Aina ja Ruusu leikkivät vehreällä kentällä maantien varrella.
Aina. Tänäänhän on toukokuun ensi päivä. On niin erittäin hauskaa. Katsos tuota kirkasta hopearahaa! Sen sain tänään mummoltani.
Ruusu. Juuri samanlaisen sain minäkin isältäni.
Aina. Mitäs me nyt niillä ostamme?
Ruusu. Niin, mitäs ostaisimmekaan? Ehkäpä piparkakkuja, vai mitä?
Aina. Taikka sokurisia tippaleipiä. Niitähän aina syödään toukokuun ensi päivänä.
Ruusu. Ja vähän simaa. Sillä siitä kasvaa ydintä luihin.
Aina. Maltahan, minä tiedän, mitä teemme. Me ostamme tuon pienen punaisen tuvan tuolta maantien varrelta. Siinä me sitte yhdessä asumme, Ruusu.
Ruusu. Niin me teemme ja muutamme siihen jo huomenna.
Aina. Enpä tiedä, ehdinkö minä huomenna. Minulla on niin pitkät läksyt, ja nukkienikin pitää saada uudet kesävaatteet. Mutta ehkä ylihuomenna.
Ruusu. Niin, ylihuomenna. Ja sitte me ostamme kumpikin pikku lehmän.
Aina. Ja pikku vasikan kumpikin.
Ruusu. Sitte me lypsämme lehmiä.
Aina. Ja siivilöimme maidon pyttyihin. Mutta pitää meidän saaman kahvikermaakin.
Ruusu. Tietysti. Me kutsumme isän ja äitin ja molemmat mummot kahville.
Aina. Ja silloin meillä on äsken kuivattuja korppuja. Niitä me ostamme leipurista.
Ruusu. Ei; kuulehan, me paistamme niitä itse. Onkohan siellä leivintupaa?
Aina. No, jospa ei ole, niin paistamme kyökissä. Me hankimme kumpikin oman pikku taikinapytyn ja alustamme taikinan itse.
Ruusu. Ja leivomme kakkuset vähillä jauhoilla. Ja sitte paistamme ne.
Aina. Mutta ensin pitää niiden nousta.
Ruusu. Niin, ensin pitää niiden nousta. Ja vähän näkkileipää paistamme myöskin. Sen koristelemme ja pistelemme itse, vai mitä arvelet?
Aina. Tietysti. Ja me kirnuamme voita kermasta. Kyllä minä osaan kirnuta.
Ruusu. Osaan minäkin. Minä sain pienen punaiseksi maalatun kirnun joululahjaksi. Mutta jospa vain ei olisi hiiriä kyökissä.
Aina. Meidän pitää hankkia pikku mirri.
Ruusu. Ja pieni koira; sen me ristimme Pikuksi ja panemme sille kaulaan punaisen nauhan.
Aina. Kummankin pitää meidän hankkia oma kanansa ja oma kukkonsa. Kun saamme munia, paistamme lättyjä ja kutsumme vieraita lätyille.
Ruusu. Mutta tiedäppäs, Aina, ei käy mitenkään päinsä pitää kahta kukkoa. Ne tappelevat hirveästi.
Aina. No, sitte lienee parasta, että hankimme vain yhden: mutta sen sijaan hankimme kananpoikasia ja muutamia ankkoja.
Ruusu. Kuulepas, meidän pitää välttämättä saada muutamia kyyhkysiä, ne ovat niin kauniit ja kesyt. Jospa vain haukka ei niitä veisi!
Aina. Ei vie, silloin Frans ampuisi sen jousipyssyllään. Mutta pitäisihän meillä olla hevonenkin. On niin hauska ajella.
Ruusu. Vaan kukapas sitä hoitaisi?
Aina. No, se tietysti on renkien asia. Mitäs arvelet, pitäisikö meillä olla pässikin?
Ruusu. Minä pelkään pässiä. Eiköhän riitä, jos meillä vain on muutamia pikku lampaita?
Aina. Ja pikku porsas. Hän saa syödä likaämpäristä.
Ruusu. Entä sitte, kun porsas kasvaa suureksi?
Aina. Sitte teemme siitä sylttyä. Minä syön mielelläni sorkkasylttyä.
Ruusu. Millaiseksi sisustamme sitten tupamme?
Aina. Hyvin sieväksi. Talvella ruudukkaat matot ja kesällä katajanhavut lattialla. Neljä tuolia ja pöytä, kaksi piironkia ja sänky. Tietysti me makaamme samassa sängyssä?
Ruusu. Tietysti. Mutta kuka meitä herättää aamusilla?
Ruusu. Kukkohan sen tekee, sisko kulta! Ja sitten me keitämme itse kahvimme. Emme me piikaa tarvitse. Sanoohan isä aina minua äitin piiaksi.
Ruusu. Uutta, Aina, ei ole hauskaa pestä lattiaa. Ja kuka pesee vaatteemme?
Aina. Ne me lähetämme kotiin isoon pesuun. Ja kyllähän Stiina pesee lattian.
Ruusu. Vaan mistä saamme ruokaa?
Aina. No hyvä Ruusu, etkö nyt tuota ymmärrä, että me ostamme ruokaa ja sitte itse keitämme.
Ruusu. Vaan mistähän saamme rahaa millä ostaa?
Aina. Niin, mistä saammekaan rahaa? Maltappas kun ajattelen. Me teemme luutia ja vastoja ja myömme kaupunkiin.
Ruusu. Riittääköhän se?
Aina. Tietysti se riittää. Ja voimmehan sen lisäksi opettaa pikku lapsia lukemaan.
Ruusu. Mutta silloin voi sattua, että ne ovat laiskat ja vallattomat.
Aina. No, pidämme sitä varten varalla vitsat uunin solassa. Siitä tulee hauskaa.
Ruusu. Tuleeko hauskaa vitsan antamisesta?
Aina. Ei, vaan luettaa pieniä lapsia. Ja kiltit lapset saavat leikitellä meidän nukeillamme. Nukkekaapin otamme mukaan.
Ruusu. Kyllä. Ja joka pyhä käymme kirkossa.
Aina. Mutta kun sataa ja on ruma ilma, luemme saarnan kotona.
Ruusu. Ja sitten iltapäivällä tulevat ne kaikki meille: sinun isäsi ja minun isäni, sinun äitisi ja minun äitini, molemmat mummomme ja Mimmi ja Anni ja Eliina ja koko konkkaronkka.
Aina. Niin, siitä tulee oikeat pidot. Meidän on varustettava lihamylly.
Ruusu. Ja kakkupannu. Kuuleppas, minä osaan tehdä leivoksia.
Aina. Taikka myöskin paistamme torttuja. Panemmeko Lasten kuvalehteä ja Sirkkaa [lasten sanomalehtiä] torttupaperiksi?
Ruusu. Eikö se olisi pahoin tehty?
Aina. Ei, emme me niitä ota, ne ovat niin hauskat lukea.
Ruusu. Niin ovat. Kuules, me paistamme torttuja "sodalla"; suuret sanomalehdet ne juuri siihen kelpaavat. Meidän pitää myöskin hankkia mansikoita ja maitoa.
Aina. Taikka vaapukoita ja maitoa. Ja mustikkakreemiä ja puolukkapuuroa ja mesimarjahilloa ja muuramia. Kyllä minä osaan laittaa hyvää ruokaa.
Ruusu. Ja minulla on nukkien kokkikirja. Sitä paitsi laitamme lintupaistia gurkkujen kanssa.
Aina. Ja tuoretta lohta spenaatin kanssa. Vai otammeko sen sijaan munia?
Ruusu. Ja retiisejä ja punajuurikoita ja persiljaleivoksia. Emmehän huoli lihasopasta?
Aina. Emme, keitämme vain rusinasoppaa, ja panemme siihen hyvin paljon rusinoita.
Ruusu. Siitä tulee oikein hauskaa!
(Kaksi köyhää lasta tulee pitkin tietä ja pysähtyy leikkikentän kohdalle.)
Aina. Nuo varmaankin mieluisemmin söisivät lihasoppaa. Kysykäämmepäs heiltä. Mitä te söitte tänään päivälliseksi?
Köyhä poika. Emme me ole syöneet päivällistä.
Ruusu. No, mitä sitte söitte aamiaiseksi?
Köyhä tyttö. Emme me ole syöneet aamiaistakaan, pikku mamseli.
Aina. Mutta sehän on kauheata. Ehkä että ole juoneet edes kahviakaan leivän kanssa?
Poika(kummastuen). Kahviako?
Tyttö. Emme me ole koskaan nähneetkään kahvia, pikku mamseli.
Ruusu. No olettehan ainakin syöneet maitoa vehnäkorppujen kanssa?
Poika. Eilisiltana saimme leipäpalasen tuolta kylästä.
Aina(katsoen Ruusua). He ovateilisiltanasyöneet kuivaa leipää!
Ruusu(katsoen Ainaa). Ja me tässä mietiskelemme kaikkea hyvää, mikä vain paraiten maistuisi!
Aina(pojalle). Kas, tästä saat rahani, ostakaa itsellenne leipää!
Ruusu(tytölle). Ota sinä minun rahani ja ostakaa sillä maitoa!
Köyhät lapset. Jumala siunatkoon teitä, pikku mamselit!
(He astuvat iloisesti edelleen).
Ruusu. Mutta mitenkä nyt käy punaisen tupamme?
Aina. No, kyllä me kuitenkin kerran saamme tuvan. Minä luin raamatusta, että ken antaa köyhille, hän lainaa Jumalalle. Kyllä sen Jumala takaisin maksaa.
Knut oli köyhä, sekä isästään että äitistään orvoksi jäänyt poika parka ja asui isänsä äitin luona Helmikarin rannalla. Paita hänellä oli, mekko, housut ja lakki; enempäähän ei kesällä tarvittukaan. Talvella hänellä oli villasukat ja virsut; ja olipa sitä jo siinä tavaraa. Iloinen hän oli, aina iloinen, mutta aina myös nälkäinen. Ei se ole huono konsti, että osaa yht'aikaa olla iloinen ja nälkäinen.
