The Project Gutenberg eBook ofLukemisia lapsille 5This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Lukemisia lapsille 5Author: Zacharias TopeliusRelease date: September 9, 2013 [eBook #43679]Most recently updated: June 19, 2016Language: FinnishCredits: Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUKEMISIA LAPSILLE 5 ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Lukemisia lapsille 5Author: Zacharias TopeliusRelease date: September 9, 2013 [eBook #43679]Most recently updated: June 19, 2016Language: FinnishCredits: Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
Title: Lukemisia lapsille 5
Author: Zacharias Topelius
Author: Zacharias Topelius
Release date: September 9, 2013 [eBook #43679]Most recently updated: June 19, 2016
Language: Finnish
Credits: Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUKEMISIA LAPSILLE 5 ***
Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
Kirj.
Suomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg
Werner Söderström, Porvoo, 1893.
Suojelusenkelin ääni.Höyhensaaret.Rakennusmestari Talvi.Refanut.Alauda cantat.Ilo-Matin lapset.Koulupoikain voittolaulu.Sanomalehdenlatoja kirjasinlaatikkonsa ääressä.Vaivaisukko.Prinsessa Kultakutri.Iltakävely.Mistä saamme joulukuusen?Kuu kirkas.Kevätpäivä Suomenlahdella.Tuulentupa.Pikku haltia.Höyryveneen lämmittäjä.Mustanmeren merimies.Yrjön valtakunnat.Pikku Lassi.Rautatien konduktööri.Niityn sunnuntai-aamu.Vanha herra.Tulitikku.Telegrafisti.Johanna d'Arc.Petter Matin kivi.Muurahainen etsimässä lääkärin apua.Pohjaismyrskyn kehtolaulu.Postiluukulla.Kekola ja SammalpartaVirkeitä poikiaUusi vuosi 1868Huhtikuun viimeinen päiväBerndt Michaelin uniSikku
Muistatko, kuinka kehtosiÄäressä seisoi enkeli?Sua seuraa vielä tänään tuo,Varoittaa, varjelusta suo.
Kuuletko kehoitusta sen:Ain' ollos puhdas, totinen,Rakasta Luojaa, luotuja;Äl' olla häpee lapsena.
Sun laises lapsi ollut onUroskin vahvin, verraton;On viisain ollut pienenä:Voit samoin sinä elpyä.
Vaan suurin ei, ei viisainkaan,Ylistetyinkään päällä maanJumalan valtakuntaan käy,Jos lapsen mielt' ei hällä näy.
Valossa asut ylhäälläElämän riemun lähteillä,Lähteillä urhotöidenkin:Ne sieltä virtaa laaksoihin.
Vaan ijäkkäämpäin alhaallaLaaksossa täytyy taistella,Jalassa pistin, pyrkienToiselle korkeudellen.
Säilytä lapsen-uskos vaanJesuksen kautta Jumalaan;Ei muutoin ole milloinkaanValoa, rauhaa ollenkaan.
Kun sanotaan: ei suurenaSit' uskota kuin lapsena,Niin muista: taivaankin ja maanHukkuissa Sana säilyy vaan.
Vaikk' aivan rikas olisit,Niin nöyrry vain kuin enkelit:He itseään ei ylistä,Vaan Herraa, hoitain ihmistä.
Laps olet köyhä, vähäinen,Viallinen ja puutteinen;On oppimatta sinullaElämän läksy lavea.
Sä heikko, Herran voimakkaanApua ano ainiaan,Valoa, pyhitystä jaHyvyyden tielle neuvoa.
Tee työtä mielin uljahinIloisin, pelkäämättömin,Valona kodin laulellenKuin vapaa, nuori lintunen.
Ole uskollinen ilossaJa suruss'; auta vaivaistaRakastavasti, säälien;Näe vikas, älä veljien.
Kotoas, maatas rakasta;Voimassa, viisaudessa,Hyveissä kasva; iloitenAnn' henkes eestä totuuden!
Laps! Enkelis tää ääni on.Sen koko maamme kuulkohon,Niin kukkii se; sä olet senKeväinen nuori, kaunoinen.
Koivuniemellä elokuussa 1879.
Z. Topelius.
Tuolla ulkona Pohjanlahdessa, melkein Suomen ja Ruotsin keskivälillä on muutamia vehreitä saaria, joita sanotaanHöyhensaariksi. Siellä on niin kaunista. Eipä olisi luullut kaukana aavalla merellä, jossa laineet vyöryvät tuvan korkuisina ja laivat hukkuvat syysöinä, niin, eipä siellä olisi luullut olevan niin raittiita, iloisia, vehreitä saaria tarjoamassa väsyneille purjehtijoille ystävällistä satamaa. Siellä ei ole myrskyä, ei pauhaavia aaltoja eikä yksinäisen kalalokin yksitoikkoista rääkynää kuohuvain maininkien keskellä. Kaikki huokuu siellä niin suloista lepoa. Talvi lepää, aalto makaa, linnut laulavat hiljaa, hyvin hiljaa, ja kullankeltaiselta loistava kuunvalo leikkii tuoksuvilla kukilla ja puiden oksilla, jotka juovat kirkasta kastetta illan viileydessä.
Ah, miten hyvältä ja suloiselta tuntuu siitä, joka pikku ruuhessaan taistelee aaltojen pauhua vastaan, kun viimeinkin saa levähtää niin kauniilla ja iloisella rannalla kuin Höyhensaarien. Mutta sangen moni niitä turhaan etsii, heitä vain laineet ajelevat yöt päivät, eivätkä he koskaan osaa tietä Höyhensaarille. Ja hyvin moni antaisi kultaa ja mitä hyvänsä, jos vain löytäisi ne onnelliset saaret, ja kuitenkin ne heidän edestänsä aina vain vaipuvat syvälle ja yhä syvemmälle mereen.
Sillä nuo Höyhensaaret ovat vähän omituiset ja salaperäiset. Ei ole ainotakaan niin tarkkaa ja taitavaa perämiestä, vaikka hän olisi purjehtinut ympäri koko maailmankin, että hän aina löytäisi Höyhensaaret edes keskellä valoisaa päivääkään, jolloin aurinko paistaa täydeltä terältä ja ihmiset ja eläimet työskentelevät koko voimallaan. Mutta jos hän on hyvin väsyksissä valvonnasta ja kovasta työstä, jos hän hartaasti rukoilee iltasiunauksensa ja sitte asettuu hiljaan ruuheensa sekä antaa virran sitä omin päin kuljetella, niin silloin hän saapuu sinne yhtä varmaan kuin laskisi kompassin ja merikarttojen mukaan. Sillä Höyhensaarille päästään kolmea tutkimatonta väylää myöten, joilla on nimenäTyön kanava, Terveyden raitis ulappajaHyvän omantunnon tyyni satama.
Sattuupa niinkin, että Höyhensaarille päästään ainoastaan viimeinmainittua väylää. Sillä sinne saapuu myöskin monta sairasta ja murheellista, jos heillä on hyvä omatunto. Ja silloin he unhottavat kaikki tuskansa ja nojaavat onnellisina kuin hyvät lapset päätään äitinsä syliin.
Tämä voi kyllä näyttää hyvin kummalliselta, ja sinä ehkä ajattelet, ett'ei noita saaria ole ollenkaan olemassa. Mutta kyllä ne on yhtä varmaan, kuin aurinko joka ilta laskeutuu ja joka aamu nousee paistamaan sekä hyville että pahoille. Kysyhän vaikka keltä hyvältä lapselta, he kyllä tietävät Höyhensaaret. Mahdoton on tarkalleen näyttää, missä paikassa Höyhensaaret ovat, sillä ne ovat samanlaiset, kuin Gotlanti-saaren sanotaan ennen muinoin olleen: ne näet joka aamu silloin, kun kukko laulaa, vaipuvat kaikkine ihanuuksineen meren syvyyteen, ja joka ilta, kun varjot pitenevät ja tähdet alkavat tuikkia taivaalla, nousevat ne meren salaperäiset ihmeet kaikessa kukoistavassa vehreydessään jälleen meren pinnalle. Silloin ne uiskentelevat keveästi kuin untuvat ja höyhenet kirkkaalla meren pinnalla, ja siitä ne luultavasti ovat saaneet nimensäkin, ell'eivät ole saaneet sitä muusta syystä.
Näillä suloisilla saarilla ja keskellä synkintä metsää on raakuista tehty luola, koristettu kaiken maailman komeudella, iltataivaan ihanuudella ja kaikilla meren rikkauksilla. Siellä välkkyvät sinisimmät tähdet, siellä loistavat jaloimmat kivet. Kauneimpia koralliportaita myöten pääsee vaeltaja perlemo-saleihin, joissa kirkkaimmat kultaseinät kuvastuvat hohtavista hopealattioista ja säteilevistä kristallikatoista. Tuhannen tuhansia kalliita helmiä on lukemattomina pikku ikkunoina kultaseinissä, ja säihkyvät timantit riippuvat tulisäteinä katoista. Kaikki kesän rakkaat kukat levittävät näihin saleihin suloisinta tuoksuansa. Hiljainen uupumus ja rauha laskeutuu kaikkien päälle, jotka hengittävät niiden hajua. Mutta väkevimmin kaikista tuoksuu siellä unikkokukka, joka muuten on maan päällä välinpitämätön. Ei se siellä luolassa seiso, niinkuin tuolla ulkona kukkanurmikolla, komeana ja yksinkertaisena, niinkuin se, jolla on kaunis ruumis, vaan tyhmä sielu; ei, vaan siellä leviää sen tummanpunaisesta ja mustansinervästä terästä hieno ja miellyttävä, mutta huumaava höyry, suloisempi kuin makein hunaja, kauas ylt'ympäri Höyhensaarien.
