Viihdy, hurja, kiitäväLapsi, uneen ratkee!Isä käyttää myllyä:Myllyn siivet kätkee!Äiti kuivaa vaatteitaValkeita ja hienoja;Pois niit' et saa heittääEtkä hiekkaan peittää.
Pikku poika kuurassaSulun rantaan laittaa;Älä vettä sekoita,Riemua se haittaa!Älä estä pääskystä,Joka luovaa pesäänsä,Kukkain loistaa anna,Sääksein tanssiks panna!
Säästä purjeet aluksenMerellä, mi pauhaa!Lahden peilityvenenSalli viettää rauhaa!Kalamies, kas, venossaanSoutain pyrkii satamaan:Hänet salli päästä,Perheen suru säästä!
Olet kaunis, uljas niin,Kun sä ilmaa jyskäät:Meri käypi valkoisiin,Honkain latvat ryskää,Kylä syttyy tulehen.Taivas veripunainen…Tok' on tenhoisempiKuiskees hiljaisempi.
Puhdistit jo maailman,Tehty työs on suuri:Päätä unen helmahanMatkas huima juuri!Lampaaks muutu, leijona,Pohjatuuli, liipotaHiljaa perhon laillaKukkaisilla mailla!
Ryskeet, jyskeet unhota,Valkolaineen huiskeet,Punaliekkein leimunta,Tummain honkain kuiskeet!Kampaa tukkas sekava,Kylve illan vihmassa,Puron hopeoissaYnnä ruusustoissa!
Ilman kotka, leijaileVienosti ja tyynyynPaina pilven reunallePääs ja silmäs kyynyyn!Sumu sulla patjanen,Raiti taivaansininen,Peittees — kai sen uskot? —Neuloi iltaruskot.
Siinä aamun koittohonMakaat makeasti;Päivän suloon suukkohonHeräät iloisasti.Perho muuttuu kotkaksi,Lammas jalopeuraksi,Rientää matkustamaanMailmaa puhdistamaan.
Ken siellä? — Se on ylioppilas:Kai kirjeen isältä saan?— Täss' "Oppinut Herra" on päällä ja, kas,Rahakirje se muodoltaan.— No, elää kelpaa taas vähän aikaa;Velalla söin mitä milloin saikaan.Nyt tyydytän matammin,Ja kuolevat karhutkin.Olis kunnon isäni mieli karvas,Jos seikat kaikki hän hiukan arvais.
Ken nyt? — Se äiti on riemuton:Kirjettäkö pojalta?Niin kauan poissa hän ollut onJa niin kovin kaukana.— Nimenne, rouva? — Se on Johanna…— Ei mitään. — Eikö hän mitään anna!— Kas, tässä on "Hanna Heinonen",Se sisältää satamarkkasen.— Hän muistaa äitinsä! lauseheniSen muistatte. Siunattu poikaseni!
Ken taas? — Se hellä on impynen:Tulin kirjettä kuulemaan.— Omistaja? — Ulrika Virtanen.— Ei Virtasta ollenkaan.— Sisällä sen määrä on olla sormus,Lähettäjä räätälin sälli Vormus…— Ei tääll' ole, ei niin nappiakaan!— Voi, kuinka mä sälliä uskoinkaan! —Ja immyt kulmahan kaulahuivinPoskelta kyynelen pyhkii kuiviin.
Ken? — Vahtimestari kanslian:Lainhakemuskirjaa? — On tuo.— Ken taas? — Mies Viljon & Valjakan;— Kakstoista kirjettä, nuo!— Ken siellä? — Herra von Uusi-Muoti:— Pumaatapönttö ja seljaa luoti.— Ken se? — Mies tohtori Tuitterin,Hän saapi postissa murmelin.— No, moista myös tulis postin tuottaa;Ikänsä tohtori saanee vuottaa.
Vaan vihdoin niiavi tyttönenNiin vilpas ja vikkelä:Pakettia eiks ole minullen?Se tulisi äidiltä.— Mitä siinä on? — Kukapas sen tiennee?Kai syötävää siinä jotain lienee.— No, katsotaan, mitä siinä on!…Saat leivoksia ja katkismon.Nyt kukko munille rupeaapi,Sen seikan toimehen posti saapi.
Käy kiinni luukku, ja sisään jääMies vaivattu, puuhaava;Kuin mylläri, vuodesta vuoteen tääMyös laittavi jauhoja.Maailman puuha sen virtaa kiitää,Maailman koukerot kulkee siitä,Hän jauhaa kullat ja kukkaset,Surut, murheet, sormukset, rukkaset.Nyt katsoo koskessa uivaa kaarnaaHän, mailman puuhasta elävä saarna.
Muurahaiskeko oli keskellä metsää vuorella, pitkän satavuotisen hongan juurella, jonka nimi oliSammalparta, ja sen paikan nimi oliKanervala, koska siinä tasangolla kasvoi kaikkialla kanervia. Sammalparta oli sen verran muinaisen Tantaluksen kaltainen, että hänkin oli tuomittu lakkaamatta janoamaan, vaikka hänellä oli vettä silmäinsä edessä, mutta siihen hän ei ulottunut. Sammalparta sai vain katsella aukealle merelle, mutta kuitenkin ainiaan janota kuivalla vuorella, josta sadevesi juoksi niin nopeasti pois, että ainoastaan maanpinnassa olevat juuret ehtivät hiukan kostua. Turhaan ojenteli honka juuriaan kauas vuoren rakoihin; siitä hän tosin sai tukea, seistäksensä, ja kyllä sitäkin tarvittiin myrskyssä; mutta vettä hän sai ainoastaan pienestä sammakkojen ropakosta, joka oli lähellä, mutta sekin oli enimmäkseen kuivana. Sammalparta olisi kuollut janosta, ell'ei iltapilvi olisi välistä antanut hänelle kastemaljaa tai kostea merensumu välistä käärinyt valkoista, märkää lakanaansa hänen ympärilleen, virvoittaen hänen kuihtuvia oksiaan. Muuten hän huoaten katseli ylös pilviin, jotka lensivät niin ylhäältä hänen päällitsensä, tai mereen, joka pauhasi niin syvällä hänen allansa. Nuorena ollessaan oli hän päättänyt kasvaa ylös hamaan taivaasen asti, mutta aina vielä vähän puuttui pituutta, eikä hän viimein enää kasvanut pituudelleen, vaan paksuudelleen. Kuitenkin teki hänen mielensä vieläkin taivaasen; sinne tahtoi hän kaikin mokomin kerran päästä tästä janoisesta maasta.