Onnettomuudeksi hänen kelpo mummollaan harvoin oli niin paljo ruokaa, että poika olisi saanut syödä kylläiseksi asti. Mummo kehräeli villalankaa ja lähetti Knutin viemään sitä herra Petterin suureen kartanoon Harjulaan, joka oli peninkulman päässä. Kun Knut toi langasta rahat, osti mummo sillä jauhoja paistaakseen reikäleipää. Rysä mummolla myöskin oli, niin että välistä voitiin saada kalojakin, kun vain Kala-Joonaksen pojat auttoivat Knutia sen veteen laskemisessa. Jos langasta tuli rahaa runsaanlaisesti, saatettiin joskus herkutella piimälläkin, ja perunoita antoi peltotilkku tuvan vieressä, kammarin lattian kokoinen. Mutta eipä aina ollut niin hyvä elämä, Knutin pikku vatsa sai usein huudella ja kurista lisää, vaan yhtä iloinen Knut siltä aina oli.
Eräänä aamuna istui Knut nälkäisenä Helmikarin rannalla ja poimiskeli keltaisia kiviä, jotka olivat näöltään kuin pehmeät, lämpöiset, keitetyt perunat. Knut parka, eivät ne kelvanneet syötäväksi, hän viskeli ne jälleen nauraen pois. Olipa siinä jotakin kivien välissä. Knut otti sen ja huomasi sen pieneksi ruokopilliksi, jollaisia lapset huviksensa leikkelevät rannikoilla. Tuo nyt ei ollut mitään merkillistä, mutta Knut tahtoi koettaa, oliko pillissä ääntäkin. Kyllä siitä todellakin ääntä läksi, sillä voi soittaa kolme ääntä:puu pyy pii. Sen huomattuaan Knut huviksensa pisti pillin mekon taskuun.
Tämä sattui olemaan nälkäpäivä, eikä Knut ollut saanut minkäänlaista aamiaista. "Jospa nyt olisin herra Petterin kyökissä Harjulassa!" ajatteli hän itsekseen ja oli jo tuntevinaan paistetun silakan hajua.
Jotakin piti hänen tekemän. Hän istuutui rannan kivelle onkimaan. Mutta eipä kuulunut kaloja. Meri oli peilikirkas eilisen myrskyn jäljestä, aurinko paistoi, maininki vieri suurina lasivuorina rantaan ja suuteli Aallottaren jälkiä hietikolta. "Mitähän mummolla lienee päivälliseksi tänään?" ajatteli Knut itsekseen.
Silloin eräs laine nousi niin korkealle, että kasteli Knutin paljaita jalkoja, ja siitä kuului puheen sipinää: "Knut, oletko löytänyt prinsessan taikapillin? Sillä voi soittaa kolme ääntä:puunukuttaa,pyyitkettää,piinaurattaa."
"Mitä hullua?" sanoi Knut. "Onko se taikapilli? Mene tiehesi, aalto; kyllä minä löysin pillin, vaan aion sen pitääkin."
Aalto mutisi jotakin, kenpä sen tiesi mitä, vieri jälleen pois eikä enää palannut. "Vai niin, vai osaat sinä loitsia. No, loitsippas minulle onkeeni kala!" Ja Knut puhalsipuu puu.
Kohtapa tulikin ensin salakka, sitte särki ja viimein hauki vedenpintaan, sivullansa liputellen, aivan kuin olisivat maanneet. "Tästäpä tulee tuoretta kalaa!" arveli Knut ja soitti soittamistaan. Hetkisen kuluttua oli koko ranta täynnä sivullaan uivia kaloja: salakoita, särkiä, ahvenia, lahnoja, säynäitä, kuhia, siikoja, lohia ja kaikkia noita pikku maimoja, kuin meressä elää. "Tuleehan tästä oikein suuri kalansaalis!" ajatteli Knut ja juoksi tupaan noutamaan haavia.
Palatessaan rantaan näki hän siellä vesilintuja niin paljon, kuin ilmaan mahtui. Kalalokit olivat ahneimmat ja pahimmat parkumaan, niin että se kuului puolen peninkulman päähän. Mutta oli siinä heidän joukossaan kaikenlaisia muitakin: sorsia, hanhia, jopa joutseniakin. Ja kaikki ne kiireen kaupan nieleksivät noita veden pinnassa kelluvia kaloja. Keskelle parvea syöksyi alas suuri kalakotka ja tempasi kynsiinsä kymmennaulaisen lohen.
"Malttakaas, varkaat!" sanoi Knut, otti rannasta kiviä ja alkoi viskellä lintuja. Muutamia hän osasikin siipeen, toisia jalkaan, mutta eipä yhdenkään näkynyt mieli tekevän luopua saaliistaan. Silloin kuului pyssynpamaus, vieläpä toinen ja kolmaskin läheisestä salmesta. Muutamat linnut nyt kääntyivät sivulleen ja uivat veden pinnalla kuin kalat. Pamauksia kuului ehtimiseen, kunnes koko lintuparvi oli ammuttu tai ajettu parkuvana joka taholle pakoon.
Venhe kolmen pyssymiehen kera lähestyi rantaa kokoomaan saalista. Linnustajat olivat herra Petter ja kaksi hänen ystäväänsä. He nousivat hyvin iloissaan maalle. "Kas Knutia!" sanoi herra Petter. "Miten ihmeen tavalla sinä olet saanut kootuksi niin paljon lintuja Helmikarille?"
"Minä soittelin kaloille ja linnut pyrkivät niiden seuraan", virkkoiKnut veitikkamaisesti.
"No, sittehän sinä olet aika sukkela soittaja. Täst'edes olkoonkin nimesi Knut Soittelija."
"Olkoon menneeksi!" sanoi Knut, jolla ei ennestään ollutkaan mitään sukunimeä; niin hän saattoi yhtä hyvin olla Soittelija kuin mikä muu Mökkilä, Mäkelä tai Mattila hyvänsä.
"Mutta kuuleppas sinä. Knut Soittelija, mitenkä sinä tänään näytät niin huonolta? Olethan laiha kuin humalasalko."
"Niin, miksikäpäs minä en näyttäisi huonolta, kun olen nähnyt niin paljon ruokaa, mutta en kuitenkaan ole saanut syödäkseni mitään eilisestä päivällisestä asti?" vastasi Knut iloiseen tapaansa.
"Vai niin. No tule sitte tänään päivälliselle Harjulaan, koska toimitit meillä niin hyvän saaliin! Mutta tule vasta kello neljän aikaan, ei noita lintuja ennen ehditä höyhentää, kyniä eikä paistaa."
"Kiitoksia paljon!" sanoi Knut, vaan ajatteli mielessään: "olipa se jotenkin myöhäinen päivällisaika miehelle, joka ei ollut syönyt eilisestä päivällisestä asti."
Herra Petter sousi pois, Knut meni mummonsa luo.
"No, Knut, oletko nähnyt kaloja tänään?"
"Nähnyt niitä kyllä olen, mutta linnut söivät kalat ja herra Petter ampui linnut."
"Se oli huonosti, se, Knut. Nyt meillä ei ole muuta päivälliseksi kuin kaksi silakkaa, neljä perunaa ja puoli leipäkakkua."
"No, ei siitä lukua, mummo! Syökää te; minua kutsuttiin päivälliselleHarjulaan, ja sieltä minä tuon juustopalan taskussani."
"Älä mene oikotietä Kiikkalan metsän läpi, Knut; siellä asuu keijukaisia ja kolme noitakuningasta: vuoren kuningas, lumikuningas ja metsän kuningas. Mene ennemmin rantatietä, siellä on turvallisempaa; mutta varo sielläkin Vellamoa!"
"Rantatie on niin pitkä, mummo, enkä minä ole syönyt mitään eilispäivällisestä asti."
"No, mene mitä tietä tahdot; mutta älä ajattele ruokaa, se saattaa kiusaukseen."
"En, mummo, minä ajattelen vain tulevia kylänlukuja."
Knut läksi astumaan, ajatellen kylänlukua; mutta päästyään tienhaaraan ajatteli hän: "Narripa ihan olisin, jos näin nälkäisellä vatsalla astuisin kaksi peninkulmaa yhden sijasta."
Niinpä hän poikkesi oikotielle Kiikkalan metsään ja päätti ulkomuistilta kysellä itseltään katkismusta, kunnes ehti astua läpi metsän. Vähän matkan päässä hän jo näki pienen laihan ukon vetävän kärryillä kahtatoista rautakankea. "Kas, hyvää päivää, Knut Soittelija!" sanoi hän. "Miten sinä noin huonolta näytät tänään?"
"Niin, miksikä en näyttäisi huonolta, kun en ole syönyt muuta kuin katkismusta eilispäivällisestä asti? Mutta mistä te tiedätte minun uuden nimeni?"
"Kyllä minä kaikki nimet tiedän."
"Saanko auttaa teitä? Tehän aivan läkähdytte kuormanne edessä."
"Työnnä takaa, jos tahdot, Soittelija."
Knut työnsi, ja kohta he tulivat metsässä suuren vuoren eteen. "Tässä minä asun", sanoi ukko. "Astu sisään, niin tarjoanpa sinulle jotakin oikein hyvää, kun autoit ja työnsit kuormaani."
Ukko astui vuoren sisään. Knutin vatsa sanoi: astu jäljestä! Ja Knut astui. Tuota pikaa saapuivat he suureen maanalaiseen palatsiin, jossa kaikki oli välkkyvää puhdasta kultaa, hopeaa ja kalliita kiviä. "Asutteko te tässä?" kysyi Knut.
"Tottahan minä tässä asun, kun olen vuoren kuningas, ja huomenna minä vietän tyttäreni häitä. Kaikella minun väelläni on niin kiire, että minun itseni täytyi noutaa ruokani kankirauta-vasaran alta."
"Sekö rauta, jota veditte kärryissä?"
"Kankirautaa, poikaseni, paraanlaatuista kankirautaa. Se on toki toista kuin tuo joutava malmi. Kankirauta on minun lempiruokaani, varsinkin kun se on oikein valkoisen liekkuvana. Oletko sinä koskaan syönyt kankirautaa?"
"En, mikäli muistaa jaksan."
"No, sittepä saat maistaa jotain aivan erinomaista. Katso nyt tarkkaan, minä panen kaksi kankea palavaan uuniini. Kolmen minuutin kuluttua ne hehkuvat ihan valkoisina; ryömi silloin uuniin ja haukkaa ihan lämpimältään!"