Monta sataa, lukemattomia saleja on siinä kauniissa luolassa. Kaikki ne ovat korkeat ja säihkyvän valoisat, mutta niiden valo ei ole päivän valkoista valoa, vaan se on ennemmin kuin tähden loistoa tai kuutamoa kauniilla järvellä yöllä. Senpätähden kun niihin astutaan häikäsevästä päivänpaisteesta, niin luullaan astuvansa varjojen ja hämärän ihmeelliseen maailmaan. Mutta kohtapa huomataan, miten kaikki esineet levittävät omaa ihmeellistä loistoaan, vaan eivät koskaan häikäse. Ja siinä lempeässä valon hämyssä voidaan hyvästi erottaa kaikki rakkaat kasvojenpiirteet, siellä nähdään ja tunnetaan kaikki rakkaat ja hyvät vanhat ystävät.
Siellä tulee sinulle vastaan paraat ystäväsi, aivan niinkuin olisivat siellä kotonaan; he syleilevät sinua ja toivottavat sinulle sydämmestänsä tervetuloa. Ja vaikkapa he muuten ovatkin kaukana, aivan toisissa maissa, taikka kuolleet ijäisessä rauhassa ja sinä olet ehtinyt jo tuhannesti itkeä heidän ruohottuneilla haudoillansa, niin he kuitenkin täällä Höyhensaarien kauneissa luolissa astuvat vastaasi niin kukoistavina terveydestä ja nuoruudesta, niin iloisina ja onnellisina, kuin suru ja kuolema eivät olisi teitä koskaan erottaneet toisistanne. Sinä otat heitä kädestä, suutelet heidän punakoita poskiansa, ja sinusta tuntuu kaikki olevan aivan entisellään. Silloin leikitte taaskin entisiä leikkejänne. Komean pallosi, jonka sait pikku poikana ja joka ammoin sitte hävisi sinulta kenties minne, sen nyt löydät ja se lentää kuin ennenkin, paremmin kuin mikään muu pallo maailmassa. Ja vanha rakas nukke, jolta ammoin sitte katkesivat sekä kädet että jalat; maalattu puuhevonen, jonka kerran sait joululahjaksi ja joka sitte katkasi kaikki jalkansa; kaunis kuvakirja, jonka pikku sisaresi sinulta repi silloin, kun olit poissa; ja kelkka, se, jossa oli raudat jalasten alla ja joka juoksi edelle kaikista muista kelkoista ja jota surit niin kovin, kun se sinulta varastettiin; kaikki, kaikki ne löydät jälleen, uusina, kauneina, aivan kuin ne ensin saadessasi olivat. Pallossa ei ole ainoatakaan likapilkkua; nukke on eheä ja siisti ensimäisessä uudessa puvussaan; hevosella on kaikki kunnolliset jalat ehyet; kuvakirja on vahingoittumatta, siinä ei ole edes lehtien nurkatkaan käännettynä, eikä kelkalla ole mitään muuta halua kuin päästä luistamaan pitkin mäkeä. Niin, kukapa voisi uskoa sellaista onnea? Mutta kas, niin se on, ja se on hauskaa!
Nyt rupeat leikkimään. Mutta se ei käy aivan niinkuin muissa leikeissä. Leikkikalu häviää käsistäsi, tietämättäsi millä tavalla, ja heti on toinen sen sijassa, sinun ottamattasi, aivan itsestään tullut. Ystäväsi tulevat ja häviävät niin ihmeellisellä tavalla. Ja sinä itse olet milloin missäkin, mutta jos sinulla mielestäsi on hyvin kiire, niin et ehdi ollenkaan liikkeelle etkä pääse paikastasi. Muuten liikut kuin ilmassa. Kun paraillaan leikit vanhassa kodissasi, jossa kaikki on niin tuttua, olet jo samana silmänräpäyksenä ehtinyt lukea läksysi koulussa, etkä tiedä, mitenkä olet sinne joutunutkaan. Ja kun istut veneessäsi järvellä ja pääset yhdellä airojen vedällyksellä monta peninkulmaa, joudut tietämättäsi silmänräpäyksessä korkealle vuorelle. Mutta se ei sinua ollenkaan kummastuta. Koira, joka haukkui sinua eilen, muuttuu yht'äkkiään samaksi koiraksi, joka monta vuotta sitte kävi noutamassa sinun keppisi järvestä. Koulumaisterista on tullut pikku poika, joka ammoin sitte paimenteli lehmiä. Ja sinä itse olet samalla kertaa niin pieni, ett'et itse saa pannuksi kenkiäsi kiinni, mutta kuitenkin niin suuri ja vanha, että sinulla on monta pikku lasta, joille sinun pitää tehdä voileipiä. Ja se kaikki tuntuu sinusta aivan luonnolliselta, sekin, että hevosesi muuttuu puuksi, talosta tulee kissa ja sinun kirjastasi piparkakku. Sinä et edes ajattele, että niinhän sen pitää ollakin. Sinä et sitäkään ihmettelisi, jos kerrassaan kasvaisit seitsemän peninkulmaa pitkäksi ja olisit tuhat vuotta vanha.
On sanomattoman hauskaa ja käsittämättömän kaunista Höyhensaarilla. Mutta vähän matkan päässä ovatOhdakesaaret. Sinne joutuu moni, joka pitää perää vähän viistoon tässä maailmassa, on laiska taikka on hankkinut itselleen pahan omantunnon. Ohdakesaarissa on myöskin luola, jonka suu on samannäköinen kuin Höyhensaarten luolan, ja juuri sentähden moni hairahtuukin. Vaan kyllä se erehdys pian huomataan. Näiden Ohdakesaarten luolaan vie livakka polku pitkin karkeata, kovaa vuorta. Kosteat seinät ovat homeessa ja katosta riippuu hämähäkin verkkoja. Höyhensaarten ruusuvuoteiden sijassa on täällä nokkosia, purojen suloisen lorinan sijassa pauhaavia koskia ja lintujen liverryksen sijassa varisten raakuntaa. Täällä on korkea torni, josta alinomaa ollaan putoamaisillaan, ja syvä hetesuo, josta ei millään tavalla päästä ylös. Kummallisia ja rumia olentoja kuljeksii siellä päälaellaan. Ja pimeässä yössä piirustelee valkoinen enkeli tulihiilellä seiniin tottelemattomain, petollisten, kateellisten ja riitaisten vaeltelijain pahoja töitä.
Ei, mepä emme lähdekään Ohdakesaariin emmekäPainajaisenluo, joka siellä asuu. Me purjehdimme Höyhensaariin, sillä siellä asuu hyvä ystävä. Siellä on vanha, hyvin vanha ukko luolan suulla; niin, hän on niin vanha, että kun Aadam ensi kerran nukkui paratiisin puun alle, seisoi vanhaNukku Mattijo silloin hänen vieressänsä ja levitti hänen päällensä ruusupeitten. Pitkä, valkoinen parta riippuu kunnianarvoisen ukon leuassa; vyöllä on hänellä punainen samettivyö. Hänen pitkä valkoinen nuttunsa, hänen siniset sukkansa ja keltaiset kenkänsä ovat kaikki kudotut pehmoisimmista untuvista. Kun hän ojentaa sinulle kätensä, on se pehmoinen kuin hienoin puuvilla, ja kun hän hiljaa koskee sinun silmäluomiisi, tulevat ne heti niin suloisen raskaiksi. Ei ole mitään niin hyväilevän lempeää kuin hänen äänensä, kun hän lehtien hiljaa suhistessa ja mettisten suristessa laulaen nukuttaa hyviä lapsia, ja niin suloisen lempeät ovat hänen silmänsä, että arimmatkin tytöt mielellään hiipivät hänen syliinsä ja painavat kutripäätänsä hänen ystävälliseen helmaansa.
Oi, niitä kauniita silmiä, jospa tietäisit, miten Jumalan rakkaus ja laupeus niistä loistaa, niin rakastaisit häntä vielä kahta vertaa enemmän. Sillä kun laupias Jumala katsoi ensimäistä paratiisia, lähetti hän hyvän enkelin sulkemaan ihmisten silmiä pimeän yön ajaksi; ja nähtyään maan päällä olevan niin paljo vaivaa ja surua, lähetti Jumala saman hyvän enkelin antamaan ihmisille lepoa ja unhotusta. Ja se hyvä enkeli oli Nukku Matti, kuoleman vanhempi veli; sentähden loistaa hänen kauneista silmistään ijankaikkisuuden syvyyttä. Ja kaikki kansat tuntevat hänet, rakastavat häntä ja antavat hänelle eri nimiä. Mutta enimmin kaikista rakastavat lapset häntä, sillä heitä hän hellimmästi hoitelee. Jo he niinkin pieninä, ett'eivät tunne omaa äitiänsä, tuntevat kuitenkin hänet, ja hän istuu heidän kehtonsa vieressä yöt päivät. Ja kun lapset kasvavat suuremmiksi, ottaa hän heidät syliinsä ja vie kaikki hyvät lapset Höyhensaarille, ja hän tahtoisi niin mielellään viedä sinne myöskin pahat ja tottelemattomat lapset, mutta he eivät tahdo itse. Silloin Nukku Matti itkee, että heille pitää käymän niin pahoin Ohdakesaarilla, ja hän kuuntelee lakkaamatta, eivätkö he ehkä kadu, että hän iloksensa saisi ottaa heidät vastaan ruusuvuoteille.
