"Entä sitten, jollen tahdo?" kysyi rouva Champernowne.
Mellapont levitti kätensä.
"Ajatelkaa asemaani", sanoi hän. "Minulla on kaikki nämä tiedot hallussani! Miltä asia mielestänne näyttää, rouva Champernowne? Mitä ihmiset sanoisivat? Täällä on läsnä pari lakimiestä, ja jos suostutte noudattamaan heidän neuvoansa, olen varma…"
Mutta rouva Champernowne ei näyttänyt haluavan kääntyä kuminankaan lakimiehen puoleen, ei Shelmoren eikä Palsfordin. Hän katseli sormuksiaan, joita pyöritteli koneellisesti, kysyjää ja sitten taas sormuksiaan. Tuli hetkisen kestävä vaitiolo, joka vihdoin äkkiä keskeytyi.
"No niin", sanoi hän. "Se oli varmasti tuo toinen James Arradeane — tuo serkku! Hän tuli tänne, ja minä puhelin hänen kanssaan ulkona. Hänellä oli syytä tulla tänne. Hän oli nähnyt ja tuntenut minut elävienkuvien teatterissa."
"Mikä oli hänen syynsä, rouva Champernowne?" kysyi Mellapont tyynesti.
"Hän oli kuullut minun aikovan mennä naimisiin sir Reville Childerstonen kanssa ja halusi kertoa minulle, ellen sattuisi sitä tietämään, että toinen James Arradeane, jonka kanssa ensin olin naimisissa ja joka karkasi luotani Normansholtissa, on kuollut."
Mellapont kääntyi Palsfordin puoleen. Palsford tuijotti rouvaChampernowneen.
"Kuollutko?" huudahti hän. "Milloin ja missä?"
"Melbournessa, Austraaliassa, kolme kuukautta sitten", vastasi rouva Champernowne. "Hän luovutti minulle todistuksenkin, sähkösanoman. Minulla on se vieläkin hyvässä tallessa. Kaikki supistuu tähän, ja sen kerrottuaan hän meni pois. En nähnyt häntä sitten enää; en tiedä, minne hän meni, enkä tiedä sitäkään, kuka hänet tappoi. Ja minä olen myös varma siitä, ettei John Hackdalekaan sitä tiedä. Siinä kaikki."
Miehet katsoivat toisiinsa ihmetellen.
"Mutta jos tässä on kaikki, rouva Champernowne", kysyi Mellapont, "niin mistä johtuvat erikoiset varokeinot Bartlettin kaltaisen miehen vaientamiseksi?"
Rouva Champernowne loi häneen omituisen katseen.
"Se on minun asiani!" sanoi hän toistamiseen. "Minulla on pätevät syyni siihen, etten toivo menneisyyttäni julkisuuteen. Omat syyni."
"Ehkä aiottu avioliittonne sir Revillen kanssa on siihen vaikuttanut?" vihjaisi Mellapont.
"Sir Reville Childerstone on tiennyt kaikki jo alusta saakka", sanoi rouva Champernowne tyynesti. "Ja nyt tiedätte, mitä minä voin teille kertoa. En tiedä mitään siitä, mitä tapahtui James Arradeanelle sen jälkeen kun hän poistui portistani tielle."
Mellapont tovereineen lähti hetkisen kuluttua Ashenhurst-huvilasta. He ehtivät sivuuttaa North Barin, ennenkuin kukaan puhui.
"Nyt jouduttiin pinteeseen", sanoi Mellapont vihdoin. "En ymmärrä, mitä minun oikeastaan pitäisi ajatella. Tutkimusten lopettaminen ei kuitenkaan käy päinsä. Minulla on vielä tänä iltana paljon tehtävää. Aion tehdä neiti Prettylle muutamia kysymyksiä. Tulkaa tekin mukaani, hyvät herrat."
Sisäkkö, joka oli Jane Prattin ystävä, opasti heidät kaikki neitiPrettyn arkihuoneen ovelle ja ilmoittamatta heitä sen paremmin kuinvalmistavalla koputuksella avasi oven. Ja huoneessa istuivat neitiPretty ja Simmons vierekkäin takan ääreen siirretyllä sohvalla.
Mellapontin valtti
Näistä neljästä huoneeseen kokoontuneesta miehestä ymmärsi Simmons kaikkein nopeimmin tilanteen. Hän huomasi heti, mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan. Palsford ei ollut ainoastaan mennyt Shelmoren luo sir Reville Childerstonen asioissa, vaan myös kertonut hänelle Normansholtin Arradeane-jutusta ja ehkä tavannut rouva Champernownenkin, tuntien hänet samaksi rouva Arradeaneksi, joka oli asunut hänen kotikaupungissaan. Ja Shelmore oli vienyt hänet poliisin puheille, ja tässä nyt oli Mellapont heidän molempien kanssa, haluten nähtävästi puhutella neiti Prettyä. Mutta miksi? Hänen oli tietysti toimittava, vieläpä nopeasti, jos hän tahtoi olla ensimmäinen.
Mutta Shelmore ehti jo puhua. Hän ja Mellapont olivat katsahtaneet toisiinsa nähdessään Simmonsin. Ja Shelmore kiiruhti pukemaan näiden katseiden tarkoituksen sanoiksi.
"Mitä te täällä teette, Hackdale?" kysyi hän tiukasti. "Teidänhän pitäisi olla Dorsetshiressä. Mitä…"
"Myöhästyin keskipäivän junasta", vastasi Simmons empimättä ja hieman uhmaavasti. "Ja minun oli pakko odottaa iltaa päästäkseni toiseen. Mutta maleksiessani siellä satuin huomaamaan poliisimestari Mellapontin Bartlettin seurassa. Silloin ymmärsin heti kohtauksen tarkoituksen ja tulin takaisin."
"Miksi?" kysyi Shelmore vieläkin jyrkemmin.
"Turvatakseni omat etuni", vastasi Simmons. "Ja neiti Prettyn."
Hän kääntyi puhuessaan neiti Prettyyn päin, joka hieman punastui, näyttäen kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä toisten häikäilemättömään tunkeutumiseen hänen yksityishuoneeseensa.
"Herra Hackdale on toiminut hyvin uuraasti valvoessaan minun etujani", mutisi hän. "Hän on työskennellyt kovasti…"
"Hän saa neuvotella kanssani omista eduistaan, jos tulee juttelemaan minun kanssani!" keskeytti Mellapont, katsellen merkitsevästi Simmonsia. "Teidän on parasta tulla, poikaseni, heti!"
"Minä tulen, jos minua haluttaa!" vastasi Simmons. "En ainakaan teidän kutsustanne, Mellapont. Te ette voi syyttää minua mistään. Eikä teillä ole mitään oikeutta ilmoittamatta tunkeutua tämän neidin huoneeseen — ei teillä eikä noilla toisillakaan!"
"Minä puhun tästä sisäkölle ja isännälle!" sanoi neiti Pretty. "Perin töykeää, mielestäni."
Mellapont katsahti Shelmoreen. Sitten astuen askeleen eteenpäin hän kosketti Simmonsia olkapäähän ja viittasi häntä tulemaan huoneen nurkkaan. Ja Simmons meni, ja toiset näkivät poliisimestarin kumartuvan ja kuiskaavan muutamia sanoja hänen korvaansa. Mitä ne sisälsivät, ei kukaan heistä tiennyt, mutta he huomasivat Simmonsin säpsähtävän, punastuvan, näyttävän vihaisemmalta kuin milloinkaan ennen ja vihdoin käyvän hyvin äreän näköiseksi, kun Mellapont kuiskasi vielä jonkun toisen ilmoituksen.
"No niin, missä sitten?" murahti hän. "Ei täällä missään tapauksessa!Eikä teidänkään konttorissanne!"
Mellapont kääntyi Shelmoren puoleen.
"Minä ehdotan, että menisimme teidän konttoriinne?" sanoi hän. Sitten nähdessään Shelmoren nyökäyttävän päätään hän puhutteli neiti Prettyä. "Minun pitää tehdä teille pari kolme kysymystä, neiti Pretty", lisäsi hän. "Tulen tänne myöhemmin. Ja mitä häikäilemättömyyteen ja töykeyteen tulee, niin suotakoon poliiseillekin hieman vapauksia, kun asia koskee murhaa. No niin, Hackdale!"