Sammalparran juurella oli muurahaisten asunto, ja sen nimi oliKekola. Se oli muurahaisten mielestä kaunis nimi; he häpesivät sanoa sitä vainkeoksi, silloinhan heitä olisi muka saatettu luulla kenties miksi raukoiksi. Kekola oli täydellinen tasavalta, jossa jok'ainoa jäsen teki työtä yhteiseksi hyväksi sekä taisteli kuin sankari kaikkia käärmeitä, turilaita ja muita vihollisia vastaan. He olivat ahkeraa ja lainkuuliaista väkeä, nämä muurahaiset, joka oli heille suureksi kunniaksi, mutta he eivät vain käsittäneet, miksi Sammalparta oli niin suuri, kun he itse olivat niin pienet. Pieninkin havuneula, joka putoisi Sammalparrasta, oli heille kokonainen hirsi, ja siitäpä he juuri saivatkin rakennustarpeita Kekolaansa.
Muutamat muurahaiset olivat kiivenneet aivan Sammalparran latvaan asti, ja se oli heille koko päivänmatka. Palattuaan alas luulivat he olleensa jo aivan puolitiessä kuuhun. "Sammalparta pyrkii taivaasen", sanoivat he. "Mitenkä voidaan ollakaan niin suunnattoman suuri ja niin äärettömän tyhmä?"
Sammalparta kuuli, mitä nuo pikku elukat puhua supisivat hänen juurellansa, ja katsoi heitä korkeudestaan. "Kyllä minä pyrinkin taivaasen", sanoi hän. "Täällä maan päällä ei minulla ole muuta kuin tuo kova vuori ja sammumaton jano."
"Kuulepas vain, mitä hän sanoo!" sanoivat muurahaiset toinen toiselleen. "Miksi hän ei tee työtä, niinkuin me, jokapäiväisestä leivästään ja katosta päänsä päällä ja pysy kauniisti täällä maan päällä, johon hänen juurensa kuitenkin ovat kiinni kasvaneet. Kun on suojaa ja ruokaa, ei tarvita taivaan valtakuntaa."
"Mutta kuitenkin on jotakin, joka panee minut haluamaan taivaasen", sanoi Sammalparta. "Sinne päin minä olen pyrkinyt aina pikkuisesta asti."
Muurahaiset nauroivat. "Tunsimme mekin muutamia, jotka halusivat taivaasen", sanoivat he. "Meidän seassamme oli joukko siivekkäitä, ja ne läksivät lentämään sinitaivasta kohti. Ne muka eivät tahtoneet pysyä eikä tehdä työtä tämän maaraukan päällä, vaan läksivät huvimatkalle kohti korkeutta; mutta he kaikki tyyni putosivat mereen siikasien ruoaksi."
Sammalparta kuunteli noiden pikku elukkain puhetta suuren olennon majesteetillisella tyyneydellään eikä katsonut maksavan vaivaa enää vastata heille; hänellä oli kuitenkin omat ajatuksensa vaikk'ei huolinut niitä ilmaista. Muurahaiset yhä puuhasivat ja tekivät työtä, tullakseen toimeen täällä maan päällä, eivätkä halunneet mitään parempaa. Mutta Sammalparta yhä janosi ja tuli joka talven mukaan yhä harmaammaksi, kunnes sen alimmat oksat alkoivat kuivaa ja kuihtua.
Eräänä keskikesän päivänä läksivät lähimmän talon pojat Kanervalaan poimimaan mustikoita. Heidän joukossaan oli pitäjänräätälin poika Agapetus, joka oli käynyt koulua kaupungissa ja oppinut polttamaan paperosseja. "Poimikaa te marjoja, minä sill'aikaa tupakoin!" sanoi Agapetus, heittäytyi pitkäkseen kanervikkoon päiväpaisteesen ja sytytti tupakkansa, että muka näyttäisi oikein miehekkäältä.
Pienet, keveät savupilvet nousivat niin komeasti ylös ilmaan, leviten vaaleansinisiksi renkaiksi. Se näytti kauniilta; yksin muurahaisetkin katsoivat Agapetusta ylhäiseksi herraksi. Hän poltteli polttelemistaan toisten poimiessa marjoja, ja kun paperossi oli loppumaisillaan, heitti hän palavan pääkäleen huolettomasti kankaalle. Mutta silloin olikin hyvin kuiva kesä, tupakasta putosi pieni hehkuva kipuna, ja siitä syttyi ensin sammal, sitte kuiva kanervikko. Lapsista se oli hyvin hauskaa; he ihastuksissaan katsoivat pikku liekin kasvamista ja leimuten hyppelemistä mättäältä toiselle. Tulipa tuuli, joka aina on liekkien leikkikumppani, ja huviksensa puhalteli ja kiihdytteli pienet liekit suureksi tuleksi. Vähässä ajassa oli koko Kanervala tulen ja savun vallassa; kipunat lentelivät, kanervikko ratisi, leppäkertuilta paloi siivet, ja lapset peloissaan läksivät pakoon. Ensimäisenä läksi räätälin Agapetus käpälämäkeen, hän, joka oli pannut alkuun koko onnettomuuden. Hän kompastui ja lankesi nenälleen tuliseen mättääsen ja poltti nenänsä, niin että se tuli sinertäväksi ikipäiviksi; sen hän sai vaivastaan ja sentähden sanottiin häntä Nenäpetukseksi niin kauan kuin eli.