Koska hän niin suuresti rakastaa lapsia, tekee hän usein heille pikku kepposiakin. Hän se iltasilla kylvää heille silmiin hiekkaa ja maalaa heidän poskillensa Höyhensaarien ruusuja. Hän se narraa poikia virutteleimaan koulussa ja tyttöjä haukottelemaan pianota soittaessaan. Niin, tuleepa hän välistä käskemättä myöskin ylhäisten herrain ja neuvosmiesten istuntoihin tai oppineiden maisterien puheihin tai ylioppilasten kieliopin lukuun, ja heti kaikki ne herrat tuntevat sanomatonta puolipäivä-levon halua. Mummot ovat usein kirkossa pahassa pulassa Nukku Matista. He nyykäyttävät tuon tuostakin päätään ja korvat rupeavat suhisemaan papin saarnatessa. Siinä Nukku Matti tekee hyvin veitikkamaisesti, mutta hän vain koettelee, onko kirkonkäynti oikein sydämmestä vaiko vain tavan vuoksi. Miten hyvä hän muuten on, sen kaikki ne itse paraiten tietävät, jotka kerrankaan ovat käyneet Höyhensaarilla. Hän osaa niin hyvin sijoittaa vieraansa juuri niihin huoneihin, jotka kullekin paraiten sopivat; väsyneen työmiehen panee hän hämärään saliin tähtien valoon ja tanssista väsyneen tytön ruusunkarvaiseen kuutamokammariin. Siellä hän kylvelee valkoisia tuomenkukkia heidän päällensä ja lähettää suloisimmat unensa liihoittelemaan heidän ympärilleen.
Tunnetko sinä unet? No, kukapa niitä ei tuntisi? Niin, mutta on se sentään niin ja näin. Tiedätköhän, että ne ovat yön pikku poikia ja tyttöjä, joille Nukku Matti antaa luvan lentää tähdistä alas iltataivaan kannelle, ja välistä ne karkaavat päivälläkin pilvien lävitse. Ne ovat hyvin hienot olennot, kudotut valosta ja varjosta; sentähden ne voivatkin yht'äkkiä muuttua ja ruveta minkä muotoisiksi hyvänsä. Ne pukeutuvat kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin haamuihin ja matkivat ihmisten elämää, niinkuin peili matkii ihmisen kuvaa. Ne kantavat sinua silmänräpäyksessä satoja peninkulmia ja tuovat yhtä pian sieltä takaisin. Ne lupaavat sinulle kaikkea, mitä mieluisimmin tahdot, ja sinä olet niin äärettömän iloinen: mutta seuraavana silmänräpäyksenä et sitä enää muistakaan. He vain näyttelevät sinulle varjokuvia ja sinä olet olevinasi mukana; he ovat sokkosilla sinun kanssasi, etkä sinä koskaan saa heitä kiinni. Niin, ja välistä he vielä ovat ennustavinaan tuleviakin asioita; jos niin tapahtuu, on hyvä, mutta jos ei tapahdu, ei siitä tarvitse heitä moittia. Unet ovat vain unia.
Ohdakesaarilla asuu vain pahoja unia. Onneton se, ken joutuu niiden käsiin! Ne pudottavat hänet järveen, eikä hän kuitenkaan putoa, vaikka yhä luulee putoavansa. He kuljettelevat häntä pimeätä tietä, jossa tulee rosvo vastaan, taikka ärsyttävät he hänen päällensä vihaisen koiran tai härjän. Rosvo ei tee pahaa, koira ei pure, härkä ei puske, mutta kyllä aivan siltä näyttää. Se on kaikki aivan hullua. Älä mene Ohdakesaarille!
Monta kirjoitusta loistaa Höyhensaarien luolan kultaseinissä, ja ken vain ehtii niitä lukea, hänelle ei koskaan tule puutetta kauneista saduista. Vahinko vain, että niin harvoin on aikaa lukemiseen, sillä nuo palvelevaiset unet tulevat heti pehmeillä pyyhkimillään tomuttamaan seiniä ja kohta ovat kaikki loistavat kirjoitukset pois laistuina.
Minä tunsin ennen muinoin pikku pojan, joka oli joka ilta Nukku Matin luona Höyhensaarilla ja tiesi sen merkillisen taidon, miten unia pyydellään kiinni. Hän oppi ruusupensaan hämähäkiltä kutomaan verkkoa iltaruskosta ja kuutamosta. Verkon hän viritti auringon laskun ja nousun välille ja unet sotkeutuivat siihen. Sillä tavalla pyyteli hän yön veitikkamaiset lapset ja sulki heidät unikonvarsista tehtyihin häkkeihin. Silloin oli hänellä aikaa lukea kultaisia kirjoituksia, ja luettuaan ne kaikki päästi hän unet unikkohäkeistä. Nukku Matti nauroi ja lähetti seuraavana yönä sata viisitoista hullunkurista unta tanssimaan pojan ympärillä. Mutta hänhän jo oli lukenut sadut ja kertoo nyt niitä mielellään kelle hyvänsä. Kaksi niistä on tässäkin kirjassa: "Pikku Lassi" ja "Prinsessa Kultakutri". Kyllä niitä on paljo muitakin.
Nyt kunkin kuullaan kertovanJo rautasilloista, sokkeloista,Vaan talven työ sepä vast' on toista.Hän miesten mies ihan varmahan.Niin ei muut mestarit tehdä saata,Kuin kaikkialle hän pitkin maataJärville siltoja siteleeJa lumitorneja laittelee.Ja katusulkuja, muurit lisää,On kelkkamäkien kanta-isä.Kaljuiksi hän kadut silottaa,Hän silkkihattuhun metsän saaJa kaikki hienoksi kiillottaa.Myös tietää kyllä sen kukin meistä,Ett' oivan huolen hän pitää teistä.Rämettä Suomessa ei, ei suotaNiin pohjatonta ja pehmeää,Ett'ei hän saa lasisiltaan tuotaJa tietä sen yli sileää.Niin on se kuin teräs-rautatie,Sen kiskot kestävät, pitkä rata,Kaks kertaakin peninkulmaa sata,Se kauas sun napamaille vie.Maan päällä moitita ei rantarataa,On sillä kulkea iloisata:Kas, metsä juoksee! Kas, lahti kaartaa!Kas, höyryhepo — se reki on —Höyryttä kulkevi kuutamonValossa tuulena vettä, saarta!Se hanskaa Pohjolan eloa:Ei rettelöidä, ei jankata,Kun rautatien, jota Talvi laittaa,Saa valtiopäivittä, valtiaitta,Ei miljooneja sen teko maksa,Köyhinkin kulkea sillä jaksaa,Sen konduktööri on poikanen,Hän junaa johtavi riemuiten.
Rakennusmestari Talvi, mitäSä joskus juonia viitsit pitää.Kun lammikkoon sinä loiskahdat,Ties lumiloskalla tahrajat?Miks toisinaan sinä juonittelet,Kun lumivyöryjä vieritteletJa raesatehin sokaisetSun siltas oivat ja kaunoiset?Työs paremmin koe, Talvi, johtaa!Ja kiltti ollos sä meitä kohtaan,Suo tietäs turvassa matkata,Ett'emme uimahan uppoa!Suo lunta hienoa, puhdasta,Sä reen ja kelkkamme luistaa anna,Suo teräsluistimet jalkaan panna,Yön tähtikynttiläin loistaa suo,Suo, että kuutamo kultaa luo,Hopeajärvellä jään suo hohtaa,Suo lasten mäessä kelkkaa johtaaJa, kädet kontassa, leipoaSokerikakkunen Suomesta!
Toivo-laiva oli satamansiltaan kiinnitettynä: poikajoukko oli saanut luvan mennä kiipeilemään sen nuoriin. Muutamat uskalsivat nousta aina suureen märssykoriin asti, kaksi pääsi vieläkin ylemmäksi, pieneen märssykoriin, ja yhdellä oli hyvä halu kerran eläessään koettaa, miltähän tuntuisi pramraaka-pirulla ratsastaminen. Oli sunnuntai-ilta. Nuora-Matti istui ankkurinketjuilla etukannella ja hän oli juuri lukenut virsikirjaansa, vaan pani sen nyt viereensä ja rupesi katselemaan poikia. Nuora-Matti oli vanha pikinuttu, oikea ahvettunut merimies, joka oli koetellut kaikkia tuulia ja purjehtinut kaikenlaisilla vesillä ja merillä aina siitä asti, kun jaksoi nostaa airon. Iloinen ja leikillinen mies hän oli, tämä Nuora-Matti-vanhus; hän osasi kertoa monta hupaista seikkailua ja pani aina omiansa lisäksi, niin että kyllä riitti, mutta sepä se juuri onkin monen mielestä kaikkein parasta. Pojat rakastivat Nuora-Mattia, hän se vasta oli aika mies ja osasi kertoa historioita paremmin kuin kukaan muu, vaikka kyllä välistä melkein kuin kurillansa.
Nuora-Matti pani pois virsikirjan, vilkasi märssyyn päin ja huusi: "hoi, pojat, siellä köysissä!"
"Hoi!" vastasivat pojat, jotka olivat nousseet ylimmäksi.
"Luota sinä käsiisi äläkä jalkoihisi, sinä siellä latvassa, muuten tulla tuiskahdat alas kuin variksen poika!" neuvoi Nuora-Matti.
"Ihan niin!" huusi ylimmäksi ehtinyt huimapää, liihentäytyen yhä ulommaksi pramraa'alle.
