Me kainoja, pienoja, heikkoja vaan,Toki vaalivi meit' Isä taivahan, maan.Hänen vehreän kesk'kesähuonehens me,Hänen niittynsä, laaksonsa kaunistamme.
Tapa meillä ei kehrätä, neuloakaan,Uus on toki meill' yhä vaatetus vaan.Niin loistanut ei jalo SalomokaanKuin meistä yks pieni, jot' tallaellaan.
Maailmassa köyhänä kärsiä saa;Hyvä, voimakas Herra tok' niin asettaa,Ett' on pian haihtuva suurellisuus,Vaan kestävi halpa ja viattomuus.
Mist' tunturin honkia suurempinaNäin värejä saisimme hohtaviaJa tuoksua herttaista niin kuni tuo,Jota laaksojen kukkivien tomu suo?
Meill' on maja halpa ja alhainen näin,Vaan latvamme nostamme taivasta päin.Se suo valon myös alas loukkohon niinKuin tunturin otsihin korkeampiin.
Me laulaen kiitämme myös JumalaaNiinkuin hovit metsien, jotk' humajaa.Hän kuulevi pyyntömme hiljaisetNiinkuin ukon pauhinat juhlalliset.
Jumalassa me emmekö riemuita vois?Puvustamme ei erkane lehtinen poisHänen tahtomattaan; jyvä pienosinkaanIsän tahdotta ei tule mullaksi maan.
Rakas, pienonen pilttinen, kiehkurahaps,Jumalan kevätkukka, sä Jumalan lapsOle ainian; kevähäs vaikk' ohi on,Ole Luojasi laps, kuni me, viaton!
(Itämainen tarina.)
Oli kerran kuningas Rikkaassa Arabiassa; hänellä oli seitsemän poikaa ja seitsemän tytärtä. Hänen hovissaan oli paljo imartelijoita, jotka alinomaa lavertelivat kuninkaalle, että hän oli viisain ja onnellisin kaikista kuolevaisista. Ja etenkin ylistelivät he häntä onnelliseksi siitä, että hänellä oli niin monta lasta, ja kaikki niin terveet ja kauniit, joka kyllä on hyvä siunaus, jos vain lapsilla sen lisäksi on hyvä sydän.
Mutta kaukana erämaassa asui viisas mies, dervishi eli muhamettilaismunkki Enok; hän osasi ennustaa tähdistä. Kerran kyllästyi kuningas kuulemaan hovimiestensä alinomaa ylistelevän hänen suurta onneansa ja monia lapsiansa; hän satuloitti kamelinsa ja ratsasti munkin luo erämaahan.
"Enok", sanoi hän, "minä tiedän, että sinä olet viisas mies ja rakastat totuutta; selitä uni, jonka näin viime yönä. Minä näin seitsemän muhkeaa setripuuta ja seitsemän kaunista taatelipalmua seisovan telttani ympärillä, mutta kun puolen päivän rinnassa yritin menemään niiden oksain varjoon, oli kuudessa setripuussa lohikäärmeet ja kuudessa palmussa käärmeet, ja ne olivat syödä minut; ainoastaan yhdestä setripuusta ja yhdestä palmusta sain virheetöntä varjoa."
"Herra kuningas", sanoi munkki, "mitä sanot, ei minua ollenkaan kummastuta, sillä jo ammoin olen sen nähnyt tähdistä. Kuusi poikaasi ja kuusi tytärtäsi väjyvät kuin lohikäärmeet ja käärmeet henkeäsi, mutta seitsemäs poika ja seitsemäs tyttö pysyvät sinulle uskollisina."
"Hurskas Enok", vastasi kuningas, "se ei ollut hyvä ennustus; kuitenkin minä otan vaarin sanoistasi ja panen lapsilleni koetuksen, sillä he ovat siinä ijässä, jolloin näkyy, mitä heillä on mielessä ja sydämmessä."
"Tee niin, herra kuningas", vastasi munkki, "mutta tee viisaasti."
"No, se on tietty", vastasi kuningas, sillä hän luuli olevansa hyvin viisas, koska hänen hovilaisensa niin sanoivat; ja hän ratsasti takaisin kuninkaan leiriin.
Toisena päivänä kutsutti kuningas luokseen kaikki poikansa ja tyttärensä ja sanoi heille: "Eilen kun olin ratsastamassa erämaassa, kadotin sormestani kuningas Salomonin sormuksen, joka on suurin aarre ja jossa on valta henkien yli. Joka minulle tuo sormuksen, hän saa palkinnoksi kuningaskunnan."
Heti käärivät prinssit ja prinsessat ylös vaatteensa ja riensivät kiiruusti erämaahan; mutta nuorin prinssi Mirtsa ja nuorin prinsessa Mirjam jäivät istumaan telttaan. "Mitä te täällä istutte, kun veljenne ja sisarenne ovat aarretta etsimässä?" kysyi kuningas.
"Me palvelemme mielellämme palkattakin isäämme", vastasi Mirjam, "mutta me odotamme, kunnes veljemme ja sisaremme palaavat, ett'emme riistäisi heiltä kuningaskuntaa, jos jompikumpi meistä sattuisi löytämään sormuksen ennen heitä."
"Laiskat lapset", sanoi kuningas tyytymättömänä, "minä kyllä näen, että te ette minua rakasta läheskään niin suuresti kuin sisaruksianne. Te ette saa ollenkaan mennä etsimään minun aarrettani."
Iltasilla palasivat ne kaksitoista kuninkaanlasta väsyksissä kotiin, löytämättä mitään. Silloin nauroi kuningas ja sanoi: "se olikin vain koetus!" Ja hän antoi kullekin prinssille kullatun sapelin ja kullekin prinsessalle säihkyvistä jalokivistä tehdyn sormuksen, mutta Mirtsa ja Mirjani eivät saaneet mitään.
Yöllä näki kuningas uudestaan saman unen ja päätti seuraavana aamuna panna lapsillensa uuden koetuksen. "Lapseni", sanoi hän, "Persian kuningas on suuren sotajoukon kanssa tulossa minua vastaan, enkä minä jaksa häntä torjua. Huomenna hän jo ehkä valloittaa minun maani, teidät myödään orjiksi ja teidän täytyy lyödä otsanne maahan itämaan mahtavan ruhtinaan edessä. Sentähden minä annan kullekin teistä kamelin ja ruokavaroja, minkä se jaksaa kantaa, että te nuoret pääsisitte hengissä pakoon ja minä vanha jäisin vihollisen käsiin."
Noista sanoista syntyi teltassa äänettömyys, ja kaikki prinssit ja prinsessat katselivat hämmästyen toinen toistansa. Mutta vanhemmat heistä rupesivat kuiskailemaan "se on koetus!" ja vastasivat: "isä, me jäämme sinun luoksesi!" Ainoastaan Mirtsa ja Mirjam astuivat alla päin isänsä eteen ja pyysivät kameleja, jotka oli luvattu.
"Mitä?" sanoi kuningas. "Kaikki muut pysyvät minulle uskollisina, vaan nuorimmat lapseni, te tahdotte paeta pois isänne kasvoin edestä!"
"Emme me lähde itsemme tähden, isä, vaan sinun tähtesi", vastasivat lapset hänen käsiänsä suudellen.
"Menkää pois minun näkyvistäni, kiittämättömät, älkääkä koskaan enää palatko!" sanoi kuningas vihastuen. Ja hän ajoi ne molemmat lapsensa kameleineen pois eksyttävään erämahaan.
Mirtsa ja Mirjam ratsastivat suruisina vierekkäin eivätkä tienneet muuta kuin että persialaiskuninkaan tulo oli täyttä totta. He olivat heti alussa miettineet, mitenkä pelastaisivat isänsä, ja neuvottelivat nyt siitä tarkemmin erämaata ratsastaessaan.
"Me ratsastamme sen vieraan kuninkaan leiriin", sanoi Mirjam. "Siellä minä kumarrun hänen jalkainsa juureen ja suutelen hänen kenkiänsä ja itken kaikki hänen silkkimattonsa märjiksi, kunnes hän lupaa olla tekemättä mitään pahaa isällemme."
"Mutta jos hän ei kuule sinun rukouksiasi, nousen minä kuin nuori leijona ja surmaan hänet", sanoi Mirtsa. "Silloin jäävät persialaiset ilman kuningasta ja heidän täytyy paeta takaisin omaan maahansa; mutta jos he sammuttavat minun elämäni, kuolen minä ilolla, sillä minä olen pelastanut isäni hengen."