"Kiitoksia paljon; mutta antakaa minulle enemmin reikäleivästä tehty voileipä ja hyvää viilipiimää."
"No, tuopa vain ei näy ymmärtävän, mikä hyvää on! Heti uuniin, poika, jo on rauta kuuma!"
"Tokkohan? Eiköhän se liene liian kuuma."
"Mitä lörpöttelet? Tavallinen kammarilämminhän tuossa vain on!" mutisi ukko ja tahtoi kaikin mokomin työntää Knutia palavaan uuniin. Mutta kyllähän arvaat, kuka siitä käpälämäkeen läksi. Knut juoksi, mikä käpälistä pääsi, löysi oven ja pelastui onnellisesti metsätielle.
"Mummo oli oikeassa", ajatteli Knut; "nyt minä kyselen itseltäni katkismusta."
Knut ajatellessaan noita vaikeita kysymyksiä "mitä se on?" alkoi tuntea vilua. Kohtapa näkyi syykin, sillä siinä oli suuri lumivuori keskellä kesää. "Tämäpä on merkillistä", ajatteli Knut. "Mistähän nyt saisi itselleen vähän lämmintä ruokaa?"
Niin sanoen astui hän lumikinokseen ja ajatteli ruokaa, vaan yht'äkkiä hän pudota rumahti syvään reikään ja oli äkkiarvaamatta komeassa palatsissa, joka oli kokonaan rakennettu välkkyvästä jäästä. Siellä oli kirkas tähti- ja kuutamayö, kaikki huoneet olivat koristetut kirkkailla jääpeileillä, kaikki lattiat ripoitellut kuuratimanteilla. Kömpelöt lumiukot pyöriskelivät vatsallaan lattialla. Yksi ainoa seisoi suorana: pitkä, jäykkä jättiläinen, jääpuikkoja tukassa ja parrassa, yönuttu jääpaperista ja kengät jäätyneestä marjamehusta. "Kas, hyvää päivää, Knut Soittelija", sanoi jättiläinen, "miten sinä noin huonolta näytät tänään?"
"Miltäpä minä muulta näyttäisin, kun en ole eilispäivällisestä asti syönyt mitään muuta kuin kuumaa rautaa?" vastasi Knut kalisevain hampaiden välistä.
"Sinä olet liian kuuma, poika parka, liian kuuma. Minä olen lumikuningas ja kasvatan kaikki alammaiseni jäämöhkäleiksi, ja minä teen sinutkin jäämurikaksi. Ylilumiukko, pistäppä poika seitsemän kertaa jääkylmään veteen ja ripusta hänet johonkin naulaan jäätymään!"
"Ei, malttakaahan! Antakaahan ennemmin tuoppi lämmintä olutjuustoa; johan minä muuten olen näinkin jäämöhkäle!"
"Yli-lumiukko, anna hänelle palanen jäätynyttä elohopeaa ja tuopin täysi vilutautia, ennenkuin hänet kastat!" komensi jättiläinen.
Knut yritti lähtemään pakoon, mutta liian myöhään. Yli-lumiukko otti hänet kiinni kauluksesta, ja hukassapa Knut parka olisi ollut, ell'ei olisi tavannut taskusta käteensä ruokopilliänsä. Knut ei tiennyt muuta neuvoa kuin soittaa, ja nyt hän puhaltelipii piiniin pitkään kuin jaksoi. Heti vääntyivät pitkän lumikuninkaan kasvot irvistykseen, joka muka oli olevinaan iloa, mutta olikin vain raivon merkki siitä, että naurunpuuska niin äkisti pääsi valtaan. Hän nauroi, nauroi niin, että jääpuikot putoilivat hänen tukastaan ja leuastaan, hänen polvensa koukistuivat, ja viimein häneltä putosi koko pää särkyen tuhansiksi siruiksi. Kaikki lumiukot hajosivat naurusta ja sulivat likavedeksi, jääpeilit pilstautuivat hienoksi jauhoksi ja koko lumivuori muuttui pyryksi. Töintuskin jaksoi Knut itse pitää huuliaan yhdessä naurulta ja puhaltaa pilliinsä. Keskellä pyryä huomasi hän taaskin olevansa metsätiellä, lumi juoksi pois pauhaavina puroina ja kukoistava kesä jäi jäljelle.
"Nyt minä kyllä pidän varani", ajatteli Knut ja astui vakavasti eteenpäin, alkaen tavata muististaan "mitä se on?" Mutta kohtapa hän oli kaikkein sievimmän vehreän metsämäen kohdalla ja sieltä vuorten väliltä kiilui kaikkein kauneimpia punaisia mansikoita ruohokosta. "Eipä suinkaan liene vaarallista poimia muutamia mansikoita, kun päivällistä kuitenkin saan vasta kello neljän aikaan", ajatteli Knut ja astui aholle. Heti sinne päästyään huomasi hän, että nuo mansikoilta näyttävät esineet olivatkin vain tuhansia sievän pikkuisia, puna-hameisia keijukaisia. Ne eivät olleet pitemmät mansikan korsia, ja ne hupaisesti tanssivat vehreän ruohomättään ympärillä, jolla heidän kuningattarensa istui, ja hän oli kolme tuuma pitkä.
"Kas, hyvää päivää, Knut Soittelija", sanoi keijukaiskuningatar, "miksi sinä tänään näytät niin huonolta?"
"No, miltäpä minä muulta näyttäisin, kun en eilispäivällisestä asti ole syönyt muuta kuin kuumaa rautaa ja jäätynyttä elohopeaa? Minä luulin sinua mansikaksi."
"Poika paralla on nälkä", sanoi keijukaiskuningatar hovirouvalleen. "Antakaas hänelle kastepisara ja itikan jalka, että hän kerrankin saa syödä kylläkseen!"
"Kiitoksia paljon", virkkoi Knut. "Mutta jospa saisin korvollisen mansikoita ja kiulullisen maitoa!"
"Oletpa sinä täytymätön!" sanoi keijukaiskuningatar hyvin pahastuneena niin suunnattomasta ruokahalusta. "Tiedätkö ihmislapsi, että olet tullut ilman lupakirjaa ja passia minun valtakuntaani ja tallannut kolmekymmentä minun alammaistani, niin ett'ei niistä ole jäänyt muuta kuin punainen pilkku jäljelle? Metsälukit, tehkää tehtävänne!"
Heti koko legioona, oikein summaton joukko pitkäsäärisiä lukkeja laskeutui lankojansa myöten alas puista ja aikoivat kietoa Knutia lukemattomiin hienoihin verkkoihin. Knutista tuollainen ilkeä pila ei ollut mieleen, hän pyyhälsi pois verkot ja yritti lähtemään metsätielle, mutta eipä päässyt paikastaan hievahtamaan. Hänen jalkansa kietoutuivat yhä vahveneviin lankoihin, käsivartensa ja kätensä liimautuivat kiinni mekkoon, silmänsä sulkeutuivat, ja viimein kaatui hän kumoon ruohokkoon.
Hän ei voinut mitään nähdä, mutta kuuli koko metsämäen nauravan, ja keijukaisjoukko asettui piiriin hänen ympärillensä, he tanssivat hänen päällitsensä, nipistelivät häntä kuin itikat poskista ja riemuta remusivat tuosta hullunkurisesta pilastaan. "Makaappas nyt siinä ja näe nälkää, kunnes tulet kylläiseksi kastepisarasta ja itikanjalasta!" sanoivat he.
Knut ryhtyi rukoukseen. "Kuulkaas nyt, pikku keijukaiset", sanoi hän, "minä tyydyn siihenkin, jos vain saan syödäkseni pienen ruokopalasen, joka minulla on mekkoni taskussa. Etteköhän olisi hyvät ja pistäisi sitä suuhuni?"
Keijukaisia sanomattomasti huvitti nähdä ihmislapsen syövän ruokoa. Neljä heistä kiipesi hänen taskuunsa, ja yhteisin voimin saivat he sieltä pois vedetyksi taikapillin, joka suurella vaivalla viimein pistettiin Knutille suuhun. Sitte he alkoivat vielä iloisemmin tanssia hänen ympärillänsä ja päällänsä, niin että koko mäki raikui heidän naurustaan, niinkuin miljooneista itikoista.
Knut tuskin tunsi pillin pään olevan hyvästi huultensa välissä, kun alkoi puhaltaapyy pyy. Ensin loppui iloinen nauru mäeltä ja kohta sen jälkeen alkoi kuulua tuhannen tuhansia itkun nyyhkytyksiä joka taholta, jotenkin samaan tapaan kuin rankkasateen kesällä ropistessa maahan. Knut ei nähnyt mitään, mutta hän hyvin ymmärsi keijukaisten itkevän, ja häntä rupesi säälittämään tuo niin iloisten olentojen ääretön nyyhkiminen.
"Päästäkää minut irti, niin saatte taas nauraa!" sanoi hän keijukaisille.
Keijukaisten suurin ilo on nauraa, ja nauramallahan he kuluttavatkin lyhyen elämänsä kesäiltoina. Heti paikalla satoja ryhtyi työhön, ajelemaan pois hämähäkkejä ja vapauttamaan vankia, irroittamaan hänen jalkojaan, kiinni liimautuneita käsiään ja umpeen suljettuja silmiään. Knut voi nyt nähdä pikku vihollisensa ja oli niin pahankurinen, että puhalsi vielä kerran pitkänpyy-äänen. Oh, miten ne pikku olentoraukat irvistelivät ja vääntelehtivät! He olisivat niin mielellään nauraneet, vaan heidän kuitenkin täytyi itkeä tuosta hirvittävästäpyy-äänestä! Knut ei raaskinut kauan kiusata heitä. Hän vaihteeksi puhalsipii pii, ja silloin olivat keijukaiset aivan tulla hulluksi ilosta. He hyppelivät niin korkealle, että olivat vähällä tavata leivot ilmasta, ja muutamia putoili aivan Knutin päälle, niin että hänen täytyi pudistella heidät pois vaatteiltansa. Hän ei huomannut yhden keijukaisen putomista hänen taskuunsa, josta se ei enää pois osannutkaan.
