"No niin", sanoi rouva Champernowne. "Toteuttakaamme siis tämä suunnitelmamme. Tahdotteko pitää siitä huolta?"
Hackdale nyökkäsi oveen päin, josta oli tullut huoneeseen.
"Hän on täällä, rouva Champernowne", vastasi hän. "Pidin nimittäin parhaana tuoda hänet tänne. Te otatte hänet puheillenne, esiinnytte niin ankarasti ja asiallisesti kuin suinkin ja annatte hänen huomata, että hän on joutunut tekemisiin hyvin teräväpäisen naisen kanssa. Olkaa luja häntä kohtaan. Hänen on paljon parempi sopia teidän kanssanne asiasta, koska olette päähenkilö, kuin minun kanssani, jos ryhtyisin välittäjäksi. Tuonko hänet tänne, rouva Champernowne?"
Hän nousi nähdessään rouvan nyökäyttävän päätään ja poistuen huoneesta meni hallin poikki hakemaan Bartlettia. Mikäli hän voi huomata, oli halli tyhjä. Mutta siinä hän erehtyi. Sen äärimmäisessä varjoisassa päässä hiiviskeli Jane Pratt valppaana epäillen Simmonsin veljen hommia ja pitäen silmänsä ja korvansa auki. Hän näki Hackdalen hakevan Bartlettin pienestä aamuhuoneesta ja huomasi heidän kuiskailevan keskenään mennessään hallin poikki ja katoavan salonkiin. Ovi vedettiin kiinni. Ja Jane Pratt, muistaen äkkiä emäntänsä kummallisen ja omituisen vastahakoisuuden vetää verhoja ja kaihtimia ikkunoiden eteen, hiipi pois varjosta, livahti pihalle sivuovesta ja kiersi pensaikon taakse, jonka laakerien ja liljojen välistä voi katsella suoraan salongin ikkunaan pysyen itse turvallisesti piilossa.
Bartlett seurasi Hackdalea rouva Champernownen luo hyvin uteliaana. Hän muisti kerran tavanneensa rouvan ihan erilaisissa olosuhteissa. Kohtauspaikkana oli silloin ollut poliisilaitoksen oikeussali, ja rouva Champernownen ollessa tuomarina hän oli itse ollut syytettyjen aitiossa. Rouva Champernowne, toimiessaan pormestarina, ei ollut ainoastaan sakottanut häntä, vaan myös pitänyt hänelle vakavan nuhdesaarnan ja saanut hänet tuntemaan itsensä melko mitättömäksi olennoksi. Mutta nyt olivat asiat muuttuneet. Bartlett oli taipuvainen pitämään itseään tuomarina ja rouva Champernownea rikollisena. Hän nosti päänsä pystyyn ja käyttäytyi niin hyvin ja ylpeästi kuin suinkin muistaen, mitä äsken oli sanonut Hackdalelle, että hän ennen muinoin oli ollut herrasmies.
Mutta Bartlett nolostui sittenkin aika lailla. Tämä rouva Champernowne, joka istui kirjoituspulpettinsa ääressä, oli yhtä kauhistuttava kuin Southernstowen pormestari istuessaan suuressa virkatuolissaan. Vaikka hänen hyvin säilyneet kasvonsa olivatkin kauniit ja viehättävät, voi hän muuttaa ne tavattoman ankariksi ja torjuviksi, ja hän katsoi nyt Bartlettiin, kun Hackdale toi hänet sisälle, melkein samoin kuin olisi katsonut johonkin äskettäin vangittuun murtovarkaaseen, joka on laahattu oikeuden tuomittavaksi. Kun hän viittasi Hackdalea istuutumaan, jätti hän Bartlettin seisomaan ja mittaili tätä katseellaan kiireestä kantapäähän niin, että Bartlettin oli suorastaan hankala seistä hänen edessään. Tarkastelu ei koskenut pukua — Bartlett olikin niin varma säädyllisestä, vieläpä hienosta asustaan, ettei tuntenut sen vuoksi levottomuutta — vaan rouva tuijotti kuin olisi tutkinut miehen sielua, katsonut hänen sisimpäänsä. Partlett huomasi äkkiä, ettei tämä nainen ollutkaan niin pehmeä kuin voi eikä niin taipuvainen kuin ohut metalli, ja hänen itsetietoisuutensa alkoi sulaa.
"No niin, Bartlett", aloitti rouva Champernowne terävällä, asiallisella äänellä, "minusta näyttää kuin meidän pitäisi selvittää joitakin välejä keskenämme. Mutta minä en aio tehdä sopimuksia sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat huikentelevaisia. Siitä ei ole vielä kulunut pitkääkään aikaa, kun teidät tuotiin eteeni syytettynä juopumuksesta, ja minä sakotin teitä. Kuinka voin tietää teidän muuttaneen käytöstänne?"
Bartlett levitti kätensä, näyttäen loukatulta viattomuudelta.
"Näytänkö sentapaiselta mieheltä, johon viittasitte, rouva Champernowne?" kysyi hän pahastuneena. "Minä olin kyllä sellainen joku aika sitten, mutta nyt voin sanoa omaksuneeni toiset tavat ja toisenlaisen suunnan. Minä aion hankkia itselleni arvokkaan yhteiskunnallisen aseman, rouva Champernowne, erittäin arvokkaan. Se onkin vain palaamista siihen, millainen ennen vanhaan olin — täällä elää vielä paljon ihmisiä, rouva Champernowne, jotka voivat muistaa minun olleen hyvin kunnioitettavan henkilön."
"Hauskaa kuulla, että olette parantanut tapanne, Bartlett", sanoi rouva Champernowne. "Mutta pelkään, että jos vietätte joutilasta elämää helposti saaduilla rahoilla, rupeatte huvittelemaan, joudutte huonoon seuraan ja palaatte entiseen elämäntapaanne. Ja kun viiniä on päässä, purkautuu totuus ulos. Kaiketi ymmärrätte tarkoitukseni."
"Kyllä, täydellisesti, rouva Champernowne", vastasi Bartlett, "enkä ole lainkaan loukkaantunut. Mutta vakuutan teille, että kunnianhimoni tähtää muualle, ihan muualle. Ensiksikään en aio jäädä asumaan tänne enkä siis joudu kiusaukseen liittyä huonoon seuraan, josta suvaitsitte puhua. Eroan siitä kokonaan, rouva Champernowne — niin minä aion tehdä."
Rouva Champernowne ja Hackdale katsahtivat toisiinsa. Hackdale ymmärsi hänen katseensa kehoitukseksi sekaantua asiaan.
"Te aioitte menetellä samoin vähän aikaa sitten, Bartlett", sanoi hän."Lupasitte matkustaa Amerikkaan, mutta ette matkustanutkaan."
Bartlett katsoi vuorotellen kumpaankin tutkijaan ja hymyili puoleksi irvistäen, puoleksi vedoten heidän suosioonsa.
"Kuulkaahan nyt, herra Hackdale!" huudahti hän melkein liikuttavasti. "Niin, sir ja rouva Champernowne, voidaanko odottaa mieheltä, että hän luopuisi tilaisuudesta hankkia hieman rahaa? Kun luvattiin niin kaunis palkinto…"
"Emme halua kuulla puhuttavan mistään palkinnosta emmekä muustakaan, hyvä mies!" keskeytti rouva Champernowne tiukasti. "Emme kärsi mitään viittauksia, selityksiä tai nimenomaisia määritelmiä, koska me kolme olemme jo muutenkin selvillä asiasta. Ja minäkin tahdon uskoa, että aiotte viettää raitista ja vakavaa elämää, antamatta kielenne juoruta."
Kun Bartlett kuuli tämän, palasi hänen itseluottamuksensa, ja hänen sävynsä kävi varmemmaksi. "Se on omien etujeni mukaista — jos vain voimme sopia — että muutun raittiiksi ja vakavaksi, rouva Champernowne", vastasi hän. "Luulisin sen jo teidän itsennekin huomaavan."
"Luullakseni voimme kannustaa teitä pysymään raittiina, vakavana ja kunnioitettavana elämässänne ja huolellisena ja pidättyväisenä puheissanne", huomautti rouva Champernowne kuivasti. "Minun ehtoni riippuvat siitä, että se toteutuu, Bartlett. Minulle ei saa sanella ehtoja, mutta silti haluan kuulla, mitä kuvittelette. Puhukaa suunne puhtaaksi."
Bartlett epäröi hetkisen. Sitten käyden rohkeammaksi hän sanoi:
"No niin, minä haluan saada yhtä suuren summan kuin neiti Prettykin tarjoaa tiedoista. Hän on ilmoittanut antavansa kolmetuhatta puntaa."
"Kolmetuhatta pötyä!" keskeytti rouva Champernowne. "Minulta ette saa kolmeatuhatta, hyvä mies, ette ollenkaan! Te saatte vain säännöllisen avustuksen, jonka menetätte heti, jos saan aihetta moittia käytöstänne. Se maksetaan teille vain siinä tapauksessa, että saan kuulla teidän pysyneen raittiina ja horjumattomana ja pitäneen suunne kiinni. Ymmärrättekö — minä tarjoan teille eläkettä?"
"Koko iäksenikö?" kysyi Bartlett tiukasti.
"Niin, koko iäksenne", vastasi Rouva Champernowne.
"Maksetaanko se viikoittain?"
"Joka perjantai", sanoi rouva Champernowne. "Herra Hackdale maksaa sen."
"No niin", sanoi Bartlett, "mutta kuinka paljon?"
"Neljä puntaa", vastasi rouva Champernowne.
