Lapset sanoivat: "nyt ei ole hätää. Äiti aina valittaa varisten ja varpusten vahingoittavan hernemaatamme. Mutta tästäpä saamme hyvän peljättimen. Juoskaamme hakemaan köyttä, niin vedetään tuo suuri rötkäle hernemaalle. Ja niin nyt kukko vanhoilla päivin pystytettiin aidan seipääsen varisten peljättimeksi hernemaalle, eikä toivomistakaan enää tulla kullatuksi ja julistetuksi kaikkein maailman kukkojen suur'sulttaaniksi. Tapahtuipa silloin, että varis tuli lentäen, ja sattui juuri olemaan sama varis, joka kerran kukon hyvinä päivinä oli häntä kutsunut teidän ylhäisyydeksenne. Hui! nyt huomasi varis peljättimen ja lensi pakoon minkä siivet kannattivat. Mutta lentäessään sattui hän taaksensa katsomaan ja tunsi vanhan tuttavansa. 'Kvaa, kvaa!' vaakkui varis. 'Kas vaan, teidän ylhäisyytenne, olette tullut varisten peljättimeksi! Niin, niin, ylpeys sen teki; niin tässä maailmassa käypi'."
"Ole vaiti!" rääkkyi taitava korppi, joka istui siinä likellä petäjän kannolla. "Kukko raiska on ollut laiska ja ylpeä, ja sentähden on hänen käynyt huonosti. Nyt on hän vanha ja onneton, ja vanhoja ja onnettomia ei saa pilkata. Kuka tietää, kuinka itse kullekin voi vanhoilla päivillä käydä."
Tämän kaiken kuuli kirkonkukko. Mutta hän ei saanut sanaakaan sanotuksi, sillä hän oli nokattomana ja pystytetty aidan seipääsen. Siinä hän luultavasti istuu vielä tänäkin päivänä.
Salissa metsän somaIstuupi tyttönen,Hän matkii alinomaaPuheita ihmisten.Hänellä huntu hohtavaJa kruunu kullan loistava,Mut vuoren taakse kätkeeHän aina kasvonsa.
Sun kotis, laps, on metsä,Mä varmaan tiedän sen,Ja vastaamatta et säVain ole puheesen.Kohdalla tuolla KorpelanMä näin sun huntus hohtavan,Sun silmiäs en nähnyt,Mut äänes kuulinhan.
Ken olet tyttö? LienetSä lapsi kuninkaan?Sä mainitakin tiennet,Mist' opit matkimaan?Keneltä ruman tavan sait,Ett' aivan ajatusta pait'Sä myötään jatkuttelet,Etk' yhtään pysy vait?
On puheenlahja oivaJumalan antama,Hänelle siit' on soivaKorkeinta kiitosta.Kas pienin lintu laulullaanYlistää Luojaa laadullaan,Ja sydämmensä tunteetNiin saattaa sointumaan.
Kun luonto kokonansa,Ihmiset, eläimet,Käsittää pakinansa,Siit' ovat tietoiset,Mitenkä yksin olet säSemmoinen kielenpieksäjä,Jok' ajattelemattaVaan päästät ääniä?
En, kaiku pienokainen,Mä sua moitikkaan,Mut älä muita vainenViekoita matkimaan.Mä muutoin sinut ilmaisen.Tuo pilvi, joka vuorienYlitse liitää, kertoiTarinan tämmöisen:
Olipa tyttö parkaLepakkomielinen,Hän oli löyhä, arkaJa liukaskielinen.Aamusta iltaan suunsa soi,Hän todet, valheet ilmi toi,Ja näppärästi kylläHän kielitellä voi.
Hän, tietkääs vielä mitä,Prinsessa olikin,(Ja semmoisilta pitääOdottaa enemmin).Mit' tuhmaa valtakunnassaTapahtui, sitä halullaHän kielitteli muilleIlolla, innolla.
Prinsessa koulutyötäänPilana piti vaan;Ja suu se hällä myötäänLörpötti lorujaan.Mut vaikka pysyi tuhmana,Niin päässään piti kruunuaEik' opettajatarkaanRangaissut vitsalla.
Ja haltiatar oliPrinsessan kummina,Hän opettamaan tuliTytölle Aapista;Mut neuvot meni tuulehen,Hän puhui aina loruten.Eik' yhtään vaiennunnaTuo pikku suukkonen.
Vaan vihdoin kuinkas kävi!Vihainen kummi on,Kun tyttö lörpöttävi,Hän ryhtyy keinohon.Hän tuli, tarttui prinsessaan,Talutti metsään taajimpaan,Taa kukkulain ja vuorten,Perälle erämaan.
Nyt kaikuna hän sielläOn raukka yksinään,Mut suunsa nytkin vieläLoruilee yhtenään.Jos mitä sattuu kuulemaan,Hän siihen valmis vastaamaan,Vaikk' ymmärrä ei mitäänMihinkään asiaan.
En sua kaiku parkaaMä henno moittia,Kun tietämättäs karkaaSun' suustas sanoja.Sä matkit ukonpauhinaa,Ja linnun sulo laulelmaa,Ja lasten rallatustaLehdoissa, rannoilla.
Laps nuori, ihanainen,Sä luonnon ääni oot,Sen tunteet aina vainenLaulunas kaikukoot!Ah jospa voisit tulkitaVaan luonnon sopusointua,Etk' ilman tuuleen laskisVaan turhaa humua!
(Kun hän oli vuoden vanha.)
Souda, pikku poika, vaanKehdon kiikunnalla!Souda kauas maailmaanSuomen lipun alla!Elon meri myrskyää,Kukkarantaa seuraa sä,Äidin syliss' ennä,Elon myrskyyn lennä!
Kasva, pikku masto, vaan!Jotta kestät myrskyt!Pidä perää vakavaan,Tulkoot mitkä tyrskyt!Vapaat purjeet! RiemuitenSodi puolest' totuuden,Vaikka peikot aivanUhkais murtaa laivan!
Souda kauas aikaan vain,Jos niin Luoja sallis!Kehtopäiväis suloisainMuisto kätke kallis!Jos Hän laivas kauas poisToiseen aikaan uida sois,Sukuin uutten annaMuistos mieleen panna!
Souda voimin rakkauden,Enkelit niin suojaa!Iloks souda vanhinten!Ruoris olkoon Luoja!Lapsia Hän rakastaa,Sua pientä katsastaa.Millä kuljet tiellä,Herra myös on siellä.
Syksyinen jutelma.
Nyt on syksy, ja musta pimeä katselee sisään ikkunasta. Myrsky vinkuu, sade roiskuu porttia vasten, meri pauhaa, aallot hyökyy. Huh, kuinka pimeä, synkkä pauhaava meri syöksyy kallioita vasten, kuinka se ärjyy saadaksensa saalista, kuinka se syysyönä on ikäänkuin elävä kuolema! Se on kuitenkin sama meri, joka sydänkesän aikana oli niin hymyilevän iloisen näköinen kukkivien rantojen ympärillä, kun valkoiset purjeet lentelivät kuin kalalokit sen yli ja lapset laiturin tykönä laskivat liikkeelle kaarnavenheensä. Nyt se on musta ja uhkaileva, ei kukaan voi nähdä sen kaukaisia aaltoja, pimeä on kuin esirippu tuntemattoman etäisyyden edessä.
Ja tuo kaunis tuuhea metsä, kuinka viheriäinen ja tuoksuva se olikaan kesällä, kun aurinko paistoi ja linnut laulelivat ja pienet tytöt istuivat metsikössä etsien ruohokosta nelilehtisiä apilaita! Nyt se on autio ja tyhjä, hävitetty ja ilman asukkaita, sen tuuheat koivut ovat kadottaneet lehtensä, sen suhisevat haavat lakanneet suhisemasta; syksytuuli taistelee vain yöllä kuusien oksia vastaan. Perhoset nukkuvat, kukkaset ovat kuolleet, susi yksin astuskelee hiljaa hiipien sammaltuneessa mättäikössä.
Minäpä tiedän kertoelman kuihtuneesta lehdestä. Se on aivan tavallinen kertomus, ehkäpä olet sen kuullut ennenkin, eikä se olekaan pitkä, mutta nyt on se vuodenaika, jolloin se parhaiten ymmärretään.
Oli haapa, joka kasvoi jossakin Suomenmaan metsissä; se oli nuori, luja ja täynnä elonvoimaa. Tuli toukokuu, jolloin sen lehdet puhkesivat, terveinä, kauniina, vaaleanvehreinä, jommoisina ne olisivat koristaneet jok'ainoan seppeleen, mutta koristivat vielä somemmin tuon korkeavartaloisen haavan. Kevättuuli tuli illalla haavan luo ja lauleli sille laulua: "tuhannen, tuhannen lehteä on nuorella haavallani, joka lehti on kudottu auringonpaisteesta ja kasteesta, joka lehti on kieli, ja tuhannella, tuhannella vapisevalla kielellä haapani kiittää Jumalan ääretöntä hyvyyttä."
"Sepäs oli kohtelias laulu", viserteli peippo, joka äsken oli rakentanut pesänsä haapaan; "opetapa minullekin se laulu, tuuli!" Ja sitte alkoi peippokin tavailla samaa laulua, kunnes hän oppi sen kokonaan: "tuhannen, tuhannen lehteä on nuorella haavallani, joka lehti on kudottu auringonpaisteesta ja kasteesta, joka lehti on kieli ja tuhannella, tuhannella kielellä haapani kiittää Jumalan ääretöntä hyvyyttä."
"Mitä merkitsee Jumalaa kiittäminen?" arveli vähäinen hento äsken puhjennut lehti haavassa. Haavanlehti piti tuosta laulusta, mutta ei oikein ymmärtänyt sen merkitystä. Enhän minä ole milloinkaan nähnyt Jumalaa, arveli lehti, kuinka minä siis kiittäisin sitä, jota en ole koskaan nähnyt?
Seuraavana päivänä tuli tuuli jälleen, haapa alkoi suhista ja nuori lehti suhisi myöskin mietteensä. "Mitä lehti sanoo?" visersi peippo. "Etkö sinä ole Jumalan luoma sinäkin? Ja sanot kumminkin, ettet ole luojaasi nähnyt?"
