Vasta kuolinvuoteellaan hän ilmaisi asian seurakunnan vanhalle rovastille.
— Nähkääs, puheli Taneli Rossi vuoteeltaan, missä hän lojui tavallisessa lempiasennossaan käsi niskan alla ja toinen pitkän piipun vartta tukien. — Sitä, nähkääs, täytyy ihmisolioissa, joista pitää, joihin kiintyy, olla jotain erikoisen vaikuttavaa, sellaista joka tehoo, tehoipa siten tai täten.
— Ja mikä on minussa tehonnut kaikkina näinä toveruusvuosina arvoisaan veljeen? kysyi Olli Jalas tiristäen viimeisen tilkan olutpuolikkaasta lasiinsa.
— Ka, sinun raukkamaisuutesi tietenkin.
— Kiitos.
— Ei kiittämistä. Mikä muu sinun ominaisuuksistasi olisi valtavampi? Tai mitä muuta ominaisuutta sinulla yleensä olisikaan…? Ja Niilossa taas tehoo leikillisyys, tuo ainainen kujeisiin puhkeava ilkku, joka hakee vertojaan. Niin vastakkaiset ovat tehonne, veljet, ystävistä parhaimmat, ja kuitenkaan en saata sanoa, kumpaisesta teistä enemmän pidän.
Olli Jalaksen ainaisen alkoholinkäytön tylsyttämät kasvot kuvastivat hämmästystä.
— Meistä, sanot sinä…
Hänen katseensa tähysti puoleen ja toiseen, ensin tyhjään tuoliin vierellään, sitten olutpuolikkaiden ylitse pöydän toiseen päähän, josta näkyi vanhanaikuisen kiikkutuolin matala selusta.
— Meistä, sanot sinä… kertasi hän kerran vielä. — Aivan kuin et vieläkään olisi selvillä siitä, että Niilo Kainulainen saatettiin jo vuosi sitten maan multaan. Hän ei ole tässä enää.
— Hän on. Olen aivan varma siitä, että hän yhäti istuu luonamme aina kun näinikään muistelemme, maistelemme… Saatan nähdä kiikkutuolin heilahtavan kuten ennenvanhaan.
— Mene tiedä kuulet sen narahtavankin.
— Mene tiedä — ellet sinä estäisi sitä ainaisella epäuskollasi tuossa.Mutta hiljaa: kuuntele!
Niin ketterästi kuin vanhat leininlyömät jäsenensä sallivat, köpsähti Taneli Rossi istualleen vuoteensa laidalle ja jäi kuin kivettymä piipunvarrella oveen päin osoittamaan.
Ei hän nyt kuunnellut ystävä vainajan kiikkutuolin narinaa, vaan ulkoa kuuluvia askeleita, jotka kiistämättä olivat elävän ihmisen. Mahdollisesti Olli Jalaksen vaimon. Ja juuri se otaksuma sai hänet ripeämmästi liikehtimäänkin.
Olli, hetken hölmisteltyään, tajusi mitä toinen varoi — hän ei ollut vielä niin humalassa — ja sanoi, kättään heilauttaen rauhoittavasti:
— Elä sinä eukkoa pelkää… Ei se nyt tule, se on pakanalähetyksen ompeluseurassa.
— Mutta jos seeiolisi — pelkäisit sinä. Juuri sinä.
He tiesivät kumpainenkin, ettei ollut hauskaa saada Ollin vaimoa kuokkavieraaksi tällaiseen rauhalliseen toveruushetkenviettoon. Sillä hän toi pyryilman tullessaan. Ja yhtä nopeasti kuin hänen tilaisuuteen sovelletut sanansa virtasivat, yhtä nopeasti etsi Olli takkinsa ja lakkinsa seuratakseen kuuliaisena vaimonsa kehoitusta.
— No niin, näkemiin sitten, vanha veikko, turahti hän silloin tavallisesti ovelta, luoden ikävöivän katseen uunin ja pesukaapin väliseen soppeen, johon jäi vajaampi tai täydempi olutkori, aina sen mukaan kuinka pitkältä yhdessäoloa oli kestänyt.
Sellaisina hetkinä Taneli nauroi vanhaa, viisasta nauruaan, ei näkyvää, ei kuuluvaa. Ja saadessaan oman ansaitun osansa sanatulvasta kumarsi hän vaiteliaasti, tyynenä ja harvasanaisena, aivan kuin ei olisi ollutkaan se puhelias vanhapoika, jonka juttu luisti lakkaamatta toverien ja lasien parissa.
Hän sanoi itse synnynnäisen vaiston ohjaavan käytöstään eri tilaisuuksissa. Ehkäpä kokemuskin vaikutti sen, että hän juuri tässä tilaisuudessa antautui vilpittömimmin vaistonsa valtaan.