"Hyvästi, pikku keijukaiset!" sanoi Knut ja jatkoi reippaasti vaellustaan metsätiellä. "Saanpa nyt varoa Tapiota, metsän kuningasta", ajatteli Knut; "hän kuuluu, olevan pahin kaikista. Mitenkäs se läksyni olikaan: Mitä se on?"
Vähän ajan perästä vei tie Knutin aivan muurainsuon laidalle. "Ei nyt ainakaan liene pahoin, jos otan muutamia muuraimia tuosta sivu mennessäni, kun en kuitenkaan saa ruokaa ennenkuin kello neljä iltapäivällä", ajatteli Knut. Siinä oli suuri, kumoon kaatunut kuusi, jonka yli Knutin täytyi kiivetä päästäkseen suolle. Mutta kun hän paraiksi ehti keskelle sen tiheitä tuuheita oksia, nousikin kuusi Knutin suureksi kauhuksi pystyyn ja tiuskasi äreästi: "Kas, hyvää päivää, Knut Soittelija, miksi sinä tänään niin huonolta näytät?"
Knut oli jäänyt korkealle maasta kuusen latvaan, mutta hän rohkasihe ja sanoi: "Miltäpä minä muulta näyttäisin, kun en ole eilispäivällisestä asti saanut muuta syödäkseni kuin kuumaa kankirautaa, jäätynyttä elohopeaa, kastepisaran ja itikan jalan?"
"No, miksi häiritset minun päivällisuntani?" kysyi kuusi. "Etkö tiedä, että minä olen metsän kuningas ja hallitsen kaikkia puita ja soita seitsemän peninkulman alalla? Tässä on minun linnani; eikö ole asuntoni hyvä?"
Knut ei nähnyt mitään muuta kuin autiota saloa, mutta uskalsi kaikkein nöyrimmästi kysyä, eikö hän saisi laskeutua alas poimimaan muutamia muuraimia.
"Mitä siinä lörpöttelet? Muuraimiako?" ärjäsi kuusi. "Ota honka kauhaksesi ja ammenna poskeesi seitsemän kuormaa sammalsuota; se vasta on tukevaa ruokaa ja minun mieliruokaani."
"Enkö saisi sen sijaan yhtä kuormaa omenapuuroa ja kohtuullisen suuren kuopan täyttä metsähunajaa?" kysyi Knut.
"Omenapuuroako? Kyllä minä sinusta teen omenapuuroa, kun häiritsit minun päivällisuntani. Kuningaskotka, minä annan pojan sinulle, hakkaa hänet kalopsiksi pojillesi!"
Nyt vasta Knut huomasi suunnattoman kotkan istuvan kuusen latvassa ja katselevan häneen ahneilla silmillään. Alas hän ei päässyt hyppäämään, kun kuusi piti häntä kiinni käsistä ja jaloista; kohta oli hän joutuva kalopsiksi. Knut Soittelija ei ollut koskaan syönyt kalopsia, mutta vaikka hän itse paljon pitikin ruoasta, ei hänestä lainkaan ollut hauskaa joutua kotkain ruoaksi.
Silloin hän tunsi jotakin hienoa kuin kukka kiipeävän pitkin käsivartta, mekon kaulusta, leukaa ja ylös suuhun asti. Se oli pikku keijukainen, joka oli unohtunut hänen taskuunsa ja nyt suunnattomalla vaivalla veti ylös ruokopilliä, joka oli kuusi kertaa pitempi häntä itseään. "Puhalla!" kehoitti keijukainen.
Knut tunsi suussansa pillin ja alkoi puhaltaapuu puu. Kuusi alkoi haukotella, ojensi oksiansa ja mutisi jotakin päivällisunen häiritsemisestä sekä heittäytyi pitkäkseen sammalikolle, musertaen allensa sen suuren kuningaskotkan. Knut hiipi pois oksien välistä, kuuli metsän kuorsaavan ja läksi juoksemaan pakoon, min enimmän kerkesi. "Nyt minä kyllä pidän varani", ajatteli Knut. "Näkyypä täällä olevan vaarallista metsässä; no, astunpahan ennemmin rantatietä veden vieritse."
Pian hän pääsi hyppelemällä kaatuneiden, makaavien puiden ylitse aidan luo ja nousi sen yli rantatielle. Suuri, aukea meri levisi siinä hänen silmäinsä eteen paljon avarampana kuin Helmikarin rannalla. Länsituuli puhalteli, ei kovasti ja raivoisasti, niinkuin se useinkin puhaltelee merellä, pikemmin vain sellaisella keveällä, vaan kuitenkin hyvällä voimalla, josta purjehtijat niin paljon pitävät, se kun miellyttävästi tanssittelee heidän veneitänsä. Ja nuo pienet mykeväharjaiset aallot, miten ne näyttivät sieviltä, siinä iloisesti hypiskellen ajaessaan takaa toinen toistansa! Ne olisivat olleet pienten vallattomain lasten kaltaiset, kun he pulikoivat kylpyammeessa, ell'eivät ne olisi olleet puettuina merenvehreihin mekkoihin ja hameihin, joiden helmat olivat koristetut hienoilla valkoisilla pitseillä. Knut istuutui vuorelle tien laitaan katselemaan aaltoja, kun tunsi olevansa hyvin väsynyt. Aaltoja hän oli rakastanut niin kauan, kuin taapäin muisti; hänhän oli kasvanutkin meren rannalla niiden seurassa. Uiminen tuollaisissa aalloissa oli Knutin suurin ilo, mutta sen jälkeen suurin oli niiden iloisen leikin katseleminen. Jospa hänellä vain ei olisi ollut niin hirveä nälkä!
"Jospa minulla nyt olisi kaikki litteät kivet, joita olen viskellyt pitkin veden pintaa, ja ne olisivat oikeita voileipiä, niin miten minä söisin!" ajatteli Knut itsekseen.
Silloin vieri eräs aalto kauas rannalle ja kasteli Knutin paljaita jalkoja; vaahdosta nousi valkoinen olkapää, ja samassa jo istui sievän sievä pikku tyttö Knutin vieressä vuorella. Tyttö oli melkein yhtä pitkä kuin Knutkin, hänellä oli yllä vaaleanvehreä leninki, käsissä hopeiset rannerenkaat, pitkässä kullankeltaisessa tukassa kultakampa ja päässä seppele kauneimmista valkoisista lummekukista. "Kas, hyvää päivää, Knut Soittelija!" sanoi hän äänellä, joka kuului puron solinalta kivikossa keväällä. "Miksi sinä näytät niin huonolta tänään?"
Knut katseli tyttöä kummastellen ja vastasi: "Miksipä en näyttäisi huonolta, kun en ole eilispäivällisestä asti saanut muuta syödäkseni kuin kuumaa kankirautaa, jäätynyttä elohopeaa, kastepisaran, itikan jalan ja seitsemän kuormaa sammalsuota?"
"Poika parka!" sanoi ystävällinen pikku tyttö, sivellen pehmoisella kädellään hiukset pois hänen otsaltansa. "Tuleppas minun kanssani, niin saat syödä kylliksesi merenvaahtoa ja oikeita helmiä!"
"Kiitoksia paljon, mutta kyllä minä olisin tyytyväisempi, jos saisin vadillisen paistettuja kampeloita ja viisitoista voileipää mateenmädin kanssa."
Tyttö nauroi. "Etkö ole koskaan syönyt hyytelöä paljon sokurin kanssa? Minäpä sanon sinulle jotakin. Minä olen Aallottaren rakkain kammarineitsyt, ja Aallotar on Ahdin rakkain lapsi, hän, joka asuu kauniissa korallilinnassa tuolla meressä ja leikkiessään aaltojen kanssa astuskelee kauniita jälkiä hiekkaan. Eilen olimme 'haukkasilla' Helmikarin rannalla, ja silloin Aallotar pudotti taikapillinsä. Maininki sanoi minulle sinun löytäneen sen. Jos lähdet minun kanssani ja annat pillin takaisin Aallottarelle, niin saat palkinnoksi kokonaisen vuoren kauneimpia meren helmiä."
"Ei, kiitoksia pyynnöstä; minua on kutsuttu päivälliselle Harjulaan, enkä minä ole syönyt mitään eilisestä asti."
"Enkö minä sinun mielestäsi ole kyllin kaunis?" sanoi merenneito, otti häntä kiinni molemmin käsin ja katsoi aivan läpi hänestä välkkyvillä sinisilmillään. "Etkö suutele minun ruususuutani?"
"Ruma et kyllä ole, mutta mieluisemmin minä suutelisin hyvää lintupaistia."
"Kuuleppas sitä!" sanoi merenneito nauraa helähyttäen. "Minä sanon sinulle vielä jotakin, Knut Soittelija! Jos lähdet minun kanssani ja annat pillin takaisin, niin saat ruveta minun rakkaaksi sulhokseni, minä tulen sinun rakkaaksi morsiameksesi, ja me elämme tuhat vuotta onnellisina silkissä ja helmissä."
"No, kaikkiapa täällä kuullakin saa!" vastasi Knut. "Minä en ole syönyt mitään kelvollista eilisestä asti, ja nyt minut on kutsuttu Harjulaan päivälliselle. Hyvästi nyt, vetinen neiti. Minä lähden matkoilleni!"
"Sinäkö kerskailet?" sanoi merenneito viekkaasti. "Eipä sinulla olekaan pilliä."
"Eikö ole?" virkkoi Knut ja otti pillin taskustaan. Samassa tunsi hän suuren aallon vierivän päänsä ylitse, niin että hän kaatui pitkäkseen vuorelle. Enempää hän ei tiennyt, ennenkuin jälleen heräsi vuorella, ja silloin aurinko jo oli lännen puolella, niin että arvattavasti oli jo iltapuoli päivää.
