Lassi oli kuusivuotinen ja ulottui Hildalle melkein nenään asti. Ja Hilda oli kymmenvuotinen ja luuli oikein hyvin sopivansa Lassille tätiksi. Molemmat kiistelivät päivät päästänsä ja tuskin tiesivät ollenkaan, miten suuresti rakastivat toisiaan. Mutta sen kyllä huomasivat, milloin olivat erossa, Kun Hilda oli poissa koulussa, oli Lassilla sanomattoman ikävä ja hän silloin teki vallattomuutta toisensa perästä. Ja kun Lassi oli isän kanssa käymässä Forssan tehtaalla, oli Hilda koko ajan neuvoton eikä tiennyt, mitä hänen piti tehdä, kun Lassi oli poissa. Hilda päätti kerran ruveta pitämään päiväkirjaa Lassin vallattomuuksista, ja se kiitettävä tarkoitus hänellä, oli mielessä, että saattoihan jossakin sopivassa tilaisuudessa lukea hänelle sen kauniin luettelon. Hän ajatteli siitä tulevan Lassille hyvän rangaistuksen, niin että saisi oikein hävetä tyhmyyksiänsä.
Pilvisenä päivänä ennen joulua, kun Hildalla jo oli lupa koulusta ja Lassi telmi tavallista enemmän, sanoi Hilda hänelle. "Lassi, tules tänne!"
Lassi istui nurkassa sovittelemassa paikoilleen puuhevosensa toista takajalkaa, jonka oli äsken ajanut poikki, kun ei muka hevonen kyllin vikkelästi vetänyt kuormaa. Hän oli suutuksissaan eikä ollut siis kuulevinaankaan.
"Tules tänne, niin minä luen sinulle jotakin", sanoi Hilda vähän veitikkamaisesti, sillä hän oli juuri ottanut käteensä sen merkillisen päiväkirjan.
Lassi tuli. Hän piti paljon saduista niinkuin kaikki muutkin ja luuli ehkä Hildan aikovan lukea ritari Siniparrasta tai muusta semmoisesta.
"Käyhän tuohon pallille istumaan ja ole vaiti ja hiljaa, niin saat kuulla rosvopäällikkö Telmyri Mellastelijan urhotyöt ja seikkailut."
Lassi istuutui siivosti ja Hilda alotti esipuheen:
Oli kerran rosvopäällikkö Telmyri ja niin edespäin. Hänellä oli kelpo kummi eli ristiäiti, ja koska hän teki niin paljon vehkeitä tässä maailmassa, täytyi hänen kumminsa tehdä kirja ja kirjoittaa siihen kaikki, mitä Telmyri teki. Sen kirjan päätti kummi sitte painattaa Porvoossa, että kaikki ihmiset saisivat tietää, miten häjy ja ymmärtämätön Telmyri oli ollut. Nyt, näetkös, minä lainasin kummin kirjan, ennenkuin se lähetetään Porvoosen painettavaksi, ja nyt saat kuulla, mistä kaikesta Telmyri saa hävetä.
Lassi hörkisti korvansa. Hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan semmoisesta rosvopäälliköstä.
Hilda oli olevinaan hyvin totinen ja luki päiväkirjasta:
1 päivä tammikuuta. "Telmyri alkoi vuotensa potkimalla rikki sänkynsä, ja ylös noustuaan pani hän toisen sukkansa pesuvatiin, nähdäkseen muka, pysyikö se veden päällä. Sitte tuli äiti sisään — sillä oli hänellä äiti — ja löi häntä märjällä sukalla. Eikö se ollut hyvin ansaittu?"
Lassi näytti kummastelevalta eikä sanonut mitään.
6 päivä tammikuuta. "Harmaa mirri makasi matolla uunin edessä. Telmyri otti mirrin, pisti sen uuniin ja pani suupellit kiinni. Tulta oli siellä ollut viimeksi eilen ja hiilet vielä hehkuivat; mirri alkoi hirveästi naukua. Isä tuli sisään — sillä Telmyrillä oli isäkin — vapautti mirrin ja käski Telmyrin ottaa käteensä hehkuvan hiilen. Telmyri aikoi juosta pois, vaan isä pani hiilen hänen käteensä ja antoi sen vähäsen polttaa. Silloin huusi Telmyri.
"Eipähän, en minä huutanut", sanoi Lassi.
"Tässä on, että Telmyri huusi."
2 päivä helmikuuta. "Pojat olivat kelkkamäessä, ja Telmyri myöskin. Silloin Telmyri hautasi lakkinsa lumeen, niin ett'ei sitä löytynyt ennenkuin seuraavana keväänä, kun kinokset sulivat. Vaan kun häneltä sillä kerralla kylmi vasen korva, pääsi hän pulasta varoituksella!"
"Kun en löytänyt lakkia."
"Kuulehan edelleen!
"20 päivä helmikuuta. Äitillä oli munia korissa, joka oli talvella vierashuoneessa, siinä kun ei kukaan asunut ja oli kohtuullisen viileä. Telmyri löysi korin vierashuoneen sohvan alta ja huviksensa nakutteli munia vastakkain, niin että sisus juoksi kaikista sohvan hienolle, vehreälle päällykselle. Siitä huvista pistettiin Telmyri ruokakaappiin, mutta sieltä hän löysi hillopurkin ja tyhjensi sen sormillansa. Sen kepposen tähden salvattiin hänet isän kammariin ja siellä hän pysyi hiljaa."
Lassi nauroi vähän hämillänsä.
"Niin, eikö se ollut kelvoton rosvopäällikkö?" jatkoi Hilda. "Kuule edelleen."
7 päivä maaliskuuta. "Telmyrillä oli myöskin sisar…"
"Nimeltä Hilda", keskeytti Lassi.
"Taisi olla Lauli. Hänellä oli hyvin kaunis ja sievä nukke, jolla oli oikea tukka ja oikeat silmät, ja sen nimi oli Helmi. Laulin ollessa koulussa otti Telmyri Helmen ja kaivoi rikki toisen silmän, nähdäkseen, mitä siinä oli sisässä. Sitte hirtti hän Helmen tukasta pellinnuoriin muka kiikkumaan. Lauli, kotiin palattuaan ja nähtyään Helmi raukan, alkoi itkeä."
Lassi punastui ja löi läntistyneiden saappaidensa kantoja lattiaan.
Hilda jatkoi: "Silloin alkoi Telmyrikin itkeä, pyysi sisareltansa anteeksi eikä ennen rauhoittunut, kuin isä laitatti tohtorilla Helmen silmän jälleen eheäksi. Oliko oikein, että hän katui?"
"Niin, mutta Helmihän parani jälleen", sanoi Lassi.
"Vahinko vain, että Telmyrillä oli niin lyhyt muisti. Viikon kuluttua,14 päivänä maaliskuuta, aikoi hän lähteä hiihtämään, vaan oli hukannut villahansikkaansa. Silloin löysi hän äitin hyvät valkoiset ranskalaishansikkaat, sulloi ne käpälöihinsä ja läksi lumikinoksiin. Kun hän palasi, olivat kaikki sormet paljaana toisessa kädessä ja toinen hansikas oli hukkunut. Oliko se kauniisti tehty?"
"Minun paleli käsiäni."
"Äiti torui, mutta Telmyri ei viisastunut.1 päivänä huhtikuutaaikoi hän säikyttää vanhaa Kaisaa. Sitä varten hän asetti kaksi tuolia päällekkäin salin oven eteen sisäpuolelle ja niiden päälle pallin ja pallille kukkaruukun. Kaisan sijaan tuli ovesta hovineuvoksen-rouva Agander ja oli vähällä pyörtyä säikäyksestä, kun tuolit romahtivat maahan ja kukkaruukku rikki räjähti. Silloin Telmyri taas pistettiin salvan taa.
"20 päivänä huhtikuutatahtoi Telmyri koettaa jousella ammuntataitoansa ja ampui nuolen kyökin ikkunasta. Selvisi asiasta varoituksella.
"2 päivänä toukokuutanyhti hän purston kukolta ja siitä tuhotyöstä salvattiin hänet tunniksi kanakoppeliin."
"4 päivänäsousi hän taikinakaukalolla ulos purolle, kaatoi kaukalon ja kastui korviaan myöten.
"18 päivänähän pani lakkinsa täyteen kiviä ja upotti sen puron rantaan turpoamaan tiheäksi kuin korvo.
"22 päivänäoli äiti kylvänyt aamusilla herneitä ja iltasilla Telmyri ruoposteli hernepenkin katsoakseen, olivatko herneet jo kasvaneet. Sai vain varoituksia, ett'ei toiste olisi niin tyhmä."
"23 päivänähän särki teekupin, survoi sen hienoksi huuhmaressa ja koetteli uskotella Kaisalle sen olevan sokuria.
"Juhannuksenateki Telmyri niin monta vallattomuutta, että niitä on mahdoton kaikkia luetellakaan…"
"Enpähän", sanoi Lassi. "Minä vain revin kaksi reikää mekkooni, suuremman ja pienemmän."
"Kuule vielä", jatkoi Hilda, "6 päivänä heinäkuutakaivoi hän kuopan puutarhaan ja pani siihen isän sinetin, äitin sormustimen, kuusi männynkäpyä ja sammakon. Sitte täytti hän kuopan. Se oli muka aarre. Koko talo etsimään sinettiä ja sormustinta, kunnes Telmyri otettiin epäilyksen alaisena tutkittavaksi. Hän silloin tunnusti kaivaneensa maahan aarteen ja sai rangaistukseksi riittävän tukkapöllyn. Oliko se oikein?"