Niin puhuen ratsastivat he yhä etemmäksi erämaahan, jossa ei ollut tietä eikä edes polkuakaan; aurinko laskeutui, ja heti oli pilkkosen pimeä yö ylt'ympäri. Ja samum-tnuli puhalteli yöllä pitkin aroa, laisten pois kaikki jäljet polttavasta hiekasta. Mutta lapset ratsastivat yhä edelleen, toivoen viimeinkin pääsevänsä vihollisten leiriin.
Hetkisen kuluttua sanoi Mirjam: "Sanos, veljeni, miksi korskuvat kamelimme ja seisattuvat välistä levottomasti, niinkuin eivät tahtoisi astua etemmäksi."
Mirtsa vastasi: "Sentähden korskuvat kamelit, että kuulevat erämaiden kuninkaan leijonan haeskelevan yöllä saalista. Mutta ole vain rohkea; leijona on jalomielinen eikä tee meille pahaa niin kauan, kun on gaselleja ja antilooppeja kylliksi lähteiden luona sen pyydellä."
Vähän ajan kuluttua sanoi taas Mirjam: "Onkohan joku eksynyt erämaahan, koska kuuluu tuolta kaukaa pimeästä ihmisen valitusääni?"
Mirtsa vastasi: "Ole vain huoletta, se on hyena, joka astuu leijonan jälkiä jakamaan sen kanssa saalista; hyena on pelkuri, minä kyllä karkoitan sen ruoskallani."
Jo taaskin sanoi Mirjam: "Nyt taaskin kuuluu ääni aivan läheltä; mutta se on hirmuinen ääni; mikähän se on veljeni, koska kamelimme yht'äkkiä seisattuvat ja vapisevat kuin mantelipuun lehti ennen maanjäristystä?"
Mirtsa vastasi ainoastaan: "Pysy aivan lähellä minua, sisareni; me jätämme itsemme Jumalan haltuun." Mirjam ei nähnyt pimeässä, miten kalpea hänen veljensä oli, sillä hän tunsi tiikerin äänen, ja tiikeri on julmin kaikista erämaan pedoista; se ei jätä koskaan henkiin ketään, joka vain sattuu hänen kynsiensä tielle.
Kuitenkin tuli Mirjam levottomaksi, sillä peljättävä ääni tuli yhä lähemmäksi, ja alkoi rukoilla Allahia, joka arabialaisten kielellä merkitsee ainoata ja kaikkivaltiasta Jumalaa. "Suuri Allah", sanoi hän, "meitä on tässä kaksi lapsi parkaa, jotka oma isämme ja koko maailma on hyljännyt. Meillä ei ole mitään tietä eikä turvaa pimeässä yössä tässä erämaassa julmien petojen keskellä; sinä yksin olet meidän turvamme ja suojeluksemme. Ja jos sinä tahdot, ei meille mitään pahaa tapahdu, ja sinun kaikkivaltias kätesi ohjaa meidät turvallisesti kaikkien vaarojen läpi. Suuri Allah, käske enkelisi saattamaan meitä hyvään lepopaikkaan, niin me aamulla auringon noustessa lankeamme kasvoillemme maahan ja palvelemme sinua aamuruskossa."
Mirjamin vielä rukoillessa ja Mirtsan sivaltaessa sapelinsa petojen varalle kuului raivoisa tiikeri kovaa juoksua poistuvan niinkuin paeten jotakuta, joka oli vielä sitäkin väkevämpi. Ja kamelit lakkasivat vapisemasta ja läksivät varovaisin askelin astumaan eteenpäin, ja samum lakkasi puhaltamasta. Silloin sanoi taas Mirjam:
"Sanos, veljeni, miksi läksivät kamelit astumaan?"
"En tiedä", vastasi Mirtsa, "vaan arvattavasti sentähden, että kuuma tuuli on laimennut ja ilma tuntuu viileämmältä."
"Mutta minä olen näkevinäni kaksi valkoista piirtoa käyvän edellämme, toisen sinun ja toisen oman kamelini edessä? Mikähän se on, veljeni?"
"Näen ne minäkin", sanoi Mirtsa; "ehkä ovat pilvistä kumottavan kuun valoa taikka semmoisia kauneita kiiltomatoja, jotka välistä loistavat, milloin yöllä tulee kastetta maahan."
"Ei", sanoi Mirjam, "nyt minä ne näen selvemmin. Siinä on kaksi valkoista enkeliä, jotka astuvat edellämme ja taluttavat kamelejamme, ja ne ovat niin keveät ja läpinäkyvät kuin kirkas aamuinen ilma. Kiittäkäämme Allahia, veljeni, nyt olemme vesilähteen luona; minä jo näen palmuja ja vettä enkelien valossa."
Mirjam oli oikeassa; he olivat saapuneet erämaan kosteikkoon, laskeutuivat kameleiltansa maahan, antoivat niille vettä ja laittoivat itselleen yöksi leposijan. Mutta Mirtsa ei vieläkään ollut peloton, sillä hän tiesi monta eläintä, sekä hyvää että pahaa, käyvän semmoisista paikoista juomassa. Ja hänen lähestyessään puroa nousi täyskuu valasemaan suurta aavikkoa ja vehreää kosteikkoa, ja puro välkkyi kuin pitkä hopeakudos kuutamassa. Mutta pitkin puroa oli pää pään vieressä, moneen tuhanteen asti; niin paljo aron eläimiä oli tullut juomaan purosta. Mirtsa näki suureksi ihmeekseen leijonan seisovan rauhallisena pelkurin gasellin vieressä, hyena seisoi metsävuohen vieressä, tiikeri aran antiloopin vieressä, mutta ei kellään näyttänyt olevan mielessä pahaa naapuriansa kohtaan eikä pelkoa toinen toisestansa.
"Huh", sanoi Mirtsa, "eihän tässä kukaan voi nukkua; tässä on kumppaneja enempi, kuin olisi tarpeenkaan, ja muutamiin heistä ei ole juuri luottamista."
"Ole huoletta, veljeni", sanoi nyt Mirjam vuorostaan. "Etkö näe, että valkoiset enkelit kirjoittavat merkkejä eläinten otsaan, ett'ei kenenkään pidä tänä yönä tekemän pahaa toisellensa? Sentähden nukkukaamme ihan rauhassa palmun juurella. Allahin käsi suojelee meitä, nukkuessamme."
Ah, miten oli kaunista ja vilpoista, kun Mirtsa ja Mirjam heräsivät auringon noustessa palmujen ja metsäviikunapuiden alla vehreässä kosteikossa, joka oli keskellä, suurta erämaata! He polvillansa kiittivät Allahia, niinkuin aina muulloinkin tekivät joka aamu ja ilta, ja kiittivät erämaan ja maailman Luojaa suojeluksesta pimeänä yönä, kun pedot makasivat heidän ympärillään niinkuin kesyt lampaat. Pienet, kultasiipiset linnut lauloivat ylt'ympäri puissa kiitosta Allahille; Pohjolan pääskyt lentelivät veden päältä suvenkorentoja pyydellen ja purossa uiskenteli kaksi valkoista joutsenta, jotka myöskin olivat paenneet sinne Pohjolan talvea tuolta kaukaisesta Suomesta. Arabiassa ei ole koskaan talvea, mutta ei koskaan kevättäkään; erämaan lapset eivät koskaan tiedä mitään vilusta, mutta eivätpä he koskaan saa nähdä kevään sulouttakaan.
Lapset kylpivät lähteessä, juottivat kamelinsa, poimivat taskunsa täyteen taateleja, täyttivät nahkaleilinsä vedellä ja ratsastivat aavalle erämaalle etsimään persialaiskuninkaan leiriä ja pelastamaan isäänsä, Rikkaan Arabian kuningasta.
"Ratsastakaamme auringon nousua kohti", sanoi Mirtsa, "sillä persialaiset asuvat aamuruskon maassa, ja sieltä me heidät löydämme." Mutta hänellä oli lyhempi kärsivällisyys kuin sisarella Mirjamilla, ja hän jo alkoi ikävöidä matkan loppua.
Kun päivä nousi ylemmäksi, alkoi aurinko taas polttaa keltaista hietaa, ja ilma tuli yhä kuumemmaksi, eikä ollut yhtään puuta eikä mitään varjoa niin pitkällä, kuin silmä kantoi, hietamäkiä vain kaikkialla pitkät, pyöreät ja siloiset jonot. Mirtsa alkoi katsella levottomasti ympärilleen ja Mirjam kysyi taas, niinkuin hänellä oli tapana kysyä: "Sanos, veljeni, miksi on niin raskas hengittää, ja mikä tuo suuri, kellertävä pilvi on, joka nousee etelästä ja tulee yhä lähemmäksi?"