"Viisi, rouva, minun luullakseni", ehdotti Bartlett. "Viisi! En voi suostua vähempään, ja lisäksi vaadin ne tuhat puntaa, jonka saisin heti, jos menisin suoraan neiti Prettyn luo ja kertoisin hänelle…"
Rouva Champernowne keskeytti hänet katseellaan ja parilla sanalla. He alkoivat hieroa kauppaa. Vihdoin rouva Champernowne suostui Bartlettin ehtoihin — tuhat puntaa käteistä rahaa heti John Hackdalen nimelle kirjoitetun maksuosoituksen muodossa ja viisi puntaa eläkettä viikossa, jonka Hackdale maksaisi aina perjantaisin. Niin päästiin vihdoinkin sovintoon.
Vaikka sisäkkö ei kuullut mitään, näki hän kuitenkin paljon. Hän huomasi rouva Champernownen ottavan vihdoin esille maksuosoituskirjansa, täyttävän yhden lomakkeen ja ojentavan sen Hackdalelle. Sitten Hackdale ja Bartlett poistuivat salongista. Jane Pratt kuuli heidän aukaisevan julkipuolen oven ja menevän matkoihinsa kujaa pitkin. Ja hän aikoi juuri itse, ihmetellen ja epäillen, palata sisälle, kun kuuli puutarhasta hiljaisen, erikoisen vihellyksen. Silloin hän kääntyi poispäin ja katosi vieläkin synkempiin varjoihin.
Huomioita ja pyrkimyksiä
Sisäkkö livahti varovaisesti tiehensä talon läheisyydestä ja pysytellen puiden varjossa, jotka erottivat puutarhan hedelmätarhasta, pujahti pensasaidan aukosta, kääntyen kuin hyvin tottuneena tähän temppuun oikealle muutamien laakeripensaiden väliin. Pimeässä kietoutui muuan käsivarsi hänen vartalonsa ympärille, ja suutelemaan valmiit huulet etsivät hänen huuliaan. Ja muutamiksi minuuteiksi hän ja käsivarren omistaja antautuivat alttiiksi rakkaudelleen, pysyen vaiti. Mutta äkkiä tyttö riistäytyi irti pimeän piilottaman rakastajansa syleilystä ja alkoi kuiskailla.
"Kuinka tiesit minun olevan siellä, Sim?" kysyi tyttö.
"Näin sinut valaistua ikkunaa vasten", vastasi Simmons. "Tunsin sinut vähemmässä kuin silmänräpäyksessä, sillä kaupungissa ei ole ketään toista tyttöä, jolla olisi sellainen vartalo kuin sinulla, Jennie. Mutta mitä sinä siellä oikeastaan hommasit?"
"Tule kauemmaksi talosta", sanoi sisäkkö. "Mennään hedelmätarhan perälle, sillä minulla on sinulle muutamia uutisia. Täällä tapahtui juuri äsken jotakin kummallista."
Hän veti Simmonsia mukanaan puiden välitse, kunnes he saapuivat saman hiekkakuopan laidalle, josta Deanen ruumis oli löydetty. Simmons muisti, että he kävellessään ensi kerran yhdessä olivat kiertäneet saman hiekkakuopan, ja Jane Pratt oli silloin säikähtänyt. Mutta nyt hän ei näyttänyt merkkiäkään pelosta, sillä hänen äsken herännyt uteliaisuutensa oli haihduttanut paikan ja siihen liittyvien tapausten muistot.
"Sinä haluat siis tietää, mitä minulla oli tekemistä ikkunan alla?" kuiskasi hän pysähtyessään Simmonsin kanssa pensaiden varjoon. "Minä kerron sinulle. Olin vaanimassa."
"Ketä?" kysyi Simmons.
"Sitä et voisi arvata", vastasi tyttö. "Minä kerron sinulle kaikki. Ja aluksi ilmoitan sinulle, että noin tunti sitten soitettiin julkipuolen ovikelloa. Menin tietysti avaamaan, ja siellä oli veljesi."
"Johnko?" huudahti Simmons.
"Niin, John, luonnollisesti, koska sinulla tietääkseni ei ole muitakaan veljiä. Mutta hänellä oli eräs toinen mies mukanaan. Voitko arvata, kuka?"
"Kuinka sitä aavistaisin? Kuka se oli?"
"Bartlett, mutta hän oli pukeutunut kuin herrasmies."
"Mitä, Jim Bartlettko? Ja Johnin kanssa? Kah…"
Sitten hän keskeytti ja mietti. Hän oli nähnyt Bartlettin oikeudessa ja kadulla ja huomannut hänen ulkoasussaan tapahtuneen silmäänpistävän muutoksen, mistä voitiin varmasti päättää, että Bartlett oli tavalla tai toisella saanut rahaa. Mutta mistä johtui, että hän oli tullut Johnin kanssa rouva Champernownen luo?
"No niin", sanoi hän, "mitä sitten tapahtui?"
"Veljesi ilmoitti heidän haluavan tavata rouvaa. Hän tahtoi puhutella häntä ensin kahden kesken. Bartlett odotti hänen mennessään tapaamaan rouvaa. Ja minä piilouduin etuhallin perälle verhojen taakse vahtimaan. Veljesi oli salongissa emännän luona jonkun aikaa ja tuli sitten hakemaan sinne Bartlettinkin. Silloin livahdin pihalle ja kiersin ikkunan alle. Emännälläni on kummallinen vastenmielisyys verhoja ja kaihtimia kohtaan — hän ei halua vetää niitä ikkunoiden eteen, minkä vuoksi tiesin voivani katsella huoneeseen."
"Mitä sinä näit?" kysyi Simmons. Hän oli jo varma siitä, että tämän kaiken takana piili jokin salaisuus, ja tiesi, että rouva Champernownen, Hackdalen ja James Bartlettin kohtaus merkitsi jotakin. "Kunpa olisit voinut kuullakin!" lisäsi hän pahoitellen. "Kuulla kaikki!"
"Tietysti en voinut kuulla mitään", vastasi. Jane Pratt. "Mutta sen sijaan näin tarpeeksi hyvin piilopaikastani. Rouva Champernowne puhui hetkisen Bartlettille, ja veljesikin puhui hieman — he puhuivat kaikki, mutta rouva kuitenkin enimmän. Ja lopussa hän otti esille maksuosoituskirjansa."
"Ah!" huudahti Simmons. "Tekikö hän niin todellakin?"
"Ja kirjoitti maksuosoituksen", jatkoi Jane Pratt. "Kun hän oli kirjoittanut, antoi hän sen veljellesi, ja…"
"Eikö Bartlettille?" keskeytti Simmons äkkiä.
"Ei, vaan John Hackdalelle", vastasi sisäkkö. "Panin sen erityisesti merkille. Ja sitten he poistuivat pitemmittä mutkitta. He olivat juuri kadonneet kujalle, ja minäkin aioin palata taloon, kun kuulin vihellyksesi."
Simmons hieroi pimeässä nenänsä päätä vasemman kätensä sormilla, johon temppuun hän aina turvautui vaivuttuaan syviin mietteihin. Hänen oikea käsivartensa oli kiertynyt sisäkön vartalon ympärille, ja nyt hän puristi tyttöä tulisesti. "Jennie", sanoi hän luottavaisesti, "sinä olet kirotun nokkela tyttö, ja me molemmat teemme kyllä tästä jotakin suurenmoista hyödyksemme, sen saat vielä nähdä. Mutta, kuulehan, mieleeni juolahti nyt jotakin. Missä rouva kirjoitti sen maksumääräyksen?"
"Kirjoituspulpettinsa ääressä lähellä salongin ikkunaa", vastasi JanePratt.
"Silloin on pulpetilla varmasti myös imuri", sanoi Simmons. "Ota sinä haltuusi sen päällimmäinen lehti, repäise se irti ja talleta minulle. Lupaatko?"
"Helppoahan se on", vastasi sisäkkö. "Minä repäisen usein irti päällimmäisen lehden ja voin ottaa sen jo tänä iltana. Mutta mitä luulet tämän kaiken tarkoittavan?"
"Sen tietää yksin Jumala!" vastasi Simmons leikillisellä äänellä. "Mutta hyvin mielelläni tahdon saada siitä selvän. Tällä on luonnollisesti jotakin tekemistä tuossa jutussa. Onko sinulla mitään kiirettä sisään?"
"Ei", vastasi sisäkkö. "Mutta miksi niin?"
"Kuinka voit kysyäkään sellaista?" sanoi Simmons tulisesti. "Tule mukaani, hitto vieköön kaiken muun! Viettäkäämme suloinen puolituntinen yhdessä."
Viehättävällä sisäköllä ei ollut mitään sitä vastaan. Hän meni Simmonsin kanssa vielä rauhallisempaan piilopaikkaan ja palasi vihdoin taloon hyvin tyytyväisenä rakkauden, vehkeilyn ja salaperäisyyden ilmapiiriin ja vakoiluun, johon hänen mielitiettynsä häntä taitavasti opetti. Hän oli kyllä seurustellut nuorten miesten kanssa ennenkin, mutta he olivat olleet tavallisia ja ikäviä verrattuina Simmonsiin. Simmonsilla oli neiti Prattin mielestä järkeä, ja nuori mies, jolla oli järkeä, oli paljon mielenkiintoisempi ja huvittavampi ja yleensä miellyttävämpi, kuin sellainen, joka nähtävästi oli sitä vailla. Hän tunsi perin miellyttävää kiihtymystä toimiessaan yksissä tuumin Simmonsin kanssa, ja kun he jälleen tapasivat toisensa, oli hänellä varastamansa imupaperiliuska mukanaan. Tämä tapahtui neiti Prattin vapaana iltapäivänä, jolloin Simmonskin oli vapaa, ja he kohtasivat toisensa rauhallisessa paikassa kaupungin laidalla. Koska ei ketään ollut näkyvissä hänen ojentaessaan toivotun paperin Simmonsille, otti tämä heti esille pienen käsikuvastimen taskustaan.