"Se on kyllä mahdollista", virkkoi nuori lehti suruisena ja vavisten; "mutta se on niin oppinutta, ett'en minä voi sitä käsittää."
"No elä siis vähän kauemmin, kunnes sen ymmärrät", tuumasi peippo.
Kesä tuli, kaikki lehdet kasvoivat suuriksi ja viheriäisiksi taivaan auringon paisteessa ja kaikki tuhannet lehdet kiittivät Jumalaa; mutta sama nuori haavanlehti latvassa ajatteli vieläkin itseksensä: "en ymmärrä mitä he tarkoittavat, varmaankaan en liene vielä kylliksi vanha ymmärtämään kaikkea;" ja lehti suri viattomuudessaan vähää ymmärrystänsä.
Kesä oli pitkä, kaunis ja lämmin; sillä oli oma aikansa ja sitte tuli syksy. Ensimäisen hallayön jälkeen lehdet alkoivat kellastua, mutta vieläkin lauleli tuuli lauluansa puiden latvoissa: "tuhannen, tuhannen lehteä on nuorella haavallani, joka lehti on kudottu päivänpaisteesta ja kasteesta, joka lehti on kieli, ja tuhannella, tuhannella kielellä kiittää haapani Jumalan ääretöntä hyvyyttä."
Yöt tulivat pitkiksi ja pimeiksi, puolukat kypsyivät, muuttolinnut lähtivät pois, lehdet alkoivat varista maahan, yksi kerrallaan. Kaikki lehdet kiittivät viimeiseen saakka luojaansa, aivan kuin he olisivat ymmärtäneet, että he vain olivat sitä varten olemassakin maailmassa. Haavanlehti latvassa tahtoi myöskin sitä ymmärtää, mutta ei sitä voinut, vaikka jo olikin keltainen.
Eräänä syksyisenä yönä tuli pohjoistuuli pauhaavilla siivillä ja lakasi mukanansa ne harvat keltaiset lehdet, jotka vielä olivat jäljellä. Niiden harvojen joukossa oli myöskin haavanlehti, jonka tuuli vei mukanansa kauas metsään. Siellä oli tuhansia kuolleita lehtiä kasassa, ja jänis juoksi niiden ylitse pyssy olallansa. Oli kirkas kylmä päivä, lehdet kahisivat metsästäjän jalkojen alla, ja ilmassa tuntui niin kummallinen syksyn tunne, ikäänkuin pellavan haju, kun se nostetaan vedestä ja ripustetaan kimppuihin kuivamaan aidan harjalle. Haavan lehti oli tuolla kuolleiden lehtien joukossa, mutta se eli yksinänsä, ja sen kanta oli vielä viheriä; se suri itsekseen, ett'ei se voinut kuolla, ennenkuin oli täyttänyt tarkoituksensa täällä maailmassa.
Kauniin päivän jälkeen tuli taas myrskyinen yö, sataa rankkasi aika lailla ja lehdet hajosivat sinne tänne metsässä. Haavanlehti temmattiin kauas pois meren rantaan saakka, tuulen pyörre vei sen mustille laineille, jotka sen kuljettivat ulos meren luodolle. Sinne se jäi erään laivasta murtuneen puukappaleen viereen; lumi peitti sen korkeana hankena, eikä haavanlehti kuitenkaan voinut kuolla, sillä se ei vielä ollut täyttänyt määräystänsä tässä maailmassa.
Tuli talvi, oli pakkanen eikä luodolla kasvanut mitään metsää. Mutta luodolla asui kalastaja lapsinensa köyhässä majassansa. He tarvitsivat puita lämmitystä varten lauantai-iltana; lapset lähetettiin etsimään puunkappaleita ja oksia, jotka meri oli tuonut syksyllä rannikolle. Kun lapset etsivät lumessa, löysivät he laivasta särkyneen puukappaleen ja kuljettivat sen ilolla majaan huutaen: "isä, isä, tulkaa katsomaan miten hyvän puukappaleen me löysimme rannalta!"
Kalastaja katseli puukappaletta ja huomasi sen olevan tammea. "Se on hyvää ja lujaa puuta", sanoi hän; "se on ollut ison laivan etukeulana ja saammepa siitä hyvän lämmityksen. Äiti, pane nyt puuropata tulelle, niin saamme jotakin lämmintä!"
Kun nyt kalastaja kaapi pois lumen puukappaleesta pannaksensa sen tuleen, putosi siitä erilleen iso keltainen lehti. Pieni tyttö otti sen lattialta ja katseli sitä kummastellen, sillä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt metsää eikä lehtiä, eikähän paljoa tarvitakaan, ennenkuin lapset jo ihmettelevät. Tyttö meni äitinsä luo, näytti minkä harvinaisen korun hän oli löytänyt ja kysyi mikä se oli.
"Etkös tiedä, että se on haavanlehti?" vastasi äiti. "Annas kun katson: se on suuri ja kaunis lehti, ja on vielä kannan puolelta vehreä, vaikka se on niin kauan ollut lumessa. Nyt kuivaamme sen varovasti ja panemme sen merkiksi raamattuun, siihen se soveltuu hyvin, koska se on niin ohut." — Ja eukko pani haavanlehden merkiksi suureen raamattuun, että hän joka päivä tietäisi, mihin hän viime kerralla lopetti lukunsa, sillä hän oli hurskas eukko ja luki joka päivä Jumalan sanaa.
Sen jälkeisenä päivänä oli sunnuntai, eukko avasi pyhän kirjan, joka oli kalastajamökin paras aarre, ja alkoi lukea ääneensä kuningas Taavetin 103:tta psalmia, joka on ihanimpia ylistyslauluja, kuin koskaan on Jumalan kunniaksi laulettu. Silloin hän luki:
"Ihminen on eläissänsä niinkuin ruoho; hän kukoistaa niinkuin kukkainen kedolla. Kun tuuli käy sen päällitse, niin ei hän kestä enää, eikä sen sijaa kukaan tunne. Mutta Herran armo kestää ijankaikkisesta ijankaikkiseen niiden yli, jotka Häntä pelkäävät ja Hänen vanhurskautensa lasten lapsiin, niille, jotka Hänen liittonsa pitävät ja muistavat Hänen käskyjänsä tehdäksensä niitä. Kiittäkäät Herraa kaikki Hänen työnsä, kaikissa Hänen valtansa paikoissa; minun sieluni kiittää Herraa."
Kalastaja ja hänen lapsensa kuuntelivat hiljaisina hartaudessa näitä ihania sanoja. Talvinen myrsky kulki ankaralla pauhulla yli meren, yö, pimeys ja kylmä levisi yli aution kallion, mutta köyhässä majassa oli rauha, ilo, lämpö ja valo Jumalan, Korkeimman kiitoksessa ja palvelemisessa.
Kun eukko oli lopettanut lukemisen, laski hän kirjan kiinni, ja sen lehtien väliin hän pani haavanlehden merkiksi. "Katsokaas", sanoi hän ihmetellen, "lehti on tullut kullankeltaiseksi!"
"Se tulee siitä, että se on kuivanut lämpimässä", arveli kalastaja ja katseli haavanlehteä. Se oli ikäänkuin muuttunut, se loisti kuin heleä kulta ja näytti välkkyvän ilosta.
Mutta se ei ollut lämpimän takia, vaan siitä syystä, että haavan lehti nyt oli käsittänyt mitä se ei koskaan ennen ollut ymmärtänyt, nimittäin mitä Jumalan ylistäminen on. Sitä vartenpa sekin oli maailmassa olemassa. Se oli nähnyt niin paljon, kevään ja kesän, syksyn ja talven, se oli nähnyt kirkkaimman auringon ja pimeimmän yön, suloisimman kukoistuksen, katkerimman hädän, eikä kuitenkaan ollut ymmärtänyt kaikissa nähdä Jumalan pyhää tahtoa. Sentähden oli haavanlehti aina ollut suruissaan, levotonna, vavisten kukoistuksensakin kauneimpina kevätpäivinä; mutta nyt se ymmärsi kaikki; nyt se ei surrut enää, nyt se oli onnellinen, nyt se taisi mielellään kuolla.Sentähdense loisti kuin kirkas kulta; kuinkapa se toisin olisi voinutkaan tehdä?
Vieläkin on lehti raamatun lehtien välissä, että myöskin vähäinen, kuihtunut ja kauan sitte unhotettu voisi kiittää Jumalaa. Ja kun toukokuun tuuli ensi kerran taas laulaa haavan latvassa: "tuhannen, tuhannen lehteä on nuorella haavallani, jokainen lehti on kudottu auringonpaisteesta ja kasteesta, joka lehti on kieli, ja tuhannella, tuhannella kielellä kiittää haapani Jumalan ääretöntä hyvyyttä", silloin noista tuhannesta, tuhannesta vapisevasta lehdestä ei ole ainoatakaan, joka ei ymmärrä mitä luojansa kiittäminen on; he tietävät sen kaikki ja tällainen on taru kuihtuneesta haavan lehdestä.
Kerran oli kalastaja, Lohi-Matti. Hän asui suuren meren rannalla, niin tietysti, missäpä hän muualla olisi asunut. Ja hänellä oli myöskin vaimo, nimeltä Lohi-Maija, ja mikäpä hänen nimensä muu olisi ollutkaan. He asuivat talvella pienessä tuvassa manteren rannassa, mutta muuttivat keväällä punertavalle kalliokarille meren keskelle ja oleskelivat siellä koko kesän aina syksyyn asti. Siellä heillä oli vielä pienempi tölli, ovessa puusalpa lukon sijasta, uuni suurista kivistä kyhätty, tuuliviiri ja väkkärä katolla.