"Allah on suuttunut meihin", vastasi Mirtsa. "Se on hietapyörre, joka tulee päällemme samum-tuulen kanssa, ja jos emme laskeudu maahan kameleiltamme, niin kuolemme varmaan."
Molemmat lapset hyppäsivät alas satulasta ja asettuivat kamelien suojaan, jotka laskeutuivat pitkälleen, selkä tuulta vasten. Tuskin oli se tehty, kun se kellertävä, suuri pilvi jo oli heidän päällänsä kuin tiheä peite. Se kohisi heidän ylitsensä jyrisevän ukkosen tavalla, niinkuin hävittävä raesade ja kuin pauhaava meri. Ilma muuttui kuumaksi kuin hehkuvassa uunissa ja joka hietajyvä tuntui polttavan kuin tulikipinä. Samalla kirkas päivä äkisti musteni, niin ett'ei voinut mitään nähdä, ja pauhu sotki kaiken kuulemisenkin. Siinä ei ollut muuta neuvoa kuin peittää päänsä niin hyvästi kuin mahdollista, koska hieno, kuuma hiekan tomu muuten olisi tunkeutunut silmiin, nenään ja suuhun.
Kuusi minuuttia tuo aron hirmuinen hietamyrsky kesti; sitte ilma jälleen kirkastui, ja Mirjam ensin hennoilla käsillään kaivoi itsensä ylös hietakasoista, joihin he olivat hautautuneet. Sitte auttoi hän ylös myöskin Mirtsan.
"Ah, miten iloitsen, että elämäsi henki vielä on sinussa", sanoi hän.
"Niin", sanoi Mirtsa, "mitäpä on apua meidän elämisestämme, kun kamelimme ovat kuolleet? Mirjam raukka, nyt täytyy meidänkin molempain kuolla, kun erämaan laivat eivät ole enää meitä kantamassa hietameren yli, ja meidän jälkemme hautautuvat aavikkoon."
"Älä menetä rohkeuttasi", sanoi Mirjam, alkaen hurskaudessaan lohduttaa veljeänsä. "Koko maan päällä ei ole yhtään eläintä, joka niin kestäisi kuumuutta kuin kameli, jota sanotaan hietameren laivaksi; ja nekin nyt ovat kuolleet, vaan me kuitenkin elämme. Siitähän näemme, että Allah suojelee meitä päivän kuumuudessa niinkuin yön pimeässäkin. Nyt juomme leileistämme, että tomu huuhtoutuu pois, ja jatkamme matkaamme jalkaisin Jumalan enkelien suojassa."
Mirtsa oli vaiti. He joivat leileistään viimeiset vesipisaransa, joka heitä hyvin vahvisti, ja läksivät astumaan paksussa hiekassa ja polttavassa auringonpaahteessa.
Hetkisen kuluttua sanoi Mirtsa: "Mitä maksaa astua etemmäksi?Laskeutukaamme hiekalle kuolemaan."
"Ei", sanoi Mirjam, "me astumme pelastamaan isäämme. Tässähän on strutsi-linnun jäljet hiekassa; astukaamme niitä myöten."
He astuivat kappaleen matkaa, ja taas sanoi Mirtsa: "Nyt ovat minun voimani lopussa; nyt saatamme jo kuolla."
"Ei", sanoi Mirjam, "meidän pitää pelastaman isämme. Tuollahan on kasvi kuivassa hiekassa, se on Jerikon ruusu, joka viheriöitsee vaikka sata vuotta kuivana oltuaan, kun vain saa vähäsen vettä, ja katsos, nyt se viheriöitsee."
Taas astuivat he edelleen ja Mirtsa tahtoi taas heittäytyä hiekalle kuolemaan, mutta silloin kuunteli Mirjam tuulen päältä päin ja sanoi: "Minä kuulen kamelien raskasta astuntaa hiekassa: meidän pitää vielä elää ja pelastaa isämme."
Kohtapa jo suuri karavaani lähestyikin hietamäkien takaa ja tapasi molemmat lapset astumasta aavikkoa. Rikas kauppias, joka karavaania johti, armahti raukkoja, otti heidät kameliensa selkään ja kysyi, mihin he olivat menossa.
"Me olemme matkalla Persian kuninkaan luo", vastasi Mirtsa.
"No, sitte saatte seurata minua", sanoi kauppias, "sillä minäkin matkustan Persian pääkaupunkiin Teheraniin ja minä olen päässyt suuren kaanin suosioon, joka minulta ostaa elefantinluuta ja kultahiekkaa."
Se oli Mirtsasta ja Mirjamista hyvä apu. He kiittivät siis kauppiasta ja läksivät mielellään hänen kanssansa, toivoen saavansa isänsä pelastetuksi.
Neljäkolmatta päivää oli kulunut, kun lapset täten viimein saapuivat Persian pääkaupunkiin, ja seuraavana päivänä kauppias heidät vei kuninkaan kultalinnaan.
Kuningas istui elefantinluisella valtaistuimellaan, kaksi kesyä leijonaa jalkainsa juuressa, ja viittaamalla käski lapsia sanomaan asiansa. Mirtsa ja Mirjam punastuivat kuin ruusut, ei niin paljon kuninkaan tähden (sillä olivathan he itsekin kuninkaan lapsia), kuin hänen leijonainsa tähden; mutta viimein astui Mirjam esiin, heittäytyi maahan kuninkaan eteen, suuteli hänen tohvelejansa ja sanoi:
"Herra kuningas, me olemme kuulleet, että sinä aiot ahdistaa sodalla meidän isäämme, Rikkaan Arabian kuningasta, surmata hänet ja tehdä hänen lapsensa orjiksi; mutta se olisi hyvin pahasti tehty, herra kuningas. Ja sentähden me olemme tulleet tänne rukoilemaan sinua olemaan tekemättä pahaa meidän isällemme, vaan anna ennemmin vihasi kohdata meitä hänen sijaansa, surmaa meidät ja anna isämme elää. Mutta jos ennemmin tahdot pitää meitä orjinasi, niin minä yöt päivät ajan pois kärpäsiä kuninkaallisen valtaistuimesi ympäriltä, ja veljeni Mirtsa on puolustava sinua kaikkia vihollisiasi vastaan, sillä hän on niin väkevä kuin paraimmat leijonasi, herra kuningas; mutta säästä isämme henki."
"Ja jospa minä nyt en kuule rukouksianne", sanoi kuningas, "mitä te sitte teette?"
"Silloin minä taistelen sinun kanssasi isäni hengestä", sanoi Mirtsa; "ja minä kukistan sinut valtasi kukkulalta, niin totta kuin Allah kuulee vanhurskaan rukoukset."
"Hyvä", sanoi kuningas, "minä ajattelen asiaa seitsemän vuotta enkä tee sill'aikaa mitään pahaa isällenne. Mutta teidän pitää oleman minun orjinani, kunnes minä asian päätän."
Siihen lapset tyytyivät, ja heidät otettiin orjiksi kuninkaan hoviin. Seitsemän vuotta he siinä saivat tehdä monta kovaa työtä. Prinssi Mirtsan täytyi joka yö kiillottaa kuninkaan haarniska aamuksi ja prinsessa Mirjamin piti joka päivä laista kuningattaren lattia. Ja sitä kesti seitsemän vuotta. Mutta sill'aikaa lapset kasvoivatkin suuriksi ja kukoistaviksi kuin nuoret setripuut ja kärsivät kaikki ilolla isänsä tähden.
Kun seitsemän vuotta oli kulunut, sanoi Mirtsa kerran Mirjamille: "Nyt on aika kulunut ja kuningas on tehnyt päätöksensä; niinpä minä en tahdo kauemmin enää orjana palvella."
Mirjam sanoi: "Vaikka vielä olisi palveltava kolme kertaa seitsemän vuotta lisäksi, niin minä mielelläni palvelisin rakkaan isämme tähden."