"Mutta minä en valehdellut", sanoi Lassi.
"Hyi! Olisiko hänen vielä pitänyt valehdella? Telmyrillä oli kuitenkin vähä pahaa omaatuntoa, sillä hän pysyi koko iltapäivän poissa naapuritalossa. Siispä hänen rangaistuksensa oli oikea.28 päivänä heinäkuutahän astui puujaloilla, kompastui ja kaatui pitkäksensä keskelle gurkku-penkkiä.30 päivänämeni hän luvatta rantaan, työnsi veneen vesille ja läksi soutamaan. Mutta tuuli kovasti ja sankari oli joutua ulos ulapalle. Silloin hän alkoi huutaa apua."
"Kyllä minä olisin jaksanut soutaa, vaan airot, näetkös, olivat pitkät."
"Ja soutaja oli liian lyhyt. Matti souti sinne suurella veneellä ja toi veitikan maalle. Telmyri oli rangaistu omalla peljästyksellään. Seuraavana päivänä ratsasti hän kellolehmällä, putosi ja sai reiän päähänsä."
"Olen minä ratsastanut monella hevosellakin."
"Mahdollista kyllä", jatkoi Hilda. "11 päivänä elokuutayritti Telmyri ratsastamaan myöskin tallipässillä. Mutta pässi ei tuosta ollut kovinkaan mielissään, vaan ryhtyi päkkäämään. Telmyri läksi pakoon ja pässi jäljestä. Viimein molemmat joutuivat kahakkaan tallin seinän luona, ja ell'ei Kaisa olisi sattunut maitorainnan kanssa juuri tulemaan läävästä, olisi siinä tullut suuri tappio."
"Minä löin sitä, niin, minä löin sitä niin että…"
"Tässä on, että Telmyrin kyllä teki mieli lyödä pässiä, vaan todella hän vain huusi: hyvä Kaisa, tule auttamaan!"
"Niin, kun keppi katkesi!"
"No, vielä edelleen.19 päivänä elokuutasöi Telmyri raakoja karviaismarjoja; niin paljon, että tuli kipeäksi.22 päivänähän heitti kivellä rikki myllynviirin.29 päivänäpani hän Helmen uimaan puroon ja30 päivänäputosi itse siihen.4 päivänä syyskuutapiirusti Telmyri hiilellä maisteri Pitkäsen muotokuvan äsken valaistuun kyökkikammarin uuniin. Siitä hän joutui salvan taakse."
"Niin, mutta minä menin ikkunasta pihalle."
"Ja sitte Telmyri salvattiin vinnikammariin, josta hänen ei tehnyt mieli hypätä ulos ikkunasta.18 päivänä syyskuutaoltiin puolukoita poimimassa metsässä, ja Telmyri juoksi oravan jäljestä, kunnes putosi hetteesen. Siihen jäi toinen saapas ja uudet housut turmeltuivat pilalle.20 päivänäoli hän perunoita kaivamassa ja löi kuokalla sääreensä.24 päivänähän putosi pihlajasta.
"4 päivänä lokakuutajuoksenteli Telmyri likasilla saappaillaan kaikki huoneet lakkiaan etsimässä, kunnes löysi sen puulaatikosta, johon sen oli kätkenyt hiekkaa täynnä.8 päivänätoi hän kotiin sylin täyden nauriita jotka oli saanut joltakin pojalta, ja poika oli ne varastanut."
"En minä sitä tiennyt."
"Ei, Telmyri ei sitä tiennyt, sentähden häntä ei rangaistukaan. Mutta hänen täytyi itsensä kantaa nauriit takaisin naapuriin, josta ne oli varastettu.16 päivänähän ahneudessaan maistoi aniliinipullosta ja tuli hyvin kipeäksi.17 päivänäkykeni hän jo lyömään nauloja äitin messinkisiilin reikiin. Siili aivan turmeltui, ja välttääkseen saman tyhmyyden tekoa uudestaan ajoi veitikkamme18 päivänäpuutulpan kahvipannun piippuun.29 päivänähän huvikseen pisti Kaisan kehrätessä tulen pellavakuontaloon, josta ilosta hän taas sai tukkapöllyä.3 päivänä marraskuutahiipi hän luvatta luistinjäälle ja veti ylös toisen pojan, joka oli pudonnut veteen. Siitä pääsi Telmyri ensin lukon taa ja sitte sai tortun."
"Minuapa kiitettiin myöskin", sanoi Lassi ylpeästi.
"Ei hyvää tehdä tortuista eikä kiitoksista", sanoi Hilda. "Pahempaa tapahtui4 päivänä joulukuuta. Silloin joutui Telmyri riitaan Naapurin poikien kanssa suuresta aarteesta, jonka olivat löytäneet tallista, ja se oli kuollut hiiri. Telmyri löi kepillään Naapurin Kallelle kulmaan suuren kuhmun, ja Kalle oli häntä pienempi. Siitä piti Telmyrin pyytää anteeksi Kallelta, mutta hän ei tahtonut."
"Kalle se ensin löi minua", sanoi Lassi.
"Niin, mutta Kalle oli vasta neljän vuoden mies ja Telmyri kuuden. Hyi suurta häpeätä, lyödä niin pientä poikaa! Ja kun Telmyri ei tahtonut pyytää anteeksi, sai hän isältä vitsaa. Se oli ensi kerta koko vuodessa. Telmyrin täytyi pyytää anteeksi, mutta silloin vasta pahinta tapahtui. Hän pyysi anteeksi suullaan, vaan ei sydämmellään. Muutaman päivän kuluttua olivat pojat lumisilla, Telmyri puristi pallon hyvin kovaksi ja heitti Kallea. Pallo sattui Kallelle poskeen, ja poski turposi paksuksi. Miksi semmoista sanotaan?"
Lassi oli vaiti.
"Sitä sanotaankostoksi, ja kosto on kiittämättömyyden ja petollisuuden jälkeen kaikkein ilkeintä, kuin ihmisen sydämmeen voi tulla. Kostonhaluinen ihminen on Jumalan vihollinen, ja kaikki taivaan enkelit itkevät sitä. Mitenkä voi semmoisella ihmisellä olla koskaan oikeaa iloa ja rauhaa omassatunnossaan?"
Lassi puri hammasta ja irvisti niin omituisesti, pidättääkseen kyyneliä. Vähän ajan perästä nousi hän paikaltansa ja meni pois sanomatta mitään.
Hilda tunsi kyllä veljensä, ei ollut huomaavinaan irvistystä eikä pyytänyt häntä viipymään. Puolen tunnin kuluttua palasi Lassi ilosta loistavana. "Missäs nyt kävit?" kysyi Hilda.
"Oli niin", sano\ Lassi vähän hämillänsä, "että… muistathan kelkkani, jonka sain viime vuonna joululahjaksi. Vilkki sen nimi on eikä niin sukkelaa kelkkaa ole kellään kuin Vilkki."
"Niin", sanoi Hilda, "kyllä muistan, että Vilkki on sinusta hyvä, parempi kuin Matista paras hevosemme, ja sinä aina kehut, ett'ei kellään ole niin hyvää kelkkaa."
"Nyt minä annoin Vilkin Naapurin Kallelle. Hän tuli niin iloiseksi, ett'ei osaa ajatellakaan, miten iloiseksi hän tuli!"
"Entä sinä, Lassi, etkö sinä tullut iloiseksi?"
"Kyllä; tiedäpäs, Hilda, minä olen ollut niin pahoillani siitä kuolleesta hiirestä, ja minä olen ollut niin paha aina siitä asti, ja niin ikävää kun on ollut… ja kun sinä kerroit, että Jumalan enkelit itkevät, silloin tuntui minuakin itkettävän… ja minä läksin Naapurin Kallen luo, näetkös… ja nyt on kaikki hyvin, nyt olen niin sanomattoman iloinen, että nyt se vasta tulee oikein hauska joulu."
Hilda syleili Lassia ja suuteli häntä ja tanssi hänen kanssaan seitsemän kertaa ympäri lattiaa. "Arvaapas mitä?" sanoi hän. "Nyt kun Telmyrin kummitäti lähettää päiväkirjansa Porvoosen painettavaksi, pyydämme häntä kertomaan myöskin tuon kuolleen hiiren jutun. Se historia oli ruminta ja viisainta kaikesta, kuin Telmyri teki koko vuonna."
"Pyydä häntä myöskin kertomaan Laulista, sillä ell'ei Laulia olisi ollut, olisi Telmyri ollut aika vekkuli."
"No, ei se niin vaarallisen paha Telmyri sentään ole! Välistä hän kyllä mellastelee ja tekee tyhmyyksiä, vaan Jumala on kuitenkin antanut hänelle rehellisen sydämmen; kyllä hänestä mies tulee."
Ja semmoinen se oli tämä rosvopäällikkö.
Oli kerran suuri kaupunki, suurimpia koko maailmassa; kolme päivänmatkaa pitkä; sen nimi oli Ninive. Se oli täynnä palatseja ja kalleuksia, ja asukkaita oli siinä lukemattoman paljo sekä mahtavia ruhtinaita ja väkeviä sotajoukkoja. Kaupungin suuret kirjastot olivat täynnä muinaisajan viisautta, ja siellä oli monta viisasta miestä ja taiteilijaa, jotka koristelivat kaikki paikat ihanimmasti. Oli siellä myöskin hurskaita, jotka palvelivat Jumalaa, mutta jumalattomia oli enempi ja he täyttivät suuren kaupungin hulluudella eivätkä tunnustaneet Jumalaa olevankaan. Sillä he luottivat suureen voimaansa, kunniaansa ja rikkauteensa eivätkä luulleet itseänsä kenenkään voittavan taivaassa eikä maan päällä.