Sen kallioluodan nimi oli Ahtola eikä se ollut kaupungin toria suurempi. Kiven raoissa kasvoi siellä pikku pihlaja ja neljä leppäpensasta; ja miten nekään olivat sinne joutuneet, on vaikea tietää; ehkäpä ne oli kuljettanut syystulva. Lisäksi kasvoi karilla vielä muutamissa mättäissä sametinkaltaista ruohoa, muutamia ruokoja ja kaisloja, kaksi keltakukkaista pietar-yrttiä, neljä korkeaa, punakukkaista horsmaa ja yksi kaunis valkoinen kukka, jota sanotaan tähtimöksi (trientalis europaea). Mutta harvinaisinta kaikesta oli ruoholaukka, jota Lohi-Maija oli vartavasten istuttanut kolme turvetta vuoren koloon, niin että kallio oli suojana pohjoispuolella ja aurinko lämmitti vapaasti etelästä päin. Eihän siinä paljo ollut maustintarhaa, mutta kylliksi kuitenkin Lohi-Maijalle.
Kaikkia hyviä asioita on kolme, ja sentähden Lohi-Matti vaimoineen pyyteli keväällä lohta, kesällä silakkaa ja syksyllä siikaa. Jos oli kaunis ilma ja hyvä tuuli, purjehtivat he lauantaina kaupunkiin, möivät tuoreet kalansa ja kävivät pyhänä kirkossa. Mutta usein sattui niinkin, että he elivät monta viikkoakin yksikseen Ahtolan karilla, näkemättä muuta kuin pienoista koiranrakkiansa, jolla oli muhkea nimi Prinssi, sekä mättäitä, pensaita, ja kukkia, kaloja ja kalalokkeja, myrskypilviä ja vaalakan sinisiä aaltoja. Sillä tämä luoto oli aivan aavan meren laidassa, jossa ei peninkulmaa lähempänä ollut ainoatakaan vehreää saarta eikä ihmisasuntoa, ainoastaan siellä täällä punertava kari niinkuin Ahtolakin, yöt päivät kestämässä laineiden loisketta ja kuohua.
Lohi-Matti ja -Maija olivat hiljaista, ahkeraa väkeä, elivät Prinssinsä kanssa kolmen kesken iloisina ja tyytyväisinä köyhässä töllissään ja pitivät itseään rikkaina, kun saivat suolatuksi niin monta silakka- tai muuta kalanelikkoa, että voivat tulla toimeen yli talven ja saivat lisäksi myöskin vähän lehtitupakkaa ukon piipun varalle ja muutaman kahvinaulan mummolle, joka pani höysteeksi ja maun parantamiseksi sen sekaan kaksi vertaa paahdettuja ohria ja sikuria. Oli heillä sitä paitsi voita, leipää, kalaa, kaljapuolikko ja piimälekkeri; mitäpä he muuta tarvitsivatkaan.
Kaikki olisi nyt ollutkin oikein hyvin, ell'ei Lohi-Maijaa olisi kiusannut salainen himo, joka ei hänelle antanut yhtään rauhaa. Hän mietiskeli vuodet päästänsä, miten hän rikastuisi niin paljon, että kerran toki saisi oman lehmän.
"Mitä sinä lehmällä teet?" sanoi Lohi-Matti. "Eihän se jaksa uida näin kauas eikä se sovi meidän veneesemmekään, ja milläs muulla tavalla me sen tänne karille saisimme. Ja vaikkapa tuon saisimmekin, niin eihän täällä ole millä sitä elättää."
"Vai ei! Onpas täällä neljä leppäpensasta ja kuusitoista ruohomätästä", arveli Lohi-Maija.
"On, on, miks'ei!" nauroi Lohi-Matti. "On täällä myöskin kolme ruoholaukka-turvetta. Voithan elättää lehmän ruoholaukalla."
"Kaikki lehmät pitävät paljon suolaisesta silakasta", mutisi mummo."Prinssikin syö mielellään kalaa.."
"Sepä olisikin vielä näkemättä!" sanoi ukko. "Ei, ei se käy; se lehmä tulisi kalliiksi, jos sitä pitäisi syöttää suolaisilla silakoilla. Prinssin kyllä jaksaa niillä syöttää, sehän tappelee kalalokkien kanssa siitä, mitä jää, kun me ruokomme silakat. Jätä sinä vain koko se lehmä mielestäsi, hyvä on näinkin!"
Lohi-Maija huokasi. Hän ymmärsi ukon olevan oikeassa, mutta eipä hän kuitenkaan saanut lehmää haihtumaan mielestään. Vanha piimä ei enää oikein maistunut kahvikermana. Lohi-Maija ajatteli tuoretta kermaa ja tuoretta kermapiimää; ne ne vasta olisivat suurin autuus tässä maailmassa.
Eräänä päivänä, kun ukko ja mummo puhdistelivat silakoita rannalla, kuului Prinssi haukahtelevan, ja kohta sen jälkeen näkyi kauniisti maalatussa veneessä kolme valkotakkista nuorta herraa purjehtivan vanhuksien kalliosaarta kohti. Herrat olivat ylioppilaita, jotka huviksensa purjehtelivat pitkiä matkoja ja nyt tulivat maalle saamaan jotakin tuoretta eväänsä verestimeksi. "Tuokaas kermapiimää!" huusivat he.
"Kunpa sitä kellä olisi!" huokasi Lohi-Maija.
"No, antakaa sitte kannu nuorta maitoa", sanoivat ylioppilaat. "Mutta aivan kuorimatonta."
"Niin, kunpa sitäkään olisi!" huokasi Lohi-Maija vielä syvempään.
"Mitä hullua? Eikö teillä ole lehmää?"
Lohi-Maija oli vaiti. Hänen mieleensä koski liian syvälle semmoinen omantunnon kysymys ja siihen vastaaminen.
"Lehmää meillä ei ole", vastasi Lohi-Matti, "mutta jos tahdotte hyviä savustettuja silakoita, niin saatte niitä parin tunnin kuluttua aivan lämpöisinä."
"No, toimittakaa sitte niitä", sanoivat ylioppilaat ja kävivät kursailematta istumaan kiville sekä sytyttivät paperossinsa ja piippunsa. Viisikymmentä hopeanvalkoista silakkaa pujotettiin vartaasen riippumaan savustusuunin päälle.
"Mikä tämän meressä uiskentelevan pikku kiven nimi on?" kysyi eräs herroista.
"Ahtola", vastasi ukko.
"No, mikä teillä sitte on hätänä, kun asutte merenjumalan talossa?"
Lohi-Matti ei ymmärtänyt sanaakaan. Milloinpa hän olisi Kalevalaa lukenut tai oppinut tuntemaan esi-isäin jumalia. Mutta ylioppilaat sen asian selittivät.
"Ahti", sanoivat he, "on mahtava kuningas; hän asuu talossaan Ahtolassa kallion vieressä syvällä meressä, ja hänellä on yllin kyllä kaikenlaisia kalliita aarteita. Hän se vallitsee kaikkia kaloja ja muita meren eläimiä; hänellä on hyvin kauniita lehmiä ja kaikkein nopeimmat hevoset, ja ne syövät merenruohoa meren pohjasta. Ken on Ahdin suosiossa, hän pian pääsee rikkaaksi; mutta pitää kuitenkin olla varoillaan, ett'ei millään tavalla suututeta häntä, sillä Ahti on hyvin muuttuvainen luonteeltaan ja vähästä pahastuva. Hän voi suuttua pienestä kivestäkin, joka veteen viskataan, ja silloin hän ottaa antimensa takaisin, nostaa merelle myrskyn ja vetää purjehtijan alas syvyyteen. Ahdilla on myöskin kaikkein kauneimpia neitosia, jotka kantavat hänen kuningattarensa Vellamon liepeitä ja kampaavat hänen pitkää tukkaansa sekä kuuntelevat ruohokossa, kun heille soitellaan…"
"Ah, Näkki!" sanoi Lohi-Matti. "Oletteko te herrat nähneet kaiken tuon?"
"Melkeinpä kuin ihan itse nähneet", sanoivat ylioppilaat. "Se on painettuna, ja kaikkihan painettu on totta."
"Mitä vielä", sanoi Lohi-Matti ivallisesti. "Sittepä olisi eilen pitänyt olla kaunis ilma, sillä almanakassa sanotaan 'selkeätä', mutta eilenpä tuulikin ja satoi kuin kaatamalla."
"Niin, katsokaas, se tulee siitä, että almanakalla on etuoikeus laskea leikkiä ja se etuoikeus on painettuna, ja sentähden pitää etuoikeuden oleman selkeää totta", sanoivat ylioppilaat.
Lohi-Matti pudisti päätänsä, mutta nyt olivat jo silakatkin kylliksi savustuneet. Ylioppilaat söivät joka mies kahden edestä ja syöttivät Prinssille kylmää paistia, jota heillä oli kanssansa veneessä. Prinssi istui iloissaan kahdella jalalla ja ikäänkuin keri lankaa etukäpälillään. Syötyään antoivat ylioppilaat Lohi-Matille kiiltävän hopeamarkan ja oikeaa vaakunatupakkaa piippuun, jota täyttäessään Matti sulloi piippunsa halki. Sitte herrat kiittivät hyvästä atriasta ja läksivät purjehtimaan edelleen suureksi suruksi Prinssille, joka melkein kyynelsilmin ja kerimistään kerien niin kauan istui rannalla, kuin vähänkään näkyi veneen valkoisia purjeita kaukaa sinertävältä mereltä.
Lohi-Maija ei ollut sanonut sanaakaan, mutta ajatellut sitä enemmän. Hänellä oli hyvät korvat ja hän oli pannut mieleensä joka sanan tuosta Ahdin tarinasta. Kas, sepä olisi jotakin, ajatteli hän, jos saisi edes yhdenkään sen haltian lehmistä! Olisipa jotakin, kun saisi lypsää aamut ja illat sellaista lehmää eikä tarvitsisi pitää mitään huolta sen elatuksesta. Ei, vaan hyllyllä ikkunan päällä olisi toinen toisessaan kiinni maito- ja kermapiimä-astioita! Mutta niin onnelliseksi minä en suinkaan pääse koskaan tässä maailmassa.
"Mitä sinä mietit?" sanoi Lohi-Matti.
