The Project Gutenberg eBook ofLukemisia lapsille 7This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Lukemisia lapsille 7Author: Zacharias TopeliusRelease date: July 5, 2016 [eBook #52508]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUKEMISIA LAPSILLE 7 ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Lukemisia lapsille 7Author: Zacharias TopeliusRelease date: July 5, 2016 [eBook #52508]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Lukemisia lapsille 7
Author: Zacharias Topelius
Author: Zacharias Topelius
Release date: July 5, 2016 [eBook #52508]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUKEMISIA LAPSILLE 7 ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Z. Topelius
Suomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg
Werner Söderström, Porvoo, 1895.
Korennoisen syyslaulu.Miten Jumala loi Suomen.Tahvo Tappurainen.Miten Skandinaavian niemimaasta ja Suomesta tuli niemimaita.Maaliskuu 1888.Viisivuotiaan sankarilaulu.Pyhän yön lapset.Uusi Joululaulu.Kaatunut Joulupuu.Ammattilauluja:Pikakirjuri.Kelloseppä.Kukkaisten myyjä.Kadunlakaisija.Paimenen laulu.Korkean herran jahtikoira.Kaksi kertaa kaksi on neljä.Miten rautatie sai seitsenpeninkulmaiset saappaat.Kukkais-prinssin kanava.Koulu isoisän aikana.Leikkejä:Salametsästäjät.Jennyn kehoitukset.Sylvesterin pysäkki.Kyökkipiika.Kirjakauppias.Kirjansitoja.Leipuripoika.Pikku prinssi.Peppeli.Tyttökoulu mummun aikana.Kukkaisprinssin ja Vellamon neidon satuja:7. Kukkaisprinssi kertoo koivusta.8. Vellamon neito kertoilee orjakauppiaasta.9. Vellamon neito kertoo helmestä.Tuhkimo.Prinsessa Ruusukki näytelmän Alkunäytös.Lucian numerot.
Katso vuorta, laaksojamme,Syksy onpi jo saloissamme,Tullos mun pieni ystävän,Tullos mun sini-merestän,Tahi taivahan mailtaNoilta armahailta.
Pohjatuuli tallaileviRuohon kentiltä poistelevi,Pois, pois hän aallon ilon vie,Lumeen jo peittyy metsätie,Siivet lintusen armaanJäätyy kourissa harmaan.
Päivä lyhyt, synkänlainen,Yö sä pitkä ja musta vainenMinne, minne, sä kätkit ystävän?Mistä, mistä mä löydän etsimän?Saanko keväällä varmaanKukkain seurassa armaan?
Katso vuorta, laaksojani,Saatte tuhannen markoistani,Jos, jos vaan yöstä maailmanNyt, nyt saan kiinni armahan!Mun ystävän omaSäde päivän on soma.
Kun Jumala loi maailman, sanoi hän kolmantena luomispäivänä: "Kokoontukoon vesi taivaan alla erityisiin paikkoihin niin että kuiva näkyy." Ja tapahtui niin.
"Ja Jumala kutsui kuivan maaksi, ja vetten kokoukset hän kutsui mereksi. Ja Jumala näki kaiken hyväksi."
Silloin korkeni vedestä isoja, laajoja maakappaleita, joitten välillä oli aina vettä niin että näyttivät eri osilta maanpinnalla, ja senvuoksi ne nimitettiin maanosiksi. Mutta ei maanpinta kuitenkaan heti tullut tällaiseksi kuin se nyt on, sillä hirveät maanjäristykset, vedenpaisumiset ja jääkaudet muuttelivat kauan maan pintaa. Suuret maat vajosivat mereen ja toiset nousivat meren pohjasta.
Siinä maanosassa, jossa me asumme ja jolla on nimenä Eurooppa, oli suuri, aava meri, joka ulottui pohjoisnavasta etelään, aina siihen maahan asti, jolla nyt on nimenä Saksanmaa. — Jumala näki tämän synkän, kylmän meren ja huomasi että sen pohjois-osassa oli syvä laakso, mutta etelä-osassa oli siinä matalampaa. Tällä matalalla alueella merenpohjassa oli vuoria ja siellä täällä kohottivat ne selänteitään aavojen vesien yli.
Tälle osalle merta Jumala sanoi: kohota pohjasi hitaasti ja tasaisesti tuhansien vuosien kuluessa, niin että vesi vierii pois. Silloin on merenpohjasta tuleva maa, jossa kasvit ja eläimet menestyvät. Ja ihmisten pitää siellä asumaan rukoillakseen luojaansa.
Meri totteli Jumalan käskyä ja kohotti pohjansa hitaasti ja tasaisesti tuhansien vuosien kuluessa. Niin se tekee vielä tänäkin päivänä. Joka vuosi kohoaa meren pohja puoli tuumaa tai neljäsosa tuumaa, sen mukaan kuin Jumala luomisessa on kohoamisen määräksi pannut. Eikä kukaan niistä ihmisistä, jotka asuvat tässä osassa maailmaa, tietäisi siitä, jolleivät he näkisi veden alituisesti vähenevän merestä. — Soutaessaan merenrantaa verkkoineen, sanoo vanha kalastaja pojalleen: tässä purjehtivat minun nuorna ollessani suuret laivat ja nyt pääsee tuskin tämä meidän venheemme salmen läpi. Tuolla, tuolla missä nyt lehmät käyvät laitumella, vedettiin minun pikku poikana ollessani nuottaa. Tämä niemi oli ennen saari; nyt on se kasvanut mannermaan kanssa yhteen.
Ja kaikki ihmettelevät suuren meren pienenemistä, sillä näyttää aivan siltä, kuin vesi juoksisi pois ja se vihdoin kokonaan kuivuisi.
Mutta meri ei kuivu, vaan sen pohja kohoaa, ja kun pohja kohoaa juoksee merenvesi kauemmaksi rannoilta. Eikä se ole ainoastaan merenvesi joka juoksee pois, vaan jokienkin juoksu muuttuu jyrkemmäksi ja joet imevät veden pois sisäjärvistä. Ja jokiin tulee koskia ja entiset syvät järvet madaltuvat, niin että monikin niistä, sekä purot ja joet kuivettuvat.
Luonnonvoimat, jotka ovat Jumalan työaseita, jatkoivat toimintaansa siinä järjestyksessä kuin luoja oli määrännyt. Pohjoisnavan ympärillä olevaan suureen, synkkään ja autioon mereen alkoi ilmestyä saaria ja matalikkoja. Siellä, missä Suomi nyt on, oli kaksi tuhatta vuotta takaperin suuri saaristo. Saaret suurenivat ja kasvoivat yhteen, ja niiden mantere muuttui kuivaksi maaksi, mutta syvennyksiin jäi vesi-ojia ja -lätäköitä. Vähitellen muodostui siihen suuri maa, jossa oli paljo vesiä, — niin että siinä vielä nytkin on monessa paikassa saaristoja, jotka ulottuvat syvälle maan sisään. Kasvit rupesivat Jumalan käskyn mukaan vihannoimaan harjujen auringonpuolisilla kupeilla. Karhu, hirvi, peura ja muut eläimet rupesivat liikkumaan saarien metsissä. — Nykyinen Laatokka oli silloin leveä salmi, joka yhdisti Pohjoisjäämeren nykyiseen Suomen lahteen. Ja ne järvet, joilla nyt on nimenä Saimaa, Päijänne, Näsijärvi, olivat silloin leveitä meren lahtia sisäsaariston ja etelässä olevan meren välillä. Maata olisi jokapuolelta ympäröinyt vesi, jollei vuorijono Maanselkä olisi yhdistänyt sitä nykyiseen Skandinaavian niemimaahan.