Simmons mutisi jotakin neiti Prettylle nopeasta palaamisestaan, mutta poistui kuitenkin empimättä, näyttäen varsin taipuvaiselta. Mellapont oli näet kuiskaillessaan ilmoittanut hänelle Jane Prattin kavaltaneen hänet täydellisesti. Se oli järkyttänyt Simmonsin mainioiden suunnitelmien perustuksia, ja nyt hän oli innokas saamaan selville, voisiko hän enää millään tavalla korjata valleja, ennenkuin ne vyöryisivät hänen niskaansa. Hän meni toisten edellä kadun poikki, aukaisi konttorin oven omalla avaimellaan ja kiersi valot palamaan omassa ja isäntänsä huoneessa.
Sitten istuutuivat kaikki neljä miestä Shelmoren pöydän ääreen, jaMellapont kääntyi konttoristin puoleen tuomarin näköisenä.
"Kuulkaahan nyt, Hackdale", aloitti hän. "Te olette pelannut kaunista peliä, ihan yksinänne luonnollisesti, saadaksenne sen palkinnon, jonka tuo kadun toisella puolen asuva ajattelematon nuori neiti on luvannut. Mutta silloin kun joudutte tekemisiin nuorten naisten kanssa, pitäisi teidän muistaa vanha viisas sananparsi, jossa sanotaan, että jokaisen on parasta vapautua entisestä lemmestä, ennenkuin aloittaa uuden. Jane Pratt kuuli sunnuntai-iltana teidän liehitelleen neiti Prettyä metsässä sunnuntaina iltapäivällä — niin, poikaseni, hän kuuli puhuttavan siitä, koska teitä pidettiin silmällä — ja Jane Pratt on mustasukkainen nainen. Hän kavalsi teidät empimättä Shelmorelle eilen illalla, ja nyt me tiedämme kaikki. Niin, me tiedämme senkin, että te löysitte revolverin rouva Champernownen hedelmätarhasta. Teidän on nyt parasta tunnustaa kaikki, Hackdale."
"En ainakaan teille!" sanoi Simmons.
Hän oli kuunnellut tarkasti Mellapontia, ja hänen rohkeutensa oli lisääntynyt sitä mukaa. Jos tiedettiin vain mitä Jane Pratt oli voinut kertoa, välitti hän vähät heistä. Hänen huomionsa kiintyi pääasiallisesti neiti Prettyyn, jonka hän kyllä kykenisi viekoittamaan, ja kevyesti nauraen hän toisti uhmaavat sanansa.
"Jollen itse halua!"
"Luullakseni haluatte", huomautti Mellapont tyynesti. "Te antaudutte hyvin suureen vaaraan, ellette halua."
"Millaiseen vaaraan?" kysyi Simmons ivallisesti. "Luuletteko minua hölmöksi? Te ette voi syyttää minua mistään. Minä olen täällä omaksi huvikseni ja voin näpsäyttää sormiani teille kaikille ja poistua ovesta tällä hetkellä, jos vain haluan."
Hän nousi tuoliltaan ja meni ovea kohti kuin toteuttaakseen uhkauksensa, tuijottaen samalla julkeasti poliisimestariin. Mellapont nyökkäsi.
"Tehkää vain niin, poikaseni!" sanoi hän. "Tehkää niin, ja silloin kävelette poliisiaseman koppiin viiden minuutin kuluttua. Kuuletteko?"
Simmons pysähtyi tuijottaen jälleen, mutta ilme oli muuttunut.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.
"Tarkoitan, että epäilen veljeänne Johnia osalliseksi James Deanen murhaan ja että te olette ruvennut hänen apurikseen teon jälkeen", vastasi Mellapont. "No, poikaseni, miltä se teistä tuntuu? Ja nyt istuudutte kiltisti tuolle tuolille jälleen ja vastaatte kysymyksiini, tai muuten vangitsen teidät."
Simmons oli käynyt kalpeaksi, ja hänen likekkäiset silmänsä alkoivat kimallella kummallisesti. Mutta hän koetti hymyillä.
"Se kaikki on kirottua pötyä, Mellapont", aloitti hän koettaen kerskailla. "Tehän tiedätte…"
"Minä tiedän, että eilen illalla löytämänne revolveri kuuluu veljellenne, poikaseni, ja että tekin sen tiedätte", sanoi Mellapont. "Istuutukaa nyt ja vastatkaa kysymyksiini, tai muuten…"
Simmons istuutui tuolinsa reunalle ja työnsi kädet taskuihinsa äreän näköisenä.
"Minä en aio sanoa enkä tehdä mitään sellaista, mikä ehkä voi riistää minulta palkinnon", mutisi hän. "Minä olen työskennellyt kovasti saadakseni sen ja…"
"Jos neiti Pretty on sellainen aasi, että heittää rahansa empimättä teille, nuori mies, saatte ottaa ne vastaan enkä minä niistä yksityisesti tai virallisesti välitä", sanoi Mellapont. "Minä en välitä siitä, mitä kerrotte neiti Prettylle tai kuinka häntä huiputatte — tehän näytätte saaneen hänet jo pauloihinne melko lujasti. Haluan vain niitä tietoja, joita voitte minulle antaa. Tahdotte ehkä suojella veljeänne, vaikka päättäen siitä, mitä olen nähnyt ja kuullut teistä, te ette näytä pitävän sitäkään tärkeänä."
"Jokainen katsokoon omaa parastaan!" murahti Simmons. "Minun pitää ajatella itseäni."
"Silloin teidän on parasta ajatella itseänne nyt", sanoi Mellapont, "ja suojella itseänne vastenmielisiltä yllätyksiltä. Nyt vastaatte kysymyksiini. Kertoiko Jane Pratt teille, että hän näki murha-iltana erään vieraan miehen Ashenhurstin alueella juttelevan rouva Champernownen kanssa?"
"Kyllä, varmasti", vastasi Simmons.
"Kertoiko hän teille, että veljenne ja Bartlett tulivat sinne eräänä iltana ja että hän näki rouva Champernownen antavan John Hackdalelle maksumääräyksen?"
"Kyllä."
"Oliko Jane Pratt mukananne sunnuntai-iltana, kun löysitte revolverin rouva Champernownen hedelmätarhasta?
"Kyllä hän oli. Ja hitto hänet vieköön, koska hän on kertonut teille koko jutun!" sanoi Simmons. "Mitä tämä siis hyödyttää?"
"Te vastaatte kysymyksiini, Hackdale. Missä se revolveri on?"
"Sellaisessa piilossa, josta sitä ei voi löytää kukaan muu kuin minä", ärähti Simmons.
"Hyvä on — teidän on haettava se esille. Tiedättekö, kenelle se revolveri kuuluu?"
Simmons otti kätensä taskustaan, pani käsivartensa ristiin ja työntäen terävän leukansa pitkälle tuijotti kattoon. Siellä oli hämähäkki, suuri ja lihava hämähäkki, ja hän katseli sen kulkua huoneen toisesta nurkasta toiseen, ennenkuin puhui. Toiset miehet katselivat häntä uteliaina. Vihdoin hän laski katseensa heidän kasvojensa tasalle ja sanoi: "Kyllä minä tiedän!"
"Kenen se siis on?" kysyi Mellapont tiukasti. "No!"
"Veljeni, John Hackdalen", sanoi Simmons. "Tunsin sen heti, kunvalaisin sitä lyhdylläni. Siihen oli kaiverrettu hänen nimikirjaimensa.Mutta en ymmärrä sen todistavan tai voivankaan todistaa, että hän ampuiDeanen. Ei ollenkaan!"
"Kuinka niin?" sanoi Mellapont. "Miksi se ei voisi todistaa?"
"Onhan hän voinut lainata sen jollekulle", vihjaisi Simmons. "Tai ehkä hän on myynyt sen. Mitä hän olisi sillä tehnyt?"