"Enpä juuri mitään", sanoi mummo. Mutta itsekseen hän kuitenkin muisteli muutamia vanhoja loitsuja, jotka hän oli lapsena oppinut ontuvalta ukolta, joka osasi tehdä hyvää kalaonnea. "Jospa koettaisin?" ajatteli hän.
Se päivä oli lauantai eikä Lohi-Matilla ollut tapana laskea lauantai-iltana silakkaverkkoja, sillä hän tiesi varsin hyvin, ett'ei sopinut rikkoa sabattia. Mutta kun ilta alkoi tulla, sanoi mummo äkisti: "nyt meidän pitäisi laskea verkot."
"Ei", sanoi ukko, "ei pyhäyönä kalastaminen koskaan tuo siunausta myötänsä."
"Viime yönä oli myrsky ja me saimme niin vähän", sanoi mummo. "Vaan nyt on järvi tyyni ja kirkas kuin peili, ja sillä viimeöisellä tuulella kala kyllä nousi maalle päin."
"Mutta tuolla on myrskyn merkki luodepilvessä", sanoi ukko, "ja Prinssi pureskeli äsken ruohoja."
"Eihän vain liene syönyt minun ruoholaukkaani?" kysyi mummo.
"Eipä suinkaan, mutta huomeisaamuksi tulee auringonnousun ajaksi kova ilma", arveli Lohi-Matti.
"Kuulehan", sanoi mummo, "me laskemme vaikkapa yhden ainoan verkon tuonne karin siimespuolelle, niin saamme pakata tuon avonaisen nelikon täyteen, sehän muuten aivan turmeltuu, kun on niin kauan auki ja painotta."
Ukko taipui ja he soutivat laskemaan verkkoja. Kun päästiin syvälle vedelle, alkoi mummo hyräillä vanhaa loitsua, muutellen sanoja mielin määrin:
Ahti aaltojen isäntä,Meren ukko ruokoparta,Sull' on aartehet salaiset.Sulla kaunihit kalaset,Sulla helmet kohtavaiset.Meren kullat kuultavaiset,Lehmät kaunihit, lihavat,Niityt rehtevät, vihannat…
"Mitä sinä siinä hyräilet?" sanoi ukko.
"Johtuipahan vain vanha laulu mieleeni", vastasi mummo ja jatkoi kovemmalla äänellä:
Meren kultainen kuningas;En mä kultias anele,Hopioitas huolittele,Enkä helmiä haeksi,Yhtä anon ainoata:Anna mulle lypsylehmä!Minä annan vastimeksiPäivän kullat, kuun hopeat.
"Tyhmä laulu tuo", sanoi Lohi-Matti. "Mitäpä muuta meren kuninkaalta sopisi pyytää kuin kalaa? Mutta ei sellaista käy laulaa sunnuntaiyötä vasten."
Mummo ei ollut kuulevinaankaan, lauloi vain laulamistaan samaan tapaan koko ajan, kun oltiin syvällä vedellä. Lohi-Matti ei enää viitsinyt sitä kuunnella, souti vain raskasta venettä ja ajatteli haljennutta savipiippuaan sekä kaunista vaakunatupakkaa. Viimein he palasivat kalliosaareensa ja kävivät kohta levolle.
Lohi-Matti ja Lohi-Maija makasivat vuoteessaan, mutta eipä kummallekaan tullut uni silmään; toinen ajatteli rikkoneensa Herran sabattia ja toinen muisteli Ahdin lehmiä. Kun alkoi jo sydänyö olla ohitse, nousi ukko istualleen ja sanoi mummolle: "etkö kuule mitään?"
"En", vastasi mummo.
"Minusta väkkärä rämisee pahasti tuolla katolla", sanoi ukko. "Tulee myrsky."
"Vielä mitä, joutavia vain kuvittelet", sanoi mummo.
Lohi-Matti laskeutui levolle, mutta nousi hetkisen kuluttua jälleen."Nyt vinkuu väkkärä", sanoi hän.
"Nuku pois; joutavia", sanoi mummo. Ja ukko koetti nukkua.
Mutta kohta hän nousi kolmannen kerran ja hypähti seisomaan lattialle. "Ei, nyt väkkärä älisee ja parkuu, kuin olisi tulessa! Meillä on aika myrsky; pitää lähteä korjaamaan verkot."
Mummo nousi myöskin ja kesäyö oli pimeä kuin syysyö lokakuussa. Väkkärä vinkui ja ulisi ja myrsky voivotteli nurkissa. Kun vanhukset astuivat ulos, oli meri valkoisena kuin lumi heidän saarensa ympärillä, ja vaahto roiskui korkealta töllin katon ylitse. Semmoista yötä ei Lohi-Matti muistanut koskaan nähneensä. Ei ollut ajattelemistakaan lykätä venettä vesille ja lähteä verkkoja lappamaan. Ukko ja mummo seisoivat hämmästyksissään rapuilla ja heidän täytyi pysytellä kiinni ovenpielissä. Vesi roiskui heille vasten kasvoja.
"Enkö jo sanonut, ett'ei koskaan tule siunausta sunnuntaiyönä kalastamisesta?" sanoi Lohi-Matti äreästi, ja mummo seisoi siinä niin ällistyneenä ja peljästyneenä, ett'ei edes muistanut ajatella Ahdin lehmiäkään.
Kun ei mitään voitu tehdä, menivät vanhukset sisään. Nyt heidän silmänsä viimeinkin vaipuivat pitkän valvonnan jälkeen kiinni, ja he nukkuivat niin makeasti, kuin ei mitään myrskystä kuohuvaa merta olisi ollut pauhaamassa heidän mökkinsä ja yksinäisen saarensa ympärillä.
Kun Lohi-Matti ja mummo seuraavana aamuna heräsivät, paistoi aurinko jo korkealla. Myrsky oli lakannut, ainoastaan maininki vielä vieriskeli korkeina, auringonpaisteessa välkkyvinä hopeaharjoina punertavaa kalliorantaa vasten.
"Kas, mikäs tuo on!" huudahti mummo katsoessaan ulos ovesta.
"Näyttäähän tuo suurelta hylkeeltä", arveli Lohi-Matti.
"No, toden totta, eikö olekin lehmä!" riemuitsi Lohi-Maija.
Ja lehmä se olikin, muhkea punainen lehmä parasta lajia, lihava ja pullakka, niinkuin olisi koko ikänsä syönyt spenaattia. Se käveli hyvin levollisena rannalla eikä edes haistanutkaan ruohomätäs-vaivaisia, niinkuin olisi kokonaan ylenkatsonut niin laihaa ravintoa.
Lohi-Matti ei ollut uskoa silmiään. Mutta lehmä se oli, aivan sen muotoinen, ja kohta ei ollut enää mitään epäilemistä, kun mummo alkoi lypsää ja lypsi kaikki astiat, yksin veneviskaimenkin, täyteen parasta aamumaitoa. Ukko vaivasi turhaan päätänsä miettimällä, mitenkähän lehmä oli tullut saareen, ja läksi etsimään mereen jääneitä verkkojansa. Ja kohtapa hän ne löysikin rannalta, jonne laineet olivat ne ajaneet, ja ne olivat niin täynnä kaloja, ett'ei välkkyviltä salakoilta näkynyt ainoatakaan silmukkaa.
"No, hyvähän tuo on lehmäkin olemassa", mietiskeli Lohi-Matti silakoita puhdistaessaan. "Mutta millä me sitä elätämme?"
"Kylläpähän siihen keino keksitään", sanoi mummo. Ja lehmä itse sen keinon keksikin. Se astui veteen ja söi vesiruohoa, jota kasvoi suurissa töyhdöissä rannalla; siitähän se pysyikin niin lihavana ja kauniina. Hyvä lehmä se oli muiden paitsi Prinssin mielestä; se näet oli saanut kilpailijan ja haukkui sitä lakkaamatta.
Siitä päivästä asti oli Ahtolassa maitoa ja kermapiimää yllin kyllä. Kaikki verkot olivat aina täynnä kaloja. Lohi-Matti ja Lohi-Maija lihoivat hyvästä ravinnosta ja rikastuivat päivä päivältä, sillä mummo kirnusi monta leiviskää voita, ukko hankki kaksi renkiä ja alkoi kalastaa suuremmasti. Meri tuli hänelle suureksi kalasumpuksi, josta hän haavitsi niin paljon kuin halutti. Ja lehmä piti itse huolen ruoastaan. Kun Lohi-Matti ja -Maija syksyllä muuttivat manterelle, sukelsi lehmä mereen, mutta keväällä heidän palatessaan seisoi se jo taas kalliolla odottelemassa.
"Tarvitsisimmepa me paremman tuvan", sanoi Lohi-Maija toisena kesänä."Tämä vanha on liian pieni meille ja rengeille."
"Niinpä niin", myönsi Lohi-Matti. Ja hän rakensi muhkean tuvan, jossa oli oikea lukko ovessa, sekä viereen kalliolle kala-aitan, otti kaksi renkiä lisäksi ja kalasteli niin hyvästi, että lähetteli monen monta tynnyriä lohta, silakkaa ja siikaa Venäjälle ja Ruotsiin.
"Minä en jaksa hoitaa näin monen hengen taloutta", sanoi Lohi-Maija."Ei tuo liiaksi olisi, vaikka saisin piiankin avukseni!"
"Ota piika!" sanoi ukko. Ja piika pestattiin. Mutta silloin sanoiLohi-Maija:
"Meillä on liian vähä maitoa näin paljolle väelle. Koska minulla kerran on piika, saisi hän samalla vaivalla hoitaa kolmekin lehmää."
"No, laula sitte Ahdille vielä yksi laulu lisäksi", sanoi ukko vähän ivallisesti.
Se harmitti Lohi-Maijaa. Mutta kuitenkin souti hän eräänä sunnuntaiyönä merelle ja lauloi kuin ennen:
"Ahti aaltojen isäntä,Meren ukko ruokoparta,Sull' on lehmiä tuhansin,Anna kolme karjastasi!"