Jumala näki tämän uuden, ennen tuntemattoman maan, joka hänen tahdostaan oli noussut merestä, ja huomasi sen hyväksi maaksi. Minä tahdon antaa sille kansan ja nimen, sanoi Jumala, että se voisi täyttää minun tahtoni maailmassa.
Luonnonvoimat jatkoivat työtänsä Jumalan käskyn mukaan ja rakensivat kaksi maaperäistä siltaa sen salmen yli, joka siihen asti oli eroittanut tämän maan kansojen suuresta kulkutiestä idässä. Leveämpi näistä silloista on nyt vesirikas maa Vienan meren ja Laatokan välillä; kapeampi on Laatokan ja Suomenlahden välillä. Näiden siltojen yli vaelsi maahan useita kansoja laajoilta itämailta, — ja sen kansan mukaan, jolle Jumala ikuisiksi ajoiksi on antanut tämän kauniin, merestä kohottamansa maan, annettiin tälle maalle nimeksiSuomi, Finland. Mutta kansan runoniekat ovat viisaudessaan muistoksi muinaisuudesta antaneet maalle nimeksiSuomensaari, Suomenniemi.
Ei mitään maata maanpallolla ole luotu niin ihmeellisellä tavalla kuin Suomi. Tosin on monikin maa ennen ollut merenpohjana ja toisia on vaipunut merenpohjaan, mutta ei mikään muu maa, paitsi Ruotsin pohjois-osa, kasva ja kohoa vielä tänäkin päivänä meren pohjasta. Ja monet tuhannet sisäjärvet ja laajat, rämeiset suot, salmet, joet ja purot kohottavat alituisesti pohjaansa ja jättävät kuivaa maata peltomiehen auralle. Varmaa on että Suomi joka kymmenentenä tai kahdentenakymmenentenä vuotena on saanut ja yhä edelleen saa suuria aloja maata sekä sisämaassa että merien rannoilla. Muiden maiden kansat käyvät verisiä sotia saadakseen haltuunsa suurempia aloja, mutta Suomen kansa tarttuu auraansa ja sanoo: kyntäkäämme! Jumala antaa meille kyllä maata, kun vaan osaamme sitä hänen tahtonsa mukaan viljellä.
Mutta mitä tarkoittaa Jumala sellaisella ihmetyöllä, jonka me jokapäivä näemme silmiemme edessä? Tietysti täytyy hänellä olla erityinen rakkaus tätä maata kohtaan ja erityinen tarkoitus silläkin, koska Jumala ei milloinkaan tee mitään ilman tarkoitusta. Emmehän me tiedä Jumalan teitä emmekä tarkoituksia, mutta hänen töistänsä tiedämme: "Jumala näki ja se oli hyvä."
Siis meidän täytyy uskoa että Jumala tämän maan ja sen ihmeellisen luomisen kautta tahtoo saada toimeen jotain hyvää maailmassa. Ja koska hän on antanut tämän maan meille, niin täytyy meidän uskoa, että hän tahtoo käyttää meitäkin työaseinaan jotain hyvää varten maailmassa. Mitä se hyvä on, voimme osaksi ymmärtää, kun luemme Jumalan sanasta, joka on kaikille kansoille kirjoitettu, Esaian 11:9, että maan tulee olla täynnänsä tietoa Jumalasta, niinkuin vesi peittää meren. Me voimme ymmärtää, että niinkuin Jumala on valinnut tämän maan ihmeeksi maan päällä, niin on hän myöskin valinnut sen kansan levittämään hänen valtakuntaansa ja olemaan hänen palvelijansa kaikkina aikoina. Mutta kaikki enempi tieto on meiltä salattu. Herra Jumala on usein valinnut maan mahtavat hänen rangaistustuomioitaan täyttämään. Mutta kun hän on kutsunut palvelijansa siunausta tuottavaan työhön, silloin on hän valinnut siihen heikkoja ja vähäpätöisiä, että nähtäisiin voiman olevan Jumalan eikä ihmisten.
Niin, ylistäkäämme Jumalaa, että olemme saaneet niin ihmeen ihanan maan! Ja luonnollisesti tulee meidän rakastaa tätä maata enemmän kuin mitään muuta maata maanpallolla. Mutta ymmärrätkös myöskin, Suomen lapsi, miksi Jumala on antanut sinulle sellaisen maan,joka kasvaa. Sen on Jumala antanut sinulle sentähden, että sinun tulee kasvaa maasi tavoin, sielun ja ruumiin puolesta, viisaudessa ja armossa. Jumala on antanut sinulle tämän kasvavan maan sitävarten, että jättäisit sen kerran jälkeesi parempana kuin olet sen saanut. Kun kerran saat perintöä isältäsi tai äidiltäsi, tulee sinun muistaa Jumalan tahto, joka on että sinun pitää tehdä kaikki paremmasti kuin isäsi ja äitisi sinua ennen tekivät. Olipa perintösi pala maata, jota sinun tulee hoitaa, tai jotain muuta työtä, jota sinun tulee toimittaa, ajattele aina: Jumala tahtoo että teen sen hyvin! Sillä joka kerta kuin joku tekee jonkun työn entistä paremmin, on se lisänä koko maan kasvuun. Niinkuin jokainen uusi oja on lisänä maan viljelyyn, niin on jokainen muukin uusi taito, huoli ja tieto lisänä maan rikkauteen, onneen ja menestykseen.
Jumala tahtoo, että kaikkialla missä erämaata on, tulee sinun tehdä kaikki mitä ikinä voit, muodostaaksesi erämaan ihanaksi puutarhaksi. Missä näet jotain kurjaa, rappeutunutta ja laiminlyötyä, korjaa se ja tee kunnolliseksi. Missä näet sellaista, joka voisi olla jollain tavalla hyödyksi, mutta ei nyt sitä ole, ota se huostaasi ja käytä se joksikin hyväksi ja hyödylliseksi. Missä näet jonkun tekevän pahaa, tee sinä siellä hyvää. Jos näet jonkun köyhänä ja avutoinna, auta häntä. Jos näet jonkun tietämätöinnä, neuvo ja opeta häntä!
Ymmärrätkös nyt, että tällä tavoin maasi kasvaa? Sinä voit sitä kasvattaa, kuinka pieni ja voimaton lienetkin, sillä se kasvaa sinun rakkautesi avulla. Jos laskemme yhteen kaiken sen mitä heikot kädet saavat toimeen, jos heillä on hyvä tahto, niin tulee siitä suuri lisä. Juuri sinun kauttasi tulee tämän maan kasvaa kaikessa mikä hyvää on. Sinun kauttasi tulee sen muodostua paratiisiksi, Jumalalle kunniaksi ja ihmisille menestykseksi.
Oi, kuinka monta ihmistä löytyy, jotka eivät tätä ajattele vaan raastavat maan saadaksensa siitä hyötyä vähäksi aikaa ja jättävät sitte jälkeensä erämaan. On niin monta laiskaa ja tietämätöntä, jotka ajattelevat: mitä minua liikuttaa millaista sitten on, kunhan vaan on hyvä minun aikanani! Jumala näkee nämä Suomen uskottomat lapset ja on sanova niille kerran aivan kuin Ödgrimille: minä olen antanut sinulle ihanan, kasvavan maan; miten olet lahjani hoitanut?
