Jacob huomasi oltuaan sellaisen seurassa, jonka kanssa hän mielellään puhui, kalvavan levottomuuden, tunteen niinkuin hän olisi tehnyt uskollisuudenrikoksen työtä kohtaan. Hän koetti karkottaa sen kuvitelmana, se tuli alituisesti takaisin. Ennen olivat keskustelut toverien kanssa olleet hänelle voiman ja tiedon lähteinä, nyt hänestä tuntui siltä kuin jokainen keskustelu varastaisi häneltä palasen sitä, mitä hän enimmän tarvitsi, itseluottamusta, uskoa tehtäväänsä.
Eräänä päivänä Mathiesen, uskonnonhistorioitsija sai Jacobin kadulla käsiinsä. Tavoilleen uskollisena Mathiesen raahasi hänet kotiinsa melkein väkivallalla, hänen täytyi joka ilta saada keskustella jonkun kanssa itsestään. Itsenäisistä lahjoistansa ja tutkijanvakavuudestansa huolimatta oli hänessä tarve antaa ihmisten alinomaa kuulla älyllisistä uroteoistansa. Tämä jättiläismäinen, vaalea, uljas mies oli avomielinen kuin lapsi ja kerskuva kuin kippari. Hänen päivänsä oli puurtavan rajua herkeämätöntä ajatustyötä aamusta 8:sta iltaan 8:aan. Mutta sen jälkeen hänen täytyi pakista, pakista; hän pulikoi suurin kömpelöin liikkein omissa tieteellisissä keksinnöissänsä, ja toisen toisensa jälkeen täytyi jokaisen, jonka hän tunsi, hiljaa ihailla hänen taideaistiansa. Hän tuntui jostakusta ehkä narrimaiselta, hän oli kyllin vahva kestääkseen sen; mutta lopulta kuitenkin täytyi ennen kaikkea ihailla hänen kestävyyttänsä ja hänen neroansa. Hänen kehunsa oli niin ylenmääräistä, että se tuntui miellyttävältä. Hän oli niin primitiivinen ja niin karkeasyinen, että hänen pahat tapansa kävivät kunnioitusta herättäviksi.
Hän oli parhaillansa syventyneenä tutkimaan uskonnollisen hurmostilan merkitystä inhimilliselle kulttuurielämälle. Hän kietaisi Jacobin ajatusmaailmansa pyörrevirtaan. Vastustaminen, huomautus, niin, kysymyskin oli kielletty, hän ei sietänyt edes toisen ajatusjuoksua, ei hänen ääntänsä, hänen hengitystänsä. Aluksi vastahakoisenakin täytyi hänen kuuntelijansa lopuksi joko antautua armoille tai sitten karata. Jacob pysähtyi sen mahtavan mielikuvituksen lumoamana, joka hehkui tuon puhkuavan, ilmehtivän jättiläisen sanatulvassa. Yhdestä ainoasta inhimillisen kärsimyksen ahjosta Mathiesenin taikavapa, joka muistutti eniten piiskaa, leimututti kulttuurin lukemattomat kypenet. Tanssi syntyi okkultisista orgioista, musiikki, sen kaksoissisar, saatteli sitä. Runotaide artikuloitui käsittämättömistä loitsukaavoista, draama oli kivettynyttä uskonnollista mielipuolisuutta, maalaustaide siistiskeli ylihehkutetun taikauskon jäännöksiä. Mathiesen vannoi, kuvitteli, sähisi, kehui ja räiskyi. Mutta äkkiä katkesi vyöry, Mathiesen antoi ymmärtää, että hän oli selvä tästä illasta, ja Jacob katosi.
Kotiin palatessa tuntui Jacobista siltä kuin hänet olisi riisuttu, kuin häneltä olisi ryöstetty kaikki omaisuus ja hänet sitten potkaisten viskattu pihalle. Hän näki oman tieteellisen työnsä odottavan pöydällänsä. Hänestä se tuntui vieraalta, niin etäiseltä, mielenkiinnottomalta. Niiden mahtavien ongelmien rinnalla, jotka äsken olivat myllertäneet hänen aivojansa, mitä merkitsikään tuo pieni puolivalmis tutkimus, jolla hän koetti huvittaa itseänsä. Haluttomana hän katseli papereitansa, sen moneen kertaan pureksittuja lauseita, hänen vaivaisen älynsä kiihkeimmän jännityksen tulosta. Hän tahtoi heittää kaiken pesään, vapautua, alkaa uuden elämän, tarkoituksellisen, arvokkaan. Hän ei ollut kyllin impulsiivinen tehdäkseen tuhotyön, mutta kesti päiviä ennenkuin hän tuli takaisin.
Niinä päivinä hänelle kirkastui se vaatimus, jonka hänen tieteellinen työnsä hänelle asetti: eristäydy maailmasta. Se oli kaikelle mustasukkainen ja vaati hänen sydämensä kokonaan. Ja se mustasukkaisuus oli oikeutettua. Sillä hän rakasti ihmishengen rajattomia ajatus-, tehtävä-, pyrkimysaarteita, ja kun hän kohtasi ne, tunsi hän oman työnsä arvon mitättömyyden. Hänen uskonsa horjui, hänen luottamuksensa siihen, mille hän oli vihkinyt nuoruusvuotensa. Hän ymmärsi, että hänen täytyi henkisesti köyhtyä voidakseen pitää kiinni tieteestänsä ja ehkä joskus siitä rikastuakseen. Hänelle selkeni, että tiedemiehet, jotka pisimmälle olivat sitä alallansa kehittäneet, useasti olivat inhimillisesti lahjattomimmat. He eivät tienneet mitään maailman hyvästä, he elivät siinä omatekoisessa, silmäkaihteisessa uskossa, että he ja heidän tekonsa olivat maailmankaikkeuden keskuksessa. He olivat onnellisia osaamattaan mitata työnsä arvoa, sillä he halveksivat kaikkea ulkopuolista mittaavaa kokemusta, ja siksi se heistä oli niin verrattoman hyvää. Hän uskoi, että monet heistä ehkä kerran nuoruudessaan olivat olleet kuin hän, vastaanottavaisia, janoavia, hurmautuneita, mutta että heidän oli täytynyt uhrata ihmisyytensä voidakseen viimeistää työnsä.
Vaatiko myös hänen työnsä tämän uhrin? Täytyikö hänen ummistaa korvansa, sokaista itsensä, koteloida itsensä kelvatakseen kutsumuksellensa. Hänen vapaudenjanoinen mielensä uneksi maista, jotka olivat näköpiirin toisella puolella. Mutta rautakäsi tarttui siihen ja puristi sen yhteen ainoaan ahtaaseen todellisuuden nurkkaukseen. Maailma huusi hänelle: olen avoinna sinulle, ojenna vapaat siipesi, laskeudu vuorille ja mittaa lakeudet nuorella katseellasi. Mutta hänen työnsä imeytyi kiinni häneen ja kuiskasi käheästi: nöyrry, tunne siivettömyytesi; jos sinä jätät minut, et ole, kuinka etsitkään, koskaan löytävä tietä takaisin.