Nuora-Matti mutisi jotakin koiranpennuista, jotka tahtovat olla kissanpoikia, eikä ollut enää niinä miehinäänkään, että muka huomaisi koko poikajoukkoa, mutta piti kuitenkin hyvin varansa ja vilkasi vähäväliä sinne päin, koska hän kerran oli vahtina laivan kannella. Pianpa pojat väsyivätkin kiipeilemiseen. Eräs märssypoika pyyhki hikeä otsastaan ja arveli Toivoa aika suureksi laivaksi, jonka raa'annokkaan kiipeäminen ei suinkaan ollut mitätön urhotyö.
"No niin", sanoi Nuora-Matti välinpitämättömästi, "onhan tuo vähän likempänä kuuta. Kyllä Toivo on suuri, mutta olisittepas nähneet Refanutin!"
"Mikä se on, se Refanut?" kysyivät pojat, "Kerros meille, Matti!"
"No, senhän toki tietää joka kokkipoikakin, joka on veneellä vienyt puuastioita Köpenhaminaan. Eihän teistä kukaan liene niin tietämätön."
Mutta pojista ei ollut kukaan kuullut puhuttavan mitään sellaista kaikissa luonnon kolmessa valtakunnassa; Matin piti kaikin mokomin kertoa.
Nuora-Matti laittoi poskeensa aivan uuden mällin, siveli partaansa, katsoa tirkisti veitikkamaisesti poikia ja alkoi:
"Onko teistä kukaan käynyt Torniossa?"
"Ei", vastasivat pojat.
"No, samapa se. Tornio on kaupunki niin etäällä tuolla pohjoisessa päin, että kun siellä lasketaan rysä, niin voidaan saada siihen aurinkokin menemään juhannuksen aikaan. Siellä saadaan niin suuria lohia, että niillä on silmät kuin täyskuu. Vielä pohjoisempana on korkea vuori Aavasaksa, jonne ihmisiä matkustelee satojen peninkulmain päästä asettamaan kellojansa auringon mukaan juuri kello 12 yöllä ja kirjoittelemaan harakanvarpaita vuoreen."
"Vai niin", sanoivat pojat.
"Torniossa asui monta vuotta sitte rikas kauppias, herra Petter. Hän oli niin rikas, niin suunnattoman rikas, että hänellä oli kaksikymmentä laivaa merellä, ja kun kuningas tuli Tornioon katsomaan keskikesäisen yön aurinkoa, teetti herra Petter lasiseinäisen kammarin jokeen, että kuningas näkisi lohien uiskentelemisen.
"Mutta eihän se ihminen koskaan saa kylliksensä; niinpä herra Petterkin, jolla jo oli niin paljo rikkautta, mietiskeli, että hänen pitäisi päästä vielä toista vertaa rikkaammaksi. Hän oli päättänyt vuorata koko Aavasaksa-vuoren kullalla, koska se kerran oli niin merkillinen, ja sitte tulisi koko maailman kuuluksi, että sen on herra Petter tehnyt. Sentähden hän haetti Lapista kuuluisan velhon ja kysyi häneltä, mitenkä hän lyhyessä ajassa saisi niin paljon kultaa, kuin tarvitsisi. Velho mietti asiaa seitsemän vuotta, kysellen neuvoa kaikilta Lapinmaan muilta velhoilta, ja vastasi viimein:
"'Rakennuta Refanut!'
"'Mikä se on?' kysyi herra Petter, sillä hän ei ollut yhtään viisaampi teitä, sylttynokat, vaikka oli niin rikas.
"'Niin', sanoi velho, 'Refanut on velholaiva, jonka vertaista ei ole koko maailmassa. Siihen mahtuu enempi tavaraa kuin sataan muuhun laivaan, ja vähemmässä kuin kolmessa vuodessa saa se kokoon enemmän kultaa kuin Lapissa on kiviä.'
"Ohoh!" sanoivat pojat.
"Niin, aivan niin sanoi herra Petterkin. Ohoh! sanoi hän. Mistä ihmeestä minä saisin rakennustarpeita ja rakennusmestareja semmoisen laivan tekoon?"
"'Kyllä minä siitä pidän huolen', sanoi velho. 'Minä rakennan kaikki valmiiksi, enkä tahdo sinulta muuta kuin tyttäresi neiti Päivänpaisteen vaimokseni.'
"Herra Petter mietti asiaa vähän, sillä velho oli sata vuotta vanha eikä neiti Päivänpaiste vielä kahtakymmentäkään täyttänyt. Mutta kun hän ajatteli Aavasaksaa kultapuvussa, niin jopa se ihanne voitti, hän suostui velhon kauppaan ja pani vain ehdoksi, että häät oli pidettävä vasta sitte, kun Refanut ehti palata ensi matkaltaan.
"Nyt alkoi velho rakentaa. Kuusamon tunturilla kaukana pohjoisessa on honkia, jotka eivät ole paljon nuoremmat vedenpaisumista. Sinne lähetettiin kaikki Lapin velhot hakkaamaan ja vetämään; karhut valjastettiin rekien eteen ja ne vetivät rakennustarpeet meren rantaan. Siihen tehtiin veistämö, niin suuri ja korkea kuin vuorenselkä, ja siinä rakennettiin Refanut. Kun se viimein laskettiin vesille, kuohahti meri yli rantojensa, merenpohja halkesi, hyökylaine nousi aina Oulunjärveen saakka ja kivitti kaikki Keminjoen kosket.
"Kun Refanut sitte seisoi vesillä, oli sen perä Torniossa, vaan etukeulan lippu häilyi Vaasan kohdalla ja keulan kärki lakasi eräässä käännöksessä kumoon kaikki Hämeen metsät. Kolme mastoa siinä oli, mutta niiden kumpikin väli oli niin pitkä, että varikselta kului koko päivä lentäessä maston latvasta toiseen. Ja niin pitkät ne mastot olivat, että kun pieni laivapoika lähetettiin sitomaan kiinni märssypurjetta, hän oli vanha harmaapää ukko tullessaan sieltä alas. Laivaväeksi valittiin 10,000 reipasta merimiestä, ja kun joka mies söi puoli kappaa herneitä ja vadillisen puuroa päivässä, niin siitä voi kuka hyvänsä sormillaan laskea, miten paljo herneitä ja puuroa siinä tarvittiin vuoden varaksi."
Pojat nauroivat ja alkoivat lukea sormillaan.
"Joka väkipyörässä oli ruokapaikka ja joka märssyssä seurahuone. Ankkuriketjuista ei puhettakaan; joka rengasta nostamaan tarvittiin kaksitoista miestä. Nuorat olivat paksummat kuin minä…"
"No, jopa olivat paksut!" sanoivat pojat.
"Ja partuunit … no niin, pahin oli, että kun laivaa tahdottiin kääntää ja purjeita sovittaa tuulen mukaan, täytyi ratsumiehen ajaa lennättää kolme viikkoa täyttä laukkaa ensin pitkin laivaa, sitte poikki edestakaisin ja huutaa täyttä kurkkua, että oli aivan läkähtyä: 'hei pojat! käännetään!'"
"Sitte siellä on täytynyt olla kestkievarejakin välillä!" virkkoi muuan poika.
"Sanopas muuta! Miksikä siellä ei olisi ollut kestkievareja! Mutta eipä ollut helppo löytää taitavaa kapteenia niin suurelle laivalle; kaikissa kirkoissa kuulutettiin, että ken ei 18 peninkulman päästä nähnyt, mitä Tornion raastuvan tornikello näytti ja ken ei puhetorvellaan voinut kovemmin huutaa, kuin 10 kosken pauhu, hänen ei huolinut vaivata itseään kapteeniksi pyrkimällä. Tulipa sittekin hakijoita sekä idästä että lännestä, jättiläisiä, joilla oli silmät kuin sarvikuonolla, ja mestarilukkareja, jotka voivat huutaa kovemmin kuin koko kirkkoväki, mutta ei kukaan heistä voinut suorittaa vaadittua koetusta. Viimein tuli Naantalista pikku mies, kuusi korttelia pitkä, taikka taisi olla sentään kaksi tuumaa seitsemättä korttelia, en muista niin tarkkaan…"
"No, kolme tuumaa!" oikasivat pojat.
"Olkoon menneeksi, kuusi ja puoli korttelia pitkä, paljaspää, vääräjalka ja niin edespäin. Se mies nousi Limingan kirkon rappusille, joka on 18 peninkulman päässä Torniosta etelään päin, ja katsoi kohti pohjoista. 'Malttakaas vähän', sanoi mies, 'en näe oikein hyvin; 12 peninkulman päässä täältä lentää juuri minun ja tornikellon välillä 68 hanhea, 31 valkoista ja 37 harmaata. Nyt ne jo ovat poissa; kello on 21 minuuttia 14 sekuntia vailla 10, mutta onpa se huolimaton maistraatti, joka ei lakasuta pois hämähäkin verkkoja kellontaululta. Siinä surisee 2 ampiaista, 11 kärpästä ja 39 lukkia, niistä 14 pitkä- ja 25 lyhytsääristä.' Heti lähetettiin mies ratsastamaan Tornioon ottamaan selkoa, miten oli, ja kaikki muu huomattiin olleen oikein, paitsi että pitkäsäärisiä lukkeja olikin 15, mutta 15:nen jalat olivat olleet tuntiviisarin peitossa. Pikku mies vietiin sitte Ämmäkoskelle Kajaanin linnan luo, josta hän huusi Ouluun, pyytäen itselleen suurinta lohta, kuin siellä saatiin Turkan padosta. Hänen huutaessaan järisivät rannat; kaikki ihmiset niissä 120 koskiveneessä, jotka paraikaa laskivat alempia koskia, kääntyivät katsomaan sinne päin ja sanoivat toinen toiselleen: 'käyköhän ukkonen Lapissa?'"