Rakkaat lapset, täyttäkäämme ennemmin Jumalan tahto maan päällä! "Ottakaamme vaari propheetallisesta sanasta, kunnes kointähti koittaa meidän sydämissämme." (2 Piet. 1:19.) Ja propheetta sanoo meille: Kasva, maani, kasva Jumalan voimassa, kasva kaikkien lastesi yksimielisessä rakkaudessa!
Ol' kerran poika siivo, pienokainen,Nimensä oli Tahvo Tappurainen;Hän oli laiska, laiska laadultaan,Soi kärpästenkin syödä ruumistaan,Ei kättään vaivannut niit' poistaaksensaVaan lepäeli hiljaa, huviksensa.Kun heitäksen hän joskus sammaleenJa jano häntä vaivaa kuollakseen,Ei viitsi mennä poika lähteen luoVaikk' kolmen kyynärän on päässä tuo.Kotona aina makaa sängyssäänJa kattoon tuijottavi yhtenään,Vois luulla ett' on sairas poika raukka,Vaan terve on hän, reipas niinkuin haukka.Tuo makaaminen häntä huvittaa,Kun lasten lailla elää, syödä saa.
Nyt sanoi isä: — Tokkos häpeät,Kun isän, äidin työhön lähetätJa tuossa makaat! Ylös heti miire!Nyt perunoita kaivamaan on kiire.
— Ei, — sanoi äiti, — anna pojan maata,Hän työhön varmaankaan ei käydä saata,Kun hammastauti häll' ol' keväällä,Nyt voi hän ehkä pahoin kylmetä!Oi, miksi poikaistamme häiritsemme,Hän levätköhön hetken, lapsosemme.
Piippunsa isä uunin luona siistiJa sanoi: — Siitä tulee laiska tiisti,Kun ei tee työtä, eikä luekaan,Ei aapiseenkaan katso milloinkaan.Jo katkismusta taitaa Matin Kalle,Nyt Tahvo-poika pannaan ahtahalle.
Siis lukkaria heti hakemaan,Ja kun hän tuli, silloin lukemaan.Vaan Tahvo kellui yhä seljällänsäJa kattoon tuijotteli sängyssänsä.Siell' oli suuri joukko kärpäsiäJa itikoita pitkäsäärisiä.Hänestä A ol' pitkäsäärinenJa B ol' leveä kuin kärpänen,vaikeata oli päähän saada,Helpompi oli haukotella, maata.Kun ilta tuli, ties hän tarkalleenMiss' Aan ei ollut paikka, oli Been.
— Nyt oppinut sä olet, poikaseni,Kun kirjoittamaan vielä ilokseniSä harjoittelet tuota touhinaa,Niin prohvessori Tahvostani saa!Mut' saunaan sinut tahdon heti viedä,Sun vaikka kannan, jollet käydä siedä,Oot likainen kuin porsas pienokainen,Sua vuosikauteen ei oo pesty vainen.
Ja muori saunaan kantoi porsahansa,Tää Tahvosta ol' "aivan paikallansa".Mut' nytpä tuli temppu vaikea:— Kas niin, nyt täytyy vaatteet riisua!— Häh? Vaattehetko täytyy poijes pannaKun menee kylpyyn? — Niin, se tehdä anna!
Mut' laiska Tahvo tästä kyllästyypiJa pelkuriksi vallan heittäyypi,Hän kömpii lautehille saappaissaanJa nuttu, housut, paita päällä vaan.Kas, siellä hikoilee nyt laiska jönkkö,Väsyypi, vaipuu ett' on aivan tönkkö,Ja sinne sitte vihdoin nukahtaaJa nukkua hän vielä tänään saa.
Kas, tämän sadun kuulin pienoisena,Vaan joskus neuvoks', joskus kiitoksena.Jos illoin nukuin vaattehissani,Sain kuulla: — jokos sinun mielesiOn tulla laiseks' Tahvo Tappuraisen?Mä heti nousin. Tietäähän senlaisen:Ken tahtois lailla Tahvon laiskanaMaailman mieleen jäädä kuoltua?
Voi Tahvo-parkaa! Tästä näkee siisEtt' voiman säästäminen auttaa viis —Jos vaikka kuinka antaa laiskuudelleElonsa, sekä mietteet kärpäselle,Niin peloks' lasten pääsee ainaisin,Ja herättää voi toiset kumminkin.
Oletkos ollut kertaakaan onnellisessa saaressa? Oletko nähnyt kaukana meressä kukoistavan rannikon? Siellä ei käy myrsky, eivät kohoa aallot, eikä vaahto lyö vasten rantaa; ihanin sinitaivas, vihannoitsevin maa! Siellä tahtoisin asua, sinne tahtoisin rakentaa punaiseksi maalatun tupani, ja lahdelmalle tahtoisin laskea valkoiseksi maalatun, vaaleansinipurjeisen venheeni ankkuriin. Siellä olisi suloista elää ja kuolla oman ystävänsä kanssa. Mutta minä en sinne tule; matka on pitkä purjehtia. Soudan ja soudan, mutta aina on vaan yhtä pitkä matka onnelliselle saarelle. —
Tästä saaresta kerrotaan satu. Sen sadun oli minun isoisäni isoäiti ja äidinisäni äidinäiti kuullut pienenä ollessaan, ja silloin jo oli satu hyvin vanha. Muutamat sanovat sen muistuttavan satua Floriosta ja Unda Marinasta, vaikka nimet ovatkin toiset. Minä en tiedä; jätän sen sanomatta. Mutta satu kuuluu:
Onnellisen saaren nimi oli Skandia ja se sijaitsi pohjanmeressä Atlantin valtameren ja suuren Aasian maan osan välillä. Suomalaiset nimittivät saartaSuomensaareksi. Saaren ja Aasian välillä oli leveä salmi. Aasian kuninkaalla oli poika, jonka nimi oli Delling, aamurusko, ja valtameren kuninkaalla oli tytär, jonka nimi oli Atalanta, iltarusko. Näille kahdelle lapselle lahjoittivat kuninkaat onnellisen saaren, että he saisivat siellä kohdata toisiansa ja rauhassa leikitellä näkinkenkien ja perhosien kanssa. Delling ja Atalanta, aamurusko ja iltarusko, kohtasivat toisiansa onnellisella saarella kaikkina vuodenaikoina. Sen tähden oli saari niin onnellinen.
Pohjoisnavan luona olevilla jäävuorilla asui kaksi tietäjäakkaa, musta Valan ja valkea Valan. Musta Valan näki lasten leikittelevän onnellisella saarella ja tunsi kateutta mustassa sydämmessään. Miksi ovat nuo lapset niin onnellisia? Miksi saavat he leikkiä perhosien kanssa, kun meitä palelee jäävuorilla? Ja kateellinen Valan puhalsi pimeyttä ja pakkasta onnelliselle saarelle, että siitäkin tulisi jäävuori. Mutta hän ei saanut niin paljon ilmaa mustiin keuhkoihinsa, että hän olisi voinut puhaltaa pois koko kesän; puolet hän puhalsi pois. Hän puhalsi kuusi kuukautta talveksi, mutta toiset kuusi kuukautta täytyi hänen jättää kevääksi, kesäksi ja syksyksi.
— Mitä sinä olet tehnyt? — sanoi valkoinen Valan surullisena ja ikävissään. — Nyt saavat nuo lapsukaiset alituisesti etsiä toisiansa. Kolmeen kuukauteen eivät he löydä toisiansa pimeässä. Kuutena kuukautena näkevät he toistensa hameiden liepeet pilvissä, tavoittamatta toisiaan. Ainoastaan kolme kuukautta saavat he olla yhdessä, ja leikkiä niinkuin ennenkin onnellisella saarella.