Jacob syöksyi huoneestaan kuin piston saaneena, hänen täytyi päästä ulos, hänen täytyi puhua jonkun kanssa unohtaakseen itsensä. Hän oli uurtanut ja puurtanut, puurtanut ja uurtanut, aivot tuntuivat päässä sorakasalta.
Hän tapasi Quidingin työstä, levollisena, varmana, terveenä kuten aina. Quidingissä oli jotain skoonelaista, josta hän ei pitänyt. Tuo alinomainen tasapaino, tuo raudanterveys, tuo rehevä piippusuinen itseluottamus, se haavoitti häntä. Kuinka hän saisi tuon valtavan painon levottomaksi itsestään, epävarmaksi, tuliseksi, onnettomaksi, onnelliseksi kuin hän itse.
— Näen sinusta, että sinussa on taasen sitä sielunelämää, Quiding mumisi Jacobin istuutuessa. Taistele sitä vastaan, veli. On olemassa paljon muuta välttämättömämpää.
— Ainakin olemassa mukavampaa. Kyynillistä tuo sinunlainen alituinen työkykyisyytesi.
— Siitä et mitään tiedä, veljeni. Meidän velvollisuutemme on pysyttäytyä terveinä hermoilta ja ajatuksilta, muuten tulee työstämme sen seitsemää.
— En kelpaa, olet oikeassa, Jacob purskahti. En voi enempää, en jaksa. Minussa jokin seuloo ja kalvaa rikki kaiken minkä teen. Saanko olla suora, tahdotko kuulla?
— Jos voin, autan sinua, veli.
— Sinähän, Quiding, olet itse sanonut, että tiedemiehen taito on pääasiallisesti horjumaton rehellisyys.
— Ja olla sittenkin menehtymättä, niin.
— Olen itse päässyt selville sen lauseen totuudesta. Sehän on ainoa periaate, jolle kestävää voi rakentaa. Vilpitön aihetta kohtaan, ainesta kohtaan, nöyrä sen edessä. Täytyy itse ryömiä tieltä ja antaa salatun, hiljaisen totuuden päästä kuuluville ja puhua. Olemmehan vain jonkin päästäjiä, jonkin, joka jo on olemassa, oma itsensä, ja ainoana velvollisuutenamme on olla väärentämättä tuota nukkuvaa olentoa. Varovaisesti täytyy se paljastaa valoon ja antaa sen nousta toiseen elämäänsä. Jokainen lause, jonka kirjoitamme, asettaa kullekin vastuun: onko minun takanani todellisuus, totuus, vai olenko vain pelkkä koristus? Täytyy tuntea jokaisesta sanasta se paino, joka todistaa, että siinä on jaloa metallia, jonka koskaan lepäämätön tutkinta, omatunnonherkkyys, totuudenjano on sulattanut. Mutta, Quiding, minä tiedän itsestäni, että minä valehtelen jokaisen rivin, jonka kirjoitan, koko minun työni on pelkkien puolitotuuksien kudosta! En ole kyllin voimakas, kyllin terävä, kyllin läpitunkeva ollakseni kunniallinen, en kelpaa.
— Olet härkäpäinen kompromisseja kohtaan. Sitä ollaan sinun iässäsi.
— Tarkoitatko, että minun pitäisi tehdä kompromissi totuuden kanssa?
— Luonnollisesti! Et voi kirjoittaa riviäkään menneisyyden tapahtumasta tekemättä väkivaltaa totuudelle. Kaikki, mitä kirjoitat, jokainen omistamasi ajatus, on rakennelma, olettamus, arvelu, on todennäköinen, ei tosi. Sinä kirjoitat oikeastaan vain, miten jokin tilanne tai runo teoreettisesti katsoen on luotu, et miten se tosiaan syntyi. — Sillä todellisuudella on tuhannet salapolkunsa ja harhasolansa, joita ei ainoakaan tutkija maailmassa voi seurata. Eikä siinä kyllin. Se todennäköinen, jonka esität, on väkivaltaisesti lohkaistu elävästä, suuresta, äärettömän sekavasta yhteydestä, joka sinun täytyi suurimmaksi osaksi leikata pois. Todenmukaisesti voi toistaa sen, mikä on tapahtunut sata vuotta sitten tai eilen, vain se, joka voi pakottaa maapallon aloittamaan uudelleen ratansa. Me konstruoimme, veliseni, emme toista.
— Entä minne joutuu rehellisyys, totuudenvaatimus?
— Emme toista, emme, vaikka osaisimmekin; sillä toistamiseen ei sisälly selitys. Ja selitykseen, siihen pyrimme. Koetamme kaikin käytettävissämme olevin aineksin, tiedon, loogillisen järjen, inhimillisen myötätunnon tarjoamin keinoin selittää, miten runosi syntyi. Me punnitsemme, me hylkäämme, me poimimme takaisin, me hylkäämme uudelleen, ja lopulta tunnusteltuamme kaikkia niitä mahdollisuuksia, jotka ovat nousseet näköpiiriimme, valitsemme tarkoituksellisesti todennäköisimmän. Onnellisissa tapauksissa hiipii se mahdollisuus meihin voitonvarmana hymyillen, lupaa kysymättä, ja silloin ei meidän tarvitse muuta kuin kiittää ja uskoa. Mutta meidän täytyy aina pitää näköpiirimme yhä laajempana ja valintamme yhä herkempänä, enempää emme voi itseltämme vaatia. Tiedät itse, että sellainen rehellisyys on sangen vaivalloista. Jos vielä ravistamme pari kertaa voimakkaasti rakennelmaa, kun se on valmiiksi pystytettynä, ja se siitä huolimatta kestää, saamme kai kaiken kohtuullisuuden nimessä olla tyytyväisiä.
— Uskotko oikeastaan sitä mitä kirjoitat, Quiding?
— Ehdottomasti. Mutta hyvin harvoin mitä muut kirjoittavat.
— Ja toisilla on samanlainen käsitys sinusta?
— Luultavasti. Heillä on yleensä niin huono arvostelukyky.
— Ja tätäkö sinä nimität minun auttamisekseni?
— En, veliseni, nyt tulen lääkkeeseen. Käytä kylmiä pyyhkeitä aamuisin ja tee vankka kävelyretki ennen päivällistä.
— Tätä en odottanut sinulta. Olet raaka, Quiding.
— Tiedän, että tieteellinen pohdinta on kyllä vakava asia, veli, minä tosiaan kunnioitan sitä. Ja erikoisesti vaarallisinta pohdinnan muotoa, sitä, joka tulee vatsasta. Kun hyväpäinen, niin, niin, veli, älä ole vaatimaton, ja hyväluontoinen ja tieteen palavahaluinen mies alkaa saada tieteellistä päänsärkyä, ei häntä tavallisesti filosofia auta. Mutta häntä voi auttaa lääketieteellinen kuri, tai vaatimattomammin sanoen terveydenhoidollinen. Ethän, Jacob, et kai pahastu?