Tasangolta kiertelehtivät liekit kapeana, käärmeen näköisenä kielekkeenä ylös vuoren rinnettä myöten ja saapuivat viimein Kekolaan asti. Siinä puuhasivat ja puhkuivat muurahaiset, kuten tavallisesti, ahkerassa työssään. Muutamat kulkivat takaperin, vetäen kortta jäljestään; toiset suurella vaivalla hinasivat kuollutta heinäsirkkaa, koettaen saada sitä pesälle, mutta kun kaksi oli vetämässä kummallakin puolella, kulki heinäsirkka edestakaisin heidän välillänsä. Silloin tulivat liekit aika vauhdilla … huh, miten se kähähti Kekolassa! ja siihen se pesä loppui kaikkine kekolaisineen ja heidän puuhaamisineen ravinnon saamiseksi tässä maailmassa.
Sammalparta oli nähnyt monta metsänpaloa ennen; ne olivat ainoastaan kärventäneet sammalen ja kanervikon hänen ympäriltänsä, mutta hän itse oli aina säilynyt vahingoittumatta. Sentähden hän olikin nyt ihan rauhallisena. Hän ei itse tiennyt, miten kuiva hän oli ja sitä paitsi kuoreltaan vähän mädännyt; mutta liekit tiesivät sen paremmin, ne kiersivät hänet ylt'ympäri ja kiipesivät kuivia oksia myöten viimein muhkeaan latvaan asti. Siitäkös tuli aika kipunapilvi, tuuli kantoi sen kauas merelle; kaikki salakat olisivat likitienoilla nokeutuneet, ell'eivät ne olisi kiireimmiten jälleen peseytyneet. Kolme päivää paloi Sammalparran puolilaho runko, vaan sittekin oli vasta puoli siitä palanut. Tulipa silloin tuulenpuuska, ja rusaus vain, niin honka makasi pitkällään porossa ja tulenhehkussa.
"Nyt minä olen hukassa, nyt en koskaan pääse taivaasen", ajatteli Sammalparta kuolevana kaatuessaan vuoreltansa ja pudotessaan pitkin rinnettä alas mereen.
"Etpä suinkaan ole hukassa!" sanoi ääni ylhäältä. Se oli punakka iltapilvi, jota honka oli niin usein ikävöiden ja ihastellen katsellut. "Etpä suinkaan ole hukassa", jatkoi pilvi, "sillä nyt minä otan sinun tuhkasi ja vien korkealle ylös valoisaan avaruuteen. Kun sitte taivaan Herra uudistaa maan ja luo uuden paratiisin, pääset sinä seisomaan sen portille elämän puun ja hyvän ja pahan tiedon puun viereen, sinun havuneulasesi loistavat kuin hopea, sinä saat juoda yrttitarhan lähteistä, ei sinun tarvitse enää koskaan olla janoissasi, eikä kuihtua tai kuolla. Eikö kaikkein olentojen Isä, joka kuulee koko luonnon rukoukset, eikö hän olisi kuullut sinun äänetöntä ikävöimistäsi pitkin koko elämääsi?"
"Eikö minun tarvitse seisoa kuivalla vuorella ja turhaan ojennella oksiani taivasta kohden?" kysyi Sammalparta.
"Ei koskaan", vastasi iltapilvi. "Juuresi saavat olla ijäisessä rauhassa ja latvasi ijäisessä valossa; Eedenin palsami tuoksuu sinun kirkastetusta sydämmestäsi. Kun olet etsinyt taivasta, niin sen myöskin olet löytävä, sillä ken etsii, hän löytää."
"Eivätkö muurahaisetkin saa tulla taivaasen?" kysyi Sammalparta, sillä häntä säälitti niiden hukkuminen tuleen.
"Heillä oli oikea kotinsa maan päällä eivätkä he koskaan halunneet parempaa", vastasi iltapilvi. "Heistä on kirjoitettu, että he ovat saaneet palkkansa."
"Päästäkää vuorikin taivaasen!" anoi vielä Sammalparta, mutta ne olivatkin hänen viimeiset sanansa, sillä hän samassa painui kokoon tuhkaksi, ja iltapilvi pukeutui kauneimpaan ja punaisimpaan ilopukuunsa ja vei tuhkan kanssansa ylös siniseen avaruuteen. Sammalparta ei saanut tietää, oliko vuorikin pääsevä taivaasen vai eikö.
Iltapilven pois mentyä tuli kostea yösumu ja kietoi vuoren valkoiseen märkään lakanaansa, niinkuin sillä ennenkin oli tapana tehdä. Mutta nyt ei muurahaisten enää tarvinnut ryömiä korsikattonsa alle eikä Sammalparran virkistää janoisia oksiansa, sillä he kumpikin olivat joutuneet kotiinsa. Ainoastaan vanha, kuiva, sammalpeittoinen vuori, joka nyt seisoi yksin alastomana ja nokisena, tunsi yösumun tippuvan melkein kyynelten tavoin pitkin karkeita sivujansa. Vuori se juuri kertoi minulle tämän Sammalparran ja Kekolan historian; muutenhan sitä tuskin olisikaan kukaan tiennyt. Mutta ei vielä tänäkään päivänä kukaan tiedä, pääseekö vuori taivaasen vai eikö.