Pahaenteiset askeleet etenivät tällä kertaa.
He olivat, onnekseen, erehtyneet niiden suhteen kumpikin.
— Se on se omatunto, näes… alkoi Olli.
— Mutta kyllä sinä aina oletkin ketterä seuraamaan, ilkkui Taneli. — Antaisit kerran odottaa tai sanoisit jyrkästi: en tule! Talon vierasvaraisuutta pitäisi kunnioittaa.
— Tuota, veikkonen, sinä käsität minut väärin.
— Joko taas?
— Jo. Minä, tuota, en kiirehdi lähtemäänsenvuoksi. Ehei! En minä nyt niin tohvelin alla ole…
— Mutta olet kuitenkin!
— No, veli… Minä, näes, kiirehdin sinun tähtesi ja — miksei — juuri vierasvaraisuuden, talon kunnioittamisen tähden.
— Ka, sepä!
— Se. Vähemmän, näes, ehtii tuossa torua, kun sukkelaan suoriudun matkaan. Torukoon sitten matkalla, kotona — ykskaikki. Mutta sinä et tahdo käsittää, et.
— En, sanoi Rossi ihmeissään. — En ole tullut ajatelleeksi asiaa siltä puolen. Ja ensi kerran tuot sen ilmi itsekin. No, olkoon niin, veli, en kiistä, en kumoa, olen iloinen kuten aina löytäessäni ihmisistä uusia hyviä puolia. Se sopii minulle. Se todistaa luonnon määrätöntä monipuolisuutta, näes.
— Elä ivaa.
— En.
Taneli Rossi tuli sytyttämään piippunsa ja tyhjentämään jo aikoja sitten väljähtyneen olutlasinsa tahraiselta, tupakanporon täyttämältä pöydältä. Häneen oli äkkiä iskenyt lauha hyvätuuli, sellainen oikea hellyttävä mieliala, jolla on voimaa tarttua seuralaisiinkin.
— Mitä siitä, kanna ristisi! sanoi hän hyväntahtoisesti, lyöden toveria olalle. — Otetaan elämä sellaisena kuin se on, on siitä tähänkin asti selvitty. Vähän vaikeammaksi se kylläkin on käynyt Niilo Kainulaisen mentyä… mutta koetetaan… koetetaan…
Hänen kasvoillaan paistoi päivä, ja hän hyräili.
Olli Jalas katsoi häneen epäilevästi. Epäilys nousi aina hänen päähänsä alkoholin seurassa.
— Ei se usko… jurritti itsepäinen ääni Ollin sisässä. — On uskovinaan… lyöttäytyy luottavaiseksi… mutta sisässään nauraa… Nauraa.
Ääneensä hän sanoi:
— Uskotko sinä, että kun lähden, lähden toveruuden, en pelkuruuden vuoksi? En siksi, että olisin tohvelin alla… Sano suoraan!
Taneli seisoi siinä myhäillen, hiukan horjuvin jaloin. Hän täytti lasinsa, täytti piippunsa ja palasi saaliinensa sängyn reunalle.
— Uskon, vakuutti hän sieltä. — Miksen sitä uskoisi? Toveruus kärsii uskon puutteesta, ja toveruutta — hiisi vieköön — toveruutta ei remuveikot koskaan petä. Aina niiltä päiviltä asti, jolloin nuoruus tanssi suonissamme ja me ensimäisinä tämän kaupunkipahasen tanssisaleissa, olemme me, niin sinä ja Niilo kuin minäkin, kokeneet yhtä ja toista, mutta toveruuden pyhyyttä — olemmeko loukanneet sitä konsanaan?
— Sinäpä sen sanoit. Ja siksi minä… kun eukko väliin yltäytyy hakumatkalle, näes … Mutta elä ole vihainen, veli.
Ollin kieli alkoi jo hieman kangertaa.
Taneli Rossi nyykäytteli päätään ja imi piippuaan.
Hänen hyväntahtoinen katseensa harhaili pitkin huonetta, pysähtyen hetkeksi eri esineisiin, sekä lähellä oleviin, jotka näkyivät selvästi, että toisella puolella huonetta sijaitseviin, jotka vain hämärinä häämöittivät tupakansavun seasta.
Äkkiä hän remahti nauramaan.