"Mitä sinä sillä teet?" kysyi sisäkkö.
"Katso, niin saat oppia jotakin, Jennie", vastasi Simmons. "Tähän temppuun kannattaa tutustua, jos tahtoo saada selville toisten salaisuuksia. Katsohan nyt, tässä imupaperissa ei näy juuri mitään. Mutta tuohon, Jennie, on sentään kuivattu se maksuosoitus, josta puhuit. Katsohan nyt: minä pidän kuvastinta toisessa kädessäni ja panen imupaperin sen eteen toisella. Nyt katson kuvastimeen. Ja mitä näenkään? Hyväinen aika!"
Simmons päästi tämän huudahduksen vilpittömästi ihmetellen. Hän näki kuvastimen avulla, että rouva Champernowne oli kirjoittanut tuhannen punnan maksuosoituksen John Hackdalen nimelle. Mutta miksi? Oliko se tarkoitettu Johnille itselleen vai Bartlettille vai molemmille yhteensä? Ja olivatko rahat vaikenemisen palkkiota?
Kuta enemmän Simmons ajatteli asiaa, sitä varmemmin hän uskoi nyt olevansa oikeilla jäljillä. Southernstowessa murhattu James Deane oli sama mies kuin James Arradeane, joka oli niin salaperäisesti kadonnut Normansholtista parikymmentä vuotta sitten, ja Southernstowessa asuva rouva Champernowne oli sama nainen kuin Normansholtissa asunut rouva Arradeane. Jokainen yksityisseikka näytti viittaavan siihen, että joko rouva Champernowne tai herra Alfred oli ampunut Deanen vaientaakseen hänen kielensä ikuisiksi ajoiksi. Olivatko John Hackdale ja Bartlett lisäväkeä murhan jälkeen esimerkiksi siten, että he olivat kuulleet jotakin rikoksesta ja sitoutuivat vaikenemaan saatuaan ne rahat, jotka rouva Champernowne heille maksoi? Simmonsista tuntui Johnia vastaan ilmennyt todistus pätevältä — hänen mielestään jo niin pätevältä, että Johnia voitaisiin sen perusteella syyttääkin. Ensin tapahtuu, tuumi Simmons, tämä murha, ja seuraavana päivänä John saa rouva Champernownelta sellaisen viran, jota hän ei varmaan ollut päivää aikaisemmin osannut toivoakaan, ja nyt hän käsittelee tuhannen punnan maksumääräystä. John tietää selvästi jotakin, ja hänelle maksetaan luultavasti hyvin, hänen vaatimuksiinsa on suostuttu tai hänet on lahjottu, sanottakoon sitä miksi hyvänsä, jotta hän salaisi tärkeitä asioita. Entä sitten Bartlett? Mikä hänen asemansa oli? Miksi hän oli ollut rouva Champernownen luona silloin, kun maksumääräys kirjoitettiin?
Bartlett oli arvoitus Simmonsille. Hän koetti saada Bartlettin käsiinsä toivoen rommin ja kemujen avulla voivansa onkia häneltä tietoja, mutta ei löytänyt tätä miestä Southernstowesta, koska hän oli palannut asuntoonsa Portsmouthiin. Sitten Simmons turhaan koetti varovasti urkkia tietoja parilta kolmelta poliisilta, jotka olivat kirjureina poliisiasemalla. Mutta hän ei saanut ongituksi heiltä mitään — joko he eivät tienneet Bartlettista mitään tai teeskentelivät tietämättömyyttä. Mutta silloin Simmons muisti Johnin huomauttaneen eräänä päivänä, että hänen nähtensä oli kolme henkilöä ollut menossa kaupungintalolle ja luultavasti poliisikamariinkin, nimittäin Bartlett, joku toinen outo mies ja neiti Pretty. Ne iti Prettyn täytyi siis tietää jotakin Bartlettista. Ja neiti Pretty oli houkuteltava, taivutettava tai pakotettava kertomaan, mitä hän tiesi.
Hän meni jälleen tapaamaan neiti Prettyä mietittyään kauan ja tarkasti, kuinka paraiten saisi neidin käsiinsä. Neiti Pretty, joka oli sinä iltana hieman ikävystynyt, huolimatta Shelmoren ja hänen tätinsä kohteliaista huomaavaisuuksista ja muiden ihmisten käynneistä hänen luonaan, otti hänet vastaan mielellään. Vaikka Simmonsilla oli punainen tukka, terävä nenä ja silmien väli liian kapea, oli tämä mies hänen mielestään varsin mukiinmenevä, ja hän tiesi myös varmasti, ettei Simmons ollut hölmö. Sitä paitsi neiti Pretty ei lainkaan inhonnut miesten osoittamaa ihailua. Hän oli nähnyt heti alussa, että kovin nuorekas Simmons osasi antaa arvoa naiselliselle viehätykselle. Sen vuoksi hän tervehtikin tulijaa hymyllä.
"Oletteko saanut jotakin selville?" kysyi hän heidän ollessaan kahden kesken ja seistessään eri puolilla takkamattoa.
Simmons silitteli polvilleen laskemansa keikarimaisen hatun nupua ja katseli neiti Prettyä hieman sivulta.
"Tällaisissa tapauksissa, neiti Pretty", huomautti hän, "on paljon salaperäistä. Ja siksi pitää olla varovainen — asiakastaankin kohtaan. Voisin turmella kaikki kertomalla teille liian paljon liian pian. Ja nyt olen joutunut pulaan, kun en tiedä kaikkea, mitä voisin tietää. Uskallan väittää, että te voisitte kertoa minulle jotakin, mikä olisi minulle suureksi avuksi."
"Mitä sitten?" kysyi neiti Pretty.
Simmons päätti äkkiä olla rohkea.
"Mitä oli James Bartlett nimisellä miehellä tekemistä kellojutussa?" kysyi hän. "Häntä ei kutsuttu todistajaksi, kun Kightiä ja Sandersia kuulusteltiin, mutta kuitenkin olen varma siitä, että hän oli jollakin tavalla sekaantunut asiaan, koska näin hänet teidän ja sen jalokivikauppiaan seurassa, jolle kello oli myyty."
'"Siinä ei mielestäni ole mitään salaisuutta", vastasi neiti Pretty tyynesti. "Poliisi ei kutsunut Bartlettia todistajaksi, koska se ei ollut tarpeellista. Hän oli kuitenkin ilmiantanut yövahtimestarin ja sisäkön. Hän näki heidän menevän jalokivikauppiaan myymälään, sai selville syyn siihen ja kertoi minulle."
"Te siis maksoitte hänelle lupaamanne palkinnon?" kysyi Simmons.
"Varmasti, koska hän oli ansainnut sen", vastasi neiti Pretty.
"Ja voin vaikka vannoa, että hän mielellään tahtoisi ansaita muutkin palkinnot, erittäinkin kolmannen", huomautti Simmons. "Ne kyllä kelpaisivat hänelle."
"Luultavasti", myönsi neiti Pretty. "Mutta hän ei tiedä mitään muuta, sillä muutoin hän olisi jo aikoja sitten tullut vaatimaan minulta enemmän rahaa. Ei, Bartlett ei tiedä lisää. Kyllä hän tulisi kertomaan, jos asianlaita olisi päinvastoin."
"Te haluatte kai hyvin kiihkeästi saada selville tämän salaisuuden, neiti Pretty?" vihjaisi Simmons. "Teistä tuntuu kuin kosto olisi jätetty teidän tehtäväksenne?"
"En luule haluani kostonhimoksi tai muuksi yksipuoliseksi tunteeksi", vastasi neiti Pretty. "Tunnen vain sen, ja mielestäni se on hirveää, että sellainen rauhallinen, viaton vanhahko mies kuin holhoojani oli joutunut kylmäverisen murhan uhriksi saavuttuaan tähän kaupunkiin. Enkä hellitä, ennenkuin voin toimittaa hänen murhaajansa oikeuden käsiin."
"Sanotaan murhan tulevan ilmi", mutisi Simmons. "Mutta sitä en oikein usko. Me saamme kuulla — me lakimiehet — silloin tällöin kummallisia ratkaisemattomia salaisuuksia, neiti Pretty. Kuitenkin aion koettaa kaikkeni saadakseni tämän jutun selville. En halua teeskennellä, neiti Pretty — teidän palkinnoksi tarjoamanne rahat olisivat minulle suureksi hyödyksi. Minä kuulun niihin köyhiin nuorukaisiin, joiden on itse raivattava itselleen tie maailmassa, ja luonnollisesti on minullakin omat pyrkimykseni. Tahdon edistyä ja vaurastua, niin että voin hankkia itselleni kodin, mennä naimisiin ja…"
"Oletteko te jo kihloissa?" kysyi neiti Pretty luontevasti.
"En suinkaan, neiti Pretty!" vastasi Simmons teeskennellen suurta viattomuutta. "Minulla ei ole edes nuorta naistuttavaakaan, vaan puhun ainoastaan tulevaisuudestani. Ne ovat vain haaveita, neiti Pretty. Saanko kysyä, oletteko te kihloissa?"
"Saatte kyllä", vastasi neiti Pretty. "Minä en ole kihloissa."
"Merkillistä!" virkkoi Simmons hyvin kunnioittavasti ja ihailevasti."Olisin voinut vaikka vannoa, että te olette."