Samassapa jo kuningas tulikin sisään ja sanoi: "Nyt te olette minua uskollisesti palvelleet seitsemän vuotta. Nyt näen, että teillä on uskollinen sydän, niinkuin kaikilla ihmisillä pitäisi olla, ja te olette uhranneet kaikki nuoruutenne ruusut rakkaudesta isäänne kohtaan. Sentähden minä teille kerron uutisen kotimaastanne. Teidän kuusi veljeänne ovat kavalasti ottaneet kiinni isänne ja panneet hänet syvään vankitorniin, ja teidän kuusi sisartanne vartioivat miehinensä tornin ovella ja antavat isällenne ainoastaan yhden taatelipalmun päivässä ruoaksi, että hän viimein kuolisi nälkään. Mutta teidän uskollisuutenne tähden lähetän minä sotajoukon vapauttamaan isäänne. Sinä, Mirtsa, saat johtaa minun sotajoukkoani ja sinä, Mirjam, saat päästää vangin kahleet. Allahin tuomiot ovat vanhurskaat: uskolliset ja kiitolliset lapset palkitsevat, mitä uskottomat ja kiittämättömät ovat rikkoneet vanhempiansa vastaan."
Niinkuin kuningas sanoi, niin tapahtui, ja kohta läksi persialainen sotajoukko kameleineen ja elefantteineen Mirtsan johdolla matkaan. Mirjam ratsasti nuoren kamelin seljässä kullankirjaisella satulalla ja helmisuitsista pitäen, ja kuusi neekerityttöä kampasi joka päivä hänen tukkaansa ja kuusi maurilaista orjaa astui vieressä suuria päivänvarjoja kantamassa, jotka suojasivat puolipäivän paahtavalta kuumuudelta.
Sill'aikaa istui Rikkaan Arabian kuningas, Mirtsan ja Mirjamin isä, harmaana vanhuksena, suruisena ja nälkäisenä ikävässä vankitornissaan, katsellen ulos pienen ikkunan rautaristikon lävitse. Kerran sitä pimitti mies, joka seisoi ulkopuolella, ja se oli satavuotinen Enok-munkki.
"Kuinka voit, herra kuningas?" kysyi munkki.
Rikkaan Arabian kuningas vastasi hänelle: "Enok, muistatko vielä minun uneni? Onnelliset ne, joille Allah ei ole koskaan lahjoittanut lapsia, sillä heidän ei tarvitse kasvattaa käärmettä povellansa."
"Ei", sanoi munkki, "ne ihmiset ovat onnelliset, joille Allah on antanut hyviä, uskollisia ja kuuliaisia lapsia, sillä ne ovat kuin kultajyvät köyhän miehen huoneessa ja kuin kalliit helmet kuninkaan kruunussa. Mutta sinä, herra kuningas, tahdoit ostaa lastesi rakkauden kuningaskunnan lupauksilla, ja katso, he ovat riistäneet sinulta sekä valtakunnan että rakkauden."
"Ah", sanoi kuningas, "minulla oli kaksi lasta, joita rakastin enimmin, mutta he eivät kestäneet koetusta, vaan luopuivat minusta ensinnä kaikista. Ja nyt minun silmäni eivät enää näe päivän valoa, sillä lapseni antavat minulle ainoastaan yhden taatelin päivässä syödä ja sen verran vettä juoda, kuin kyyhkynen juo vilpoisena aamuhetkenä. Sanos, Enok, etkö kuule Allahin ukkosen tulevan pilvistä rankasemaan pahoja lapsia?"
Munkki vastasi: "Minä kuulen tyttäriesi soittavan ja laulavan pidoissa kuninkaan teltassa."
Kuningas sanoi; "Etkö näe ukontulenkaan lyövän taivaasta maahan?"
Enok vastasi: "Minä näen jotakin välkkyvän tuolla ylhäällä juhlahuoneessa; sinun poikasi ne siellä koettelevat uusia kultakruunujansa."
Taas sanoi kuningas: "Allah on kuollut, muutenhan ei tämmöistä koskaan tapahtuisi maan päällä. Jos et näe mitään muuta, niin minäkin tahdon kuolla, sillä lasten kiittämättömyys valmistaa vanhempien haudan."
Mutta Enok vastasi: "Odota vielä vähän, herra kuningas, ehkäpä onkin Allah vielä hengissä. Minä näen tomupilven nousevan erämaan reunalta ja jotakin välkkyy auringon paisteessa kuin teräskeihäät."
"Lähestyykö se?" kysyi kuningas.
"Niin se lähestyy kuin raesade maisivainion ylpeäin ohdakkeiden päälle. Nyt jo huomaan ratsastajia, kameleja ja elefantteja. Se on suuri sotajoukko, herra kuningas, ja ensimäisenä ratsastaa muhkea prinssi ja hänen jäljissään kaunis prinsessa kulta- ja helmipuvussa. Mutta ylhäältä kuninkaan teltasta kuuluu huutoa ja aseiden kolinaa. Sinun poikasi ovat riitautuneet kruunuista ja tyttäriesi harput on miekka musertanut."
"Niinpä minä vielä vähän odotan", vastasi kuningas.
Ja silloin kuului aina vankitorniin asti aseiden kalsketta, niinkuin raesateen piiskatessa Sinain vuorta, sillä kuusi prinssiä ja kaikki hoviherrat olivat sivaltaneet miekkansa toinen toistaan vastaan, eikä kukaan huomannut vieraan sotajoukon lähestymistä, ennenkuin koko leiri oli ympäröity ja vieras prinssi vaati avaamaan portteja. Ei kukaan vastannut. Hän valkoisella ratsullaan viipyi portin edessä, kunnes aseiden kalske sisällä viimein vaikeni. Silloin hän murratti portin auki ja mitä näki hän! Kaikki; kauniit teltat olivat verissä ja täynnä ruumiita. Kaikki kuusi prinssiä ja heidän hoviherransa olivat kruunuista riidellessään tappaneet toinen toisensa ihan viimeiseen mieheen, ja kaikki kuusi prinsessaa olivat kuolleina rikottujen harppujensa vieressä.
Mutta vieras prinssi ratsasti kuninkaan vankitornille ja suuteli hänen kättänsä, päästi irti hänen kahleensa ja talutti hänet hellästi ulos vehreään puistoon; siellä hän sai kuulla, mitä oli tapahtunut kuninkaallisessa asunnossa. "Ah", huokasi kuningas, "nyt minä olen vanha, lapseton mies, jolla ei enää ole mitään, jota rakastaa maan päällä. Jospa minä olisin kuollut ja minun uskottomat lapseni vielä eläisivät!"
"Herra kuningas", sanoi prinsessa, "mitäpä sanoisit, jos Allah antaisi sinulle uskollisia lapsia niiden sijaan, jotka olet kadottanut?"
"Ei, se ei ole mahdollista", sanoi kuningas. "Olihan minulla tosin vielä yksi poika Mirtsa ja yksi tytär Mirjam, mutta he jo ammoin minusta luopuivat."
Silloin ei prinsessa Mirjam enää voinut pidättää kyyneliänsä, vaan halasi isäänsä, suuteli häntä ja kertoi hänelle kaikki, ja prinssi Mirtsa lankesi polvilleen isänsä eteen ja antoi hänelle takaisin valtakuntansa. Vanha kuningas tuli niin iloiseksi, siunasi uskollisia lapsiansa ja pyysi heitä ottamaan haltuunsa valtakunnan; mutta uskottomat lapset makasivat kaikki kuolleina ja heidän ruumiinsa poltettiin tulella, sillä kiittämättömät lapset ovat raskain taakka, kuin maan päällä voi olla.
Ja satavuotinen Enok-munkki siunasi Mirtsaa ja Mirjamia, että he, niinkuin Jumalan neljäs käsky lupaa, kauan eläisivät maan päällä; ja siihen se tarina loppui, ja Allah elää vielä tänäkin päivänä.
Ol' ennen jättiläinen vanha, vankka,Kymmentä syltä pitkä ukko-ranka.Ja pohjoismetsiss' asui voimakasTuo jättiläisten aimo kuningas.
Häll' oli honka-, vuori-, louhimaita,Ja karhut, hukat, kotkat voi hän kaita,Työ paha hänestä, jos ihminenVain koski hänen metsääns kauniisen.
Hänellä akka, vanha niinkuin vuori.Ja vaarain jättilaulut tais se muori,Ja kun hän lauloi erämaalle, niin"Kas, ukko jyriseepi!" sanottiin.
Iloksi ukollen ja akallenkinMyös oli heiliä pikku poikanenkin,Kaks syltä pitkä vain, ja maitoaSe kerrallaan joi kaksi korvoa.
Ei leikkiin menemistä vanhain kanssa,He kumoon saivat vuoret voimillansa,Tempoivat hongat sauvaks kulkeissaan,Merissä vettä heille polviin vaan.
Vaan kun he katseen pikku poikaan loivat,Kuin kanto sammaleen he hymyn soivat:Hienoista poikaa, sievää, pyöreää!(Se painoi neljätoista leiviskää.)