Sen veltoks pojaks mainitsen,Ken talvell' arkailee.Ja turkkiin, vaippaan kääriksen,Kun tuuli henkäisee,Ja yskän oitis silloin saa,Kun raitis pohja puhaltaa.
Kivuljas, heikko, semmoinenHän olkoon alallaan.Vaan ken on veltto, hemmoinen,Hän halvaks arvataan.Ja voi, jos pelkur' on hän vaan.Varokoon silloin turkkiaan.
On roihun luona rattoisaa,Kun illat jatkuvatJa tuuli puita tuivertaaJa juoksee jutelmat.Mut kunnon talvipäivänäVapaasen ilmaan riennän mä.
Siell' itse ajan hevostan'Ja kelkkaan' ohjailen.Harjulla hangen korkeimmanMä viihdyn parhaiten,Ja jyrkänteeltä kukkulanSokerimaahan soljahdan.
Ja jäällä kirkkain luistiminKuin tuuli liitelen,Välistä suksin notkuvinHangella kiitelenIloisna, punaposkisna,Kans kumppanien kilvalla.
Laadimme lumilinnoja,Ja sitten taistellaan,Ja voitto taikka kuolema,Mi osaks tulleekaan!Voi kurjaa, joll' ei tarmoa,Ei hälle annet' armoa!
Virkeitä oomme poikia,Pidämme telmettä.Virkeistä nousee pojistaUljaita miehiä.Ja voimaa, kättä jäntevääTarvitsee kyllä maamme tää.
Hyv' äiti, älä hemmoitaSä liioin minua!Mun käten' täytyy karaistaSuojaamaan sinua.Kun vahvuutta saan tahdollen'Niin turvaan sua riemuiten.
Kun erehdyn, sä hyvyyteenOjenna mua vaan:Jumalanpelkoon, nöyryyteenJa työhön uutteraan;Niin, äiti, mua neuvo sä,Ett' öisin miesnä mielevä!
Mä maan ja kansan parastaVaan tahdon harrastaa,Jos kirja, miekka aseenaTai aura olla saa,Tarvitsen kaikkeen vahvuutta,Ja ruumiin, sielun voimia.
On veltto siis se poikanen,Ken talvell' arkailee.Ja turkkiin, vaippaan kääriksen,Kun tuuli henkäisee.Me, pojat, virkeit' olemmeJa uljaiks miehiks aiomme.
Terve sä pienoinen!Tunnetko tähtienJuoksijapoikaa?Tääll' olen jällehen.Toveri rientävä,Nuori ja nälkäisä,Onkosta ruokaaVaan hyvä ystävä?
Kerran ol' isäniPieni kuin minäki,Myös lumisillaTäällä hän teuhaili.Sattuipa puuskahdus,Vaikea vilustus,Siitäpä seurasKylmä ja kohmetus.
Juur' ihan silloin mäKelkalla pienelläMäkeä laskinTaivahan sinessä,Rinne ol' jyrkkä jaKelkkani luistava,Sieltä mä maahanSoljahdin paikalla.
Kun tulin entäen,Maa tämä louhinen,Köyhä ol' aivanPeitossa hankien.Kuitenki lapsosetLeikkivät iloiset,Kosk' ei he huoltaYmmärrä, pienoset.
Niinp' olen minäkinLaps, kuten sinäkin, —Viikkoa vanhaTuskin mä olenkin.Kuinkas mä murheisnaAikojen vammoistaHäiritä voisinLeikkiäs riemuista!
Siis tule leikkimäänViimassa talvi-sään,Hehkuvin poskinHangelle hiihtämään!Ruusujen ihanuus,Honkien vihannuus,Olkohon myötäs,Eik' alakuloisuus!
Jos sua joskuskaanSattuisi viittaamaanÄitisi hellä,Silloin sä muista vaanOnhan sull' oma maa,Hälle sä lempes jaa,Äitiä köyhääTäytyyhän rakastaa!
Ahdingon aikanaAina hän altisnaJakeli sulleLeipänsä palasta.Siis sinä puolestas,Avulla Jumalas,Suo hänell' ainaMit' on sun omanas!
Leipä se ma'ukkain,Ruoka se herkukkain,Puutteessa minkäKotonas nautit vain.Myös puku lämpöisin,Takki se sopivin,Väristen minkäYllesi puetkin.
Kasva kuin honka vaan!Vahvistu ainiaan,Äitiäs köyhääLemmiten suojaamaan,Että hän juurellaisMyrskyissä turvan sais,Lehväsi häntäVaaroissa varjoais!
Niin, hyvä ystäväTänn' alasmäkeäLuokses mä saavuinTähtien kentältä.Kelkalla kiitelenLatuja enkelten,Surusta toivoon,Talvesta kevääsen.
Nyt, sanoi Kevät, ennän,Jo voitin ahdingot,Mä seppelpäisnä lennän,Tuon kermat, karpalot.Pois turkit, muhvit joutaa,Kaikk' kuumaan pakahtuu,On lämmintä ja poutaa…Huh, huhti huhtikuu!
Ei, virkkoi Talvi, kylläMä jälleen ennätän:On tarpeen turkit yllä.Suo anteeks ystävän'!Saat jäätelöä totta,Sä armas herkkusuu!Nyt sopii kelkat ottaa…Huh, huhti huhtikuu!
