Härmäjättiläinen.Härmäjättiläinen.
Härmäjättiläinen.Härmäjättiläinen.
Härmäjättiläinen.
Härmäjättiläinen suuttui Norjaan, kääntyi takaisin ja oli, muutamia askeleita astuttuaan, Lapinmaassa Inarijärven rannalla. Täällä kohosi erään uudisasukkaan tuvasta savu, niinkuin punainen pilari, hallaiseen talvi-ilmaan. Savun mukana tuli sieltä suloinen, tuoksu, joka miellytti jättiläistä.
– Mitäs pieni väki siellä keittää?
– Ne keittävät kahvia.
– Kahvia! Onko se jonkinlaista puuroa?
– Suuri jättiläinen, kahvi on eräänlaista ruskeata lientä, joka tekee ihmiset iloisiksi.
– Maistakaamme tuota ruskeata soppaa! – sanoi jättiläinen ja otti askeleen eteenpäin, mutta unohti, että hän samassa olikin seitsemän peninkulman päässä kahvipannusta. – Onhan joskus epämukavaa käydä seitsenpeninkulmaisissa saappaissa. – Kas vaan sitä tupaa, joka juoksi pois luotani! sanoi jättiläinen suuttuneena.
Silloin näki hän maassa pienen mustan esineen lumessa. Hän otti sen ylös, katseli sitä joka sivulta, pisti sen suuhunsa ja alkoi pureskella sitä. – Se oli sitkeä poronliha palanen, – sanoi hän, – se on varmaankin kauan saanut kuivaa auringossa.
– Luultavasti, – vastasi mustakeijukainen. – Muutoin nimittävät ihmiset tuota kumikalossiksi. Sen on joku matkustavainen hukannut lumeen.
– Mitä ne tekevät kumikalosseilla?
– Ne pitävät niitä jalassaan kosteilla teillä, etteivät jalat tulisi märiksi.
– Kosteilla teillä! Jalat märiksi! Mitä velttioita ne ovat, jotka nykyään asuvat Jotunheimissa? Minä tahdon opettaa heitä solskuttelemaan! –
Ja silloin härmäjättiläinen sylkäsi pois kalossin, otti suunsa täyteen talvi-ilmaa ja puhalsi sen ulos sieramistaan. Heti nousi kauhea lumimyrsky, joka vähässä ajassa peitti seudun miehenkorkuisilla lumikinoksilla. – Missä on kahvipata? – kysyi jättiläinen.
– Mustakeijukainen viittasi pohjoiseen, jättiläinen oli tuntevinaan ilmassa kahvin hajua, astui nopeasti muutamia askeleita, mutta eksyi lumipyryssä ja joutui suoraan Pohjan lahteen. Meri oli jäässä, mutta mikäpä jää olisi sellaista raskasta otusta, kun härmäjättiläistä, kannattanut! Jättiläinen pudota puksahti mereen ja nyt olisi hän kyllä tarvinnut kumikalossit!
– Kas tuota solskevettä, joka rupeaa kohoamaan saapasteni varsien ylitse, – huudahti jättiläinen, seisoen keskellä merta. Mutta pahinta oli se, että jalat rupesivat sulamaan seitsenpeninkulmaisissa saappaissa. Tässä ei ollut muuta neuvoa, kuin kömpiä kuivalle maalle takaisin. Krits, krats kiipesi hän jälleen merestä.
Nyt seisoi hän eräässä kylässä Suomenmaassa. Siellä oli suojasää, aurinko paistoi ja lapset laskivat mäkeä, rinnettä alas, pellon luona olevalle riihelle.
– Ovatko ne sammakoita? – kysyi jättiläinen.
– Suuri jättiläinen, paetkaamme, täällä on vaarallista viipyä! – varoitti mustakeijukainen. – Nuo tuolla, metsän rinteellä eivät ole sammakoita, ne ovat ihmislapsia.
– Vai niin, vai niin, – sanoi jättiläinen, – minä olen nukkunut niin kauan, että olen unohtanut, miltä lapset näyttävät. Olisipa hauska nähdä, miten tyhmiä nuo elukat ovat. – Samalla ojensi hän pitkän käsivartensa, sai yhden lapsen tukasta kiinni ja nosti sen varovasti luoksensa. Nähtyään jättiläisen juoksivat toiset lapset huutaen pois.
Uteliaana tarkasteli jättiläinen saalistaan. Se oli pieni kymmenvuotias pojannallikka, nimeltään Matti Nopsa ja tavoiltaan nimen mukainen. Pojalla oli sydän kurkussa, mutta hän nieli itkun ja katseli jykeätä jättiläistä navakasti silmiin.
– Vai niin, – sanoi jättiläinen, – oletko sinä yksi niistä, jotka ajavat kuusi peninkulmaa tunnissa ja puhelevat toistensa kanssa ketun ansoilla? Voi sellaista pientä kääpiöraukkaa! Pidätkö itseäsi viisaana, mitä? Tiedätkös kuka minä olen? Minä olen maailman viisain mies.
– Se tulee sinun näyttää toteen, ennenkuin voin sinua uskoa, – vastasi Matti Nopsa. Jättiläisen ylpeileminen harmitti häntä.
– Näyttää toteen? Mitä se on?
– Sinä saat antaa minulle kolme arvoitusta arvattavaksi, ja minä annan sinulle kolme. Jos sinä arvaat minun arvoitukseni...
– Niin minä syön sinut, – keskeytti jättiläinen.
– Olkoon menneeksi, – sanoi Matti, – ja jos minä arvaan sinun arvoituksesi, niin syön minä sinut.
Jättiläisestä oli tämä tavattoman huvittavaa, hän piti tuosta pienestä aimo kerskailijasta ja asetti hänet seisomaan päällensä lumeen. Mutta Matti oli heti jälleen jaloillaan ja komensi: aloita!
– Ei, suuri jättiläinen, – kuiskasi mustakeijukainen, – älä anna narrata itseäsi! Sinä olet tosin viisain mies maailmassa, mutta viisaimmankin voivat nuo tyhmät ihmislapset joskus pettää. – Pidä suusi kiinni! – sanoi jättiläinen suuttuneena. – Sinä saat vielä nähdä, että minä syön tuon nulikan! Minulla on nyt oikein oiva ruokahalu. Vai niin, kolme arvoitusta! No, mitä sinä olet ja minä en ole?
– Kymmenen vuotta vanha, – vastasi Matti Nopsa.
– No, se on kyllä totta. Mutta mitä se on, jota minä olen ja sinä et ole?
Matilla oli hyvä halu sanoa: tyhmä. Mutta hän oli kyllin viisas vastatakseen: tuhat vuotta vanha.
– Niin, niin! Se on myöskin totta. Mutta kuuleppas nyt, – sanoi jättiläinen voitostaan varmana: – Mutta mitä se on, jota en minä ole ja jota et sinäkään ole?