Silloin lähetti Jumala profeetta Joonaan saarnaamaan Ninivelle hävitystä, saman Joonaan, jonka suuri kala nieli ja sitte jälleen oksensi maalle. Joonas meni Niniveen ja sanoi kansalle: "Vielä on neljäkymmentä päivää, sitte Ninive hukkuu."
Niin Niniven kansa uskoi Jumalaan, nöyrtyi paastoon ja rukouksiin ja kääntyi pahalta tieltänsä. Ja Jumala armahti heitä ja otti pois rangaistuksen Niniveltä, niin ett'ei kaupungille mitään pahaa tapahtunut.
Joonasta suututti, ett'ei hänen ennustuksensa toteutunutkaan. Hän meni ulos kaupungista, teki itsellensä majan ja istuutui sen varjoon katselemaan, eikö kaupunki kuitenkin hukkuisi. Jumala kasvatti pensaan varjoamaan Joonaan majaa ja virvoittamaan häntä päivän paahteessa. Mutta seuraavana aamuna lähetti Jumala madon syömään pensasta, niin että se kuivi. Joonas raukesi kuumuudesta ja se häntä niin suututti, että hän toivotteli itsellensä kuolemaa.
Silloin sanoi Jumala Joonaalle: "sinä säälit ja armahdat pensasta, jota et kasvattanut, joka yönä kasvoi ja yönä katosi. Eikö minun pitäisi armahtaman suurta Niniven kaupunkia, jossa on enempi kuin sata kaksikymmentä tuhatta lasta, jotka eivät tiedä erottaa, kumpi oikea ja kumpi vasen käsi on, sekä paljo eläimiäkin!"
* * * * *
Tämä tapahtui profeetta Joonaan aikana, jolloin Assyrian suuri pääkaupunki Ninive nöyrtyi ja siten säilyi Jumalan tuomiosta, Mutta sen jälkeen kasvoi Ninivessä toinen miespolvi, joka taaskin unhotti Jumalan ja täytti suuren kaupungin pahemmilla synneillä ja hulluuksilla kuin heidän esi-isänsä. Silloin lähetti Jumala profeetta Nahumin, ja Nahum sanoi Niniven kansalle:
"Hävittäjä nousee sinua vastaan ja piirittää linnasi. Katso eteesi teillä, sillä paimenesi makaavat! Sonnusta itsesi ja vahvista muurisi lujilla tilleillä! Vihollinen tulee ja hävittää viinapuusi oksat. Hänen rattaansa kimaltavat kuin tulisoitsut ja salamat, kun tiellä kilvataan ja sotaan mennään. He tulevat muureille asti; portit avataan heille virtain luota ja palatsi hajoitetaan. Ninive on kuin kalalammikko täynnä vettä; mutta sen pitää juosta pois, Siinä huudetaan: 'pysähtykää, pysähtykää!' mutta ei kukaan katso taaksensa. Ruoskat läjähtelevät, rattaat ratisevat, hevoset hirnuvat, vaunut vierivät. Vihollinen lähettää ratsujoukkoja, joiden miekat välkkyvät. Kaatuneita on läjittäin, niin että heidän ruumeihinsa langetaan. Hopeata haalitaan, kultaa ja kalleuksia ryöstetään summaton paljous. Tuli on polttava sinut ja miekka sinut surmaa, sanoo Herra; kaikki tämä tapahtuu sentähden, että olit iloinen ja suloinen synnin palveluksessa ja että olet saattanut väärälle tielle monta sukukuntaa. Nyt ei enää kuulla sinun käskyjäsi maailmassa; kaikki maat vapisevat ja kaikki lapset kalpenevat kuin saviastiat. Entiset imartelijasi sanovat: Missä on nyt niiden leijonain asunto? Ninive on hävitetty ja kansat paukuttavat käsiänsä sinun kukistuksellesi."
Semmoinen oli Nahumin uhkaava ennustus. Ninive ei häntä kuullut, ja tuomio täytettiin. Kaldaijalaiset tulivat sotavoiman kanssa, valloittivat kaupungin ja hävittivät Niniven niin perinpohjin, että moneen, moneen sataan vuoteen ei kukaan tiennyt paikkaakaan, jossa se suuri kaupunki ennen oli ollut. Vasta nykyaikoina on muutamia sen peninkulmain pituisista jättiläispalatseista kaivettu sorasta näkyviin todistamaan Kaikkivaltiaan tuomioiden oikeutta. Suuria, kummallisia eläinten ja ihmisten kuvia on äskettäin saatu näkyviin Niniven raunioista ja viety Lontoon ja Pariisin kivisaleihin. Siellä ne nyt seisovat yhtä ehyinä kuin 2,500 vuotta sitte ja katsoa tuijottelevat nykyajan ihmisiä suurilla, kankeilla, kummituksen näköisillä kivisilmillään. Joonas on kuollut, Nahum on kuollut, ja Ninive on ammoin hävinnyt maan päältä. Mutta kun kaikki muut ovat vaiti, täytyy kivien puhua.
Kerran varmimman rauhan aikana keskikesällä, kun Ranska oli mahtavuutensa kukkulalla Krimin sodan jälkeen, ja kun suuri maailmankaupunki Pariisi, joka on meidän aikamme Ninive, oli ihanimmillaan ja rikkaudesta loistavimmillaan; kun kaikki oli vain kukkia ja iloa, tanssia ja peliä, kultaa ja marmoria, silkkiä ja helmiä; silloin minä yksin ajatuksissani kävelin Louvre-palatsin viileissä, hiljaisissa ja hämärissä kivisaleissa ja ihmetellen katselin Niniven muinaisajan jättiläiskuvia. Miten mahtava onkaan se valtakunta ollut, miten komea ja muhkea se kaupunki, joka ennen muinoin piti semmoisia kuvia rapuillansa ja toreillansa! Niiden kivien edessä olivat profeetat puhuneet kansalle, ja minä olin kuulevinani Nahumin sanojen hiljaa kaikuvan kivimöhkäleistä:
"Sinulla on enempi kauppiaita kuin tähtiä taivaalla; sinun ruhtinaasi ja päämiehesi ovat lukemattomat kuin heinäsirkka-parvet, mutta kun aurinko nousee, ovat ne poissa, eikä kukaan tiedä, mihinkä he joutuvat. Paimenesi makaavat, Assurin kuningas! Nouse vartioimaan linnojasi sillä vihollinen lähestyy, ja lujat linnasi putoavat kuin kypset viikunat sen suuhun, joka niitä vain tahtoo syödä!"
Minun muistellessani näitä sanoja kuului palatsin ulkopuolelta ilohuutojen hälinä. Voitolliset sotajoukot kulkivat pitkin katuja, voitonmerkkejä kantaen, ja meluava ihmisjoukko seurasi riemuiten ja pauhaten. "Mitä unelmia!" sanoin itsekseni. "Eikö tämä ole urhollinen Ranskanmaa ja ylpeä, iloinen Pariisi? Eivätkän toki Nahumin sanat tässä toteudu…"
Minä petyin: ne toteutuvat juuri tänä aikana ja kaiken kansan edessä, ell'ei kaikkivaltias Jumala peruuta uhkaustansa, niinkuin Joonaan päivinä. Mutta silloin pitäisi ylpeän Pariisin nöyrtyä Jumalan edessä niinkuin ennen Ninive. O, jospa se nöyrtyisi, jospa se olisi Joonaan eikä Nahumin Ninive! "Sillä", sanoo profeetta, "Herra on pitkämielinen ja suuri voimasta. Hänen tiensä on tuulessa ja pilvissä: maa vapisee, vuoret halkeavat ja kansat kauhistuvat Herran tuomioiden edessä." — O, Herra, armahda myöskin meidän aikamme Niniven monia pikku lapsia, ett'eivät he hukkuisi, vaan vaeltaisivat hyveissä ja hurskaudessa!
(Lokakuussa 1870.)
Sä tunsit Jäykkäsen kenties?Hän oli nuori herrasmies.Hän uljas, rikas, ylhäinen,Ja koti, vaimo herttainenJa kaksi lasta hänellä,Ne Frits ja Alma nimeltä.Eiks onnekas hän? Totta kai.Ja jouluaattokin nyt sai.
Vaan jotain, jotain kuitenkinPuutetta oli hälläkin:Ei muistanut hän onnessaanTurvaansa panna Jumalaan.Ei hällä pöytävieraanaJumalan sanaa, KristustaEi taivaan enkeliäkäänJoul'yönä luona pöydän tään.
Frits, Alma myös ties sadun sen,Mi sykkimään saa sydämmenNiin rikkahan kuin köyhänkin:Paikasta hyvän enkelin."Nyt, isä, eikö sopisiVieraaksi pyytää enkeli?"Niin nauroi herra Jäykkänen:"Kutsummeensijouluks sen."
Ja ilta oli iloinen,Vaan entä herra Jäykkänen?Ah, sydän vast' on ihmeinen!Istuttiin pöydän äärehen:Kaikk' kaunista; kuus' valon soi;Vaan — puuro palaneena… voi!Rypistyi otsa Jäykkäsen,Tylysti pois hän työnsi sen.