"Niinpä Naantalin pikku mies otettiin Refanutin kapteeniksi ja hänelle luvattiin korvollinen hopeaa kuukaudessa palkaksi, jokahan oli pikku asia, hän kun lupasi tuoda korvolliset kultaa sijaan. Päätettiin lähettää laiva Polynesiaan viemään tervalastia, lohta ja mesimarja-hilloa sekä tuomaan kultahietaa ja paljon harvinaisia maustimia.
"Refanut levitti purjeensa. Olipa siinä narinaa, pauketta ja purjeiden lepajamista. Tuulen vauhti tuli estetyksi, liput pieksivät pilviä, meren asujamet, delfiinistä ja lohesta aina kiiskiin ja rautakalaan asti, luulivat vuoren pudonneen veteen ja kauhuissaan pakenivat meriruohometsiinsä. Herra Petter ja velho seisoivat rannalla, hieroen käsiään ilosta ja tyytyväisyydestä; toinen ajatteli Aavasaksaa kultapuvussa, toinen neiti Päivänpaistetta. Mutta neiti Päivänpaiste itki mustikkasilmänsä punaisiksi kuin vaapukka, tuon velhon tähden. Hän tiesi velhon loitsineen laivan, niin ett'ei ilma, tuli eikä vesi voinut tehdä sille mitään vahinkoa. Sentähden se oli aivan varmaan palaava aikanansa, ja silloin piti hänen raukan tuleman velhon vaimoksi.
"Niin, se velho oli viekas ja taitava kaikissa vehkeissä; hän luuli olevansa aivan varmassa turvassa, kun ei ilma, tuli eikä vesi voinut mitään Refanutille. Mutta hän oli unhottanut neljännen aineen, maan. Vaikka velho olikin viekas ja viisas, ei hän ollut koskaan purjehtinut merellä, ja mitäpä siitä viisaudesta maalla, kun ei koskaan ole maistettu suolaista vettä. Eikö niin, pojat, hä? Eikö ole tyhmää olla sellainen maamoukka?"
"Hyvin tyhmää", myönsivät pojat.
"No niin, velho ajatteli: tämä laiva purjehtii vesillä, se voisi joutua myrskyn, tulen tai aaltojen vaaraan, mutta eihän se toki koskaan voi lähteä maalle kulkemaan. Niin typerästi ne maamoukat ajattelevat. Jos se velho olisi minulta kysynyt, niin olisin minä sanonut hänelle: Hyvä velho — sillä pitää olla hyvin kohtelias velhoille — hyvä loitsumestari, taikka mikä lienetkin, niin minä olisin hänelle sanonut, tuo on kaikki vain tyhmää lorua. Loitsi ennemmin laiva särkymättömäksi kareihin, kiviin ja hietasärkkiin, sillä aina toki kunnon merimies selviää loitsimattakin ilman, tulen ja veden käsistä. Mutta koska hän ei kysynyt minulta eikä keltään järkevältä mieheltä neuvoa, niin kävikin, niinkuin kävi."
"No, kuinkas sitte kävi?" kysyivät pojat, ja Nuora-Matti laitteli uutta mälliä.
"Oli siinä vastuksia alusta asti. Hyvä pohjatuuli puhalteli; peräkannen väki näki Tornion naisten huiskuttavan nenäliinojansa, ja keula kynteli jo Merenkurkkua. Mutta siinä olikin matalaa vettä, Refanutin köli raapi pohjaa. Heti käski kapteeni heittämään mereen laivan painolastia; sananlennättäjä ratsasti täyttä laukkaa ympäri laivankantta, ja niin paljo multaa ja kiviä heitettiin ulos, että siitä syntyi suuri, kaunis saaristo, jota vielä nytkin sanotaan Mikonsaariksi. Oletteko käyneet siellä?"
"Milloinka me siellä olisimme käyneet, Matti!"
"Samapa se."
"Ja kun silloin kiireessä heitettiin myöskin satatuhatta maarainhillo-purtiloa mereen mullan kanssa, niin vielä tänäkin päivänä kasvaa kaikkein kauneimpia maaramia eli mesimarjoja juuri Mikonsaarilla."
"Ohoh!" sanoivat pojat.
"Refanut pääsi töin tuskin läpi Merenkurkusta, ja sitte oli syvempää vettä Itämeressä. Kävipä siinä vahva maininki kovan myrskyn perästä. Kokki oli juuri keitinkojussa hämmentelemässä puuropataa, kun suunnattoman suuri laine vyöryi kannen yli, kulettaen hollantilaista prikiä, joka sattui häilähtämään juuri keskelle pataa. 'Kas', tiuskasi kokki, 'noita tyhmiä ahvenanmaalaisia, kun rakentelevat rannoilla herneenpaloista veneitä ja heittelevät niitä tänne turmelemaan meidän puuroamme!'
"Jopa olisi pitänyt kääntää purjehtimaan ulos Itämerestä Juutinrauman ja Kattegatin kautta. Sananlennättäjä ratsasti täyttä laukkaa, huutaen: 'peräsin tyynen puolelle!' Olipa siinä kiirettä! Ennenkuin sananlennättäjä ehti viistopurjeen luo, olivat märssypurjeet jo valmiiksi käännetyt, ja kun tuuli kiihtyi, oltiin vähällä purjehtia suoraa päätä Köpenhaminan päälle. Onnistui se kuitenkin niin hyvin, että ainoastaan isoraaka katkasi pari kirkontornia sivu mennessä; laiva kääntyi ja laski vasempaan vastahankaan suoraa päätä Juutinraumaan. Kun keula oli jo raumassa ja perä vielä kaukana Itämeressä, huusi kapteeni iloissaan 'hurraa!' ja samoin huusi koko laivaväki, mutta juuri heidän huutaessaan tarttuikin laiva kiinni ja seisattui niin lujaan, kuin olisi ollut kiinni kiilattu. Eikä se ollutkaan kumma, sillä kun tarkemmin katsottiin, olikin Refanut leveämpi kuin koko Juntinrauma ja seisoi nyt lujasti kiinni Juutinmaan ja Skoonen välillä niinkuin porsas, joka on ajanut päänsä kahden laudan väliin eikä saa sitä enää irti."
"Olipas se!" sanoivat pojat.
"Niin, siinä se Refanut seisoi. Kovasta sysäyksestä olivat kapteeni ja kaikki laivamiehet pudonneet istualleen. Siihen se hurraan huuto äkisti loppui. Sen sijaan alkoivat kaikki heti puuhata laivaa irti. Tuuli ja aallot työnsivät takaperin, mutta Refanut vain seisoi paikoillaan Skoonen ja Juutinmaan välillä. Kapteeni ja miehet tekivät turhaan työtä uuvuksiin asti kolme päivää ja yötä ja yhtä turhaan heittivät mereen 500,000 tervatynnyriä, 300,000 lohitynnyriä ja 200,000 hillopurtiloa. Viimein he päättivät mennä maalle nukahtamaan ja päästyään kerran maalle päättivät, ett'eivät enää astu jalkaansa koko laivaan.
"Kuusi viikkoa seisoi Refanut vankina, sekä ruotsalaiset että tanskalaiset soutelivat katsomassa kummitusta. Kun laivassa vieläkin oli suuret joukot maarainhilloa puurona, oli kaikilla Tanskan torppareilla pitkät ajat marjahilloa lettujensa kanssa syödä, milloin he muuten paistoivat niitä. Mutta kuuden viikon kuluttua alkoi tulla pahoja valituksia Tanskan kuninkaalle. 'Herra kuningas', sanoivat valittajat, 'auta meitä saamaan pois tuo hirmuinen Refanut! Sehän pitää kiinni koko salmen, niin ett'ei yhtään laivaa pääse ulos eikä sisään. Kattegatissa on 700 laivaa Itämereen tulemassa ja Itämeressä odottelee 600 laivaa matkalla ulos. Ruotsissa, Suomessa, Venäjällä ja Pohjois-Saksassa on suuri kahvin ja suolan puute, ja jos kansa jää ilman suolaa ja kahvia, nousee se kapinaan, niin että kohta saamme odottaa suurta ja hirmuista sotaa.'
"Kuningas vastasi: 'Odottakaamme vähän; tuuli ja aallot kyllä hajottavat laivan.' Mutta tuuli ja aallot tiesivät tehtävänsä; velhomestarihan oli ne sitonut loitsuillaan, niin ett'eivät ne voineet millään tavalla vahingoittaa Refanuttia. Uusia valituksia tuli joka taholta: 'Herra kuningas, Refanut sulkee koko Itämeren. Monta suurta jokea laskee siihen, ja kun liika vesi ei juokse pois, syntyy hirmuisia vedenpaisumisia, niin että maat ja kansat hukkuvat, kaupungit häviävät ja kokonaiset valtakunnat ovat kukistumaisillaan.'
"Kuningas aikoi vielä odottaa, mutta hän oli vahva nuuskamies, ja kun hän eräänä päivänä yritti panemaan nuuskaa, olikin hänen nuuskarasiansa tyhjänä. 'Hankkikaas minulle vähä länsi-indialaista nuuskaani!' sanoi kuningas. 'Mahdotonta, herra kuningas', vastasi yli-hovimestari; 'Kattegatissa on seitsemän nuuskalaivaa odottamassa, mutta eivät pääse tulemaan; Refanut on tukkinut koko salmen.'