"Missä hän tavallisesti säilytti sitä?" kysyi Mellapont. "Tiedättekö senkin?"
"Ah, kyllä! Lipastossa makuuhuoneessaan liinavaatteiden alla."
"Milloin näitte sen viimeksi?"
"Sitä en muista. Kuukausia sitten."
Mellapont vaikeni hetkiseksi.
"Muistatteko mitään veljenne hommista murha-iltana?" kysyi hän. "Se oli maanantai-ilta."
"Muistan kyllä sen illan — se oli kuiva ja kaunis", vastasi Simmons, "mutta en mitään erityistä hänestä. Hän toimi ylimääräisenä poliisina siihen aikaan ja viipyi aina hyvin myöhään ulkona. Kello oli tavallisesti noin yksi tai kaksi yöllä, kun hän tuli kotiin."
"Nyt teen teille erään määrätyn kysymyksen, herra Hackdale", sanoiMellapont. "Oletteko epäillyt veljeänne?"
"En suorastaan", sanoi Simmons. "Olen kyllä ajatellut hänen tietävän jotakin. Hämmästyin aika lailla löytäessäni hänen revolverinsa hedelmätarhasta. Ei — minä luulin hänen tulleen jonkun rikostoveriksi teon jälkeen. Myönnän niin ajatelleeni."
"Puhukaamme suoraan", ehdotti Mellapont. "Ketä te epäilette Deanen oikeaksi murhaajaksi? Ilmoittakaa se minulle peittelemättä."
Simmons nauroi. Hänen naurussaan oli jotakin niin luottavaista, että hänen toverinsakin huomasivat sen merkityksen.
"Rouva Champernownea luonnollisesti!" sanoi hän.
"Syynne?" kysyi Mellapont. "Millä perusteella?"
Mutta Simmons pudisti päätään.
"Minä en aio uhrata toiveitani tuosta palkinnosta", aloitti hän.
"Minähän olen jo sanonut, että te saatte hyvin vapaasti anastaa itsellenne neiti Prettyn lupaaman palkinnon ja hänet itsensäkin omaisuuksineen", sanoi Mellapont. "Teidän asianne on saada hänet uskomaan, että olette siihen oikeutettu — minä en ryhdy mihinkään teitä vastaan siinä asiassa. Ja tämäkin, että olette ollut niin ystävällinen ja puhunut, jää meidän salaisuudeksemme. Miksi aloitte epäillä rouva Champerownea?"
Simmons ojensi pitkän laihan sormensa, viitaten sillä pöydän yliPalsfordiin.
"Hän tietää sen varmasti", vastasi hän ivallisesti hymyillen. "Herra Palsford tietää sen tarpeeksi hyvin. Katsokaa, Mellapont, Shelmore lähetti minut Normansholtiin tarkastamaan erästä kiinteistöä, jonka sir Reville Childerstone siellä omistaa. Mutta silloin tiesin — viis siitä, kuinka — että Deane oli asunut Normansholtissa ja että hän oli hankkinut itselleen eräästä sen osasta maisemakortin, jonka taloista oli merkinnyt yhden. No niin, minusta tuntui hyvin omituiselta, että hän oli merkinnyt juuri tämän kortin satojen samanlaisten joukosta. Kun matkustin Normansholtiin, näytteli eräs Swale-niminen nuorukainen herra Palsfordin konttorista minulle kaupunkia ja silloin näin sen talon, josta mainitsin, ja Swale kertoi minulle siihen liittyvän tarinan. Herra ja rouva Arradeane olivat asuneet siinä vuokralla parikymmentä vuotta sitten. Mies oli äkkiä kadonnut paikkakunnalta ja rouvakin oli matkustanut pois. Kuulin vielä enemmänkin, ja tullessani takaisin Southernstoween olin varma siitä, että tämä Chancelloriin saapunut James Deane oli sama James Arradeane, joka oli ennen asunut Normansholtissa, ja että Normansholtissa asunut rouva Arradeane oli sama kuin rouva Champernowne täällä ja oli murhannut laillisen miehensä, voidakseen mennä naimisiin sir Reville Childerstonen kanssa!"
"Ja te ajattelette vieläkin niin?" vihjaisi Mellapont.
Simmons katseli vuorotellen kuhunkin kuuntelijaansa.
"Tahtoisin mielelläni tietää, kuka sen sitten teki, ellei hän", sanoi hän tarkoittavasti. "Miksi hän maksoi Jim Bartlettille vaikenemisrahoja? Se maksumääräys, jonka hän antoi Johnille Bartlettin nähden, oli aiottu Bartlettille, luonnollisesti, vaikka luulenkin teidän tietävän siitä enemmän kuin minä, koska olette puhutelleet häntä. Ja miksi — jos tämä kaikki jää meidän keskinäiseksi salaisuudeksemme — hän antoi juuri samana aamuna, kun murha oli paljastettu, Johnille uuden viran, josta hän saa enemmän kuin kaksi, jopa melkein kolme kertaa suuremman palkan kuin entisestä toimestaan, ellei juuri senvuoksi, että hän pitäisi suunsa kiinni? Hän on samasta syystä taivuttanut muutkin vaikenemaan. John tietää varmasti paljon, hyvin paljon!"
"Te kavallatte oman veljenne", sanoi Shelmore, puhuen nyt ensi kerran ja hyvin halveksivasti. "Te olisitte ainakin voinut salata hänen nimensä…"
"Hän sanoi sen jäävän meidän keskinäiseksi asiaksemme", vastasi Simmons, viitaten Mellapontiin. "Ja minullakin on oma suuni lähempänä kuin kontin suu. Minun pitää ajatella itseäni. Ja minä osaan mainiosti sijoittaa kolmentuhannen punnan palkinnon. Se auttaa minua edistymään urallani."
Miehet katsoivat toisiinsa. Nyt tuli hetkiseksi äänettömyys, jonka sitten Simmons keskeytti. "Minä haluan poistua", sanoi hän. "Hetkinen vielä", vastasi Mellapont. "Entä revolveri? Oletteko tallettanut sen hyvin?"
"Mainiosti!" vastasi Simmons yrmeänä. "Niin mainiosti, ettei sitä voi kukaan löytää."
"Te olette siis varma siitä, että se kuuluu veljellenne?"
"Täydellisesti!"
Mellapont näytti miettivän jotakin ehdotusta, joka pyrki esille hänen aivojensa salaisista komeroista. Ja äkkiä nousten seisoalleen hän otti taskustaan lompakon ja kaivoi siitä esille pienen silkkipaperiin käärityn esineen. Hän avasi hitaasti kääreen ja kääntyen Simmonsiin päin näytti hänelle toisten nähden saman murtuneen kalvosinnapin kantaa, jota kerran oli näyttänyt Shelmorellekin.
"Tiedättekö mitään tästä?" kysyi hän tyynesti. "Oletteko joskus ennenkin nähnyt tämän?"
Mutta hän huomasi jo puhuessaan, että Simmons oli tuntenut hänen näyttämänsä esineen. Konttoristin kasvot vuoroin kalpenivat ja punastuivat, hänen huulensa menivät raolleen, silmät leimahtelivat, ja hänen pitkät sormensa alkoivat liikkua kiihkeästi.
"Hyvä Jumala!" mutisi hän. "Mistä — mistä te olette löytänyt sen?"
"Hiekkakuopasta sen paikan läheisyydestä, josta Deanen ruumis löydettiin!" vastasi Mellapont. "Tunnetteko tämän?"
Simmons painoi nopeasti hatun päähänsä ja kääntyi ovelle. Mutta ennenkuin hän ehti ottaa pariakaan askelta, pysähtyi hän.
"Jääkää tänne!" sanoi hän kummallisen kiihkeästi. "Tänne tai oleskelkaa ainakin konttorissanne, Mellapont. Minä soitan teille tunnin tai ehkäpä vasta parin tunnin kuluttua. Minä ymmärrän nyt koko asian ja tiedän murhaajan. Enpä olisi uskonut — mutta odottakaa…"
Ja ennenkuin he ehtivät pidättää häntä, oli hän hyökännyt ulos huoneesta ja eteisen läpi portaita alas. Mellapont, särkynyt napinkanta kourassaan, kääntyi kysyvästi toisten puoleen. Palsford puhui.