Knut hieroi silmiään ja ihmetteli, missä hän olikaan. Tuossa oli Kiikkalan metsä kaikkine noitakuninkaineen, jossa hän oli nähnyt niin monta hullutusta ja hänelle oli tarjottu niin kummallisia aamiaisia. Tuossa oli avara meri, joka yhä vielä lainehti ja viskoi kuohuaan aina hänen luoksensa asti. Mutta missä oli Aallottaren kammarineitsyt? Häntä ei näkynyt, hän tietysti oli uinut pois sen suuren laineen mukana. Ja missä oli taika-pilli, missä pikku keijukainen, joka oli jäänyt hänen taskuunsa ja niin uskollisesti pelastanut hänet kuningaskotkan kynsistä? Vuorella hänen vieressään oli vanha, taittunut ruokopilli, mutta siitä ei lähtenyt mitään ääntä, ja mekon taskussa tuntui pieni märkä paikka, mutta kukapa osasi arvata, oliko se tullut veden roiskeesta vaiko pikku keijukaisesta, jonka Knut oli ehkä pusertanut mäsäksi vuorta vasten. Knut alkoi jo luulla, että hän olikin ehkä paneutunut nukkumaan päiväpaisteesen ja siinä unissaan nähnyt kaikenlaisia hullutuksia.
"Minuthan on kutsuttu Harjulaan päivälliselle!" virkahti hän,
Yht'äkkiä hän oli jaloillaan ja läksi juoksemaan tietä metsän läpi. Mutta eipä se ollutkaan niin helppoa. Katajapensailla oli paljo tekemistä hänen housujensa kanssa, kuusenvarvut pitelivät häntä kiinni mekosta, mustikanvarvut ja kanervat hakata nakuttelivat hänen paljaita jalkojansa. Mutta eteenpäin piti Knutin päästä ja hän pääsikin perille ilman sen enempiä seikkailuja, väsyneenä, nälissään ja punakkana, juuri kello 4 iltapäivällä.
"Terve tuloa, Knut Soittelija!" sanoi herra Petter. "No, tänäänhän sinä näytät oikein iloiselta."
"Miksipä en olisi iloinen, kun minulle on tarjottu välipalaksi kuumaa kankirautaa, jäätynyttä elohopeaa, kastepisaraa, itikanjalkaa, seitsemää kuormaa sammalsuota, merenvaahtoa ja vuoren kokoista kasaa helmiä?"
"Olipa siinä monta ruokalajia yhdeksi ateriaksi. Ei pidä niin paljon ajatella ruokaa tässä maailmassa. Kun alinomaa ajatellaan sellaista, joudutaan taikojen valtaan, jotka vain tekevät pilaa ihmisille. Eikö sinulla ole nälkä, poikaseni?"
Knut vilkutti silmää, puristeli lakkiaan käsissänsä ja arveli, ett'ei hän nyt toki vielä kuollut juuri nälkään.
"No, hauskaa kuulla", sanoi herra Petter. "Minä söin myöhään aamiaista, eivätkä nuo palvelijat vielä ole ehtineet kyniä lintuja. Odottelehan kello 8:aan asti, niin saat illallista sitte."
"Tämäpä oli pahempaa kuin kuuma kankirauta ja seitsemän kuormaa sammalsuota", ajatteli Knut itsekseen, mutta pureksi vain kynsiänsä ja vastasi saattavansa odottaa. "Voinpahan ajatella katkismusta sill'aikaa", mietiskeli hän.
Herra Petter oli aika veitikka. Hän oli ennen ollut köyhä poika, niin että tiesi kyllä, miltä tuntuu odottaa nälkäisenä neljä tuntia. "Knut Soittelija", sanoi hän, "kylläpä huomaan sinun osaavan muutakin kuin ajatella ruokaa. Tiedätkö, että sekin on sankarillisuutta, kun voittaa itsensä ja tulee toimeen ilman välttämättömimpiäkin tarpeita, joita mielemme tekee tässä maailmassa? Minä pidän sinusta, poika, ja toimitan sinut kouluun, että sinusta tulee kunnon mies. Mutta mitä tämä on? Ihanhan tuntuu nenääni lintupaistin käryä. Astu sisään, poika! Nyt saat istua oikein minun omassa pöydässäni ja syödä kylläiseksi."
"Mitä se on?" Tuo kysymys kuului melkein kuin katkismuksesta. Ovet avattiin ruokasaliin, suuri, katettu pöytä odotteli paistista tuoksuvana vieraita. Herra Petter talutti Knutia kädestä ja Knut sai istua kuin herra pöydässä, ja siellä hän ehkä istuisi vielä nytkin, kun niin nälissään oli, ell'ei olisi aika sitte vienyt taskussaan juustopalaa mummolleen ja päässyt kouluun.
Saliin saapuvi — eikä lakkaa —Kaikenmoistakin kaupus-akkaa.Myöjää kuivan ja marjankin,Vanhaa tätiä, äijääkin,Pilkkahintoja vartoovaista.Luona serviisin — hei! — on naista;Köyhä tuoss' ylioppilas;Neito, palvelija myös, no kas!
Saapaspari! Se uljas vasta,Ei saa vertaista Europasta:Korko vino, ei anturaa,Uusin kuosi! No, tarjotkaa!Markan puolikas! Lisää siellä!Penni!… Kymmenen!… Vielä, vielä!Yks… kaks… Vielä! No, kolme! Hei,Kas, sen kisälli helppoon vei!
Monta pulloa tyhjää! AnnaVaikka viinejä täyteen panna!…Lintuhäkkejä!… Kynttilän pää,Huutakaatte, ken ennättää!…Ruukku — korvaton —!… Lippulakki!Vaunusilat!… Kah! hännystakki!Välttämättömät!… Yksi!… kaks!…Oiva tavara!… Kolme! Naks!
Vanha vakkanen!… Seula!… Seili!…Rouva, tässä on teille peili.Puitteet poikki, las' halki sen!…Ken sai saapasten vetimen?…Kahvipannu, kas, neitsyt Anna!Nehtaria se suo ja mannaa,Kuohuu piipusta koskenaan!Papua neljä ja sakkaa vaan!
Minä vasaramies näin jauhan,Painuksiin täten kurkun pauhaan…Kaikkein kynnet on kurkollaanToisen kalua kaappaamaan.Toimi mulla on poloisellaOnnen pirstoja paloitella…On kuin uunissa paistuisin.Kultaa rauhasta hetkenkin!
Minä kurja, kun työtäOn mull' yli yötä!Saan kylmässä kulkee,Muut silmät kun sulkee.
Minä mälliä puren,Tulen syttyvän suren:Kun torvea soitan,Niin huomion voitan.
Putos näppini tuohon:Se jäi kuni suohon,Kun en näe. No, en piittaa:Toisen neulovi Riitta.
Mikä nurkassa hohtaa?Joko toitotan kohta?Joku sauhuja vetää,Jos ei silmäni petä.
Uni — ah! — olis paras…Kah, kynttilän varas:Neiti lukuhun nukkuu,Tuleen — voi! — talo hukkuu.
Ylioppilas Keikka,Kas, tutkivi kreikkaa.Hyvää yötä! ja somaNäe armahas oma!
Hotellissa tässäTaas vierahat mässää.Lasi punssia mulle!…Jopa mar sitä tullee!
Mitä tehdä nyt tuosta?Hevon täytyvi juosta.Joka vain kotosallaOlis vällyjen alla!
Oli kerran kuuromykkä poika Paavo. Hän olisi niin mielellään tahtonut osata suurta kuulemisen ja puhumisen taitoa, vaan ei osannut. Hän näki muiden lasten liikuttelevan huuliaan ja ymmärtävän toisiaan, mutta Paavon täytyi tehdä merkkejä käsillään. Isä ymmärsi, mitä hän aikoi sanoa, sisar ja veli ymmärsivät paremmin, vaan äiti ymmärsi kaikkein paraiten. Muut kylän lapset eivät ymmärtäneet hänen merkkejänsä; he matkivat käsillään Paavoa ja nauroivat.
Pahin oli pitkä Penttu. Hän narrasi Paavoa, ja kun Paavo sattui näkemään poikain lyövän kiekkoa maantiellä, määki Penttu "pää pää!", ikäänkuin Paavo olisi ollut pässi. Se oli kylän lapsista hyvin sukkelaa, mutta niin ei ajatellut pikku Liisu. Hän vei Paavon kanssansa tupaan ja lohdutteli häntä viilipiimällä, ett'ei hän rupeaisi itkemään.
Äiti oli merkkipuheella kertonut Paavolle taivaan Jumalasta, miten hyvä hän on kaikkia luotuja olentojansa ja varsinkin onnettomia pikku lapsia kohtaan. Paavo tiesi, että Jumala voi kaikki ja tahtoo mielellään auttaa niitä, jotka oikein sydämmestänsä rukoilevat häneltä jotakin. Mutta Paavo oli myöskin nähnyt, että kun joku auttoi isää tai äitiä, niin hän tahtoi avustaan maksua. Siispä Paavo ajatteli itsekseen: "jospa minulla olisi jotakin maksaa Jumalalle, niin pyytäisin häntä opettamaan minua kuulemaan ja puhumaan."
Paavo oli jo kuuden vuoden ijässä, mutta ei hän vielä ollut koskaan käynyt kirkossa. Mitäpä hän olisi tehnytkään kirkossa? Ei hän ymmärtänyt papin saarnaa eikä osannut kuulla messua eikä veisua. Mutta kun isä valjasti hevosen jouluaamuna ison laitareen eteen ja sisar ja veli valmistautuivat lähtemään kirkkoon, tuntui äitistä ikävältä jättää Paavoa yksin kotiin. "Tahdotko lähteä kirkkoon?" kysyi äiti.
Tietystihän Paavo tahtoi päästä niin harvinaiseen huvitukseen kuin ajamaan kirkkoon jouluaamuna. Ja kun muut sisarukset saivat kukin kymmenpennisen pannakseen kirkonkukkaroon, sai Paavokin rahansa, mutta äiti ei muistanut sanoa, mihin sitä oli käytettävä. Se oli suuri raskas raha, paljon raskaampi pennin, jopa viidenkin pennin rahaa, jollaisen Paavo välistä oli saanut matkustavaisilta, kun avasi heille maantien porttia. Paavo ajatteli siinä olevan hirveän paljo rahaa; niin rikas hän ei vielä koskaan ollut; nyt hänellä oli, millä maksaa Jumalalle.
Koko matkan kirkkoon mennessä ajatteli hän vain yhtä asiaa; mennä Jumalan luo ja sanoa: "Rakas Jumala, minä tahtoisin niin mielelläni kuulla ja puhua niinkuin muutkin ihmiset. Ja koska sä olet niin hyvä kaikkia kohtaan ja olet kaikkivoipa ja tahdot auttaa niitä, jotka sinua rukoilevat, niin auta nyt minua, että kuulen, mitä pappi sanoo. Kyllä minä apusi maksan, rakas Jumala: saat koho rahani, kymmenen penniä."