Seuraavana aamuna seisoi kolme lehmää saaressa yhden sijasta, ja kaikki ne söivät meriruohoa ja pitivät itse huolen elatuksestaan niinkuin ensimäinenkin.
"Oletko nyt tyytyväinen?" sanoi Lohi-Matti mummollensa.
"Kyllähän minä olisin tyytyväinen", sanoi Lohi-Maija, "jos vain saisin vielä kaksi piikaa lisäksi suurta taloutta hoitamaan ja vähän paremmat vaatteet. Etkö ole kuullut että minua sanotaan matamiksi?"
"Olkoon menneeksi", sanoi ukko. Ja Lohi-Maija sai piikoja ja kauniit matamin-vaatteet.
"Kyllähän nyt olisi kaikki hyvin", sanoi Maija vähän ajan perästä, "jos vain meillä olisi vähän parempi kesällä. Sinä voisit juuri rakentaa kaksinkertaisen talon ja tuoda vähän multaa, että saisimme puutarhan. Ja siihen pitäisi tehdä pieni huvimaja, josta minä saisin katsella merelle, ja meillä pitäisi olla soittaja, joka iltasilla aina soittelisi meille passo-viululla; saattaisipa meillä olla myöskin oma pieni höyryvene, ajaaksemme kirkkoon, milloin tuulee eikä oikein jaksa soutaa."
"Eikö muuta?" sanoi Lohi-Matti. Ja hän teki kaikki, mitä hänen vaimonsa tahtoi. Ahtolan kalliosaari tuli niin kauniiksi, ja Lohi-Maija tuli niin ylhäiseksi, että kaikki meren simput ja silakat rupesivat ihmettelemään. Prinssiäkin syötettiin paljaalla vasikanpaistilla ja kermaleivoksilla, niin että viimein tuli yhtä pyöreäksi kuin kilohaili-pyttynen.
"Oletko nyt tyytyväinen?" kysyi Lohi-Matti.
"Olenpa kyllä", sanoi Lohi-Maija, "jos minulla vain olisi kolmekymmentä lehmää. Tarvitaanpa jotakin näin suurelle joukolle."
"Mene Ahtisi luo", neuvoi Lohi-Matti.
Mummo purjehti ulommaksi merelle uudella höyryveneellä ja lauloi meren kuninkaalle. Seuraavana aamuna seisoi kolmekymmentä kaunista lehmää meren rannalla, ja kaikki ne itse hoitelivat itsensä.
"Kuulehan, ukko", sanoi Lohi-Maija, "tässä on liian ahdas tällä kallion pahasella, mihin minä saan sopimaan kaikki lehmäni?"
"No, en minä tiedä muuta neuvoa", sanoi Lohi-Matti, "kuin ammenna meri tyhjäksi."
"Lörpöttele siinä! Kuka merta voi tyhjentää?"
"Koeta uudella höyryveneelläsi, siinä on hyvä pumppu."
Lohi-Maija kyllä ymmärsi, että ukko teki pilaa, mutta ei kuitenkaan voinut olla asiaa ajattelematta. En minä voi pumputa merta tyhjäksi, mietti hän. Mutta ehkäpä minä voisin täyttää sitä, jos ensin tekisin suuren sulun tuonne ulommaksi. Saatanhan sinne koota kiviä ja hiekkaa, niin saamme saaremme toista vertaa suuremmaksi.
Mummo lastasi uuden höyryveneensä täyteen kiviä ja läksi syvemmälle vedelle. Soittaja oli mukana ja soitti niin kauniisti passo-viulullansa, että Ahti ja Vellamo ja kaikki vedenneitoset sukelsivat ylös vedenpintaan kuuntelemaan.
"Mikä se noin kauniisti välkkyy aalloissa?" kysyi Lohi-Maija.
"Meren vaahto se vain välähtelee auringonpaisteessa", vastasi soittaja.
"Heittäkää kivet mereen!" komensi Lohi-Maija.
Höyryveneen väki alkoi heitellä kiviä oikealle ja vasemmalle puolelle vaahtoon. Muuan kivi sattui Vellamon paraalle kammarineitsyelle nenään. Toinen raapasi poskea itse veden emolta. Kolmas loiskahti lähelle Ahdin päätä ja neljäs tempasi häneltä pois puolen partaa. Siitäpä syntyi vedessä aika mylläkkä, aallot vieriskelivät sekaisin kuin kiehuvassa padassa.
"Mistä se myrskynpuuska tuli?" kysyi Lohi-Maija. Mutta ennenkuin hän ehti oikein lopettaakaan kysymystään aukesi vesi suureksi hauin kidaksi ja nielasi koko höyryveneen.
Lohi-Maija painui kuin kivi pohjaan, mutta ponnisteli kuitenkin käsin ja jaloin vastaan, pääsi siten ylös vedenpintaan ja tapasi käteensä soittajan passo-viulun, jonka varassa sitte kyllä jaksoi uiskennella. Vaan samassa näki hän vieressään Ahdin pelottavan pään, jossa oli vain puoli partaa.
"Miksi sinä minua kivillä heittelit?" tiuskasi Ahti.
"Voi, armollinen herra", huokasi Lohi-Maija, "se oli vain erehdys.Voidelkaa karhunrasvaa partaan, niin kyllä se pian jälleen kasvaa."
"Akka, enkö minä antanut sinulle kaikkea, mitä pyysit, ja vielä muutakin?"
"Kyllä annoitte, armollinen herra. Suuri kiitos lehmistä! Ne lypsävät aika lailla."
"No, missä sinulla on auringon kullat ja kuu, jotka lupasit minulle?"
"Ah, armollinen herra, ovathan ne paistaneet joka päivä ja yö mereen, milloin vain on taivas ollut selkeänä", vastasi Lohi-Maija viekkaasti.
"Kyllä minä sinut opetan!" tiuskasi Ahti ja potkasi passo-viulua niin voimakkaasti, että se lensi kuin nuoli mummon kanssa kalliolle.
Siinä istui Prinssi yhtä nälkäisenä kuin ennen, muinoin kaluamassa variksen luita. Lohi-Matti istui, yllänsä vanha nutunrepale, yksinään vanhan töllirähjän rapuilla verkkoa kutomassa. "Kas mummoa!" sanoi hän. "Mistäs sinä tulet semmoisella kyydillä ja mitenkä sinä olet noin märkänä?"
Lohi-Maija katseli ällistellen ympärilleen ja sanoi: "Missä meidän kaksinkertainen talomme on?"
"Mikä talo?" kysyi ukko..
"No, meidän suuri talomme ja puutarha ja rengit ja piiat ja ne kolmekymmentä kaunista lehmää ja höyryvene ja kaikki muu?"
"Nyt lörpöttelet unissasi, mummo", sanoi ukko. "Ylioppilaat saivat pääsi pyörälle, niin että eilisiltana laulelit hullutuksia merellä etkä saanut unta ennenkuin aamusilla. Yöllä oli myrsky, vaan se jo lakkasi. Minä en hennonnut herättää sinua, vaan kävin yksin etsimässä verkot talteen."
"Mutta minäpä näin Ahdin!" sanoi Lohi-Maija.
"Sinä nukuit sängyssäsi ja puhuit unissasi kaikenlaista hulluutta ja menit sitte vielä horroksissa itse veteen."
"Tuossahan on passo-viulu", sanoi Lohi-Maija.
"Kaunis viulu! Vanha, laho tukinpää. Ei, muijaseni, toiste kyllä pyhitämme sabatin. Ei tule koskaan siunausta sunnuntaiyönä kalastamisesta."
Oli kerran kuningas rikkaassa Arabiassa; hänellä oli kylliksi kaikkea, mitä ihmissydän haluaa, paljo rikkautta, terveyttä, nuoruutta, kauneutta, rakkautta, valtaa, kunniaa ja huvituksia. Hän eli mielellään ylellisesti, se mahtava kuningas. Ei ainoatakaan päivää kulunut, jona hän ei olisi parhaansa mukaan huvitteleinut kauneissa puutarhoissansa, sadan puolisonsa kanssa ja komeassa pöydässään. Ja koska hän oli lempeä ja oikeudentuntoinen kuningas, arveli kansa hänen kyllä voivan huvitellakin, hän kun ei sillä tehnyt kellekään pahaa, vaan päinvastoin ravitutti köyhiä ylellisten atriainsa jäännöksillä.
Varsinkin rakasti tämä kuningas kaikenlaisia makeisia ja imeliä ruokia. Se maku oli hänelle jäänyt lapsuutensa ajoista, jolloin hän köyhänä paimenpoikana eleskeli huonolla ravinnolla kameleineen erämaassa. Siellä hän näki apinain joka päivä kiipeilevän taatelipalmuihin syömään makeita taateleita, mutta itse oli hän vielä liian pieni ja heikko kiipeämään niin korkean puun latvaan. Ja vaikka hän nousi kamelin selkään kyttyrällekin seisomaan, koettaen siitä kurkottaa, niin olivat taatelit yhä sittekin vielä liian korkealla, ja ivalliset apinat viskoivat hänelle taatelinsiemeniä kasvoihin ikäänkuin pilkatakseen häntä. Ah, ajatteli hän, jospa olisin apina, niin minäkin voisin hyvin joka päivä eikä minun tarvitsisi lakkaamatta syödä kamelinjuustoa ja karvaita ruohoja!
Nyt hän oli rikas kuningas ja sai syödä taateleja mielin määrin, vaan apinat sen sijaan rautahäkeistään sitä kummastellen ja kadehtien katselivat. Ja hän söi, söi niinkuin koulupoika. Mutta tuleehan herkkukin ajan pitkään yksitoikkoiseksi; niinpä eivät taatelitkaan viimein enää maistuneet, ja silloin tilasi kuningas hunajakakkuja Persiasta. Kun hunaja alkoi tuntua yksitoikkoiselta, keitätti hän ananaseista ja rypälesokurista imelää hilloa, saadakseen jotakin oikein erinomaista. Sitä syötiin joku aika ja sitte koetettiin muita hedelmiä, mutta kaikki ne alkoivat vähitellen maistua yksitoikkoisilta.