— Niin, — sanoi musta Valan hymyten jääkylmästi — miksi olinkaan niin ahdashenkinen? Aikomukseni oli puhaltaa pimeyttä ikuisesti. Silloin olisivat he saaneet olla piilosilla vuodet umpeensa.
Tämä oli valkean Valan mielestä liian ankaraa, ja lohduttaakseen lapsia, lauloi hän uuden laulun, joka vieri kaikkien kohisevien aaltojen, ja lensi kaikkien tohisevien tuulien mukana onnelliselle saarelle:
"Meidän saaremme on ihanin saari koko Jumalan suuressa maailmassa, ja sen kaipaus on pitkä, sen onni on lyhyt, mutta sen rakkaus on puhdas kuin valkoisin lumi, ja meidän saaremme on onnellisten lasten saari."
Musta Valan kuuli laulun tanssivan kaikkien rantojen aalloilla, ja kun hän oli kuullut sen tuhannen vuotta, oli se hänen mielestään vanhanaikuinen. Silloin päätti hän käydä isänsä, vanhan jättiläisen Virokannaksen luona maan sisustassa. Hänelle valitti Valan että tuuli ja aallot laulavat sopimatointa laulua, ettei hän saa öisin unta jäävuoressaan. Sellaista vanhaa laulua onnellisista lapsista!
— Mitä, onnellisista lapsista? — mutisi jättiläinen sammaliseen partaansa. Hän ei ollut koskaan maailman luonnin jälkeen kuullut puhuttavan lapsista.
— Lapsiksi, — sanoi Valan, — sanotaan tavallisesti eräänlaisia pieniä sammakoita, jotka alituisesti pyörivät aikaihmisten jaloissa. Ja kaksi sellaista nyt hyppii tuolla, onnellisella saarella.
— Aja ne pois! — arveli jättiläinen.
— En voi, isä. Saari on heidän.
—Surt!— huusi jättiläinen.
Surt tuli. Hän oli jättiläisen vanhin poika, tulen ruhtinas, seppä, jonka ahjo oli tulivuoren aukossa.
— Mene, räjähdytä onnellinen saari palasiksi! Sisaresi Valan ei saa yöllä lepoa tyhmien laulujen tähden.
Surt meni ja valmisti tulivuoren onnellisen saaren alle. Kun hän oli täyttänyt sen aukkoon asti, sytytti hän, ja trrr lensi pieni kulma saaresta kauas mereen. Se sai nimen Islanti. Mutta suurin osa saarta seisoi vakavana paikoillaan lujalla harmaakivi-perustuksellaan.
Surt tuli takaisin kertoen, että onnellinen saari oli hänelle liian kova.
— Mitäs nyt? — sanoi jättiläinen; — ja sinun sisaresi Valan ei tule saamaan yörauhaa sammakoitten lauluilta? Mene, muuraa valleja ja torneja onnellisen saaren ympärille, ettei sinne pääsisi elukoita merestä! Luulenpa että silloin tulee kaikkien laulujen loppu.
Taaskin meni Surt ja takoi muurin kaltaisia korkeita tuntureja onnellisen saaren ympärille. Se työ oli pitkällinen ja vaivaloinen. Hiilet ahjossa loppuivat ennenkuin hän sai muurit valmiiksi. Hän oli alkanut länsi puolelta, mutta kun hän joutui kaakkoiseen, tuli muuri niin matalata että hirvet ja karhut juoksivat kilvalla sen yli. Delling, aamurusko, ui saarelle salmen kautta, ja Atalanta, iltarusko lensi läntisten tunturien yli leikkimään entiseen tapaansa onnellisella saarella.
Musta Valan jäävuoressa kuuli yhä samaa laulua ja meni synkkä yö sydämmessään isänsä luo maan alle. — Isä, Surt on pettänyt sinut. Hän on jättänyt muuriin yhden reijän. Lapset uivat saareen salmen kautta ja laululta en saa rauhaa.
— Surt, — sanoi jättiläinen, — mitä auttaa muuri, jossa on aukko kaakossa? Sinä olet saanut äänesi sorroksiin kunnottomien tulivuortesi kanssa. Mene Islannin saarelle, ryömi Geysirin alle ja ryvi siellä liejua sata vuotta!
Surt riensi pois, ja jättiläinen kutsui toisen poikansaKaren, tuultenruhtinaan, joka oli yhtä viisas ja viekas heikkoudessansa, kuin Surt oli tyhmä tavattomassa voimassaan. — Kare, — sanoi jättiläinen, — sammakot uivat salmen kautta onnelliselle saarelle ja sisaresi Valan ei saa yö rauhaa. Mene, täytä salmi, ja muuraa siihen hiekkasilta! Jollet onnistu paremmin kuin Surt, poimin minä olkapäiltäsi myrskysiipien jokaisen höyhenen.
Kare kiiruhti nuolennopeudella ja tuli leveälle salmelle, joka silloin yhdisti Jäämeren siihen mereen, jolla nyt on nimenä Suomenlahti. Siellä rannikolla kiskasi hän korkeimman hongan juuriltansa ja mittasi sillä salmen syvyyttä. Hui, se oli hirveä syvyys, ja sellaista on vieläkin Laatokassa. Siellä ei ylettynyt pohjaan minkäänlainen honka. — Kuinka voin rakentaa hiekkasillan tämän leveän ja syvän salmen yli? — ajatteli Kare suruissaan. — En ole tarpeeksi voimakas heittääkseni sinne vuoren toisensa päälle. Oi, sinä tyhmä Surt! Oi, kauniit siipeni! Ettenkö enää koskaan saa vihistä meren keinuvalla pinnalla?
Istuessaan kumarassa vuorenlouhulla, väsyneenä ja neuvotoinna, huomasi hän kaksi jättiläispoikaa,KasenjaWasen, jotka seisoivat toinen toisella rannikolla ja heittelivät litteillä kalliopaasilla voileipiä salmen pinnalla. Heti paikalla keksi Kare keinon.
— Kase, — sanoi hän pojalle, joka seisoi onnellisella saarella, — koko maailma sanoo, että Wase voipi heittää kiven Lofotensaarille asti, mutta sinä et voi heittää edes salmenkaan keskelle.
— Sepäs olisi jotakin! — huudahti Kase harmissaan, sivalsi kalliopalasen ja heitti sen keskelle salmea.
— Se ei ollut huonosti heitetty, — ilveili Kare; — mutta se kävi sattumalta.
— Sattumalta? — huusi Kase, vielä enempi suuttuneena ja heitti kallion toisensa jälkeen salmeen. Kase oli jo toisella puolen Wasen luona, ja sanoi hänelle: — Wase, koko maailma sanoo, että Kase voi heittää aina Jenisseille asti, ja sinä et voi heittää edes salmenkaan keskelle.
— Mitä ihmettä! — huudahti Wase, hänkin puolestaan suuttuneena. —Enkö minä voi? — Ja sitte hän heitti kallion keskelle salmea.
— Sehän kävi aivan sattumalta, — ilveili Kare.
— Sattumalta? — huusi Wase. Ja niin alkoi hän, samoin kuin Kasekin toisella rannalla, heittää kallion toisensa jälkeen salmen keskelle. Ja se, joka tuntee poikien tavan, kun ne kilpailevat toistensa kanssa, voipi ymmärtää, että Kase ja Wase eivät ennen lopettaneet kuin olivat heittäneet kaikki rantojen kalliot niin kauas salmeen kuin ikinä jaksoivat. Vihdoinkin kun he olivat niin väsyneitä etteivät enää voineet nostaa pientäkään kiveä, uivat he toisiansa tukistamaan salmelle ja sen jälkeen ei kukaan tiedä kertoa mitään Kasesta ja Wasesta.