– Krokotiili, – vastasi Matti.
– Krokotiili ... mitä se on?
– No, sopuli, jos sen paremmin ymmärrät.
– Sopuli? No, se on kyllä myöskin totta, – arveli jättiläinen huolestuneena.
– Nyt on sinun vuorosi kysyä.
– Kuka se on, joka syntyi silloin, kun maailma luotiin, ei kuole ennenkun maailma loppuu, eikä kuitenkaan ole vielä viiden viikon vanha?
– Oh, sitä ei kukaan tiedä, et sinäkään, – vastasi jättiläinen hämillään.
– Tiedänpä; se on kuu. No, kuka se on, joka aina nauraa?
Jättiläinen arveli, että se on varmaankin hän itse.
– Ei, se on seinänrako. Arvaa nyt mitä tämä on:
Lensi lintu siivetöin,Istui puussa jalatoin,Ampui neiti huuletoin,Paistoi ilman pannua,Söi ilman suoloja!
Jättiläisen korvat tulivat niin kuumiksi, että ne alkoivat sulaa.
– Syö poika suuhusi! Syö poika suuhusi! – kuiskasi mustakeijukainen. Mutta jättiläinen tahtoi pitää sanansa ja mietti perinpohjin. Miten lintu voi olla siivetöin ja neiti huuletoin, se oli suorastaan käsittämätöintä.
– Kuule nyt, Matti, – sanoi hän, – kumpi meistä oikeastaan on tyhmä, sinä taikka minä?
– Sitä minä en tiedä, – vastasi Matti varovasti. – Mutta lintu siivetöin on lumi ja neiti huuletoin on aurinko.
– Vai niin, vai niin, – sanoi jättiläinen, – silloin et sinä taidakaan olla tyhmä. Mutta mitä se merkitsee voimaan verrattuna? Tiedätkös, sanotaan, että minä olen maailman voimakkain mies.
– Se sinun tulee myöskin näyttää toteen, ennenkuin uskon sen, – sanoi Matti. – Koeta muuttaa tätä vuorta kolme tuhatta peninkulmaa ja vie se entiselle paikalleen jälleen huomiseksi!
Jättiläinen katseli vuorta, mutta hänen mielestään oli se melkein liian raskas. – Turhaa lorua! – sanoi hän. – Tuota kalliomöhkälettä ei voi kukaan nostaa.
– Kyllä minä voin, – vastasi Matti, –- sen olen oppinut koulussa. Nyt istahdan vuorelle ja istun tässä aamuun asti. Vuori kääntyy maanpallon mukana ympäri kulkien siten kolmetuhatta peninkulmaa kahdessakymmenessäneljässä tunnissa, ja huomenna tähän aikaan olemme vuori ja minä jälleen täällä.
– Suuri jättiläinen, hän pettää sinua! – kuiskasi mustakeijukainen.
– Ei, kuules nyt, Matti, – väitti jättiläinen, – nuo ovat vaan oppineitten konsteja. Anna minun osoittaa voimaani sellaisella tavalla, jonka kaikki käsittävät.
– Saat osoittaa, – sanoi Matti. – Tässä on meidän riihemme. Mene ja pistä pääsi suoraan seinän läpi!
Tähän suostui jättiläinen mielellään. Kerta toisensa perästä paiskasi hän jäisen päänsä seinään, niin että jääsirpaleet päästä lentelivät, mutta seinän läpi ei se vaan mennyt. Läähättäen selitti hän, ettei sitä voi tehdä kukaan.
– Minä voin sen kyllä tehdä, – sanoi Matti. Sitte juoksi hän riiheen, pisti päänsä ulos riihenluukusta ja huusi: – Hyvää päivää, suuri jättiläinen! Nyt minä syön sinut!
Tämä oli jättiläisestä niin selittämättömän huvittavaa, että hän rupesi nauramaan. Siitä oli ainakin pari tuhatta vuotta, kun hän viimeiseksi oli nauranut, ja se oli tapahtunut silloin, kun Thor vaunuineen ajoi kuperinkeikkaa pilvissä. Niin hillitsemättömästi rupesi hän nyt nauramaan, että hän aivan unohti vanhan, hauraan ja heikon jääruumiinsa. Korvat olivat sulaneet, pää oli hankautunut riihen seiniä vastaan, jäinen sydän oli sulanut ja jalat muuttuneet meressä vedeksi. Nauru ja auringon paiste tekivät hänestä tykkänään lopun. Prrr, katrakull, pimpass! Koko jääolento meni murskaksi ja jäljelle jäi vaan suuri kasa vettä ja hyhmää. Siinä oli nyt jättiläisen jäähyväiset tälle maailmalle. Mustakeijukainen peljästyi niin, että hän livisti tiehensä minkä voi, juoksi metsään, tarttui jäniksenlankaan ja lopetti mustan elämänsä valkoisessa lumessa.
Matti Nopsa oli ylpeä voitostaan, mutta hänen kävi sääliksi, että niin voimakas jättiläinen oli yhtäkkiä muuttunut vesilätäköksi. Kylän lapset kokoontuivat hämmästyneinä ja uteliaina tuolle korkealle kinokselle, johon jättiläinen oli uupunut, ja mietiskelivät, olikohan hän syönyt montakin lasta. Mutta eräs pieni tyttö hiihti suksillansa kinokselle ja sanoi: – Ei, jättiläinen oli hyvä, jättiläinen ei ole syönyt lapsia. Kirjoittakaamme hänelle hautakirjoitus. – Ja sitte hän kirjoitti suksen sauvalla lumeen:
»Tässä lepää viimeinen härmäjättiläinen. Hän oli suuri ja tyhmä, mutta hän ei tehnyt mitään pahaa maailmassa. On hyvä olla viisas, mutta parempi on olla tyhmä ja hyvä, kuin viisas ja paha».
Ja sitte itki pieni tyttö auringonpaisteessa härmäjättiläisen haudalla. Ja härmäjättiläisen hautakirjoitus oli, kuten monen muunkin, kirjoitettu lumeen.
LEIKKAA KAURAA.
LEIKKAA KAURAA.
Leikkaa, leikkaa kauraa,Kenpä sitoo lyhteen?Senpä tekee armahani,Koska me pääsemme yhteen.Meninpä ulos aamulla,Kaste oli ruohossa –Mutt’ armas oli poi’essa,Sain yksin kotiin tulla.
Leikkaa, leikkaa kauraa,Kenpä puipi lyhteen?Kenpä jyväni myllyyn vie?Ken saapi kanssani yhteen.Meninpä ulos päivällä,Kävin linnun pesällä –Lintu ei laulanut lemmestä,Sain yksin kotiin tulla.