Jacob oli siepannut hattunsa ja paukauttamalla oven seinään hän antoi käsityksensä terveydenhoidosta aputieteenä kuulua.
— Liikunto on tekevä hänelle hyvää, lohdutti Quiding itseään. Mutta myöhään yöhön kuultiin Quidingin mittaavan lattiaa edestakaisin, edestakaisin, mumisten pitkiä, käsittämättömiä, vihastuneita, nyyhkyttäviä kirouksia. Hän oli saanut vanhan vammansa kohtauksen; lääkärit tapasivat tosin sanoa, että se johtui ikuisesta piipunpoltosta. Mutta Quiding, joka vähät uskoi lääkäreitä, tiesi itse tarkasti missä vamma oli — hänen kirotussa, tungettelevassa, tieteellisessä omassatunnossaan, joka ei häntäkään ollut jättää rauhaan.
Tämäkö elämää? Hän nousee myöhään; pää on raskas, kuin sen täyttäisi maailmallinen ajatuksia. Hänelle on sen valheellisuus vanhastaan tuttu. Vain milloin otsa on kevyt voi siitä välähtää teräksenkirkas ajatus: mutta tämä paino, se on lyijyä, jalompaa ei sen metalli ole.
Hän lukee ja poimii, viivaa ohuesti ja paksusti, väliin panee huom. !-merkin reunaan. Tunnit liukuvat hiljaa. Hän on yksin kirjansa kanssa, joka muuntuu, joka kutistuu ja mataa ja kohottautuu lukiessa. Lukeminen, kuinka se onkaan muuttunut näiden vuosien aikana. Muinoin lensi sivu sivunkin jälkeen ohi silmän, ja kaikki sulautui joksikin epämääräisen suureksi ja yhtenäiseksi, jonka ahnaan innokkaana ahmi. Ihailipa hän teosta tai ei, aina hän kuitenkin tunsi sen yhdeksi kokonaisuudeksi, joka oli muuttumaton, joka oli oma itsensä. Nyt hän kaivautuu sivuihin, näkee saumat, joita tekijä ei ole kyennyt kätkemään, näkee koko sen vaivalloisen töherrystyön, joka vuosikausien aherruksen jälkeen on koottu kirjaksi. Hän erittelee kappaleen kappaleelta, usein lauseen lauseelta, hän huomaa ilmaisun horjuvaisuuden, sanan häilynnän, mielipiteen hämmästyttävyyden. Sinä et saa salata minulta mitään, se on hänen päätöksensä ottaessaan kirjan hyllyltä. Se merkitsee asioitten ytimeen tunkeutumista, niin sanoo hänelle hänen hyvä omatuntonsa. Se merkitsee kriitillistä lukemista, sanovat hänen tyytyväiset aivonsa. Mutta kun hän on lopettanut, on kirja siinä kuin riepuläjä, jonka hän on leikellyt lyijykynällänsä. Kirja on revitty alkuperäisiin osiinsa, t.s.: sovinnainen käsitystapa tai ei, todistamattomat hypoteesit tai todistetut, kootut sitaatit, yhdistellyt tosiasiat, varastetut ajatukset tai keksityt, aina kummassakin tapauksessa yhtä epävarmat. Se, mikä oli korkeuteen kohoava talo, on muuttunut komeaksi kokoelmaksi lajiteltuja ja merkittyjä tiiliä. Sitten hän on tyytyväinen, sillä hänen intonsa on eritteleminen, järjesteleminen, älyäminen, ja hänen lukuilonsa on käynyt vahingoniloksi. Ajatteles, että tuo niin suuri ja kaunis talo sittenkin oli kokoonpantu vain tiilistä, hän sanoo tyytyväisenä, kun se siinä lojuu.
Ah, hänestä on tullut kuin poika, joka tahtoo nähdä millainen kello on sisältä. Hän saa nähdä sen, menettelipä nyt miten vain, hän tietää, missä jok'ikinen hammasratas sijaitsee, mutta kello on pysähtynyt, eikä hänessä ole miestä puhaltamaan koneeseen elämää takaisin.
Hän oli painattanut ensimmäisen tieteellisen kirjoitelmansa, ensimmäisen vaatimattoman julkaisunsa. Hän oli odottanut tätä hetkeä niin jännittyneenä, että se hänestä itsestäänkin oli tuntunut asiaan nähden suhdattomalta. Mitä kaikkea hän oli toivonutkaan noista muutamien runojen syntyä käsittelevistä sivuista. Mainetta runoilijalleen. Kunniaa itselleen. Edistystä tieteelliselle tutkimukselle.
Tässä hän nyt istui ohut eripainos kädessänsä ja tunsi, kuinka välinpitämättömyys kietoi hänet tyhjään, harmaaseen usvaansa. Tässäkö siis kaikki. Tämäkö tunne kruunasi parin kuukauden innon, jonka sydämentykytysoireet olivat olleet kummalliset ja hyväntuulisuuspuuskat nopeita, perustelemattomia.
Hän luki pienen tutkielmansa uudelleen ja arvosteli sitä aivan vieraana. Hän kykeni siihen, sillä sillä ei enää ollut vähintäkään tekemistä hänen itsensä kanssa. Ei se ollut huonompi kuin ne sadat samantapaiset selvitykset samantapaisista asioista, joita hän oli lukenut. Mutta miksi se oli kirjoitettu ja ennen kaikkea miksi se oli painettu? Tarvitsiko ihmiskunta sitä vähimmässäkään määrässä? Veikö se kulttuurin kehitystä kukonaskeltakaan eteenpäin? Oliko tämän tutkimuksen tekemisellä todellista merkitystä ainoallekaan elävälle olennolle häntä itseään lukuunottamatta?
Ei, ei hänen kirjoitelmansa kestänyt noin juhlallisia kysymyksiä. Toisenlaatuiseen kysymykseen se ehkä saattoi vastata myöntävästi, kysymykseen, merkitsikö se menestystä hänen omalle tieteelliselle uralleen. Kaikki kutistui henkilökohtaiseksi, likinäköisen pieneksi asiaksi.
Ja oliko hänellä lopulta tarpeeksi auktoriteettiuskoa, että se tunnustus, jonka hän ehkä saisi, merkitsisi hänelle jotakin! Pitikö hän kyllin suuressa arvossa noita arvostelijoita, tieteen poroporvareita, jotka luokittelivat ihmisiä julkaistun painoarkkimäärän mukaan? Tuskallisesti jännittynyt ylpeys kivisti hänen rinnassaan, ja hän tunsi, että kiitos ehkä loukkaisi häntä. Vaikka hän olikin köyhä, oli hän kyllä rikkaampi kuin mitä aavistivat ne, jotka nyt kiinnittäisivät häneen huomiota muutamien merkityksettömien painosivujen vuoksi.
Hän pisti eripainoksen kirjahyllyyn. Sen selkä oli ohuena viivana muitten, paksujen niteitten välissä; hän oli lisännyt keskinkertaisen maailmankirjallisuuden satoja hyödyttömiä kirjanselkäpeninkulmia yhdellä millimetrillä. Ja hän on jatkava, hän on liittävä koko elämänsä vaivalloisella työllä millimetrin millimetriin, kappaleen kappaleeseen puolihyviä julkaisuja. Miksi? Ehkä saavuttaakseen jonkinlaisen tieteellisen kuuluisuuden, johon hän ei edes pyrkinyt.