Ei tiennyt kenkään ihmislapsi täällä,Mi oli nimi aimo jättiläällä;Se syntysana hänen voimansaPerustus oli ja myöskin sukunsa.
Saapuipa Pyhä Lauri rantaan kerran,Saattaakseen sen maan pakanat luo HerranJa Jumalalle kirkon laittaakseen,Sen alttarille uljaan koristeen.
Ei aineita; työ kulki hitaisesti,Ja jättiläinen nauroi ilkkuisesti.Hän sanoi: "moisen myyränkuoppasenKolmessa päivässä mä tekasen."
"No," lausui Lauri, "laita kirkkosemme;Ykskaikki, kun vain Herraa palvelemme.Min palkan tahdot, tehtyäsi sen?""Sun silmäs!" kuului vastaus pikainen.
Pyhimys virkkoi innoin: "senkö verran?Ilolla kaikkeni suon hyväks Herran;Rakenna, hyvä mies! Mä kernaastiLahjoitan sulle valon silmäini."
"Niin olkoon", ärjyi tuo, ja muuraustaHet' alkoi, laittain kirkon perustusta.Hän höyrysi, kun muuriin ahkeraanHän vuorta särki nyrkin-iskullaan.
Ja määräaikaan kirkko valmistuikinUljaaksi, jotta Lauri riemastuikin;Vaan synti sentään oli hänestäSen tekijälle suoda silmänsä.
Hän silloin kuuli ääntä samanlaistaKuin meren maininkia vienonlaista:Noin hellin jättiläisen akkapaPojalleen lauloi metsän lauluja.
Hän lauloi: "nuku, iltapilvein nuori!Viel' isäs valta vahva on kuin vuori,Viel' ihmiset ei tiedä ollenkaan,Ett' on Finn kuninkaana erämaan."
"Finn?" tuumi pyhimys. "No, mitä kuulen!Salaisuus jokin siinä on, mä luulen;Koettaa mielin, min se vaikuttaa." —Aamulla työllens jättiläinen saa.
"Kas, koira, nyt on kirkko valmis aivan,Molemmat silmäs saan nyt palkaks vaivan!"— Pyhimys virkkoi: "saat ne kylläkin;Vaan jutelkaamme hiukan, ukko Finn!"
Se sana vuoret, kivet peitti savuunJa räiski tulta metsäpuiden havuun.Kuin kivi seisoi siinä itse Finn.Sen liikkumatta kädet, jalatkin.
Hän vihdoin joutui valtaan raivon, vihanJa vannoi: "murran koko kirkon ihan!"Hän tarttui patsaihin, ja temppeliTuo suuri, korkea nyt tärisi.
Voi, pyhä templi sortuu! Malta, malta!Jo voittaa jättilään ja peikkoin valta! —Ei, kuuleppas, jo tornikellot soi,Kivenä Finn on, liikkua ei voi.
Niin; alla Lundin kirkon alusholvin,Mi säilynyt on nykyisihin polviin,Kaks kivihaamua on vieläkin:Ne ovat ukko ynnä akka Finn.
He kuollein käsin syleilevät sielläPatsasta kahta kirkkoholvin vielä;Vaan Lundista läks kristinoppi nyt,Se pohjoismaisen yön on häätänyt.
Sai Lauri silmäns pitää. Vaan ei näistäAjoista nähty muuta jättiläistäKuin yksi ainoa, ja arvaa ken!Tuo äsken nimitetty poikanen.
Hän aivan yksinään jäi metsään laajaan.Nyt kaskenlyöjät ynnä aurat taajaanHaaskaamaan saapui hänen korpeaan;Suureksi, vahvaksi, hän kasvoi vaan.
Harventui Ruotsi, koitti aamutähti:Hän halki meren kahlaamahan lähti.Toist' erämaata sieltä hakemaanJa saapui vidoin rantaan Suomenmaan.
[Suomi = Finland eli Finnin maa.]
Se hänen isäins koti, sama juuriMyös nimeltään kuin hänen isäns suuri.Ja satapeninkulmaisella senKankaalla tila hällä kylläinen.
Ja vihdoin tännekin kun joukko saapuiRististä saarnaamahan munkkikaapuin,Ja kynti aura, jauhoi myllykin,Ja iski kirves, niitti vikahdin;
Niin nuori jättiläinen kauemmaksiEtääntyi korven kodin vartiaksi.Hän vielä asukas on tämän maan.Ihmistä vastaan sotii toisinaan.
Kun pellon vilja runsahalta näyttää,Hän pohjatuulen sitä syömään käyttää;Kun kasvaa rikas aatteen tähkäpää,Sensuurin saksineen hän lähettää.
Pimeys, erämaa häll' ilon tuottaa.Mit' auttaa meitä valohonkaan luottaa,Kun kenkään häll' ei tiedä nimeä,Mi tuntematon on kuin Finnillä?
Jos, lapset, joku teistä tahtoo koittaaKuin Pyhä Lauri jättiläistä voittaa,Niin tietkää: katsoa ei autakaan,Jos joutuis silmänsäkin antamaan.
Ken Suomesta yön poistaakseen sen jaloTyön tekee: antaa silmäinsäkin valon?Ken uhraa kätensä ja hengenkin,Laittaakseen tänne valon temppelin?
Ken todella sen tehdä halajaapi,Se jättiläisen nimen kuulla saapi,Saa syntysanan, joka muuttaapiTuon jättiläisen kivipatsaaksi.
Työ suuri vaatii suurta uskallusta,Elämän, onnen, kaiken uhrausta,Päätöstä varmaa, tointa rohkeaa;Niin jättiläisten mahti raukeaa.
Isäni vuorten valtiaJa jättiläinen oiva!Mun äitin mättään kanerva,Kuin ilta purppuroiva.Mun siskoin tähti taivainen,Vaan veljein koski kuohuinen,Säveltä Ahdin soiva.
Kankaalla kasvoin kauniistiLuon' järven syvän kovin.Valt'istuimeni tunturiMuodosti, hongat hovin.Valaisi tähti latvassain,Ja kuuhut riippui oksallainJa huurre helmin somin.
Mä metsän prinssi suorana,Iloisna kasvoin, elin.Oravan muistan: rannallaSe riemuin hypiskeli.Latvassain rastas raksutti,Ja kaiku amen vastasi,Kun metsä rukoeli.
Talvella joulutähtineenSai poika vierelleni,Mua katsoi: kuoreen, ytimeenSen kirveen-isku meni.Vehreenä kaaduin, nuorna niin,Iloksi muille kanerviin;Sep' oli mielelleni.
Ja silloin herrastalohonMinulle tuli retki.Sain siellä äitin hoitohon,Sain sievät seppeletki.Kuin morsian mä puettiinSomasti silkkiin, kukkasiin,Kun oli juhlahetki.
Sain sisään joulu-iltana,Kun tulet loisti sielläJa lapsijoukko huimanaSiell' leikki riemumiellä.Mä muistin kankaan autianJa rastaan laulun, oravan;Niit' ikävöitsin vielä.
Riemusta muiden riemuitsinMä muuten surevainen.Vaan myöskin mulle enkelinSoi laulu taivahainen;Kerubin valkosiivestäSai heijastusta heleintäMun oksain vihantainen.
Unohdun, ystävittä jään,Kun jonkin päivät meni.En takaisin mä metsäänkäänVoi mennä juurelleni.Nuoruuden kevähällä mäPois kuihdun; yhtään kyyneltäEi suoda muistokseni.
Tok' iloitsen mä, että sain,Laps, tähtes uhrautua.Se suurempaa kuin paikallainKuninkaaks vaurastua,Uljaasti pilviin kasvaen,Tiedotta, kuink' on riemuinen,Ken iloittaa voi sua.
Itsensä antaa alttiiksi,Se ilo suurenlaista.Kaikk' antaa muiden hyväksi,Eik' itse saada maistaa,Se ilo — jota JumalaVain lapsilleen suo taivaassa —On enkel'ilon laista.
Oli kerran luutamummo, jolla oli kaksi lasta, Putteli ja ja Tytteli. Putteli oli poika, vaan Tytteli tyttö. Eräänä päivänä oli mummo ansainnut 20 penniä ja hän sanoi lapsille; "Tässä on kaksi kymmenen pennin rahaa: menkää kaupunkiin ostamaan leipää!"
Lapset eivät olleet koskaan ennen käyneet kaupungissa ja he sentähden kysyivät tietä. "Se ei ole mikään kumma", sanoi mummo. "Astukaa ensin suurta maantietä, ja kun tulette katajamäen kohdalle, eroaa kaksi haaraa. Astukaa sitte sitä tietä, joka on parempi."