"Silloin Tanskan kuningas pahastui. 'Tuokaa tänne kymmenen linjalaivaa ja kaksikymmentä fregattia! Asettukoot riviin, pitkät sivut salmea kohti, ja lauaiskoot kanuunansa Refanuttiin!'
"Niin tehtiinkin. Kaikki kanuunat oli lauaistava yht'aikaa, ja sentähden varustautuivat kaikki kuulemaan hirvittävää pamausta ja pistivät puuvillaa korviinsa. 'Yks'!' sanoi kuningas. 'Yks', kaks', kolme!' mutta ei ainoakaan kanuuna lauennut.
"'Mitä tämä on?' sanoi kuningas, seisoen Helsingörin linnan tornissa komentamassa. 'Ettekö kuulleet komentoa? Pitäkää nyt varanne: yks', kaks', kolme!'
"Ei hisaustakaan. Olisi voinut kuulla itikankin hyminän.
"'Mitä nyt?' tiuskasi kuningas suuttuen. 'Ladatkaa uudestaan … yks', kaks', kolme!'
"Ei sittekään! Hiukset nousivat ihmeestä pystyyn tanskalaisten upseerien palmikoissa. 'Totta lienee vika ruudissa!' sanoivat kaikki yhdestä suusta.
"'Kyllä se ruuti palaa', vastasi yli-sytytysmestari. 'Vika on siinä, että kanuunat ovat ruostuneet pitkänä rauhan aikana. Pannaanpas koko vuori ruutia Refanuttiin ja ammutaan se kummitus nuuskaksi!'
"'Jos se kävisi vain hyvin!' sanoi kuningas. 'Saattaahan tuota koettaa.'
"Heti koottiin kaikki ruuti puolesta Europasta ja kannettiin korkeaksi mustaksi vuoreksi keskelle Refanutin pohjaa. Sitte kuulutettiin, että kaikkein ihmisten piti mennä pois kuuden peninkulman päähän, ett'eivät lentäisi ruudin voimasta ilmaan. Tuotiin sitte eräs päävoro, jonka piti seuraavana päivänä astuman hirsipuuhun, ja luvattiin armahtaa hänet, jos hän ottaisi sytyttääkseen ruudin seitsemän syltä pitkällä rikkilangalla. Jok'ainoa odotteli nyt meren halkeavan suunnattomasta paukauksesta. Päävoro sytytti langan ja hyppäsi mereen uimaan maalle; kiikarilla katsoen nähtiin rikkilangan palavan ja palamistaan palavan aina ruutiin asti ja…"
"No?" kysyivät pojat.
"No, ei siinä kuulunut niin mitään. Rikki sammui keskellä ruutivuorta."
"Todellako?"
"Niin ruutivuori oli samanlainen kuin kanuunatkin. Mutta se päävoro se vasta iloinen oli. Kuningas aivan muuttui suuttumuksesta vehreäksi, kutsui luoksensa yli-sytytysmestarin ja kysyi, miksi hän oli myönyt kruunulle syttymätöntä ruutia. Yli-sytytysmestari raukka vakuutti partansa kautta, että ruuti oli parasta lajia, jonka hän heti lupasi todistaa. Sitä varten hän kannatti ruutivuoren maalle, kaaloi polviaan myöten siinä mustassa keossa ja pisti koetteeksi palavan tulitikun ruutiin. Pumm! heti välähti kirkas leimaus ruutivuoresta, ilmaa täräytti hirvittävä paukaus, suunnaton savupilvi levisi yli koko Tanskanmaan; jo luultiin koko maan halkeavan. Yli-sytytysmestarista ei sen jälkeen enää löytynyt edes pikku perunan kokoista muruakaan.
"Silloin astui kuninkaan luo vanha merimies…"
"Se olit varmaankin sinä, Matti!" huusivat pojat.
"Enpä juuri sano, että se minä olin, vaan hän oli vain järkevä merimies, vasempi korva vähän lumpeuksissa äskeisestä paukauksesta. Hän sanoi kuninkaalle: 'Mitä maksaa turhaan meluta? Johan tuon osaa lapsikin ymmärtää, että Refanut on loitsittu tulta, ilmaa ja vettä vastaan. Koetettakoon ennemmin, eikö siihen rauta pystyisi. Hakattakoon se hirviö palasiksi ja tehtäköön sen puista voittamaton sotalaivasto. Minun luullakseni saisi kymmenen tuhatta kirvesmiestä sen työn valmiiksi tulevaan kevääsen asti.'
"'Mutta sill'aikaa syttyy kapina Itämeren tulvimisesta', arveli sotaministeri.
"'Ja sill'aikaa me hukumme Itämeren vedestä', sanoi amiraali.
"'Ja sill'aikaa odottelee seitsemän nuuskalaivaa turhaanKattegatissa', huomautti yli-hovimestari.
"'Ei, ei se käy päinsä, se sotii vastoin valtakunnan menestystä', virkkoi kuningas huolissaan. 'Menkäämme ensin levolle, niin asiat selviävät.'
"No niin, sitte nukuttiin. Mutta ihmisten nukkuessa tapahtui jotakin merkillistä. Pienoinen madon veitikka, tuommoinen matelevainen, jota ei kukaan tuntenut, nousi meren vaahdosta ja nakersi koko suuren Refanutin rikki yhdessä yössä. Laajalti oli meren pinta täynnä puujauhoja, kun madon hampaat pienentelivät laivaa. Kun kuningas ja hänen kansansa aamulla heräsivät, oli suuresta laivan hirviöstä jäljellä ainoastaan kappale kokin kojua, ja siitä rakennettiin kolmimastoinen laiva. Salmi aukesi, suola ja kahvi pääsivät vapaasti kulkemaan, vedentulva juoksi pois, ja kaikki kansa oli tyytyväinen. Mutta mikä ilo siitä tuli, kun kuningas taas sai pistää aika panoksen nuuskaa nenäänsä; sitä on mahdoton kunnollisesti kuvailla. Kaupunki valaistiin ilotulilla, kaikissa nuuskapuodeissa häilyi lippuja, ja kaikki hoviherrat olivat päivän kunniaksi nuuskanruskeissa puvuissa.
"Vaan herra Petter ja velho odottelivat odottamistaankin edes pientäkään tietoa Refanutista ja lohduttelivat mieltänsä sillä, että oli pitkä matka Polynesiaan. Eräänä yönä näki herra Petter unta, että Aavasaksa oli juuresta huippuun asti kultapuvussa, ja kutsutti heti seuraavana aamuna luoksensa velhon. 'Sellaisen unen minä näin eikä se voi merkitä muuta kuin että Refanut tänään tuo kotiin kultahieta-lastin. Kutsu koko kaupunki kokoon, sinä loitsumestari; nyt pidetään ylpeät häät.'
"Velho kutsui häihin koko kaupungin, vieläpä lisäksi kaikki Lapin velhotkin, ja eräs seitsensilmäinen velho lähetettiin tornin huippuun antamaan merkkiä, kun Refanut alkoi näkyä kaukaa Itämereltä. Neiti Päivänpaiste itki siniset silmänsä punaisiksi kuin myrskyä ennustava auringonlasku.
"Kaikki oli valmiina, velho antoi tornista merkin, ja kaikki kiiruhtivat satamasillalle lippuineen ja seppeleineen, niin että hurraa-huudot jo näyttivät tärisevän heillä hammasten välissä. Mutta Refanutin sijasta tulikin huononpäiväinen pieni ruuhi, purjeena niinimatto, ja siinä istui nälästä nääntyvä mies kelvottomassa repalepuvussa. Hän oli Refanutin kapteeni, joka yksin tuli kertomaan laivan kohtaloa.
"Niin, mitäpä siihen osasi. Useimmat tuumivat sen jo ammoin arvanneensa, läksivät seppeleineen ja lippuineen kotiin ja nielivät pois kaikki ilmoille pyrkivät hurraa-huutonsa. Velho muuttui kasvoiltaan sinipunervaksi ja halkesi siihen paikkaan. Herra Petter köyhtyi niin, että sai kulkea ruodulla talosta taloon, mutta Aavasaksa kultautui ilman hänettäkin joka kesä juhannusauringon säteistä. Neiti Päivänpaisteen silmät tietysti kirkastuivat; hän joutui naimisiin pormestari Kuutamolle, he elivät hyvin ja ottivat herra Petterin ruodulta luokseen.
"Monta, monta vuotta siitä on kulunut, mutta ei nytkään vielä kukaan vanha merimies purjehdi Tornion ja Juutinrauman väliä, kertomatta kokipojille Refanutista. Vielä nytkin sattuu välistä Merenkurkussa ja Itämerellä nousemaan sumua ja utua, jotka näyttävät hyvin omituisilta aamuhämärässä. Silloin ovat merimiehet näkevinään sumussa suunnattoman laivan, jonka mastot tapailevat pilviä ja purjeet taivaankorkuisina häilyvät tuulessa. Vanhat laivamiehet painavat hattuansa syvemmälle päähän, kääntävät suussaan tupakkamälliä ja sanovat toinen toiselleen: 'se on Refanut; pienennetäänpäs keulapurjetta ja suurta purjetta; vähän päästä tulee myrsky!' Sillä, pojat, kunnon merimies ei arkaile; hän pelkää Jumalaa, mutta pienennettyään purjeet nauraa hän velholle vasten silmiä. Jos te näette merellä Refanutin, niin ei siinä maksa vaivaa panna jalusnuoria kiinni, vaan katsokaa kummitusta rohkeasti vasten naamaa, sillein se haihtuu kuin sumu ja utu, ja vähän päästä on kirkas ilma aivan edessänne."
