänsä.
Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin punainen juova näkyi kaukaa koillisesta ja koko seutu rupesi valkenemaan. Mutta punainen juova tuli yhä punaisemmaksi ja kirkkaammaksi, kunnes koko pohjainen ja itäinen taivas oli kuin tulessa ja pilven hattarat näyttivät suitsuavan tulta.
Kalastaja heräsi sattumalta ja kurkisti majan ikkunasta. "No niin", pakisi hän ihmetellen, "tänään tulee kova myrsky; parasta on lähteä verkkojansa korjaamaan."
Vaan vielä oli aivan tyyni, niin ett'ei ainoakaan koivun viheriäisistä kiharoista liikkunut viileässä aamu-ilmassa. Ulpukka rupesi avaamaan suljettua kukkateräänsä, ja lausui, silmät vielä unisina, koivulle aamutervehdyksensä. Se ei ollut koskaan nähnyt koivua niin hienona ja komeana, eikä koivukaan koskaan sitä niin sydämmellisen hupaisena. He olivat niin herttaisen iloiset, ja siinä samassa nousi aurinko punaisen pilven takaa ja katsoi heihin, siunaten heidän nuorta viatonta onneaan varhaisena aamuhetkenä.
Silloin ravisti kallio levotonna yövierastaan, rajua lounattuulta, joka kuorsasi pehmeässä heinikossa. "Nouse työhösi, äläkä makaa täällä!" sanoi Rajakallio.
"Anna minun olla rauhassa!" sanoi lounanen ja ojensi suuria, pilven kaltaisia siipiään, jotka hän oli levittänyt peitoksi itselleen. Mutta kallio ei antanut hänelle mitään rauhaa. "No, nyt lennänkin niin, että kyllä vinkuu korvissasi", ärjäsi lounanen vihastuneena ja unen pyörryksissä, ja kerran potkaisten kiiti hän ilmassa, niin että vinkui puiden latvoissa.
Sinä aamuna oli tuo hullu lounattuuli oikein hurjalla päällä. Ei viipynyt kauan, ennenkuin hänen äärettömän suuret siipensä pimensivät taivaan ja valkoinen vaahto rupesi kuohumaan meren pinnalla. Vaan koivu ja ulpukka eivät huomanneet vielä mitään. He huvittelivat itseään lähettämällä terveisiä toisilleen pienen kiiltävän sudenkorennon kanssa, joka lenteli edestakaisin heidän välillään veden ylitse.
Myrsky kiihtyi, puut natisivat, vesi ryöppysi järvellä ja kohisi kallioita vastaan juurikuin moniaita satoja tuhansia kissanpoikia olisi joutunut sotaan yhtä monta koiranpentua vastaan. Laineet alkoivat syöstä sisään salmesta, niin että pieni nöyrä ruoho pahoillaan kumarteli ja käänteli itseään tuhansissa mutkissa päästäkseen pulasta. Tein kenties tyhmästi, kun houkuttelin meren noidat tänne, ajatteli hän itsekseen. Mutta nyt oli katuminen jo myöhäistä. Hän näki etäältä kokonaisen vesi- ja vaahtovuoren vierivän salmea kohti. "Tuolla tulee, niin, tuolla, minun laineeni!" kiljasi ruoho säikähtyneenä. Ja samassa vieri vesivuori hänen ylitsensä temmaten hänet irti juurestaan ja viimeiset sanat, jotka hän lausui täällä maailmassa olivat: "Nöyrin palvelijanne!"
Eikä käynyt paremmin riitaiselle paalullekaan. Se käänsi kylkensä laineita vastaan ja vastusteli mitä kauimmin heitä, huutaen reippaasti: "tietäkää toki huutia!" Mutta kun suuri merenlaine tuli, silloin oli seiväs hukassa. Napsis, ja silloin katkesi se keskeltä poikki ja joutui kauas vaahdon ja laineiden sekaan.
Rajakallio, joka oli aikoinaan nähnyt montakin myrskyä, seisoi aivan vakavana tämän metelin kestäessä ja nauroi kivisydämmessään hävitykselle hänen ympärillään. Se ei huomannut, että lounattuuli raivossaan oli herättänyt majesteetillisen ukkosen, joka nukkui pilvissä. Roiskis, niin leimahti pitkä, terävä ja kauhea salama koko taivaan kannen ylitse ja sattui kallioon halaisten sen tuhatvuotisen kivisydämmen keskeltä kahtia, ja siinä oli Rajakallio!
Vanhalla Näkillä oli täysi työ kotonaan sinä päivänä, sillä laineet vierivät niin raivoisasti hänen korallilinnansa hopeaisen katon ylitse, että hänen joka silmänräpäys täytyi naulata katon liistakkeita kiinni. Vaan kun ilta oli tullut ja voimakas lounanen oli mennyt tiehensä, kääntyen ensin eteläiseksi ja sitte tyyntyen (sillä lounanen itse ei tavallisesti koskaan tyynny), silloin meni Näkki linnastaan katsomaan pientä, rakastettua valkoista ruusuaan. Ja hän löysi sen silloin koivun juurelta, hento varsi taittuneena ja valkoinen kukkaterä muserrettuna, mutta vielä voitiin nähdä hänen lumivalkoisista poskistaan ja kauniista lakastuneista lehdistään, että hän oli taittunut parhaimman onnensa hetkenä, kun hänen nuori kukkaissydämmensä oli täynnä rauhaa, iloa ja viattomuutta. Silloin itki vanha Näkki, niin että kyyneleet varpusen munan kokoisina valuivat hänen pitkälle parrallensa ja sitte hän kätki ulpukan maahan koivun juurelle. Ja koivu itki niin, että satoi hänen kiharoistaan; ja kiiltävä sudenkorento itki niin, että sen kultaiset silmät tulivat itkusta sokeiksi; ja kaste itki, niin että koko niitty tuli märjäksi, ja kirkas ilta-aurinko itki pilvessä, niin että suuri ja komea taivaankaari muodostui viheriäisen metsän yläpuolelle.
Vaan Rajakallio ei osannut itkeä, jos olisi tahtonutkin, sillä se oli haljennut kahtia, ja ruoho oli näivettyneenä kallion juurella. Vanha kalastaja etsi turhaan seivästään ja mietti vähäisen koivun maahan hakkaamista, tehdäkseen siitä uutta, vaan sitten tuumi hän, että olisi vahinko turmella niin kaunista puuta ja antoi koivun seista paikoillaan, ja siinä kalastaja teki rehellisesti, eikö niin?
Ensi keväänä on saaren rannalla kenties uusi ulpukka koivun juurella. Se on kuolleen ulpukan pieni lapsi, ja saa nähdä, tuleeko se niin kauniiksi ja viattomaksi, kuin sen äiti oli.