"Mestarikokki", sanoi kuningas, "hanki minulle jotakin, joka onmakeaakin makeampi! En minä jaksa kärsiä tuota yhtäläistä, jota sinä tarjoat."
Mestarikokki tuli hyvin murheelliseksi, sillä hän oli jo etsinyt läpi itämaiden, löytämättä sieltä mitään kuninkaalle sopivaa. "Lähettäisinköhän Europasta noutamaan konvehteja?" ajatteli hän itsekseen.
Ja hän lähettikin noutamaan konvehteja Europasta. Monta kamelia toi koko kantamuksensa suuria kauniita konvehteja, paraimmista marmelaadeista aina kaikenlaisiin sokuriryyneihin asti. Siinä oli rasioita, joiden kansissa oli tyhmiä värssyjä, ja toisia, joita loistokuvat koristivat; siinä oli Landrinia ja Montpensieria, Pariisin suklaakonvehteja, kaikenmoisia karamelleja, onsia sokurisydämmiä, nekkuja, piparkakkuja ja pumpernikkelejä. Mitäpä olisi ahnaskaan kuningas saattanut haluta enempää? Hän kutsui kokoon kaikki sata puolisoansa ynnä heidän sata lastansa, aukoi rasiat heidän läsnä ollessaan ja jakeli heille niin paljon kuin he suinkin jaksoivat syödä; itse hän söi paljasta konvehtia aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi.
No niin, tätä kesti noin viikon päivät. Silloin alkoi kuninkaan vatsaa pullistella, ja samoin hänen sadan puolisonsa ja heidän sadan lapsensa. "Ei", sanoi kuningas, joka ei ollenkaan saanut unta öillä, "tämä ei käy päinsä, mestarikokki. Enkö jo käskenyt sinua hankkimaan minulle jotakin, joka onmakeaakin makeampi?"
"Herra", sanoi mestarikokki heittäytyen otsalleen marmorilattialle, "älköön sinun varjosi koskaan pienetkö! Minä, sinun uskollinen koirasi, olen etsinyt kaikki nurkat kolmesta maanosasta, tyydyttääkseni sinun ylhäistä makuasi. Käsketkö vielä etsimään Amerikasta ja Austraaliasta?"
"Tyhmyyksiä!" vastasi kuningas äkeissään. "Mitäpä siellä olisi muuta kuin sokuria ja kokospähkinöitä? Hanki minulle jotakin makeampaa!"
Mestarikokki vapisi, hyvin tietäen, että tässä oli hänen päänsä vaarassa, ja löi kolme kertaa kovasti päänsä marmorilattiaan, sanoen: "Herra kuningas, kutsuta tänne kolme viisasta miestäsi, ja mitä he sinulle sanovat, sen minä sinun koirasi teen, kun vain sinun viisas suusi puhuu."
Neuvo oli kuninkaasta hyvä, hän kutsutti luokseen viisaat miehet ja kysyi heiltä, mistä hän löytäisi jotakin sellaista, joka on makeaakin makeampi.
Viisaat miehet pyysivät kolme päivää ajatusaikaa ratkaistakseen niin vaikeaa arvoitusta, ja kun ne päivät kuluivat, astuivat he taas kuninkaan eteen.
"Herra", sanoi ensimäinen heistä, "ällös sinä koskaan kyllästykö onneesi! Ei ole mitään makeampaa kuin kauneus ja sulous. Lähetä orjasi ympäri koko maailman, tuokoot he kaikkein kauneimman morsiamen koko maan päältä sinulle ensimäiseksi vaimoksi toista sataa!"
"Viisas mies", sanoi kuningas, "nyt olet tyhmä. Jos minulla kerran ei ole mitään iloa sadasta puolisostani, jotka joka päivä keskenään riitelevät, niin mitä iloa minulla sitte voisi olla siitä, joka tulisi lisäksi? Ei muuta kuin enempi riitelijöitä."
"Herra", sanoi toinen viisas mies, "sinun sanasi ovat kuin kultaomenat hopeamaljoissa. Ei ole mitään makeampaa kuin kostaa vihollisillensa. Abessinian kuningas on sinulle velvollinen maksamaan 100 valkoista hevosta vuotuisena verona; vaan hän sen sijaan lähetti sinulle ontuvan aasin. Marssi hänen maahansa, hirtätä hänet savuun ja myö koko hänen kansansa orjiksi!"
"Abessinian kuningas on narri", vastasi kuningas, "mutta sinä olet vielä suurempi narri kuin hän. Mitäpä iloa minulla olisi sen miehen hirtättämisestä savuun tai hänen kansansa myömisestä orjiksi? Savu minulle pakkautuisi kurkkuun, ja mistä minä saisin ruokaa elättääkseni niin monta orjaa? Vai luuletko minun rupeavan elättämään heitä konvehteilla?"
"Ei, herra kuningas", sanoi kolmas viisas mies; "sinä olet itse viisain mies valtakunnassasi; eläös tuhat vuotta! Koska sinulla jo on kaikki, mitä makeaa ihmissydän haluaa, niin julista kunniasi, valtasi ja rikkautesi kaikelle kansalle. Pukeudu purpuraan, käy istumaan kultaisella valtaistuimellesi, kokoo ympärillesi kaiken maailman kansat ja ota vastaan heidän kunnioituksensa! Usko minua, se on makeampaa kuin hunaja, taatelit ja marmelaadit."
"Menkää tiehenne!" sanoi kuningas. "Mestarikokki, anna heille kullekin pumpernikkeli! Tehköön se heille yhtä pahaa kuin minulle. Minä en ole ummistanut silmiäni seitsemään yöhön."
Mestarikokki antoi viisaille miehille kolme pumpernikkeliä, heidän täytyi lyödä otsansa lattiaan, kiittää ja syödä; mutta pumpernikkelit tarttuivat heille kurkkuun. Koko hovi nauroi, mutta kuningas läksi tyytymättömänä pois, eikä hän mistään löytänyt sitä, joka olisi ollut makeaakin makeampi. Ei hän voinut mennä sadan puolisonsa luo kuulemaan heidän riitelemistänsä; ei hänen tehnyt mieli hävittämään kokonaista kansaa ontuvan aasin tähden, ja mitä iloa olisi tullut siitäkään, jos olisi kuin kolho istuutunut purpurapuvussa koko maailman ihmeteltäväksi? Sitä paitsi oli hänellä vielä monta kaunista konvehtirasiaa jäljellä; mitä piti hänen tekemän niille, kun koko hänen hovinsa oli kyllästynyt makeisiin niinkuin hän itsekin?
Ilta oli tulossa kuuman päivän perästä, aurinko alkoi vaipua, se oli laskeutuva juuri kello kuusi. Kuningas istui yksin ajatuksiinsa vaipuneena kauniissa puutarhassaan. Suihkukaivot lorisivat, mantelipuut kukoistivat, viikunapuun varjo kasvoi yhä pitemmäksi hiekkakäytävällä. Oli niin suloista ja rauhallista, että kuningas alkoi mietiskellä itsekseen, ett'eiköhän tämä kaunis, onnellinen iltahetki vain ollutkin makeampi Landrinin ja Montpensierin karamellejakin.
Astuipa siihen köyhä kristitty orjavaimo, taluttaen kädestä pientä nelivuotista poikaansa. Äiti ja lapsi näyttivät molemmat väsyneiltä, he olivat astuneet pitkät matkat ja nyt eksyneet puistoon etsiessään yösijaa hovista. Kuningas oli hyväsydämminen, hän ymmärsi heillä olevan nälän, ja hänelle johtui jotakin mieleen. "Orja", sanoi hän palvelijalleen, joka vähän matkan päässä odotteli hänen käskyjänsä, "tuo tänne niin monta suurinta konvehtilaatikkoa, kuin vain kantaa jaksat!"
Orja läksi ja toi pian neljä suurta laatikkoa kaikenlaisia makeisia.
"Asettele, mitä niissä on, tähän ruohopenkille!" sanoi kuningas palvelijalleen. Vaan itsekseen hän ajatteli: "tuo köyhä vaimo ja hänen lapsensa eivät ole elämässään edes aavistaneetkaan näin erinomaisia herkkuja. Katsotaanpas, miten he niitä halulla syövät."
"Syökää niin paljon, kuin mielenne tekee!" sanoi kuningas vaimolle ja pojalle, joka jo oli istahtanut lepäämään ruohokkoon penkin viereen. Äiti taittoi palasen sokurileivästä ja antoi pojalle. Poika piti sitä kädessään, mutta ei vienyt suuhunsa.
"Ah, kyllä ymmärrän", sanoi kuningas; "poika on janoissaan, kun on astunut niin pitkän matkan auringon paahteessa. Orja, tuo raikasta vettä lähteestä! Tosiaankin on jotakin, joka on makeaakin makeampi, ja se on kovan janon sammuttaminen."
Poika sai vettä ja joi, mutta ei kuitenkaan syönyt mitään noista monista makeisista. Kuningas huviksensa tarjosi omalla ylhäisellä kädellään hänelle kaikkia paraita tavaroita, niin että pojan ympärille viimein kasvoi kokonaiset kasat makeisia. Mutta söikö hän? Eipä suinkaan. Kyllä hän välistä ojensi kätensä jotakin erittäin houkuttelevaa hyvää ottamaan, mutta ei hän sitä nähnyt; hänen silmänsä kävivät yhä sumuisemmiksi ja pienemmiksi, ja viimein ne kokonaan painuivat yhteen ja pienokainen nukkui, pää ruohopenkkiä vasten, niinkuin nukutaan raskaan päivän jälkeen, kun on hyvä omatunto ja lapsen levollinen mieli.
"Mitä?" sanoi kuningas. "Nukkuiko hän?"
"Niinpä näkyy", vastasi äiti.
"Ja kaikkiko jätti nämä hyvät herkut koskematta?"
"Niin, herra. Onpa jotakin, joka on makeaakin makeampi, ja se onlapsen uni."
"No, sitähän minä juuri olen etsittänyt kolmesta maanosasta, eikä ole onnistunut sitä löytää!" sanoi kuningas hyvin ihmeissään. "Uniko! Mitä sanotkaan? Minä en ole nukkunut hiukkaakaan seitsemään yöhön."