Hän oli tehnyt selvän runoilijastansa, runo runolta. Hän tiesi, mitä kirjoja hän oli lukenut, hän tiesi niiden naisten nimet, joita hän oli rakastanut. Hän oli seurannut häntä teille, joita arasteleva ei koskaan olisi uskonut löydettäviksi; ja hän oli sisimmässään hävennyt vaaniskellessaan kauan sitten kuolleitten kauan sitten sammunutta elämää. Kuinka hän aina tunsikaan, että tällainen ei ollut kunniallisen miehen työtä, tällainen tonkiminen, tällainen pitkäsorminen mykkien salaisuuksien, köyhänä lepattavan sydämen jo vuosisadan sammuneen tuhkakasan kaiveleminen. Kuinka tympäisikään häntä pohjimmaltaan tällainen utelias toisen pyhän omaisuuden sorkkiminen. Miksi iloksi? Historiallisen totuudenvaatimuksen vuoksi. Ah. olihan ihmiskunnan tuhantisissa elinvuosissa paljon olennaisempaa, joka ei koskaan tullut tutkituksi, Jumalan kiitos, ja joka juuri sen vuoksi vielä omisti arvoituksellisen valtansa.
Runoilijan oman itsensä vuoksi, hänen teostensa ymmärtämyksen vuoksi? Ei, kuta enemmän hän repi, kuta enemmän hän tiesi, kuta enemmän tutki, sitä heikommin ja heikommin soivat ne laulut, jotka kerran olivat valloittaneet hänet kokonansa. Hän oli yhä enemmän tullut ymmärtämään, että niistä runoilijoista, joita syvästi rakasti, heistä ei mielellään kirjoittanut tiedettä. Kuinka välittömästi hän nauttikaan täysin vieraasta runoilijasta, vieraasta maasta, vieraasta ajasta, joka vain säkeittensä hehkulla poltti hänen sydäntänsä.
Loogillisen nautinnon vuoksi? Niin, pikemminkin niin. Hän oli saanut melkein luonnonvastaisen nautinnon nähdessään, miten se tapahtuma tuotti sen runon, miten se säe paljasti runoilijan juuri äsken lukeneen erään aikoja sitten unohdetun lentokirjasen, jonka hän oli kaivanut kirjastosta esiin. Tunsi jonkinlaista iloa nähdessään sen mielikuvituksen tynkämäisyyden, jonka orja hänen runoilijansa oli niinkuin hän itsekin, ja sen ajatusten, tunteitten, rytmien, sointujen säälittävän rajoittuneisuuden, josta vahvinkin kärsi. Mutta oliko tämä ohut, veretön hekuma mitään vaihdettavaksi hänen rikkaimpien vuosiensa rikkaimpien nautintojen uhriin?
Mutta nyt hän ymmärsi — ja hän tunsi itsensä puoliksi petturiksi —, että vain oman itsensä vuoksi hän työskenteli tällä tiellä. Vain sen vuoksi, että monet ennen häntä olivat tehneet samoin ja saaneet arvonimiä ja kunniaa ja mahdollisesti myös paikan elämästä poimiskelemalla tällaisia tietoja eräästä vainajasta. Niin kai pitikin olla, ja ehkä häntä itseään kunnioitetaan todistuksilla ja yhteiskunnallisella asemalla, kun hänen kaikki pienet keksintönsä kerran kerätään kirjanpainajan huolenpidosta kokonaisuudeksi. Hänen omatuntonsa kapinoi sitä menettelyä vastaan, jonka hän oli valinnut päästäkseen elämässä eteenpäin. Hänestä olisi ehkä kuitenkin voinut tulla kelpo työmies todellisen elämän palvelukseen, hänestä olisi ehkä kuitenkin voinut tulla mies, joka olisi tuonut oikean lisän yhteiskuntatyöhön ja siitä olisi saanut kunniallisella tavalla palkkansa.
Hän kulkee tänä iltana hiljaisia katuja, alas Linnankujaa, joen vartta, lehmustietä, kohti siltaa, joka lepää, hautoo kammitsoidun putouksensa yllä.
Kaikki on hiljaista, vain akkunoiden valot puhuttelevat häntä. Ne ovat kuin pimeän kiiltomadot: kimmellystä, hohdetta, jota matelevat, iljettävät madot kantavat. Pienet maanalaiset olennot, jotka ahnaasti vaanivat pientä valoparkaansa, mikä heille on suotu.
Waernin ikkunassa on valoa; hän istuu siis kuten tavallista työpöydän ääressä ja yrittelee tylpällä järjellänsä hankkia itselleen kuolemattomuuden. Jacob on näkevinänsä hänen punatukkaisen tyytyväisyytensä tuloksen. Waern kuuluu niitten joukkoon, jotka aina ovat tyytyväisiä, hän kuuluu niihin vapahdettuihin, joiden luo ei ainoakaan epäilys voi tunkeutua. He ovat täydellisesti vakuutettuja siitä, että he ovat erikoisesti kutsuttuja ja valittuja. Hänen mielestään on antiikin maailmankulttuurilla ollut oikeastaan vain yksi tehtävä: antaa hänelle tilaisuus esittää sen näytelmien kuoron kehitys.
Arkeologi Lindillä on tulta. Sen keltainen loiste muistuttaa miehen luonteesta; sen räikeä valoliekki hohtaa suoraan hänen uroteoistaan. Mikä on hänen työnsä määrä? Tallata maahan sairaalloinen, köyhä toverinsa ja kilpailijansa, joka saa tullakseen toimeen uurastaa opetustunneilla päivät ja kirjoittaa yöt. Mutta Lind se piirtää vakaasti ja julkeasti löytöjänsä, ryyppää itsensä professorin ystävyyteen ja vie voitonseppeleen kotiinsa. Hän saa omalletunnolleen elämän, tuo toinen on sortuva.
Somzeliuksen ikkuna paistaa kuin valoreklaami. Hän on ympäröinyt itsensä kaikilla loistavan uran tarpeilla: muutamilla nuorilla ihailijoilla, jotka loruavat, ja vaikenevalla naamarilla, jonka suupielet ovat maata kohti. Sillä lailla hän rakentaa rauhallisena ja varmana asemaansa, josta hän kerran on julistava viisautta yli maan.
Ja tuossa loistaa paratiisin kammio, hänen, joka henkisesti näpistellen eläviltä ja kuolleilta lyö kokoon teostansa; ja tuossa välkkyy pienen pohjoismaisen kielentonkijan työpaja, mekaaninen tehdas päättymättömiä taulukkoja varten, jotka ovat arvottomampia kuin paperi, jolle ne painetaan.