Vaan Vappu oven takaaVirkahtaa iloisna:Kun olet siivo, vakaa,Saan luokses huomenna.On kylmä Talven rusko,On viekas Kevään suu,Sä älä heitä usko…Huh, huhti huhtikuu!
Jos mä lounaismyrskynä pauhaisin,Asuntoin olis ilmassa vain,Hevon korskuvan seljässä kiitelisin,Syyspilvi mun tanteren ain,Ja mä kulkisin vaanYli vetten ja maan,Sekä oikaisten,Yli ihmisienHälyn, kourani tarmoisen;
Sydän-yöhön mä aamun koitosta niinLäpi Pohjolan liitelisin;Someroon erämaihin kaukaisiinMinä rosvoja hautaisin;Meren aavikotkinMinä piiskaisin,Kunnes saan aluksenJoka ainoisenMeren nielemän ilmoillen.
Minä myös sulattaisin jäät napojen,Elon pois kun ne karkoittaa,Vilvottaisin kuuman mä vyöhykkehen,Joka vehreän kuihduttaa.Ja mä iskisinkinAlas sortajihinTulen turmiokkaan,Joka polttelis vaanSitehet, vapauttaen maan.
Parantaisin haavat mä hurmehiset,Hädän kaiken mä poistaisinSekä pyyhkisin kärsivän kyynelehet,Ruoan köyhälle antaisin;Vale, vilppi se vainKuolis miekallain;Hyveen halveksitunSekä unhotetunNäkis nousevan suojassa mun.
Väsyneenä kun töistäni kääntyisinIsän armahan kartanohon,Hevon siivikkähän minä päästäisinVähäin siskojen hoitelohon,Sekä hiljallehenSua suudellen,Oma äitini, saanHeti uinuamaanUrostöistäni ympäri maan.
Mut sä mun tulikuumalle poskelleniHymyten kätes laskisit taas,Sanoen: rajupäinen mun tuuloseni,Sua vaativi viel' isänmaasiIsä taivahan, maan,Pyhä ainoa vaan,Ei sun eksyä suo,Avun, johdon Hän tuo,Pyhän voiman sun miekkahas luo.
Kahdennentoista Kaarle kuninkaan aikana eli Pohjois-Suomessa köyhä paimenpoika nimeltä Sikku. Oikeastaan hänen nimensä oli Sikstus, mutta eihän se suomalainen kieli taivu kaikenlaisia nimiä lausumaan oikein, vaan muodostaa nimet omalla tavallaan, miten ne vaan tulevat helpommiksi sanoa. Sikku oli niin köyhä, ett'ei hänellä ollut lakkia, paitaa eikä kenkiäkään, mutta siitä hän ei vähintäkään pitänyt lukua. Hän oli aina iloinen ja tyytyväinen ja kun hän Sipuri-vuoren juurella paimensi lehmiä, niin hän lauleli aamusta iltaan, puhalsi tuohiseen torveensa ja kuunteli varsin hyvillään, kun vuori raikui vastaan.
Sikulla oli vanha linkkuveitsi, se oli hänen tavaransa, ja olipa hänellä toverikin nimeltä Kettu; se oli pitkäkuonoinen ja pitkähäntäinen kellertävä koira, uskollinen ja vihaisenpuoleinen. Nämä kaksi olivat yksimieliset myötä- ja vastoinkäymisessä; Kettu ajoi lehmät kokoon, Kettu valvoi, kun Sikku rupesi päivällä levolle, ja Sikku jakoi Ketulle kovan leipänsä, joka oli kummankin yhteinen aamiainen ja päivällinen. Leivän lisäksi sai kumpikin varsin erinomaista liemiruokaa, nimittäin ihan kirkasta ja raitista lähdevettä, ja melkein joka päivä oikein makeata jälkiruokaa: mansikoita, muuramia, mesimarjoja, mustikoita, puoloja, tuomen ja pihlajan marjoja, mikä kesän aika milloinkin sattui olemaan, mutta sellaisista herkuista ei Kettu pitänyt lukua. Sikku eleli mielestään kuin kuninkaan poika metsässä. Mutta kun tuli hyvin sateinen ja kylmä ilma, niin hän iltapäivällä halusi kotiin puuropadan ääreen. Voi kuinka se sentään oli mieluinen se lämmin puuropata, ja siitä hän sai kaapia itselleen kaikki, mitä oli reunoilla, mutta Kettu sai nuolla kauhan ja varastaa kissamirrin maito-osan, joka rikkonaisessa saviastiassa oli vesikorvon vieressä lattialla. Harvoin se sentään päättyi ilman kahakkaa.
Anttilan talon isäntä oli saita, emäntä ahne, mutta mitäpä se Sikkuun kuului? Hänellä oli vapautensa ja hänen tuli vaan vastata siitä, että talon viisitoista lehmää säännöllisesti tulivat illalla kotiin lypsettäväksi. Ja jonkun aikaa kaikki menestyi hyvin; muuta huolta Sikku ei tiennyt koko maailmassa.
Eräänä päivänä hän kiipesi vuoren huipulle, kun Kettu sill'aikaa vartioitsi lehmiä laaksossa. Vuorelta oli lavea, kaunis näköala yli metsien, soiden ja yksinäisten lampien, mutta ihmisasuntoa ei näkynyt ollenkaan. Sikku ei ollut milloinkaan luullut maailmaa niin suureksi. Hänen sydäntänsä rupesi niin kummasti lämmittämään, kun hän näki auringon kimaltelevan järvessä kuusien tummain oksien välitse ja kun pilvet kulkivat yli taivaan kannen, niin toinen välähdys toisensa jälkeen tuli näkyviin, katosi jälleen varjoon ja välähti uudelleen toisessa paikassa. Sikku lauleli ja töryytti väliin tuohitorveensa; sen ääni kaikui niin lystikkäästi vuoristossa, siitä tuli laulu:
Sipurin vuori tutuu, tutuu,Luliluu!Ei maailmass' ole poikaa toistaKen laitumelle vie karjaa moista,Tutuu, tutuu,Luliluu!