Leikkaa, leikkaa kauraa,Kelle puuron annan?Sille, ken saapi lusikkaniJa jonka sormusta kannan.Meninpä ulos illallaKuutamolla kauniilla;Ja kukin otti omansa,Mutt’ tonttu jäikin ilman.
Punaset kengät.Punaset kengät.
Punaset kengät.Punaset kengät.
Punaset kengät.
PUNAISET KENGÄT.
PUNAISET KENGÄT.
Oletkos kuullut puhuttavan Löfin Riikasta, joka tahtoi mennä taivaaseen punaiset kengät jalassa? – Mitä ihmettä? Mennä taivaaseen? – Odota hiukan! Löf oli uutisasukas, joka raivasi metsää ja oli rakentanut itselleen mökin sen suuren joen rannalle, joka laskee Oulunjärveen. Lehtinen oli hänen oikea suomalainen nimensä, mutta kaupungissa oli joku kääntänyt hänen nimensä Löfiksi, se oli muka hienompaa. Kunnollinen työmies hän oli, ja hänen vaimonsa oli yhtä ahkera. Talvella hoiti vaimo kahta lehmää ja kahta lammasta, mutta kesällä auttoi hän miestään tervan poltossa, ja elukat saivat parhaastaan tulla omin neuvoin toimeen, paitsi silloin, kun satuttiin saamaan kylästä joku paimenpoika ruokapalkalla.
Heidän ainoa rikkautensa oli tyttö, jonka nimi oli Erika ja jota kutsuttiin Riikaksi. He olisivat kyllä toivoneet itselleen poikaa, joka kerran olisi auttanut isää tervahaudalla, mutta Riikka oli jo seitsemännellä, eikä hänellä vielä ollut veljeä.
Kirkolle ei ollut pitkältä, mutta kylään oli pitkä matka, ja Riikalla ei ollut ketään, jonka kanssa olisi leikkinyt, kun vanhemmat olivat metsässä. Mutta Riikka ei ollut neuvotoin. Hän teki itselleen lehmiä männynkävyistä, pani niille tikuista neljä jalkaa, kaksi sarvea ja hännän. Ne asuivat hänen navetassaan tuvanportaan alla, mutta Riikalla itsellään oli oma tupa ja talo erään suuren kiven takana veräjän luona. Joka aamu vei hän lehmät laitumelle ja joka ilta kotiin lypsettäväksi. Särkyneen lautasen palaset olivat olevinaan viilipyttyjä. Yhtä hauska se oli. Lehmät olivat siivoja lehmiä, jotka eivät koskaan juosseet hänen luotaan metsään, eikä mitkään karhut niitä ahdistelleet. Männynkävythän osasivat puskea.
Riikalle juohtui mieleen, että lehmien seurassa tulisi olla lampaita. Hän löysi metsästä leppien siemennuppuja ja teki niille jalat. Ne olivat pikku lampaita; niitä ei hän voinut lypsää, sillä lampaita ei lypsetä. Mutta leppien siemennuput eivät olleet yhtä kuuliaisia kuin männynkävyt; ne pyörivät pois tuulen mukana, linnut nokkivat niitä ja saivat tikkuja kurkkuunsa.
– Minä tarvitsen paimenpojan, – ajatteli Riikka. – Enhän minä voi olla koko päivää metsässä lampaita paimentamassa. Minunhan täytyy puhdistaa tupani ja lakaista lattiani. Jospa minä saisin veljen paimenpojaksi! Rakas Herra Jumala, anna minulle pieni veli!
Riikka oli joka sunnuntai kuullut isän ja äidin lukevan Jumalan sanaa. Hän tiesi, että Jumala on hyvä, että Hän mielellään antaa, jos Häneltä pyytää jotain hyvää, ja että Hän asuu taivaassa. Ja tapahtui, että Jumala, joka aina kuulee lasten rukoukset, nytkin kuuli pikku Riikan rukouksen ja antoi hänelle veljen paimenpojaksi tahi johonkin muuhun toimeen maailmassa.
Kun Riikka palasi tupaan, näki hän suureksi ilokseen pienen veljen samassa kätkyessä, jossa hän itse oli muutamia vuosia ennen nukkunut. – Äiti, äiti, – huusi hän, – Jumala on antanut minulle paimenpojan! Anna hänen heti tulla minun kanssani lammasten luo metsään!
– Odota vähän! – sanoi äiti.
Isä sanoi: – Odota, kunnes pikku veljesi on oppinut kävelemään!
Pojalle annettiin nimeksi Maunu, ja Riikka odotti koko kesän, syksyn, talven ja kevään, mutta vielä seuraavan kesän alussa osasi Maunu ainoastaan ryömiä niinkuin koiranpenikka, sillä jalat eivät häntä kannattaneet. Riikan lehmät ja lampaat olivat talven ajan asuneet takan alla padan kanssa, mutta nyt täytyi niiden päästä laitumelle, ja heti kun lampaat tulivat ulos, vei tuuli ne mukanaan. Riikan kärsivällisyys loppui. – Rakas Herra Jumala, – pyysi hän, – opeta Maunu käymään, että saisin hänestä paimenpojan!
Riikka toivoi, että Maunu hänen tupaan tullessaan juoksisi häntä vastaan. Mutta ei, Maunu ryömi entiseen tapaansa, eikä Riikka voinut käsittää, miksi Jumala ei auttanut. – Kenties ei Hän ole kuullut minua! Kenties täytyy minun mennä Hänen luokseen taivaaseen, että Hän oikein kuulisi pyyntöni!
Eräänä lauantai-iltana hämärän ajalla saapui taloon kuljeskeleva suutari raskas pussi seljässä. Isä oli ulkona ja Riikka oli lehmiensä luona; äiti kehräsi tuvassa ja suutari latoi pöydälle joukon kenkiä, joita hänellä oli sekä suurille että pienille. Äiti osti isälle parin pieksuja ja itselleen puukengät. Lapset eivät nyt mitään kenkiä tarvinneet; Riikka kulki avojaloin, ja Maunu sai odottaa, kunnes hän oppi kävelemään.
Mutta suutari oli itsepäinen. Hänellä oli pienet pieksut juuri Riikkaa varten ja kun ei äiti tahtonut niitä ostaa, veti hän pussistaan esiin parin punaisia sahviaanikenkiä, jotka olivat jollekin herraslapselle tilatut.
– Menkää matkaanne! Tuollaista turhamielisyyttä! Mitä minä tuollaisilla koruilla tekisin? – vastasi äiti.
– Ostakaa nyt sentään, – pyysi suutari liikuttavasti; – saatte ne puolella hinnalla. Minä tein ne herrastalon pienelle neidille, mutta ne eivät sopineet hänelle, ja niin sain minä, köyhä mies, pitää ne ja menettää kaiken sen, mitä ne olivat minulle maksaneet.
