The Project Gutenberg eBook ofLumeen haudattunaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Lumeen haudattunaAuthor: Franz HoffmannRelease date: December 15, 2018 [eBook #58474]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUMEEN HAUDATTUNA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Lumeen haudattunaAuthor: Franz HoffmannRelease date: December 15, 2018 [eBook #58474]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Lumeen haudattuna
Author: Franz Hoffmann
Author: Franz Hoffmann
Release date: December 15, 2018 [eBook #58474]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUMEEN HAUDATTUNA ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Tositapahtuman mukaan kertonut nuorille ystävillensä
Suomennos kahdeksannesta saksalaisesta painoksesta
Kuopiossa, U. W. Telén & C:o, 1900.
Jotka Herraa pelkäävät, pankoot myös toivonsa Häneen.
Ps. 115, 11.
1. Jura-vuori ja sen asukkaat.2. Isoisä ja pojanpoika.3. Ensimmäinen päivä paimenmajassa.4. Lumeen haudattuina.5. Erakkojen elämä.6. Sudet.7. Katkera kaipaus.
Jura-vuori ja sen asukkaat.
Moni nuorista lukijoistani tulee ehkä pitämään nyt kerrottavaa juttua mahdottomana, ellei kokonaan uskomattomana, vaan kumminkin perustuu se tositapahtumaan ja tapahtuikin pääkohdissaan tarkoilleen, kuin sitä tulen tässä esittämään. Se joka tuntee Jura-vuoria, se joka kokemuksesta tietää, minkä rajun ja tylyn luonteen sen korkeudet talven aikana saavat, — se joka on elänyt tuolla ylhäällä lumimyrskyn raivotessa, hän on kyllä kohdannut siellä myrskyn, jolla on niin kauhistava ja tuhoa tuottava raivo, ett'ei hän sellaista ole koskaan tavannut tasangoilla eikä laaksoissa. Se, joka on nähnyt sen kauhean lumen paljouden, mikä kylmän vuoden ajan kestäessä ajautuu vuorien huipuilta ja äyräillä rotkoihin, ei suinkaan epäile, että asukkaat ja varsinkin tämän vuoriseudun paimenparat useinkin joutuvat sellaisten seikkailujen ja vaarojen alaisiksi, joista meillä tasamaitten asukkailla tuskin voi olla aavistustakaan.
Jura-vuoret muodostavat monta, melkein yhtäläistä rinnakkain kulkevaa vuorijonoa, jotka Rhône-virran mutkasta alkaen vähän alapuolella Genèvenjärveä kulkevat koillisessa suunnassa osittain Ranskan, osittain Schweitzin kautta ja ulottuvat aina Aar-joen suuhun saakka, missä se laskee Rhein-virtaan. Pituudeltaan ovat nämä kolmekymmentä viisi ja leveydeltään neljästä kahdeksaan peninkulmaan. Suurin osa tätä kalkkikivestä muodostunutta vuorta on Schweitzissä, sitä vastoin ovat korkeimmat vuoren huiput, jylhimmät laaksot ja rotkot Ranskan puolella, missä Jura-vuoria lounaassa rajoittaa Ain-virran laakso ja luoteessa Doubjoki. Täällä kohoaa Prè des Marmiers 1575, Reculet 1570, Grand Columbier 1555 metrin korkeuteen, ja sekä näiden että muiden mahtavien huippujen välissä sijaitsee lukemattomia laaksoja ja rotkoja, jotka ovat enemmän tai vähemmän hedelmällisiä sekä mahdollisia joko maanviljelykselle tai karjanhoidolle. Vuorien suurempi tai pienempi korkeus vaikuttaa tässä suhteessa paljon. Mitä korkeammalle niiden huiput kohoavat, sitä hedelmättömämmäksi ja kolkommaksi tulee seutukin, sitä kylmemmäksi ilmanala, sitä lyhyemmäksi kesä, sitä aikaisemmin putoaa lumikin, lumi joka valkoisella vaipallansa peittää niityt ja nurmikot. Korkeimmilla huipuilla lumi ei kesälläkään sula, mutta lämpimien kuukausien aikana kasvullisuus edistyy kumminkin nopeasti, — kasvullisuus, joka vihannoivana, ja kukoistavana nousee aivan lumirajan reunalle. Alempana olevat laaksot ja rinteet ovat peitetyt komeilla ja taajoilla metsillä. Tammet, pyökit, koivut ja plataanit levittävät täällä tuuheita oksiansa, ylempänä taas sijaitsevat nuo ihanat nurmikot, joiden mehukkaat ruohot ja yrtit antavat runsasta ravintoa laitumella käyville lehmä- ja vuohilaumoille. Mutta tämä ihanuus kestää ainoastaan vähän aikaa, korkeintaan viisi kuukautta vuodesta. Se alkaa toukokuun loppupuolelta tai kesäkuun alusta ja päättyy lokakuun ensimmäisinä päivinä, jolloin kova talvi taas alkaa vallita.
Ihana aika alkaa köyhille vuoristolaisille silloin, kun pitkien ja kolkkojen talvikuukausien perästä vihdoinkin etelän lauhkeampi ilma taas puhaltaa vuorien yli ja hellillä huokauksillansa sulattaa lumen huipuilta ja rinteiltä; kun tuhansia puroja ja vesisuonia iloisissa vesiputouksissa kohisten ja pärskyen syöksyy kallioseiniltä alas laaksoihin, ja kevään tuores vihanta nyt vähitellen pistää esille lämmenneestä maasta. Ilomielin avaa silloin vuoripaimen navettansa ja laskee lehmänsä ja vuohensa ulkoilmaan, jossa ne ihastuksella hengittävät raitista, hyvälle tuoksuvaa ilmaa ja iloisina juosten, ammuen ja määkyen kiipeävät laaksoista ylös avaroille, laajoille vuoriselänteille, jossa heitä odottaa mehukas ja rehevä ravinto. Nuo älykkäät eläimet tietävät vallan hyvin, mitä noilla ylängöillä on heille tarjottavana, ja sentähden ei yksikään heistä osoita minkäänlaista vastahakoisuutta, jos kohta äyräät, jota myöten heidän tulee kiivetä ylös, ovatkin jyrkkiä ja tie, joka sinne johtaa, on kivinen ja kolea.
Tämä vuorille muuttopäivä on juhlapäivä kaikille laaksojen asukkaille, ja itse vuoripaimen tervehtii sitä päivää iloisella katseella, vaikka se on vaan ensimmäinen niistä monista päivistä, joina hän, eroitettuna vaimostaan ja lapsistaan, on pakotettu elämään jonkunlaisessa maanpaossa. Vuorien tuntureilla ei häntä odota mitkään suruttomat hetket, kesä ei ole hänelle mikään juhlien, huvitusten ja hauskuuden aika.
Vaivaloinen on hänen elämänsä näillä tuntureilla ja täynnä se on vaivoja, rasituksia ja puutteita monenmoisia. Maito ja perunat on melkein yksinomaan hänen ravintonaan, sadevesi tai säiliöissä sulatettu lumi hänen juomanaan. Hänen alinomaisena toimenaan on karjojen vartioiminen ja tuon kuuluisan hyvänmakuisen juuston valmistus, joka Greyerzer eli Gruyères juuston nimellä on tullut tunnetuksi.
Ylhäällä vuorilla valmistetaan tätä juustoa suurella vaivalla, erinomaisella huolella ja tunnollisella siisteydellä. Jokaisella paimenella on täällä oma pieni paimenmajansa, joka on hänen asuntonsa ja samalla myös hänen maitokamarinsa. Näitten majojen seinät ovat enimmiten lujia ja vankkoja, rakennetut kivistä, katto on ainoastaan halaistuista kuusilautasista eli päreistä, jotka ovat asetetut rivittäin vieretysten ja toinen toisiansa peittäen, sekä ovat kiinnitetyt raskailla kivilohkareilla, jotka ovat painona poikkiteloin päreitten päälle asetetuilla kapeilla ruodepuilla. Tämä sentähden etteivät ukkosenilman nostamat myrskyt, jotka tavallisesti useinkin rajusti raivoavat, kiskoisi kepeitä päreitä irti alustastaan ja siroittaisi niitä ilmaan.
Kaikkien karjamajojen sisusta on jaettu kolmeen osaan: ensiksi hyvästi varustettu navetta, jossa karja öisin saa suojaa, toiseksi huone nuoren maidon säilyttämistä varten, maitokamari valkeine, kirkkaaksi pestyine puisine astioineen ja vihdoin keittiö, joka samalla on vuoripaimenen makuuhuone. Tämä on useinkin hyvin vaatimaton makuusuoja, jossa kupo olkia nurkassa muodostaa vuoteen. Keittiössä on suuri, avara savutorvi, jonka alla köydessä tai rautaisissa vitjoissa riippuu iso kattila, jossa maitoa lämmitetään, ja jota käytetään juuston valmistukseen.
Koko kesän kuluessa, — se tahtoo sanoa koko heidän siellä olonsa aikana, näkevät paimenparat ani harvoin jonkun ihmisolennon. Sattuu kumminkin joku kerta kesässä, että joku vieras matkustaja uteliaisuudesta tai matkustushalusta häipyy tähän kaukaiseen seutuun. Nöyrinä he osoittavat hänelle vieraanvaraisuuttaan, kestitsevät häntä makeimmalla maidollaan ja luovuttavat hänelle makuusijansa ja ovat kiitollisia, jos he saavat vastalahjaksi palasen leipää, jota näillä ylängöillä niin harvoin on saatavissa, ja jota sentähden pidetään mitä oivallisempana herkkupalana. Huolimatta kaikista näistä puutteista, näistä vaivoista ja vaikeuksista, tästä ikävästä ja erillään olosta eivät nämä paimenet valita kohtaloansa. He ovat päinvastoin tyytyväisiä ja eivät toivokaan mitään muutosta tilassansa, he rakastavat tätä paimenelämän synkkää yksinäisyyttä ja pysyvät muuta tahtomatta ja toivomatta totutuissa toimissaan, sekä vanhempiensa ja esi-isiensä perityissä tavoissa.
Vuoripaimenten kesänvietto loppuu tavallisesti lokakuun 9 päivänä, pyhän Dionysiuksen päivänä. Silloin lähtevät paimenet karjoineen alas laskeutumaan, ja tämä paluuhetki on juhlapäivä, sekin, niinkuin ylängöille lähtöpäiväkin oli, ja tämä juhlapäivä on vielä iloisempi, sillä kauan poissa olleet isät ja veljet pääsevät jälleen omaisiensa seuraan. Nyt alkaa kotimajoissa, lämmittävän takkavalkean ääressä uudet työt, aivan toisellaiset kuin kesäiset. Näitten laaksojen köyhyys ei näet salli minkäänlaista joutilaana oloa. Köyhät paimenet leikkelevät ahkeroilla käsillään kaikenlaisia pieniä esineitä puusta: lautasia, maljoja, kuppia sekä monta muuta talous- ja kyökkikalua, joita he myyvät lähiseutukaupunkien varakkaimmille asukkaille, ja taitavimmat heistä valmistavat oikein viehättäviä pikku taide-esineitäkin mainitusta aineesta, niinkuin esim. tunturivuohia, vuorikauriita, erivärillisillä soreilla leikkauksilla kaunistettuja lippaita, pieniä schweitziläismajoja ynnä muuta sellaista, joita matkustavaiset halukkaasti ostavat, vieläpä lähetetään niitä Europan kaukaisimpiin seutuihin.