Sitte hän ajatteli: "Tietysti Jumala asuu kirkossa, mutta mitenkähän minä tapaan hänet, että saisin puhua hänen kanssansa, kun on niin paljo väkeä kirkossa? Ja tokkohan hän ymmärtää, kun minä vain käsilläni puhun?"
Paavo tuli murheelliseksi, mutta hän ei voinut kysyä muilta reessä olijoilta; kun oli pimeä, niin eiväthän he nähneet hänen käsiänsä. Hän istui hyvin miettiväisenä ja katseli, kun isä ajoi hevosta. Ruuna oli nopsa hevonen ja kulkusia sillä oli, niin että metsä ja vuoret kajahtelivat. Kirkolle oli kotoa puoli peninkulmaa, mutta reki luisti kuin kiekko maantiellä. Kaikki lumiset koivut ja kuuset näyttivät Paavosta juoksevan vastaan, ja merkillisintä oli, että kuukin juoksi muiden mukaan, tuo sama kuu, joka muuten niin vitkalleen luntusteli pitkin taivaan kantta.
He tulivat kirkolle. Monta hevosta ja rekeä seisoi ulkona; ovet avattiin, ja siellä sisällä oli valoisaa kuin taivaassa. Ihmisten hengitys höyrysi heidän suustansa kuin uhrisavu Jumalalle. Olipa hyvin ihmeellistä nähdä elävää henkeä ihmisestä.
Pääkäytävällä oli ahdinko, ja siinä väentungoksessa häipyi Paavo omaisistansa. Hän oli pieni, häntä puristettiin ihmisten välissä ja kuljetettiin eteenpäin hänen tietämättänsä minne. Kohta hän seisoi esimmäisenä valkoliinaisen alttarin edessä, jolla seisoi paljo palavia kynttilöitä, ja sen päällä riippui suuri taulu, jossa oli kuvattuna Vapahtaja riippuvana ristissä. Alttarinkehyksen sisäpuolella seisoi pappi valkoisessa messupuvussaan, joka oli kullalla kirjaeltu. Paavo parka yksinkertaisuudessaan luuli pappia Jumalaksi, pani rahansa alttarin kehykselle ja merkitsi käsillään sen, mitä hän niin sydämmestään oli halunnut pyytää Jumalalta.
Pappi ei nähnyt häntä, hän messusi ja luki rukoukset eikä Paavo kuullut mitään. Äiti penkistään katseli etsien Paavoa, meni käytävälle ja toi Paavon pois luoksensa. Mutta olipa siellä toinenkin, joka ymmärsi Paavon merkkipuheen, ja se oli suuri, näkymätön Herra, taivaan Jumala, joka näkee kaikki ja joka kyllä tiesi, ett'ei Paavo ymmärtänyt parempaa.
Paavo istui äitinsä vieressä penkissä, katseli kynttilöitä, katsoi pappia ja kirkkoväkeä, korkeata kattoa ja kauneita kuvia. Mutta kun hän ei mitään voinut kuulla, sattui hän viimein nukahtamaan. Silloin Jumala lähetti hänen luoksensa unessa enkelin. Ja enkeli puhui Paavolle, mutta enkelit eivät puhu pikku lapsille sanoilla, vaan ajatuksilla. Ja se pitää lasten muistaa, että kun hyvä ajatus nousee heidän sydämmeensä, silloin juuri enkeli puhuu heille.
Enkeli sanoi: "Paavo!"
"Tässä minä olen", vastasi Paavo unessaan.
"Jumala on kuullut rukouksesi", sanoi enkeli. "Sinä saatkuulla äänettömyyden puhuvan. Mutta tiedä, ett'ei kukaan ihminen voi palkita Jumalaa rahalla, sillä Jumala on niin rikas, että hänellä on koko maailma. Sentähden kun lähdet kirkosta, ota rahasi alttarilta ja anna köyhälle mummolle tuolla oven luona. Sillä jos tahdot maksaa Jumalalle pienen pikku osan hänen hyvyydestään sinua kohtaan, niin rakasta häntä enemmän kuin mitään muuta maan päällä, tottele hänen käskyjänsä ja ole hyvä kaikkia ihmisiä, jopa eläimiäkin kohtaan. Katsos, ken hyvästä sydämmestä antaa roposen köyhille, hän lainaa Jumalalle."
Samassa heräsi Paavo, sillä jumalanpalvelus oli lopussa ja ihmiset alkoivat lähteä pois kirkosta. Silloin muisti poika enkelin sanat ja pyysi äitiltään lupaa mennä alttarin luo. Äiti luuli Paavon tahtovan katsella kuvataulua ja salli mielelläänkin hänen nähdä jotakin niin kaunista. Mutta Paavo otti vain rahansa ja antoi sen mummolle, niinkuin enkeli oli sanonut.
Kun ihmiset pääsivät kirkosta rekihinsä, alkoi siinä huima kilpa-ajo, sillä kaikki luulivat, että ken jouluaamuna ajoi kaikista muista edelle kotimatkalla, hänen pellossaan kasvoi seuraavana kesänä pisintä pellavaa. Ja moni löi hevostaan piiskalla, mutta Paavo kuuli hevosten sanovan: "miksi lyöt minua? juoksenhan minä ilmankin, min enimmän kerkiän."
Paavosta oli hyvin ihmeellistä, että hän kuuli ja ymmärsi hevosten puheen. Hän ei vielä käsittänyt saamaansa lahjaa: kuulla äänettömyyden puhuvan. Mutta kohta oli hänen ihmeensä kasvava vielä suuremmaksi.
Kello oli kohta 8 aamua, mutta vielä oli aivan pimeä ulkona, ilma oli kylmä, tähdet välkkyivät kirkkaina taivaalla. Silloin Paavo, ajettaessa jäätä myöten hiljaisten vesien yli, kuuli kaikkein kauneinta soittoa, kuin kukaan ihminen on kuullut aina ensimmäisestä jouluaamusta asti, jolloin paimenet kuulivat enkelein laulavan Betlehemin edustalla. Mitähän se oli? Paavo ei sitä silloin tiennyt, hänhän ei ollut vielä koskaan kuullut mitään soittoa eikä laulua; mutta sittemmin hän sen kyllä ymmärsi. Kointähdet siinä ylistivät Jumalaa.
Se kaikui ilmassa taivaasta tullen ja siihen vastasi toinen kaiku maasta. Luminen vuori, jäätynyt järvi, kaikki metsän puut, kuusessa istuva orava, aidalla hyppelevä pakkastiainen, yksinpä valkoinen jääkin, jossa reki vieri kuin lasikatolla, kaikki sanoivat toinen toiselleen: "kuulehan, miten tähdet ylistävät Jumalaa Vapahtajan tulemisesta maailmaan! Laulakaamme heidän kanssansa kaunein ylistyslaulumme!"
Sen kuuli Paavo, mutta ymmärsikö hän sen myöskin? Ei, hänellä oli nälkä, hän ajatteli tuoreita jouluvehnäsiä, jotka niin makealta tuoksusivat uunissa eilen, ja mietiskeli, annetaankohan hänelle oikein paljo siankinkkua päivälliseksi. Kun kotiin saavuttiin, paistoi äiti eilistä puuroa aamiaiseksi, ja Paavo kuuli puuron sanovan puulusikalle: "älä kaikkea syö, jätä vähän isällekin!"
Se huvitti Paavoa sanomattomasti, ja sen hän ymmärsi paremmin kuin tähtien ylistyslaulun. Hän nauroi niin, ett'ei syödessä puuro ollut pysyä lusikassa, ja puhui merkitsemällä äitilleen: "puuro sanoo: jätä vähän isällekin!"
"Senpä puuro puhuu viisaasti", vastasi äiti, "sillä onhan nälkä isälläkin."
Paavo aikoi juuri ottaa lusikkansa oikein täyteen siitä vähäisestä, mitä vadin pohjassa enää oli, kun hän sisällään kuuli merkillisen selvän äänen, joka tuntui tulevan sydämmestä ja sanovan hänelle: "isä nousi niin aikaisin ylös ja kyyditsi sinua kirkkoon; kuinka raaskit syödä loppuun hänen niukan aamiaisensa?"
Paavo punastui häpeästä ja pani pois lusikan. Hän ymmärsi olleensa vähällä tehdä vallan väärin, mutta ei vielä ymmärtänyt, kuka häntä varoitti. Ehkäpä sinä sen paremmin tiedät. Suokoon Jumala, että kaikki ihmiset kuuntelisivat sitä äänetöntä ääntä, joka puhuu heidän sydämmissään, milloin he tekevät väärin. Se onomantunnonääni.
Tästä alkaen Paavo yhä paremmin tottui kuulemaan äänettömyyden puhuvan. Hän kuuli auran sanovan pellolla kivelle: "siirryppä syrjään, että saan tehdä sarkani hedelmälliseksi!" Muikku löi päänsä jäähän ja sanoi: "täällä on järvessä niin pimeä!" Pajupensas sanoi pilvelle: "miksi pimität aurinkoa, ett'en saa auaista untuviani?" Aita sanoi vieressä seisovalle kuuselle: "lainaas minulle seiväs tueksi, etkö näe, että aivan kohta muuten kaadun?" Kaivo sanoi kiululle: "jos vielä kerran sysäät minua sivuun, niin et pääsekään enää ylös." Vuokko sanoi Paavon jalalle: "ole niin ystävällinen, ett'et tallaa minua kuoliaaksi!" Karpalo sanoi Paavon kädelle: "kyllä saatat poimia minut, en minä ole liian hapan, kun vain saan vähän siirappia sekaani." Ja lakki sanoi Paavon päälle: "jos heität minut puroon, niin karkaan minä pois."