Jacob kulkee kotiinpäin. Hän katsoo omaan ikkunaansa, joka on pimeänä ja tuijottaa kuin tyhjä silmäkuoppa. Minkä arvoinen on se mies, jonka tapana on tuolla oleilla? Hän näkee itsensä istumassa kirjoituspöydän ääressä, likinäköisenä poimiskelemassa värssyjänsä, iskemässä sieltä täältä fraasin, ja rakentelemassa pieniä leikkipinoja toisten ajatuksista ja omista päähänpistoista. Petosta sielläkin, missään ei muuta kuin petosta.
Silloin hän ymmärtää, että häneenkin on tarttunut sama kulkutauti, joka on tuhonnut niin monet hänen sukupolvestaan, rikki-järsimisen, paljastamisen, likaamisen tahto. Hän muistaa oireet. Ensiksi ylimielisyys, joka on rakennettu kuin puutteelliseksi itsepuolustukseksi kaikkia itsesyytöksiä vastaan. Sitten rauhaton, levoton kritiikki kaikkea kohtaan, mikä sattuu hänen silmäänsä. Ja nyt lopuksi puhkeaminen, sekä oman että toisten tieteellisen työn kuohuva inho. Hänestä se näyttää kuin hyvin organisoidulta vapaamuurariudelta, henkisesti vajavaisten ihmisten salaiselta järjestöltä. Siihen seuraan kutsutaan jäseneksi jokainen, joka ei kelpaa todelliseen työhön. Menona on pieni loitsujen honotus opiskeluhuoneessa, noituuden julkaiseminen järjestöaikakauskirjassa ja, miekkonen, arvoasteissa korotetuksi tuleminen.
Hän kapuaa huoneeseensa ja vajoaa kirjoitustuoliinsa työlamppua sytyttämättä.
Hän kauhistuu sitä, minkä tuleman pitää, kriisinjälkeistä tautia, apatiaa, välinpitämättömyyttä kaikesta. Hän tuntee sen hiipivän ruumiiseen, lamauttavan jäsenet, ajatuksen, tahdon. Pimeässä huoneessaan, sammutetun lamppunsa ääressä on hän istuskeleva ja kuolleesti hymyillen mietiskelevä toisten hääriväistä intoa. Parempi on antaa käden kuihtua kuin kohottaa se tähän armottomaan kamppailuun. Parempi on antaa ajatuksen tylstyä kuin terittää sitä näihin halveksittaviin kerskailuihin. Parempi antaa lampun olla sammuksissa kuin antaa sen valaista näitä — —
Ei, hän ei saa sallia tämän hiipivän ruton päästä herraksensa. Vaikka hänen tieteellinen työnsä sisältäisikin petoksen hänen omissa silmissään ja teeskentelyä toisten silmissä, oli se kuitenkin työtä; ja hän tietää, että yksin ainainen, tasainen, kestävä työ voi pelastaa hänet työn halveksunnasta. Olkoonkin, että kaikki näyttää hänestä huiputukselta. Hänen on pakottauduttava uskomaan, että hän uskoo sen arvoon. Hänen on pakottauduttava uskomaan sen arvoon.
Hän sytyttää lamppunsa ja tuijottaa kirjaansa. Ja hänen ikkunanaukostaan sädehtii taas kuten sadoista muista ullakkokammioista valokimppu hiljaiseen, uneen vaipuneeseen kaupunkiin — valomerkki, joka näyttää kertovan kadun kulkijoille, että nuori tutkija on tieteellisessä hurmassaan unohtunut työpöytänsä ääreen pitkäksi yöksi.
Pitkän yön oli Jacob istunut Ribbingin kammiossa, ensi kerran kahden tämän synkän, luoksepääsemättömän miehen seurassa. Jacob oli puhunut, toinen oli ollut vaiti. Hän oli pimeässä nurkassansa istuen ja piippuansa imien kuunnellut vieraansa tunnustuksia silmissä lempeä, melkeinpä isällinen katse. Hän oli hymyillen, mutta ilkkumatta, ottanut vastaan tämän arkailemattoman avomielisyyden, ja tuntui kuin hän olisi alakuloisesti nauttinut kuullessaan nuoren itsensäkiduttajan rajuja hyökkäyksiä itseään ja Jumalaa ja maailmaa vastaan.
Nyt tunkeutui harmaa kajastus verhojen läpi, ja kuin lyönnistä heräten Jacob huomasi, miten oli paljastanut oman sisimpänsä tuolle mykälle, hautovalle muukalaiselle. Hänet valtasi äkillinen häpeä ja viha, hänestä näytti tuon toisen huulilla väreilevän ivaa.
— Nyt olet nähnyt minut alastomana, hän puhkesi, olet kai nyt tyytyväinen, voin siis mennä.
— Kuten tahdot, vastasi toinen, ja hänen äänensä muuttui suruiseksi.Mutta enhän ole käyttänyt väärin avomielisyyttäsi.
— Sinun kasvosi paljastavat sinut. Sinä naureskelet hiljaa istuessasi itse suojassa kolossasi ja saadessasi heittää onkesi ja kalastaa sieluja. Minut olet jo pyydystänyt, minulla ei ole enää mitään annettavaa.
— Ikävää, että noin käsität keskustelumme.
— Mutta miksi et sinä anna itsestäsi hituakaan, et kynnen mustasen vertaa. Sinä olet ryöminyt varjossa koko ajan, näen sen nyt, sinä olet siirtynyt huoneen pimeimpään kolkkaan.
— Älä pyydä minua kertomaan mitään itsestäni. Itsesi tähden.
— Luuletko etten kestäisi näkyä?
— Sinulla ei olisi mitään iloa siitä.
— Kylläpä, Ribbing, ehkä sinun rintasi helvetti voisi sammuttaa minun omani tulen; tiedät, että tulta voi tulella tukahduttaa.
— Se, se aika, onnellinen aika, on minut jättänyt, jolloin omistin niin hienoa kuin helvetin rinnassani. Mutta puhun itsestäni, koska sinä niin määräät.
Sitten hän alkoi puhua, ja hänen äänensä oli väsähtänyt ja vastahakoinen, aivan kuin hänelle tuottaisi fyysillistä tuskaa sen pohjattoman alakuloisuuden ilmoittaminen, mikä hänessä kyti.
— Sinä olet kertonut minulle, kuinka sinä pyrit päämäärääsi todellisuudessa, epätoivostasi, kun joka toinen seikka ei vielä sopeudu viereisiin. Muutamia vuosia sinä vielä riehut, mutta en ole lainkaan levoton siitä, miten käy: piankin sinä istut tyytyväisenä pienessä kolossasi, ja sinun nakerteleva, hyvä, tieteitä harjoittava porvarissielusi produsoi pieniä kirjoitelmia ja suuria tutkielmia omaksi ja maailman tyydytykseksi. Sellainen sinä olet, sellaisia te kaikki olette, ja sellaisia kai teidän täytyykin olla, että tieteellinen tutkimus kasvaisi ja rehottaisi. Anna anteeksi katkeruuteni, mutta yhteiskunnan jäsenenä en kelpaa muuta kuin halveksumaan. Mutta ehkäpä en kuitenkaan halveksi mitään sen syvemmin kuin omaa halveksimistani.