Liekö sitte syynä ollut äidin hyvä sydän, vaiko se, että kengät sai puolella, pääasia on, että äiti lopuksi osti nuo punaiset kengät. Ne piti säilytettämän lukitussa arkussa. Riikka ei saisi niitä nähdä, ennenkuin hän tuli ymmärtäväisemmäksi. Kengät olivat tehdyt yhdentoista vuoden vanhalle tytölle. Ja kun arkku oli ullakolla, mutta äidin täytyi mennä lehmiä lypsämään, niin asetti hän kengät toistaiseksi nurkkakaappiin.
Keväällä oli taloon tullut sokea ruotimummo, jonka piti olla talossa kolme kuukautta. Seuraavana sunnuntaiaamuna, kun isä ja äiti menivät kirkkoon, lupasi ruotimummo heidän poissa ollessaan hoitaa taloa ja lapsia. Riikka tuuditti pikku veljeä ja mietiskeli, milloinkahan Jumala antaisi sille niin lujat jalat, että se kykenisi hänelle paimenpojaksi.
– Onko taivaaseen pitkä matka? – kysyi hän ruotimummolta, joka istui ja luki ulkoa vanhoja virsiä, joita hän ei enää voinut lukea kirjasta.
– Muutamilla on pitkä matka ja muutamilla lyhyt, – vastasi mummo, – mutta hyvillä lapsilla ei ole koskaan pitkältä taivaaseen. Heidän tulee vaan muistaa, että tie on kapea ja tien molemmilla puolilla on syvät ojat: oikealla puolen maailma ja vasemmalla puolen synti. Eikä sitä niin tarkasti tiedä, mitä alla on. Mutta sen, joka tahtoo taivaaseen vaeltaa, tulee kulkea varovasti ja katsoa suoraan eteensä; ei saa katsella oikealle, ei vasemmalle, eikä tielle jalkojensa alla.
Riikan miettiessä, mitähän nämä sanat merkitsivätkään, sattui hänen katseensa puoliavoimeen nurkkakaapin oveen, ja siellä kiilsi jotain punaista. Äiti oli kiireissään sunnuntai-aamuna unohtanut kätkeä punaiset kengät kirstuun.
Riikka tuli uteliaaksi, kiipesi hiljaa penkille ja veti kengät esiin. Oi, niin kauniit kengät! Näin koreata ei hän ollut koskaan ennen nähnyt. – Ne ovat liian pienet äidille, ne ovat varmaankin minua varten tehdyt!
Sitte koetti hän kenkiä. Niin, vähän liian isot ne olivat, mutta sitte ne eivät purista varpaita. Oi, miten hienoa! Ja samassa juolahti hänelle mieleen, että nythän hän voisikin mennä taivaaseen. Ei hän voinut mennä sinne avojaloin, mutta näin hienoissa kengissä Jumala kyllä hänestä pitäisi.
Tuossa tuokiossa oli hän ulkona, eikä köyhä, sokea ruotimummo huomannut mitään. Mistä Riikka nyt löytäisi Jumalan? Taivas oli niin suuri ja niin korkea... Mutta jos hän menisi vanhan, kyhmyisen männyn luo, jonne hän näki auringon eilis-iltana laskeutuvan? Aurinkohan menee Jumalan luo nukkumaan; siis täytyy Jumalan asua kyhmyisen männyn takana.
Riikka kiirehti askeleitaan. Hän tahtoi joutua takaisin päivälliseksi. Joka toisella askeleella katsoi hän jalkoihinsa. Kengät olivat niin pehmoiset; tikut ja kivet eivät ollenkaan tuntuneet. Kengät laahasivat hiukan, koska olivat liian suuret, mutta ei se haitannut sitä, joka oli tottunut käymään avojaloin.
Kuitenkin oli jotain hyvin kummallista noissa uusissa kengissä. Sillä kaikkialla missä Riikka kulki, tuntui hänestä, kuin olisi joku huutanut hänen jälkeensä. Veräjä sanoi: – Minnekäs Riikka on matkalla niin kauniissa kengissä? Tie sanoi: – Varo kenkiäsi, etteivät kastu rapakossa! Aita sanoi: – Kiipeä minun ylitseni, jos uskallat niin koreilla kengillä! Ja harakka ladonkatolla nauroi: – Anna minulle kenkäsi, Riikka, näethän, että olen avojaloin!
Tie kulki lähellä joen rantaa ja sielläkös syntyi sipinää suuressa koskessa, kun Riikka tuli lähemmäs. Kaikki aallot, kaikki kivet ja kaikki hyppivät kalat huusivat: – Riikka, Riikka, Riikka, me olemme niin köyhiä, anna meille punaiset kenkäsi!
Eikä asia muuttunut paremmaksi, kun hän tuli kyhmyisen männyn luo ja istahti lepäämään eräälle kivelle. Siellä oli suuri muurahaispesä männyn juurella; sata muurahaista tahtoi kiivetä hänen jaloilleen ja syödä hänen kenkänsä. Heinäsirkka oli yhdellä hyppäyksellä hänen hameensa liepeellä, kihnutti jalkojansa ja sanoi: – Muurahaiset ovat niin nälkäisiä, Riikka, anna niille punaiset kenkäsi!
– Etkös häpeä! – sanoi Riikka, hyppäsi seisoalleen ja puisti elukat itsestään. Mutta nyt oli hän männyn luona, ja missäs oli taivaaseen vievä ovi? Yhtä kaukana oli yhä männynkin takana taivaan sininen reuna. Eikö taivaassa ollutkaan ovea? Tahi kenties ei Jumala ollut kotona? Kenties oli hän kirkossa?... Niin, nythän oli sunnuntai! – Miten tyhmä olinkaan, – ajatteli Riikka. – Tänään on Jumala kirkossa. Minun täytyy mennä sinne.
Oli vielä hyvä matka kirkolle, mutta Riikka astui reippaasti. Hän oli ollut ennen siellä isän ja äidin kanssa jouluaamuna ja silloin oli hänellä ollut sukat ja virsut, mutta nyt oli hän paljo hienompi.
Riikka tuli kirkkoon jumalanpalveluksen kestäessä. Siellä oli paljo väkeä ja kaikki penkit olivat täynnä. Riikka tunkeutui sisälle ja istui käytävän lattialle. Silloinhan hänen täytyi ojentaa jalkansa, niin että kaikki saivat nähdä hänen punaiset kenkänsä. – Mitähän ne pitävät minun punaisista kengistäni, – ajatteli Riikka. Pappi saarnasi ja messusi, urut soivat, kansa lauloi virsiä, mutta Riikka ei kuullut mitään, hän näki vaan punaiset kenkänsä ja ajatteli, mahtoiko kirkossa olla muita yhtä koreita kuin hän.
Jumalanpalvelus loppui, kansa virtasi ulos kirkosta ja Riikka meni myös. Kuka veti häntä hameesta kirkon portailla? Äiti se oli, hänen oma äitinsä, ja heti jälessä tuli isä. – Rakas lapsukaiseni, kuinka sinä olet yksin tänne tullut?