Kun täysi-ikäiset tällä tavalla puuhaelevat hyötyä tuottavissa toimissa, eivät lapsetkaan saa viettää päiviänsä joutilaina. Useinkin ovat yksityisten kylien talot niin hajallaan toisistansa, että kovan lumisateen perästä on aivan mahdoton päästää lapsia kouluun menemään. Tässä tapauksessa täytyy heidän tehdä työtä kotona, laskea lukuja, kirjoittaa, lukea ja useimmat vanhemmat pitävät ankaran huolen siitä, että heidän lapsensa hyvästi käyttävät aikansa, koska he tietävät, miten tarpeellista ihmiselle on nuoruudessa hankkia itselleen tietoja.
Sitä paitse tämä kotoinen ahkeruus tuo mukanaan monenlaista hyötyä. Vanhemmat lapset, jotka jo osaavat selvästi lukea, lyhentävät pitkiä iltapuhteita vanhemmiltaan ja sisaruksiltaan lukemalla heille ääneen hyviä kirjoja, joita ovat saaneet joko papilta tai koulunopettajalta; ja ehkei missään tarkemmin kuunnella lukijaa kuin näissä matalissa, pienissä majoissa, joissa koko perhe yhden ainoan lamppupahasen valossa istuu suuren, karkeasti veistetyn pöydän ympärillä. Lukemisen perästä seuraa tavallisesti keskustelu siitä, mitä on luettu, ja sellaisissa tilaisuuksissa ei suinkaan puutu älykkäitä ja viisaita, siveellisyyttä tarkoittavia varoituksia vanhempien puolelta, joita lapset saavat neuvoksensa painaa mieleensä. Harvoin kuulee näistä yksinkertaisista, köyhistä ihmisistä jotakin pahaa. He ovat hyväsydämisiä, heidän tapansa ovat puhtaita, heidän puutteellinen elämänsä antaa heille voimaa ja kestävyyttä vaikeimmissakin oloissa. Ilman tätä nöyrää, vankkaa hurskautta, ilman tätä puutteisiin ja ankaraan elämään tottumista, ei ehkä olisi Jaakko Loprazparka jaksanut kantaa niitä kärsimyksiä ja kauhuja hirmuisessa tilassaan, johon hänet tavaton kohtalo oli asettanut. Näin ollen pysyi hän vaikeimmissakin olosuhteissa lujana. Kestäväisyys ja kärsivällisyys elähytti hänen sielunsa, auttaen häntä hirvittävässä yksinäisyydessään kaikkien kauhujen ja surkeuksien yli. Kuunnelkaamme siis nyt, mitkä epäsuosiolliset tapahtumat yhtyivät muodostamaan hänen yhtä harvinaisia kuin omituisia olosuhteita.
Isoisä ja pojanpoika.
Eräässä Ranskan puolisen Jura-vuorten syrjäisimmässä ja sisimmässä laaksossa eli köyhä, yksinkertainen perhe, jommoisia tässä vuoristossa löytyy monta. Heidän ainoa omaisuutensa oli pieni talo, joka seisoi laakson pohjassa muitten sinne tänne sijoitettujen majojen ympäröimänä, muutamia lehmiä ja vuohta ja se kätevyys, joka pitkien talvi-iltojen kestäessä sai monta somasti leikeltyä taide-esinettä tai talouskalua syntymään. Perhe ei ollut suuri. Paitse perheen isää Loprazia ja hänen ahkerata kelpo vaimoansa istuivat talven aikana suuren puupöydän ympärillä vielä vanha isoisä Lopraz, Jaakko, talon kolmetoista vuotias poika ja kaksi pientä seitsemän ja yhdeksän vuoden ikäistä sisarta. Heidän elämänsä oli samanlainen kuin kaikkien muidenkin laaksojen asukkaiden. Kesällä vaelsi isä Lopraz pienine karjoineen korkeille vuorituntureille, hoiti siellä karjaansa, valmisteli suuria juustoja ja palasi muassaan elukat ja kesän ajalla kertyneet aarteet takaisin kotoiseen majaansa, silloin kun kolkot ilmat ilmaisivat että talvi myrskyineen ja lumikinoksineen oli lähestymäisillään. Sillä aikaa kuin isä eli tuntureilla, eroitettuna omaisistansa, hoiti äiti kotona pikku taloutta, piti huolen puutarhasta ja siitä vähäisestä peltotilkusta, joka kuului heidän taloonsa, sekä kasvatti lapsiansa ahkeruuteen ja Jumalan pelkoon. Kunnianarvoinen vanha isoisä oli hänelle tässä uskollisena apuna, ja auttoi häntä siinä mihin hänen voimansa vielä riittivät. Joutohetkinä taas isoisä vuoleskeli lautasia ja vatia, hänen vanhat silmänsä eivät näet enää kestäneet hienompia töitä, niinkuin nuorena ollessa, jolloin hän kumppaniensa joukosta oli ollut mitä taitavin puunleikkaaja. Kun isä oli talvella jättänyt tunturit ja palannut jälleen kotia omaistensa luo, työskentelivät taasen perheen jäsenet kukin omalla tavallansa ahtaassa, mutta kodikkaassa mökkisessä, jossa sopu sijaa antoi kaikille perheen jäsenille. Isä ja isoisä vuoleskelivat puukoillaan ja taltoillaan, äiti pyöritteli surisevaa rukkiaan, pienemmät lapset taas istuivat — Jaakko mukanaan — koulutöittensä ääressä, kunnes jokaisen tehtävät olivat suoritetut, ja tämän jälkeen otettiin esille kaunis kirja ääneen luettavaksi. Kaikki kuuntelivat silloin äänettöminä, niin hyvin vakavat vanhemmat, kuin iloiset pienokaisetkin. Monen hyvän neuvon liitti isoisä tähän, kun siihen sopiva tilaisuus ilmestyi, ja näin nämä pitkät illat katosivat niin, niin nopeasti, että tavallisesti kaikki ihmettelivät ja säpsähtävät, kun käki vanhassa seinäkellossa heleällä äänellä ilmoitti levollemenohetken olevan käsissä.
Tällaista elämää vietti tämä pieni perhe vuodesta vuoteen; joka kesä, joka talvi toi samat toimet, eikä tapahtunut mitään muutosta tässä yksitoikkoisessa elämässä, kunnes sattui tapaus, joka täytti kaikki sydämmet kalvavalla huolella ja raskaalla painostavalla surulla.
Jaakko Lopraz oli, niinkuin jo mainittiin, noin kolmentoista vuoden vanha, kun tuo suloinen kesä jälleen jätti jäähyväisensä Jura-vuorien laaksoille, ja perhe odotti siis joka päivä isän kotiintuloa. Mutta päivä kului toisensa perästä, isää ei kuulunut — ei kaikunut vuohien iloista määkymistä, eikä se tavallinen ammuminen, jolla lehmät tervehtivät vanhoja, tuttuja paikkoja — talo ja navetat ne pysyivät tyhjinä vaan, ja vaikka Jaakko sisaruksineen olisi käynyt kuinka usein tahansa mäellä, jonka törmältä jo etäältä voitiin havaita ikävöityä, niin hänen tarkkaava silmänsä ei vaan eroittanut isän voimakasta vartaloa, ei punaisia lehmiä, hyppiviä vuohia, joille kaikille sijat jo viikkokausia sitten oli valmistettu.
Luonnollisesti valtasi huoli kaikkien sydämmet; aika riensi nopeasti, pyhän Dionysiuksen päivä oli jo ohitse ja kaikki muut vuoripaimenet olivat jo karjoinensa palanneet vuorilta; ainoastaan Loprazia, tuota niin levottomasti ja tuskan huolella odotettua isä Loprazia vaan ei näkynyt. Mikä voi häntä vielä pidättää vuorilla? Olisikohan joku onnettomuus voinut häntä kohdata?
Jaakko juoksi naapureihin, kyseli, tiedusteli, mutta ei kukaan voinut antaa hänelle minkäänlaisia tietoja, vaikkakin rauhoittavia lohdutuksia ei puuttunut. "Mitäs tahdot", sanoi sekä yksi että toinen naapuri. "Isäsi ehkä vielä kokoelee heiniä talven varalle ja siinä lie syy, miksi hän näin on myöhästynyt. Vuorilla ei hänelle voi mitään tapahtua! Odottakaa vielä pari päivää, niin saatte nähdä että hän tulee!"
He odottivat vielä pari päivää, mutta isää vaan ei näkynyt ja nyt alkoi vanha isoisä, joka tähän asti oli pysynyt muita rauhallisempana, käydä levottomaksi.
"Tämä kestää minusta jo liian kauan", sanoi hän eräänä aamuna, kun Jaakko palasi törmältä, jossa hän taas turhaan oli käynyt isää tähystelemässä. "Tästä epävarmuudesta täytyy tulla loppu. Tahdon itse lähteä ylös tuntureille tutkimaan, mikä Franssia siellä ylhäällä pidättää."
Äiti varoitti; hän pelkäsi näet että isoisä olisi aivan liian vanha ja heikko mennäkseen tuota jyrkkää, pitkää, vaivaloista tietä, mutta isoisä hymyili vaan hänen huolilleen.
"Mitäpä vielä", hän sanoi. "Olen usein kyllä kiivennyt sinne, viimeksi kaksi vuotta sitten, eikä se ole minulle mitään haittaa tehnyt. Minä varmaan sinne lähden, ja iloitsen siitä että kerran vielä saan tervehtiä tuota vanhaa, rakasta, pientä paimenmajaa. Kuka tietää josko enää ensi vuonna olen tilaisuudessa sitä tehdä? Mutta kuules Jaakko! Eikö mielesi tekisi minun seurassani tulla isääsi tervehtimään?"
Josko poika olisi valmis! Josko hän halusi tulla mukaan.
"Oi kyllä, kyllä isoisä!" vastasi hän miettimättä ja säteilevin silmin. "Olen jo kauan toivonut pääseväni sinne ylös, olen vaan pelännyt että en saisi siihen äidin suostumusta. Mutta sinun kanssasi, isoisä! oi, millä ilolla!"
Äiti, jolle asia esitettiin, ei ollut ensinkään tyytyväinen tuumaan, mutta koska taivas oli selkeä, ilma kaunis ja kun isoisä, joka varmaankin ei jättäisi mitään varokeinoa käyttämättä lähti mukaan, ja koska hän itsekin suurella levottomuudella halusi tietoja miehensä pitkällisestä viipymisestä, suostui hän kumminkin isoisän tuumiin. Päätettiin siis että isoisä Jaakon seuraamana viipymättä lähtisi ylös tuntureille.