Hän vaikeni, nojahti taapäin tuoliinsa silmänsä ummistaen ja jatkoi voimakkaalla, syvällä äänellä:
— Minä uskon jumalalliseen olentoon, kaikkivaltiaaseen, muuttumattomaan ja ikuiseen, joka ottaa vastaan sen vilpittömän rukouksen, mikä nousee tulen ja tuskan puhdistamasta sydämestä. Jumalan nimi on totuus, rukouksen nimi on ajatus, sielun nimi on kirkas inhimillinen järki. Uskolliselle suodaan vain yksi palkka: alituinen epätietoisuus lopullisesta, täydellisestä yhteydestä jumalan olemuksen kanssa; vilpilliselle, puoliuskoiselle yksi ainoa rangaistus: kirottuna ainaiseksi tämän epäilyn ulottuvilta. Tämän jumalallisen tuskan ja tämän eläimellisen tyytyväisyyden välillä mataa ihmiskunta.
Jos Jumala on sinut valinnut, uhraat kaikkesi hänen puolestaan: päiviesi työn, öittesi unen, omantuntosi rauhan, kunnian ja leivän. Jos sinut juovuttaa usko, että olet päässyt häntä lähelle, olet sinä harhaan kulkenut; kun sinä tunnet sen mittaamattoman etäisyyden, joka erottaa sinut hänestä, olet sinä häntä lähinnä. Tappion kärsiessäsi tunnet sinä tuulahduksen hänestä, vaan et voittaessasi, sillä voitto on vain silmänlumetta, jonka sinun mukavuudenhalusi kuvittelee; ajatusten kalvavassa vaivassa, vaan et ajatustesi rauhassa, sillä ajatusten rauha on vain hermojesi hervahtuneisuutta.
Jos sinä julkaiset vaivasi hedelmän aidon totuuden hedelmänä, olet sinä rikollinen; sillä vain puolihyvää, puoliaitoa on kaikki, jota sinä kykenet luomaan; mutta sinun täytyy luoda se, jos olet uskollinen, ja sinun täytyy surmata se, ettet sinä häpäisisi pyhää nimeä sillä, mikä on vain puolinaista. Niin vaatii hän sinua luomaan yhä uudestaan ja hävittämään yhä uudestaan. Jos sinä uuvut luomasta, olet sinä kadottanut pyrkimyksesi totuuteen; jos sinä uuvut hävittämästä, olet sinä omistanut epätäydellisen totuuden, puolitotuuden, toisin sanoen valheen.
Tuo valhe se kiusaa sinua alituisesti asettumaan rauhaan ja nauttimaan voitoista, tieteellisestä maineesta, kunniapaikoista, rikkaudesta. Se pyytää sinulta ainoastaan tyytyväisyyden itseesi, tyytyväisyyden työhösi, ja kaiken se suo sinulle.
Sen hirmuisin ase on helvetinkone, joka aikoinaan keksittiin: painokone. Kirjoittaminen on heikkoutta, painattaminen on rikos. Painattaessasi leimaat sinä epätäydellisen täydellisyyden leimalla, tuhatkertaistutat sen ja teet siitä lähtemätöntä. Käsikirjoitus on kartta, johon ajattelijan on piirrettävä totuutta kohti kulkemansa tie, ettei hänen muistinsa kadottaisi sitä. Kirja on petosta, jolla hän esittää tiensä saavutettuna määränpäänä. Kirjoitettu sana on nöyrää epäilyä, painettu on kerskuvaa tyytyväisyyttä. Jo tässä kohden eroaa vilpitön etsijä vilpillisestä: hän kammoaa painokonetta, hän pelkää sitä, hän ei suo milloinkaan sille henkensä rampaa tuotetta, ettei näkisi sitä sen kidasta heittyvänä samanlaisten raajarikkojen sekasortoisen joukon rykelmässä mahtavin, kuin jumalanpoikain elein.
Todellinen tutkija elää totuudelle niinkuin uskovainen kristitty Jumalalle. Et sinä ole nähnyt hänen alituisilla kainostelemattomilla julistuksilla koettavan saada ihmiskuntaa vakuutetuksi suhteestansa Jumalaan: kuta syvempi hänen etsintänsä on, sitä syvemmäksi vain on hiljaisuus hänen ympärillänsä käynyt. Hänen taistelunsa kamppaillaan hänen sisässään, eivätkä ne kuulu. Mutta hänellä on ehkä rakas ystävä tai rakastettu poika, ehkä hän tuolloin tällöin avaa sydämensä. Siiloin tunkeutuu etsijän elämänkipinä hedelmöittävänä toisen henkeen, ja hänen elämänsä vihkiytyy jumalalliseen tuskaan.
Sellainen on minun uskoni, ja sen mukaan minä koetan elää. Ulkopuolelta minä kuulen sen samean virran kohinan, jota te kutsutte elämäksi: painomusteen tympäisevän virran kohinan, josta tuhansien hukkuvat äänet koettavat voittaa toistensa kirkunan. Mutta täällä, siinä hiljaisuudessa, jota te ehkä kutsutte kuolemaksi, muokkaan minä mykkiä rukouksiani rukoustakuulemattomalle, kaikkivaltiaalle ja ikuiselle Jumalalleni. —
Hän vaikeni, mutta hänen lempeä, tumma äänensä väreili yhä Jacobin rinnassa. Se ei ollut kuoleman ääni, mutta se oli kuitenkin tuoltapuolen elämän, tuoltapuolen todellisuuden. Se vaati Jacobin uhraamaan maallisen, jotta hän täydellisesti voisi seurata tieteellistä kutsumusta. Se sanoi hänelle, että todellisuus, johon hän sentään tunsi pohjiaan myöten kuuluvansa, rienasi hänen tutkijantahtoansa. Se vaati häntä valitsemaan joko köyhän, mutta puhtaan elämän totuuden palveluksessa tai pirstotun, omantunnontuskan ja nautintojen, itsensähalveksumisen ja ilon täyteisen.
Aamunkajo ruskotti jo palavan punaisena ja kultaisena. Jacob avasi ikkunan. Alla lepäsi hänen kurja, halveksittava, rakas kaupunkinsa, aamu-usvassa väristen. Ja etäältä kaukaa kuuli hän joen, joen. — Se lauloi maan terveydestä ja todellisuuden raikkaasta voimasta.
Hegen sukeltautui Jacobin huoneeseen niinkuin ukkospilvinen iltapäivä. Jokin naapuri-ikkuna lengotti avoinna ja paukutti kehyksiään vastaan, niin että lasit helisivät. Hegenin silmät leimusivat ja hänen poskensa hehkuivat. Hän tuli Jacobin luo, tarttui hänen käteensä ja ravisti sitä hurjasti.