Kesän tultua kuuli Paavo ruohon sanovan niityllä: "nyt minä kasvan, että riittää!" Pelto sanoi ojalle: "hyvä oja, annas minulle vettä, kun minulla on niin kova jano!" Metsä sanoi kaskelle: "varo tulta, kärvennäthän tukkani!" Vesi sanoi veneelle: "tekeekö mielesi kiikkua?" Ja suuri avara maa, Paavon maa, meidän maamme, sanoi taivaan auringolle: "rakas aurinko, lue iltasiunauksesi, kun menet maillesi, ja rukoile Jumalaa, että huomenna saisit paistaa oikein lämpimästi ja antaa lihavia laihoja minun rakkaille lapsilleni!"
Paavo oli jo niin tottunut tähän kaikkeen, ett'ei se hänestä enää ollut vähääkään ihmeellistä. Mutta omantunnon puhe häntä ihmetytti. Joka kerran, kuin hän yritti tekemään jotakin pahaa, sanoi omatunto: se on "väärin!" Ja joka ilta, milloin hän oli tottelevainen ja ahkera, nöyrä ja kuuliainen, sanoi omatunto: "se onoikein!" Vaan jos hän milloin yritti valehtelemaan, oli hän pahimmassa pulassa; silloin omatunto itki. Ja milloin muut olivat hänelle olleet hyvät, vaan hän sen sijaan kiittämätön, silloin äänetön ääni hänen sisällänsä myöskin itkeä nyyhkytti. Sitä ei Paavo jaksanut kuulla. Hänen piti olla rehellinen, kiitollinen ja hyvä kaikkia kohtaan, muuten hänellä ei ollut rauhaa siltä ijankaikkiselta ääneltä, joka lakkaamatta varoitti, rankasi tai hyväksyi kaikkia hänen tekojansa.
Paavo mietiskeli, kuulivatkohan muutkin ihmiset sisällänsä sellaista merkillistä ääntä. Hän melkein arvasi joka ihmisellä olevan jotakin samankaltaista, mutta se oli syvällä isän sarkamekon ja äitin villaliivin alla, ett'ei Paavo oikein voinut kuulla niin syvälle. Muistipa hän sentään yhden tapauksen, kun pitkä Penttu viskasi kissan kaivoon ja kumartui katsomaan, miten kissa hukkuu. Silloin sattui Penttu itsekin putoamaan kaivoon ja olisi varmaankin hukkunut, ell'ei Paavo olisi suurella vaivalla laskenut alas raskasta ämpäriä ja pelastanut sekä Penttua että kissaa heidän pahimmasta hädästään. Silloin luuli Paavo kuulevansa Pentun omantunnon sanovan: "muistatko, miten usein olet tehnyt pilkkaa kuuromykkä raukasta ja nyt hän pelasti sinun henkesi!"
Toisen kerran oli Paavo huomaavinaan Liisun omantunnon puhuvan. Liisulla oli kana, jota hän hyvin rakasti, ja Paavo oli asettanut kanakopin viereen suuren, raskaan rotanpyydyksen, koskapa rotat niin usein söivät kanain munia. Eräänä aamuna oli Liisun kana astua riputellut ulos saamaan suuhunsa jotakin hyvää, ja kun Paavo meni katsomaan pyydystänsä, oli sen alla kana kuolleena ja ihan litteänä. No, tietysti Liisu siitä hyvin pahastui ja harmistui; niin hän pahastui, että yritti lyömään Paavoa. Mutta samassa kuuli Paavo Liisun omantunnon sanovan: "mitäpä löisit kunnon pojasta, hänhän vain tahtoi avittaa sinua ja suojella munia rotilta?" Liisu häpesi, halasi Paavoa kaulasta ja lohdutteli sanoen: "älä ole pahoillasi, Paavo; kyllähän minä tiedän, että tahdoit hyödyttää meitä rotanpyydykselläsi."
Paavo kasvoi suureksi pojaksi. Satuttipa silloin Jumala niin, että pappi tuli lukusille Paavon kotikylään ja näki taitamattoman Paavo raukan. Ja koska äskettäin oli kaupunkiin perustettu koulu kuuromykille lapsille, lähetti pappi Paavon kouluun. Siellä sai Paavo oppia lukemaan ja kirjoittamaan, oppia parempaa tietoa taivaan Isästä ja Jumalan Pojasta Vapahtajastamme, kuin hänellä pikku poikana oli, jolloin hän oli niin ymmärtämätön, että luuli 10 pennillä voivansa palkita Jumalaa. Ja sitä paitsi sai Paavo myöskin oppia hyvän käsityön. Hän oli ahkera, tarkka ja taitava, ja pian hänestä tuli niin kätevä puuseppä eli nikkari, ett'ei kukaan koko pitäjässä osannut tehdä niin kauneita tuoleja ja kunnollisia pöytiä kuin Paavo. Kaikki pitivät hänestä, kun hän oli hyvä ja rehellinen mies, aina armelias ja aina totinen. Paavo kyllä tiesi, ketä hänen tuli kiittää siitä, ja hän ylisti Jumalaa, että omatunto on Jumalan ääni ihmissydämmessä.
Kun hänellä oli oma työhuone, arveli hän, ett'eipä hän suinkaan voisi saada parempaa vaimoa kuin Liisu, jos vain Liisu huoli hänestä raukasta, joka oli kuuromykkä. Mutta kas, Liisu ei ollutkaan taipumaton tulemaan hänen vaimoksensa; hän kyllä tunsi Paavon ja tiesi voivansa tosin saada miehen, joka olisi vähemmin vaiti, mutta ei parempaa miestä. Hyvin onnellinen pari heistä tulikin. Heidän lapsensa osasivat kaikki kuulla ja puhua, ja kun heidän vanhempansa ja sisaruksensa usein kävivät heitä tervehtimässä, oli Paavon äitillä tapana sanoa pikku pojalle, kun näki paistettua puuroa pöydällä: "ettekö kuule, kun puuro sanoo lusikalle: älä syö kaikkea, jätä vähän isällekin!" Silloin nauroi Paavo ja merkitsi, niinkuin hänen äitinsä oli ennen muinoin merkinnyt hänelle: "sen puhui puuro hyvin viisaasti!"
Eräänä päivänä tuli köyhä juopporenttu ja pyysi yösijaa työhuoneesen. Se oli Penttu. Paavo otti hänet rengikseen, opetti hänelle käsityötä ja sai viimein ilokseen nähdä Pentusta tulevan kunnon miehen.
No, mitäpä nyt enää olisi kertomista Paavosta? Se, että kun ihminen oikein sydämmestään jotakin rukoilee Jumalalta Jesuksen nimeen, niinkuin Jumalan sana meitä opettaa, niin saa hän aina varmaan uskoa, että Jumala kuulee hänen rukouksensa. Mutta Jumala ei kuule meitä aina, niinkuin itse ajattelemme, vaan antaa sen sijaan jotakin vielä parempaa. Eihän ketään kummastuta, että kuuromykkä poika raukka rukoilee Jumalaa opettamaan häntä puhumaan ja kuulemaan. Ne ovat kaksi suurta Jumalan lahjaa, joista kaikkein, jotka ne ovat saaneet, tulee kiittää ja ylistää Luojaansa. Mutta Jumala antoi sen sijaan Paavolle jotakin, joka oli vielä parempaa kuin kuulo ja puhe:kuulla äänettömyyden puhuvan, joka Paavolla merkitsi samaa kuin alinomaa ja minkään häiritsemättä kuunnella omantunnon ääntä. Kun Paavo sellaisesta Jumalan armosta tuli hyväksi ihmiseksi, oli se hänelle parempi kuin kuulla ja puhua kuinka paljon hyvänsä maailmassa ja tulla rentuksi kuin Penttu.
Mutta jos sinua kummastuttaa, että Paavo, vaikka olikin kuuromykkä, kuuli metsän ja veden ja tähtein ja kaiken muun äänettömän puhuvan, niin tiedä, ett'ei se olekaan mitään harvinaista tai tavatonta, sillä kuulevathan samaa melkein kaikki lapset. Kun sinä leikittelet nukkiesi kanssa tai leikit kivillä vuorella ja kuusenkävyt ovat sinulla lehminä ja puutikut vieraina, niin kuulethan niiden aina puhuvan ja vastaavan. Ikäänkuin ei muka koivu osaisi puhua sinulle kevätiltana tai puola huutaa mäeltä hyvää huomenta! Eihän se ole kummallista ollenkaan.
"Kuka tahtoo nähdä kaappiani? Eikö kukaan huoli katsella koko maailman merkillisintä kapinetta?" huuteli Sipi Ilonen. Ja hän asetti kaappinsa neljän seipään päähän portin eteen. Kaikki, mitä talossa oli ihmisiä, suuret ja pienet, ukot ja ämmät, pojat ja tytöt, juoksivat kumoon toinen toisensa, huutaen: "Sipi Ilonen on tuolla kuvakaappinensa!"
"Huomatkaa jo!" huusi Sipi Ilonen, "nyt alkaa näytäntö!" Ja hän väänsi kampia kaapin sivusta; sen etusivu aukesi, koko joukko kauneita nukkeja astui esiin ja teki kaikenmoisia sukkeloita temppuja. "Lakit pois päästä, pojat! Tässä tulee keisari Napoleon suuren kotkansa, kenraaliensa, sotamarskiensa ja rosvopäällikköjensä keralla. Huomatkaa, miten suuri hän on, kuusi tuumaa pitkä, päätänsä pitempi Espanjan kuningasta ja kuuhun tarttunutta ukkoa. Varokaa, sotamiehet tulevat, pyssyt olkapäällä; pois tieltä, pojat, nyt tulee sota! Trrrm, rummut pärisevät. Näettekö tuota pientä rummuttajaa, joka astuu suorana kuin rautanaula keisarin henkivartiaväen etupäässä, noiden, joilla on karhunnahkalakit päässä? Hänpä vasta näyttää uljaalta. Ja päärummuttaja tuossa, hän puhaltaa kumoon kokonaiset rykmentit; tehkääpäs perästä, jos osaatte!… Hih hei, tuolla englantilaiset purjehtivat laivastollaan tänne päin… jum! jym! kanuunat paukahtelevat…"
"Hyvä Ilonen, antakaahan niiden paukahdella vähän kovemmin", pyyteli vanha Kaisa, päässänsä punainen myssy. "Merkillistä, ett'en minä kuule mitään, vai lienenkö tullut umpikuuroksi."