"Onko tuo kaikki totta, Matti?" kysyi eräs pieni poika viattomasti.
"No, en minä huoli sitä vannoa", vastasi Matti. "Mutta kyllä se on yhtä totta kuin moni muukin merimies-juttu, kun vanha merimies kertoo kymmeniselle nuoremmalle, jotka tyynenä iltana katsella ammottelevat kuutamoa. Kuunnelkaa te vain, kyllä minä kerron."
Niin, herra maisteri, naurullista:Kun istuin — onko se mahdollista?Keväällä, kartiini suojanain,Ja päivä paistoi latinahain,Niin — mitä luulla? —Sain lintuin kuullaTuhansin laulavan sulosuulla,Ja parvi tääNäin visertää:Alauda cantat! Alauda cantat!
Mua päästäkää ulos! Puiston puollaAlauda cantat on irti tuolla,Kirjaimet sääskinä kirmajaa,Nyt osaa luontokin latinaa.Voi, leivot ratki,Nuo mokomatki,Hävyttä läksyni kaiken matkii!Alati vainSoi korvissain:Alauda cantat! Alauda cantat!
Katolta varpunen visertääpi:Nyt kevään leivoset herättääpi!Alauda cantat, ne sanat soi,Taivaalta, maasta ne kuulla voi.Kun aamu loistaa,Yön varjot poistaaLaaksoista, kentiltä, — silloin noistaTaas ennättääKorviini tää:Alauda cantat! Alauda cantat!
Nyt herää unesta metsät tuoreet,Nyt valon virrassa kylpee vuoret,Soi järvi, tanssivi puronen,Säteilee saarikin lemuten,Ja pisarinaKuin kukkasinaTippuilee lauluja suloisina,Ja rintanenOn riemuinen!Alauda cantat! Alauda cantat!
Oli kerran soittaja, joka aina soitteli iloisia lauluja, ja koska hänen nimensä oli Matti, rupesivat ihmiset sanomaan häntä Ilo-Matiksi. Hän soitteli niin, että tikutkin tanssivat, kaikissa häissä ja tanssiaisissa Alkulan kylässä, ja kun kaikki iloitsivat, ei kuitenkaan ollut ketään iloisempaa kuin Matti. Hänellä oli viulu, omaa tekoa ja nimeltäVinkura. Se olikin muhkea viulu Alkulan väen mielestä, ja Ilo-Matti osasi liritellä Vinkurallansa kuin lintu, mutta kielet hän toki häpeän vuoksi osti kaupungista, ja aina hänellä oli kaksi kvinttiä ja hartsipalanen taskussa, sillä kun ilo oli korkeimmillaan, sattui kvinttikieli useinkin katkeamaan Raks! kuului vain, ja silloin piti panna Vinkuraan uusi kieli. Mutta saatuaan paikoilleen uuden kielen veteli Ilo-Matti joustansa niin sukkelaan, että tuskin sormia näkyi ja muilla oli kyllin kyllä tekemistä tahdin polkemisessa.
Ilo-Matilla oli vaimokin, aivan yhtä iloinen kuin hän itse. He elivät kuin heinäsirkat pelkästä soitosta ja auringonpaisteesta, kulkivat häistä häihin ja olivat kaikkialla tervetulleet, sillä Matin soinnuttaessa Vinkuraansa puki Riitta morsiamen. Molemmat he olivat nuoret ja katselivat elämää iloiselta puolen. Heillä oli pieni tupa aivan likellä hautausmaata, mutta harvoinpa he siellä oleskelivat ja harvoin heitä tavattiin niillä tienoillakaan. Heistä oli hauskinta oleskella vain häissä, ja kun kaikki oli, niinkuin pitikin olla, ja Matti rupesi soittamaan, oli Riitta aina ensimäinen tanssissa morsiamen jälkeen; olihan morsiamen pukeminen tärkeä ja kunniallinen toimi.
"Kyllähän sinä voisit mullata perunat, niin kasvavat paremmin", sanoi Riitta kerran, kun ei ollut häitä ainakaan seitsemää peninkulmaa lähempänä, eikä siis Ilo-Matilla ollut mitään tekemistä.
"Minäkö tarttuisin lapioon!" sanoi Matti. "Eihän toki, silloin sormet kangistuisivat makkarapuikoiksi, ja mitäs Vinkura siitä sanoisi?"
Seuraavalla viikolla oli häät Nokin talossa, ja Matin piti siellä soittaa häämarssi. Mutta kun hän, Vinkura kainalossa, saapui Nokkiin, tuli hänelle veräjällä vastaan ruumissaatto, sillä Nokissa olikin kaksi taloa, ja toisessa niistä oli häät, toisessa hautajaiset. Matti ei suosinut hautajaisia, sillä niissä ei kukaan huolinut Vinkurasta, ja se suututti häntä, että kukaan saattoi surra silloin, kun hän itse oli iloinen. Niinpä hän nyt harmissaan teki jotakin, joka ei ollut ollenkaan soveliasta. Hän asettui seisomaan veräjän pieleen ja alkoi soittaa häämarssiansa ruumissaaton kulkiessa ohitse. Ja kun saattoväki pyysi häntä olemaan vaiti, soitti hän vain sitä kiivaammin ja seurasi saattoa vielä vähän matkaa tiellekin, soittaen marssin jälkeen iloista polskaa.
Se nyt oli hyvin pahoin tehty, mutta saipa hän siitä kärsiäkin. Sillä kun hän sitte yritti soittamaan häissä, tuntuivat sormet niin kummallisen kankeilta, ja siitä päivästä asti tuli hänelle leini vasempaan käteen, jota hän niin välttämattömästi olisi tarvinnut kielien näpyttämiseen. Matti kulki kaikkien viisasten ämmäin luona kautta koko kylän, ja meni viimein lääkärinkin luo, mutta sormet vain yhä kangistuivat, että tulivat aivan samanlaisiksi kuin makkarapuikot, ja silloin tietysti tuli Matin soitosta loppu ja loppu kaikista marsseista ja polskista. Vinkura ripustettiin naulaan kuin vanha nutun hylky, mutta kyllä Vinkura yhä oli iloinen ja terve, Matillehan se vain leini olikin tullut vasemman käden sormiin, niin että hän ei enää tiennyt, mitä hänen piti tehdä.
"Kyllä minä tiedän", sanoi Riitta, joka ei koskaan ollut neuvoton. "Rupea haudankaivajaksi Niilo Kalma ukon jälkeen, joka haudattiin viime sunnuntaina."
Ilo-Matti irvisti pahasti tuosta ehdotuksesta, sillä eipä ole koskaan nähty ketään haudankaivajaa iloisena, mutta yhdenhän se piti ensinnä olla, ja Ilo-Matti rupesi ensimäiseksi iloiseksi haudankaivajaksi. Oikea käsi oli vielä terve, ja hyvin se hautojen kaivaminen kävikin, vaikka ei Vinkuran soittaminen. Siispä Ilo-Matista tuli haudan kaivaja monelle niistäkin, joille hän ennen oli soittanut häämarssia, ja ihmisten mielestä se oli aivan oikein, koskapahan elämäkin on jaettuna tasan häiden ja hautajaisten kesken. Alussa oli Ilo-Matti kyllä mieluisemmin soittanut häissä, mutta kun hän kerran ehti vähän tottua, niin oli hänen mielestään toinen yhtä hyvä työ kuin toinenkin, niin että hän nyt yhtä hartaasti veisasi virsiä, kuin ennen soitteli polskia. Eikä Riittakaan enää ollut sama kuin ennen; hän alkoi tanssin sijaan tehdä työtä ja iloisten laulujen sijaan lukea Jumalan sanaa. Voipihan hautakin olla opettaja.
Matilla ja Riitalla oli kaksi lasta, joilla oli molemmilla vanhempainsa nimet. Pikku Riitta oli seitsemän ja pikku Matti viiden vuoden ijässä. Molemmat olivat hyvin hyvät lapset, muuten aivan erilaiset, sillä Riitta oli valkoverinen ja iloinen, niinkuin hänen vanhempansakin, vaan Matilla oli tumma tukka, suuret, melkein mustat silmät, jotka välistä näyttivät niin ihmeellisen syviltä, sekä hiljaisempi ja vakavampi luonne kuin hänen iloisella ja vallattomalla sisarellaan.
Koska nyt lasten koti oli aivan hautausmaan vieressä ja isä usein oli työssä siellä haudoissa, olivat siis lapsetkin kasvaneet aivan kuoleman vieressä. Oli niin hiljaista ja rauhallista tuuheapuisella hautausmaalla, jossa oli niin monta ristiä ja kultakirjoituksista hautakiveä. Lapset aina mieluisimmin leikittelivät siellä hautojen välissä eikä heille ollenkaan johtunut mieleen, että siellä oli surullisempaa kuin metsässä tai kylässä. Tosin he näkivät paljon hautajaisia ja kyyneliä, he kuulivat usein papin vakavia sanoja ja lukkarin virsiä, mutta silloin he kiipesivät hautakivelle paremmin näkemään, ja se heistä oli yhtä hauskaa kuin mikä hyvänsä muukin. Usein pitivät he itsekin leikillään hautajaisia, heillä oli oma hautausmaansa eräässä kiviaidan nurkassa, ja siihen he hautasivat kuolleita lintuja, hiiriä, perhosia ja kukkia taikka kuolleiden puutteessa myöskin kiviä ja puupalasia. Pikku Matti kaivoi haudat ja pikku Riitta vaatetti vainajan; sitte oli Matti pappina ja Riitta saattoväkenä. Se oli hyvin hauskaa heistä; vieläpä he pystyttivät jonkun tikun ristiksikin haudalle taikka panivat ylhäisten vainajain haudalle kiven, ihan niinkuin on tapana tässä maailmassa.