Lähtövalmistukset eivät ottaneet kovin paljon aikaa, ja kohta olivat isoisä ja pojanpoika matkalla. Hitailla askeleilla nousivat he ylöspäin, välistä ahtaitten rotkojen vieritse, välistä syvien kuilujen ohitse, aina vaarojen ympäröimänä, jotka vaativat kaiken heidän huomionsa. Valitettavasti laiminlöi poika muutamaksi silmänräpäykseksi tarpeellisen varovaisuuden. Noin neljännestunnin matkan päässä isänsä paimenmajasta lähestyi Jaakko uteliaana äkkijyrkkää rinnettä, isoisä silloin — kovin peloissaan hänen uskaliaisuudestaan — kiiruhti vetämään hänet pois äyräältä. Ajatellen ainoastaan varomatonta pojanpoikaa, hän ei itse ollut tarpeeksi varuillaan, vaan kompastui kiveen, joka pyöri hänen jaloissaan, ja lankesi sekä nyrjäytti niin pahasti jalkansa, että hänen täytyi tuskasta huudahtaa, ja joku hetki meni, ennenkuin hän siitä tointui ja jälleen pääsi pystyyn. Kovasti säikähtäen riensi Jaakko isoisänsä luo ja pyysi kyynelsilmin anteeksi varomattomuuttaan. Hyvä vanhus ei ollut kauan pahoillaan. Pojanpoikansa avulla hän nousi ylös ja koetteli jatkaa matkaa. Se meni jotakuinkin, kun isoisä nojautui alppisauvaansa ja pojan olkapäihin, ja kumpikin toivoivat että tämä pieni vastoinkäyminen menisi ohitse ilman pitempiä ja pahempia seurauksia.
Vihdoin he saavuttivat paimenmajan ja olivat hyvin iloissaan, kun tapasivat Jaakon isän terveenä ja hyvissä voinnissa. Frans Lopraz sitä vastoin hämmästyi suuresti nähdessään näitä odottamattomia vieraita. Hän oli juuri lähtöhommissaan, ja jos isoisä ja Jaakko olisivat odottaneet muutamia päiviä vaan, niin olisivat päässeet tuon vaikean vuorimatkan vaivoista.
"Isäni! Ja vielä sinäkin Jaakko!" huusi hän nähdessään tulijoita. "Varmaankin olette siellä alhaalla peljänneet että joku onnettomuus olisi minua kohdannut!"
"Tietysti olemme sitä peljänneet", vastasi isoisä, "emmekä suinkaan ilman syytä; pyhän Dionysiuksen päivä kun jo aikoja sitten on kulunut, ja kaikki muut paimenet kun jo ovat talviteloilleen asettuneet. Mikä se on, joka on voinut pidättää sinua näin kauan tuntureilla, poikani?"
"Yksi lehmistäni sairastui, ja en tahtonut jättää eläinparkaa avuttomana tänne", vastasi Frans Lopraz. "Mutta nyt on lehmä jälleen parantunut, ja jo tänään olisin lähettänyt renki Pekan juustokuormineen alas, huomenna olisin itse tullut lehmien kanssa."
"Olipa siis aivan tarpeetonta, että me tänne ylös kiipesimme", sanoi isoisä. "Mitään vaaraa meille kumminkaan ei ole tarjona, jos vaan ei tänä yönä tule rajuilmaa. Tuuli on puoli tuntia sitten kääntynyt ja tuolla auringonlaskun puolella näyttää taivas sellaiselta, ett'ei se minua miellytä. Jaakko, oletko hyvin väsyksissä?"
Poikanen viivytti vastaustansa, huomattuaan että isoisällä oli joku varsinainen tarkoitus kysymyksellään.
"Minä arvelen", jatkoi hän, kun Jaakko hämillään loi silmänsä maahan, — "minä arvelen että olisi viisainta lähettää poika Pekan matkassa kotiin, niin hän ei huomenna sateessa, ehkäpä vielä lumimyrskyssä tarvitseisi kiivetä alas. Etkö sinä ole samaa mieltä, Frans?"
Vuoripaimen heitti tutkivan katseen taivaalle ja kaukana siintäviin vuorenhuippuihin, pudisteli sitten huolestuneena päätään.
"Isoisä on oikeassa", sanoi hän, "taivas näyttää uhkaavalta ja kaikki ennustaa, että nopea ilmanvaihdos on odotettavissa. Sinun täytyy mennä Pekan matkaan, Jaakko."
"Ja minä taasen teen sinulle seuraa", lisäsi tähän isoisä. "Se tulee tosin tuottamaan minulle vaivaa, mutta kyllä se tulee menemään kunhan vaan saan hiukan levähtää."
Kohtapa näyttäytyi kumminkin, että vanha heikko mies oli liian paljon luottanut voimiinsa. Tuska hänen loukkaantuneessa jalassaan ei vähentynyt ollenkaan, päinvastoin se hetki hetkeltä lisääntyi ja hänen täytyi, vaikkakin vastahakoisesti tunnustaa, että hänelle oli mahdotonta lähteä paluumatkalle. Jaakon olisi pitänyt lähteä yksin, mutta koska poika ei tahtonut jättää isoisää, päätettiin vihdoin että kaikki jäisivät paimenmajaan seuraavaan aamuun asti, jolloin he yhdessä lähtivät paluumatkalle.
Vaikkakin maja oli pieni, löytyi siellä kumminkin tilaa heille kaikille. Kattilassa, joka riippui takassa tulen yli, valmisteli Frans Lopraz yksinkertaisen illallisen, keitti maissivelliä, toi varastostansa vähän voita ja juustoa ja kaikki söivät he puukupeistansa paraimmalla ruokahalulla, kunnes yö joutui. Majan nurkassa olevalle olkivuoteelle heittäytyi nyt Jaakko, sillä välin kuin isä ja isoisä vielä hetkisen matalalla äänellä juttelivat, mitä merkillistä oli tapahtunut niin hyvin alhaalla laaksossa, kuin ylhäällä tuntureilla. Vihdoin hekin laskeutuivat levolle, ja nukkuivat siksi, kunnes kirkas aamu kurkisti majan pienestä ikkunasta.
Ikävä ja huolestuttava hämmästys odotti heitä, kun he nousivat ylös kovilta vuoteiltaan. Isoisä ei ollut väärässä, kun hän edellisenä iltana oli peljännyt, että sään vaihdos yön kuluessa tapahtuisi. Peljästyksen huudahtus pääsi hänen huuliltaan, kun hän meni ikkunan luo ja silmäeli ulos. Niin kauas kuin hänen silmänsä kantoivat, olivat vuoret lumella peitetyt ja yhä vaan pyryili valkoisia hiutaleita alas taivaalta, ja raju tuuli ajoi niitä paksuissa pilvissä mökin yli.
"Tämä on ikävä sattuma", sanoi isoisä huolestuneella katseella. "Jos tämä lumituisku ei pian lakkaa, tekee se tiet ja polut aivan mahdottomiksi, ja silloin tietää yksin Jumala miten me pääsemme omaisiemme luo laaksoon."
"Mutta eiköhän se kumminkin lakanne", vastasi isoisä heti. "Pelkään että jalkani on niin paljon pahentunut, että minun täytyy jäädä tänne vielä useammiksi päiviksi. Jalkaani todellakin kolottaa niin, että tuskin voin nousta seisaalleni. Menkää te lapset, menkää niin kauan kuin vielä on aikaa! Karja on saatettava korjuuseen! Tänään, poikani, voi sinulla vielä olla mahdollisuus saada se alas, jota vastoin se huomenna voi olla liian myöhäistä. Kiiruhda vaan, äläkä välitä minusta."
"En isäni, en millään tavalla jätä sinua yksiksesi noin sairaana ja avuttomana", vastasi Frans. "Vaan miksi emme kaikki voisi yhdessä lähteä? Minun hartiani ovat kyllin vahvat sinua kantamaan, isä, ja Jumalan avulla pääsemme kyllä sillä tavalla vahingotta alas laaksoon."
"Nyt et mieti puhettasi, poikani", sanoi vanha isoisä. "Tällaisessa ilmassa on sinulla aivan tarpeeksi tekemistä pitäessäsi karjaa koossa, ja mahdotonta on tämän lisäksi vielä sälyttää kuorma hartioillesi ja samalla pitää huolta pojastasi. Älä kauemmin mieti, saata vaan karja ja poika turvallisuuteen, ennenkuin lumi tekee voittamattomia esteitä, ja jos olisi joku mahdollisuus, niin voisit huomenna naapurien ja kantopaarien avulla tulla minua noutamaan."
Frans epäröi ja oli kahden vaiheilla, mitä hänen tuli tehdä. Myrsky ulkona ulvoi lakkaamatta ja ajoi yhä uusia lumipilviä ohitse, jotka lyhyessä ajassa tekisivät kaikki tiet aivan mahdottomiksi. Pienen karjansa hoidosta riippui koko hänen perheensä toimeentulo, sään nopeata muutosta ei voitu odottaakaan; siis oli hän sangen tuskallisessa ja hankalassa asemassa. Toiselta puolen oli kysymys hänen pienen omaisuutensa pelastamisesta, toiselta puolen taas oli hänellä vaikea suostua jättämään vanhaa, vaivaloista isäänsä yksin tälle autiolle ja kolkolle ylängölle. Yhä uudelleen kehoitti hän vanhusta jättäytymään hänen vahvojen hartioittensa turviin; Jaakko vakuutti kyynelsilmin, että hän olisi tarpeeksi vahva ja sukkela voidaksensa auttaa isää karjan kuljetuksessa; isoisä pysyi vaan lujana kiellossansa ja vaatii yhä uudelleen, että poika ja pojanpoika lähtisivät kahden matkalle.
Isoisä kehoitti, isä rukoili, Jaakko itki sydämmensä tuskissa, ja tällä tavalla kului osa päivää tulematta mihinkään varmaan päätökseen. Vihdoin ratkaisi Jaakon ehdotus asian:
"Tiedätkös mitä, rakas isä", sanoi hän, "jätä minut isoisän luo ja mene sinä yksin karjan kanssa. Minä jään tänne mielelläni ja hoidan isoisää niin huolellisesti kuin ikinä vaan voin. Kun emme ole sinulle esteeksi, niin saavut varmaankin pian kotiin, ja siiloin on vielä aikaa kutsua naapurit avuksi ja rientää meitä auttamaan. Se olisi varmaankin parasta! Isoisällä on silloin hoitoa ja seuraa, ja minä voin tässä tilaisuudessa osoittaa kuinka suuri rakkauteni häneen on. Mene sinä isä! Mene yksin! Me, isoisä ja minä, pidämme huolta toinen toisistamme, ja lopuksi eiköhän kaikkivaltias Jumala ottane meitä molempia suojaansa."