Kun pojat olivat heitelleet kallion toisensa perästä melkein samalle kohdalle salmeen, huomasi Kare suureksi ilokseen että keskelle salmea oli muodostunut suuri matalikko. Tätähän Kare oli odottanutkin. Nyt aloitanminätyöni, sanoi hän itsekseen.
Silloin hyppäsi hän kauas Pohjoiseen jäämereen ja puhalsi keuhkoistansa pahimman pohjolanmyrskyn, mitä hän ikinä oli nähnyt. Aallot vierivät eteenpäin kuin korkeat vuoret, repivät merenpohjasta hiekkaa ja vierittivät sen salmeen. Ja kaikki mura ja lieju keräytyi matalikon ympärille, leveni sen molemmille puolille, ja niin muodostui leveä, luja silta itäisen mantereen ja onnellisen saaren välille. Nyt ei salmea ollutkaan enää; pohjoisessa oli vaan merenlahti, jolla oli nimenä Vienan meri, ja etelässä oli myöskin merenlahti, joka sittemmin muodostui sisäjärveksi ja sai nimen Laatokka. Mutta nyt oli myöskin onnellinen saari tullut itäisen mannermaan yhteyteen ja muodostunut saaresta niemimaaksi.
Tätä ei voi nyt enää kukaan muuttaa. Onnellista saarta ei enää ole olemassa: siitä on tullut satu, unelma aikojen huomenesta. Kaukana meren hämärässä ovat ihmiset näkevinään sen kukkivan rannikon, ja he soutavat sinne, he soutavat, purjehtivat, etsivät, mutta saari on yhä yhtä kaukana. Poika soutaa merelle viisitoista vuotisena ja palajaa sieltä harmaapäisenä vanhuksena, mutta luuletko hänen löytäneen onnellisen saaren? Ei, sitä hän ei ole koskaan löytänyt, ei edes senvertaa että olisi voinut sitoa venheensä koivuun sen rannikolla ja sanoa: nyt olen täällä!… Niin, täällä hän tosin on, mutta ei enää onnellisella saarella, vaan niemimaalla, jonka rantoja meri huuhtoo kolmelta puolen, jossa kansojen tiet kulkevat, jossa vallat taistelevat, jossa koirat metsästävät, huolet valvovat ja surut heittävät varjoansa auringon valon sekaan. Missä, missä on onnellinen saari?
Elä kysy niin, sillä se on kuitenkin olemassa, mutta merellä se ei ole, vaan se on muuttanut ihmisten sydämmiin. Missä hyvä lapsi nukkuu, missä enkeli valvoo, missä joku hyvä ihminen asuu Jumalan ja omantunnon rauhassa, siellä, niin, siellä on onnellinen saari. Souda sinne ja silloin et souda turhaan!
Musta Valan ja vanha jättiläinen vuoren sisässä luulivat ikipäiviksi eroittaneensa aamuruskon ja iltaruskon toisistaan. He pettyivät. Valon ja rakkauden voimat voivat ainoastaan joksikin aikaa pimentyä, mutta erota ja kuolla eivät ne koskaan voi. Kolmeen kuukauteen eivät kuninkaitten lapset näe toisiansa, mutta he etsivät toisiansa, ja silloin he saavat kuuden kuukauden ajan nähdä toistensa vaatteitten punaiset liepeet kaukana vuorien yli. Siitä saavat he uutta rohkeutta etsiä toisiansa pilvissä ja vihdoin löytävät he toisensa juhannuksen aikaan niillä paikoilla, joilla he ennenkin yhtyivät onnellisella saarella. Silloin tulevat pilvet ruusu- ja kultahohteisiksi, ja silloin laulavat lapset jälleen vanhaa lauluansa, jota he niin rakastivat:
"Meidän saaremme on ihanin saari koko Jumalan suuressa maailmassa, ja sen kaipaus on pitkä, sen onni on lyhyt, mutta sen rakkaus on puhdas kuin valkoisin lumi, ja meidän saaremme on onnellisten lasten saari."
(Talvisatu Norrköpingin koululapsille.)
Kylmä talvi pohjolanLumen heittää valkean,Tähdet taivon kimaltaa,Meret jäähän jäykkään saa.Näinpä vaanSuomen maanRuotsiin saapi kasvamaan.Poika, ota luistimet!Pian tänne kiitelet.
Jospa Ukko PakkanenMi nyt paukkaa hallitenTietäis aikans lyhyydenSulais varmaan kruunu sen.KevähänLämpimänHaltijatar elpyvänIstuu poskin punaisinRuskopilven helmoihin.
Pian silmäns aukaisee,Lumet poies puistelee,Siistiks itsens siivoaa,Vihannaksi puettaa.PehmoisinAskelinRientää sitte metsihin,Järvet, lammet irroittaa,Niityt, nurmet kukkiin saa.
Mutta Ukko PakkanenPakenevi peljäten.Vapaa meri kahlehetUljaast' rikkoo rautaiset.VäkivaltaMaailmaltaPoistukohon valoisalta!Hyvät maata hallitkoot.Ootkos hyvä?… Varmaan oot!
VlISlVUOTIAAN SANKARILAULU.
Nyt laulan lauluaniNiin ylen ihanaa,Sä katso äidin lastaJa isän nallikkaa!Mä suuri olen, usko se,Kun asetun mä pöydälleNiin olen, hei sen, hei, hei sen,Noin peninkulmainen.
Ei ollut Simson ennenNiin julma voimaltaan,Sen sisko saat sä tietääJos sormeen tartut vaan.Ja jos saan sarvet mullikanNiin kirkontornin korkeimmanMä nostan ilmaan, hei, sei, saan,Jos raskas ei oo vaan!
Äl' pelkää sisko pieniEn sulle pahaa tee,Jollet käy suden turkkiin!Kas, mua vainoileeNuo sudet julmat; siksipäMä ammun ne tän'päivänä!Joll'en, niin hei sun, hei, hei sun,Ne syövät vihdoin mun.
Ja mietis mitä teen mäJa mitä taidankin:Mä kiekun kuperkeikkaaSyön paljo leipääkin.Mä hypin helpost' harakkaaJa osaan oivast' ratsastaaLaukalla, hei sän, hei sän, säIsäni seljässä.
Ja kuules kuinka kilkkaaNyt rahat taskussan,Ne hilisee ja hilkkaaVaan sulaa rikkauttan!Mä ostan puodin leipurinJa jollei mulla miljooninNiin on, niin hei sen, hei sen, senNiin on viiskymment' pen'.
Ja keisari, kas hälläEi hyvä ole niin.On mulla mäet uljaatJos linnat hälläkin.Mut hevosta ei parempaaOo hällä, eikä somempaaKuin Polle, hei sen, hei sen, sonVaikk' jalaton se on.
Kas kun mä kerran saanenVaan viikset huulellen,Niin sotilaaksi pääsen,Kenraaliks' toisillen!Senjälkeen ylioppilasJa sitte ajur' urhokasMinusta tulee, hei sin, sin,Niin ajan kotihin.
Mut nyt oon äidin poikaJa isän nallikka!Ja apelsiinin tästäVoin laulust' ansaita.On nälkä mulla äitini,Voileipää etkös antaisiNiin suurta, hei sen, hei sen, senKuin olen nälkäinen!
Joulusatu.