Se oli lapsista hyvä neuvo ja he läksivät iloisesti astumaan rahoinensa, sillä olihan hauska päästä kerran kaupunkiin.
Kun he pääsivät katajamäen kohdalle ja näkivät edessänsä kaksi tietä, alkoivat he itsekseen ajatella, kumpikohan tie se nyt on parempi. Mutta molemmat näyttivät heistä yhtä hyviltä ja he seisattuivat neuvottomina hetkiseksi arvelemaan.
Silloin istui leppälintu koivussa oikean tien varrella ja lauloi: kuivaa leipää, kovaa leipää, kviririvit! Mutta varis istui katajikossa vasemman tien varrella ja raakkui: rinkilöitä piparkakkuja, rinkilöitä piparkakkuja, koa, koa!
"Kuules, Putteli", sanoi Tytteli, "leppälintu laulaa kuivaa leipää; paras on mennä sinnepäin ja suorittaa asiamme."
"Ei", sanoi Putteli Tyttelille, "varis lupaa rinkilöitä ja piparkakkuja. Sehän tie tietysti on parempi."
Lapset eivät voineet sopia, vaan päättivät ottaa kumpikin kymmenpennisensä ja lähteä edelleen eri teitä.
Mutta kaikki tiethän ne Roomaan vievät, ja molemmat tiet veivät tässäkin kaupunkiin. Astuttuaan kotvasen tuli Putteli toiselle kaupungin portille, ja siinä istui matami pöydän vieressä ja huusi: "kaksi pennistä, kaksi pennistä!"
Mitähän tuossa on? ajatteli Putteli ja astua tallusteli matamin pöydän luo. Siinä häneltä silmät vasta aukesivat, sillä pöytä oli ladottu täpö täyteen piparkakkuja ja pieniä rinkilöitä nauhoissa. "Saanko kaksi rinkilää pennistä?" kysyi Putteli.
"Saat", sanoi matami. "Piparkakut maksavat kaksi penniä, vaan menkööt yhdestä."
"Ah, miten huokeat!" ajatteli Putteli itsekseen. "Miten äiti ihastuu, kun saa niin paljon hyvää niin vähällä rahalla!" Ja hän osti puolella rahallansa rinkilöitä; — montako hän sai? — ja lopulla hän osti piparkakkuja; — montako hän niitä sai?
Sitte läksi Putteli katselemaan kaupunkia, ja se oli hyvin merkillinen. Siellä oli korkeita kartanoita, koreita mamseleja ja kiiltäviä messinkipeilejä kaikissa puodinikkunoissa. Kas, se oli jotakin! Putteli katseli katselemistaan, ja hänelle alkoi jo tulla nälkä.
"Saattaisinhan syödä yhden rinkilän, kun ovat niin huokeita. Mutta ei muuta kuin yhden!" ja hän söi rinkilän.
Vähän ajan perästä oli hänellä taas nälkä ja mieli teki lisää."Voisinhan maistaa piparkakunkin, koska matami tinki", ajatteli hän."Mutta ei muuta kuin yhden!" Ja hän söi myöskin piparkakun.
Mitä enemmän hän söi, sitä enemmän rupesi nälkä tuntumaan. Ja niin meni taas yksi rinkilä ja yksi piparkakku. Mutta ei muuta kuin yksi. Sitte alkoi Putteli arvella jo kotiin lähtöä, sillä ilta oli jo tulossa.
Putteli astuskeli hitaasti kotiin päin, sillä häntä väsytti ja nälkä oli myöskin. Ja rinkilä ja piparkakku toisensa jälkeen menivät samaa tietä alas hänen pikku vatsaansa, mutta vain yksi kerrallaan. Sillä joka kerran maistaessaan ajatteli hän: ei muuta kuin tämä!
Viimein oli hänellä enää yksi rinkilä ja yksi piparkakku taskussa jäljellä. "Niin, yksihän se vain enää on", ajatteli hän, "eikä se kuitenkaan riitä kaikille illalliseksi." Ja hän söi siis viimeisenkin.
Putteli saapui viimein kotiin, ja siellä istuivat luutamummo ja Tytteli tyytyväisinä syömässä illallista siitä leivästä, jonka Tytteli oli ostanut. Sillä Tytteli oli tullut kaupungin toiselle portille ja siellä heti suorittanut asiansa leipurin puodissa.
"No, Putteli", sanoi luutamummo, "missä on leipä?"
Putteli pyöritteli lakkiaan, niin että se rypistyi aivan nelikulmaiseksi, ja alkoi kertoa kaikista kaupungin ihanuuksista, suurista kartanoista, koreista mamseleista ja kiiltävistä vaskipeileistä, joita riippui puodinikkunoissa.
"Mutta missä on leipä?" kysyi luutamummo.
Putteli teki lakkinsa nelikulmaisesta kolmikulmaiseksi ja kuvaili matamia, joka istui pöytänsä vieressä kaupungin portilla, ja miten uskomattoman huokeasta hän möi kaikkein parasta tavaraa.
"Mutta missä se sinun leipäsi on?" kysyi mummo kolmannen kerran.
Nyt täytyi Puttelin puhua totuus, ja pahinta oli se, että hänellä yhä vielä oli nälkä ja suurempi kuin sudella jouluaamuna.
"Käy syömään!" sanoi mummo.
Putteli väänsi lakin jälleen pyöreäksi ja istuutui syömään. Ja merkillistä, miten paljon paremmalta kuiva leipä maistui kuin sekä rinkilät että piparkakut.
"No", sanoi mummo, "osaatko nyt sanoa, kumpiko tie oli parempi, sekö, joka vei ahneuteen, vai sekö, joka vei äitiä tottelemiseen?"
"Äitiä tottelemiseen", sanoi Putteli.
"Muista se!" sanoi mummo.
Ja Tytteli raivasi kiltisti pöydän ja teki tilan. Ja Putteli ja Tytteli paneutuivat maata luutamummon kanssa.
(Nälkävuonna, keväällä 1868.)
Ken on tuo poika murheeton,Mi kulkee tuolla tiellä?Se reipas Pekka itse on;Kas, hän ei nolomiellä.Hänestä kulkee huhuja— Sen syy, jos puhun valhetta:— Hoo, virkkoi Pekka.
Hän oli köyhä poika, jolla ei ollut isää eikä äitiä, ja häntä oli kasvatettu sukulaistensa luona niin kauan, kun heillä oli hänelle leipää antaa. Mutta tuli suuri katovuosi maahan, sukulaiset itse köyhtyivät ja sanoivat Pekalle:
Nyt loppui leipä viimeinen,Eik' yhtään rahaa meillä.Sun täytyy leipäs, poikanen,Ansaita mieron teillä.Saat selkääs, Pekka, pussin tään,Ja sinäkin käy kerjäämään!— Hoo, virkkoi Pekka.
Ja hän otti pussin, sulloi sen täyteen sammalia metsänrinteestä ja läksi ulos avaraan maailmaan. Eipä hän etäälle ehtinyt, ennenkuin hänelle tuli vastaan nälkäinen susi, näytti julmaa kitaansa ja sanoi:
Sinusta oivan paistin saan.Mä olenNäljänhätä,Käyn kelmeänä kautta maan,En henkiin hevin jätä.Varroppa, nyt ei toivoa;Mä syön sun heti paikalla!— Hoo, virkkoi Pekka.
Mutta kun susi aukasi kitansa, niin Pekka viskasi siihen sammalet ja juoksi tiehensä. Sitte hän otti pussinsa täyteen vettä (sillä se oli vedenpitävä) ja astui edelleen. Ei hän pitkälle päässyt, kun tuli vastaan takkuinen karhu, jonka silmät leimusivat, ja karhu sanoi hänelle:
Tervekkö tänä vuonnakinSä vehnäleivän lailla?MäTautiolen, kuljeksinJa toimin näillä mailla:Lyön maahan vanhan, nuorenkin,Ja, katso, nyt lyön sinutkin!— Hoo, virkkoi Pekka.
Samassa nosti karhu mahtavan käpälänsä; mutta Pekka heitti sille kylmää vettä selkään ja juoksi tiehensä. Sitte hän katkoi pussinsa täyteen koivun vitsoja ja astuskeli edelleen, vaan jo vähän matkan päässä näki nälkäytyneen härjän tien vieressä loikovan ja heiniä päivänpaisteessa pureksivan. Härkä sanoi hänelle:
Miks käydä viitsit ollenkaan?On puuhas turha aivan.MäLaiskuusolen, nautin vaanJa hylkään kaiken vaivan.En jaksa tulla luoksesi;Käy tänne puskeakseni!— Hoo, virkkoi Pekka.