– Minä menin taivaaseen pyytämään Jumalalta, että hän opettaisi Maunua kävelemään, mutta Jumala ei ollut kotona. Minä luulin hänen olevan kirkossa.
– No löysitkö sinä hänet kirkosta? Oletko sinä rukoillut oikein hartaasti, niinkuin Jumalaa tulee rukoilla?
Ei, sitä ei Riikka ollut tehnyt. Hän häpesi sitä tunnustaa. Hän oli aivan unohtanut, mitä varten hän oli tullut kirkkoon.
– Minä ymmärrän, – sanoi äiti, joka nyt huomasi punaiset kengät, – sinä et tiedä parempaa. Onhan suuriakin ihmisiä, jotka eivät ajattele muuta kuin turhamielisyyttä kirkossa. Heitä nyt pois koristuksesi, ja kulje meidän mukanamme avojaloin kotiin!
Riikka totteli. Äiti tarkasteli kenkiä. Ne olivat lintassa, likaiset ja repaleet. – Miksi en lukinnut heti pahuksia arkkuuni? Nyt eivät ne kelpaa mihinkään muuhun, kuin lapselleni turhamielisyyttä opettamaan. Tule Riikka!
Kotimatkalla tulivat he kosken rannalle. Kivet, virta ja kalat ilkkuivat kuten ennenkin: – Riikka, Riikka, me olemme köyhiä, anna meille kenkäsi!
– Kuule, äiti, mitä ne sanovat!
– Mitä ne sanovat? – Ne sanovat: me olemme niin köyhiä, anna meille kenkäsi!
– No, eivät ne tule rikkaammiksi siitä aarteesta. Mutta saakoot mielellään, mitä tahtovat.
Ja niin heitti äiti punaiset kengät koskeen. Riikka näki niiden tanssivan aalloilla, kunnes virranpyörre ne nielasi. – Voivatkohan kalat uida niissä, – ajatteli Riikka. Mutta hänellä oli itku kurkussa. Ei hän koskaan maailmassa saisi enää niin kauniita kenkiä.
– Älä itke, – lohdutti äiti. – Mitä’ sinä luulet, että Jumala olisi sanonut, jos sinä olisit tullut hänen luokseen punaisissa kengissä. Jumala olisi sanonut: – Välitänkö minä sinun punaisista kengistäsi? Pois luotani, turhamielinen sydän! Minun luokseni tulevat ainoastaan köyhät ja nöyrät ihmiset, ja ne tulevat kaikki avojaloin!
Riikan pyyhkiessä kyyneleitään tapahtui, kun he tulivat kotiin, että ruotimummo tuli heitä vastaan pikku Maunun kanssa, joka nyt otti ensi askeleitaan omin jaloin. Ja Riikka tuli niin iloiseksi, että hän aivan unohti punaiset kenkänsä. Jumala on niin ihmeellisen hyvä, että hän kuulee nekin rukoukset, jotka ihminen on ainoastaan ajatellut, mutta unohtanut rukoilla.
LAPSENI.
LAPSENI.
Pikku Tuttu Koivu onKädetön ja jalaton! –Lattiat hän puhtahaksiTekee meille, mieluisaksi.Nyt sä, pieni lapsosein,Istu hiljaa polvellein!Ihmiset sun unhoittavat,Tuskin ruokaa tarjoavat.Mitäs tänään syödä sait?Rikkoja? No, oles vait!Nyt saat syödä kyllikses,Puuroni on einehes;Siitä tulet lihavaksi,Somaksi ja pulskeaksi.Mutta yksi ehto mulla,Jonka täytyy muistoos tulla,Onpi: että piilohonKäyt, kun vitsaa tarvis on!
OVELA TULEE OLLA.
OVELA TULEE OLLA.
Petter Marttinen tuli jauhojansa hakemaan myllystä. – Niin ja niin paljo tulee olla jauhoja, – arveli Petter, – sillä niin ja niin paljo rukiita minä tänne toin.
– Niitä tulee olla yksi kappa enempi, – vastasi Mylly-Matti.
– Ei, mutta, – sanoi Petter.
– Kyllä, mutta, –- sanoi Matti, – sillä niin ja niin paljo sinä tänne toit.
Matti oli itsepäinen. Ja mitäs Petter rupeaisi kinastelemaan, koska hän sai enempi? Mutta se, joka oli suutuksissaan, oli myllärin Maija.
– Kuuleppas nyt Matti, – sanoi hän ukolleen, sinä olet niin typityhmä, että sinä voit syödä lusikan puuron mukana. Miksi sinä lahjoitit Petterille kapan jauhoja, kun ei hän niitä tahtonut ottaa?
– Koska ne oikeuden mukaan olivat hänen, – sanoi Matti viattomasti.
– Hänen ja hänen? Sinun ne olivat, koska ei hän tahtonut niitä ottaa. Tulee aina pitää puoliaan, tulee olla ovela.
Matti ihaili Maijan tavatonta ymmärrystä. Hän piti kyllä puoliaan, hän oli ovela, hän! Mutta eräänä päivänä valitteli hän:
– Rotat syövät meidät kokonaan.
– Eivät ne ole minuun koskeneetkaan, – sanoi Matti.
– Ne syövät kaikki mitä meillä on, – selitti Maija.
– Yöllä ovat ne syöneet reijän Mikkolan säkkiin.
– No, viritä hiirenloukkuja!
– Luuletko, että ne menevät pyydyksiin? Mitä vielä, siksi ovat ne liian viisaita. Mutta nyt olen minä ovelampi niitä. Minä viritän rotansakset ja kylvän jauhoja niiden päälle, niin että ne näkevät vaan jauhot.
Maija viritti rotansakset myllynlattialle ja riputti jauhoja niiden päälle. Vähän ajan perästä kuuli hän Pikku-Matin huutavan niin kovasti, että se kuului, vaikka myllynratas kolisi.
– Mikä poikaa vaivaa? –
Pikku-Matti oli kolmivuotias vapautta rakastava mies; hän vaelteli ympäri ilman poliisia. Nyt oli hänen oikea jalkansa tarttunut kiinni rotanpyydykseen.
– Saitko sinä jotain? – kysyi Matti suppilon kautta myllyn ylikerrasta.
– En muuta kuin yhden pojan, joka on tyhmän isänsä kaltainen, – vastasi Maija, irroittaen pojan rotanpyydyksestä.
– Nyt tulen olemaan viisaampi, – ajatteli Maija. – Mitä ne välittävät pienistä loukuista? Nyt tulen virittämään kokonaisen vuoren niille. – Sitte otti Maija vanhan hyljätyn tomuluukun, joka oli raskas kuin ovi, asetti sopivan puikon sen alle ja puikon alle palan paistettua juustoa. – Haju viekoittelee ne tänne ja täällä tulee kestit. Koko rottaparvi rupeaa jyrsimään kilpaa, ja, puksis, putoaa luukku.