"Tuo mies tietää!" sanoi hän tyynesti. "Hän tietää, vihdoinkin!"
Kuinka Simmons valvoi etujaan
Simmons kiiruhti kadun poikki ja juoksi Chancellor-hotelliin. Mutta sensijaan että hän olisi mennyt suoraan neiti Prettyn yksityiseen huoneistoon, hän poikkesi syrjään erääseen rauhalliseen ja kodikkaaseen tupakkahuoneeseen, joka oli tavallisesti varattu kauppamatkustajille. Juuri nyt ei siellä kuitenkaan sattunut olemaan ainoatakaan kauppamatkustajaa, koska kaikki, jotka asuivat hotellissa, viivyskelivät vielä illallispöydässä tai olivat kokoontuneet biljardisaliin. Ja Simmons hyökkäsi huoneen ainoan kirjoituspöydän ääreen ja löydettyään hieman puhdasta paperia istuutui, mietti hetkisen ja kirjoitti nopeasti pari asiakirjaa, joiden sanamuoto oli muuten samanlainen, paitsi että toiseen jäi sopiva aukko sanojen väliin. Taitettuaan ne sievästi ja pistettyään toisen takkinsa vasempaan ja toisen oikeaan taskuun hän kiiruhti yläkertaan ja astui neiti Prettyn huoneeseen edes koputtamatta ovelle.
Toisen kerran tänä samana iltana neiti Pretty sai huohottaa hämmästyksestä. Mutta Simmons kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja suuteli häntä hengästyneenä. "Kaikki on hyvin!" sanoi hän. "Minä olen jälleen luonasi!"
"Mitä ne miehet tahtoivat?" kysyi neiti Pretty.
"Viis heistä!" vastasi Simmons. "He koettivat vain pelottelemalla ja kerskailemalla taivuttaa minua puhumaan. Turha vaiva, sillä minä olen liian ovela tuollaisille poliisimestareille ja maaseutukaupunkien asianajajille. Sinä et vielä tiedäkään, kuinka ovela minä olen."
"Kyllä sinä luullakseni olet ovela", myönsi neiti Pretty. "Hyvin ovela."
"Enkö olekin?" virkkoi Simmons, suudellen häntä jälleen. "Ja minä aion näyttää sinulle ja koko kaupungille tänä iltana, kuinka ovela osaan olla. Kuuntele äläkä huuda, älä kiljaise äläkä tee mitään muuta kuin kuuntele. Minä olen ratkaissut arvoituksen."
Neiti Pretty, joka vieläkin oli vartalon ympäri kiertyneen käsivarren puristuksessa, kiersi solakan vartalonsa ympäri ja tuijotti ihmetellen, huulet raollaan ja silmät laajentuneina.
"Et — et suinkaan tarkoita…" aloitti hän.
"Älähän säikähdä!" sanoi Simmons varoittavasti. "Nyt sen kuulet. Minä tiedän, kuka tappoi James Deanen!"
Neiti Pretty huohotti, ja Simmons nyökkäsi pari kolme kertaa.
"Niin, minä tiedän sen", toisti hän. "Ihan varmasti! Kukaan muu ei tiedä eikä voikaan tietää. Kukaan muu ei olisi saanut tätä selville. Rikollinen ei aavista lainkaan, että minä tiedän sen. Kaikki on minun ansiotani. Vain minun!"
"Kuka hän on?" kuiskasi neiti Pretty.
"Älähän nyt!" sanoi Simmons. "Ei vielä! Minä en saa turmella tätä juttua tai antautua vaaraan, koska seinilläkin ja erittäinkin hotellien seinillä on korvat. Minulla on vielä tehtävää — viimeiset toimenpiteet ja lopulliset suunnitelmat ovat vielä kesken. Mutta ennen puoltayötä, ehkäpä jo ennenkin on kaikki lopussa. Koko kaupunki tulee puhumaan siitä huomenaamulla. Et suinkaan sinä unhota, että oma Simisi teki tämän kaiken — työskenteli, suunnitteli ja vietti vaikeita päiviä ja unettomia öitä onnistuakseen? Ethän?"
"Tietysti en!" vakuutti neiti Pretty. "Ja minusta sinä olet hämmästyttävän viisas, Sim — ajattelen todella niin. Kuinka voit onnistua siinä, missä tuo suuri ja lihava Mellapont…"
"Pyh!" sanoi Simmons. "Mellapont! Kaniinin järki — kykenemätön mies, jonka voin pettää milloin tahansa. Mutta kuulehan nyt — tuo palkinto? Kai sinä lupaat pitää huolta siitä, että minä saan sen?"
"Varmasti!" lupasi neiti Pretty. "Sehän olisi ilkeästi tehty, ellen pitäisi huolta siitä. Ja kuinka sitä paitsi voisinkaan unhottaa, että minun on tästä kiittäminen sinua?"
"Enkeli!" huudahti Simmons riemuisasti. "Mutta kuulehan nyt", jatkoi hän käyden hyvin vakavaksi. "Älä pelästy, mutta tämäniltainen tehtäväni on hyvin vaarallinen, minulle henkilökohtaisesti vaarallinen. Minä voin ehkä —"
"Voi, älä antaudu mihinkään vaaraan, Sim!" kehoitti neiti Pretty."Koeta olla…"
"Tällaisissa asioissa on mahdotonta välttää vaaraa", sanoi Simmons ankarasti. "Minä uhraudun sinun tähtesi. Mutta tietysti teen kaikkeni välttääkseni vaaraa, siitä voit lyödä vaikka vetoa. Vaara on kuitenkin olemassa, kun täytyy tarttua semmoiseen juttuun. Ja sen varalta, jos jotakin tapahtuu tai jos toinen tunkeutuu väliin ja sanoo olevansa oikeutetumpi palkintoon kuin minä, pitää sinun vain muodon vuoksi kirjoittaa nimesi tähän paperiin — olet kai niin kiltti — turvataksesi siten minun etuni. Sinä olet sen minulle velkaa, enkelini!"
Enkeli olisi seisonut päällään tehdäkseen palveluksen Simmonsille, johon hän nykyään oli hurjasti rakastunut, ja hän piirsi nopeasti nimensä ensimmäiseen Simmonsin kahdesta asiakirjasta. Hän ei yrittänytkään lukea sitä, mutta Simmons luki sen hänen olkansa yli hänen kirjoittaessaan nimeään sen alle, ihaillen vielä kerran sen sujuvaa sanamuotoa.
"Sitten kun Simmons Hackdale on minulle ilmoittanut saaneensa nyt selville, kuka on ampunut James Deanen, ja vakuuttanut voivansa hankkia pätevät todistukset murhaajan syyllisyydestä, lupaan täten maksaa sanotulle Simmons Hackdalelle kolmetuhatta puntaa heti kun hän luovuttaa syyllisen henkilön Southernstowen poliisin haltuun."
"Älä missään tapauksessa antaudu ammuttavaksi tai muuhun samanlaiseen vaaraan!" rukoili neiti Pretty, kun Simmons taittoi allekirjoitetun asiakirjan jälleen kokoon ja pani sen tarkasti talteen. "Minä en tiedä, mihin aiot mennä, mutta etkö voi ottaa jotakuta toveria mukaasi?"
"Mahdotonta!" sanoi Simmons vieläkin ankarasti ja heltymättä. "Salaiset asiat vaativat salaista käsittelyä. Toivo kuitenkin parasta, enkelini — ja kuulehan nyt, sinä voit sentään auttaa minua hieman. Sinulla on täällä jossakin" — tässä hän näytti niin salaperäiseltä, että se vaikutti syvästi neiti Prettyyn — "tuon kuolleen miehen kävelykeppi. Anna se minulle, sillä minä tarvitsen sitä."