Hänen laulaessaan seisattui aavistamatta pieni, koukkuselkäinen akka hänen viereensä vuorella ja sanoi hänelle:
"Kaiken tuon, minkä näet, saat omaksesi, jos rupeat minun pojakseni ja tottelet minua."
"Ohoh", sanoi Sikku ja katseli akkaa, jonka hän tunsi: sehän oli noita-akka Allisten mökistä.
"Anna minulle valkoinen lehmäsi Kimmo", sanoi akka, "ja kun tulet kotiin, niin sano, että susi sen repi."
Sikku tuosta ällistyi ja virkkoi: "en maar, niin tyhmä en ole."
"No syytä sitte itseäsi!" sanoi akka ja samalla hän hyppäsi harakkaa mäkeä pitkin alas.
Kettu alkoi laaksossa haukkua, Sikku juoksi alas ja näki yhden lehmistä vajonneen suohon niin syvälle, ett'ei enää näkynyt muuta kuin sarvet viheriäisestä nevasta. Sikku koki sitä vetää ylös, mutta hänen voimansa ei kestäneet, vaan kun hän oli itsensä reutonut väsyksiin, täytyi hänen mennä kotiin, neljätoista lehmää mukanansa. Kellokas lehmä Mansikki ammui, Kettu ulvoi. Sikku kertoi, miten onnettomuus oli tapahtunut, sai selkäänsä ja lähetettiin toisena päivänä paimeneen ilman evästä.
Nyt hän ei laulanut mitään laulua, vaan istui suruisena ja nälissään vuoren juurelle. Silloin Allisten pitkäpartainen noita-ukko tuli ja sanoi hänelle: "anna minulle musta lehmäsi Mustikki, ja sano, että susi on sen repinyt, niin minä annan sulle kaiken sen maan, kuin voit nähdä Sipurin vuorelta!"
"En, niin tyhmä en ole", vastasi Sikku närkästyneenä.
"No syytä sitte itseäsi!" sanoi ukko ja samalla hän laski kuperkeikkaa pitkin vuorta alas.
Kettu alkoi haukkua, Sikku juoksi katsomaan, ja näki Mustikin kuolleena mäen rinteessä. Se oli syönyt jotakin myrkyllistä ruohoa, eikä sitä enää voitu saada henkiin. Sikku itki, toi tuohisessa tuutissa vähän vettä lähteestä ja kaatoi sen Mustikin päähän, mutta se ei auttanut, hänen täytyi ajaa kotiin vaan kolmetoista lehmää ja kertoa mikä onnettomuus oli tullut. Nyt hänet pantiin kolmeksi päiväksi ilman ruoatta kellariin. Neljäntenä päivänä hänet taas lähetettiin lehmiä paimentamaan; hän sai evästä pussiin, mutta kun hän jo kotiveräjällä oli nälissään ja avasi pussin, oli siinä vaan harmaja kivi.
Sikku meni lehmien kanssa vuoren luo, söi marjoja metsästä ja istui surullisena kannon päähän keskelle karjaa, ett'ei enää mitään onnettomuutta tapahtuisi. Silloin hänen luoksensa tuli Allisten pieni, kaunis noitatyttö, jolla aina oli silmät kierossa, tarjosi hänelle pehmeätä vehnäkakkua, taputti häntä laihalle poskelle ja sanoi: "anna minulle punainen lehmäsi Mansikki, ja sano kotiin tullessasi, että karhu on sen repinyt, niin saat vehnäkakun ja kaiken maan, jonka voit nähdä Sipurin vuorelta!"
Sikku oli niin nälissään, että olisi nielaissut vaikka sammalista tehdyn kakun. Hän katsoi kakkuun ja tuohon pieneen, kauniisen noitatyttöön ja hänen täytyi purra omaa kieltänsä, ett'ei hän heti olisi antanut myöntävää vastausta. Mutta noitatyttö nauroi ja se suuttutti Sikkua. "En", sanoi hän, "niin tyhmä en ole."
"No syytä sitte itseäsi!" sanoi tyttö ja samalla hän lentää lekutti aivan kuin harakka metsään.
Sikku pelkäsi jotakin uutta onnettomuutta ja juoksi Mansikin luo, joka oli aivan hänen lähellänsä, mutta Mansikki oli jo suorana heinikossa, kyykäärme oli kiinni sen turvassa ja vähän ajan kuluttua oli Mansikki kuollut. Mitäpä siitä oli apua, että Sikku tappoi käärmeen. Hänen täytyi mennä kotiin kahdentoista lehmän kanssa ja kertoa tapahtunut onnettomuus.
"Sano nyt, minkä rangaistuksen ansaitset!" sanoi isäntä vihoissansa. "Tahdotko, että sinut korvennan saunan uunissa vai pitääkö minun viskata sinut syvään kaivoon?"
"En minä sille mitään voi", sanoi Sikku itkien. "He ovat kolmasti minulle luvanneet kaiken maan, jonka voisin nähdä Sipurin vuorelta, jos tahtoisin varastaa ja valhetella, mutta sitähän en voi tehdä."
"Vai niin", sanoi isäntä. "Sehän on kaikki minun maatani, joka Sipurin vuorelle näkyy ja minä lupaan sen sinulle, jos sinä ennen ensi täysikuuta tuot yhdeksän kaunista lehmää niiden kolmen, Kimon, Mustikin ja Mansikin sijaan, jotka nyt ovat kuolleina vuoren luona. Mutta mitä minun sulle pitää tekemän? Joku rangaistus sinun tulee saada."