Seuraavana aamuna oli Maija utelias. Oikein, luukku oli pudonnut, mutta reuna oli ylhäällä. Vähemmän kuin kuusi ei niitä voinut olla, kenties oli niitä koko tusina. Maija nosti riemuissaan luukkua ja löysi parhaan kanansa, joka oli aivan litistyneenä rottien vuoren alla.
– Saitko jotain? – huusi Matti suppilon kautta.
– Sain, – vastasi Maija puoleksi itkien, – minäkin rupean tulemaan sinun kaltaiseksesi, isä! Kuinka minä voinkaan unhoittaa, että kanoilla on tapa pistäytyä myllyyn, saadakseen osansa jyväsäkeistä?
Nyt loppui vähäksi aikaa sota rottia vastaan. Mutta nuo kiittämättömät kuokkavieraat käsittivät niin vähän Maijan rauhaa rakastavaa ajatustapaa, että ne tulivat yhä julkeammiksi. Vihdoin nakersivat ne rikki Matin saappaat ja Maijan sukat.
– Kas niitä, miten hyvä ruokahalu niille on tullut! – sanoi Matti.
– Ei, nyt ei auta mikään muu, kuin että lainaamme lukkarin kissan. Se kuuluu olevan oikein mainion viisas rottakissa, lukkarin muorin sanojen mukaan.
– Niin, niin, – sanoi Matti. – Kunhan hän vaan ei sinua narraisi.
– On kai minulla sentään enemmän ymmärrystä kuin kissalla ja sinulla, – tiuskasi Maija.
Maija sai lainaksi lukkarin kissan ja kestitsi sitä niin maidolla ja jauhopuurolla, ettei mirri ollenkaan välittänyt rotista.
– Vai niin, – sanoi Maija, – aijotko sinä olla minua ovelampi? – Sitte antoi hän mirrin nähdä nälkää kaksi päivää sillä seurauksella, että mirri söi häneltä parhaan kukonpojan. Jotainhan täytyy saada, kun on pyydetty vieraaksi.
– Saitko jotain? – kysyi Matti.
– Sellainen! Odotappas, nyt saat ensin nähdä nälkää ja sitte sinut suljetaan myllyyn!
Mirrin oli nälkä ja hän asettui vahtimaan, nyt vihdoinkin hoitaakseen virkaansa. Rotan hajua oli siellä joka nurkassa. Mutta rotat olivat yhtä oveloita kuin mirrikin, eivätkä tulleet ulos koloistaan. Mirri sai odottaa. Mutta mirri ei ollut suotta niin mainion viisas, miksi lukkarinmuori oli häntä kehunut. Tuolla oli tyhjä säkki myllyn lattialla. – Jos minä nyt menen säkkiin, – ajatteli mirri, – niin tuntevat rotat ainoastaan jauhojen hajun ja luulevat, että minä olen juossut pois.
Niin, mirri kömpi säkkiin. Mutta sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä. Sillä Matilla oli paljo tänä yönä jauhatettavaa ja hän kulki lyhty kädessä myllyssä nähdäkseen, oliko jyviä suppilossa, etteivät kivet kuumenisi. Silloin liikkui jokin tyhjässä säkissä. – Vai niin, – ajatteli Matti, – ovatko ne nyt tuolla? Nyt ei niille enää kelpaa saappaat ja sukat, nyt täytyy niille olla säkin parhaat jauhot. Mutta minä ne kyllä narraan. Ovela täytyy olla.
Matti sitoi varovasti säkinnuoran kovaan solmuun, heitti säkin selkäänsä ja meni myllynrännille. Vesi virtasi, Matti piti säkkiä niin kauan veden alla, että rottien varmaankin nyt jo täytyi olla kuolleina. – Miten ne potkivat ja vinkuvat ne raukat! – ajatteli Matti. – Oih! Sellaista inhoittavaa työtä. Mutta nyt minä narraan Maijaa, joka on niin käsittämättömän ovela!
Kun kaikki säkissä oli hiljaa, meni Matti kotiini otti säkin mukaansa ja pani sen tuolille sängyn viereen, jossa Maijan hame riippui. Aamulla aikoi Maija ottaa hameensa, mutta löysi hämmästyksekseen märän säkin.
– Mitä siinä on? – sanoi hän.
– Siinä on uusia perunoita, – sanoi Matti. Niin viisas ei hän ollut mielestään ollut eläessään. Uusia perunoita! Ja sitte ne olisivatkin noita kauan turhaan pyydystettyjä rottia! Matti nauroi, niin että putosi säkin päälle istumaan.
– Kuules nyt, ukkoseni, – sanoi Maija epäilevänä, – sinä olet luotu narrattavaksi, mutta et muita narraamaan. Avaa heti säkin nuora!
Umpisolmu leikattiin auki, ja siellä makasi lukkarin ylistetty mirri aivan näköisenään, mutta sillä erotuksella, että hän nyt oli kuollut. Matin tavatoin iloisuus sai ällistävän lopun.
– Tyhmä, tyhmä, tyhmä, tyhmä! – olivat ensimäiset sanat, jotka Maija sai kuuluviin hämmästyneiltä huuliltaan. Hän olisi voinut lisätä sanat, joita niin usein on syytä puheeseen liittää: – tyhmästi, mutta hyvässä tarkoituksessa!
Kun hän jälleen oli saanut takaisin palasen entistä rohkeuttaan, lisäsi hän: – Nyt ei auta muu, kuin että koko mylly täytyy polttaa!
– Tokkohan? – sanoi Matti.
– Täytyy, – sanoi Maija, – sillä ihmisen tulee olla ovela.
– Tokkohan? – sanoi Matti vielä kerran.
SAIRAAN LAPSEN KEHTOLAULU.
SAIRAAN LAPSEN KEHTOLAULU.
Pikku lintu pesähäsLennä leposalle.Unta, pieni, silmähäs,Rauha nukkuvalle!Lumi tuolla lankeaa,Äiti lullan valmistaa;Äiti valvoo lasta,Pois on nukkumasta.
Äidin sulo-helmahanNuku nurmikoille.Myrskytuulet maailmanEivät saavu noille.Tuolla myrsky pauhajaa,Lapsen posket kalventaa;Äidin henki helläNe peittää kukkasella.
Souda maille unelmainPikku venosessa;Siellä riemua on vainRauhan kunnaksessa.Taivas siellä sinertää,Tähdet tulin välkkyää,Kuuhut kultaa valaaYli metsän alaa.
Siellä merta unelmainAjatukset kulkee,Kysymykset monet vainKuolo i’äks sulkee.Ajat jälleen muinoisetKauan poi’es mennehetIloksemme palaa,Muistoin meitä halaa.