Pyys' vaimo: "anna anteeks, oi!Noin myöskin joskus käydä voi."Ja lapset lausui: "isämme,Miks suutut noin? oi, riemuitse!"Vaan mitä virkkoi herra tää?"Mua mielitäänkö myrkyttää?On häpeä ja syntikin,Jos moista ruokaa nauttisin!"
Kuink! kävi! Ensi jouluna,Kun kuusi loisti kaikilla,Niin yksin Jäykkänen nyt vaanPimeessä istui huoneessaan.Hän rikas, terve, nuorikin,Vaan yksinään hän kuitenkin:Haudassa nukkui puoliso,Lapsetkin siellä lepäs jo.
Ja suljetussa huoneessaanHänelle pöytä katetaan.Oivasti kaikki laitettu,Ei puuro pohjaan poltettu;Vaan nyt se oli polttava,Kun rakas käs' ei tarjoa!Ei vaimon, lasten ääniä,Ei kuusikaan niin vehreä.
Hän karvain mielin seisomaanNous' autiossa huoneessaan:"Pois viekää kurja ruoka tää!Se vasta pahoin myrkyttää.Väkeni miss' on? Heistä kenNyt kattoi pöydänviidelle?Erotan hänet paikalla:Ei saavu mulle vieraita."
Palvelja vanha vastasi:"Oi, herra, suokaa anteeksi!Häpeän erhetystäni;Mä katoin, kuten silloinki,Kun neljä istui pöydässä;Vaan tuota en mä ymmärrä,Kun joku muu, en tiedä ken,On kattanut sen viidellen."
"No, olkoon!" virkkoi herra vaan;Niin kummaa tuns' hän tunnossaan.Hän istui pöydän äärehenJa posken painoi kädellen,Ja istuissansa alkoivatSilmistä kyynelpisaratTipahtaa, kunnes itkustaHän oli juur'kuin sokea.
Sai sairaaks mieli ylpeä,Pehmistyi sydän ynseä;Hän tyytymätön olleensaParhaimpaan muisti riemuunsa,Havaitsi: kaikki lopun saa,Miss' ei ol' läsnä JumalaaSuomassa iki rauhaa täänMaan lyhykäiseen elämään.
Hän kauan, kauan istui näin.Vaan katsoessaan ylöspäin,Kas, paikat täynnä pöydässä!Siin' nauraa vaimo lempeä,Pien' Alma leikkii toimessaan,Viel' istuu Fritskin paikallaan;Vaan viidentenä istuviJumalan kaunis enkeli.
Silmäänsä hieroi kurja mies:"Mä häijyn unen näin kenties,Ett' omaiseni menetin;Jumalan kiitos, heräsin!"— Vaan kuule! ääni hellä soi,Mi ihmisen ei olla voi;Niin helkkyi ääni enkelinHopeakellon sävelin.
"Et unta nähnyt; menetitOmaises. Vaan sä unhotit,Ett'täksijouluks enkelinSä pyysit nyt vuos' takaisin.Nyt saavuin, kuten pyysit sa.Edelläin kulki kuolema,Sä että oikein kernahanMun luokses soisit saapuvan.
"Katsoppa! Taivaan enkeliEi saavu sille vieraaksi,Ken ylpeänä armahanUnohtaa Isän, Jumalan.Vieraaksi yksin saapuu tuoVain sydämmestä nöyrän luo,Jon pöytään sana JumalanJa Kristus vieraaks suodahan.
"Siks sydäntäsi ylpeääJumala tahtoi pehmittää,Ei vihassa, vaan armossa,Sä että hurjast' onnestaJoutuisit Luojan jalkain luo:Niin enkelins Hän sulle suo.Ja heill' on riemu herttainen,Kun katuu, kääntyy syntinen.
"Jos kanssa näiden seuraajainSun luokses nyt saan jäädä vain,Olemme aina seuranasNiin riemussa kuin murheessas,Ja näkymättöminä meSivullas yhä seisomme,Sua auttaen, ja viimeksiLuo Luojan viemme sielusi."
Lopetti enkel' lausehen.Pöydässä istui JäykkänenMurheisna ja myös riemuissaan;Vaan tuossa tuumiellessaanJa muodonpiirteet rakkahatTunteissaan — kas, niin kasvoivatNeljälle näille siivet jo:Ne haihtuivat kuin kuutamo.
Siit' asti herra JäykkänenHyv' oli, nöyrä, herttainen.Köyhille soi hän hyvyyttään,Ol' rikas vain ja mielissään,Niin entistäänkin rikkaampi:Häll' oli luona enkeliJa taivahassa tavara,Jot' aina lisäs Jumala.
Tok', kun hän näki kauniitaJa riemuisia lapsiaÄäressä joulukuusen, niinHän vaipui tuumiin murheisiin;Sitt' antain heille namujaHän lausui: "tänä iltanaRuoalle kanssain neljä saa,Vaan kutka on ne — arvatkaa!"
(Toukokuussa 1870.)
Tuhmuutta moista en ymmärrä,Min lapset saivat nyt päähänsä.Mit' auttaa itkuhun vääntää suuta,Jos jotkut pienoset linnut huutaa?Lorua! Minne ne kelpajais,Jos niitä ei edes syödä sais?En viitsi oksalla istuvaisenSäveltä kuulla ma kehnokaisen;Sen pytlipyt ja sen titterloi,Sairaaksi moisesta tulla voi.Ma puolestan' olen syöjä lihan;Kas varis on sävelniekka ihan.Ja korpin ääni se miellyttääJa täynn' on tietoja pöllön pää.Eläint' ei sallita piinattavan!Ei häkkiin varpusta suljettavan!Vaan tuo on sortoa luonnon tavan.Mä moinen raukka en olekkaan;Uljaasti halkasen ilmaa vaan,Kuin nuoli itseni maahan viskaan,Otusta iskien suoraan niskaan.Sen kuikutuksista huolin viis;Nokallain sen veren ahmaan siis.Mi muu ois tehtävä täällä kellä.Kuin huvikseen yhä hävitellä?Kas oivaa on se ja miehevää,Miestyöksi mielin sen nimittää.Käy niinkin, kotka kun syöksyy siivin,Mä pensaasen kuni raukka hiivin,Niin pyssymiestäki lymyilen,Vain heikot rosvoan hymyillen;Kas, parhain taito on, muista sitä,Ett' oma nahkansa säästää pitää.On itseään kukin lähinnä,Se oikein, ett' anon turvaamä,Vaan kunhan turvassa itse olenNiinmuitajulmasti haaskaan, polen.
No, mitäs nyt sanot, vetelys?Eiks lellityst' ole lempeys?Jos viisahasti ei haasta haukka,Niin tuskin mieltä on sulla, raukka.Mä toivon joukossa poikienOn monta, jotk' yhä muistaa senJa viskaa vanhaan tapahansaVain maahan murskaksi heikompansa.Sen vasta mainitsen mieheksi,Ken julma on sekä pelkuri,Ja siitä myös tytöt parhain pitää,Ken parhain kerskuvi, muista sitä.Siis tapaa maailman noudata!Kyll' elää lintusen laulutta.Vaan kevätyhdistys yksistänsäTyhmyyttä on ihan tykkänänsä.Yh kurjaa leikkiä kuitenki!Saaliille käyn minä; hyvästi!
Kaukana, tuolla suuressa Amerikassa on monta rautatietä, joilla vaunujen pyörät nopeasti kiitävät eteenpäin rautaisia kiskoja myöten, eikä siellä ole hevosia valjastettu vaunujen eteen, vaan ne kuljetetaan vesihöyryn avulla. Ja höyry kohoaa kiehuvasta kattilasta ensimäisessä vaunussa ja käyttää höyrykonetta, ja höyrykone panee pyörät liikkeelle, ja niin kulkee ensimäinen vaunu eteenpäin, vetäen kaikki muut perässään. Usein on koko pitkä jono vaunuja kiinnitetty toisiinsa, ja koska tämä kulkee kolme kertaa nopeammasti kuin virkku hevonen juoksee, niin ihmiset matkustavat mielellään rautatiellä höyryvaunussa. Sentähden ovat useimmiten kaikki vaunut täynnä, toiset ihmisiä, toiset härkiä ja lampaita ja toiset kaikenlaisia tavaroita, joita kuljetetaan paikasta toiseen.
Tosin on hyvä, että on rautateitä, ja melkein kaikissa maissa niitä jo onkin. Ruotsissa on jo monta rautatietä, vaan Suomessa on vähemmän. Lienee kenties vaikeampi rakentaa sellaisia teitä täällä pohjoisessa kuin munalla, sillä täällä on paljo mäkiä ja järviä ja jokia, joiden yli rakennettavat sillat maksavat paljo rahaa. Vaan jopa sentään useimmat meilläkin matkustavat rautateillä. Tiedämmehän me, kuinka toisissa maissa on porattu teitä läpi korkeiden vuorien, ja toisissa paikoissa on rakennettu kauhean korkeita siltoja järvien ja syvien rotkojen yli; niin, on semmoisiakin rautateitä, joissa kuljetaan kattojen päällitse suurissa kaupungeissa. Kaikkea tätä on tehty sentähden, että ihmiset ja tavarat voisivat tulla pian perille; sillä aika on kaikesta omaisuudesta kallein. Nyt jo saamme Suomessakin syödä ruokaveron Turussa, toisen Helsingissä ja kolmannen Viipurissa. Helsingistä matkustetaan kahdessa vuorokaudessa Ouluun; semmoinen matka käy nopeammin kuin rattailla istuen laiskaa kyytihevosta lyödessä.