"Minä luulen että lapsi on oikeassa", sanoi isoisä kääntyen poikaansa. "Se on varmaankin viisainta, mitä nyt enää voimme tehdä. Lunta on jo niin paksulta ja tuuli puhaltaa niin rajusti, että pelkään hänen olevan suuremmassa vaarassa, jos hän sinua seuraa, kuin jos hän jää minun luokseni. Mene yksin, Frans, ja ota minun alppisauvani; se on vankka ja siinä on uusi rautainen kärki, niin että voit hyvin siihen turvautua. Kyllä se auttaa sinua alas, niinkuin se minuakin tänne ylös on auttanut. Ota lehmät mukaasi ja jätä meille yksi vuohi vaan ynnä se vähäinen ruokavarasto, joka vielä on täällä jälellä. Muuten mene Jumalan haltuun ja usko minua, etten minä huolehdi puoleksikaan niin paljon meistä molemmista kuin sinusta."
Muutamia hetkiä horjui Frans vielä päätöksessään, sillä hänelle oli todellakin vaikeata erota vanhasta isästään ja pojastaan, vieläpä tällaisissa olosuhteissa, jotka epäilemättä olivatkin arveluttavia. Mutta vihdoin täytyi hänen kumminkin älytä, että pitempi viipyminen saisi aikaan pahempia seurauksia ja teki tämän mukaan päätöksensä.
"Olkoon sitten niin", hän sanoi, syleillen kyynelsilmin isäänsä. "Jaakon eilinen varomattomuus oli kova onni, sillä jos ei hän olisi poikennut tieltä, ei isoisälle olisi tämä onneton tapaturma sattunut. Sen lisäksi olemme vielä tehneet toisenkin erehdyksen, Eilen, näet, olisi vielä ollut mahdollista saattaa Pekan avulla isoisää takaisin, tänään se on liian myöhäistä, ja Jumala rankaisee tämän lumipyryn kautta tyhmää vitkasteluamme. Tahdon kutsua naapurit kokoon, tahdon pyytää heitä auttamaan minua, ja taivas suokoon että me kaikista vastuksista huolimatta voisimme tunkeutua tänne pelastamaan teitä kauheasta asemastanne!"
"Jumala on sen salliva, toivon minä", vastasi isoisä hiljaisella mielenmaltilla. "Mene rauhaan poikani, ja siunaukseni seuraa sinua."
Frans astui majan ovelle päin, mutta kääntyi vielä kerran ja antoi vanhalle isälleen oljilla ympäri kudotun pullon, joka oli vielä puoleksi täynnä viiniä.
"Ottakaa tämä, pitäkää se isä", sanoi hän, "hyvä äitini antoi minulle tämän pullon keväällä matkaani, kun läksin vuorelle ja onneksi on vielä jotain jälellä sen sisällyksestä. Omasta puolestani en viiniä tarvitse, mutta teille voipi se kenties tehdä hyvää. Äiti parka! Kun minä hänet jätin, ja hän viimeisillä jäähyväissanoillansa antoi minulle tämän virvokkeen, emme kumpikaan voineet ajatella, että hän neljä viikkoa myöhemmin lepäisi maan kylmässä povessa, ja etten enää saisi häntä nähdä. Ottakaa, isä, se on lahja kirkastuneelta ja nyt elä terveenä!"
Viimeisen kerran syleili Frans isäänsä, ja sitten hän kiiruhti ulos ajamaan lehmät navetasta. Jaakko oli hänen kintereillään ja auttoi häntä. Kohta olivat elukat kytkyeistään irti ja riensivät ulos avaralle. Kummastuneina ne näkivät joka paikan lumen peitossa ja seisoivat hetkisen ällistyneinä. Paimenen huuto sai heidät kumminkin kohta liikkeelle. Epäilemättä he ymmärsivät, että kotiin lähtö oli käsissä ja juoksentelivat iloissaan paimenmajan ympäri. Vaivalla sai Frans heidät jälleen kokoon. Kun tämä oli tehty, syleili hän vielä kerran poikaansa ja painoi häntä isällisellä hellyydellä rintaansa vastaan.
"Jumala varjelkoon sinua Jaakko", sanoi hän, "sinua ja isoisääsi! En tahdo antaa sinulle nuhteita eilisestä varomattomuudestasi, vaikka se juuri onkin syynä meidän nykyiseen tuskalliseen asemaamme, tahdon vaan varoittaa sinua vastaisuudessa ottamaan oppia tästä tapahtumasta. Ole varuillasi lapseni ja hillitse nuoruutesi ajattelemattomuutta. Hoida isoisää, pidä huolta hänestä niin paljon kuin voit, äläkä ole liioin huolissasi ja levoton tulevaisuudesta. Kun Jumala antaa minulle voimia ja saattaa minut onnellisesti kotiin, tulen teitä muutamien päivien perästä pelastamaan. Rohkeutta, kärsivällisyyttä ja toivoa siis, poikani! Jumala teitä suojelkoon ja varjelkoon!"
"Niin sinuakin, isäni", nyyhkytti poika painaen kyynelsilmin viimeisen jäähyväissuutelon isänsä huulille.
Vihdoin irtautui Frans lapsensa hellästä syleilystä, kutsui lehmiään ja ajoi pienen karjansa vuoren rinnettä alas, eikä pitkää aikaa kulunut, ennenkuin hän elukkoineen oli kadonnut pyryäviin lumipilviin, ja Jaakko koetteli enää turhaan silmillänsä tunkea läpi tuon paksun lumihunnun. Viimeinen jäähyväishuuto, joka kaikui yli tuulten ulvonnan, kohtasi vielä hänen korviaan, sitten katosi kaikki isän jäljet, ja yksin seisoi poika nyt törmällä, tuulien huminan ympäröimänä, verhottuna lumipilviin, jotka kohta peittivät hänen hennon vartalonsa valkoiseen, kosteaan vaippaan. "Jumala suojelkoon sinua, isä, sinua ja meitä!" sanoi hän itsekseen vienolla äänellä ja lisäsi huoaten: "Oi, milloin, milloin suopi taivas, että saamme sinua seurata!"
Vielä loi hän armoa anovan katseen kolkkoa, pilvillä peitettyä taivasta kohden, sitten, voittaen tuskallisen tunteensa voimakkaalla ponnistuksella, hän kääntyi pois ja riensi paimenmajan ovelle isoisänsä luo, omistaaksensa hänelle kaiken lapsellisen rakkautensa, hellyyden ja huolen.
Ensimmäinen päivä paimenmajassa.
Kun Jaakko tuli majaan, näki hän isoisän seisovan ikkunan ääressä, josta hän katseillaan yhä vielä näkyi etsivän poikaansa Franssia. Hän kallisti kunnianarvoisen, harmaan päänsä ikkunalautaa vasten, ja hänen huulensa vapisivat ikäänkuin mumisten itseksensä hiljaisia rukouksen sanoja, kenties poikansa puolesta. Hänen kätensä olivat ristissä, hänen katseensa suunnattu ylöspäin. Jaakko purskahti, nähdessään hänet niin surkeana ja samalla niin nöyränä, uudelleen itkuun, lankesi isoisänsä jalkoihin ja painoi kuumat huulensa nuttunsa liepeisiin.
"Hän on poissa, isoisä!" sanoi hän, "ja Jumala yksin tietää, jos me hänet koskaan näemme!"
"Rukoilkaamme hänen edestänsä, lapseni, ja sulkekaamme hänet Herran suosioon, jota hän niin suuresti tarvitsee", vastasi isoisä lempeällä ja vakavalla äänellä ja pani vapisevan kätensä ikäänkuin siunaten pojanpoikansa pään ylitse. "Me olemme tukalassa tilassa", jatkoi hän, "tukalammassa ja toivottomammassa kuin ehkä nyt voimme aavistaakaan, mutta juuri sellaisessa asemassa on soveliainta panna kaikki luottamuksemme Jumalaan, sillä ilman Hänen pyhää tahtoansa ei hiuskarvaakaan putoa päästämme. Ajattele tätä, lapseni, kun tuska ja toivottomuus uhkaavat saada sinut valtaansa, ja kun sinä vaan oikein rukoilet Jumalaa sydämmesi pohjasta, niin on Hän myös antava sinulle rauhan ja levollisuuden. Rauhoitu, lapseni! Älä itke! Ole vakuutettu, että kaikkivaltias Isä tuolla ylhäällä johtaa kaikki viisautensa mukaan, siis epäilemättä hyvään!"
Jaakko tukahutti kyyneleensä, ja kun isoisä oli istahtanut puutuolille lähelle ikkunaa, hiipi hän hiljaa hänen jalkojensa juureen ja pani päänsä isoisän syliin. Siinä asennossa pysyivät he kauan kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipuneina, sillä välin kuin myrsky ulkona yhä riehui ja raivoisalla kiivaudella ryntäsi pientä paimenmajaa vastaan. Yhä paksummat lumipilvet pimittivät ilman, ja vihdoin tuli äkkiä pimein yö, vaikka vanha, puinen seinäkello heleällä äänellänsä vasta ilmoitti kolmatta iltapäivän hetkeä.
"Kello on kolme!" sanoi isoisä, keskeyttäen pitkän äänettömyyden. "Jumalalle olkoon kiitos, Frans on jo varmaankin nyt ehtinyt suojaavan metsän reunaan, muuten hän ei jaksaisi kestää tämän ilman kauheata raivoa. Mutta varmaan on hän jo niin kaukana alhaalla, että tämä hirmumyrsky ei enää voi häntä vahingoittaa! Mutta kyllä hänellä mahtaa olla tuskallinen huoli meistä!"
Jaakko huokaili, mutta ei vastannut; rukoili ainoastaan hiljaa isänsä edestä. Hänellä oli siihen kyllin syytä. Tuulen raivo eneni hetki hetkeltä, sen kohina, sen ulvonta, sen vingunta pani pojan sydämmen vapisemaan. Pienet ikkunat kilisivät ja tärisivät myrskyn raivosta, ja raesateen tavoin paiskautui pyörivä lumi kalisten ja räiskyen ikkunaruutuja vastaan.
Jaakko ja isoisä eivät voineet ajatella mitään muuta, kuin kotimatkalla olevaa Franssia ja hänen karjaansa, ja kun joku tavattoman ankara tuulen puuska syöksyi ohitse, oli ehdottomasti kumpaisenkin ajatus heti: "tapaako tämä tuulenpuuska häntä, eli syöksyykö se voimatonna hänen ohitsensa?" He unhottivat kerrassaan kaiken muun tämän huolen ja pelon tähden, unhottivatpa nälän ja janonkin, ja vasta vuohen määkyminen majanviereisessä navetassa muistutti heitä, että kolmaskin elävä olento, — vielä avuttomampi kuin he itse — oli suljettu tähän kaukaiseen paimenmajaan.
"Valikkiparka", sanoi isoisä. "Sen olemme kokonaan unhoittaneet ja kiinnittäneet ajatuksemme ainoastaan omiin huoliimme. Maito vaivaa sitä ja se odottaa lypsämistä. Sytytä nopeasti lamppu, Jaakko! Tuottakaamme eläinparalle helpotusta ja syökäämme sitten illallisemme!"
"Joka samalla tulee olemaan päivällisemmekin", lisäsi Jaakko tähän. "Sillä tiedäthän isoisä ettemme aamusta saakka ole mitään ravintoa nauttineet."