Nyt jo tuska laukeaa,Uni suopi hoivaa,Pieni jalka levon saa,Käsi pieni voimaa.Ilolla kuin lintunenLennät läpi aikojen,Merten yli mailleToivon, armahaille.
Eikös oksaa, kuihtuvaaKevät herättele,Eikös jäätä koleaaLämpö sulattele!Eipä haavaa tuskaisaa,Jot’ ei Hän voi parantaa,Hän, mi kasvun antaa,Meistä huolen kantaa.
Nuku, silmä lemmekäs,Helmaan äidin, hellä,Nuku Luojan turvihin,Heräät keväellä.Nuku, lapsi viatoin;Taivaan Isä verratoinAntaa lempeyttä,Kristus terveyttä.
MOPPE.
MOPPE.
Tiedätkö, lapsi, mitä suojelusenkelisi sanoisi, jos hän istuisi jonakin aamuna vuoteesi vieressä ja näkisi sinut valmiiksi puettuna menemään päivän askareihin? Hän sanoisi:
– Rukoile Jumalalta selviä ajatuksia, ja hanki ajatellaksesi hyödyllisiä tietoja. Rakasta hyvää, missä ikinä sitä löydät, ja inhoa pahaa, missä ikinä se sinua viekoitteleekin. Säilytä mielikuvituksesi puhtaana, että Jumala joka silmänräpäys voipi katsella sitä niinkuin kristallikirkasta lähdettä. Mutta ennen kaikkea opi kieltämään oma tahtosi, ja taivuta se vapaaehtoiseen tottelevaisuuteen sen hyväksi, joka on oikein, niin olet oppinut vaikeimman tehtävän maailmassa. Tahdosta riippuu toiminta, ja toiminnasta riippuu ihmisen arvo. Mutta oman tahdon taivuttamisessa on paljo vastusta ja usein kyyneleitäkin. Monet kiitetyt sankarit ja kuninkaat ovat hallinneet maita ja kansoja, mutta joutuneet perikatoon, kun eivät ole voineet hallita itseänsä.
Tahdon kertoa sinulle kolme muistoa lapsuudestani. Ne olivat vähäpätöisiä tapauksia, mutta en unohda niitä helposti, koska olen niistä oppinut, miten lasten tulee taivuttaa omaa tahtoansa.
Olin yksi niistä onnellisista lapsista, joilla on hyvä koti ja hyvät vanhemmat. Isäni ja äitini näkivät: meidät mielellänsä iloisina, eivätkä koskaan kieltäneet meiltä viatointa huvia. Meillä oli paljo vapautta, mutta aina sillä ehdolla, että tottelisimme, ja tottelisimme vapaatahtoisesti. Vanhempani olivat kalliisti ostetun kokemuksen kautta oppineet tietämään, mistä arvosta itsensä kieltäminen on.
Olin kuusi vuotta vanha ja sisareni neljä vuotta, kun äitimme eräänä päivänä tuli hautajaisista ja toi sen ajan tavan mukaan tuliaisiksi suuren rinkilän lapsille. Hän jakoi rinkilän kahteen yhtä suureen osaan, ja me olimme rupeamaisillamme sitä maistelemaan, kun isäni yhtäkkiä sanoi: koettakaapa säästää se huomiseksi!
Katsoimme hämmästyneinä toisihimme. Emmekös olleet saaneet rinkilää omaksemme, että saisimme tehdä sillä mitä tahdoimme?
– Kyllä, jatkoi isäni, rinkilä on teidän; te saatte kyllä syödä sen nyt heti, mutta koettakaa säästää se huomiseksi!
Tarkastelin rinkilää asiaa ymmärtävän katseella. Se oli aivan tuore, maukas ja saframinkeltainen; muutamia suuria rusinoita oli helmien tavoin sen pullealla pinnalla. Ahneus lapsellisessa sydämessäni sanoi: maista vaan palanen, ainoastaan palanen, voithan säästää loput huomiseksi! Ja minä maistoin. Mutta yksi pieni pala vaati toista, ja lopuksi oli rinkilästä ainoastaan rusinat jäljellä. Miksi niitä säästäisi? Ne menivät samaa tietä kuin muukin. Isäni oli vaiti.
Seuraavana aamuna tuli pieni sisareni ja näytti voitonriemulla säästämänsä rinkilän puoliskon. – Nyt tulee se maistumaan kaksinkerroin paremmalta kuin eilen, sanoi hän.
En tahtonut antaa hänen huomata, että häpesin. Mutkittelin oman tuntoni kanssa, niinkuin tällaisissa tapauksissa tehdään. Olihan rinkilä minun! Olihan minulla lupa tehdä sen kanssa mitä tahdoin.
Pari vuotta sen jälkeen, eräänä kauniina marraskuun päivänä, oli meidän koulullamme luistinlupa. Joen pinnan ensi jää lepäsi kirkkaana kuin peili. Koulupoikien riemun voipi kyllä ajatella. Olimme päättäneet kokoontua, jäälle kello 10 edellä puolen päivän. Aijoimme liidellä vapaana kuin lintuset illan pimenemiseen asti.
Olin puhdistanut luistimeni kirkkaiksi kuin auringonpaiste, kun isäni kello 9 aamiaispöydässä sanoi, aivan kuin olisi äkkiä muistanut jotain: etkös kertonut, että sinulla on vaikea läksy biblian historiassa huomiseksi?
– Kyllä, mutta sen ehdin oppia iltasella.
– Mutta eikö olisi parempi nyt jäädä kotiin läksyä lukemaan?
Kyynelet kohosivat silmiini. – Isähän on luvannut minut tänään luistelemaan!
– Tee mitä tahdot, olenhan sinut luvannut. Mutta jos menet jäälle, kadut sitä kenties huomenna.
– En kadu, isä!
Biblian historia oli auki pöydälläni. Sisällinen ääni sanoi minulle: jos sentään lukisit läksysi ensimäiseksi? Otin kirjan ja luin epätoivon nopeudella. Kirjaimet tanssivat silmieni edessä luistimilla. Muistan vielä, että läksynä oli Jakobin pojat, äidit ja jälkeentulevat. Nyt ne osaan, sanoin hetken kuluttua, ja koetin saada itseni varmaksi siitä, että ne osasin. Kello 11 olin jäällä. Täällä onnistuin unohtamaan kaikki Jakobin kaksitoista poikaa Rubenista Benjamiin asti niin tykkänään, kuin ei niitä olisi koskaan ollutkaan tässä maailmassa koulupoikien luistinluvan tiellä.
Illalla olin liian väsynyt voidakseni lukea, en jaksanut, vaan nukuin koko Abrahamin sukukunnasta. Ja seuraavana aamuna kävi niinkuin isäni oli ennustanut. Tartuin kiinni läksyissäni aika lailla, ja hiukan oli lohtunani vaan se, että koko luokkamme teki samoin, paitsi erästä poikaa, joka ei ollut jäällä eilen, siksi että hänellä oli hammastauti.