Neiti Pietty vetäytyi kauemmaksi hänestä ja vapisi. Mutta hän meni sentään makuuhuoneeseensa nurkkaovesta — ja heti hänen mentyään Simmons, tarkasteltuaan nopeasti takan ääressä sijaitsevaa pöytää, jolla, oli hajallaan kirjoja ja kuvalehtiä, otti käteensä erään kuluneen ohuen kirjan ja työnsi sen povitaskuunsa. Kun neiti Pretty palasi seisoi hän paikallaan käsivarret ristissä kuin päättäväisyyttä esittävä kuvapatsas.
"Kas tässä", sanoi neiti Pretty hiljaa, ojentaen hänelle tukevan tammikepin. "Minä melkein pelkäsin koskea siihen."
Simmons otti kepin, kiersi toisen käsivartensa neiti Prettyn hartiain ympärille ja suuteli hänen otsaansa. Sitten hän veti lakin otsalleen.
"No nyt toimeen!" sanoi hän.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jo poistunut huoneesta, ja neiti Pretty astui ikkunan ääreen sykkivin sydämin ja jyskyttävin valtimoin ja vetäen kaihtimet syrjään katseli kaasun valaisemalle kadulle. Simmons ilmestyi näkyviin sekunniksi tai pariksi ja sitten katosi. Kun hän kiersi nurkan, heläytti tuomiokirkon suuri kello kymmenen kovaa, kumeata lyöntiä.
Ja ennenkuin lyönnit olivat lakanneet kuulumasta, oli Simmons jo sen kadun puolivälissä, joka vei Ashenhurst-huvilaan, ja saapui hyvin pian tämän komean asunnon portille. Hän aukaisi sen hiljaa, hiipi eteenpäin ja liikkui niin äänettömästi, että säikäytti juuri portin sisäpuolella erästä miestä, joka pakeni nopeasti läheisen pensaikon suojaan. Simmons, jolla ei ollut varaa sellaisiin tuhlaaviin ylellisyyksiin kuin pelkoon tai arkuuteen, syöksyi pakenevan jälkeen ja sai hänet kiinni takinliepeestä. Hän veti vankinsa portin yläpuolella himmeästi palavan lampun valopiiriin.
"Hei, Nicholson!" huudahti hän tunnettuaan siviilipukuisen miehen."Mitä te täällä teette?"
"Entä te?" vastasi Nicholson happamesti, vapauttaen käsivartensaSimmonsin otteesta. "Sitä on sopivampi kysyä."
"Ehkä jokseenkin samaa kuin tekin, luullakseni", vastasi Simmons. Juuri silloin hän näki vilahdukselta toisenkin miehen, joka oli puoleksi piiloutunut laakeripensaitten varjoon. "Ah!" huudahti hän nauraen. "Teitä on täällä parittain! Minä tiedän melkein varmasti, ketä te täällä vahditte. Veljeäni Johnia. Vai mitä, Nicholson?"
"Se on meidän asiamme!" murahti Nicholson. "Ja jos aiotte mennä tuonne sisälle…"
"Minä menen sinne, jään sinne vähäksi aikaa ja tulen sitten ulos", sanoi Simmons. "Eikä teidän tarvitse näyttää lainkaan niin synkältä tai salaperäiseltä minun edessäni. Minä tulen juuri Mellapontin luota ja tiedän enemmän kuin te."
"Me emme tiedä mitään, paitsi että meidän on pidettävä häntä silmällä", sanoi Nicholson taipuvaisemmin, koska Simmonsin vetoaminen poliisimestariin oli vaikuttanut häneen, ja nyökkäsi valaistuun ikkunaan päin. "Siinä kaikki. Me seurasimme häntä tänne."
"Kuinka kauan hän on jo ollut siellä?" kysyi Simmons.
"Ehkä noin kymmenen minuuttia", vastasi siviilipukuinen mies.
"Oliko hänellä ketään mukanaan?"
"Ei!"
"No niin, minä menen nyt sisään", sanoi Simmons. "Ja kun tulen jälleen ulos, voin ehkä kertoa teille jotakin. Tänä yönä tulee tapahtumaan suuria asioita, Nicholson. Te joudutte ehkä niihin mukaan."
Ja ryhtymättä sen pitempiin keskusteluihin hän kiiruhti käytävää pitkin ulko-ovelle. Sen molemmilla puolilla oli kapea ikkunaruutu, ja ensi työkseen Simmons tarkasteli hallia toisen ruudun lävitse. Tyhjä! Siellä ei ollut ketään. Jane Prattin mustasta puvusta, sievästä esiliinasta ja veikistelevästä hilkasta ei näkynyt vilahdustakaan. Hän avasi tyynesti oven, pujahti halliin ja hiipi varpaillaan sen poikki, suunnaten kulkunsa suoraan rouva Champernownen vastaanottohuoneeseen. Sekunnin kuluttua hän oli jo sisällä, sulki oven tullessaan ja kääntyi huoneessa olijoihin päin, varoittaen heitä sormellaan.
Rouva Champernowne istui keinutuolissa takan ääressä, ja John Hackdale seisoi hänen vieressään, nojaten takan reunukseen. Simmons huomasi heidän kasvoissaan epäilyä, levottomuutta ja järkytystä; John suoristautui nähdessään veljensä, ja rouva Champernowne rypisti kulmiaan suuttuneena.
"Mitä —" aloitti hän. "Mitä —"
"Hsh!" kuiskasi Simmons, hiipien hiljaa paksun maton poikki. "Tiedättekö, mitä on ulkopuolella?" Hän keskeytti antaakseen kysymykselleen dramaattista voimaa. "Kerron sen teille! Siellä on pari etsivää!"
Hän näki rouva Champernownen punastuvan ja Johnin säpsähtävän. Mutta ei kumpikaan puhunut, ja Simmons, tehden jälleen salaperäisiä merkkejä, astui huoneen poikki ja veti verhot ja kaihtimet kiireesti ikkunoiden eteen.
"Siviilipukuisia miehiä kaikissa tapauksissa!" sanoi hän tullen takaisin. "Nicholson ja Burbidge pensaikossa. He ovat seuranneet sinua, John. Selvässä tarkoituksessa! Kuulkaahan nyt, tässä ei kelpaa kierteleminen, rouva Champernowne. Niinpä aionkin peittelemättä ilmaista teille molemmille asioiden oikean laidan. Tulen juuri Mellapontin luota — tarkastelimme yhdessä koko juttua — se oli kuuma paikka, sen voin vakuuttaa teille. Mutta minä pääsin livahtamaan sieltä ja kiiruhdin tänne varoittamaan teitä molempia."
"Varoittamaan meitä — niistä?" kysyi John.
"Mellapont aikoo vangita teidät molemmat", kuiskasi Simmons, viitaten selittävästi laihoilla sormillaan. "Molemmat, syytettyinä murhasta! Sen tähden olen tullut tänne. Siksi nuo miehetkin ovat täällä vaanimassa. Taloa vartioidaan joka suunnalta. Te olette nyt molemmat pinteessä!"
John Hackdale katsahti rouva Champernowneen, ja rouva Champernowne tuijotti Simmonsiin. Hän alkoi pyöritellä sormuksiaan, minkä John tiesi hermostuneen kiihtymyksen varmaksi merkiksi.
"Mutta sehän on hullua!" sanoi John vihdoin äänellä, jonka itsekin kuuli jännittyneeksi ja kuivaksi. "Mitä todistuksia…"
"Se ei ole lainkaan hullua!" huudahti Simmons. "Te ette tiedä kaikkea, mitä minä tiedän — Mellapont on ollut kerrassaan avomielinen minua kohtaan. Kuulehan nyt, sinun revolverisi on löydetty rouva Champernownen hedelmätarhasta. Millaisen johtopäätöksen teet siitä?"
John hätkähti ilmeisesti ja tunsi pikemminkin kuin näki, että rouvaChampernowne loi häneen hämmästyneen katseen.