Ja hän otti koivun vitsat pussista ja antoi härjälle niin oivallisen selkäsaunan, että härkä lähti pakoon, minkä suinkin pääsi. Pekka poimi sitte kiviä pussiin ja astui edelleen. Kuljettuaan kappaleen matkaa tapasi hän ketun, joka sanoi hänelle:
Miks kerjäät leipäs, narri, noin?Varasta se tai ryöstä!Mä olenKavaluusja voinNiin hyvin muiden työstä.Käy, pidä kiinni hännästäin,Ja kaikki käy kuin tanssi näin.— Hoo, virkkoi Pekka.
Ja hän otti kivet pussista ja viskeli niillä kettua, niin että sillä korvat soivat. Kettu livisti käpälämäkeen aika hojakkaa, ja Pekka nauroi niin, ett'ei muistanut mitään pussiinsa poimia. Kun hän sitte astui kotvasen, tuli vastaan leijona, joka hänelle sanoi:
Minussa näetKohtalon,Mi kurjan henkes hukkaa.Mik' oikeus sun elää on?Mult' elos kerjää, rukka!Sä muuten, orja sattuman,Saat vilu-, nälkäkuoleman.— Hoo, virkkoi Pekka.
Hän heitti pussin, tarttui leijonan tuuheaan harjaan ja alkoi painiskella. Sepä oli ponnistelua se. Ylpeä leijona kiljui niin, että vuoret vapisivat, ja kohotti hirveän käpälänsä, kaataakseen Pekan maahan. Pianpa olisi hänestä loppu tullut. Mutta voima maan päällä rakastaa säikähtymätöntä uljuutta, ja leijona rupesi ystävälliseksi Pekalle. Huolimatta häntä ruhjoa otti se hänet kuin lapsen syliinsä ja sanoi:
Ken vastaan kovaa onneaJalosti käydä koittaa,Hänelle annan voimia,Niin hädän voi hän voittaa.Siis elä! Maalles voiton suon;Sen onnen moiset pojat luo.— Hoo, virkkoi Pekka.
(Kesäkuussa 1870.)
Uinu vaanRauhaisaan!Pääsi painaSiiven alle!NukkuvalleRauh' on aina,Kun on Luojan turvassa.Niin, ja metsäpolullaHyvät lapset kulkevat,Pienokaista suojaavat.
Pieni sä,YlistäSuurta Luojaa!Kiitä kielinRiemumielinKevään tuojaa!Laulain nouse taivaisiin,Laula riemuks lasten, niinEnkelit sua kuulevat,Lapsiakin suojaavat!
Lumisella portillaJoulu kolkuttaapi:Sisään sievään laskeppa!Vilun täällä saapi.Raskas, täys on korini.Sulle, muille kullekiLahjoja on mulla.Saanko luokses tulla?— Joudu, joulu, jo!
Kynttilät ja kuusen tuonVarsin vihannoivan,Rauhan, riemun runsaan suon,Ystävyyden oivan.Köyhä mies myös avun saa,Jota nälkä ahdistaa;Suru, murhe mustaLöytää lohdutusta.— Joudu, joulu, jo!
Pahan kaiken poistelenPiireist' iloisista,Virttä siivin enkeltenTuotan taivaallista.Silloin silmät lapsienLoistaa lailla tähtösten;Sydammet ne uuden,Saavat valoisuuden.— Joudu, joulu, jo!
Parhaan lahjan, jonka suonViimeks tahdon säästää:Jesus-lapsi, jonka tuon,Vieraaks mieli päästä.Mailman valon povehesHuolitko ja huoneeses?Onko riemus vainenRauha Taivahainen?— Joudu, Jesus, jo!
Mä kuljin puistotielläKylämme takana.Talv' oli maassa vieläJa talvi taivaalla.Sävelen silloin selkeänYlhäältä kuulin helkkyvän;Se ensi leivon ääni,Ennustus kevähän.
"Min, kevään sisko, löydätPohjassa?" kysäsin."Niin köyhät meill' on pöydät,Niin kolkko talvisin.Käy Guadalqvivirille sä,Rypälten maassa viserrä!Ei siellä tyhjää kättä,Ei hyistä sydäntä."
Ylhäältä kuulin vieläHeleän laulelon:"Mit' teen mä riemumiellä,Mi aina murheeton,Ja leivällä, mi milloinkaanEi näljänhätää tunnekkaan,Ja sydämmillä, jotkaEi Herraa halaakkaan?
"Olenhan toivon hellä,Iloinen sanoma.Minusta riemu kellä,Jos juur' ei kurjilla?Olenhan ääni enkelin,Rinnasta luonnon kotoisin,Tuon kevään viestin maihinTalvesta kolkkoihin.
"Siks luota rikkahittenKäyn ahdistettuin luoJa köyhäin, surevitten:Mun käsittävät nuo;Kun kärsivät ja surevatVain ilon oikein tuntevatJa Herraa hyvyydestäYlistää osaavat.
"Jos maasi peittää hankiJa osas kurja on,Valoa ennustanki,Paistetta auringon.Sun maatas lemmin enemminKuin rantaa Guadalqvivirin,Kun maasi kärsi, luottainHerraansa kuitenkin."
Myrsky (Puhuri).Päivänpaiste (Sees).Köyhä mummo.
Leikkipaikka on maantie, joka kulkee metsän Läpi. On kevättalvi, lumi sulaa ja linnut laulavat. Muuten voidaan asetella miten hyvänsä; lunta vain näkyy ja linnunlaulua kuuluu. Päivänpaiste on pieni valkopukuinen tyttö, päässä vaaleanpunainen huivi tai huntu. Hän istuu kalliolla ja syö pois lunta ympäriltään. Kädessä hänellä on värttinä, jolla hän kehrää punaista silkkiä. Hän näyttää hyvältä tytöltä ja hänellä on hyvin iloiset silmät.
Päivänpaiste(puhuu). Tässä minä olen taas maan päällä. Jopa siitä on pitkä aika, kun viimeksi näin vehreän kuusimetsän ja lehdettömät koivut. Ohi, miten ikävä minulla oli tuolla ylhäällä tyhjässä avaruudessa! Oli niin väsyttävä matkustaa tähdestä tähteen. Minun papallani, auringon kuninkaalla, on monta lasta, joita hän lähettelee lämmittämään kiertotähtiänsä ja kuitansa, ja minä olen hänen maatyttönsä. Tänä aamuna hän sanoi minulle: Lennä, Sees Päivänpaiste, ja toimita itsellesi jalansija maan päällä! Minä lensin ja lensin: Merkurius-tähdestä Venus-tähteen, Venuksesta kuuhun ja kuusta maan päälle. Kahdeksassa minuutissa se matka oli tehty. Mutta kun pääsin maan ilmapiiriin, oli siinä edessä raskaita pilviä kuin muuri. Kyllä minä tiedän, kuka ne kokoon puhalsi; kukas muu kuin Puhuri Myrsky. Oh, sen herran minä hyvin tunnen; eipä ole vallattomampaa poikaa maan ja taivaan välillä. Miten minä niitä pilviä taputtelin! Mutta hajosivatko ne? Jopahan nyt. Ei sinne päinkään; ne pakkautuivat yhä tiheämmäksi eteeni, kunnes viimein aloin katsella niitä. Sepä oli kummallista; jotakin lienee tapahtunut pilvissä. Mitä enemmän minä katsoin, sitä enemmän väistyivät pilvet syrjään, ja viimein pääsin maan päälle.
Mutta mitä nyt ryhdyn tekemään? Lumen syöminen tulee ajan pitkään ikäväksi: se on vain vesivelliä ilman rusinoita… Enköhän tuudittaisi pajupensasta eloon? Koetanpahan sitä.
(Ottaa oksan pajupensaasta, tuudittaa sitä polvillaan ja laulaa:)
Paju pieni, uinahda,Viel' on talven tavat.Ruusu, lilja, kanerva,Koivu uinahtavat.Paljo aikaa tarvitaanKukkaa saamaan pihlajaan.Paju pieni, uinu,Viel' on talven tavat.
(Puhuu.) Mutta älä ole tuosta pahoillasi, pikku pajulapsi. Kun minä sinua katselen, alkaa nesteet nousta hienoon kuoreesi, rupeaa tuntumaan lämpimältä viluisen sydämmesi ympärillä ja sinä tunnet olevan jotakin ilmassa, joka sanoo, että kevät jo tulee. Niin, niin on. (Laulaa.)