Kotona tunnustin suoraan tappioni, mutta lisäsin, että en ollut huonompi kuin toisetkaan. Yksi ainoa meistä kaikista osasi luetella Jakobin pojat, ja hänellä oli ollut hammastauti eilen.
Isäni hymyili. – Täytyykö välttämättömästi olla hampaansärkyä, että voi tehdä velvollisuutensa vapaaehtoisesti?
Koetukset jatkuivat silloin tällöin, usein tappiolla, joskus voitolla. Ja merkillisintä oli, että ensimäinen voitto teki seuraavat helpommiksi, mutta lisäsi samalla sitä häpeää, jota tappio tuotti.
En ollut vielä uhrannut mitään toisten hyväksi. Eihän kirkonkukkaroon pantu raha, eikä kerjäläiselle annettu leipä ollut minun lahjani. Minun tuli koettaa antaa pois se, mikä minulle oli rakkainta.
Minulla oli Moppe niminen kelkka, jonka jalakset olivat raudoitetut, ja joka senvuoksi meni mäessä kaikkien muiden ohi. Moppe oli ylpeyteni ja kallehin aarteeni. Päivällä oli hän kilpajuoksijani, illalla kannoin hänet makuuhuoneeseeni, ollakseni hänestä oikein varma. Olin niin kateellinen Mopesta, ettei kukaan kuolemanrangaistuksen uhalla saanut siihen koskea luvattani.
Lähin naapurimme oli seppä, ja hänen poikansa Josua oli saman ikäinen kuin minäkin. Olimme jokapäiväiset leikkitoverukset, mutta emme aina parhaimmat ystävykset. Josualla oli myöskin kelkka, jonka nimi oli Flinken, ja Flinken ja Moppe olivat kunnianhimoisia kilpaveljeksiä. Flinken koetti aina rientää Mopen ohitse, mutta se ei sille tavallisesti onnistunut. Joskus kuitenkin sattui, että Flinken riensi Mopen edelle, kun minä ohjasin taitamattomasti, – ja tämä suututti minua. Ystävyyteemme tuli solmu ja kumpikin kehui kelkkaansa parhaimmaksi.
Päätimmepä siis eräänä päivänä panna toimeen ratkaisevan kilpailun voitosta ja otimme mukaamme kaksi muuta poikaa todistajaksi ja asianratkaisijaksi. Menimme jyrkimmälle läheisyydessä olevalle vuorenrinteelle, jonka nimi oli Taivaanharju, ja josta jyrkkä ja kiertelevä laaksotie johti korkeudesta joen jäälle. Se, joka tulisi kauimmaksi jäälle, olisi voittaja. Me löimme arpaa siitä, ken ensiksi laskisi mäkeä alas, ja arpa lankesi Josualle.
Hän heittäysi vatsalleen, ja Flinken lensi eteenpäin kuin nuoli. Hänen jäljestään tulin minäkin vatsallani Moppeni kanssa. Eipä moni uskaltanut tällaisessa asennossa lasketella Taivaanharjulta; se olikin oikea miehuudenkoe, kelkka lensi huimaavaa vauhtia, ei voinut mitään muuta nähdä eikä kuulla, kuin lumenpyryä vuorenlouhussa.
Mutta nyt meni kelkka jyrkässä käänteessä, jonka oikealla puolella oli huimaava kuilu. Kun saavuin siihen nopeassa vauhdissa, huomasin, että Moppe oli tullut alas ennemmin kuin Flinken joutui pois tieltä, ja niin hyökkäsi Moppe Flinkenin jalaksille, ja Flinken ja Josua lensivät sivulle ja vierähtivät, alas huimaavaan kuiluun. Moppe jälleen jatkoi matkaansa, eikä pysähtynyt ennenkuin jäällä.
Riensimme Josuata etsimään ja löysimme hänet liikkumatoinna makaamassa kuilun pohjalla; luulin, että hän oli kuollut. Flinken makasi vähän matkan päässä hänestä, jalakset taittuneina. Hämmästyksemme voipi kyllä arvata.
Josua ei ollut kuollut, hän oli vaan pyörryksissä ja heräsi pian valittaen, sekä koetti nousta ylös, mutta ei voinut. Vedimme hänet kelkassa kotiinsa. Täällä huomattiin, että hän oli taittanut oikean käsivartensa ja vaarallisesti niukahduttanut oikean jalkansa.
Hän oli kauan kipeänä, ja minä kävin hänen luonansa joka päivä. Vanhat väitöksemme kelkoista olivat nyt unohtuneet. Pahaa sanaa ei sattunut välillämme. Hän ei nuhdellut minua onnettomuuden-tapauksen tähden, hän antoi sen minulle anteeksi. Kuinka sinä olisit voinut nähdä eteesi niin kovassa kyydissä? Ja, tiedätkös, kyllä Moppe sentään on nopein kelkka koko maailmassa. Flinken, oli niin paljo edellä, ja kumminkin sai Moppe hänet kiinni.
Kun kerroin tämän isälle, sanoi hän hymyillen: Flinkenin jalakset ovat poikki. Mistäs Josua nyt saapi toisen kelkan?
Toisen kelkan? Ymmärsin tarkoituksen, mutta se koski sisimpiä tunteitani. Moppe, ylpeyteni, aarteeni, rakkaimpani, voisinko sitä koskaan pois lahjoittaa? Vastasin vältellen: Seppä tekee varmaankin Josualle uuden kelkan.
– Ja jos Josua saa uuden kelkan, mitä iloa hänellä siitä on, kun hänen täytyy aina ajatella, että Moppe on kuitenkin maailman paras kelkka?
Taistelin epätoivoisasti tuota ajatusta vastaan. Harmistuin, häpesin ja itkin. Moppeni? Ei koskaan! Ja jälleen sanoin itselleni: jos Josuan oikea käsivarsi tulee jäykäksi koko hänen elinajakseen ja sinä, vaikkakin viattomasti, olet siihen syypää, eikö sinun ole tehtävä jotain hänen hyväkseen siitä, mitä hän on kärsinyt ja kenties vielä saapi kärsiä.
Kolme päivää sen jälkeen olin voittanut sisällisen vastustuksen. Sanoin isälleni: Josua saapi Mopen! Silloin näin isäni silmässä ilon kyyneleen. – Oikein, poikani, sanoi hän hellästi. Aina omantunnon mukaan, aina velvollisuus, vaikka tapahtuisikin se vertavuotavalla sydämellä! Olet voittanut suurimman kaikista voitoista, olet voittanut itsesi, ja usko minua, palkinto ei jää tulematta.
Hän oli oikeassa, palkinto ei jäänyt tulematta.