"Siinä tapauksessa sen on heittänyt sinne joku, joka varasti sen minulta!" sanoi hän. "Minä kaipasin sitä — kaipasin sitä tänä iltana. Minä…"
"Tuosta ei ole mitään apua", sanoi Simmons. "Luuletko poliisin uskovan sellaista pötyä? Revolveri on sinun, ja sinä kuljeskelit täällä päin juuri silloin, kun Deane ammuttiin, ja hänen oli nähty sitä ennen juttelevan rouva Champernownen kanssa tämän talon edustalla. Ja Mellapont on saanut lujasti päähänsä, että joko sinä tai rouva Champernowne on todella ampunut Deanen ja että te olette rikostovereita, ja hän aikoo nyt vangita teidät molemmat. Sitten, olkoonpa tulos millainen tahansa, tulevat kaikenlaiset asiat ilkeällä tavalla julkisuuteen."
Hän katsoi tarkoittavasti rouva Champernownea, ja rouva Champernowne kääntyi puolestaan John Hackdaleen päin, joka oli kalpea ja hermostunut silmäillessään ovea ja näytti tarkasti kuuntelevan.
"Niin — sitä ei voida epäilläkään!" sanoi Simmons, tulkiten ajatuksiaan. "Mutta minä voin sen estää."
Molemmat kuuntelijat loivat häneen kiihkeän, kysyvän silmäyksen.
"Sinäkö?" huudahti John. "Kuinka sinä…"
"Niin, minä juuri!" vastasi Simmons. "Minä voin sen estää ja kaiken muunkin!"
"Kuinka sitten?" kysyi John.
Simmons nyökkäsi ensin toiselle ja sitten toiselle
"Minä tiedän, kuka tappoi Deanen!" sanoi hän. "Kuuletteko? Minä tiedän!"
John veti äkkiä syvään henkeä ja astui lähemmäksi veljeään.
"Tiedätkö sinä?" sanoi hän. "No, miksi et kertonut sitä Mellapontille?Miksi et kertonut sitä jo ennen sen sijaan että…"
"Hiisi vieköön, sehän on minun asiani!" vastasi Simmons "Itse ensin — etkö juuri sinä ole niin opettanut? Minun on ajateltava omaa hyötyäni. Minä en ole voinut kertoa sitä ennen, koska vasta tänä iltana olen saanut sen tietää En ole kertonut sitä Mellapontillekaan, koska tahdon tiedostani maksun. Toimita rouva Champernowne maksamaan vaivani niin minä vien nuo miehet pois ja pistän käsiraudat oikean rikollisen ranteihin."
"Mutta jollei hän tahdo?" sanoi John ivallisesti.
"Silloin salaan tietoni muilta!" vastasi Simmons. "Mutta hän haluaa", jatkoi hän vetäen esille toisen asiakirjansa ja laskien sen rouva Champernownen eteen, "hän haluaa tehdä sen itsensä vuoksi. Jollen sano mitään, joudutte molemmat Southernstowen poliisiaseman koppeihin ennen puoltayötä mutta jos puhun, olette molemmat turvassa. Kirjoittakoon rouva Champernowne tuohon tyhjään paikkaan omalla käsialallaan kaksituhatta puntaa ja sitten nimensä asiakirjan alle, niin minä jätän rikollisen henkilön Mellapontin käsiin. Ellei rouva suostu, pysyn mykkänä."
"Kiristystä!" huudahti John. "Tämä on…"
"Sinä itse et ole tainnut kiristää häneltä mitään?" vastasi Simmons. "Et tietystikään! Etkä ole sallinut hänen milloinkaan joutua Jim Bartlettin kynittäväksi, et suinkaan! Rouva Champernowne, parasta on, että täytätte tuon tyhjän paikan, koska teidän kannattaa niin tehdä Kun ihmiset haluavat vetää paksun verhon peittämään menneisyyttä tai jotakin osaa siitä, sopii olla hieman tuhlaavainenkin. Täyttäkää lomake ja kirjoittakaa sen alle."
Rouva Champernowne totteli häntä. Ja Johnin mumistessa jotakin kuin kiroten, tätä inhoittavaa konnankoukkua, kääri Simmons tyynesti paperin kokoon ja kääntyi ovelle.
"Vielä sananen teille molemmille", sanoi hän. "Älkää poistuko tästä rakennuksesta. Jää tänne, John, älkääkä tekään menkö ulos, rouva Champernowne. Puolenyön tienoissa tai jo ennen lähetän teille sanan, että James Deanen murhaaja on teljetty neljän seinän välin. Ja sitten voitte hengittää ja nukkua vapaammin kuin pitkiin aikoihin."
Hän hiipi jälleen pois, peläten tapaavansa Jane Prattin, ja yhtyi Nicholsonin ja hänen toveriinsa ajotiellä. Ja tarttuen Nicholsoniin käsivarteen hän vei miehen syrjään ja ilmoitti hänelle kuiskaten jotakin, minkä kuultuaan siviilipukuinen mies oikein hypähti.
"Hyvä Jumala, herra Simmons!" huudahti hän. "Ette suinkaan tarkoita sitä?"
"Kyllä!" vastasi Simmons kylmästi. "Lähtekää heti Mellapontin puheille ja sanokaa hänelle ja vaatikaa häntä tekemään juuri niin kuin olen teille kertonut. Sitten saatte nähdä."
Hän jätti molemmat miehet Ashenhurst-huvilan edustalle ja meni kotiinsa lyhyttä oikotietä kaupungin yläosan läpi. Tultuaan yksityiseen huoneeseensa ja jätettyään oven hieman raolleen hän väänsi kaikki valot palamaan. Sitten hän otti esille pullon viskyä ja karahvin kivennäisvettä ja laseja ja sekoitti itselleen ryypyn, sytytti savukkeen ja istuutui odottamaan ja lueskelemaan iltalehteä.
Kului jonkun aikaa, ja sitten hän kuuli portailta raskaita askelia. Kuultuaan ne hän nousi ja katsoi puoliavoimesta ovesta nähdäkseen tulijan. Ebbitt tuli näkyviin, palaten elävienkuvien teatterista toimittamasta johtajantehtäviään.
Vihreä laakeripuu
Ebbittin katse suuntautui Simmonsin ohi valaistuun huoneeseen, viskyyn ja laseihin, ja hän nauroi.
"Hei, poikaseni!" huudahti hän. "Naukkailetteko siellä yöryyppyjä?"
"Tulkaa sisään!" vastasi Simmons. "En, aioin ottaa vain kulauksen ennen nukkumaanmenoani. Haluatteko?"
Ebbitt astui hitaasti huoneeseen, riisui yltään väljän päällystakkinsa ja hattunsa, otti valkoisen silkkihuivin kaulastaan ja hieroi jälleen käsiään, huomauttaen samalla kuinka hirveän kylmiksi yöt jo alkoivat käydä. Sitten hän sekoitti itselleen tuiman ryypyn ja istuutui laseineen mukavimpaan tuoliin.
"No niin, minä juon terveydeksenne", sanoi hän ryypäten ja nyökkäsi isännälleen. "Parhaimmaksi onneksenne! Missä John on?"
"Kaupungilla", vastasi Simmons.
"Hakkailemassako?" vihjaisi Ebbitt ivallisesti.
"Ei minun tietääkseni", sanoi Simmons. "En ole kuullut siitä puhuttavan."
Ebbitt kopeloi liivintaskujaan, löysi vihdoin sikaarin ja valmistautui sitä sytyttämään.
"Jos olisin ollut teidän veljenne Johnin sijassa", jatkoi hän hetkisen kuluttua, "en olisi antanut tuollaisen vanhahkon sir Revillen tapaisen elostelijan anastaa itselleen Champernownen leskeä, vaan olisin itse ruvennut tuon laivan kapteeniksi — sillä helppoahan se olisi ollut Johnin laiselle kauniille miehelle".
"Rouva on tarpeeksi vanha ollakseen hänen äitinsä", sanoi Simmons. "Hän on luullakseni jo viisikymmenvuotias."
"Mitä sillä on siinä tekemistä?" tokaisi Ebbitt. "Viisikymmentäkö? Hyväinen aika, nainen on nykyään kypsynein viisikymmenvuotiaana, jos hän vain on pitänyt hyvää huolta itsestään, kuten tässä tapauksessa. Rouva Champernowne on hieno nainen, vieläpä varakaskin. Mutta tässä maailmassa on paljon pahempiakin asioita kuin rahaa, poikaseni — paljon pahempia!"