"Sido hänet käsistä ja jaloista Sipurin korkeimmalle vuoren huipulle ja anna hänen saada kylliksensä ravintoa katselemalla maata!" sanoi emäntä, joka ei voinut Sikulle antaa anteeksi sitä, että hänen kauniit lehmänsä olivat joutuneet hukkaan.
Tämä ehdotus miellytti isäntää. Sikku sidottiin käsistä ja jaloista ja jaettiin Sipurin vuoren huipulle, ja kaikille annettiin kielto, ett'ei saanut antaa hänelle ruokaa eikä juomaa. Jäljellä olevat kaksitoista lehmää ajoi toinen paimenpoika laitumelle toisaanne päin kauas Sipurin vuoren seuduilta.
Sikku oli sidottuna ja puolikuolleena nälästä vuorella. Metsä tuoksui, järvet kiilsivät auringon paisteessa kuusien oksain välistä, tuli ilta, tuli yö, yökaste lankesi maahan, laulurastas lauleli, tähdet tuikkivat taivaalla, kuu katseli alas köyhää poikaraukkaa, eikä kukaan maailmassa näyttänyt enää pitävän hänestä lukua.
Mutta ylhäällä metsän, järvien, kasteen, rastaan, kuun ja tähtien yläpuolella oli kuitenkin Yksi, joka näkee kaikki hyljätyt maailmassa, ja hän näki myöskin köyhän Sikku raukan. Jumala lähetti hänelle uskollisen ystävän, ja kukapa se olisi ollut joll'ei Kettu? Kettu sai puuroa kotona talossa, Kettu taisi tapansa mukaan varastaa maitoa kissamirrin rikkinäisestä astiasta vesisaavin vierestä, mutta Kettu juoksi mieluummin nälkäisenä vuorelle, rupesi Sikun sidotuille jaloille ja nuoleskeli hänen sidottuja käsiänsä. Sikku tunsi itsensä tästä niin iloiseksi ja onnelliseksi ja sitte molemmat nukkuivat kuun valossa.
Kahdennentoista Kaarle kuninkaan aikana oli suuri sota etelä-osassa maata. Pohjainen osa maasta ei paljoa tiennyt sodasta, vaan oli rauhassa suurien metsien takana, kun äkkiä meren rannikoille ilmestyi vihollinen sotalaivasto, josta nousi maalle sotajoukkoja, ja nämä rupesivat hävittämään ja ryöstämään maata kaikkialla, mihin vaan tulivat. Sellainen julma vihollisjoukko tuli nyt tällekin seudulle, hävitti ja poltti Anttilan talon, vei pois kaiken karjan ja otti isännän itsensä vangiksi. Kun tämä oli tapahtunut, hajautui vihollisparvi ryöstämään muitakin kyliä ja monta kasakkaa jätettiin vangiksi otettuja vartioimaan sekä paimentamaan ryöstettyä karjaa, kunnes tulisi sopiva tilaisuus viedä se laivoihin.
Aikaisin aamulla Sikku heräsi, kun Kettu puri tuntematonta miestä sääreen. Kaksi villiä partaista miestä oli kiivennyt ylös vuoren huipulle, sieltä katsellakseen mihinkä heidän piti nyt lähtemän. He löysivät pojan sidottuna, säälivät häntä, vaikka olivatkin vihollisia, aukasivat hänen siteensä, antoivat hänelle leipää laukustansa ja veivät hänet mukaansa. Vuoren juurelle he olivat sitoneet hevosensa puihin, toinen nosti pojan hevosensa selkään ja ajoi pois Ketun. Ja sitte lähdettiin matkaan täyttä vauhtia, kunnes ratsastajat lähestyivät suuren järven rantaa.
Tänne oli vihollinen kerännyt paljon saalista ja monta vankia. Mutta kun kasakoilla oli suuri halu saada jatkaa ryöstämistä, niin he jättivät ainoastaan kuusi miestä saalista ja vankeja vartioimaan sillä välin kun toiset ratsastivat eteenpäin. Tuli yö, ja nuo kuusi kasakkaa alkoivat peljätä, että maan asukkaat hyökkäisivät heitä vastaan pimeän aikana. Sen tähden he istuivat venheesen, ottivat Sikun mukaan ja soutivat järven saareen viettämään yötä siellä turvallisemmin; mutta karja jätettiin rannalle syömään ja vangit sidottiin lujasti kiinni puihin samoin kuin kasakkain kuusi hevostakin.
Sikku makasi kasakkain keskellä autiolla saarella. Yö oli pimeä, suuret laineet pauhasivat saaren kivikkorantaa vastaan ja tuuli puhalsi mantereelle päin. Sikku oli valveilla ja kuuli, väsyneiden kasakkain pitkän, tasaisen hengityksen, kun he nukkuivat hänen sivullansa. Heitä oli maalla viisi, mutta kuudes oli venheessä vahtina.
Sikku nousi hiljaa istualle ja kuunteli. Yksi kasakoista puheli unissaan ja hosui ympärilleen käsillään. Sikku rupesi pitkäkseen, mutta ei voinut nukkua. Vähän ajan kuluttua hän taas nousi istualle ja kun kaikki oli hiljaa, niin hän hiipi makaavien kasakkain välitse alas venheesen rannalle. Täällä makasi vartijakin venheessä niin sikeästi, ett'ei hän huomannut, että Sikku hiljaa sysäsi venheen järvelle, istui hajareisin peräkeulalle ja antoi tuulen viedä venheen mannermaan rannalle.