Nyt tahdon kertoa jotakin, joka tapahtui rautatiellä YhdysvalloissaPohjois-Amerikassa, eikä siitä ole pitkää aikaa kulunut.
Siellä on kaupunki nimeltä York, ja ennenkuin tullaan kaupunkiin Baltimoresta, kulkee rautatie korkean sillan ylitse. Tapahtuipa, että höyryvaunun kulkiessa sillan yli, putosi hehkuvia hiiliä vaunun uunista sillalle ja siitä syntyi tulipalo. Tuulen puhaltaessa kovasti ja kun ei ketään ollut lähellä silloin, kun vaunut ohitse kulkivat, oli pian koko silta tulen vallassa ja paloi poroksi.
Vähitellen tuli ihmisiä, jotka koettivat sammuttaa, mutta turhaan. Silloin huusi joku heistä, että kymmenen minuutin perästä odotettiin toista junaa samalta haaralta kuin edellinenkin; ja kun tien vieressä oli vuori, joka esti siltaa tielle näkymästä, ennenkuin oltiin aivan sen likellä, niin voisi tapahtua se onnettomuus, että toisen junan johtaja ei tietäisi sillan palosta, vaan kulkisi täyttä vauhtia sinne ja syöksyisi syvyyteen enemmän kuin sadan hengen kanssa, jotka seurasivat mukana vaunuissa. Siinä seisoivat nyt kaikki neuvottomina ja säikähtyneinä eivätkä tietäneet, mitä heidän piti tehdä, ilmoittaakseen tuleville vaaraa.
Silloin oli siellä kaksitoista-vuotias poika Eli Rem, ja hän oli rivakampi kaikkia muita. Hän rupesi juoksemaan pitkin tietä niin kauas kuin voi, eikä viipynytkään kauan, ennenkuin hän näki pitkän jonon vaunuja tulevan tiellä täyttä kyytiä hyökäten häntä vastaan. Mitä teki nyt Eli Rem? Huutaminen ei paljoa auttanut, sillä ei kukaan olisi kuullut häntä suuren kolinan tähden, jota vaunut pitivät. Hänellä ei ollut aikaa kauan ajatella. Hän asettui keskelle tietä, niin että kaikkien vaunujen välttämättömästi täytyi kulkea hänen ylitsensä, jos tahtoivat eteenpäin, ja siinä seisoi hän huutaen ja hosuen käsillään ja viittaili minkä taisi. Junan kuljettaja, joka oli ensimäisessä vaunussa ja ohjasi koko junaa, luuli pojan olevan hullun ja huusi taas puolestaan ja viittasi, että hän juoksisi pois tieltä. Vaan Eli Rem seisoi paikallaan; seisoipa siinä kuolema silmiensä edessä, eikä kuitenkaan väistynyt, sillä hän tiesi, että monen ihmishengen pelastus riippui siitä, että hän seisoi paikallaan.
Sillä tavalla täytyi junan kuljettajan seisattaa kaikki monet vaununsa, ett'ei tulisi syypääksi pojan kuolemaan. Vaan hän oli niin vihainen, niin vihainen, että hän heti, kun juna seisahtui, hyppäsi alas tielle ja rupesi lyömään Eli Rem parkaa, koska hän oli uskaltanut tehdä junalle semmoisen viivykkeen.
Vaan nyt tuli muitakin ihmisiä juosten sillalta ja he kertoivat, kuinka vähällä kaikki vaunut olivat syöstä syvyyteen. Silloinpa junan kuljettajan silmät suurenivat, ja kaikki vaunuissa olijat saivat tietää, että heidän, lähinnä Jumalaa, oli kiittäminen Eli Remiä pelastuksestaan. Siinä syntyi hämmästys ja ilo yht'aikaa niin suuressa määrin, ett'ei sitä voi kertoa! Kaikki tulivat ulos vaunuista, syleilivät ja suutelivat Eli Remiä kyyneleet silmissä ja heti koottiin hänelle sata kultarahaa palkinnoksi. Sitte menivät he jalkaisin palaneelle sillalle, nähdäkseen sitä syvyyttä, joka oli ollut nielasemaisillaan heidät kaikki. Rivakka Eli Rem tuli lavealta kuuluksi kaupungissa ja kansa kantoi hänet riemukulussa hänen vanhempiensa taloon. Vaan enemmän kuin kullasta ja kunniasta riemuitsi hän siitä tiedosta, että hän hyvän Jumalan avulla oli pelastanut satojen ihmisten hengen.
Niin, mitä sinä olisit tehnyt Eli Remin sijassa, jos olisit seisonut, niinkuin hän, keskellä rautatietä, kohiseva juna vaunuineen edessäsi ja aivan varma kuoliaaksi musertumisestasi, jos juna olisi kulkenut eteenpäin? Mielelläsi olisit tahtonut tehdä hyvän työn ja pelastaa monen ihmisen hengen, mutta olisiko sinulla ollut rohkeutta sentähden panna alttiiksi omaa henkeäsi? Ja olisitko ollut niin nopea päättämään, ett'et yhtään silmänräpäystä olisi miettinyt, vaan heti katsonut kuolemaa silmiin, kun vielä oli aikaa? Niin, se ei ole varma. Sillä monella on hyvä tahto, vaan kaikilla ei ole miehekästä rohkeutta. Ja monella, jolla muutoin on sekä tahtoa että rohkeutta, ei ole samaa uskaliasta päättäväisyyttä, kuin pienellä Eli Remillä, vaan he seisovat ja miettivät, kunnes kaikki on liian myöhäistä. Muista sinäkin se, rivakka poika, kun sinunkin joskus on tehtävä hyvä työ! Siinä ei saa olla mitään epäilystä. Reippaasti työhön, nopeasti, viisaasti, uljaasti, ja Jumala suojelee sinua, niinkuin hän suojeli Eli Remiä.
Köyhästi, kaupungista ulohtaalla,Björk pastor' eleskeli sisämaallaLapslaumoinensa. Hyvä, hurskas hän,Toimeensa tyytyin köyhyydessähän.
Hän oli saanut muuten muijan oivan,Vaan usein kuultihin sen kielen soivan,Ett' täällä maalla, miten tunnetaan,Niin paljon sivistystä puututaan.
Siks suuresti hän tuli riemuisaksi,Kun kaupunkiin sai tytärtänsä kaksi,Luo Blenda tätin, kouluun parhaimpaan,Tapoja hienompia oppimaan.
He tuli siellä sangen näppäriksi:Sai Petronella pikamaalariksiJa soitti spanjalaista kitaraa,Näin papan mieltä koittain iloittaa.
Agathe-Julie hän versoi kuni kurkkaVaan tanssi taidokkaasti myös masurkkaaJa osas ääntää: mon très cher ami,Comment vous portez-vous aujourd'hui?
Näin taitoisiks kun tulivat ne kaksi,Jäi kolmas, Sohvi, vallan tolvanaksi:Hän keitti, leipoi, kutoi, neuloi vaan;Taiteista häll' ei aavistustakaan.
Siks oli mamman tapa laususkella:On koko suvun ylpeys PetronellaJa myös Agathe-Julie; mut SohviaOn kehno raukka niiden rinnalla.
No niin. Sai kerran puuha äkkipäätä;Niin pyöri rouva nopeaan kuin näätä;Parasta, mitä saatiin, laitettiin,Kun vieraaks itse piispaa varrottiin.
— "Nyt mitä teen mä?" huokas mamma noissaPuuhissa. "Vanha Kaisakin on poissa;On härski voi, ei lainkaan munia;Kuink' edes saisin pannukakkuja?
"Mi meistä mahtaa maailmassa tulla,Kun päivällistä piispalle ei mulla?""Onp'", intti Sohvi, "porsaspaistia,Mansikkoja ja rievää maitoa."
"On, totta, perää mietteelläsi tuolla",Myöns äiti. "Vaan sä pysy kyökin puolla,Kun siskos oivat kyvyin suuremminIhastuttavat piispaa parhaimmin.
"Vaikk' kuntaan suurempaan ei mieli isä,Niin saamme kyllä, luulen, vatiin lisää,Jos piispa perheessämme äkkäjääSun siskos kuin kaks loistokynttilää."
Niin tehtiin myös. Agathe ja PetronellaEdessä peilin alkoi asetellaParhaimpaan valoon suloisuuksiaan;Kyökissä hyöri, pyöri Sohvi vaan.
Punaisna hänen juuri puuhaissansaÄäressä lieden porsaspaistin kanssa.Yks ukko oven avaa: "anteeksi,Asuuko täällä herra pastori?"
Hän vastas: "asuu", työstään kääntymättä(Se kerjäläinen on epäilemättä);"Nyt kiire on, kun piispaa varrotaan,Vaan istukaa; myös teille palan saan."
"No, kiitos! Onhan täällä suurenmoista!" —"Me muuten puurosta ja perunoistaElämme; vaan nyt suurten herrojenSuu voidellaan, niin… arvannette sen."
"Sen arvaan", vastas ukko. "Miks'ei isäHae paikkaa, jossa saisi viljaa lisää?""Ei", virkkoi tyttö, "isä haluaRuistymryrihin vaihtaa sieluja."
"Vai niin." Ja ukko lähti pois ja kiitti.Vaan Sohvi, surren, tokko porsas riitti,Taaksensa ollenkaan ei katsonut.Nyt sanottiin: on piispa saapunut.
Kauniina päivänä hän huviksensaHaan halki oli käynyt hiljallensa;Kursaillen häntä tervehtelivätNyt pappa, mamma, "loistokynttilät".