"Eivätkö asiat olekaan hyvällä kannalla teatterissanne?" kysyi Simmons."Luulin teidän käärivän kokoon joka ilta rahaa."
"Usein sattuukin, että niin teemme", myönsi Ebbitt huolettomasti."Mutta se ei vaikuta minuun, poikaseni. Minulla on määrätty palkka.Niin ja niin paljon viikolta, olipa sitten teatterilla täysiä huoneitatai ei."
"No niin, varmat tulot kaikissa tapauksissa", sanoi Simmons. "Onhan se kuitenkin parempaa kuin kuljeksivan taiteilijan elämä, vai mitä?"
"Niin, kerran olin sellainenkin", sanoi Ebbitt miettiväisesti."Kuljeksivako? Sepä se, usein olin vain puoleksi puettu, vatsa tyhjänä!Mutta elämäni oli paljon hauskempi niinä aikoina, poikaseni, kuin nyttässä toimessa."
"Epäilen sentään!" sanoi Simmons. "Minä en ainakaan pitäisi siitä. Minusta on tärkeätä saada määrätty asema ja määrätty palkka. Tuollaiset satunnaiset toimet eivät minulle sovi! Missä te siihen aikaan enimmäkseen kuljeskelitte?"
Ebbittin silmät kävivät haaveellisiksi. Hän otti kulauksen lasistaan, pysytteli sitä tasapainossa kämmenellään ja tuijotti miettiväisesti tuleen.
"Kaikkialla ja joka paikassa", vastasi hän. "Minä sain olla mukana alusta asti. Minä olen nähnyt sen elämän eri puolet. Olen näytellyt tilapäisissä teattereissa ja myöskin Drury Lanessa. Välistä olen esiintynyt Hamletina markkinakojussa ja toisaalta ollut statistina Henry Irvingin esittäessä samaa osaa. Kerran ansaitsin eräällä lahjanäytännöllä kolmesataa puntaa. Minä olen lausunut runoja kapakoissa maantien varrella ja ollut iloinen saadessani hatullisen kuparikolikoita. Kokemusta, poikaseni — mutta silti seikkailurikasta elämää. Ja nyt käytän iltapukua ja oopperahattua ja toimin ylivalvojana elävienkuvien teatterissa. Näyttelen ihmisille kuvia, joita vilkuttava taikalyhty heittää valkoiselle kankaalle. Mutta kaipaanpa sentään eläviä miehiä ja naisia ja ihmisääntä. Jos olisitte tuntenut samat miehet ja naiset kuin minä — ah, kuinka osasimmekaan näytellä aikoinamme!"
"Teidän on täytynyt tuntea paljon näyttelijöitä aikoinanne", vihjaisiSimmons.
"Joukoittain — äärettömästi!" myönsi Ebbitt. "Kyllä. Hyviä miehiä ja tovereita — mutta nyt jo kuolleita, useimmat heistä. Sellaisia ei ole nykyään, ja näyttämöllä esiintyykin nyt vain paljaita raukkoja."
Simmons työnsi viskypullon lähemmäksi vierastaan. Ja Ebbittin täyttäessä lasiaan uudelleen, hänen isäntänsä vilkaisi takanreunalle asettamaansa kelloon, jonka oli tullessaan kotiin pannut osoittamaan samaa aikaa kuin kaupungintalon kello.
"Ja näyttelijättäriä kai myös?" sanoi hän Ebbittin kerran vielä juodessa hänen maljansa. "Te kai tunnette paljon näyttelijättäriä?"
"Kyllä, poikaseni, lukemattomia!" vastasi Ebbitt. "Jo kuusikymmenluvulta saakka, jolloin aloitin. Olenhan näytellyt madame Celestenkin kanssa — tunsin hänet melko hyvin siihen aikaan. Minä olen tuntenut näyttelijättäriä sadoittain — hyviä, huonoja ja keskinkertaisia."
Simmons vaikeni hetkiseksi. Hän piti silmällä kelloa ja tarkkasi, kuuluisiko portailta askelia. Ja kellon minuuttiosoittimen liikkuessa hitaasti eteenpäin hän puhui jälleen.
"Oletteko koskaan tuntenut erästä Nora le Geyt-nimistä näyttelijätärtä?" kysyi hän tyynesti.
Ebbitt kohotti nopeasti päänsä takan loimun piiristä. Kasvojen yläosa synkistyi, ja huulet aukenivat raolleen, päästääkseen esille jonkinlaisen sähisevän äänen.
"Nora le Geytiäkö?" toisti hän. "Mitä pirua te tiedätte Nora leGeytistä?"
"Olen vain kuullut puhuttavan hänestä", vastasi Simmons huolettomasti. "Mitä ihmettä siinä on? Useita näyttelijättäriä muistellaan vielä kauan aikaa heidän kuolemansa jälkeenkin."
Ebbitt tuijotti yhä häneen. Hänen huulensa olivat vielä raollaan, niin että hampaat näkyivät, ja hänen katseensa oli epäilevä.
"Tuntuu melkein mahdottomalta, että te olisitte kuullut joskus puhuttavan hänestä", ärähti hän. "Missä te olisitte kuullut hänestä, kun olette vasta poikanen?"
Simmons vilkaisi jälleen kelloa ja kuunteli ääniä portailta. Sitten hän kääntyi vieraansa puoleen, nauraen puoleksi kyynillisesti, puoleksi julkeasti.
"Minunlaisteni asianajajien täytyy tietää melko paljon, Ebbitt", vastasi hän. "Meitä ei hämmästytä mikään. Minäkin tiedän melko paljon Nora le Geytistä. Hän meni naimisiin erään Arradeanen, James Arradeanen kanssa, joka sittemmin nimitti itseään James Deaneksi, ja se oli sama James Deane, joka murhattiin hiekkakuopassa Ashenhurst-huvilan takana. Kas tässä", jatkoi hän ottaen taskustaan neiti Prettyn pöydältä anastamansa kirjan ja avaten sen kannen, "on eräs Nora le Geytin kirjakin hänen nimikirjoituksineen. Tunnetteko tämän käsialan? Tietysti tunnette, koska olitte luullakseni Noran entinen mielitietty. Hän petti teidät sitten toisen miehen vuoksi, ja sen vuoksi te" — hän katsahti äkkiä kelloon ja jännitti korviaan kuullakseen ääniä ovelta — "ja sen vuoksi te", jatkoi hän kumartuen eteen päin ja katsoen suoraan Ebbittin hämmästyneihin silmiin, "ammuitte hänet!"
Huoneessa oli nyt ihan hiljaista, paitsi kellon hidasta tikitystä. Sen rikkoivat kuitenkin vihdoin Ebbittin liikkeet. Hän laski lasinsa pöydälle, nousi tuijottaen Simmonsiin ja peräytyi ovea kohti, voimatta sanoa muuta kuin yhden sanan: "Mitä —"
"Niin, mitä?" huudahti Simmons halveksivasti. Hän tiesi oven olevan auki, vaikkakin vain raollaan. Hän oli tahallaan jättänyt sen sulkematta, pyytäessään vierastaan sisään, ja nyt hän korotti ääntään. "Mitä todellakin? Kerronko teille kaikki tietoni, Ebbitt? Te tunsitte Deanen samaksi mieheksi, joka oli lyönyt teidät laudalta, silloin illalla, kun hän meni katsomaan kuvianne. Te päätitte kostaa, tulitte kotiin, varastitte Johnin revolverin avonaisesta laatikosta tuolta toisesta huoneesta ja otitte sen mukaanne mennessänne ulos. Teidän mieleenne juolahti nimittäin, että Deane ehkä menisi Ashenhurst-huvilaan samana iltana tapaamaan sukulaisiaan — te tiesitte sen kaiken ja aloitte väijyä häntä. Te tapasittekin sitten hänet ja saitte hänet jollakin tavoin viekoitelluksi hiekkakuoppaan, missä ammuitte hänet, ja viskasitte revolverin rouva Champernownen hedelmätarhaan, josta se löydettiin — minä juuri satuin sen löytämään. Ja sieltä on löydetty muutakin — te olitte pudottanut sinne toisen kalvosinnappinne emaljoidun kannan, Ebbitt, ja sekin on löydetty. Kuulkaahan nyt, mies, teillä on vielä paidassanne sen napin jäljelle jäänyt osa, kuten itse näette. Kaikki on nyt selvillä, Ebbitt — poliisi tietää koko jutun. Niin, mitä siihen sanotte — mitä voitte…"
Ebbitt käänsi katseensa syyttäjän kasvoista hienosti silitetyn paitansa oikeaan kalvosimeen. Hän katsoi sekunnin ajan särkynyttä nappia, mutisten jotakin partaansa. Simmons nauroi, jolloin Ebbittin käsi äkkiä pujahti lonkkaa kohti. Sekunnissa ja ennenkuin Simmonsin nauru oli lakannut kuulumasta, huomasi syyttäjä tuijottavansa kohotetun revolverin piippuun.