"Minä olen ollut poissa koulusta vasta noin vuoden", huomautti neiti Pretty. Hän katseli tyynesti Simmonsia ja ajatteli, että Simmons oli ehdottomasti älykkään näköinen huolimatta punaisesta tukastaan ja kärpänsilmistään. "Minulla ei ole juuri ollut tilaisuutta seurusteluun", lisäsi hän, "koska minun on ollut pakko uhrata paljon aikaa liikeasioille".
"Te olette todella oikea liikenainen", sanoi Simmons. "Ja taitava olettekin!"
"Minä polveudunkin liikeihmisistä", vastasi neiti Pretty. "Minulla on selvillä kaikki liike-elämän salaisuudet — nimittäin omani — ja myös raha-asiat. Älkää luulko minua hölmöksi niissäkään asioissa. Vaikka olen luvannut niin paljon rahaa palkinnoiksi holhoojani murhaa koskevista ilmoituksista, teen sen sen vuoksi, että tunnen tekeväni hänelle oikeutta ottaessani siitä selon, ja siksi, että minulla on varoja siihen. Nyt, kun hän on kuollut, joutuu yhteinen liikkeemme kokonaan minulle."
"Niinkö?" sanoi Simmons kunnioittavasti. Hän alkoi heti miettiä, kumpaa polkua hänen olisi paras lähteä kulkemaan, sitäkö, joka vei neiti Prettyn tinakaivoksille ja rahapusseille, vai sitä, joka viittasi — epämääräisesti kylläkin vielä — johonkin kohtaan, mistä voisi kiristää rouva Champernownea. "Se on jotakin! No niin, minä koetan parastani, neiti Pretty." Hän nousi lähteäkseen, ja neiti Pretty ojensi hänelle kätensä. "Pelkään teidän tuntevan olonne täällä melko yksinäiseksi", lisäsi hän niin kohteliaasti kuin suinkin. "Aion ehdottaa teille pientä vaihtelua, jos vain sallitte."
Hän ei ollut päästänyt vielä irti kättä, jonka neiti Pretty oli ojentanut hänelle, ja loi tyttöön katseen, jossa ihailu ja melkein nöyrä kunnioitus oli taitavasti sekoitettu yhteen. Neiti Prettyn mielestä hän oli varsin säädyllinen ollakseen vain nuori mies, eikä hänellä ollut mitään Simmonsin ihailua ja kunnioitusta vastaan.
"Mitä oikein tarkoitatte?"
"Kaupunkimme ympäristö on kaunis", sanoi Simmons. "Te ette voi sitä aavistaakaan, ellette ole käynyt kaupungin ulkopuolella. Siellä on muutamia hyvin ihania paikkoja. Tänne tulee joukoittain taiteilijoita kesäisin, jopa syksylläkin muutamia. Danesley Dingle esimerkiksi tähän aikaan, sen kauniimpaa paikkaa ei juuri voi olla! Jos haluatte nähdä sen, neiti Pretty, tai jonkun muun täkäläisen paikan, olisin minä…"
Hän keskeytti katsoen tyttöön, joka käyden täydellisesti naiselliseksi sulki luomensa, kohottaen ne hetkistä myöhemmin hyvin ujona.
"Te voitte opastaa minut sinne, jos haluatte", sanoi hän. "Tietysti se olisi minusta hauskaa."
"Sanokaamme siis sunnuntai-iltapäivänä", ehdotti Simmons rohkeasti. "Tahdotteko tavata minut High-kadun päässä? Sitten menemme ketojen poikki ja metsien halki sinne ja ihailemme matkallamme kaunista luontoa. Sopiiko kello kolmen aikaan?"
Hän poistui hetkisen kuluttua, saatuaan neiti Prettyn lupauksen, muutamien uusien ja kunnianhimoisten suunnitelmien askarruttaessa hänen harkitsevaa järkeään. Miksi hän ei tähtäisi korkeammalle kuin tähän saakka oli uskaltanut ajatellakaan? Tässä oli nyt tarjolla sievä tyttö, jolla oli hyvin paljon maallista tavaraa ja johon hänen viisautensa ja oveluutensa olivat nähtävästi vaikuttaneet. Miksi hän ei voisi pyrkiä neiti Prettyn kosijaksi? Ja jälleen hän kysyi itseltään: miksi ei?
Metsä ja hedelmätarha
Jäätyään mietiskelemään yksityiseen arkihuoneeseensa neiti Pretty tunsi tämän viime keskustelun Simmonsin kanssa olleen varsin huvittavan. Hänen mielestään Simmons käyttäytyi ikäisekseen sellaisella tavalla, että hänestä ei voinut olla pitämättä. Hän oli tuntenut oikein väristystä Simmonsin puristaessa hänen kättään, ja ehdotettu kävelyretki Simmonsin kanssa romantillisessa ympäristössä oli vedonnut hänessä johonkin niin voimakkaasti, että hän jo alkoi odottaa sunnuntaita. Niin liike-elämään perehtynyt nuori nainen kuin hän luulikin olevansa, oli hän kuitenkin altis tunteille eikä millään muotoa halveksinut hellempiä suhteita. Hän seisoi hetkisen uunin edustalla hypistellen koneellisesti sen koristuksia ja tuijottaen hajamielisesti vuorotellen kuhunkin. Mutta todellisuudessa hän ajatteli Simmonsia ja arvaili, olikohan Simmons sellainen kiltti poika kun hän oli olettanut. Ja hän jatkoi miettimistään, ja nukkumaan mennessään hän oli päättänyt, että Simmonsin otsa oli jalopiirteinen, että hänen tukkansa oli todellisuudessa tavattoman viehättävä punaisen ruskea ja että hänen silmänsä, vaikka ne olivat melko lähekkäin, olivat miellyttävän terässiniset.
"Ja hän on varmasti teräväpäinen ja puhuu yhtä hyvin kuin pukeutuukin", mutisi neiti Pretty. "Ja hän on myös kunnianhimoinen ja sanoo haluavansa päästä korkealle. Todellakin hyvin kiltti mies, paljon hauskempi kuin jäykkä ja asiallinen Shelmore. Ja jos…"
Mutta siitä neiti Prettyn ajatukset työnnettiin sielun salaisimpiin sopukkoihin, unelmien kaltaisiksi ja epämääräisiksi. Ja vielä sunnuntainakin hän tajusi olevansa haaveellinen ja tunteellinen, mutta oli kuitenkin sen verran käytännöllinen, että pukeutui erittäin huolellisesti, ja lähtiessään kohtauspaikalle koristautui tavalla, joka pani kamarineidon tuijottamaan ja ihmettelemään. Koska tämä kohtaus oli hänen elämässään ensimmäinen, josta hän oli sopinut nuoren miehen kanssa, tunsi hän jollakin tavoin vaistomaisesti, että hänen piti näyttää niin kauniilta kuin suinkin. Hän tiesi jo Simmonsin ihailevan häntä eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan, että ihailu menisi pitemmällekin.
Simmons oli myös nähnyt paljon vaivaa pukeutuessaan niin hienoksi kuin suinkin. Vaikka hänellä olikin punainen tukka, pitkähkö nenä ja pienet terävät silmät, oli hänellä kuitenkin kaunis vartalo ja miellyttävä käytös, ja siitä asti kun hän oli kypsynyt nuoreksi mieheksi, oli hän hyvin täsmällisesti sievistänyt toista ja kehittänyt toista. Hän säästi jokaisen saamansa shillingin pukuvarastonsa uusimiseen, eikä High-kadun räätäleillä ollut ainoatakaan toista niin vaativaista tai turhantarkkaa asiakasta. Ja Simmons olikin todella, mitä hänen ulkonaiseen asuunsa tulee, oikea kuosien kuvastin, näyttäen sitä hienommalta, kun hänen pukeutumismakunsa oli hillittyä ja koreilematonta lajia. Hän tunsi heti kankaan ja sen laadun nähdessään sen ja tiesi, että hillitty värisävy on kuosin täydellisyyden oikea lisä. Räätälien toimessa ei ollut sellaista temppua, josta hän ei olisi ollut perillä, eikä muotilehtien olisi tarvinnut hävetä jäljittelemästä häntä. Neiti Pretty, joka oli eräissä suhteissa turhanaikainen, oli hyvin herkkä kiintymään ulkomuotoon, pitäen hyvin puetuista miehistä, ja kun hän tapasi Simmonsin sovitussa paikassa ja huomasi hänen pukunsa täydellisyyden, hänen hyvin valitusta hatustaan kenkiin asti, syventyi se hellä tunne, joka oli vähitellen saanut hänet valtoihinsa parin päivän ja yön kuluessa, ehdottomaksi alistuvaisuudeksi johonkin — hän ei tiennyt — mihin — ja kun hän tarjosi Simmonsille hienohansikkaisen kätensä, teki hän sen ujoin katsein ja punastuen niin kovasti, että Simmons tunsi kasvavansa pari tuumaa — kuvaannollisesti puhuen.