Agathe hän Ranskan malliin niiaeli,Ja Petronella myöskin kilvoitteli.Niin oli kaikki hienohenkistä,Ett' aivan alkoi piispa väsyä.
"Saaks olla musiikkia?" mamma anoi:Vaan silloin piika pöydän valmiiks sanoi.Istuttiin. Silloin piispa kysäsi:"Viel' on yks tytär teillä, pastori?"
"Vaan kyökiss' on hän." — "Hänen sisään suokaaMyös tulla!" — "Anteeksi, hän laittaa ruokaa…""Mä pyydän kuitenkin!" — Ei apua;Ei tohdi piispaa vastaan puhua.
Niin saapui Sohvi kaino, purppuroiva."On tytär teillä, pastor', uuras, oiva;Toivoisin kyökissäni olevanNiin kunnollisen porsaanpaistajan."
Punastui Sohvi vielä toisen verran;Äänestä kyökki-ukoks piispa-herranHän tunsi, lauseen otti pilkaksi;Kukinhan häntä luuli tyhmäksi.
Vaan piispa lausui lempeästi: "hyväOn uuras käsi, perheess' ilmestyvä;Parempi viel', ken tietää: ihanuusParas on kodin yksinkertaisuus.
"On hällä lämmin sydän, selvä mieli;Pois täältä, sanoi hän, te ette mieliParempaan paikkaan; syyn hän myöskin ties;Te tätä rakastatte, kunnon mies!
"Leipänne toki tulee paisumahan.Par'aikaa hippakuntaa jaetahan:Teill' lisään neljä kylää kuntaanne,Teen kaksinkertaiseksi tulonne."
"Oi, kiitos!" — "Ei, ei mulle kiitostanne;Vaan kiittäkäätte yksin Sohvianne.Hän kyökissä soi mulle palasen;Siis hälle näin mä kannan kiitoksen."
Herätti piispan puhe hämmästystä.Agathe-Julie ol' läsnä pyörtymystä,Ja viisas Petronella oppiaNyt päätti paistamahan porsasta.
Olipa rouvan katse oikein nolo.Vaan kyökissä nyt muuttui hauskaks olo,Ja kolme kunnon lasta perhe tääSisäls', ei yhtään "loistokynttilää".
Kert' oli pikku prinssi ja prinsessa,Auringon kuninkaan he lapsia,Valosta heidän valtakuntansa,Ja harvoin heillä vertaa somuudessa.
He kirkkaan päivän lailla kaunokaisetJa kevään lailla hyvät, lempeät,Kultaiset kutrins', silmäns' sinervät,Kuin aamurusko kasvons' loistavaiset.
He unen lailla hentokaiset, vienot.Hopeaharso heidän verhonaan,Päärmetty safiireilla kauttaaltaan,Helmillä, timanteilla saumat hienot.
Poik' oli Valo, Lämpö tytär kulta.Kristallilinnassa, miss' asuivat,Rubiini-, ametisti-akkunat;Korallilattia ja katto kultaa.
Heill' oli myöskin varsa molemmilla,Portille mailman ratsastaaksehen;Valolla oli Tuuli ratsunen,Ja Säteellä sai Lämpö ratsastella.
Koittaissa päivän lähtivät he kertaPäätöntä, laajaa kenttää kulkemaan.Ja Tuuli lens' ja Säde sukkelaan,Kuin iltarusko kulkee tyyntä merta.
He avaruutta kiiti riemumielläNiin monen tähden piiritanssihin.Oi riemu, loisto, hohto kuitenkin!He lapsia, ja hauskaa heidän siellä.
Mut' Lämpö muisti kotoaskaretki:— Isämme huolestuu; käy, Valo, pois!Vaan Valo kääntyä ei vielä vois:— Yks hetki vain, yks ainokainen retki!
Kas tähtöistä yön valtakunnan puolla!Pien' tumma, pallo mailman lopussa,Kuin kaarna avaruuden ojassa!Oi, katsokaamme; miltä näyttää tuolla!
No niin. Maapallon pienen kolkkoon rantaanHe kauas mailman nurkkaan saapuivatJa varsat virkut kiinni sitoivatLuo palmuin, joita kasvoi siellä santaan.
Kun sieltä kuului lasten riemupauhu,Taivaalle isän silmä kohoaaJa polttaa kuivaa, kuumaa AfrikkaaTyrannin lailla, jok' on kansain kauhu.
Ja Samum saapuu: kukat murtuu, vääntyy;Ne lähteen reunalle on uupuneet,Sen äitinrinnat kun on ehtyneet;Sakaali kiljuu, tiikerikin nääntyy.
Ja koko luonto päivää kammoksiipi;Helteessä huokaileepi ihminen.Varjossa palmuin, bambu-putkien,Kah, lapsosia pakoon neeker' hiipi.
Auringon lapset tunsi olon pahan,Maan vihollisuus heitä peljättää."Huh", lausui Valo, "ruma pallo tää,Säteitä hellän päivän kirotahan!"
He kiitivät taas ilmapihoillensa.Vaan usvaa oli ympärillä maan,Ja, hetken harhaan ratsastettuaan,He joutuivat taas maahan uudellensa.
He toiseen seutuun saivat väsyneinä.Siell' uinui luonto talviunessaan,Kuink' erilaatuisena puvultaan!Kentillä nietos korkea kuin seinä.
Vaan vehreänä luonnon sydämmelläKuus nuokkui; tuli tuikki pesässä,Ja koira haukkui sutta järvellä,Ja lapset valas' yötä pärehellä.
Pimeä, kylmä oli mailla navan;Siks siellä oli valo rakkahinJa valon suoma lämmin elokin,Ja aurinkoa kuultiin siunattavan.
"Käy", lausui Lämpö, "tääll' on hauskaa varmaaIsäämme täällä kaikki suosivat;Lienemme mekin suodut vierahat.Käy leikkiin kanssa lapsilauman armaan!"
Ja varsat sitoi Valo siskon kanssaNyt metsän kuuseen, rientäin riemuissaanValistamahan yötä kasvoillaan,Nietosta sulattamaan katseillansa.
He olivatkin suodut vieraat siellä,Ja, heitä riemuittaakseen, puettiinVehreihin kenttä, meri sinisiin,Sai kesäjuhliin kansa riemumiellä.
Kanss' ihmislasten päivän lapset oivatLeikitsi, ollen Piilosillakin,Ja purjehtivat järvein saarihin,Jyviä kylvi, veessä pulikoivat.
Kun kukkakannuin kastoivat he kenttää,Niin Valo lausui: "käydään kotia!Jos myöhästymme, saamme toruja;On isä kova; täytyy, sisko, entää."
"Voi", virkkoi Lämpö, "viljaa niittäessäJos leikkiä sais vielä pellolla!"Niin Valo suostui. — Ja kuukausiaHavaitsematta kului leikitessä.
Vaan vihdoin tuli lähtö tosityöksi,Ja varsat satuloitiin uudestaan.Hyvästi nyt! — Kun lapset jätti maan,Niin syksy saapui, päivä muuttui yöksi.
Auringon lapset aina kevätpuolinNyt saavat lasten leikkiin PohjolaanJa syksyin jättävät taas meidän maan;Tuon tietää kaikki riemuin ynnä huolin.
Vaan pikku Lämpö — kaikk' ei tiedä tätä —Nyt keväällä [1867] sai tikun jalkahanEik' kyennytkään ratsastamahan,Vain Valo saapui: oi, se ikävätä!
Hän, Valo, saapui yksin. Nähtiin, ettäHän tuli kukkain kanssa leikkimään;Vaan pikku Lämpö ei nyt päässytkään.Ja siksi jäikin valo lämpösettä.
Ja siks ei kaikki kuntoon tulleetkahan:Jäi mehutt' tähkä, kukka juuretta,Kun tikku särki siskon jalassa.Voi, tikku, tikku, suuren teit sä pahan!
Kateinen kenties tuumi: Lämpö juuriMaan päällä leikkimässä ollessaanJalkaansa sattui tikun astumaan.Tuon tietää yksin meidän Isä suuri.
Auringon lapsipari armas, jalo,Oi, tervetultuasi pohjaan päin!Molemmin tulkaa, älkää yksittäin.Ett' olis meillä lämmin ynnä valo!
Hän, jonka eteen vaipuu maailmatki,Auringot syttyy, sammuu, suokoon HänTaivaisen toivon maiseen hätähän,Niin että Häntä kaikki kiittäis ratki!
AURlNGONSOTA.
(Valon ja Lämmön toinen retki.)
"Muistatko tarinan Taivaantasasta ja Pilvenparrasta ja pienistä torpanlapsista, jotka osasivat sulattaa lunta ja tehdä päivänpaistetta?"
"Kyllä, aivan hyvästi."
"Muistatko Valon ja Lämmön, auringon kultakutriset lapset, jotka ratsastivat ulos avaruuteen nopeilla varsoillansa Tuulella ja Säteellä?"
"Muistan, muistan."
"Se on tarina valosta, ja se ulottuu läpi kaikkien aikojen. On toinenkin tarina, pimeydestä, mutta se ei ole iloinen. Nyt kerron jotakin kevät-päiväntasauksesta."
"Kerro, kerro! Kyllä tiedän, se on maaliskuussa."