Näin sanoen sytytti Jaakko lampun. Kun keittiön ahdas ala tuli valaistuksi, kiinnitti hän huolestuneen katseensa isoisään. Ilokseen huomasi hän kumminkin, että isoisän kasvot ilmaisivat suurempaa luottamusta ja rauhaa, kuin mitä hän oli uskaltanut toivoakaan. Vieläpä hymyili isoisä ystävällisesti hänelle, ja tämä hymyily valoi uutta rohkeutta poikaraukan epätoivoiseen sydämmeen. Raivoisa myrsky ei kumminkaan tauonnut. Päinvastoin, se syöksyi yhä uudistetuilla voimilla paimenmajan kattoa vastaan ja tärisytti kattopäreitä niin ankarasti, että luuli sen kiskovan kaikki mukanaan ilmaan. Ehdottomasti katsoi Jaakko peljästyneenä ylös.
"Älä pelkää lapseni", sanoi isoisä huomattuaan katseen. "Katto ja maja ovat kestäneet vielä rajumpia myrskyjä kuin tämä. Tiedäthän että vahvat poikkipuut ja raskaat kivet pitävät kiinni kattopäreitä, ja toiseksi on katto niin laaka, ettei tuulella ole vähintäkään voimaa siihen. Mene vaan rohkeasti eteenpäin ja valaise minua vähän, että me pääsemme navettaan Valikkiraukkamme luo."
Jaakko meni edeltä, ja yksinänsä navettaan suljettu vuohiraukka oli vimmoissaan ihastuksesta, alkoi määkiä puolta enemmän ja tempoi köyttänsä, kun molemmat kovanonnen kumppalit tulivat sitä tervehtimään, Jaakko silitteli elukkaa ja tarjosi sille pienen pivonsa täydeltä suolaa, jonka se halukkaasti nuoli, eikä antanut ainoatakaan suolaraetta joutua hukkaan. Sillä välin käytti isoisä tilaisuutta lypsääkseen vuohta ja vapauttaakseen sitä liiasta maidostaan. Se antoikin kokonaisen kiulullisen, ja Jaakko katseli sitä yhtä suurella ruokahalulla kuin isoisäkin, sillä kumpainenkaan, niinkuin jo mainittiin, eivät olleet koko sinä päivänä nauttineet mitään ravintoa.
"Meidän täytyy hoitaa Valikki hyvin huolellisesti ja omistaa hänelle kaiken mahdollisen huolen", sanoi isoisä, kun he jälleen palasivat navetasta keittiöön, joka, kuten jo mainittiin, oli sekä heidän asuin- että makuuhuoneensa. "Me emme saa koskaan jättää sitä lypsämättä emmekä ruokkimatta, sillä meidän oma toimeentulomme riippuu juuri sen hyvinvoinnista."
"Sinä peloitat minua, isoisä!" vastasi Jaakko hämmästyneenä. "Pelkäätkös sinä siis, että meidän on pakko kauemmin kuin korkeintaan pari päivää viipyä täällä?"
"Kuka voi sitä edeltäpäin sanoa?" vastasi isoisä miettivällä katseella ja kohottaen hartioitansa. "Ehkä me jo huomenna tai ylihuomenna olemme pelastetut tästä kiusallisesta tilastamme, ehkäpä voipi vielä viikkojakin kulua, ennenkuin meidät täältä vapautetaan. Hyvä on aina varustautua kaikkea, vieläpä pahimpaakin vastaan, ja vaikkei ole pakko kadottaa toivoa, niin ei kuitenkaan saa liiallisella varmuudella luottaa toivonsa täyttymistä. Näethän ja kuulet, rakkaani, ettei myrsky ja lumipyry vieläkään ole tauonnut. Itse turvapaikkaammekin tunkeutuvat nuo pyörivät hiutaleet."
Isoisä ei liioitellut yhtään sanoissansa. Vaikka maja olikin rakennettu melkein suojattuun paikkaan, ja savutorvi ylhäälle päin yhä kapeni, oli myrskyn valta kumminkin niin raju, että se välistä ajoi pieniä lumipilviä ulosjohtavan aukon kautta, ja molempien vangittujen täytyi tuon tuostakin pudistaa vaatteistansa sisään tunkeutuneen lumen. He vetäytyivät tosin uunin äärimmäiseen soppeen, mutta sittenkin puuttui paljon siitä mukavuudesta, jota heillä olisi ollut kotona asunnossaan laaksossa. Heille ei ainoastaan lumi tehnyt kiusaa, mutta myös tuo raju myrsky, joka välistä raivokkailla puuskilla lentää suhahti savupiipun torvesta sisään, uhkasi sammuttaa tulen takassa ja oli ylipäänsä hyvin tunkeileva ja kiusallinen vieras.
Jonkun aikaa sietivät kumpaisetkin erakkoparat rauhallisella kärsivällisyydellä kiusallista tilaansa, mutta vihdoin alkoi tämä jo olla isoisästä liikaa.
"Näethän, Jaakko", sanoi hän, "ettemme tänään muuten voi lämpimänä pysyä, kuin menemällä vuoteeseemme. Laskeutukaamme siis levolle, sillä peitteemme lävitse ei lumi tungekse eikä myrskykään ole meille niin kiusallinen. Huomenna tahdomme tarkastaa, voimmeko paremmin pitää tätä tunkeilevaa vierasta kauempana ja laatia itsellemme mukavampia istuinpaikkoja uunin ääressä. Tule, rakas lapseni, rukoilkaamme Jumalaa ja heittäytykäämme hänen pyhään suojaansa! Onhan Hän joka paikassa läsnä, niin hyvin syvissä laaksoissa kuin vuorien korkeuksilla; ja joskin lumi vielä sata kertaa paksummaksi karttuisi, niin lepäisi hänen isälliset silmänsä sittekin meidän päällämme! Hän näkee meidän ristiin taipuneet kätemme, Hän kuulee meidän huokauksemme! Niin, Herra, sinä olet aina meidän kanssamme ja me lepäämme pelvotta sinun siipiesi suojassa."
Niin puhui isoisä, ja Jaakko rukoili hänen kanssansa langeten polvillensa ja kohotti luottamuksella sydämmensä ja ajatuksensa Jumalaan. Sitte kävi hän vielä kerran katsomassa vuohta, ettei yön kuluessa heidän ravinnonantajaltansa mitään puuttuisi, heitti ruokaa sen eteen ja kuivia olkia sen alle, sivellen lempeästi sen pitkävillaista selkää. Valikki oli mielissään näistä hyväilyistä ja hieroi kuvettansa pojan polvia vasten. Eläinraukasta näkyi navetan yksinäisyys pimeässä tuntuvan kolkolta, ja kun Jaakko hänet jälleen jätti, päästi se surkeita ääniä ja määkyi hirveästi. Poika surkutteli Valikkiparkaa, mutta kun hän ei voinut sitä auttaa, sulki hän navetan ja palasi isoisänsä luo, jonka viereen hän pani maata. Kohta hän nukkuikin; vuohen valittava määkyminenkin taukosi vähän ajan kuluttua, ja pienessä paimenmajassa oli kaikki aivan hiljaa, jota vastoin ulkona myrsky yhä vonkui ja ajoi rajussa vauhdissa paksuja lumipilviä pyryten ympäri.
Lumeen haudattuina.
Yö kului ilman muita häiriöitä, ja paimenmajan kaikki kolme asukasta nukkuivat niin rauhallista ja terveellistä unta, kuin jos he täydellisessä turvassa olisivat maanneet kotona vuoteessansa. Kun Jaakko vihdoin heräsi, kummeksi hän suuresti, että majassa oli aivan pimeä, vaikka hänellä oli tunne siitä, että hän oli tavallista kauemmin maannut. Kuullen jalkojen kopsetta hän arvasi sitäpaitse, että isoisä jo oli noussut; hän hieroi kummeksuen silmiänsä voimatta kumminkaan nähdä sen enempää.
"Isoisä", sanoi hän, "oletko jo ylhäällä ja päivä ei ole vielä edes noussutkaan?"
"Sinä erehdyt, lapsi", ukko vastasi. "Jos me tahtoisimme odottaa, kunnes päivä majaamme paistaa, saisimme vielä kauan jäädä makaamaan. Aurinko on jo epäilemättä aikoja sitten noussut, mutta minä pelkään ettemme me sitä voi nähdäkään, sillä ikkunamme ovat kaikesta päättäen ylhäältä alas asti lumikinosten peittämiä."
"Suuri Jumala, olisiko se mahdollista?" huusi Jaakko aivan peljästyneenä, ja hypähti äkkiä vuoteestaan noutamaan lamppua, jonka hän sytytti tullakseen vakuutetuksi surullisten tietojen totuudesta. "Minä toivon että olet pettynyt, isoisä", lisäsi hän tähän. "Yhdessä ainoassa yössä on mahdotonta, että voisi sataa niin paljon lunta!"
"Nyt saat nähdä ja tulla siitä vakuutetuksi", vastasi isoisä. "Ikkuna ei ole hyvin korkealla, ja sen lisäksi minä arvelen, että tuisku on pyrynnyt lumen majaa vasten. Jos asian laita on niin, ei se paljon merkitse. Lumi makaa ainoastaan kahden tai kolmen jalan paksuudessa ja me voimme silloin helposti lykätä sen syrjään."
"Niin, aivan oikein!" sanoi Jaakko rauhoittuneena. "Ja sitte tullaan tänään pelastamaan meitä vankeudestamme. Isä on varmaankin jo matkalla."
"Me tahdomme sitä toivoa, mutta me emme saa siihen liian lujasti luottaa, ettei pettymys sittemmin tuntuisi kovin katkeralta", vastasi isoisä. "Viisainta olisi, jos panisimme toivomme ainoastaan Jumalaan ja itseemme, lapseni. Olettakaamme sen mahdollisuuden, että meidän täytyy jäädä tänne suljetuiksi pitemmäksi ajaksi. Millä meidän tulee alkaa? Meidän on pakko siihen mukautua, emmekä voi muuta, emmekä parempaa tehdä, kuin arvostella apulähteitämme, ja kun me ne tarkoin tunnemme, menetellä suurimmalla säästäväisyydellä. Mutta kuule, tuossa kukahtaa käkemme… seitsemän, — siis oikein, — päivä on, ja aurinko on jo noussut, jos kohta me pimeydessämme emme ole siitä mitään havainneet. Hyväpä oli kumminkin että minä eilisiltana vedin ylös kellon! Sitä emme saa koskaan unhottaa, Jaakko, ja ellen minä sitä ajatteleisi, niin pitää sinun minua siitä muistuttaa, kuuletko? Mutta nyt tutkikaamme ensin, kuinka paksulta lumi makaa ikkunamme edessä."
Kun he juuri olivat tutkimuksiansa alkamaisillaan, tapasi niinkuin eilen vuohen valittava määyntä heidän korviinsa.
"Seis!" sanoi isoisä, "ensiksi Valikkiparka, sitte lumi! Se saa odottaa!"
Molemmat läksivät siis kaikkein ensiksi navettaan. Isoisä kumartui lypsämään vuohta, ja Jaakko seisoi vieressä ja katseli tarkoin toimitusta.