Mutta Simmons oli liian viisas näyttääkseen merkkejä tyytyväisyydestään. Hän oli kohtelias, tarkkaavainen, kunnioittava ja opettava, siis suoraan sanoen säädyllisen käyttäytymisen esikuva, ja neiti Pretty piti häntä ihastuttavan vaatimattomana ja luonnollisena. Hän ei näet voinut aavistaakaan Simmonsin oveluutta. Simmons tunsi jokaisen tuuman Southernstowen ympäristöstä ja tiesi, missä paikoin sunnuntaikävelijöitä voitiin ehkä tavata ja missä ei. Niinpä hän opasti neiti Prettyä yksinäisiä ja autioita polkuja ja vieläkin lehväisiä kujanteita pitkin rauhallisten lehtojen halki, onnistuen niin järjestämään asiat, että he saivat kävellä kyllin yksinänsä kaupungin laidasta Danesley Dingleen saakka. Sielläkin oli tarpeeksi yksinäistä, mutta sitten kun Simmons oli suorittanut oppaan velvollisuuden ja näyttänyt seuralaiselleen ikivanhat vallit, kummut ja kaikki muutkin muinaisuuden jäännökset, vei hän neiti Prettyn tahallaan läheisen metsän vieläkin autiompiin soppiin. Ja sitten eräässä mäntyjen välisessä rauhallisessa paikassa hän ehdotti, että he lepäisivät sopivaan asentoon kaatuneella puunrungolla. Neiti Prettyllä ei ollut mitään sitä vastaan; hän oli näet jo puolisen tuntia salaa ihmetellyt, alkaisiko Simmons häntä liehitellä. Hän istuutui siis ja alkoi hennolla sateensuojallaan piirrellä kuvioita hiekkaan. Simmons istuutui hänen viereensä, ja hiljaisuus kietoi sekä heidät että yksinäisyyden vaippaansa. Mutta äkkiä Simmons sanoi yhtä sokerinmakealla kuin pehmeällä äänellä:
"Ajatella, että saa olla täällä teidän kanssanne!"
Neiti Pretty katsahti häneen sivulta ja huomasi Simmonsin läpitunkevan katseen, joka hänestä näytti suuntautuvan posken hymykuoppaan.
"Kuinka niin?" kysyi hän kainosti.
"En olisi uskonut sitä mahdolliseksi!" vastasi Simmons. "Sanoin", lisäsi hän rohkeasti, "en olisi voinut kuvitella, ettei teillä ole mielitiettyä! Se on uskomatonta!"
"Miksi niin uskomatonta?" kysyi neiti Pretty nauraen viehättävästi.
"Miksikö? Ihmeellistä!" huudahti Simmons. "Oikein erikoista!Tiedättekö, mitä sanoin itselleni teidän tullessanne ensi kertaaShelmoren konttoriin?"
"En", kuiskasi neiti Pretty.
Simmons siirtyi lähemmäksi, hiljentäen äänensä kuiskaukseksi, jonka piti ilmaista yhtä paljon vakaumusta kuin luottamusta.
"Minä sanoin itselleni: 'Kas vain, tuossa on kaunein tyttö, mitä milloinkaan olen nähnyt!' Niin minä sanoin ja tarkoitinkin sitä."
"Lorua!" sanoi neiti Pretty.
"Niinkö luulette?" vastusti Simmons. "Ei ainakaan minun mielestäni. Luuletteko minua sokeaksi? Ja sitäpaitsi olen ajatellut samaa joka kerta kun olen nähnyt teidät. Mutta kuitenkin hieman ei tavalla."
"Kuinka niin?" kysyi neiti Pretty.
"Näin!" vastasi Simmons. "Joka kerta kun olen nähnyt teidät, olette mielestäni käynyt yhä kauniimmaksi! Mutta onko se mikään ihme? Enhän ole milloinkaan nähnyt sellaisia silmiä ja hiuksia, sellaista viehättävää suuta kuin teillä on. Kuinka mielelläni, mutta älkää suuttuko, suutelisinkaan teitä! Totisesti, kuinka mielelläni!"
Neiti Pretty painoi katseensa maahan ja punastui. Mutta Simmons huomasi heikkoja värähdyksiä siinä suupielessä, joka oli lähinnä häntä. Värähdykset tihenivät, ja Simmons kietoi käsivartensa hänen solakan vartalonsa ympärille.
"Mitä sanotte?" kuiskasi hän. "Kuulkaahan, miksi se ei voisi tapahtua?"
Neiti Pretty piirteli jälleen kuvioita sateensuojallaan ja katseli niitä vakavasti.
"Minä en ole milloinkaan ennen —!" änkytti hän.
"Se ei kelpaa lainkaan esteeksi, miksi ette nyt voisi!" vastusti Simmons, vetäen häntä lähemmäksi. "Suostukaa! Me olemme täällä kahden kesken."
Neiti Pretty katseli ympärilleen. Paikka näytti todellakin tarpeeksi yksinäiseltä, ja Simmonsin käsivarsi tuntui niin taivuttavalta.
"Ettekö sallisi minun?" kuiskasi Simmons.
Neiti Pretty silmäsi jälleen eri tahoille ujona ja levottomana.
"Oletteko ihan varma siitä, ettei täällä ole ketään katselijaa?" kysyi hän. "Minä en ollenkaan sietäisi, että…"
"Täällä ei ole ainoatakaan sielua!" sanoi Simmons. "Niinhän täällä on rauhallista kuin haudassa… eikä kukaan…"
Neiti Pretty päästi sateensuojan kädestään. Se liukui maahan, kun hän puolittain kääntyi pyytäjän puoleen.
"No silloin ei ole väliä!" kuiskasi hän. "Mutta — ah, kuinka rohkea poika te olettekaan! Todellakin…"
Simmons ei menettänyt aikaa. Hänen suutelemaan valmiit huulensa hakivat neiti Prettyn huulia, ja hän suuteli tyttöä kerran, toisen ja kolmannenkin kerran ja yhä uudestaan. Eikä neiti Prettyllä ollut mitään tätä toistelua vastaan. Totta puhuaksemme hän ei ollut vain suostuvainen, vaan halukaskin nauttimaan kyllikseen tähän saakka tuntematonta hedelmää, kun oli saanut sitä maistaa. Hän kävi äkkiä kainon suopeaksi, ja muutamien minuuttien kuluttua Simmons oli vetänyt hänet polvelleen, painanut hänen päänsä olkapäälleen ja alkanut ottaa tullia hänen huuliltaan yhtä tuhlaavaisella tavalla kuin tyttö oli valmis sitä maksamaan. Neiti Pretty sulki silmänsä…
Mahdollisesti, jos hän olisikin pitänyt ne auki, hän ei olisi nähnyt muuta kuin lehväiset oksat ja herttaiset pensaat, joiden suojaan hän ja Simmons olivat piiloutuneet. Sillä juuri silloin hän antautui rakastajansa kanssa ensi kohtauksen kiihoitukselle ja uutuudelle eikä luultavasti olisi nähnyt mitään, vaikka hänellä olisi ollut kuusi paria silmiä. Eikä Simmonskaan nähnyt mitään. Hän oli tajunnut heti, että neiti Pretty, niin täysin kuin tältä puuttuikin kokemusta, oli hänen puhetapansa mukaan niin hullaantunut kuin tytöt suinkin voivat olla ja sitten kun jää oli murrettu suorastaan halukas tulemaan häntä puolitiessä vastaan ja antamaan saman verran takaisin kuin saikin, ja Simmons oli nyt innostunut käyttämään mahdollisuuksia hyväkseen, mikäli ehti. Hän tiesi sitä paitsi metsän ja erittäinkin tämän osan siitä hyvin yksinäiseksi paikaksi ja oli sen vuoksi opastanut neiti Prettyn sinne tahallaan. Niinpä hän uskoi olevansa ehdottomasti turvassa kaikilta huomioilta.
Mutta Simmonsia ja neiti Prettyä vakoiltiin sittenkin. Metsikön äärimmäisen laidan ja läheisen kukkulan laen välissä oli muuan nummelle rakennettu pieni maalaistalo, jossa Trevice-niminen isäntä elätti muutamia lampaita ja lehmiä. Trevice ansaitsi sillä niin vähän, että hänen täysi-ikäisten tyttäriensä oli pakko lähteä palvelukseen. Eräs heistä, Kitty-niminen, oli palvelijattarena rouva Champernownella. Kittyllä oli joka toinen sunnuntai-iltapäivä vapaa, ja tämä iltapäivä sattui juuri hänen loma-ajakseen. Hän lähti viettämään sitä vanhempiensa luona maatilalla ja tuntien seudun oikaisi sen metsikön halki, joka juuri silloin suojeli herra Simmons Hackdalea ja neiti Cynthia Prettyä. Päästyään sen keskelle Kitty kuuli jonkun tytön nauravan, jolloin hän lähti varovasti hiipimään pensaitten välitse ääntä kohti. Ja vaikka he eivät huomanneet häntä lainkaan eivätkä aavistaneet tytön olevan heistä vain kymmenkunnan metrin päässä, näki Kitty Simmonsin ja sen nuoren neidin, joka asui Chancellorissa, ja piti heitä silmällä… vihdoin pujahtaen tiehensä yhtä hiljaa kuin oli tullut lähelle ja miettien yhtä ja toista.
Lopulta myös Simmons ja neiti Pretty poistuivat metsästä, lähtien kävelemään kotiin Southernstowea kohti syksyisessä hämärässä niitä samoja rauhallisia kujia ja polkuja, joita pitkin olivat tulleetkin. He olivat molemmat hyvin tyytyväisiä toisiinsa, ja kun he erosivat kaupungin laidassa, tekivät he keskinäisen lupauksen tavata toisensa seuraavanakin iltana. Neiti Pretty meni Chancelloriin, ja Simmons, tuntien käyttäneensä iltapäivän loistavasti ja ollen vanna siitä, että neiti Prettystä tulisi hänen lemmittynsä ja ehkä vielä enemmänkin, jatkoi matkaa mieliravintolaansa ja tilasi itselleen ryypyn. Nielaistuaan siitä puolet hän äkkiä muisti Jane Prattin ja vihelsi kimakasti.