Muistatko vielä sadun "pyhästä yöstä?" Pitkän vuoden kuluessa on vaan yksi pyhä yö ja se on jouluyö, mutta siitä yöstä tiedämme monta satua. Kaikkina öinä nukkuvat hyvät lapset enkelien suojassa, mutta kaikkina öinä ei ole rauha maassa; ainoastaan yksi rauhallinen yö on olemassa; silloin lepää koko luomakunta Jumalan pyhittämisessä, eikä kukaan saa tehdä pahaa toiselleen.
Kerran oli koko maailmassa kummallinen odotus. Kaikki tiesivät että jotain uutta ja suurta piti tapahtuman, mutta mitä se oli, sitä ei kukaan tiennyt. Taivaan tähdet katselivat kysyen toisiinsa. Mikä se on? kysyi itäinen Capella tähti toiselta hiljaiselta Aldebaran tähdeltä lännessä. Valonsäde lensi edes ja takaisin heidän välillään, mutta Aldebaran ei voinut vastata ja välkytti valoaan salaperäisesti: siskoni, en tiedä!… Luoteisella taivaalla oleva Vega kysyi loistavalta veljeltään Siriukselta etelästä: milloin se ihmeellinen tulee? Mutta Sirius ei tiennytmilloin, enemmän kuin Aldebaran oli tiennytmikä. Otava kiersi pohjantähteä ja ajatteli joka kierroksella: ensi kerralla tulee uusi maailma. Tuhat vuotta kului, eikä uusi tullut. Juutalaisten profeetat olivat kertoneet heille, että Jumala tulisi maailmaan Messiaan nimellä, ja armahtaisi kaikkia, jotka maailmassa kärsivät ja kuolevat. Tämä oli paljo enempi kuin tähtien tieto, mutta tämäkään ei ollut vielä kaikki, sillä juutalaiset ymmärsivät profeetainsa sanat väärin ja sanoivat toisillensa: tänne saapuu suuri sotasankari, joka vapauttaa meidät roomalaisten ikeestä ja tekee meidät maailman hallitsijoiksi.
Siihen aikaan asui Juudaan maalla eräs aasinajaja nimeltä Amrah. Hän oli viisas, mutta kovasydäminen ja saita mies, jolla oli tointansa alkaessa ollut vaan yksi aasi, mutta jolla nyt jo oli viisikymmentä ja joka toivoi aikaa voittaen saavansa satakin aasia. Hän oli majatalon isäntä ja vuokrasi aasiansa matkustajoille. — Hän oli kuullut että juudan maassa piti toimeenpantaman suuri kansojenlasku, jolloin kaikkien kohdastansa piti ruveta veroa maksamaan. Ja koska Betlehem oli kuningas Davidin kaupunki, ajatteli Amrah: tänne tulee moni rikas ja korkeasukuinen henkilö Davidin suvusta; minun täytyy laajentaa majataloni ja ansaita paljo rahaa.
Sitte rakensi Amrah suuren talon. Sinne tehtiin paljo huoneita matkustavaisia varten, ja paljo sijoja heidän aasejansa varten. Davidin jälkeläisiä oli hyvin paljo, ja kaupunkiin alkoi tulvata matkustavaisia, sekä köyhiä että rikkaita, mutta Amrah otti vastaan ainoastaan rikkaat. Kuitenkin oli niitäkin niin runsaasti että majatalo tuli aivan täyteen. Siellä ei ollut enää jälellä muuta kuin yksi ainoa huone, kuningas-sali, mutta se oli kaikista suurin ja komein huone: sen huoneen tahtoi Amrah säästää jollekin kuninkaalle tahi ruhtinaalle.
Amrahilla oli kaksi hyvää ja hurskasta lasta: poika nimeltä Eli ja tyttö nimeltä Tirza. Lapset katselivat ihmetellen paljoja vieraita ja heidän mielestään oli hyvin väärin että köyhiä ei otettu majataloon, vaikka huoneita oli vielä vapaana. Mutta viimeisenä päivänä, jolloin jo kaikki muut huoneet paitsi kuningas-sali olivat täynnä, tuli eräs kirvesmies taluttaen aasia, jonka seljässä istui hänen nuori vaimonsa väsymyksestä vavisten.
— Täällä ei ole enää huoneita, — sanoi Amrah tylysti, sillä hän näki että tulijat olivat köyhiä.
— Olkaa kuitenkin niin armelias ja antakaa meille edes joku pieni komero, jossa voimme levähtää, — pyysi mies. — Me olemme matkustaneet pitkän matkan ja vaimoni on hyvin väsynyt. —
Amrah nauroi. — Onko teillä varaa maksaa kaksi kymmentä sikeliä kultaa yhdestä tai kahdesta yöstä?
— Ei, sitä ei meillä ole, — sanoi mies. — Mutta olkaa armollinen meille! Jumala on sen teille moninkerroin maksava!
— Isä! Isä! — rukoilivat Eli ja Tirza kyynel-silmin. — Katso miten väsynyt ja kalpea tuo vaimo-raukka on! Hän ei jaksa enää oikein istua satulassa. Ja katso miten ihmeen kauniisti ja rehellisesti hän pyytää saada levätä luonamme! Onhan meillä vielä kuningas-sali vapaana. Salli hänen nukkua siellä tämä yö!
— Mitä vielä! — huudahti Amrah ilkeästi. — Sehän on juuri kuningas-sali joka maksaa kaksikymmentä sikeliä kullassa.
Niin, mitä piti nyt väsyneitten matkustajain tehdä? Heidän täytyi suruissaan poistua majatalosta, eikä heillä ollut muuta neuvona kuin maata paljaan taivaan alla kovalla kalliolla.
Mutta kun he olivat ratsastaneet vähän matkaa, huomasivat he kaksi lasta, jotka juoksivat heidän jälestään. Ne olivat Eli ja Tirza. — Seuratkaa meitä! - huusivat lapset. — Meidän isällämme on täällä vuoren louhikossa talli, jossa hän pitää aasejansa. Siellä on nyt hyvä tila, sillä aasit on isä vuokrannut matkustajille. Ja parempi on sielläkin maata kuin taivaan alla paljaalla kalliolla.
Mies oli iloinen kun sai katon päänsä yli ja seurasi kiitollisena ystävällisiä lapsia. — Niin, — sanoi hän, — miksi emme voisi nukkua tallissa? Meidän esi-isämme David on maannut monet yöt vuoren koloissa paetessaan kuningas Saulia.
Kun he tulivat vuoren louhikkoon, oli siellä monta seimeä tyhjänä ja he valitsivat itselleen sen, mikä oli puhtain. Tirza löysi luudan ja lakaisi seimen niin puhtaaksi ja siistiksi kuin kamarin laattian. Eli levitti seimen pohjalle puhtaita, nuorteita olkia ja haki sitte vettä lähteestä väsyneille virvoitukseksi. Vielä antoi hän heiniä ja vettä heidän aasillensa.
— Mutta, — sanoi Tirza, — nyt tulee pimeä, eikä meillä ole lamppua mukanamme.
— Ja teillä on nälkäkin, — arveli Eli. — Tahdotteko että juoksen kotia ja tuon teille hunajakakkuni, jonka sain eräältä matkustajalta kun riisuin hänen aasinsa eilen.
— Kiitos, kiitos, — sanoi mies, — me emme tarvitse lamppuja, me olemme hyviä ystäviä taivaan tähtien kanssa, ja ruokaa on meillä vielä vähän eväs-säkissämme.
— Hyvää yötä, nukkukaa hyvin! — sanoivat lapset.