"Oli kerran kaukana Pohjolassa jättiläinen Viima, sen vuorenkuninkaan veli, joka halkesi, kun yritti syömään Sampo Lappalaista. Viima oli myöskin hirvittävän suuri ja väkevä, ja hän asui luolassa jäävuorten välillä Nordkap-niemen tuolla puolen. Hän osasi neljä temppua, osasi tehdä pimeätä, kylmää, rakeita ja myrskyä. Olipa siinä melkoisesti oppia jättiläisen laiselle miehelle; mutta ei siitä taidosta juuri kehua kannattanut.
"Viimalla oli usein ikävä istua yksin luolassa ja kuunnella jäävuorten jyskyttelevän vastakkain ukkosen tavalla jyristen, sillä nähdä hän ei osannut, hän kun näet oli sokea, ja pimeä siellä oli kuin säkissä. Oli hänellä hevonenkin, nimeltä Pohjatuuli; jättiläinen itse oli sysimusta, mutta hevonen oli lumivalkoinen, ja se huokui sumua ympärilleen kuin pilviä. Viima välistä ratsasteli hevosellaan Pohjatuulella, ja milloin hän kulki vuorien ja metsäin yli, oli hän juuri saman näköinen kuin suuri, musta talvipilvi, täynnä lunta.
"Kun jättiläinen Viima kerran tapansa mukaan ratsasti Lapissa pitkin Inarinjärven suurta, jäätynyttä selkää, tunsi hän jonkinlaista pistoa silmissään, vaikka olikin sokea eikä voinut nähdä. Ja samalla tunsi hän jotakin lämmintä huountaa vastaansa, joka sulatti häneltä partaa; ja se oli hyvin ikävää, sillä kaikki jättiläiset ovat arat parrastansa, se muka kaunistaa heitä niin sanomattomasti.
"Jättiläinen Viima sanoi hevosellensa Pohjatuulelle:
"'Mikä se pistää minua silmiin ja mikä puhaltelee minun partaani?'
"Hevonen Pohjatuuli osasi puhua, niinkuin kaikki noitahevoset; ja hän olikin nähnyt paljon maailmaa matkoillansa. Hän vastasi: 'Auringon lapset ne ovat, prinssi Valo ja prinsessa Lämpö, ratsastelemassa maailmaa.'
"'Hyvin nenäkkäästipä ne lapsen mukulat liikkuvat', sanoi jättiläinen. 'Kysys heiltä, onko heillä passia, kun matkustelevat minun valtakunnassani.'
"'Maailma on heidän valtakuntansa', vastasi hevonen, 'ja sitä paitsi he ratsastavat niin sukkelaan, ett'en minä saa heitä kiinni.'
"'Hyvinpä täällä on huono poliisi, kun antaa semmoisten veitikkain kuljeksia ympäri maailmaa', sanoi Viima. 'Pysähdypäs vähäsen, niin minä otan heidät kiinni suureen pilvivaippaani.'
"Sattuipa niin, että Valo ja Lämpö olivat uteliaat, niinkuin kaikki pikku lapset, ja kun he näkivät suuren mustan talvipilven tulevan vastaan, seisattivat he varsansa, nähdäkseen tarkemmin, mikä se tuo kummallinen esine oli. Samassa levitti jättiläinen Viima leveän viittansa heidän päällensä, otti heidät kiinni ja vei vangiksi pimeään jääluolaan Nordkap-niemen tuolle puolen.
"Tunnethan sinä auringon kauniit lapset, jotka vapaina liitelevät ympäri koko maailman, ja siitä voit arvata, miten hauska heillä oli istua vankina pimeässä jääluolassa. Valo oikein säkenöitsi suuttumuksesta ja pikku Lämpö itki niin lämpöisiä surun kyyneliä, että ne tippuivat kovalle jäälattialle ja jää alkoi sulaa. Mutta jättiläinen Viima hymyili parrassansa, niinkuin kaikilla jättiläisillä on tapana; parrassa hymyileminen onkin jättiläisten kesken hienouden merkki.
"Mutta pianpa tapahtui, mitä jättiläinen Viima ei ollut aavistanut. Valon kipunat räjäyttelivät rikki jääluolan muurit, ja Lämmön kyyneleet sulattivat jäävuoren järveksi. Auringon lapset pääsivät pakoon vankeudestaan, hyppäsivät selkään Tuulelle ja Säteelle, jotka odottelivat luolan edessä, ja ratsastivat takaisin auringon valtakuntaan. Mutta jättiläinen Viima suuttui niin pahasti, että sai leuallensa kuutaman, se on toisin sanoen, että hän menetti puolet parrastansa.
"Nyt syttyi suuri ja hirvittävä sota auringon kuninkaan ja talven kuninkaan eli jättiläisen Viiman välillä niistä kahdesta auringon lapsesta, jotka olivat olleet vankina, vaan päässeet vapaaksi. Ja koska sotaa käytiin maan päällä, sai maa kärsiä molempien hävitystä, milloin auringon kuumuutta, milloin talven kuninkaan pakkasta. Ja kaikki luonnon voimat olivat nurjimmassa kapinassa ja metelöitsivät hillittömästi, niin että suuret vuoret murtuivat rikki ja valtameret kuohuivat edestakaisin, niinkuin lapsen huiskuttaessa korvossa vettä joka taholle.
"Mutta Valo ja Lämpö rakastivat maan pikku lapsia, joiden kanssa he olivat niin usein leikitelleet, ja heitä säälitti hyvin, että lasten täytyi kärsiä sodan kurjuutta.
"Sentähden he pyysivät isäänsä auringon kuningasta tekemään rauhaa jättiläisen Viiman kanssa: ja tapahtui niin, että tuli toimeen aselepo, vaan ei koskaan oikeaa rauhaa. Sillä jättiläinen ja auringon kuningas sopivat niin, että joka vuosi piti oleman kahdesti aselepoa heidän välillänsä, kolme päivää keväällä ja kolme syksyllä. Vaan niiden välillä sotivat he niinkuin ennenkin, ei kuitenkaan niin julmasti, että maa joutuisi hävitetyksi eivätkä pikku lapset voisi elää.
"Maaliskuussa on kevät-päiväntasaus, toinen aselepo, ja syyskuussa syys-päiväntasaus, toinen. Silloin ei ole kesä eikä talvi, ei kevät eikä syksy, vaan niiden kaikkien välitila. Päivä ja yö ovat yhtä pitkät, lämmin ja pakkanen ikäänkuin hyppäävät kimpolaudalla ja lauta pysyy tasapainossa. Mutta maaliskuussa satuloivat Valo ja Lämpö varsansa ja lähtevät leikkimään maan lasten kanssa, ja syyskuussa he juottavat varsansa sateilla, että niillä olisi rohkeutta lähteä paluumatkalle. Viima kiljuu vihasta, sillä hän ei voi kärsiä aselepoa, ja se kiljunta kuuluu siihen aikaan usein pohjoismyrskyissä. Mutta Valo ja Lämpö heittelevät sormisuukkosia maalle ja kumartelevat lapsille, ikäänkuin sanoen: Kyllä me palaamme, me palaamme! 'Niin, tule, kaunis valo, tule, suloinen lämpö! Te olette niin sydämmestä tervetulleet Viiman valtakuntaan'."
Satu kolmessa seikkailussa.
Henkilöt ensimäisessä seikkailussa:
Kuningas.Ruusunen kapalolapsena.Hovimarski von Cirkel.Valtioneuvoksetar Kunigunda.Ylimäinen juomanlaskija.Mestarikokki.Mestarikokin juoksupoika Sam.Kuninkaallinen lapsenhoitajatar.Sulotar, |Koitar, |Päivätär, | hyviä haltioita.Tähdetär, |Kuutar, |Valotar. |Tuonetar-neiti, Tuonen tyttö.
Sitä paitsi hovinaisia, hoviherroja ja kansaa niin paljo, kuin kuninkaalla on varaa tarjota. Seikkailu tapahtuu kuninkaan linnassa.
Ensimäinen seikkailu: Kumminlahjat.
Mestarikokki(kultakauhaa heilutellen). Ho-hoi, onko täällä ketään oikeaa ihmistä, jolla olisi senkään vertaa ymmärrystä kuin laihalla kalkkunalla? Koko linna on hulluna; koko valtakunta on kuin suuri parvi unen horroksissa hyppeleviä Espanjan kanoja. Kuka lentää sinne, kuka tänne, eikä kukaan pidä lukua kuninkaallisesta päivällisestä. Sam, Sam, missä sinä vetelehdät?
Sam(juosten sisään). Tulen heti.
Kokki. Vai niin, oletko siinä, nokinenä? Etkö jo juokse toimittamaan minun käskyjäni?
Sam. Kyllä juoksen ja lennän. Mitä käskette, mestarikokki?
Kokki. Sam, tänään on merkillinen päivä. Käske teurastamaan kuusi kultasarvista härkää ja kuusitoista kaikkein lihavinta juottovasikkaa. Teloittaja katkaiskoon kaulan parilta kymmeneltä kukolta. Sitte vielä puoli sataa ohutsääristä kananpoikaa; meidän armollinen kuninkaamme syö mielellään kananpoikia pikkelsin ja Espanjan pippurin kanssa. Sitte pari kolme korvoa lihalientä rapupiirakoidea kanssa ja muuta semmoista.
Sam. Ei, olkaas hyvä, malttakaa vähän! Kuusitoista ohutsääristä härkää, kuusi kultasarvista kukkoa, puoli sataa rapupiirakkaa, kuusi korvoa pikkelsiä lihaliemen ja Espanjan pippurin kanssa ja muuta semmoista.