Syleiles ja silmäileeSua päivän terä.Kukat kohta komeilee,Ruohot, lehdet herää.Päivän pyyntö pieni vaanPajun saa jo puhkeemaan.Syleilee ja silmääSua päivän terä.
(Puhuu.) Niin, niin se oli. Mitä nyt, pajulapsi, luulenpa, että jo aukaset pienet untuvasi, pehmeät kuin kissanpoika. Häpeä vähän äläkä hätiköi; luuletko sopivan poikanulikkain pitää partaa? Muista Puhuri Myrskyä! Yht'äkkiä hän saattaa ajella pois sievät pikku untuvasi, ja niin olet taas parraton kuin kuus'viikkoinen lapsi. Mitä jo sanoin? Tuossa hän on; kuuluuhan hänen räikkänsä melu tuolta mäntyjen latvoista.
(Puhuri Myrsky tulla rymistää meluten ja räikkäänsä kaikin voimin päristellen.)
Myrsky. Hei, pois tieltä, risut ja männynkävyt! Joutua pitää, eteenpäin ja sukkelaan; en siedä kuhnailemista. Maailma on kilpikonnan vetelys; kyllä minä panen sen jalat liikkeelle. (Laulaa.)
Ilmojen kautta lintujen teitäSyöskäämme pois yli vetten ja maan.Hopeasauvalla Aamutar meitäViittaavi nousehen maailmahan…
(Puhuu.) Mitä mä näen? Sees Päivänpaiste on taaskin nähnyt hyväksi kunnioittaa maatamme korkealla läsnäolollansa. Mitenkä sinä pääsit pilvien läpi, pikku raukka? En minä luullut sinun ruususormiasi niin vahvoiksi.
Päivänpaiste. Tulinpa kuitenkin sinun kiusaksesi. Luulet varmaankin olevasi niin hirmuisen väkevä, mutta onpa joku sinuakin väkevämpi.
Myrsky. Tokkohan? No, kuka se joku sitte olisi, jos saan kysyä?
Päivänpaiste. Minä.
Myrsky(räikkäänsä päristäen). Sinäkö? Ohoh, sepä hullua. No, koska olet niin väkevä, niin koetapas vetää sormikoukkua minun kanssani.
Päivänpaiste. Kiitoksia paljon, en. Mutta pannaanko vetoa?
Myrsky. Etkö tiedä, että minä jaksan kaataa suurimmatkin metsät?
Päivänpaiste. Mutta minä nostan ne maasta pystyyn.
Myrsky. Minä nostan valtameren aallot pilviin.
Päivänpaiste. Mutta minä voin rauhoittaa meren.
Myrsky. Minä ajelen pilviä.
Päivänpaiste. Ja minä ne hajoitan.
Myrsky. Minä peitän maan tuiskuavalla lumella.
Päivänpaiste. Ja minä sulatan lumen.
Myrsky. Minä puhallan maailman supi puhtaaksi.
Päivänpaiste. Ja minä sen nuorennan.
Myrsky. Minä surmaan…
Päivänpaiste. Ja minä annan elämän.
Myrsky. Kas, kas, pienokaista, miten suurelliseksi hän nyt on muuttunut!
Päivänpaiste. Minä en kehu, vaan minua huvittaa suurisuisten kerskailijain kukistaminen.
Myrsky. No, mitä pannaan vetoon?
Päivänpaiste. Tuolla maantiellä tulee köyhä mummo. Häntä viluttaa ja hän käärii paremmin ympärilleen vanhaa turkkiansa. Se meistä on väkevämpi ja voittaa vedon, joka saa riistetyksi mummon yltä turkin.
Myrsky. Hyvä, hyvä. Ja voittaja saa voittonsa merkiksi kiskaista höyhenen toisen siivestä. Kyllä minä sinut höyhennän, Sees Päivänpaiste; usko se kerrassaan.
Päivänpaiste. Saammepahan nähdä.
(Köyhä mummo tulee,)
Myrsky. Kuules, akka! Mistä sinä olet turkin varastanut?
Mummo. Hyvänen aika, rakas herra; minä olen rehellinen mummo parka; en minä ole ikänäni mitään varastanut, ja turkki on aivan omatekoinen turkkini. Tottapahan itse tiennen, että se on tehty sarvipässistä, joka puski itsensä kuoliaaksi viistoista vuotta sitte.
Myrsky. Siitä minä vähät. Minä tahdon turkkisi, ja jos et sitä anna hyvällä, niin pudistelen sinua, että villatöpyt lentelevät kuin lumihöytäleet ympärilläsi.
Mummo. Auttakaa, täällä on rosvoja metsässä! Eikö täällä ole ketään? Auttakaa!
Myrsky(pudistellen mummoa). Kas, nyt otan turkin, pikku akka!
Mummo(ponnistellen vastaan). Et ota, sen jätät tekemättä, vaikk'en olisi ikänäni suurusta nähnyt. Omatekoinen pässiturkkini! Rosvo, tahdotko kokea kynsiäni?
Myrsky(päästäen hänet). Kas vain semmoista vanhaa kissaa! Hänellähän on kynnet kuin parsinneulat.
Päivänpaiste. No, Puhuri Myrsky, kuinka käy vedon?
Myrsky. Ei sille pahukselle voi itse myrskykään mitään. Hän rimpuilee kuin raivokas vastavirtaan.
Mummo(häärien turkkia paremmin ympärilleen). Eipähän saanut tuo Puhuri! Hui, miten on kylmä, aivan on sielu jäätyä köyhältä ihmisraukalta.
Päivänpaiste(taputellen mummoa olkapäälle). Onko sinulla hyvin vilu, mummo parka.
Mummo(äreästi). Koskeeko se sinuun. Anna minun olla rauhassa.
Myrsky. Ha, ha, Sees Päivänpaiste, turhaa vaivaa näet.
Päivänpaiste(mummolle). Olet niin yksin, ei kukaan koko maailmassa huoli sinusta. Onko sinulla nyt lämpimämpi?
Mummo. Vähän parempihan tuo on. Mutta se tulee vain turkista.
Päivänpaiste(katsoen häntä silmiin). Niin, luultavasti se tulee turkista. Mummo raukka, sinä olet kärsinyt paljon talvella.
Mummo. Kyllähän tuota saa kärsiäkin; puuta on kyllin metsässä, vaan ruoan puoli ei ollut juuri kehuttava. Sinä näytät hyvältä tytöltä. Oikein sydämmeni lämpiää, kun katselet minua noilla iloisilla silmilläsi.
Päivänpaiste. Se tulee turkista. Mutta se varmaankin oli hyvä pässi, jota sinä rakastit, koska se on viistoista vuotta kuolemansa jälkeenkin vielä lämmittänyt sinua.
Mummo. Niin, tietysti, kyllä pässistä on hyötyä kylmällä, mutta välistä on se melkein liiankin lämmin näin kevätpuoleen. Minä välistä oikein hikoilen.
Myrsky. Älä häntä usko, mummo; hän on veitikka ja narraa turkin pois yltäsi.
Mummo. Ole vaiti, Puhuri. Niin paljon minä toki itsekin ymmärrän, että osaan erottaa palelemisen ja hikoilemisen.
Päivänpaiste(katsoen mummoon). Miksi on sinulla niin kylmä ja pimeä yksinäisessä tuvassasi? Ottaisit luoksesi hyvän pikku lapsen, joka sinua sydämmestänsä rakastaisi, kampaisi harmaan tukkasi ja silittelisi ryppyiset poskesi, ja lohduttaisi sinua, milloin surullinen olet, ja leikkisi kanssasi, milloin sinulla on iloa, laulaisi sinulle kauniita lauluja ja pitäisi lämpimissä käsissään sinun kohmettuneita käsiäsi. Kas, silloin ei tuntuisi vilun väristyksiä sydämmessäsi.
Mummo(pitäen kättään silmäinsä edessä). Kah, miten merkillisesti paistaa silmiini ja sieluuni asti, kun puhut tuolla tavalla! Ja miten lämmin on tullut! Huh, nyt en jaksa enää. Pidäs hihasta, minun pitää riisua turkkini.
(Riisuu.)
Päivänpaiste. Puhuri Myrsky, sinä menetit vedon! Minä höyhennän siipesi.
Myrsky. Kyllä näen, että voitit. Mutta on se kuitenkin ihan käsittämätöntä. Onko todellakin maailmassa mitään, joka on voimaa vahvempi?
Päivänpaiste. Onhyvyys!Tule, mummo kulta, nyt minä palkinnoksi valasen köyhän tupasi runsaimmalla kullalla.