"Niin, en minäkään kuule mitään", ärähti Laiska-Jaakko, joka oli istuutunut nurmikolle, kun ei ollut tuolia käsillä. "Onhan minulla aika pitkät korvat enkä kuitenkaan kuule mitään."
"Olkaa vaiti!" tiuskasi Sipi Ilonen. "Luuletteko te kuuluvan kanuunain äänen, kun ihmiset surisevat kuin paarmat kaapin ympärillä?"
"Mutta minä en näe mitään", nyyhkytti torpparin pikku Reetta, joka oli vain kelpo vispilän pituinen ja seisoi räätälin Antin takana, jolla oli yllään leveä sarkatakki. "Minä en näe mitään, minä!"
"Pankaa suunne lukkoon!" torui Sipi Ilonen taas. "Minä sanon, että nyt tulevat englantilaiset ja kanuunat paukkuvat; ell'ette sitä kuule, niin ainakin näette kanuunat. Nyt kaalaa pikku Napoleon koko armeijansa kanssa veteen…"
"Eihän tuossa mitään vettä näy", huomautti Kaisa.
"No, ell'ette näe vettä, niin kuulette sen ainakin", sanoi Sipi Ilonen äkeissään. "Huh, miten meri pauhaa ja aallot kohisevat ja laivat varustautuvat taisteluun! Ja nyt keisari Napoleon sieppaa yhden linjalaivan kumpaankin kainaloonsa ja marssii rannalle."
"Enhän minä näe mitään rantaa", virkkoi räätälin Antti.
"Vaiti siellä! Voipihan pikku lapsikin ymmärtää, että ranta on kaapin takana. Tässä tulee turkkilaisia, tattareja, mamelukkeja, melumestareja ja muita ihmissyöjiä. Nyt he sivaltavat pitkät sapelinsa ja ryhtyvät tappelemaan. Niksis! tuossa juuri löi eräs pään poikki toiselta…"
"Mitä?" huusi Kaisu, "rupeavatko he tappamaan toisiansa?"
"Viekää sana nimismiehelle!" virkkoi Laiska-Jaakko ruoho-istuimeltaan, itse edes hievahtamattakaan.
"Minua pelottaa, niin hirveästi pelottaa", parkui pikku Reetta ja alkoi kohti kurkkuaan itkeä.
"Mitä melua tämä on?" ärjäsi Sipi Ilonen. "Sellainenko täällä on järjestys, ett'ei saada toisiaan surmata rauhassa? Huomatkaa, nyt tulee jotain muuta! Tuossa astua sipsuttelee kolme räätäliä pitkin tietä, riidellen, kuka heistä on raskain mies. Heidän jäljestänsä ajaa talonpoika ja saavuttaa heidät. Onko sinulla puntaria, ukko? Ei muuta kuin luotipuntari, hyvät herrat. Ota esille; riittää sekin. Ja talonpoika punnitsee räätälit luotipuntarilla; yksi painaa yhden, toinen kaksi ja kolmas kolme luotia. Niin, tiesihän minä olevani raskain mies, sanoo hän, joka painoi kolme luotia. Ei, malttakaahan, huutaa talonpoika, ottakaa pois taskustanne rauta ja sormustin! Ja raskain räätäli punnitaan uudestaan, mutta silloin hän painaa ainoastaan puoli luotia."
"Se ei ole totta!" väitti räätälin Antti suuren sarkanuttunsa sisältä."Se ei ole totta, sillä nuo ovat vain puukuvia. Räätäli on toki toista.Ettekö ole lukeneet siitä urhollisesta räätälistä, joka löi seitsemänhengettä yhdellä iskulla?"
"Nyt tule kaunista", sanoi Sipi Ilonen. "Tässä tulee Suuri Mogul hovinensa. Hän on niin lihava, että hänellä on neljä vannetta vatsansa ympäri, kaikki puhtaasta kullasta. Hänen jälkeensä tulee rouva Mogul, hänen äitinsä, ja on niin laiha, että hän katketa ripsahtaa kuin oljenkorsi, ja jäljestä kaikki hovilaiset astua sipsuttelevat varpaisillaan, sillä sellainen on tapa siinä hovissa. Nyt alkaa tanssi: Suuri Mogul tarjoaa käsivarttansa prinsessa Sinitaivaalle, pyytäen häntä polskaan. Ei, kiitoksia, sanoo hän, minulle on sattunut puikko jalkaan. Ei siitä lukua, sanoo Mogul. Soittaja soittaa ja he tanssivat. Mutta nyt yht'äkkiä katkeaakin yksi vanne Mogulilta."
"Ei, nyt minä lähden tieheni", sanoi suutarin Leena. "En minä kärsi tuota nähdä, hän aivan halkeaa."
"Ei hätää", lohdutteli Sipi Ilonen. "Tässä tulee kultaseppä palkeineen ja pihtineen; hän liittää vanteen jälleen eheäksi. Nyt koko hovi tanssii fandangoa. Jättiläinen Kamilas pyytää tanssiin prinsessa Kultakutrin ja Knut Soittelija on saanut Rikkaan Arabian sata rouvaa yhden kuhunkin kainaloonsa."
"Mitä hullua?" ihmetteli Kaisu. "Onko hänellä yksi kussakin kainalossa?Mistä hän on saanut niin monta kättä?"
"Hän on tehnyt ne makkarapuikoista", vastasi Sipi Ilonen. "Nyt on kaikki, niinkuin olla pitääkin, mutta ei ole muistettu kutsua kuusta ukkoa, joka on tavallisesti kaikkein paras tanssittaja kaikissa häissä. Niinpä hän yht'äkkiä tuo koko armeijan kuun asukkaita…"
"Onko kuussakin ihmisiä?" kysäsi räätälin Antti ja kumartui kaapin päälle paremmin näkemään.
"Tietysti", sanoi Sipi Ilonen. "Kuussa on aivan samanlaista kuin maan päällä, paitsi että siellä on kuutamo lakkaamatta. Se myöskin on merkillistä, että kuussa kaikki on ylösalaisin tämän maan suhteen. Tuossa näette kuun ukon kaiken väkensä kanssa. He seisovat päälaellaan ja astuvat käsillänsä; tehkääs perästä, pojat!"
"Ei se mikään konsti ole", sanoivat pojat.
"Nyt he tulevat tanssisaliin", jatkoi Sipi Ilonen selittelyään. "Ettekö huomaa, että heillä on päällyssaappaat käsissä ja hatut jaloissa? Neljä kertaa neljä ja neljäkymmentä tuhatta heitä on. Nyt he kääntävät mullin mallin Suuren Mogulin ja koko hänen hovinsa…"
Riks! raks! Siinä makasi kaappi maassa. Sipi Ilonen aivan hurjistui."Kuka uskalsi sysätä minun kaappini kumoon?"
"Räätälin Antti sen teki", vastasi Laiska-Jaakko. "Hän kumartui katsomaan kuun ihmisiä ja hoipertui kaapin päälle…"
"No eihän; kuuluihan se asiaan, pitihän kaikki kääntää ylösalaisin!" ilvehti Kaisa.
"Ottakaa kiinni varas!" kiljui Sipi Ilonen. "Antti, Antti, vanteet ovat pudonneet Suurelta Mogulilta ja hänen äitinsä on katkennut aivan keskeä poikki!"
"Niin, ottakaa hänet kiinni!" kehoitti Laiska-Jaakkokin, ojentautuen vielä pitemmäksi nurmikolle. Mutta Antti oli jo matkan päässä pakosalla.
"Kuulkaas nyt, hyvät ihmiset", sanoi Sipi Ilonen, "oletteko kuulleet puhuttavan luonnon järjestyksestä? Nyt on Antti tehnyt pahan häiriön luonnon järjestykseen. Ymmärrättehän, minun pitää astua kaupunkiin ostamaan korumessinkiä kruunuksi keisari Napoleonille. Tässä on hattuni; pankaa ropo kuun ukolle ja muutamia parsinneuloja mastoiksi Englannin laivastoon! Kas niin, noin sen pitää helisemän! Kiitoksia, hyvät ihmiset! Älkää huoliko positiivin vääntäjistä, se on vain tyhjää vingutusta, joka ei maksa rikkinäistä nappiakaan.Minätulen toistekin,minätulen neljäntoista keisarin kanssa. Jääkää hyvästi, miehet ja vaimot! Jääkää hyvästi, pojat ja tytöt! Minä palaan ensi keskiviikkona."
Sipi Ilonen läksi astumaan kaupunkiin, kaappi seljässä. Mutta sinnepä olikin matkaa runsaasti puoli peninkulmaa, ja ennenkuin hän ehti puolitiehenkään, tuli iltahämärä. Varsin pimeä ei ollut, sillä täyskuu paistoi kirkkaasti puiden ylitse. "Yö on kaunis", ajatteli Sipi Ilonen; "minä käyn makaamaan tähän maantien vierelle." Ja niin hän tekikin, pannen kaapin päänsä alle.
Väsyksissä Sipi Ilonen kyllä oli, mutta maata hän ei kuitenkaan voinut, sillä hänestä tuntui olevan liian korkealta kattoon. "Tämäpä on kummallista", sanoi hän itsekseen, "kun tuo pyöreän palleroinen, juustonaamainen kuu minua noin katselee. Aivanhan minä selvään näen ukon ja akan. Heidänpä pitäisi kiittää minua, että minä niin kauniisti valehtelin heistä yksinkertaiselle kansalle." Kuun ukko ja akka eivät vastanneet. Oli niin hiljaista, hiljaista, hiljaista taivaassa ja maan päällä. Yön suuri lyhty vaelsi äänettömästi pitkin sinitaivaan kantta, himmentäen tähtien loistoa.
Sipi Ilosta harmitti, että kuu alinomaa vain katseli häntä eikä antanut hänen nukkua. "Miksi minua yhä katselet?" kysyi hän.
"Vetelys raukka!" sanoi kuu.
"Mitä? Rupeatko minua vielä hävyttömyyksillä solvaamaan? Enkö minä ole taiteilija? Enkö minä ole rikkain ja mahtavin mies maan päällä? Minun kaappiini mahtuu kaiken maailman ihanuus ja kunnia; armeijat ja laivastot tottelevat minun käskyjäni; kuninkaita ja keisareja minä korotan valtaistuimille ja niiltä jälleen sysään alas aivan mieleni mukaan…"