"Niin, oikein, lapseni", sanoi isoisä, joka sen huomasi. "Se on todellakin tarpeellista, että opit lypsämään, niin voit kerran astua minun sijaani, jos minä kävisin liian heikoksi siihen työhön. Näethän sinä, että kumartuminen on minun vanhoille jäsenilleni raskasta, ja minun kätenikin alkavat käydä heikoiksi. Koettelepas kerran, kuinka voit suoriutua Valikista ja lypsämisestä."
Jaakko totteli, polvistui alas vuohen viereen ja koetteli, alussa kumminkin niin huonolla menestyksellä, että vuohi rupesi potkimaan ja oli vähällä kaataa kiulun kumoon.
"Hellemmin Jaakko, hellemmin! Sinä kosketat kipeästi vuoheen, kun sinä noin kömpelösti tartut siihen", puhui isoisä. "Koettele vielä kerran, mutta vähemmällä voiman ponnistuksella!"
Jaakko alkoi uudestaan suuremmalla varovaisuudella, ja muutamien uudistettujen kokeitten perästä onnistui se paremmin. Valikki seisoi levollisna ja antoi taas suuren kiulun täydeltä maitoa, joka niin varovasti vietiin keittiöön, ettei tippaakaan siitä hukkaan menisi.
Kun he molemmat olivat virkistäneet itseänsä nauttimalla tuoresta, makeata maitoa, joka yksin muodosti heidän aamiaisensa, käänsivät he huomionsa taas sataneeseen lumeen, ja isoisä avasi hiukan ikkunata koettaakseen, jos hän sieltä käsin voisi mitata kertyneen lumikinoksen paksuuden. Mutta tämä koe ei antanut tyydyttävää tulosta. Niin etäälle kuin hänen käsivartensa ulottui, tunsi hän joka paikassa lunta, joten kinoksen siis joka tapauksessa täytyi olla muutamia jalkoja paksu. Ikkuna suljettiin siis ja he menivät savupiipun aukon alle täältä käsin ehkä ylöspäin jotain nähdäksensä.
"Minä näen taivaan, isoisä!" huusi Jaakko ohjaten katseensa savupiipun torveen.
Isoisä tähysteli myös sinne, ja huomasi ettei Jaakko erehtynyt. Savupiipun vetoryöri oli avoinna ja voitiin ahtaan aukon kautta katsoa ulos avaruuteen. Muutamia tuokioita myöhemmin kimelteli aurinko äkkiä kirkkaasti lumikinoksia vasten, jotka torven yläreunan ympäri olivat kasaantuneet melkoiseen korkeuteen, ja Jaakko, joka tuon kirkkaan kimelteen nuorilla silmillänsä ensiksi havaitsi, huomautti isoisää tästä. Melkein tarkoilleen voivat he, kun heidän silmänsä ensin vähän olivat tottuneet lumen häikäisevään valoon, arvostella kerroksen paksuuden, kun ei mikään ulkoneva osa estänyt näkemästä. Se oli yksinkertainen suppilo, jonka lumi oli muodostanut piisin yli.
"Vahinko!" sanoi isoisä. "Jos meillä vaan olisi portaat, niin voisit kiivetä ylös ja tähystellä ulkona vähän ympäryksiä. Muistaakseni pitäisi ylhäällä löytyä luukku, jolla savupiippu voidaan sulkea. Isäsi valmisti sen muutamia vuosia sitte tuonne ylhäälle, kun piisiä korjattiin, se kun silloin oli hyvin kurjassa tilassa ja uhkaili ensi myrskyssä murtua maahan. Se olisi meille suuri etu, jos me voisimme saada aikaan jonkunlaisen laitoksen, jolla mielemme mukaan voisimme sulkea ja avata luukkua; mutta valitettavasti en näe mitään mahdollisuutta nousta ylös savutorveen."
"Jos savutorvi vaan olisi hiukan ahtaampi", sanoi Jaakko, "en silloin porraspuita kaipaisikaan. Minä kapuaisin ylös niinkuin nokinuohoojan oppipoika. Mutta valitettavasti, niinkuin nyt on, ei se käy päinsä, savutorvi on liian laaja voidakseni saada tukea sen molemmista seinistä."
"Ja kumminkin pitää meidän miettiä, mitenkä keinon keksisimme", väitti isoisä miettiväisenä vastaan. "Luukku on meille siksi tärkeä. Ajattele vaan, Jaakko, jos taas tulisi myrsky lumipyryineen! Heti sulkisimme luukun, eikä myrsky, eikä lumihiutaleet olisi meille enää haitaksi majassamme; me istuisimme suojattuina ja lämpimässä, kuinka ikinä rajuilma ulkona päittemme ylitse riehuisikin. Sanoppas minulle, Jaakko, osaatko kiivetä? Puissa tarkoitan?"
"Oi, tietysti, isoisä", vastasi poika vilkkaasti. "Minun kumppalini sanovat aina, että sitä minä osaan paraiten heistä kaikista. Mutta mitä voipi se meitä nyt hyödyttää? Savutorvi ei ole mikään puu!"
"Aivan oikein. Kumminkin johtuu mieleeni, että minä jossain tuolla navetassa olen nähnyt jokseenkin pitkän kuusisen riu'un", väitti isoisä vastaan. "Mitä jos sen tänne toisimme…"
Jaakko taputteli iloisena käsiänsä. "Sepä vasta oli oivallinen ajatus, isoisä", huusi hän. "Jos riuku vaan on tarpeeksi pitkä yltääkseen ylös asti, niin olemme tarkoituksemme voittaneet. Sata kertaa olen jo puuhun kiivennyt, joll'ei heidän runkonsa vaan ollut niin paksuja, että voin saada käsivarteni ympäri. Etsikäämme heti tuo riuku, isoisä!"
He etsivät, ja riuku löytyi kuin löytyikin. Se oli käsivartta paksumpi ja kuori peitti sen vielä, niin että sen pinta oli karkea.
"Tämä tulee paljon kiipeämistäni helpoittamaan", sanoi Jaakko hilpeästi, "ja kysymys on vaan, jos me voimme sovittaa sen savutorven sisään."
"Pitää koettaa", vastasi isoisä ja he alkoivat työnsä vitkastelematta. Hän tarttui riu'un toiseen päähän, Jaakko toiseen ja hinasivat sen siten navetasta keittiöön. Vaikeinta oli, niinkuin Jaakko oli aavistanut, saada se sovitetuksi savupiipun torveen, jonka kupu oli melkein matalalla. Mutta sekin onnistui muutamien turhien koetusten perästä, sillä riuku taipui katkeamatta, ja vihdoin sai Jaakko sen nojautumaan savupiisin seinää vasten. Se oli tarpeeksi pitkä tarkoitukseensa ja ulottui vielä hyvän matkaa savupiipun yli.
Vitkastelematta alkoi Jaakko kiivetä salkoa myöten ylös. Hän kietoi käsivartensa ja jalkansa sen ympäri ja kiemurteli taitavasti kuin orava sitä myöten ylös. Vartalonsa ympäri oli hän sitonut kappaleen käärelankaa, jonka avulla hän aikoi nostaa lapion perästänsä, kun hän vaan oli päässyt sinne. Iloksensa näki isoisä, ettei Jaakko ilman syytä ollut kehunut kiipeämistaitoansa. Vuorotellen auttoi hän itseänsä käsillä ja jaloilla riukua myöten ylös, käyttäen välistä savutorven seiniä tueksensa ja saapui muutamien tuokioitten perästä onnellisesti majan katolle. Sinne päästyään hän nosti valmiiksi varustetun lapion kääreköydellä perässään, ja lapioiden lumen syrjään, valmisti hän itselleen paikan, jossa hän sai lujan jalansijan. Sekin onnistui, ja nyt nousi hän katolle, josta hän näki ympäriinsä kaikille suunnille. Kaikkein ensiksi hän huomasi, että lunta oli katolla runsaasti noin kolme jalkaa; paimenmajan ympärille oli se vielä paljoa korkeammalle kokoontuneet, ja niinkuin isoisä oli arvannut, oli tuulen voima ajanut sen paimenmajan seinää vastaan, jossa se vastustusta kohdatessa oli kertynyt kerros kerroksen päälle. Mutta lunta ei ollut ainoastaan täällä paljon; sitä oli vähän ajan kuluessa tullut kauheissa määrin joka paikkaan ja peitti tantereen monen jalan paksuudelta. Niin kauas kuin pojan silmät kantoivat, oli kaikki ikäänkuin valkoisen liinan peittämää. Vuorenselänteet ja äyräät aina syvälti kuusimetsän sisään, joka rajoitti näköalan alhaalta laaksoja kohti, kukkulat ja vaarat läheltä ja kaukaa, tasangot, rotkot, kaikki olivat paksuun lumivaippaan verhottuina, eikä mikään keskeyttänyt tämän talvisen taulun yksitoikkoisuutta kuin honkien rungot, jotka tummanmustina kohosivat lumen kiiltävästä valkeudesta. Olipa vielä paljon puita oksille kokoontuneen lumen painosta taittuneet ja syöksyneet kumoon, ja niiden haarukat ja oksat seista töröttivät surkean alastomina ja jäykkinä lumikinoksista.
Tuuli puhalsi vielä yhä melkoisen ankarasti pohjosesta, ja sen henkäys oli jäädyttävä ja jähmetyttävä. Taivas oli peitetty hajanaisilla, synkillä pilvillä, jotka nopeasti kuin linnun siivillä liitelivät ilmassa. Niitten avonaisten lomien kautta lankesivat auringon säteet sinne ja tänne huikaisevalla hohteella avaroitten, lumella peitettyjen kenttien yli, ja nämä loistavat viirut ja pilkut rientää suhauttivat nuolen nopeudella yli vuorien ja laaksojen.
Jaakosta oli tämän näytelmän katsominen hauskaa, ja hän olisi ehkä vielä kauemmin sitä katsellut, ellei pakkanen olisi häntä vaivannut. Kertoessaan isoisälleen, mitä hän korkealta asemaltansa havaitsi, kalisivat hänen hampaansa vilusta, niin että isoisän itse piti kehoittaa häntä kiiruhtamaan.
"Joutuun, Jaakko, joutuun!" huusi hän hänelle. "Älä seiso siellä seutua tarkastamassa, aivanhan sinä siten jääpuikoksi palellut, lapioi mieluummin lumi pois katolta ja paljasta luukku. Se saattaa sinut jälleen lämpimäksi ja edistää tarkoituksiamme!"