Tulipa eräänä päivänä uusi pappi hautausmaalle ja nähtyään lasten leikittelevän kysyi heidän nimiänsä. Tyttö vastasi: Riitta, ja poika: Matti. "No niin", virkkoi pappi, "niin ihmiskieli lausuu teidän nimenne, mutta enkelien kastekirjaan on kirjoitettunaVitajaMors."
"Miksi niin?" kysyi Ilo-Matti, "eihän almanakassa ole sellaisia nimiä."
"Vitamerkitsee elämää jaMorskuolemaa", vastasi pappi. "Tuo hyvä tyttö on Elämä ja tuo hiljainen poika Kuolema. Nyt he leikkivät elämän lyhyttä leikkiä vehreillä haudoilla."
Sitä ei Ilo-Matti ymmärtänyt, vielä vähemmin hänen lapsensa. Mutta jonkun ajan kuluttua kääntyikin lasten äiti, Ilo-Matin vaimo Riitta, kipeäksi, ja kaksi viikkoa maattuaan sairaana tuli hän aivan hiljaiseksi, ei enää puhunut eikä avannut silmiänsäkään. Lapset olivat yksin kotona, sillä isä oli edellisenä iltana lähtenyt lääkäriä tapaamaan eikä palannut siltä matkalta ennenkuin aamusilla. Lasten piti vuorotellen valvoa koko yö, oli isä sanonut, mutta se heistä, joka oli valvomassa, sattuikin nukkumaan, ja joka nukkui ensin, hän nukkui yhä edelleen heräämättä. Aamusilla palasi Ilo-Matti, tuoden lääkkeitä apteekista, ja lapset kertoivat äitin makaavan niin ihmeellisen hiljaa, että hän nyt varmaankin paranee.
Ilo-Matti ei tullut vähääkään iloiseksi niistä sanoista; hän heittäytyi vaimonsa vuoteelle ja alkoi itkeä. Lapset peljästyivät ja kysyivät, mitä hän itki.
"Äiti on kuollut!" sanoi Ilo-Matti ja sanat olivat vähällä tarttua kurkkuun.
Hetkisen seisoivat lapset hämmästyksissään vaiti, sillä he olivat hyvin rakastaneet äitiänsä, ja koska isä itki, rupesivat hekin itkemään. Mutta vaikka he olivat niin usein nähneet kuolleita haudattavan, eivät he siltä ollenkaan ymmärtäneet, mitä kuoleminen merkitsi. "Haudataanko äiti?" kysyivät he.
"Haudataan", vastasi isä, "vaan paljon mieluisemmin minä kaivaisin oman hautani."
"Saammeko mekin tulla saattoväkeen?" kysyivät lapset vielä.
"Saatte ja te kaksi saatte astua juuri vainajan jäljestä", vastasi isä huoaten.
Sepä oli jotakin erinomaista, ajattelivat lapset. He tiesivät, mitä niin suuri kunnia merkitsi, ja he enemmän ajattelivatkin sitä kuin surua äitistänsä. Sitte todella tapahtuikin niin, että se suuri kunnia tuli heille. Äiti haudattiin, lapset astuivat ensinnä saattojoukossa ja itkivät välistä, milloin muutkin, mutta olivat välillä aina iloiset ja katselivat papin pitkää nuttua sekä ajattelivat saavansa haudalta palattua kotona rinkilän. "Kas, tuossa se Ilo-Matti astuu molempine lapsineen", sanoivat ihmiset.
Ilo-Matti pystytti haudalle ristin, suri jonkun ajan ja nai uudestaan. Niinpä tuli häät siihen, jossa ennen oli ollut hautajaiset, Vinkura otettiin esille seinältä ja Ilo-Matti koetti soittaa entistä häämarssiansa. Huonosti se kävi, sillä sormet olivat kankeat, mutta ihmiset ihmettelivät, että haudankaivajasta oli jälleen tullut Ilo-Matti, ja sanoivat lapsille: "tanssikaapas nyt, kun saatte uuden äitin!"
Lapset katsoivat uutta äitiään, ja hän antoi heille piparkakkuja. He olisivat niin mielellään iloinneet, mutta eivät voineet; heidän sydämmessään oli jotakin, joka veti heitä häätalosta hautausmaalle. Oli kaunis kesäilta, juuri vuotta myöhemmin, kuin olivat haudanneet oman äitinsä, ja nyt he istuutuivat ristin juurelle hänen haudallensa. Vinkuran ääni kuului yhdessä hääväen iloisen hälinän kanssa, mutta se ei tuntunut hyvältä lasten korviin; he kääntyivät pois päin ja kuuntelivat ennemmin lintujen laulua pitkistä puista. Kukat tuoksuivat ylt'ympärillä; kaikki oli niin hiljaista, ja lasten silmät kyynelöityivät.
"Minä lähden kotiin äitin luo", sanoi Riitta. "Mutta hän on niin syvällä maassa; miten pääsemme sinne?"
"Me kaivamme tästä ristin juurelta, niin pääsemme sinne", sanoi Matti.
Siellä oli lapio ja lapset alkoivat kaivaa, mutta väsyivät pian ja kävivät pahoillansa istumaan kuopan laidalle. "Ei, ei tästä tule mitään", sanoi Riitta, "liian syvä se on meille."
Nuori pappi seisoi katselemassa lapsia, sama pappi, joka oli kerran ennen sanonut heitä Elämäksi ja Kuolemaksi. Hän sanoi lapsille: "Miksi te etsitte elävää kuolleiden seasta?"
Riitta sanoi: "Äiti on kuollut."
Pappi sanoi: "Ettekö ole kuulleet, että ken uskoo Jumalan poikaan, hän elää, ehkä onkin kuollut? Teidän äitinne uskoi, ja katsokaa, hän elää!"
"Minä lähden kotiin äitin luo", sanoi poika.
"Minä lähden myös", virkkoi tyttökin.
"No, tulkaa minun kanssani", sanoi nuori pappi, "niin minä neuvon teille tien Jumalan valtakuntaan, ja sieltä me löydämme hänet."
"Onko sinne pitkä matka?" kysyi poika.
"Onko se syvällä maassa?" kysyi tyttö.
"Jumalan valtakunta on aina lähellä niitä, jotka sitä oikein etsivät", vastasi pappi. "Se on kaikkialla, kun Jumalakin on joka paikassa."
Lapset eivät häntä ymmärtäneet. He kyllä uskoivat äitinsä olevan Jumalan valtakunnassa, mutta silloinhan Jumalan valtakunnan piti olla haudassa, jossa heidän äitinsäkin oli. He kävivät hautausmaalla istumaan eräälle hautakivelle.
Kukat yhä tuoksuivat, linnut lauloivat, ja Ilo-Matti soitteli Vinkuraansa tuolla tuvassa. Nuori pappi mietti, mitenkä hän osaisi selittää Jumalan valtakuntaa lapsille. Ne olivat niin pienet ja tietämättömät; eiväthän he ymmärtäneet niin mitään.
Hetkisen kuluttua sanoi poika: "Minä muistan äitin."
"Niin", sanoi tyttö, "minä näin viime yönä unta hänestä. Hän sanoi minulle: minä olen aina teidän luonanne."
Nytpä nuori pappikin tiesi, miten hänen piti selittää Jumalan valtakuntaa. Hän sanoi lapsille: "No, jos teidän äitinne on aina teidän luonanne, niin eläähän hän eikä ole kuolleena haudassa."
Lapset kyllä tahtoivat mielellään uskoa tuon kaiken, mutta se tuntui heistä niin kummalliselta. Olivathan he itse nähneet, miten heidän äitinsä oli peitetty maan sisään ja astuneet saattojoukossa aivan hänen jäljestänsä.
"Meneehän aurinkokin joka ilta piiloon pimeään pilveen", sanoi opettaja.
"Silloin aurinko makaa", virkkoi poika.
"Niin, mutta joka aamu herää se jälleen", sanoi tyttö.
"Teidän äitinne makaa myöskin."
Sitä alkoivat lapset jo ymmärtää. He puhelivat, että heidän äitinsä oli mennyt yhdeksi yöksi maan sisään makaamaan, mutta hän oli heräävä jälleen ja olikin jo herännyt, koskapahan hän näyttäytyi Riitalle unissa.
"No, missäs se teidän äitinne nyt siis on?" kysyi opettaja.
"Hän on Jumalan valtakunnassa."
"Niin, siellä hän on, ja koska hän on teidän luonanne, niin onhan sitte Jumalan valtakuntakin teidän luonanne. Vapahtajamme onkin sanonut, että kaikki pikku lapset kuuluvat Jumalan valtakuntaan."
Laskeutuva aurinko paistoi lasten kirkkaihin silmiin ja ne loistivat ihmeellisestä ilosta. Pikku Matti ja pikku Riitta eivät vielä ymmärtäneet kaikkea, mutta he ymmärsivät toki sen verran, että heidän äitinsä nukkui, että hän oli jälleen heräävä ja että Jumalan valtakuntaan ei ollut pitkä matka; sillä hehän itse jo olivat siinä.
Yhä vielä kuuluivat Vinkuran sävelet tuvasta. Ja ihmiset jotka olivat häitä katselemassa, sanoivat keskenään: tuolla istuvat Ilo-Matin lapset hautausmaalla. Miksi he eivät ole tanssimassa morsiamen kanssa?