Kokki. Kuule, mitä minä sanon! Lohta, kampelaa, sardiineja, ruokasimpukoita ja muita meren eläjiä. Sitte salattia, gurkkuja, punajuurikoita, makaroonia, parsaa ja muita kasviksia. Sitte jäätelövuoria suuria kuin Kimborazo, sokurileivoksia korkeita kuin Baabelintorni; hyytelöitä laajoja kuin Punainenmeri, rautatien pituisia pumpernikkelejä, ja viimein lättyjä! Muista lätyt! Armollinen kuningattaremme syö niin mielellään lättyjä.
Sam(luetellen sormillaan). Lohta, kampelaa, gurkkuja, punajuurikoita, jäätelövuoria, sokurileivoksia, lättyjä ja muita meren eläjiä.
Kokki. Älä unhota lättyjä! No, tuolla ulkonakin olevain kunnon ihmisten pitää saaman jotakin suuhunsa. Mene parsijaräätälin naurismaahan, nyhdä kaikki nauriit, kuori ne ja survo puuroksi; meidän kelpo kansallamme on hyvä ruokahalu. Ota leipurin pavut, mene sitte suutarin kaalimaahan, valitse sata kaalinkerää ja pane sekaan kiehumaan yksi palovartian kanoista, että kansalle tulee oikein voimakas lihasoppa. Kuningas maksaa, kun milloin jaksaa. Ja kaikki pitää olla tehtynä yhdessä tunnissa.
Sam(juoksee). Tulen heti.
Kokki. Kuules, odotahan. Mitä saat palkkaa Sam?
Sam. Kolmesti ruokaa ja kuudesti ruoskaa päivässä, senhän kyllä tiedätte, mestarikokki.
Kokki. Sam, poikaseni, sinulla on liian vähä tekemistä, sinun pitää saada parempi palkka.
(Tukistaa häntä.)
Sam. Kiitoksia paljon. Mutta mihin nyt koko näitä tämmöisiä pitoja tarvitaan, herra mestarikokki?
Kokki. Mihinkö tarvitaan? Etkö sitte tiedä, nahjus, että tänään on suuri päivä, oikein kunnianpäivä armolliselle kuninkaallemme ja koko hänen valtakunnalleen.
Sam. En, en todellakaan tiedä, kertokaa, mestarikokki.
Kokki. No, kyllä minä hämmentelen sinun kivettyneen ymmärryksesi. Etkö osaa käsittää, että kuningas ilman perillistä on kuin hyvä päivällinen ilman jälkiruokaa?
Sam. Kyllä minä tiedän monta, jotka mieluimmin alkavat jälkiruoasta.
Kokki. Koko valtakunta tietää, että armollinen kuninkaamme ja kuningattaremme eivät ole tähän asti saaneet rintaperillisiä, kunnes haltia Valotar eilen toi kuningattarelle kaikkein suloisimman pikku prinsessan…
Sam. Se on jälkiruoka.
Kokki. Ihan oikein, poikaseni. Tänään hänet ristitään; sentähden koko valtakunta on liikkeessä, sentähden täällä on pidot ja sentähden pitää kansan saada nauriita ja kaalia. Kuusi haltianeitosta on kutsuttu kummeiksi ja he tuovat komeita kumminlahjoja. Oikeastaan pitäisi heitä olla seitsemän, koska heitä on yhtä monta kuin väriä taivaankaaressa, mutta kuninkaalla on ainoastaan kuusi kultatalrikkia, paitsi itselleen ja kuningattarelle. Valtioneuvoksetar Kunigunda arveli, ett'eivät haltianeidot mitenkään voi syödä muulta kuin kultatalrikeilta, ja sentähden jätettiin kutsumatta Tuonetar-neiti, joka on seitsemäs.
Sam. Siitäpä se neito suuttuu. Sanotaan, ett'ei Tuonetar ole paraimpia, milloin suuttuu.
Kokki. Niin, kukapa sille mitään voi, että mustalais-Kerttu varasti seitsemännen talrikin? Mutta tässäkö sinä yhä seisot ja lörpöttelet kaiken aikasi (tukistaa häntä), kun kuningasta ja koko hovia joka hetki odotellaan kirkosta? Etkö jo joudu tiehesi ja pian?
Sam(juoksee pois). Tulen pian.
Kokki(yksin). Käsittämätöntä, miten huono muisti pojilla on. Tässä minä hänelle annan yksinkertaisimman asian toimitettavaksi, eikä hän häpeä viivytellä minua tyhmällä lörpötyksellään. Hyvät ystävät, jos kukaan teistä aikoo mestarikokiksi, niin hankkikoon kaikin mokomin itselleen ymmärtäväisen juoksupojan.
Ylimäinen juomanlaskija tulee, taluttaen Samia korvasta.
Juomanlaskija. Ahah, nahjus, sainkos sinut viimeinkin käsiini. Sinulla vain ei ole niin mitään tekemistä, vetelehdät aamusta iltaan. Heti joudu kellariin ja laske viisikymmentä ruukkua kuninkaallisen majesteetin satavuotista Kypron viiniä! Täytä sitte kaksi sataa tuoppia vanhalla oluella ja varo, ett'et laske maahan yhtään pisaraa. Kiillota sitte kultatalrikit ja hopeapikarit, niin ett'ei niihin jää yhtään pölyn hivettä, ja sitte juokse noutamaan hoviapteekista viisitoista pulloa likööriä. Kaikki se pitää olla tehtynä puolessa tunnissa. Ymmärrätkö, että pikku prinsessa ristitään tänään?
Sam. Huhuttu! Kaksi sataa tuoppia Kypron viiniä lasketaan vanhaan olueen, kiillottaa kultatalrikkia, niin että viisitoista pulloa likööriä lasketaan maahan puolessa tunnissa… Tulen pian.
(Juoksee pois.)
Juomanlaskija. Te, mestarikokki hemmoittelette kaikki hovin palvelijat: niillä on liian hyvät päivät. Hyvät ystävät, jos kukaan teistä aikoo ylimmäksi juomanlaskijaksi, neuvon minä häntä pitämään silmällä väkeänsä ja antamaan heille yhden asian kerrassaan tehtäväksi. Muuten kuohuu kaikki yli kuin nuori olut.
(Menee pois.)
Hovimarski von Cirkel tulee, taluttaen Samia tukasta.
Hovimarski. Vai niin, vai uskalletaan juosta karkuun, kun esivalta käskee? Olet laiskuri, vetelys, nahjus; vaan kun tässä on sinulla kunnia palvella hänen majesteettiansa, kaikkein armollisinta kuningastamme, niin sinun pitää osoittaa asianmukaista uutteruutta. Nyt menet heti lakasemaan linnanpihaa, toimittamaan mattoja, siistimään rappuja, puhdistamaan lakeijain pukinnahkasaappaat ja kiillottamaan kamarineitsytten kenkäin soljet. Sitte peset tyhmän pikku naamasi, että julkenet astua kaikkein armollisimman pikku prinsessan, hänen kuninkaallisen korkeutensa eteen, joka armossa kohta kannattaa tänne itsensä kummiensa ja koko muun hovin kanssa. Kaikki se pitää olla tehtynä viidessätoista minuutissa, ymmärrätkö?
Sam. Rappuja, mattoja, rikkoja, lakejoita, kammarineitsyitä pukinnahkasaappaissa… Tulen pian! (Laulaa:)
Mitä mä kuulla jo sainkaan?Samilla työtä ei lainkaan:Uninen, laiska ja nahjus hän ain';Onpa sen palkkakin suuri,Lisäksi saa heti juuriSelkähän, mutta ei suuhun vain.
Hovimarski. Mitä sopimatonta laulua sinä rohkenet liritellä korkean esivallan läsnä ollessa?
Sam(laulaa:)
Härjät ja lohet ja ravut,Nauriit, lätyt ja pavut;Kypron viini, likööri ja tee!Prinsessa saatu on oiva!Sam, pidä kaikista hoiva!Voi, tuota Samia, ei mitään tee!
(Juoksee pois.)
Hovimarski. Siinä nyt nähdään, mitä seuraa, kun ollaan alentuvaiset huonompaa kansaa kohtaan. Armollinen kuninkaamme on, kunniani kautta, liian kansallinen. Alhaiso alkaa jo ottaa sellaisen tavan, sellaisen käytöksen, kuin se olisi meidän vertaisemme, ja se tulee siitä, että kansalla on liian vähä tehtävää. Mutta kas, tuollahan suuri saatto jo saapuu kirkosta. Vahti aseihin!
(Kaartin musiikki soittaa kuninkaallista marssia, ja koko hovi tulee sisälle juhlakulussa. Ensinnä airuita ja sotilaita. Sitte kuningas, ylimäinen juomanlaskija ja valtakunnan hienot herrat. Sitte Ruusunen prinsessa, kuninkaallisen lapsenhoitojattaren käsivarsilla. Prinsessalla on niin pitkä laahus, että neljä hovinaista sitä kantaa. Sitte seuraa valtioneuvoksetar Kunigunda, jonka laahusta kaksi hovinaista kantaa. Häntä seuraa hovijunkkareja, munsyörejä, muotimamseleja, matameja ja alhaista kansaa, jota tarvitaan hurraamaan.)
Hovimarski. Eläköön kuningas! Hei hurraa!
Kansa. Hei, hurraa!
Hovimarski.
Majesteetti, joko voi,Nyt kun armas, armollinenPrinsessa, maan perillinenItsensä jo kastaa soi,Kansa tulla tuntemaan,Minkä hän on nimellinen?Alammaisna kysyn vaan.