Jaakko lienee ollut samaa mieltä, että hänelle oli parempi lapioida kuin vilusta väristä, ja kävi lapioonsa käsin. Hän havaitsi kumminkin pian, ettei hän mihinkään helppoon työhön ollut ryhtynyt. Oikein kelpo lailla piti hänen ponnistella lapioidakseen korkean lumikinoksen syrjään; kohta tippuivat kuumat hikipisarat hänen otsastansa, ja vilua hän ei enää tuntenut laisinkaan. Vihdoin onnistui hänelle puolituntia kestäneen, ahkeran ponnistuksen perästä paljastaa luukku sen päälle karttuneesta lumesta, ja iloinen huudahdus ilmoitti isoisälle, että hän oli sen löytänyt. Nyt ei ollut kysymyksessä muuta kuin saada se niin toimimaan, että sitä voi avata ja sulkea heidän mielensä mukaan. Tämäkin oli kohta kääreköyden avulla aikaan saatu, sillä luukku oli jo alkujaan niin laadittu. Jaakko tarvitsi vaan pujottaa köyden sitä varten laaditun rullan yli, sitoa toinen pää lujasti kiinni ja heittää toinen pää alas isoisälle. Kun hän veti köyttä, niin meni luukku auki, kun hän päästi sen irti, niin sulkeutui se jälleen ja ainoastaan omasta painostaan. Kun tätä oli monta kertaa uudistettu, ja he olivat vakuutetut siitä, että kaikki meni hyvin, laskeutui Jaakko jälleen savutorven kautta alas majaan, joka hänelle maksoi paljon vähemmän vaivaa kuin kiipeäminen ylös.
Isoisä huomasi nyt, että pojan vaatteet olivat läpimärkiä sulaneesta lumesta. Toisia vaatteita ei hänelle ollut, ja heidän piti sentähden ryhtyä varokeinoihin välttääkseen vilustumista. He sytyttivät heti uuniin kelpo tulen risuista ja mäntypuista, sulkivat luukun jättäen sen vaan vähän raolleen, josta savu pääsi ulos, ja Jaakon piti istahtaa uunin lämpimämpään paikkaan, että hänen vaatteensa pikemmin jälleen kuivuisivat. Isoisä istuutui hänen viereensä, ja niin he viettivät melkein koko sen päivän, ehkei juuri paraimmassakaan mielentilassa.
Mikä heistä oli erittäin epämukavaa ja todellakin kiusallista, oli valon puute. Liehuva tuli liedessä levitti ainoastaan epäselvän ja häälyvän valon, joka enemmän silmiä häikäisi, vaan jonka valossa ei mitään tarkoilleen voinut nähdä. Heidän öljyvarastonsa oli niin niukka, etteivät he uskaltaneet sytyttää lamppua pelvosta, että he siten sen pian kuluttaisivat. Ainoastaan jonkun kerran käyttivät he lamppua muutamia hetkiä mennäksensä navettaan vuohta lypsämään. Tämän välttämättömän tehtävän perästä se sammutettiin, ja heidän täytyi taas istua pimeässä, tai ainakin melkein pimeässä, kun takkavalkean liekki, niinkuin sanottu, hyvin puutteellisesti korvasi lampun lempeämpää ja tasaisempaa valoa.
Jaakko tunsi kovaa ikävää, ja tuntui hänestä kuin päivä ei olisi koskaan tahtonut loppua. Tosin olisivat hetket kuluneet nopeammin, jos hän jollain tavalla olisi ollut toimessa; mutta siitä esti häntä voittamaton, sisällinen levottomuus. Hän oli alituisessa, tuskallisessa kiihoituksen tilassa, sillä hän odotti hetki hetkeltään, että hänen isänsä tulisi pelastamaan häntä ja isoisää. Pienimmänkin kahinan, tuulenpuuskan huminan, vieläpä kipinänkin paukkeen kuullessa hän kavahti ylös ja kuunteli jännityksellä, ellei lähestyvien askelten kopse tapaisi hänen korviansa. Ainakin kymmenen kertaa päivän kuluessa nousi hän katolle, tarkasteli ympäristöä ja katseli melkein silmänsä pilalle havaitaksensa jo kaukaa jotakin lähenevää haahmoa. Turhaan koetteli isoisä hänen kuumeentapaista levottomuuttansa rauhoittaa. Jaakko ahdisti häntä kysymyksillä, eikö isä jo aikoja sitten olisi pitänyt saapua kotiin, eiköhän jo eilen olisi kutsunut kokoon naapuria, eikö hän voisi saapua jokikisessä tuokiossa? Isoisä parka, joka itsekin mitä hartaimmin odotti heidän pelastustansa, ei voinut kaikkiin näihin kysymyksiin muuta vastata, kuin että hän toivoi että Frans oli onnellisesti saapunut laaksoon, eikä varmaankaan tuhlaisi hetkeäkään, eikä säästäisi mitään vaivaa tuodaksensa heille apua. Mutta kuinka he voivat tietää, mitä esteitä hänellä oli voitettavina? Tiet voivat olla tukossa, hävitetyt tai niin lumen peitossa, ettei mitään mahdollisuutta olisi päästä kulkemaan, ennenkuin ne olisi jälleen saatu kuljettavaan kuntoon. Piti pysyä kärsivällisenä ja odottaa.
Tämä ei suinkaan ollut tyydyttävä lohdutus Jaakolle, joka oli vähällä nääntyä levottomuuteen ja kärsimättömyyteen. Vieläpä myöhäiseen iltaan asti toivoi hän isänsä ja naapurien saapumista, mutta yhä uudelleen piti hänen nähdä pettyneensä toiveissansa. Kauhean pitkäksi kävi hänestä aika.
Jokainen päivä, mitä ikinä se tuottaneekin, pahaa tai hyvää, iloa tai surua, jokainen päivä on vihdoin loppuun kuluva. Niin myös tämäkin. Noin kello kymmenen aikaan iltasilla nousi isoisä liikkeelle, sulki savupiisin luukun täydellisesti, niin että kaikki ilmanveto oli kokonansa suljettu ja läksi levolle kehoittaen Jaakkoa seuraamaan esimerkkiänsä. Surullisena heittäytyi poika hänen viereensä, ja vielä jonkun tunnin kuuli isoisä hänen hiljaa nyyhkyttävän. Hän ei häntä häirinnyt. Minkä lohdutuksen olisi hän hänelle voinut antaakaan? Levollisena antoi hän hänen itkeä huolensa loppuun ja huomasi vihdoin hiljaisella tyydytyksellä, että pojan kyyneleet ehtyivät, ja uni levitti rauhoittavan liepeensä hänen ylitsensä. Jaakko nukkui, ja kohta sen perästä tuli uni isoisänkin silmiin.
Seuraavana aamuna, kun makaajat olivat heränneet ja hieroneet unen silmistänsä, meni Jaakko ensi työkseen luukulle, jota hän koetteli avata noustakseen katolle ja tarkastaaksensa eikö hänen isäänsä jo näkyisi. Mutta luukun avaaminen teki kaikille hänen ponnistukseensa niin kovaa vastarintaa, että hänen sen avaamiseen piti pyytää isoisän apua. Yhteisten ja voimakasten ponnistuksien perästä onnistui heidän nyt vasta saada luukku nousemaan syrjään ja syy tähän vaikeuteen selkeni heille pian. Lunta putosi aukon kautta majaan, eikä voitu siis epäilläkään, että yön kuluessa taas uusi lumipyry ja vielä ehkä rajumpi oli raivonnut. Ja niin olikin asian laita, sen Jaakko kyllä näki kiivettyänsä savutorven kautta ylös. Kaikesta päättäen oli kaiken yötä lunta satanut lakkaamatta, sillä lumi oli nyt ainakin kaksi jalkaa korkeammalla kuin edellisenä päivänä, ja Jaakon oli pakko oikein kelpo lailla käyttää lapiota saadaksensa luukun jälleen käyttökuntoiseksi. Vihdoin hän sai sen reilaan ja laskeutui jälleen alas majaan. Isoisä oli sillä välin sytyttänyt tulen takkaan ja odotteli poikaa surullisin katsein.
"Se on niin kuin arvelinkin", hän sanoi, kun Jaakko oli lopettanut seikkaperäisen kertomuksensa, "lumi, joka alituiseen lisääntyy, ei ennen ensi kevättä sula ja asettaa siis isäsi tielle voittamattomia esteitä. Meidän on pakko tottua, Jaakko, siihen ajatukseen että meidän täytyy jäädä haudatuksi kuukausmääriä tähän majaan. Näethän ettei se hyödytä antautua pettävien toivomusten valtaan, joitten yhä uudistetut pettymykset väsyttävät sielua ja murtavat kaiken uskalluksemme. Varustautukaamme mieluummin heti ottamaan vastaan pahimpaakin, ja pankaamme toivomme ainoastaan Jumalan apuun ja turvaan tässä surkeassa asemassamme."
"Sinä siis ajattelet todellakin, isoisä, ettei meille tänäänkään tule mitään apua omaisiltamme?" kysyi Jaakko surkealla katseella.
"Mahdotonta! Aivan mahdotonta!" vastasi isoisä päättävällä varmuudella. "Eilen se jo oli epävarmaa, ja nyt tänään mahdotonta, kun lumikinokset yhä vielä ovat lisääntyneet pari jalkaa, aivan mahdotonta! Minä tahdon kiittää Jumalaa, jos vaan isäsi onnellisesti on voinut välttää kaikkia niitä vaaroja, joita hän laskeutuessa vuorilta alas on ollut pakoitettu torjumaan. Vielä nytkin toivoa hänen apuansa, olisi hulluutta, lapseni. Ei ole yhdenkään ihmisen vallassa murtaa itsellensä tie näitten lumikinoksien kautta. Ja vaikka isäsi kutsuisikin kymmenen lähimmäistä naapuriansa avuksensa, raukeisi kumminkin kaikki käsivarret tässä jättiläistyössä."
Niin surullisina kuin nämät isoisän sanat kaikuivatkin Jaakkoparan korvissa, kuunteli hän kumminkin niitä suuremmalla levollisuudella kuin isoisä oli odottanutkaan. Muutamia hetkiä hän tosin seisoi kumartunein päin, ristissä käsin, syviin ajatuksiin vaipuneena, ja suuret kyyneleet vierivät hänen kalpeitten kasvojensa yli, mutta vihdoin hän tointui, kokosi kaiken rohkeutensa ja tahdonvoimansa, kohotti otsansa ja pyyhki kyyneleet silmistänsä.
"No niin, isoisä", sanoi hän äänellä, jota hän koetteli saada vakavaksi, "luottakaamme Jumalaan, kosk'emme enää voi toivoakaan inhimillistä apua. Tässä käteni, isoisä, minä en sinua enää koskaan tahdo saattaa surulliseksi lapsellisella malttamattomuudellani, niinkuin eilen! Pikemmin tahdon parastani tehdä seistakseni uskollisna sinun rinnallasi eikä yhtään valitusta saa enää kuulua minun huulillani!"
"Hyvä, poikani!" sanoi isoisä iloisena puristaen hartaasti uljaan pojan kättä. "Jos sinä pysyt noin vakavana, etkä uskallustasi kadota, niin käypi kaikki vielä Kaikkivaltiaan avulla hyvin. Me emme vielä ole apuneuvojen puutteessa, ja jos me säästäväisesti niitä käytämme, niin riittävät ne hyvin, kunnes kevät jälleen maahan palajaa."