Viime aikoina, sunnuntai-iltaisin, hän oli saattanut Jane Prattia kirkkoon ja jälkeenpäin tehnyt lyhyen kävelyretken hänen kanssaan. Hän katsoi kelloaan ja näki olevan liian myöhäistä. Mutta voisihan vielä tavata tytön tulossa kirkosta. Siihen oli kuitenkin paljon aikaa, ja hän tilasi toisenkin ryypyn, tupakoi tyynesti ja ajatteli vakavasti uusia suunnitelmiaan. Neiti Pretty omaisuuksineen kangasti komeana kaikissa hänen mielikuvissaan, ja hän uskoi voivansa olla sekä tytön että rikkauden oivallinen hoitaja.
Vihdoin hän meni sille kirkolle, jota neiti Pratt suosi. Mutta tyttöä ei näkynyt muiden seurakuntalaisten joukossa eikä muuallakaan, minkä vuoksi Simmons oletti, ettei tyttö ollutkaan käynyt jumalanpalveluksessa, ja lähti Ashenhurst-huvilaan. Hän ja Jane Pratt olivat keksineet erikoisen merkkijärjestelmän, ja muuan näistä merkeistä toi tytön pensaikkoon. Sieltä he kävelivät pimeässä hedelmätarhaan.
"Sinä et tullutkaan kirkkoon, Jennie!" kuiskasi Simmons. "Miksi?"
"En päässyt, ystäväiseni", vastasi sisäkkö. "Rouvalla on muutamia vieraita, ja hän pyysi minua jäämään kerrankin kotiin. Nyt en saa olla kanssasi pitkää aikaa, sillä minun pitää lähteä kattamaan illallispöytää."
"Anna minulle suukkonen kuitenkin", sanoi Simmons. "Kaiketi sinulla on sen verran aikaa, kultaseni?"
Neiti Pratt ei vastustanut sen enempää suutelemista tai syleilemistä kuin neiti Prettykään, vaan palkitsi Simmonsille anteliaasti hänen hellyytensä.
"Sinä et siis ole ollut lainkaan ulkona koko päivänä", sanoi sittenSimmons. "Etkö iltapäivälläkään?"
"En", vastasi neiti Pratt. "Minä olen pysynyt kotona koko iltapäivän.Aioin kyllä tulla tapaamaan sinua illalla, mutta silloin tuli vieraita.Mitä sinä olet tehnyt koko iltapäivän?"
"Tavallista sunnuntaihommaa vain!" vastasi Simmons kevyesti. "Olen hieman nukkunut, lueskellut ja tupakoinut — perin ikävää. Minähän saan aina olla sunnuntait yksikseni, koska John viettää ne Selbeachissa, meren surullisten aaltojen lähellä. Kunpa sinä, Jennie, olisit ollut luonani arkihuoneessamme! Takassa paloi iloinen valkea, ja sen edessä oli mukava sohva. Niin, kultaseni — mutta mitä hittoa tuo on?" Tämä huudahdus johtui siitä, että Simmons kosketti hienon kenkänsä kärjellä jotakin tavattoman kovaa esinettä, joka lojui ruohikossa hänen jaloissaan. Hän kumartui tavoittamaan sitä käteensä. Silloin purkautui toinen, hillitympi huudahdus hänen huuliltaan, ja sisäkön hämmästykseksi hän otti äkkiä esille taskulampun, vääntäen sen palamaan. Ja kun sen valo kohdistui neliöjalan suuruiseen maapalaseen, jonka yläpuolella hän sitä piteli, päästi hän vielä kolmannen, mutta hämmästyneemmän huudahduksen.
"Hyvä Jumala, mitä tämä on? Revolveri!"
Hän suoristautui, tuijotti toveriinsa, katsoi maahan jälleen, kumartui vielä kerran, otti revolverin tiheästä heinikosta ja valaisi sitä sähkölampullaan. Neiti Pratt kirkaisi hiljaa ja perääntyi hänen vierestään.
"Sim, ole varovainen! Ah, luuletko tuota siksi aseeksi, jolla…"
"Luulen!" mutisi Simmons. Hän käänteli revolveria, katsellen sitä tarkasti, ja hätkähti jostakin uudesta huomiosta.
"Taivas varjelkoon!" sanoi hän. "Kuka olisi voinut ajatella…" Hän keskeytti ja silmäili sisäkköä kuin jokin olisi äkkiä riistänyt häneltä terveen järjen.
"Jennie", jatkoi hän käheästi "sinähän näet tämän? Ei sanaakaan,Jennie, ei sanaakaan tästä kellekään! Minä…"
Rakennuksen jossakin huoneessa soitettiin kelloa kovasti. Neiti Pratt säpsähti.
"Minun täytyy nyt lähteä, Sim", kuiskasi hän. "Käsittele varovasti tuota asetta, sillä sehän voi olla ladattu. Voi, ole hyvin varovainen!"
"Kyllä olen", vastasi Simmons kummallisen vakavalla äänellä. "Niin, mene sinä vain, koska sinua soitettiin. Ja muista nyt, Jennie, vaieta tästä."
Sisäkkö kiiruhti pois, ja jäätyään yksikseen Simmons pisti revolverin taskuunsa, poistuen siitä paikasta, josta oli sen löytänyt. Mutta äkkiä pysähtyen hän palasi ja mittasi huolellisesti askelillaan matkan löytöpaikasta hedelmätarhan laitaan. Matala pensasaita erotti sen siellä hiekkakuopasta, josta Deanen ruumis oli löydetty. Viisitoista metriä — no niin, tuon aidan takana seisova voisi helposti heittää revolverin näin kauas hedelmätarhaan. Ja… joku olikin sen heittänyt.
Hän pujahti eräästä aukosta hiekkakuoppaan ja käveli aution ja kolkon alueen yli sivukujalle, päästen sitten pikku torille, jonka varrella hän asui. Hänellä oli hartiat kumarassa, pää painuksissa, kädet housuntaskuissa ja mieli syvissä ajatuksissa. Iltapäivän ihana seikkailu neiti Prettyn kanssa oli haihtunut muistista, sillä hän ei voinut pohtia muuta kuin löytöään. Hän ei ollut sanonut mitään Jane Prattille — ei, ei, toisti hän itsekseen, ei kerrassaan mitään, ei vihjaustakaan! Mutta… hän oli tuntenut revolverin. Se kuului John Hackdalelle, hänen veljelleen. Siinä oli Johnin nimikirjaimet. Sepä se, ase oli epäilemättä Johnin! Ja mitä nyt tulisi?
Kotona oli hänen ja Johnin yhteisessä vierashuoneessa katettu illallinen kahdelle. Mutta Simmons tiesi veljensä sunnuntaihommat. John vietti täsmällisesti sunnuntainsa ystäviensä kanssa Selbeachissa merenrannikolla noin kymmenen kilometrin päässä ja palasi kotiin eräässä määrätyssä junassa. Niinpä hän tulisi vasta noin puolen tunnin kuluttua. Ja Simmons vei revolverin omaan makuuhuoneeseensa, lukitsi oven ja tarkasti asetta huolellisesti. Sillä oli ammuttu yksi laukaus. Hän pisti revolverin salaiseen piilopaikkaan.
Mustasukkaisuutta
Mutta sitten kun Simmons oli piilottanut revolverin sellaiseen paikkaan, mistä sitä ei kukaan voisi löytää, paitsi jos pantaisiin toimeen kotietsintä, jota tuskin tarvitsi pelätä, siirtyi hän toiseen vaiheeseen epävarmuuden tilassa. Hän tiesi ihan varmasti revolverin olevan veljensä oman ja muisti selvästi, kuinka ja miksi John oli sen hankkinut ja missä sitä säilytettiin. Siihen ei liittynyt mitään salaisuutta; revolveria pidettiin tavallisesti Johnin makuuhuoneessa eräässä lipastossa, jossa oli sekalainen kokoelma kaikenlaista tavaraa ja jota ei milloinkaan lukittu. Hän meni tarkastamaan tätä lipastoa ollakseen ihan varma asiasta. Siellä ei ollut revolveria, eikä hän ollut ajatellutkaan että se siellä olisi. Hänellä oli juuri se revolveri, jonka piippuun oli kaiverrettu nimikirjaimet J. H. Niin pitkälle oli siis asia selvillä! Kun sen yksityiskohdat liitettiin yhteen, saatiin tulokseksi: Hän, Simmons, oli löytänyt revolverin rouva Champernownen hedelmätarhasta melkein sen paikan vierestä, mistä James Deanen ruumis oli löydetty pään läpi ammuttuna, ja revolveri oli epäilemättä hänen veljensä, John Hackdalen, omaisuutta. Se oli varmaa — yhtä varmaa kuin sekin, että hän oli Simmons ja että tuo liha tuolla illallispöydällä oli kylmää paistia.