— Pakene täältä, sanoi hän, älä jää kauemmaksi tähän saastutettuun luolaan. Sinä myrkytyt. Sinä tulet kalpeaksi, tyhmäksi ja ilkeäksi täällä. Seuraa minua, pelasta itsesi. Hetki vielä täällä ja olet kiinni, näivettynyt, kidutettu, liotettu. Opi vihaamaan tätä kaupunkia. Se on sen arvoinen. Ei, se on tuskin kunniallisen miehen vihan arvoinen. Etkö tunne, että ne juovat sinun vertasi, pitkin putkin, sitten ne maiskauttelevat kieltänsä ja sanovat: sangen hyvää, hiukan lisää hapaketta ja se olisi erinomaista. Ah, tämä verenimijäsukupolvi, minä inhoan, inhoan sitä.
Et tahdo seurata minua? Jää sitten ja muutu yhdeksi heistä. Luulin, että olit voimakkaampi, puhtaampi. Mutta minut näet viimeistä päivää täällä. Pois, pois täältä, olen jo kyllin kauan turmellut vapaata sieluani tässä iljettävässä rämeessä. Tänään olen saanut tarpeeksi voimaa rikkoakseni välini kaikkeen, linkoan halveksuntani vasten naamaa tälle pöhöttyneelle mustekalasukukunnalle, hiisi sen vieköön, ja matkustan niinkauan kuin veri vielä punaisena virtaa suonissani. Onkin jo kiire. Tässä mustenee jo, näetkö. Pistä reikä nyrkkiisi ja huomaat, että esiin pulpahtaa mustanharmaata hyyhmää, sellainen on pojan ihanan veren väri, näes.
Minä katselen nyt teitä, koko jaloa nuorisoa, katselen teitä ulkopuolelta. Te näytätte hienoilta, usko pois. Te istuskelette täällä kukin orrellanne ja kalvatte luuta terävillä, kiihkeillä, keltaisilla nakertajahampailla, hyi hitto kuinka vihloo korvia nähdessänikin vain. Se on työtä. Mutta se ei ole pahinta. Sitten seuraa hupi. Te luikertelette toistenne ympärillä, ympärillä, ympärillä, haistelette toinen toistanne ja syljeskelette ja sähisette ja päästätte pieniä ulvahduksia, mielihyvästä ja kiukusta. Sitten istutte hiljaa ja tirkistelette itsetyytyväisinä ja pahanjuonisesti; sitten heti kohta aloitatte tanssin uudelleen, toiseen suuntaan, ympäri, ympäri, ympäri.
Tiedät kyllä, olin niin tyytyväinen täällä, ennenkuin minua alettiin nuuskia. Tein hiljaa työtä, luulin sen sujuvan kykyihini nähden hyvin, aina kai työni sentään kelpaa johonkin, ajattelin. Ei minun pääni noussut korkealle massan yläpuolelle, huomasin sen kyllä kadulla tervehdyksistä. Nämä tervehtelyt, tiedät, ne olivat ensimmäinen suuri kärsimykseni tässä kaupungissa, ne olivat helvetin esikartanoa. Lähden ulos, iloisena, työintoisena ja vapaana, tapaan dosentti X-n, hän nyökäyttää lyhyesti katsomatta minua silmiin. Mitä nyt olen tehnyt, olenko niin vajavamittainen, ettei minulle voi nyökäyttää, tai niin merkillinen, että uumotaan kilpailijaa. Noiden kirottujen tervehdysten vuoksi hiipii minuun mielipaha, se kasvaa joksikin merkitseväksi, joksikin ratkaisevaksi elämässäni. Menisinkö hänen luoksensa ja vaatisinko häneltä selitystä, tai löisinkö hänet kuoliaaksi kun ensi kerran tapaamme. Miksi en saa olla työpäivänäni rauhassa, mikä oikeus hänellä on tervehtiä pirstaleiksi minun elämänhaluni, työvoimani. Sinusta tämä on lapsellista. Olkoon, että olen lapsellinen, minä toivon pysyvänikin sellaisena, jos herkkyyttä, kunniantuntoa, ylpeyttä nimitetään lapsellisuudeksi. Ja kenpä ei olisi iloinen, ylpeä, naiivi ja pahaa epäilemätön tullessaan tänne? Me olemme nuorukaisia, me olemme arkatuntoisia, innostuvia, haavoittuvia, ja yksin puhvelihärät ovat vuotamatta verta.
Mutta katsos, ne tervehdykset ne ovat vain tuulahduksia siitä suuresta hirviöstä, joka makaa ja kiemurtelee yhteiskunnassa; joka pitää sitä kourissaan; joka vallitsee sitä. Tiedätkö sinä sen hirviöeläimen nimen, sen pedon, jota vastaan on toivotonta taistella ja jota sen vuoksi pakenen. Älynmittailu se on nimeltään, älä naura, se on vakavaa, Jacob, minulle se on enemmän kuin vakavaa, se voi olla minun tuhoni. Ne ottavat mieheltä aivot pääkopasta ulos, punnitsevat sitä likaisissa käsissään, katsovat sitä toisella silmällänsä, sanovat tyytyväisinä: ei se ollut mitään erikoisempaa, tuo, sitten heittävät ne sen menemään ja iskevät toiseen käsiksi. Minun aivojani on käännelty ylös alaisin, poimut on laskettu, kuoren paksuus on mitattu, niitä on poimittuja pideltyjä koeteltu ja laskettu. Tiedetään, mitä työni koskee, tiedetään, mitä työni tulevaisuudessa on koskeva. Tiedetään mitä uneksin voivani tehdä ja mihin tulevaisuudessa kykenen. Minun koneistoni jännitys on laskettu, sen kokoomus, sen puutteet, sen kykenemismahdollisuudet. Jos luon jotakin, mikä ei ole heidän laskelmiensa mukaista, sanovat he: humpuukia. Jos saan aikaan vähemmän, kuin heidän suunnitelmansa olettavat, sanovat he: laiskuri. Ja jos minun työni tulos todellakin vastaa heidän lukujansa, sanovat he: hyvä. Jacob, en ole voinut viime aikoina kohottaa kättäkään työhön, kuulen heidän 'hyvänsä' viheltävän korvissani, olen sairas, sairas. He ovat kiertäneet minut verkkoihinsa, joka liike, joka yritys on ennustettu, ja minä revin, minun täytyy repiä riekaleiksi se verkko, etten lamautuisi. Minä olin liiaksi herkkä, liiaksi heikko, mutta kai minullakin on oikeus elää, minullakin oikeus tehdä työtä, sitä jota rakastan, tehdä työtä rauhassa, hiljaisuudessa. Ja vaikka siitä sitten ei tulisikaan mitään erikoisen merkillistä, niin anna sen armeliaisuuden nimessä toki olla sitä mitä se on. Älä, älä lohduta minua, minä pelastaudun ennen kuin on liian myöhäistä, jollei jo ole, ja minä olen aina muisteleva teitä täällä koko vapaan luonteeni matalamielisen, pikkumaisen, halpamaisen halveksunnalla.