Kasakka makasi yhä vaan. Hän oli ratsastanut monta peninkulmaa, eipä siis ollut kumma, että hän makasi kuin pölkky!
Kun Sikku tunsi, että vene otti kiinni maahan, kiipesi hän hiljaa venheestä, otti taskustansa linkkuveitsensä ja leikkasi vankien siteet. Kasakka makasi.
Vangit tuskin uskoivat pelastustansa. He seurasivat Sikkua ja sitoivat vihollisensa venheessä samalla köydellä, joka äskettäin oli sitonut heidät itsensä. Silloin kasakka heräsi, mutta liian myöhään; hän oli nyt itse vankiensa vankina.
"Lyökää hänet kuoliaaksi! Soutakaamme saareen ja lyökäämme heidät kaikki kuoliaiksi, kun he makaavat!" huusi yksi äsken vapaaksi päässeistä.
"Ei", sanoi Sikku, joka tunsi isäntänsä äänen, "viekäämme ennen heidän saaliinsa ja pelastakaamme itsemme turvallisuuteen!"
"He ovat polttaneet minun taloni ja ryöstäneet kaiken omaisuuteni!" huokasi isäntä.
"He ovat irroittaneet minun siteeni ja antaneet minulle ruokaa!" sanoi Sikku, joka oli äkkiä paisunut koko mieheksi.
Useimmat tuumailivat samoin kuin Sikku. Muutamat ratsastivat tiehensä kasakkain hevosilla, toiset ajoivat karjan piiloon metsiin, jokainen otti mukaansa vihollisen saaliista, minkä jaksoi viedä, ja Sikku otti osansa.
Muutamia päiviä sen jälkeen oli vihollinen taas mennyt laivoihinsa. Ihmiset palasivat takaisin metsistä ja vuorenrotkoista, joihin he hädän aikana olivat paenneet. Monet keräytyivät poltetuista taloistansa kirkolle ja keskustelivat, mitä heidän tuli tehdä. Ja mitä he tekisivät noille kuudelle vangitulle kasakalle, sillä saaressakin olleet kasakat otettiin vangiksi?
"Lyökää heidät kuoliaiksi!" huusivat taas muutamat.
"Ei, antakaa heidät Sikulle!" sanoivat toiset. "Sikku ne vangiksi otti."
Sikku sai nuo kuusi vankia omiksensa, otti heiltä lupauksen, ett'eivät he enää ottaisi osaa sotaan maatamme vastaan ja antoi heidän sitte vapaasti kulkea matkaansa toveriensa luo.
Anttilan isäntä ja emäntä olivat muuttaneet asumaan riiheen, jota vihollinen kiireessään ei ennättänyt polttaa. "Voi", sanoivat he, "jospa meillä nyt olisi kelpo lehmämme!"
Samalla he näkivät pienen paljaspäisen, paljasjalkaisen paidattoman pojan, joka kellertävän koiran avulla ajoi yhdeksän kaunista lehmää mäenrinteestä alas riihelle päin.
"Eikös tuolla ole Sikku ja Kettu?" huudahti isäntä.
"Eikös nuo ole meidän lehmiämme?" parkasi emäntä.
Olivatpa niinkin Sikku ja Kettu, ja Anttilan talon omat lehmät, jotka vihollinen oli ryöstänyt. Kolme olivat kasakat jo ennättäneet teurastaa, yhdeksän oli jäljellä, ja ne oli Sikku pyytänyt osaksensa saaliista.
"Tässä minä tuon teille yhdeksän lehmää!" huusi Sikku ja olisi iloissaan mielellänsä heilutellut lakkiansa, mutta eihän hänellä ollut lakkia.
"Herttainen poika, sinäkö sieltä tulet?" huusivat isäntä ja emäntä hyvillänsä, syleilivät Sikkua ja hyväilivät lehmiä. Kettu oli jo sujahtanut riiheen katsomaan, olisiko sielläkin vesikorvon vieressä Kissamirrin maitoastia lattialla. Kissamirri suhisi ja silloin taas syntyi kahakka talossa.
"Onko sinulla nälkä?" kysyi emäntä Sikulta. Emännällä näet oli paha omatunto.
"Ei, kiitoksia tarjoomastanne", vastasi Sikku. "Eipä vielä ole täysikuukaan."
Isäntä oli hämillänsä ja kaapi pitkän korvansa taustaa. Hän oli ruvennut ajattelemaan Sikusta aivan toisella tavoin ja muisti ajattelemattoman lupauksensa. "Kuuleppas, Sikku", sanoi hän, "olkaamme hyvät ystävät! Mitäpä sinä niin paljolla maalla tekisit, kun olet niin pieni? Palvele minua uskollisesti seitsemän vuotta, niin minä pidän sanani, ja sinä saat kaiken maan, joka näkyy Sipurin vuorelle."
"Olkoon menneeksi", sanoi Sikku.
Sikku palveli uskollisesti seitsemän vuotta Anttilan talossa, kasvoi pitkäksi ja väkeväksi, sai lakin, paidan ja saappaat, otti vaimoksensa talon tyttären, kelpo Kreetan ja sai hänen kanssansa sekä kaiken sen maan, joka Sipurin vuorelle näkyi, että myöskin koko Anttilan uudestaan rakennetun talon. Kettu ja Mirri ovat kumpikin haudatut vuoren juurelle; mutta Allisten noidista ei muuta tiedetä, kuin että siellä nyt on variksen pesä ja ihmiset sanovat, ett'ei variksiin ole luottamista.
End of Project Gutenberg's Lukemisia lapsille 5, by Zacharias Topelius