Sepä se, mutta mitä sitten? Hänen ajatuksensa olivat vielä sekaisin, mutta yhdestä seikasta hän oli kuitenkin varma. Hän aikoi kääntää tämän ja kaiken muunkin siihen liittyvän omaksi hyödykseen. Koko ikänsä hän oli väsymättä koettanut painaa mieleensä ohjetta, jota hänen vanhempi veljensä oli teroittanut hänelle lapsuudesta saakka: Pidä silmällä omia etujasi, itse ensin ja hiiteen kaikki muut! Se oli Simmonsin uskonkappale, ja hän uskoi siihen todella hurskaasti. Hän ei välittänyt paljoakaan siitä, oliko hänen veljensä ampunut Deanen vai oliko sen tehnyt rouva Champernowne tai herra Alfred, mutta siitä hän oli varma, että joku heistä oli syypää ja että hänellä nyt oli keinoja, joiden avulla voisi todistaa heidän rikollisuutensa, sillä luultavasti he kaikki kolme olivat syyllisiä, joko murhaajina tai apureina. Mutta viis siitä — se oli mitätön sivuseikka. Hänestä oli samantekevää, vaikka he olisivat ampuneet jonkun Deanen joka päivä, jos se vain olisi heitä miellyttänyt. Hänen harrastuksensa kohdistui siihen, mitä hän voi todistaa näillä tiedoillaan. Rouva Champernownen täytyi maksaa, koska hän oli rikkain koko joukosta. Niin, vihdoinkin hän oli saanut rouvan, Johnin ja kaikki muutkin silmukkaansa ja aikoi kiristää sitä yhä ahtaammaksi, jos vain tarve vaati, kunnes he kaikki ryömisivät hänen jaloissaan. Hänen ei tarvinnut kiinnittää huomiotaan muihin kuin yhteen ainoaan henkilöön — omaan itseensä. Hän luovuttaisi mielellään rouva Champernownen ja herra Alfredin poliisin käsiin, jos hänen olisi pakko — mielellään, jopa Johninkin, sillä hänenhän piti ajatella vain itseään alinomaa. Mutta Simmons tiesi, ettei hänen tarvitsi luovuttaa heistä ketään poliisille, koska rouva Champernowne varmasti maksaisi. Hänellä ei nyt ollut muuta tehtävää kuin jatkaa varovaisesti, ottaa selko parista pienestä yksityiskohdasta ja sitten valita sopiva sielullinen hetki nopealle, päättäväiselle ja säälimättömälle iskulle.
Hänen veljensä tuli kotiin, ja Simmons käyttäytyi kuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän söi illallisensa, jutteli ja istui vielä hetkisen valveilla poltellen savukkeita, Johnin pistäessä piippuunsa, ja meni vihdoin makuulle onnitellen itseään menestymisensä johdosta. Kun otettiin huomioon hänen ehdoton onnistumisensa neiti Prettyn seurassa ja hänen hedelmätarhassa tekemänsä löytö, oli hänellä ollut hyvä päivä, oikeinpa loistava. Hän nukkuikin sikeästi.
Mutta jos Simmons olisi tiennyt, mitä tapahtui eräässä Ashenhurst-huvilan palvelijain puolisessa makuuhuoneessa, olisi painajainen ahdistellut häntä, niin että hän olisi ollut märkänä tuskanhiestä ja vapissut päästä jalkoihin asti, mikä olisi heikontanut hänet nopeasti kuivuvalle rannalle ajautuneen maneetin kaltaiseksi. Hänen suunnitelmaansa heikonnettiin hänen tietämättään, hänen verkkoaan revittiin säpäleiksi, ja maata kaivettiin pois hänen jalkainsa alta.
Kitty Trevice palasi rouva Champernownen huvilaan iltapäivälomaltaan noin kello kymmenen aikaan illalla ja tapasi Jane Prattin ja muut palvelijat illallispöydässä. Myöhemmin hän ja Jane poistuivat siihen huoneeseen, jossa he yhdessä asuivat. Koska Kitty ja Jane olivat jo kauan olleet tuttuja keskenään, olivat he niin hyviä ystäviä, etteivät salanneet toisiltaan lemmenjuttujaan, ja Kitty tiesi vallan hyvin, että Simmons oli Janen uusin mielitietty ja sellainen, jota ei haluttu menettää, että sisäkkö siis oli hyvin halukas rupeamaan rouva Simmons Hackdaleksi. Ja riisuessaan vaatteita yltään yöksi hän äkkiä kääntyi ystävänsä puoleen, luoden katseita, jotka sisälsivät enemmän kuin yhden asian.
"Jennie", kuiskasi hän, "minulla on sinulle jotakin kerrottavaa. Ja sinun pitää ottaa se oikealta kannalta ja olla kiitollinen, kun sinua on ajoissa varoitettu."
"Varoitettuko?" huudahti neiti Pratt kääntäen äkkiä epäilevät kasvonsaKittyyn päin. "Mistä sinä puhut? Kenestä? Mitä sinä olet kuullut?"
"En ole kuullut mitään, vaan nähnyt sitä enemmän!" sanoi Kitty. "Kuulehan nyt, älä ryhdy enää mihinkään tekemisiin Simmons Hackdalen kanssa! Hän pettää sinua!"
Neiti Pratt pudotti vaatekappaleen, johon juuri oli aikonut pukeutua, ja huohotti hätääntyneenä.
"Mitä — mitä sinä oikeastaan tarkoitat, Kitty?" kysyi hän. "Joku on…"
"Ei kukaan ole kertonut minulle", vakuutti palvelijatar. "Minä puhun nyt vain siitä, mitä itse tiedän, niin että nyt sen kuulit. Simmons Hackdale kohtelee sinua häpeällisesti — hän pettää sinua. Hän vie sinut kävelemään ulkosalle ja rakastelee sinua ja tekee kaikkea muutakin sellaista, ja kuitenkin hän koko ajan seurustelee Chancellorissa asuvan nuoren neidin kanssa — jos hän onkaan mikään oikea neiti. Siitä", lopetti Kitty keikauttaen päätään, "voi kyllä olla eri mieltä".
"Mitä sinä tarkoitat?" toisti neiti Pratt heikosti.
"Sen kyllä kerron", sanoi Kitty. "Kun olin menossa kotiini tänään iltapäivällä, poikkesin Daneslayn metsän halki, ja sinähän tiedät, kuinka yksinäistä siellä on. No niin, vaikka he eivät nähneetkään minua, näin minä sen neiti Prettyn ja sinun Simisi siellä eräässä kauniissa rauhallisessa sopessa, niin juuri!"
"Etkä nähnyt!" huudahti neiti Pratt. "Hän sanoi minulle olleensa kotonaan tänään iltapäivällä."
"Silloin hän on valehdellut hävyttömästi", sanoi Kitty. "Hyväinen aika, minähän olin ihan heidän vieressään He olisivat kyllä suuttuneet aika lailla — tyttö ainakin, uskallan lyödä siitä vaikka vetoa — jos vain olisivat tienneet, kuinka lähellä minä olin!"
"Mitä he — mitä he tekivät?" kysyi neiti Pratt vieläkin raukeammin kuin äsken.
"Tekivätkö? He suutelivat ja kuhertelivat kuin hullut tai puolihullut", vastasi Kitty. "Minä voin sanoa sinulle nähneeni koko paljon. Jos nuoret herrasnaiset käyttäytyvät noin rumasti nuorten miesten kanssa, niin voin vain sanoa olevani kiitollinen siitä, että osaan käyttäytyä paremmin. Minä puhun kaikissa tapauksissa totta, Jennie, ja jos olisin sinun sijassasi, antaisin Simmons Hackdalen, kun hän seuraavalla kerralla tulee viheltelemään hedelmätarhaan, vihellellä siellä tarpeekseen tai lähettäisin hänet tiehensä nolaamalla hänet ensin — mokoman hulttiomaisen petkuttajan!"
Neiti Pratt ei vastannut, meni vain vuoteeseensa. Viiden minuutin kuluttua hän kuuli Kitty Trevicen hengittävän sikeään uneen vaipuneen ihmisen säännölliseen tapaan. Mutta neiti Pratt ei saanut unta. Hän tunsi Kittyn; tämä oli rehellinen nuori tyttö. Sen vuoksi olikin Sim ilkeä valehtelija. Ja kuitenkin — hän oli rakastunut Simiin kovasti. Sim oli liehitellyt häntä tulisemmin kuin kukaan sitä ennen, sillä vaikka Sim olikin vielä nuori, tajusi Jane hänen perehtyneen sellaisiin asioihin. Hän oli pitänyt siitä tavasta, kuinka Sim oli suudellut häntä heidän salaisissa kohtauksissaan hedelmätarhassa ja viereisillä kujilla — ja nyt hänelle kerrottiin ehdottomana totuutena, että Sim tuhlaili suutelojaan ja syleilyjään toiselle tytölle. Hän oli nähnyt tuon toisen lemmityn, hänen hienot pukunsa ja kauniit kasvonsa ja kaiken muunkin. Neiti Prattin rinnassa syntyi äkkiä kiihkeä, järjetön ja raivoisa mustasukkaisuuden vimma. Kuta kauemmin hän lepäsi valveillaan, sitä kiihkeämmäksi se kävi. Se kidutti häntä hänen vihdoinkin vaipuessaan uneen, se vaivasi häntä hänen herätessään väsyneenä ja raskassilmäisenä aamulla eikä jättänyt häntä rauhaan päivälläkään. Ja Kitty Trevice kohenteli silloin tällöin sen polttavaa tulta. Sitten kun rouva Champernowne ja herra Alfred olivat syöneet päivällistä iltapuolella maanantaina, pyysi Jane Pratt lomaa voidakseen mennä kaupungille ja saikin lähteä. Hän pukeutui hyvin huolellisesti ja poistui talosta vasta illan pimetessä. Hän meni suoraan Chancellorin takaportille ja sitten keittiön ovelle kysyen Gracie Whiteä. Tämä oli hänen toinen ystävänsä, joka oli jo jonkun aikaa ollut Chancellorin toisena sisäkkönä ja päässyt harhateille joutuneen Mary Sandersin jälkeen ensimmäiseksi. Neiti Pratt piti jokseenkin mahdollisena, että Gracie voi kertoa hänelle jotakin, mitä hän tahtoi tietää. Ja kun Gracie tuli, vei hän tytön pihalle rauhalliseen soppeen.