Hän hävisi huoneesta, harmaana kuin purkautunut pilvi. Jacob vapisi rajujen lauseitten jäljiltä, aivan kuin ne olisivat olleet hänen rinnastansa revittyjä. Ja niin ne olivatkin; hän tunsi samaa inhoa siinä piirissä, josta Hegen pakeni, maailmassa, jota hän itsekin oli osallisena loihtimassa esiin. Hänen omat unettomat yönsä olivat tanssineet villiä noidantanssia hänen edessänsä. Ja hän tunsi, että se mikä hänet pelasti kulkemasta Hegenin tietä, oli kuitenkin ollut hänen pyrkimyksensä vuosien vieriessä saada tuo halveksittu puhvelihärän parkittu nahka. Ei hän ajatellut heikkoa ystäväänsä vahvempana hymyillen. Hän näki hänen hienon, valoisan, haavoittuvan sielunsa välkkyvän verisinä repaleina edessänsä ja hän muisteli kaivaten ensimmäisten nuorukaisvuosiensa arkaa ylpeyttä ja leijuvaa, ohutta unelmaa.
Jacob löysi porttinsa ulkopuolelta siipirikon varpusen. Hän ei ollut mikään eläinten ystävä ja kaikkein vähiten varpusten; hän nosti linnun kuitenkin ylös ja vei huoneeseensa. Hän hoiteli sitä parhaimpansa mukaan, ja parin tunnin kuluttua oli lintu terve ja tuli yksiksensä toimeen.
Se lensi ulos ikkunasta ja jätti Jacobin painostavaan levottomuuteen. Jacob tunsi linnunruumiin pehmeän lämmön ympärillänsä ilmassa, kädessänsä, rinnassansa; hän ei pystynyt pakottamaan itseänsä teroittamaan ajatuksiansa eikä iskeytymään työhön. Puuha oli ollut hänelle liian epätavallista; tässä huoneessa, jossa hän oli alituisesti ollut älyllisten probleemien kimpussa, hän oli tuhlannut tunteja korjaillakseen yhtä lintupahaa.
Tuntui siltä kuin nämä tunnit olisivat vapauttaneet hänet jostakin, joka hänen tähän asti oli onnistunut pidättää piilossa. Pieni, kurja olento oli kärsinyt hänen kädessänsä ja hänen oli onnistunut vapauttaa se kärsimyksistä! Hänen työnsä odotti pöydällä hänen edessänsä, mutta se ei häntä miellyttänyt. Se lepäsi siinä ajatushienouksineen, varmoine johtopäätöksineen, kirkkaan järkevänä. Mutta hänessä liikkuivat toiset voimat, jotka hän melkein oli unohtanut nimittää nimeltään, mutta joiden nimet hän tiesi: hellyys, avuliaisuus, hyvyys.
Ne pysyivät syvälle jäädytettyinä, nämä voimat, tieteellisessä toiminnassa. Jos tutkijantyö voisi tehdä hyvää, voisi luoda todellista iloa jollekin elävälle sielulle, kuinka suurella hellyydellä, kuinka suurella lämmöllä siihen tarttuisikaan. Mutta tiede sen oman itsensä vuoksi. Totuus sen oman itsensä vuoksi. Älköön ainoakaan asiaankuulumaton vaikutin saako hievahduttaa tätä kovaa, korkeata lakia. Totuudenetsinnän tie on suora, ja on yhdentekevää reunustavatko sitä ruusut vai ohdakkeet, kasvaako onni vai ahdistus sinne, missä se kulkee.
Älyllinen kylmyys halusi puristaa kaiken häntä ympäröivän yhteen ainoaan pisteeseen, häneen itseensä; mutta hänen sydämensä lämpö tahtoi purkaa tämän pakkassolmun yhä väljemmäksi, väljemmäksi, tahtoi saada sen käsittämään yhä useampia olentoja. Tieteellinen ajattelu tahtoi tehdä minän, tämän atoomin maailmankaikkeudessa, keskipisteekseen. Maa, taivas ja ihmiskohtalot olivat vain ainesta, jonka hänen ajatuksensa oli saanut ravinnokseen. Kaikki oli olemassa ainoastaan hänessä ja häntä varten. Mutta sydän tahtoi sulattaa sellaisen minän ja antaa sen hävitä kaikkeuteen.
Hänen aivonsa olivat luodut hallitsemaan, ja sydän, jonka sen ankara kuri oli kukistanut, oli käpertynyt kokoon ja nukkui luolassaan. Mutta se ei nukkunut syvästi, kotivarpunen pystyi herättämään sen, herättämään sen levottomuuden, sen kaipuun, sen elämisen ja toimimisen vaatimuksen. Se oli itsekin lintu, joka oli harmaantunut häkissänsä ja joka väristen makasi vankilassaan siivet pahasti vahingoittuneina.
Hänen työnsä tuskin sieti enää päivänvaloa. Auringossa, tuossa taivaankannen pallonpyöreässä poliisissa, joka valvoi että ihmiset työskentelivät säännöllisesti, oli jotakin käytännöllistä ja elinvoimaista. Päivä oli kiirettä eikä tuolilla istumista ja mietiskelyä varten. Päivä oli olemassa toimitussihteereitä, lumenluojia ja pörssikeinottelijoita varten. Päivänvalo paistoi sisään hänen papereilleen ymmärtämättömin ja moitiskelevin ilmein ja tuomitsi mokoman joltisenkin tarkoituksettomaksi. Ja hänen pohjiaan myöten intellektuaalinen ongelmansa häpesi elämään kelpaamattomuuttaan. Mutta kivityömies räjähdytteli kalliota ja mursi paasia voimakkaalla kangellansa. Ja se oli työtä, johon aurinko tyytyväisenä paistoi. Ei, päivä oli vuosien vieriessä käynyt liian kovakouraiseksi hänen spekulatioilleen.
Mutta yö! Elämän tuhannet kiihkeät askareet tukehtuivat sen syliin. Hiljaisuudessa syntyi sen pimeältä pohjalta ajatus ajatuksen jälkeen. Ne selvenivät saaden yhä kirkkaamman, kirkkaamman loisteen. Nuo voimakkaat valopisteet näyttivät tosin olevan mitättömän pieniä. Mutta hän tiesi, että se oli näköhäiriö: kuhunkin noista varmuuden kiinteistä pisteistä saattoi mahtua maailma. Se kasvoi olennaiseksi, ainoaksi osaksi olevaisuutta, joka muuten oli vajonneena uneen ja horrokseen.
Tämä paksu maapallo lepäsi hänen jaloissaan ja kuorsasi, mutta hänen vapaa, kevyt henkensä humisi kuin näkymätön tuli öisessä avaruudessa. Hirvittävän pyöreä pallo, maa, lepäsi ja uneksi untansa auringonvalosta ja äänivärähdyksistä ja virkatoimista ja käyvistä koneista, mutta hänen henkensä kiiti äänetöntä pikamatkaansa mustien, vaikenevien taivaitten kautta. Hänestä tuntui, kuin ääretön yö olisi ympäröinyt kaksi, ainoastaan kaksi palavaa olentoa, jotka kietoutuneina toisiinsa yhdeksi ainoaksi tekivät matkaansa läpi avaruuden: hänen henkensä ja hänen työnsä.