Nuori, kalvakaa nainen, joka oli jo laskeutunut vuoteelle, ojenti heille kätensä hyvästiksi ja sanoi: — Jumala on kuuleva rukoukseni. Koska te olette virvoittaneet väsyneitä ja valmistaneet kodittomille suojaa, ei Jumala ole koskaan teitä koditta jättävä. Ja jos joku teistä näkee nälkää ja janoa, olen minä näkevä nälkää ja janoa saadakseni teille autuuden Jumalalta.
Mietiskellen näitten sanojen merkitystä, astuivat lapset ulos kallion louhikosta. Silloin huusi Tirza: — Oi, katsopas Eli, katso!
Ylhäällä taivaalla, juuri heidän kohdallansa, loisti suuri, kirkas tähti, joka ei ollut siellä ennen loistanut. Yö oli tullut. Taivaanranta oli pimeä niin etäälle kuin silmä kantoi, mutta täällä kallion louhun luona oli valoisa kuin päivällä.
Tuhannet ja tuhansittain tuhannet tähdet, jotka tuikkivat tummansinisellä yötaivaalla, eivät olleet vähemmin ihmeissään kuin Eli ja Tirza. — Mitä tuo vieras valo merkitsee? — sanoi Regulus naapureilleen, kolmelle kuninkaalliselle tähdelle Kalevan miekassa. Ja ne vastasivat: — nyt tulee se suuriuusimaailmaan, mutta mitä se on, sitä ei kukaan tiedä.
Algol sanoi Alamakille: — minä näen kolme kuningasta vaeltavan itäiseltä maalta.
Arcturus sanoi Gemmalle: — minä näen kuningas Herodeksen vapisevan valtaistuimellansa.
Pohjantähti, jonka ympäri maanpallo kiertää, huusi ääneensä, niin että kaiku kuului ympäri koko maailman aina pienimpiinkin tähdistöihin asti äärettömimmässä etäisyydessä: — minä näen pienen lapsen Betlehemissä seimessä!
Samassa hetkessä kajahti ilmoille enkelien laulu ja miljoonittain miljoonia valoisia olentoja liiteli avaruudessa ylistäin Jumalaa. — Se oli pyhä yö. Kauan odotettu suuri oli tullut, ja nyt tiesivät kaikki sen nimen: — maailman vapahtaja, Jesus Kristus.
Pari päivää sen jälkeen tiedettiin Betlehemissä ja koko Juudan maalla, että nyt oli suuri, ennustettu kuningas tullut maailmaan. Paimenet olivat kertoneet enkelien laulusta; kolme itämaista kuningasta oli tuonut kalliita lahjoja, kultaa ja mirhamia lapselle, joka makasi seimessä.
Itara Amrah hämmästyi. — Tällä kerralla olin tuhma, — ajatteli hän. — Mutta kuinka olisin voinut ajatella että nuo ihmis-retaleet olisivat olleet niin yleviä? Tahdonpa viedä heidät nyt kuningas-saliin asumaan, niin saan minäkin osani kullasta ja mirhamista.
Sitte meni hän seimeen ja kumarsi nöyrästi korkeille vieraille.
— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne! Vakuutan, että kohteluni toissa päivänä oli sulaa erhetystä. Jos teidän korkeutenne tahtovat nyt asua kuningas-salissa, niin olisi se minulle suuri kunnia.
Puuseppä Josef vastasi: — emme ole mitään ylhäisyyksiä, olemme vaan Jumalan köyhiä palvelijoita, mutta me suomme sinulle anteeksi kovuutesi lastesi hyvyyden tähden. Me asumme edelleenkin täällä tallissa, ja totta puhuit kun sanoit toissa päivänä erehtyneesi. Älä koskaan karkoita köyhiä oveltasi, sillä sinun kuningas-salisi on joutuva aasien tallattavaksi, mutta tämän seimen päälle on kohoava kultainen kirkko, jonne koko maailma on vaeltava rukoilemaan.
— Voi sentään! — huokasi Amrah itsekseen. — Kuinka voinkaan olla niin perin typerä! Kuulkaas, Eli ja Tirza, oletteko saaneet juomarahaa siitä, että laitoitte nuorelle kuninkaalle yömajan?
— Olemme, — sanoi Eli. — Meillä ei ole oleva koskaan nälkä, ei jano, eikä kodin puute täällä maailmassa.
— Ja jos meillä on nälkä tai jano, on se vaan armo ja laupeus jotaJumalalta halajamme.
— Vai niin, — sanoi Amrah miettien. — Ne olivat kuninkaallisia juomarahoja. Luulenpa että kannattaa olla hyvä köyhille.
Ilta pimeäksi käy,Takan tuli loistaa.Joulua ei vielä näy,Joka surut poistaa.Yö jo peittää kaupungin…Joudu joulu riemuisinTuoden suloisiaRauhan antimia.
Oi, kuin sua odotin,Luin päivät, hetket!Auringonkin unohdin,Kaikki kuunkin retket.Mutta sinä jouduitkinJoulu armas varahin,Tulit illan teitä,Muistit taaskin meitä.
Kun ol' isä lapsena,Äiti pienoisena,Tulit yhtä iloisna,Monilahjaisena.Isä on jo harmennut,Äitikin on vanhennut,Sinä vaan et muutu,Sult' ei ilo puutu.
Sin' et koskaan vanhene.Muutu harmajaksi,Aina oot' sä luonammeIloinen kuin lapsi;Aina laulat, leikitset,Huonehemme valaiset,Joulu rakkahamme,Kallis vierahamme.
Rakas joulu, matkasiKyllä tuntenemme,Jesus ompi seurasi,Jesus ainoisemme.Hän on yhä lapsille,Suurille ja pienilleUskollinen, hyvä,Armonlähde syvä.
Rakas Jesus, luoksemmeSaavu iltasilla!Ilahduta mielemmeRauhas antimilla!Linnahan ja mökkihinSaapuu rauha suloisin,Saapuu juhla parhainSinun kanssas varhain.
Siellä se makasi!
Kuinka se oli mahdollista? Kuinka se oli voinut kaatua? Matti Pitkänen mietti, eikä voinut käsittää miten hänen pulskea joulupuunsa oli pöydältä pudonnut.
Matti Pitkänen oli luotsivanhin Hankoniemellä, ja hänellä oli hyvä tupa etäällä kallioilla. Hänellä oli hyvä elämä kuin prinssillä! Meri oli hänen kuningaskuntansa, kaikki laivat hänen veronalaisia alamaisiaan. Turska tuli hänen koukkuunsa ja sanoi kampelalle: pois tieltä, minä sitä purasen! Silakat tulivat hänen pyydyksiinsä ja olivat harmissaan siitä, että jokainen silmukka jo oli kaloja täynnä. Kyllä oli Matilla varaa syödä vatsansa täyteen. Mutta vielä parempi oli, että hänellä oli uskollinen eukko, kunnollinen, hyvä ja kodikas elämänystävä, joka soveltui mainiosti luotsivanhuksen muoriksi ja hoiti ukkoaan vanhoilla päivillä aivan kuin kultamurua. Mene sinne, niin saat nähdä miten ehyt ja puhdas ja siisti hänen Mattinsa on. Mutta paras kaikista oli, että he molemmat olivat Jumalaa pelkääväisiä, oikeutta rakastavia ja rehellisiä ihmisiä, jotka kunniallisesti ansaitsivat jokapäiväisen leipänsä ja vielä vähän enempikin lätyiksi lapsille. Ei kukaan voinut sitä heiltä kadehtia.