Sellaisella tavalla koki vanha mies, joka paremmin kuin poika voi arvostella heidän asemansa vaaroja, pitää pystyssä pojanpoikansa rohkeutta, ja se onnistuikin hänelle hyvästi, vieläpä paremmin kuin hän oli ajatellutkaan. Muutamia päiviä kului tuomatta mukanaan muuta merkillistä, kuin että lumi yhä edelleen suurissa määrin tulla tuprusi taivaalta. Vastustaaksensa ikävää, vietti Jaakko aikansa siten, että rupesi pitämän jonkunlaista päiväkirjaa kirjoittaen ylös mitä merkillistä oli kohdannut häntä ja isoisää siitä ajasta, jolloin he olivat jättäneet kotinsa laaksossa. Paperia, kyniä ja mustetta oli hänellä riittävin määrin. Hänen oli kiittäminen tämän pienen varaston omistamisesta sitä asianhaaraa, että hän kerran kesän kuluessa loma-ajalla oli käynyt tervehtimässä isäänsä alpeilla. Voidaksensa siellä valmistaa läksyjänsä, oli hän ottanut mukaansa paperia, kyniä ja mustetta, ja sitten jättäessään isällensä jäähyväiset, oli hän ne jättänyt paimenmajaan aavistamattakaan, kuinka mieluinen ja tervetullut tämä pieni aarre muutamana päivänä tulisi hänelle olemaan. Hän kirjoitti ahkeraan takkavalkean loistossa, ja kulutti tällä tavalla monta hetkeä hyödyllisesti ja vieläpä suloisestikin. Kenties annamme ystävälliselle lukijallemme tietoja muutamilla otteilla tästä päiväkirjasta, jota kirjoitettiin niin omituisissa olosuhteissa. Nyt on meidän kumminkin kerrottava eräästä tapahtumasta, joka olisi voinut tuottaa ystäväraukoillemme mitä kauheimpia seurauksia.
Oli 24 päivä marraskuuta. Jaakko ja hänen isoisänsä istuivat tulen ääressä, ja viimeksimainittu antoi pojalle ajanvietteeksi luvunlasku esimerkin. Kun Jaakolla ei ollut kivitaulua, ja hän niin paljon kuin mahdollista tahtoi säästää paperivarastoansa, niin hän otti muutamia kauhallisia poroa takan hiilloksesta ja siroitti sen tasaisesti ohuena kerroksena uunin pankolle. Sillä tavalla käytti hän uunin pankkoa kivitaulun asemesta, niinkuin muutamissa Jura-vuoriston kouluissa menetellään kuivalla hiekalla, tämän kaukaisen seudun asukkaat kun enimmiten ovat liian köyhät ostaaksensa kivitauluja ja paperia. Jaakko ei liene kumminkaan tarpeellisella varovaisuudella menetellyt ottaessaan tuhkaa, sillä sillä välin kuin hän numeroitansa piirsi ja isoisä tarkkuudella seurasi hänen työtään, tunsivat äkkiä kumpaisetkin takanansa tavattoman kuumuuden. He kääntyivät ja huomasivat hämmästyksekseen ja kauhukseen, että tämä kuumuus tuli olkikuvosta, jota Jaakko oli aikonut käyttää muutamaan pienempään palmikoimistyöhön, ja jonka hän oli heittänyt lattialle hiilloksen läheisyyteen. Näille oljille oli luultavasti kipinä pudonnut, ja nyt seisoi koko kupo tulessa.
Jaakko ja hänen isoisänsä päästivät tuskan huudahtuksen, ja ensi työkseen heittäytyi tuo urhea poika miettimättä tuleen ja pieksi kumpaisellakin käsillänsä liekkiä niitä sammuttaaksensa. Sillä tavoin hän ei kumminkaan saanut mitään muuta toimeen, kuin että hän poltti kätensä liekkiä tukahuttamatta ja niitten nopeata leviämistä estämättä.
Toisin teki isoisä.
Huolimatta niistä tuskista, joita jok'ainoa reippaampi liike vaikutti, heittäytyi hän nopealla päätöksellä olkien päälle, syleili kupoa kumpaisellakin käsivarrellaan siitä päästä, joka ei vielä palanut, nosti sen ylös ja kantoi viipymättä hulmuavat oljet savutorven alle.
"Jaakko", huusi hän kovalla äänellä, "vie syrjään kaikki, joka on tulen arkaa!"
Jaakko oli nopea liikkeissänsä. Reippaasti hän paiskasi puisen jakkaran syrjään, viskasi vähäisen puuvaraston takalta kamarin keskelle ja lykkäsi syrjään kaiken syttyvän, joka oli uunin läheisyydessä. Sen perästä kiirehti hän isoisällensä avuksi ja olikin se todella viimeisessä tingassa. Muutamia hirveitä hetkiä olivat kumpaisetkin kauheimmassa tuskassa. Liekit leimusivat nuoleskellen kuivia olkia myöten eteenpäin ja levisivät rajusti yhä enemmän ympäri. Heinähangon ja hiilikoukun avulla painoivat he palavan olkikuvon muuria vastaan saadakseen sen siten tukehtumaan. Punainen, helakka loiste valaisi huoneen sisustan, tuli ja tomu täytti koko alan ja olivat melkein tukehuttaa onnettomia, jotka epätoivon ponnistuksilla taistelivat tulta vastaan, joka uhkasi tuottaa tuhoa heille itselleen ja koko majalle. Ei ollut tippaakaan vettä saatavissa; savu ei päässyt minnekkään ja tuli yhä paksummaksi ja tukehuttavammaksi; heidän täytyi vihdoin antaa palavan kuvon pudota maahan, tuli lenteli yltympäri, ja nyt näytti todellakin siltä kuin, jos kaikki ilman pelastuksen toivoa olisi hukassa. Suuria sinkaleita palavia olkia lenteli majan toisesta päästä toiseen ja näytti melkein täyttävän koko huoneen. Voisivathan ne pudota olkivuoteelle keittiön nurkassa, voisivathan ne sytyttää kuivia kattohirsiä, tai tarttua hirsiseinään, joka eroitti keittiön navetasta, ja varmaan olisikin jompikumpi näistä tapahtunut, ellei isoisä älykkäästi ja nopeasti olisi kantanut jäännöksen palavaa olkikupoa savutorven alle ja pitänyt sitä siellä kiinni siksi, että suurin osa siitä oli tuhkaksi palanut. Ympäri liehuvat sirpaleet eivät voineet mitään vahinkoa enää aikaan saada, koska ne niin nopeasti hiiltyivät. Siitä huolimatta tuntui tämä meidän peljästyneille ystävillemme ijankaikkisuudelta, kunnes vihdoin päästiin niin pitkälle, että liekit siellä ja täällä vähitellen ainoasti heikosti liekahtivat palamaan, vihdoin kokonansa sammuivat ja jättivät vaan pieniä kasoja kiiltäviä kipunoita peitetyt paksuun savuun ja tomuun.
"Reippaasti lapseni!" huusi isoisä. "Hävitä kaikki, joka vielä näkyy hehkuvan ja sammuta pienimmätkin kipinät."
Jaakko totteli ja isoisä itse osoitti hänelle parasta esimerkkiä. Muutamien hetkien perästä olivat tulipalon viimeisetkin jäljet poistetut, ja täydellinen pimeys vallitsi nyt äsken juuri tulen ja liekkien vallassa hehkuvassa majassa. Uhkaava, hirveä vaara oli onnellisesti mennyt ohitse, ja pelastettu oli ei ainoastaan henki, mutta myöskin maja ja kaikki sen näille vaivaisille vangituille kallisarvoinen omaisuus.
Alussa istuivat kumpaisetkin, isoisä ja pojanpoika uupuneina ja puoleksi tukehtuneina, ikäänkuin huumauksissa, ainoastaan yksi tunne sydämmessä, nimittäin hartain kiitos Jumalalle, joka oli heidät suojellut niin suuresta onnettomuudesta. Vähitellen vetäytyi paksu ja raskas savu pois, he voivat jälleen sytyttää lampun ja katsoa toisiansa silmiin. Toinen säikähti toista, sillä he olivat mustia kuin hiilenpolttajat tai nokinuohoojat. Mutta mitä se haittasi? He tuskin ottivat sitä huomioon. Olihan kumminkin henki pelastettu, vieläpä ilman suuremmitta vammoitta kuin muutamia keveämpiä palohaavoja Jaakon käsissä ja jaloissa.
He pudistelivat tuhkan vaatteistansa ja hiuksistansa, jolla ne näkyivät olevan kokonaan peitetyt, puhdistivat itsensä niin hyvin kuin voivat ja juttelivat sitten siitä vaarasta, jota hädin tuskin olivat välttäneet.
"Se on meidän oma syymme, että tämä piti meitä kohtaaman", sanoi isoisä. "Meidän tilassamme olevien ihmisten pitäisi aina olla varuillansa kaikkia mahdollisuuksia vastaan! Jos meillä vaan olisi ollut yksi ainoakaan sangollinen vettä saatavissa, ei olisi mitään sellaista voinut tapahtuakaan. Mutta palanut lapsi arkailee tulta, ja me tahdomme tästälähtien kumminkin menetellä viisaammin ja ottaa oppia tästä tapahtumasta. Maitokamarissa olen nähnyt seisovan tyhjän tynnyrin. Lyökäämme siitä ylimmäinen pohja pois, kuljettakaamme se tänne, asettakaamme se tuohon nurkkaan ja täyttäkäämme se lumella. Kohta on se kyllä sulava, ja sitte voimme olla ainakin varmat, ettei maja päältämme pala. Muuten pitää meidän kaikessa tapauksessa hyvin varovasti menetellä tulen kanssa, Jaakko, sillä en tarvinne nyt vasta sanoa sinulle, että jos maja palaisi, ja vaikka me kumpaisetkin pelastuisimme liekeistä, tuottaisi se meille välttämättömän kuoleman. Miten voisimme ilman majaa suojella itseämme pakkasta vastaan? Mitenkä sammuttaisimme nälkäämme, mitenkä löytäisimme tien välttääksemme mitä surkeinta kohtaloa? Ei ole mikään mahdollisuus päästä alas laaksoon, ja me olisimme sellaisen onnettomuuden sattuessa samassa tilassa kuin onneton merimies, jonka laiva on syttynyt tuleen keskellä aavaa merta. Siis varovaisuutta tulevaisuudessa, rakas Jaakkoseni, ja nyt älkäämme kadottako enää aikaa, vaan noutakaamme astia viipymättä tänne."
Tämä yhtä tärkeä kuin helppo tehtävä oli kohta toimitettu, ja tynnyri asetettiin paikoillensa, sittekun sen päällimmäinen pohja oli puhkaistu. Lumesta ei ollut mitään puutetta. He tarvitsivat vaan avata sisäänpäin aukiavan oven, ja valkoinen lumiseinä törrötti heitä vastaan, jolla he olisivat voineet täyttää vaikka tuhansia tynnyreitä, Se oli seinä, joka järkähtämättä eroitti heidät kaikesta muusta asutusta maailmasta, ja kun he tarttuivat lapioon ja tätä ajatellen penkoivat lumikinosta, oli heidän sydämmensä raskas ja heidän silmänsä täytetyt kyynelillä, joita he huolellisesti koettelivat toisiltansa salata.