"Olkaa kuin lapsi, herra kuningas, niin kyllä sen heti ymmärrätte?"
"Mitä nyt? Enkö ole ollut kuin lapsi? Onko kukaan koulupoika tai tyttö ollut ahneempi makeisille kuin minä, itse kuningas? Ja kuitenkin, vaimo, sanon minä sinulle, ett'en ole seitsemään pitkään yöhön saanut rahtuakaan unta silmiini."
"Ah, herra kuningas, ei lapsen ahneus tuo meidän silmiimme suloista unta, vaan lapsen sydän, hyvän ihmisen työ, rukous ja kohtuullinen elämä. Me täyskasvuiset ihmiset tiedämme yhden asian, joka on vieläkin autuaallisempi kuin lapsen makea uni, ja se on syntein anteeksi saaminen. Mutta makaava lapsi on rauhoitettu, se makaa enkelien suojeluksessa."
"Orja!" huusi kuningas.
Orja tuli.
"Heitä kaikki nämä laatikot makeisineen jokeen! Vie sitte minun käskyni hoviin, että valmistavat siellä asunnon vaimolle ja hänen lapsellensa! Minä tahdon joka päivä kysyä häneltä neuvoa, sillä hän on viisaampi kuin minä ja kaikki viisaat miehet minun valtakunnassasi… Makeaakin makeampi! Olipa merkillistä, että minä viimeinkin sen löysin."
Ja aurinko laskeutui valasemasta ihmeen kaunista puistoa, kukkivia mantelipuita, komeaa palatsia, ällistyneitä viisaita miehiä, köyhää kristittyä vaimoa, nukkuvaa poikaa ja rikkaan Arabian kuningasta, joka nyt oli saanut arvoituksensa selville ja unen helmoista löysi sen, joka oli makeampi kaikkia hunajatavaroita, taateleja ja koko maailmaan ranskalaiskonvehteja.
Kuin moni nuorna ollessaanKiitäisi ympär' aavan maanKuin miete mieluisesti!"Sun siipes, pääsky, ottaisinPäiväksi ainoaksikinMä hyvin haluisesti."
Mä riemuin sitte kukillenLiitäisin maiden lämpöistenPois Pohjan pakkasistaJa ystävälle laatisinMa linnan aina pilvihinRuusuista loistavista.
Hei! pikku pääskyt, lentäkää!Minuutissa jo pallo tääTuhannet virstat entää,Tää on se maa jonk' ympäriTe saatte liitää huoletiJa riemumielin lentää.
Nyt pesän paikka valitkaaVapaasti! Saima, sun on maa,Ja sinun myöskin, Selma!Maa onnellisin valitkaa,Se olkoon lämmin palmumaaTai jäinen Sulitelma!
Ei kuningas niin äveriäs,Niin vapaa lintu siivekäs,Niin valtaa haltialla.Valitkaa! Unhotettu vaanOn köyhä Suomi nurkassaanPuhurin vallan alla.
Kah! Tekö, joill' on laaja maa,Mielitte majan rakentaaPoloiseen Pohjolaamme?Tuo uljuus sietää suutelon!Maa laaja kyllä oiva on,Vaan paras oma maamme.
Yks jättiläinen on Pohjolassa.Se herraks mielisi maailmassa;Vaan kesin nukkuvi niin se, ettäVoi häntä pahasti silloin pettää:Kas, päivä vaanKelkkansa suistaaSen niskaluista,Käy istuimelle sen istumaan.
Syksyllä valvoa taas se jaksaa,Päivälle kepposen mielii maksaa,Lähettää jäitänsä kirkkaina,Pimeän, kylmän ja nietoksia.Se näyttää näinKuin joku suuriMaan herra juuri;Vaan jättiläinen on renkinäin.
Mä hevoseksi sen valjastanki,Kun jää on järvellä, maalla hankiJalkaani sen sidon ilman haittaa;Se vetää kuormia, sillat laittaa.Se muurejaJa tornit, vallitJa parhaat pallitRakentaa sokurijauhoista.
Sä karski kuningas Pohjolamme,Punaiseks nipistät poskiamme,Mua usein tupahan ajeletkin,Kärvennät kärpäsen siipysetkin;Mut sievään vainKäyn suksilleni,Näin kaataakseniSun, talvijättiläs, palvelijain!
Meidän oiva täti Lotta,Sellaista ei muut vain saa.Vahinkomme kaikki tottaHyvin päin hän sovittaa,Sukat, housut, paidat ratkiPaikkaa, merkkii lakanatki,Muistaa nenäliinatkin,Keittää puuron, kahvinkin.
Kotiin lailla märjän hiirenKoulusta kun hölkkäämmeSateella, ken laittaa kiireinKuivat vaatteet yllemme;Ken tuo sitte syödäksemmeViilikehlon etehemme;Jälkemme ken kuivailee, —Jos ei niitä täti tee?
Äitikään ei paha meille;Vaan on meillä vikoja:Nyt jäi kaulus harhateille,Nyt sai vaatteet tahroja,Nyt on kampaamatta tukka,Nyt on nurin toinen sukka.Silloin äiti toruu jo:Mitä teit taas, lapsi, noh?
Täti Lotta silloin vastaa:Tuo on kodikasta vaan:Kärsi, äiti kulta, lasta!Lapsi tuhrii luonnostaan.Kaulus oli eilen poissa,Rintamusta ennen voissa,Tukka siloinen on nyt;Ken lie sukan kääntänyt?
Täten joka päivä LottaPitää meidän puoltamme.
Rauman kaupungissa eli ammoin sitte rikas kauppias Kultanen; miksipä hän ei olisi ollut rikas? Hänellä oli suuri nenä, pieni poika ja monta laivaa, jotka toivat kahvia, sokuria, inkivääriä, kardemummaa ja muita maustimia vieraista maista. Aina onni seurasi hänen laivojansa paitsi ensimäistä, jonka nimi oli Neptunus. Sen kapteenina oli Metsäläinen ja laiva oli pummulilastissa tulossa Amerikasta, mutta pummulipakat syttyivät itsestään tuleen, ja Neptunus paloi merellä kaikkine tavaroineen ja kapteenineen, joka velvollisuutensa mukaan pysyi viimeiseen asti laivalla.
Patrooni Kultanen suri kallista laivaansa, niinkuin olisi hänen puoli sydäntänsä palanut merellä, eikä voinut mielessään antaa kapteeni Metsäläiselle anteeksi pummulin tuleen syttymistä. Miksi oli kapteeni ostanut sellaista pummulia? Ehkäpä se ei ollutkaan syttynyt itsestään, vaan joku laivamies oli ehkä käynyt avotulen kanssa lastiruumassa. Miksi ei kapteeni Metsäläinen pitänyt parempaa järjestystä laivalla? Ja miksi hänen nimensä oli Metsäläinen, kun niin usein kuullaan puhuttavan metsänpaloista?
Laivamiehiä kuulusteltiin, kun palasivat kotimaahan. Kaikki valalla vakuuttivat, että kapteeni Metsäläinen oli pitänyt parasta järjestystä ja ollut taitavin kapteeni kaikista, joiden kanssa he olivat purjehtineet. Mutta sitä Kultanen ei uskonut. Hänellä oli vanhaa saamista kapteenilta, ja sen hän nyt kiskoi leskeltä.
Kapteeni Metsäläisen leski oli köyhä, ja hänellä oli poika, nimeltä Karhu, jollaiset ristimänimet ovat jotenkin tavalliset Ruotsissa ja Norjassa. Leski menetti pikku talonsa Kultalan saamisesta eikä sitte tiennyt mitään neuvoa, millä voisi elättää itsensä ja rakkaan pikku poikansa.
Mutta hän sattui olemaan hyvin kaunis, ja se oli pahoin. Eräänä päivänä patrooni Kultanen, joka myöskin oli leski, puki yllensä kiiltävänappisen sinisen frakin, punaisen liivin ja valkoiset housut, että oli kirjava kuin Venäjän lippu, sekä ilmestyi suuren nenänsä kanssa rouva Metsäläisen ovelle ja sanoi hänelle: "Hyvä rouva, teidän miehenne poltti minulta laivan; miksi läksittekään metsään sellaisen miehen kanssa? Mutta minä annan teille anteeksi ymmärtämättömyytenne ja teen teille niin suuren kunnian, että saatte tulla minun vaimokseni, ja toivoakseni olette siitä hyvin iloissanne."
Leski raukka ei tullut ollenkaan iloiseksi, mutta mitäpä hän osasi tehdä? Hänellä oli pikku poika, joka näki nälkää ja vilua; siispä hän murhemielin myöntyi ja tuli yht'äkkiä rouva Kultaseksi. Pikku Karhu seurasi mukaan kaupanpäällisiksi ja tuli patrooni Kultasen pojintimaksi. Kultasen oma poika, joka nyt tuli Karhun velipuoleksi, oli nimeltään Mooses, mutta kun hän oli kankeakielinen eikä osannut lausua rehti nimeänsä, sanottiin häntäMoosepiksi, Häntä elätettiin sokurileivillä ja mantelimaidolla, hänellä oli koreat samettivaatteet, hän sai asua isänsä kammarissa ja tehdä mitä vain tahtoi. Karhun täytyi syödä kovaa leipää renkien kanssa, maata heidän tuvassaan oljilla, pitää kuluneita, ihan rikkinäisiä vaateryysyjä ja olla kaikkein juoksupoikana. Hän oli aina kovassa työssä, sai syyttä selkäänsä, Moosep tyrkki häntä eikä häntä edes nimeltänsä puhuteltukaan, vaan sanottiinMetsäkarhuksi. Ikäänkuin tuo olisi ollut niinkään sukkelaa! Hyvän ja iloisen kasvatuksen voi kyllä monikin saada, mutta eipä pahan kärsiminen aina ole myöskään pahaksi. Moosepista tuli sylikoira ja kelvoton laiskuri, mutta Karhu kasvoi isoksi ja väkeväksi mieheksi sekä tuli nöyräksi ja sukkelaksi kaikkeen hyvään. Välistä kun Moosep löi häntä ja syyti omia tyhmyyksiään hänen niskaansa, teki hänen mielensä juoksemaan niin kauas kuin tietä kesti. Mutta silloin hänelle aina johtui mieleen, että äiti siitä itkisi, eikä hän sitä mitenkään tahtonut. Kyllähän äitillä muutenkin oli kyllin raskaat päivät. Mutta yksi ilo hänellä sentään oli. Milloin patrooni Kultanen oli merillä ja Moosep siellä söi viikunia niin, että tuli sairaaksi, kutsui rouva Kultanen pikku Karhun luoksensa, pesi ja kampasi hänet, antoi hänelle vehnäleipää ja maitoa, opetti hänet lukemaan Jumalan sanaa ja kehoitti häntä aina olemaan kärsivällinen, ahkera ja lempeä, aina puhumaan totta, aina pelkäämään Jumalaa ja luottamaan Jumalan suojelukseen. "Älä sinä sure, poikani", sanoi äiti, "nyt olet Metsäkarhu, mutta Jumala voi vielä tehdä sinusta aika miehen."