Niin, Matti Pitkäsellähän oli hyvä elämä kuin prinssillä! Hän oli koko elämänsä ollut kovassa työssä merellä, milloin myrskyssä, milloin syyspimeässä. Mutta nyt oli hän vanha, ja kädet olivat jäykistyneet; nyt tekivät lahden toisella puolella asuvat nuoremmat luotsit kaikki vaikeammat työt. Matti oli ainoastaan luotsina keisarillisessa laivassa Tsarevnassa, kun keisari ja keisarinna kerran vuodessa tulivat nauttimaan onnellista vapautta Suomen saaristossa ihanana kesä-aikana. Silloin tarvittiin luotsi, johon voi luottaa, ja kehen voi keisari luottaa niin kuin Matti Pitkäseen? Matti oli saanut kultakellon ja rintarahan siitä kunniasta. Kello sai maata kauniissa laatikossaan vuodet umpeensa, ainoastaan jouluna vedettiin se, että lapset saisivat kuulla kultalinnun naputusta. Rintaraha säästettiin tarkasti ja oli päätetty että se otettaisiin vaan esille silloin kuin keisari tahi luotsipäällikkö ensi kerran Hankoniemeen tulisivat.
Nyt oli joulunaatto, vilkkumajakka välkkyi kuin tähti purjehtijain iloksi, jotka viettivät jouluansa synkällä merellä, mutta lähempänä rantoja oli jäätä ja kohovettä. — Vanhusten tuvassa ei puuttunut jouluvierasta, sillä Herra Jesus oli siellä pyhässä sanassaan; mutta lapsia siellä puuttui. Ainoa tytär oli naimisissa Tenholassa, joka oli kolme peninkulmaa mantereelle päin täältä. Hän ja miehensä olivat luvanneet lapsineen tulla vanhusten luo jouluaattona, ja heitä odotettiin joka hetki pakkasesta, pimeästä ja kohvaiselta jäältä.
Matti oli ollut Jussinsaarella ja kaatanut sieltä kauniin joulukuusen. Muori oli ollut Hankoniemen kaupungissa ja tuli sieltä tuoden omenoita, paperikukkasia, lipeäkalaa, riisiryyniä ja muuta hyvää. Koristaa joulukuusi lapsille, se oli jotain uutta, se!
— Mutta kuuleppas, — oli vaimo sanonut — eikös tuo kuusi ole liian korkea? Jos sinä panet sen pöydälle, ei se mahdu katon alle.
— Sen täytyy mahtua, — oli Matti sanonut. — Eikös laivanmasto mahdu taivaankannen alle?
— Mutta se seisoo niin huonosti, kuin se on niin korkea, — väitti vaimo. — Pelkään että se joutuu haaksirikkoon. —
— Sentäytyyseista — sanoi Matti, eikä ollut hyvä häntä vastustella. Ukko oli itsepäinen, ja oli mielestään köysittänyt kyllin monta laivaa eläessään ennenkin.
Kuusi oli valmiiksi koristettu. Siinä oli kukkia, omenoita ja piparikakkuja. Eukko meni katsomaan patojaan ja pannujaan, jotka seisoivat tulella, sillä riisiryynipuuronhan piti kiehua kolme tuntia, ja sinne piti panna yksi papu sille, joka ensin tulisi naimisiin. Matti nosti raskaan kuusen sitä varten tehtyyn jalkaan pöydällä, kallisti latvan, joka raappi kattoa ja sanoi niinkuin luotsilla on tapana sanoa myrskyssä: käännä ruori hankavastaiseen! Tokkos seisot, siinä! Etkös tiedä että Matti Pitkänen käskee: seiso!
Sitte meni hän katsomaan, miten uljaasti pöytä purjehti pois mastoineen ja latvapurjeineen, koska kaikki, mitä ikinä hän maailmassa näki, piti olla olevinaan laiva. Samassa aukeni tuvan ovi, sieltä tunki sisään heikko tuulen henki ja rits, rats, kaatui komea kuusi kuperkeikkaa laattialle! Kaatuessaan löi se Mattia käsivarteen, niin että siihen tuli aika mustelma. Siellä se kuusi nyt makasi, oksat taittuneina; omenat vierivät pois, paperikukat irtausivat, piparikakut menivät rikki! Tuolit kaatuivat, pöytäliina valui laattialle; itse kirjava puuhevonenkin, jonka muori oli ostanut kalliilla rahoilla kaupungista antaakseen sen pikku Pekalle, peräytyi pyörillään kyynärän verran takaperin, kun tapahtui tällainen mullistus rauhallisessa tuvassa. Tämähän oli haaksirikko!
Eukko kuuli jyrinän ja riensi säikähtyneenä sisään, jättäen pannukakun uuniin. Täällä näki hän Mattinsa istuvan laattialla ja pitelevän käsivarttaan, johon hän oli saanut aika läimäyksen. — Tuolla se makaa, — sanoi Matti.
— Niin, sen näen, — sanoi muori eikä voinut muuta tehdä kuin nauraa.
— Miksi ei se seisonut? Minähän sanoin, että senpitiseisoa!
— Ja minä sanoin, ettei se seisoisi, — arveli eukko.
— Mahtoi olla maanjäristys, — arveli Matti. Hän oli kuullut tähän aikaan niin usein puhuttavan maanjäristyksistä.
— Tahi ilmanjäristys — nauroi muori. — Kuules, ukkoseni, muistelenpa että olet keinunut merillä aikoinasi?
— Älähän! — murisi Matti. Noin tyhmään kysymykseen ei hän halunnut vastata.
— No, koska olet purjehtinut kerran, niin tiedät myöskin, että korkeamastoinen laiva tarvitsee suuren varalastin ettei kaatuisi.
— Senhän tietää kajuutan vahtikin, — arveli Matti.
— Niin, sen kyllä uskon. Siis jos taklaus on liian korkea ja varalasti liian pieni, kaatuu laiva. Jos joku ihminen on täällä maailmassa korkea kuin joulukuusi, se on, jos hän on rikkaampi, arvokkaampi, mahtavampi, kauniimpi, oppineempi, viisaampi kuin kaikki muut ihmiset, ja jos ei hänellä ole jumalanpelvon ja siveellisen vakavuuden varalastia, niin täytyy hänenkin kaatua. Eikös niin?
— Senhän lapsikin ymmärtää.
— Ei, sitä eivät kaikki ymmärrä. Ja jos joku itsepäinen ukko, esimerkiksi sellainen kuin sinä, sattuu pitämään itseään viisaampana kuin eukkoansa, ja jos ei ukolla satu olemaan tarpeeksi käytännöllisen älyn varalastia, tehdäkseen vakavan jalan korkean joulukuusen alle, miten hänen kuusensa silloin käy?
— Se kaatuu ensi tuulessa — sanoi Matti ukko ja nauroi sydämensä pohjasta.
— No, tule siis, nostakaamme masto taas pystyyn! Mutta meidän täytyy taittaa latva siltä, koska et enää ehdi tehdä uutta jalkaa. Katso, niin tekee Luoja meidänkin kanssamme, meidän, jotka olemme heikkoja purjehtijoita elämän merellä. Kun me kiipeemme liian ylös, minne jalkamme eivät kanna, niin taittaa hän latvamme. Silloin me nurisemme ja moitimme, että Jumala tekee joulukuusellemme pahaa, mutta katsos, näin tekee hän vaan senvuoksi ettemme kaatuisi.
— Hyvänen aika! — huusi luotsivanhuksen muori, kun he uudelleen koristivat kuusta. — Nyt saamme kiiruhtaa! Kuulen jo kulkusien kilisevän tuolla jäällä. Nyt tulevat lapset!