"Minun ei nyt tarvitse varastaa tai lainata revolveria!" sanoi Ebbitt."Tämä on minun, ja tällä kertaa on teidän vuoronne!"
Kuului kimakka kiljaisu, joka muuttui tuskallisen pelon ulvonnaksi, jonka Simmons päästi hypätessään pöydän taakse ja torjuen käsillään.
"Ei!" huusi hän. "Ebbitt, pankaa se pois — pois! Voi, hyvä Jumala,Mellapont — Nicholson!"
Revolveri paukahti kovaa, ja Simmons horjui ähkien taaksepäin, saamatta kiinni mistään. Ja kun poliisit Mellapontin johdolla ryntäsivät viime askelmia ylös savun täyttämään huoneeseen, käänsi Ebbitt aseen itseään kohti ja poistui maailmasta huokaisematta tai huudahtamatta.
Niiden siveellisten periaatteiden ja ennakkotapausten mukaan, joita melodraamoissa tavallisesti noudatetaan, olisi pitänyt käydä niin, että Simmons nostettiin lattialta kuolleena, sydämen läpi ammuttuna. Mutta ehkä hänen sydämensä oli niin sitkeä, että luoti kilpistyi siitä, taikka niin pieni, ettei se täyttänyt sitä alaa, johon Ebbitt tähtäsi. Oli miten oli, sen sijaan että hän olisi kuolettavasti haavoittunut, huomattiin hänen saaneen luodin olkapäänsä läpi, jossa oli ilkeä ja paha haava, mutta ei sellainen, että se olisi riistänyt yhteiskunnalta hänen palveluksiaan. Hän oli tajutonna, kun Mellapont ja hänen miehensä tarttuivat häneen, ja kun hän palasi tajuihinsa, huomasi hän lepäävänsä Southernstowen sairaalan yksityisosastolla lääkärien ja sairaanhoitajattarien vaalimana. Ja neiti Prettynkin sallittiin parin vuorokauden kuluttua tulla katsomaan miesparkaa, jolloin hän kumartui Simmonsin puoleen, tiputtaen kyyneliä punaiselle pielukselle, ja ilmaisi kuiskaten, että Simmons oli sankari — hänen sankarinsa.
Kaikkialla maailmassa on kummallisia ihmisiä eikä Southernstowekaan ollut jäänyt niistä osattomaksi. Simmons Hackdalen palvonta, jonka neiti Pretty oli pannut alulle, levisi ja kukoisti. Totuus yhtyi siinäkin satuun, kuten kaikissa palvomisissa. Simmonsin maatessa valkoisessa vuoteessa ylistivät miehet häntä kapakoissa. Nuori Hackdale oli ihan yksinään ja muiden avutta tyynesti, hitaasti ja itsepäisesti vainunnut esille totuuden hiekkakuopassa tapahtuneesta murhasta ja sitten pelkäämättä käynyt murhaajaan käsiksi paljain käsin ollen vähällä menettää henkensä palvellessaan oikeutta. Hieno, teräväpäinen ja neuvokas nuori mies, sanoivat kannuja kallistelevat hölmöt, ja varmasti sellainen, joka vielä menisi pitkälle — ehkäpä niin korkealle, että hänestä lopulta tulisi pääministeri. Järkeä hänessä oli pikkusormessaankin melkein enemmän kuin kaikilla kaupungin tai kreivikunnan viisastelevilla asianajajilla ja pöyhkeillä poliiseilla yhteensä. Eikö hän tehnyt tyynesti ja vaatimattomasti kaikkea sitä, mitä he eivät voineet saada toimeen lain suomilla keinoillakaan? Sitä ei voinut kieltää, ja nuori mies oli hyvin ansainnut luvatun palkinnon ja muutakin. Tällaisessa tapauksessa nero sai osakseen suosiota.
Hänen parantumisensa edistyi, tosin hitaasti alussa, mutta sitä nopeammin sen jälkeen kun hän sai piilottaa rouva Champernownen ja neiti Prettyn maksumääräykset pieluksensa alle. Neiti Pretty antoi hänelle oman shekkinsä vain leikkikaluksi, kuten hän sanoi — tuntui niin naurettavalta, sanoi hän Simmonsille ollessaan tämän luona toisella parista päivittäisestä vierailustaan, antaa tällainen mitätön osa siitä kokonaisuudesta, joka ennen pitkää tulisi olemaan Simmonsin oma ja johon kuului koko tyttö sydämineen ja rahoineen. Mutta Simmonsin mielestä oli millainen maksumääräys tahansa hyvin parantavaa laastaria, ja hän nukkui paremmin saatuaan sen ja toisenkin. Ja vihdoin hän huolellisen lääkinnän, hoidon ja ruokinnan ansiosta nousi ja poistui sairaalasta. Jokainen tahtoi puristaa hänen kättään ja saikin; neuvosmies Bultitude, entinen pormestari, kiitti häntä julkisesti High-kadulla siitä, että hän oli puhdistanut tahran kaupungin kunniallisesta nimestä. Tämän kaiken vaikutuksesta ja odottaessaan lähestyvää avioliittoaan neiti Prettyn kanssa ja matkustamista lemmittynsä tinakaivoksille Simmons vuokrasi itselleen komeamman asunnon ja tilasi monta uutta pukua räätäliltään.
Sitten hän, yllään komea puku, hieno hännystakki, ja päässä silkkihattu, vei neiti Prettyn iltapäivän jumalanpalvelukseen Southernstowen tuomiokirkkoon eräänä sunnuntaina melkein heti kun oli kylliksi toipunut. Tuomiorovasti valitsi saarnan aiheeksi seitsemännenneljättä psalmin viidennenneljättä säkeen: "Minä näin jumalattoman, sangen jalon ja valtiaan, joka levitti itsensä ja vihoitti niin kuin viheriä laakeripuu." Hän selitti sitä hyvin tarkasti ja voimakkaasti, valaisten sitä lukemattomilla vertauskuvilla, joissa painosti erittäinkin sellaisia asioita kuin petosta, viekkautta, oveluutta, tekopyhyyttä, valehtelemista ja itsekkäisyyttä. Jos Simmonsia joskus olisi opetettu tutkimaan sydäntään tai tarkastamaan omaatuntoaan, olisi hän käynyt levottomaksi kuunnellessaan tätä saarnaa. Mutta hän oli virkeä ja täydellisesti tyytyväinen, mikä suurimmaksi osaksi johtui siitä, että hänen ympärillään kirkossa oli niin paljon tyhjiä tuoleja, että hän voi laskea uuden silkkihattunsa yhdelle niistä ja niin suojella sitä joutumasta omien tai toistenkaan jalkojen potkittavaksi, eikä hän lakannut pöyhistelemästä sittenkään, kun hän poistui tästä kunnioitettavasta rakennuksesta. Hän luuli itseään hyvin taitavaksi ja eteväksi mieheksi, ja neiti Pretty oli samaa mieltä. Mutta se johtui vain siitä, ettei Simmonsilla eikä hänen Cynthiallaan ollut lainkaan huumorintajua. Varmaankin he menestyvät mainiosti.