"Gracie", sanoi hän, "sinähän tunnet sen nuoren neidin, joka asuu täällä ja jolla on jotakin tekemistä murhatun vanhan herran kanssa?"
"Tietysti!" vastasi Gracie. "Se on neiti Pretty. Hän asuu minun kerroksessani — hänellä on siellä yksityinen arkihuone ja makuuhuone."
"Minä haluan tietää jotakin, mutta vain meidän kesken", mutisi neiti Pratt. "Sinähän tunnet Simmons Hackdalen. Käykö hän joskus vierailulla neidin luona?"
"Kyllä!" huudahti Gracie. "Hän on ollut monta kertaa täällä iltaisin.Hän on neidin luona nytkin."
"Nyt juuri?"
"Niin. Neiti meni kaupungille päivällisen jälkeen ja viipyi poissa noin tunnin. Simmons tuli tänne hänen kanssaan. He ovat nyt neidin arkihuoneessa. He ovat olleet siellä jo jonkun aikaa."
"Kahdenko?" kysyi neiti Pratt.
"Tietysti", myönsi Gracie. "Sehän on yksityinen huone. Mitä sinä haluat tietää, Jennie?"
Neiti Pratt pudisti päätään.
"Viis siitä nyt", vastasi hän. "Kerron sen sinulle joskus toiste."
Sitten hän sanoi ystävälleen hyvästi ja poistui. Hän käveli hitaasti katua pitkin pää painuksissa ja katse kohdistettuna kivitykseen kuin syvissä mietteissä. Ja hän ajattelikin — ja miettimisensä tulokseksi hän äkkiä kohotti katseensa, kiiruhti kulkuaan, jätti kaupungin keskustan ja riensi suoraan Shelmoren yksityisasuntoon kaupungin laidalle. Siellä hän soitti ovikelloa ja kysyi, voisiko neiti Pratt tavata herra Shelmorea heti erään yksityisen ja hyvin tärkeän asian vuoksi.
Shelmore, joka juuri pelasi shakkia naimattoman tätinsä neiti Chaunceyn kanssa, katsoi ihmetellen tyttöä, joka ilmoitti hänelle Janen pyynnön.
"Neiti Prattko?" huudahti hän. "Kuka se on?"
"Rouva Champernownen sisäkkö, sir", vastasi tyttö.
Shelmore katsoi tätiinsä, shakkipöytään, uuninreunustalle kelloon ja vihdoin tyttöön.
"Opastakaa hänet työhuoneeseeni", sanoi hän.
Hän meni sinne itsekin hetkisen kuluttua ja näki Jane Prattin istuvan jäykkänä ja kalpeana suoraselustaisen tuolin reunalla. Tyttö nousi seisoalleen hänen tullessaan sisään ja kumarsi kohteliaasti. Shelmore huomasi heti, että tulija oli ilmeisesti kiihkoissaan, mutta kuitenkin päättäväinen ja luja — jossakin asiassa. Hän viittasi tyttöä istuutumaan nojatuoliin pöytänsä viereen.
"Istuutukaa", sanoi hän ystävällisesti. "Haluatteko keskustella kanssani ammattiini kuuluvasta asiasta?"
Jane Pratt istuutui viitattuun tuoliin, nyökäyttäen päätään, jota koristi hänen komein hattunsa.
"Kyllä, herra Shelmore, asia on juuri niin", vastasi hän hieman värähtelevällä äänellä, mutta sellainen kiilto silmissään, joka ilmoitti hänen kuuntelijalleen, että asia otettaisiin puheeksi, olipa se sitten mikä tahansa. "Minä tulin todellakin tänne siinä tarkoituksessa. Tiedän jotakin enkä tahdo salata sitä enää. Te olette lakimies ja tiedätte sen vuoksi, mitä tässä pitäisi tehdä, herra Shelmore. Tiedättekö, että konttoristinne, Simmons Hackdale, pelaa harvinaisen petollista peliä?"
"Millaista peliä?" kysyi Shelmore.
"Ilkeätä, häpeällistä ja petollista peliä!" sanoi Jane Pratt pontevasti "Ja hän on koettanut taivuttaa minuakin siihen — hänellä on sellainen kieli, että hän voi houkutella vaikka kenet puolelleen. Mutta nyt olen päässyt selville hänestä enkä enää halua olla missään tekemisissä hänen enkä koko jutun kanssa."
Shelmore katsahti ovelle. Se oli tiukasti kiinni, ja hän veti oman tuolinsa hieman lähemmäksi vierastaan.
"Kertokaa minulle kaikki", kehoitti hän. "Älkää hätäilkö."
Eikä Jane Pratt hätäillytkään. Kun hän oli puhunut muutamia minuutteja, otti Shelmore esille paperia ja kynän alkaen tehdä muistiinpanoja. Ja kun hänen vieraansa oli lopettanut selostuksensa, huomasi hän saaneensa kuulla muutamia erityisiä seikkoja, jotka eivät olleet ainoastaan mielenkiintoisia, vaan vakaviakin. Hän tarkasteli niitä vielä ääneti.
1. Samana iltana, jolloin James Deane murhattiin, oli Jane Pratt nähnyt rouva Champernownen juttelevan erään oudon miehen kanssa Ashenhurstin edustalla.
2. Jane Pratt oli kertonut sen Simmonsille suurena salaisuutena.
3. Päättäen muutamista myöhemmistä sanoista ja asioista Jane Pratt luuli Simmons Hackdalen koettavan päästä James Deanen murhaajan jäljille ja tietävän enemmän kuin hän oli kertonut.
4 Joku ilta sitten olivat John Hackdale ja James Bartlett käyneet rouva Champernownen luona John Hackdale oli puhutellut rouvaa ensin kahden kesken ja vienyt sitten Bartlettinkin hänen luokseen. Jane Pratt oli vaaninut heitä salongin ikkunasta ja nähnyt rouvan kirjoittavan maksumääräyksen ja antavan sen John Hackdalelle Bartlettin läsnäollessa.
5. Jane Pratt oli kertonut sen Simmons Hackdalelle ja hänen kehoituksestaan ottanut haltuunsa lehden siitä imurista, johon rouva oli kuivannut maksumääräyksen. Sitten Simmons oli käsikuvastimen avulla näyttänyt hänelle, että maksumääräys oli kirjoitettu tuhannelle punnalle.
6. Edellisenä iltana, kun hän oli ollut Simmonsin kanssa rouva Champernownen hedelmätarhassa, oli Simmons löytänyt revolverin heinikosta ja ottanut sen mukaansa.
Shelmore luki nämä muistiinpanot pari kertaa läpi. Sitten hän katsoiJane Prattiin vakavasti ja tutkivasti.
"Minä ymmärrän puheistanne, että te ja Simmons olette olleet läheisiä ystäviä keskenänne?" kysyi hän.
"Hän tuppautui kohteliaisuuksineen tielleni", vastasi Jane Pratt. "Minä en keimaillut hänelle."
"Mutta te olette nähtävästi olleet tovereita", sanoi Shelmore. "Ja luullakseni oikein hyviä. Mikä on nyt pakottanut teidät tulemaan luokseni ja kertomaan minulle tämän?"
Jane Pratt epäröi, katsellen maton kuvioita.
"Te voitte uskoa asianajajalle mitä tahansa", sanoi Shelmore. "Tunnustakaa, että teillä on ollut siihen jokin syy — ehkäpä mustasukkaisuus? Onko joku toinen tyttö…"
Jane Prattin viha leimahti liekkiin.
"Tyttökö?" huudahti hän. "Syytän tästä kaikesta Chancellorissa asuvaa nuorta herrasnaista! Simmons seurustelee nyt hänen kanssaan. Hän oli ollut sen ihmisen seurassa — suudellut häntä ja tehnyt vaikka mitä — Danesleyn metsässä eilen iltapäivällä, vaikka oli luvannut mennä naimisiin minun kanssani heti kun saisi tuon palkinnon."
Shelmore malttoi pysyä tyynenä, vaikka mainittiin neiti Pretty.
"Niin kai", sanoi hän. "Hän pelaa nähtävästi petollista peliä. Perin katalaa hänen puoleltaan! Mutta onko vielä jokin muukin syy, miksi olette tullut luokseni?"
"On kyllä", vastasi Jane Pratt vaiettuaan hetkisen, jonka kuluessa hänen vihansa näytti hieman jäähtyvän. "Minä tarkoitan sitä revolverijuttua. Se säikäytti minua ja minusta näytti…"
"Että se oli tuonut murhan liian lähelle?" sanoi Shelmore.
"Niin juuri", myönsi hänen vieraansa. "Kun jutussa tulee esille revolveri, en minä halua olla missään tekemisissä sen kanssa. Enkä Sim Hackdalenkaan! Hän on niin ilkeä, ettei voi avata suutaan valehtelematta. Nyt olen kertonut teille kaikki tietoni, herra Shelmore."
"Hyvä on", sanoi Shelmore. "Kuunnelkaa nyt neuvoani. Älkää puhuko tästä kenellekään, ennenkuin tapaatte minut jälleen. Minä otan tämän asian hoitaakseni. Vaietkaa siitä kuin —"
"Kukaan ei voi olla sen vaiteliaampi kuin minä, jos vain haluan, herraShelmore", keskeytti Jane Pratt.
"Silloin vaietkaa", toisti Shelmore. "Pitäkää kaikki ehdottomasti omana tietonanne ja odottakaa."
Hän saattoi tyttöä ulko-ovelle ja katseli hänen poistumistaan. Ja vaikka hän palasikin shakkipöytään, huomasi neiti Chauncey kuitenkin pian hänen ajatustensa suuntautuvan muualle.