"Luuletko niin, äiti?" kysyi poika.
"Kyllä minä sen ihan varmaan uskon."
"Ja minä koetan parastani", sanoi Karhu.
Eräänä kesänä rikas patrooni Kultanen matkusti omalla laivallaan Apollolla Tukholmaan ja otti molemmat pojat mukaansa. Ahvenanmerellä purjehtiessa oli heillä hyvä tuuli ja kaunis ilma. Moosep vetelehti kajuutassa romaaneja lukien. Karhu oli kajuutanvahtina ja kaikkein juoksupoikana. Hän oli huuhtonut laivankannen, pessyt talrikit, kiillottanut saappaat, käynyt ylhäällä raakapuulla selvittämässä isoa purjetta ja kiivennyt keulapuun nenässä asti pienentämässä etupurjetta, kun patrooni Kultanen huusi: "Metsäkarhu!"
"Patrooni!" vastasi Karhu. Hän ei koskaan uskaltanut muulla nimellä puhutella isintimäänsä.
"Puhdista minun piippuni!"
"Kyllä teen, patrooni!"
"Varo suurta hopeasilaista merenvahapiippua. Muista, vetelys, että se maksaa sata riksiä."
"Kyllä teen, patrooni!"
Karhu seisoi etukannella lähellä laitaa piippuja puhdistamassa, kun Moosep tuli takaapäin, pisti neulalla kovasti mekon läpi ja kysyi: "mitäs nyt teet, Metsäkarhu?"
"Puhdistelen patroonin piippuja."
"Annas kun minä autan!" sanoi Moosep, sieppasi suuren merenvahapiipun ja alkoi nakutella sitä laitaa vasten; niinkuin oli välistä nähnyt isänsä tekevän. Mutta pesä olikin löyhässä eikä siinä myöskään ollut mitään nauhaa. Siispä se putosi Ahvenanmereen, niin että jäljestä kuului vain "put puli."
Karhu seisoi hämmästyksissään, niinkuin olisi itse pudonnut mereen.Mutta Moosep oli kekseliäs ja sanoi: "Miksi sä sysäsit minua?"
"Sysäsinkö minä sinua?" kysyi Karhu kummastuen.
"Sysäsit kyllä", vastasi Moosep. Ja samassa nähdessään isänsä suuren nenän lähestyvän huusi Moosep, ollen kohti kurkkua itkevinään: "miksi sysäsit minua, niin että isän paras piippu putosi mereen?"
Patrooni Kultanen oli sellainen mies, että kun hän pahastui, niin hän menetti kaiken malttinsa. "Vai niin!" sanoi hän, "eikö se riittänyt, kun isäsi poltti paraan laivani; nyt sinä vielä heität paraan piippuni mereen! Perimies! Laske alas pikku vene, heitä Metsäkarhu siihen ja matkustelkoon hän omin neuvoin."
Perimies hyvin hämmästyi, mutta ei uskaltanut sanoa vastaan. Muutamassa minuutissa oli vene laskettuna alas ja Karhu veneessä ja tuskin ehti perimies heittää hänelle enää leipäkannikkaa. "Souda nyt etsimään minun piippuani!" huusi patrooni Kultanen hänelle jäähyväsiksi peräkannelta.
Apollo-laiva kulki hyvää vauhtia myötätuulessa, ja kohta jäi pikku vene kauas jäljelle. Karhu oli niin kummastuksissaan, että hän alkoi miettiä, oliko hän todellakin sysännyt velipuoltansa. Rehellinen poika ei voi edes käsittääkään, miten toinen poika voi valhetella. Mutta kun Apollo-laiva purjehti yhä etemmäksi hänestä, niin että se viimein näkyi ainoastaan valkoisena pilkkuna kaukana taivaanrannalla, silloin huomasi Karhu kauhukseen olevansa yksin pienessä veneessä keskellä aukeaa merta. Suuret kalat pulikoivat hänen ympärillänsä, delfiinit ruiskuttivat vettä ylös ilmaan, hylkeet pistelivät mustanruskeita koiranpäitään ylös vedestä. Ei kukaan heistä voinut auttaa häntä. Tuuli kiihtyi, meren pinta alkoi peittyä valkoiseen vaahtoon, ilta tuli ja pimeni, ja Metsäkarhu ajeli veneessään kohti yötä ja kuolemaa.
Niin, kukapa koko avarassa maailmassa nyt huoli sellaisesta hyljätystä raukasta, kuin Metsäkarhu oli? Ei kukaan häntä tiedustellut; hän oli vaipuva mereen, aallot olivat tasoittavat hänen päänsä päälle eikä huomeisaamuna ollut enää näkyvä edes pientä ilmarakkoakaan hänestä sinertävän meren pinnalla, laivat olivat purjehtivat hänen ylitsensä ja merimiehet laulavat iloisia laulujaan aivan kuin ennen.
Yksi oli häntä kuitenkin kaipaava, hänen äitinsä. Ajatellessaan häntä alkoi Karhu itkeä. Mutta kun oli itkenyt hetkisen, tuli hänelle nälkä, ja hän alkoi pureksia kovaa leipää. Siitä hän vahvistui ja tuli iloisemmaksi. Onhan Jumalalla aina jäljellä jokin virvoitus niille, jotka ovat hyljättyinä täällä maan päällä.
Karhu ei tiennyt, mistä hänen mielensä niin yht'äkkiään tuli iloiseksi.Hän muisti äitinsä kehoituksen kaikessa hädässä ja vaarassa luottamaanJumalaan. "Jospa koettaisin rukoilla", ajatteli hän.
Se ei alussa oikein onnistunut. Aallot vyöryivät nyt korkeina, vene keikkui kuin lastu, nousi kuin vuoren harjalle ja paiskautui jälleen alas kuin syvään laaksoon. Nyt ei ollut helppo saada ainoatakaan ajatusta pysymään eheänä. Karhu luki ulkoa kaikki rukoukset, kuin oli äitiltään oppinut; se tosin oli vain läksylukua, sanoja, joissa ei ollut mitään ajatusta, mutta kohtapa hän alkoi itsekin rukoilla.
"Rakas Herra Jumala", sanoi hän, "minä olen vain pienoinen poika raukka, minun käteni on heikko, enkä minä voi mitään mahtavalle merelle. Mutta sinä, Herra Jumala, olet suuri ja väkevä. Sinä olet paljon mahtavampi kuin meren aallot, myrsky tottelee sinun käskyjäsi, yö ja kuolema eivät voi tehdä minulle mitään pahaa, jos sinä vain kiellät heitä. Minä luotan sinuun, Jumalani. Sinä olet aina ollut hyvä minua kohtaan, etkä sinä minua suinkaan hylkää. Niinpä suojele minua nyt pimeällä merellä; lähetä enkelisi astumaan suurille vesille ja kieltämään aaltoja tekemästä minulle mitään pahaa. Minä tahdon olla sinun lapsesi, Jumalani, ja nukkua sinun sylissäsi. Kiitos, kiitos! Hyvää yötä, rakas Jumala! Hyvää yötä, synkkä meri ja kirkkaat taivaan tähdet! Hyvää yötä, äiti!"
Ja pikku Metsäkarhu nukkui suloiseen uneen veneen pohjalle keskelle aukeaa merta.
Nyt oli pimeä eikä kukaan voinut nähdä, että merenpinnan etäisimmästä reunasta kohosi pehmoinen vaaleanvehreä ranta ylös kuohuvista aalloista. Siinä oli Höyhensaaret. Siellä istui ruohokossa, joka oli pehmoinen kuin sametti, vanha Nukku-Matti, ruotsalaisten John Blund ja tanskalaisten Ole Luköje. Hän tirkisteli pitkin meren autiota pintaa ja huomasi pikku veneen, jossa Metsäkarhu ajelehti aaltojen leikkikaluna. Hän viskasi ulos nuoransa, niin hienot kuin hämähäkin langat, veti veneen Höyhensaariin ja kantoi Karhun hopeasta hohtaviin saleihinsa ruusuvuoteelle. Siellä oli heti saapuvilla tuhat unta kirjavissa perhonpuvuissa, ja he keveästi liihoitellen yli vesien toivat Karhun luo hänen rakkaan äitinsä. Hän tunsi päänsä päällä äitin pehmoisen käden ja otsallaan hänen suutelonsa; hän kuuli korvaansa äitin rakkaan äänen kuiskaavan: "ole rohkea, poikani ole aina totinen, ole kärsivällinen ja nöyrä; Jumala sinua suojelee. Metsäkarhusta on vielä tuleva kerran aika mies."
Vanha Nukku-Matti seisoi ääneti ja liikahtamatta pojan vieressä. Ainoastaan yksi uni surisi kuin mehiläinen, kauan huutaen pojan korvaan: "kolme kappaletta, kolme kappaletta!" "Ole vaiti", sanoi Karhu unelle, "mitä minä teen sinun kolmella kappaleellasi? Mitäs unista!"