— Vihainen? Pääseekö sillä vihalla mihinkään. Ja mikäs minä, että vihoittelisin… Muistatko viheltäjä Yrjön rouvaa? Mieleenpainuva muoto sillä miekkosella olikin. No niin, tässä takavuosina — kun sitä vielä seurusteltiin »kerman» kanssa — tulee Yrjö muutamana aamuna matkoiltaan ja ohjaa asemalta suoraan tänne. Miehessä, näes, ei ollut mielestään kotiinmenijää… Oli tullut taipaleella liikoja lystäillyksi… Onko sinulla olutta, tiedustaa, että saisi pahimman pohmelon ohitse ennen kotiinmenoa… Olihan sitä. Mutta tuskin oli pullo puolillaan, kun karahti reenjalas portaan edessä ja Yrjön rouva astui sisään. Siunaa ja varjele sitä tilannetta! Muistaisinko enää puoliakaan siitä, mitä hän Yrjölleen sanoi, mutta minä sain tietää sen, että tämä vanha kamarini oli oikea paholaisen katiska, jossa aina tiesi jonkun ahvenen tapaavansa. Kiitin ja kumarsin. Vakuutin olevani vain halpa särki silloin tällöin täällä todellakin pistäytyvien ahventen joukossa — en mitenkään syypää heidän tuloonsa. Mutta hän väitti vastaan. Minä, kuuletko, houkuttelin! Se oli ainoa kerta, jolloin menetin malttini ja iskin nyrkin pöytään naisen edessä, iskin niin että kimahti! Vaan auttoiko se, oliko muka kumoamaton todistus tai amen, joka pannaan päätteeksi saarnan perään? Ei, veikkonen. Viha olkoon viimeinen ase meikäläisen kädessä.
Olli Jalas, vanha lääninkanslistinahjus, hykerteli käsiään.
Nyt oli hänenkin hyvä olla.
Toverin tarina, vaikkakin kaukaista aikaa koskeva, toi hänelle salaisesti toivotun hyvityksen.Hänei ollut ainoa, jota eukkonsa haki juomateiltä. Ei ainoa, joka otti seuratakseen hakijaa.
— Ja Yrjö taisi ottaa ja mennä?
— Menihän se.
— Mutta tuli taas toiste takaisin, kun sattui…?
— Tuli. Etkö itse juuri sanonut, että täällä minun luonani on jotain kotoista, sellaista, jota eivät kaikki löydä omasta nurkastaankaan, vaan jonka kotoista kotoisemmaksi tuntevat ja tunnustavat missä sen ikinä tapaavatkin. No, onko sinulla selvillä mikä seseon?
— Se on minulla selvillä täällä ja täällä, vastasi Olli osoittaen otsaansa ja rintaansa. — Mutta sanoa sitä en taida.
— No, sanoi Taneli ja hymyili. — Sanan selitys ei ole tarpeenkaan.
— No, no niin, jupisi hän edelleen ja vetäistyään pari pitkää savua piipustaan päätti:
— Juuri niin sen pitää ollakin. Kippis!
Olli Jalas istui kenoselkäisenä, loistavana kerrankin, ja hyvitettynä. Vanha tuoli natisi hänen allaan. Hän oli kuin sotilas, joka on saanut rahan rintaansa ja kiitokset urhoollisuudesta päällepäätteeksi. Tällä hetkellä hän tunsi asemansa korotetuksi — maaherra yksin oli hänen yläpuolellaan…
Hän painoi silmänsä kiinni ja kuvitteli mielessään vaimonsa tuloa, jos se tapahtuisi juuri nyt. Jos Herra hyvin auttaisi, näyttäisi hän, ettei katiskassa ollut tänä iltana enemmän särkiä kuin ahveniakaan, vaan suuria, jalosukuisia lohia. Juuri niin.
Varmasti tekisi hän samoin kuin Sandels Partalassa ajutantilleen:
»Sen, että te käytte nyt istumaan ja lautasen tuotatte, sen saatua syötte huoleti vaan ja syötyä ryyppäätte…»
Häneltä ei kahveli putoaisi, eikä hän naurahtaisi liioin. Saisi LottaJalas nyt kerran sen kumman kokea.
Taneli Rossilla ei ollut aavistustakaan siitä korkeasta veisusta, joka helisi hänen ystävänsä ajatuksissa; hän vain katseli häntä vuoteensa reunalta ja peläten Ollin nukahtavan kiiruhti tarinoimaan.
Olikin jo se aika, jolloin Olli tavallisesti vetäisi ensimäisen unenpätkänsä.
— Tänä keväänä minä teen sen! huudahti Taneli päättävällä äänellä. —Kuuletko, veli?
— Minkä sitten?
— Minkä… kertasi Taneli tyytymättömästi. — Pyhiinvaellusmatkani tietenkin, pitäisi sinun tietämän. Enkö sitä ole jo kyllin kauan suunnitellut. Hohoi, tässä juuri olen sen jokaisen askeleen ottanut tuhannet kerrat… olen mennyt… olen tullut… olen nähnyt ja kokenut…
Olli naurahti.
— Kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin sinä jo aloit taivaltaa, mutta etemmäksi et ole ehtinyt vielä tänäkään päivänä. Ja paras kai niin onkin. Löytäisit vanhentuneen, lihavan eukon, kurttuisen ehkä… hampaattomankin…
Taneli keikahti istumaan ja jyskytti nyrkillään vuoteen reunaa.
— Vaikene, sanon sinulle!
Hän näytti suuttuneelta ja katsoi syrjittäin halveksivasti Olliin.
— Minkä minä löytänenkin, ei kuulu sinuun. Mutta pety en, sen tiedän.
Ja hän alkoi taas — kenties sadannen kerran — kertoa matkastaan peninkulmain takaiselle Keronrannalle, jonne hänen nuoruudenlemmittynsä oli joutunut muutaman hovin omistajan vaimoksi.
— Olisit pitänyt paremmin puolesi silloin, kun Keron herra alkuaan ilmestyi… et siinä nyt yhä kuikuttelisi kuvitteluinesi, haukotteli Olli.
— Ka, olisit itse pitänyt puolesi laamannin kultahäissä, ei reserviluutnantti olisi vienyt Elina Margaretaa, vaan hän olisi sinun tänäkin päivänä — sensijaan että sinulla nyt on vain äkäinen Lotta Lun —
— Minä join, keskeytti Olli rauhallisesti.
— Luutnantti ei juonut, näes. Ja Elina Margareta oli kuin enkeli…
— Enkö minä sitten juonut? tivasi Taneli.
— Ja jos Elina Mar' oli enkeli, oli Leila enkelien enkeli.
— Mutta Keron herra joi myöskin, intti Olli.
— Saattoi ryypiskellä, vähin. Minulla se oli täydessä vauhdissa jo silloin, ja siksi jäin… jäin…
— Jättäysit, oikaisi Olli. — Morsiusneidotpa kertoivat hänen odotelleen sinua vielä hääiltana. Joitko sinä silloinkin?
— Varmasti. Ja enemmän kuin koskaan ennen. Ja kun minä sitten seuraavana tai oikeammin sanoen seuraavina päivinä selvisin siitä, ei minulla ollut elämästä jälellä muuta kuin se pyhiinvaellusmatkan ajatus, joka nyt tasan kolmekymmentä vuotta on kanssani elää kituuttanut tässä Miettisen perillisten kamarissa, tässä katiskassa, näethän.
— Ja tässä te elätte, kunnes musta valjakko vie teidät NiiloKainulaisen viereen hautaan.
— Ei! sanoi Rossi äärimmäisellä päättäväisyydellä. — Nyt minä tunnen sen luissani, niinkuin leininlyömät tuntevat pahojen ilmojen tulon. Kun vain kevät tästä kerkiää — lähden.
— Onnea matkalle, haukotteli Olli. — Elähän innossasi unhoita lähtöryyppyä.
— Ottaako vai antaa? En, enkä tuloryyppyä myöskään. Toivottavasti veli on tyytyväinen saatuaan kumpaisenkin.
Ollin pää painui pöytää vasten, hän alkoi hengittää raskaasti.
— Niinpä on hetkesi lyönyt… urahti Taneli. — Kippis vain, viinamäen vanha työmies, ja nuku niin, ettei Lotta rouvakaan häiritse untasi.
Ollin vastaus oli pitkä, valtava kuorsaus.
Toverin nukkuminen ei häirinnyt Tanelin hyvää tuulta. Hän sytytti sammuneen piippunsa uudelleen ja kohentausi kaikkein mukavimpaan asentoon vanhan, leveän puusängyn patjoille.
— Siinä näet miehen, joka on uskollinen vanhoille perinnäistavoilleen. Siinä sinä Niilo Kainulainen sen nyt taas näet… Niin varmasti et sinä ikinä nuku haudassasi kuin Ollimme kymmenennen puolikkaan tyhjennettyään. Sinä itse panit sen merkille jo aikanasi, ja minä olen sen varmentanut vähintään kymmenen kertaa tämän orpousvuotemme kuluessa — ole varma siitä. Sanoinko minä todellakin orpousvuotemme, veli…? Ehjä tunne työntää toisinaan niin pahuksen sattuvan sanan esille… Orpoja tässä ollaan ja on oltu aina siitä hetkestä asti, jolloin sinä muutit. Sinulla oli omat tapasi ilahuttaa ihmisiä, niin meitä kuin muitakin. Et tainnut aina osata aivan oikeaan, mutta vilpitöntä tahtoasi en epäile eläissäni… Mitä? Niin, siinä olet myöskin oikeassa: kuoltuani vielä vähemmän.
Kesken tarinaansa hieroi Taneli Rossi vasenta käsivarttaan ja olkapäätään. Niillä tienoin oli viime vuonna ruvennut sietämättömästi pakottamaan.
— Ja hullutella sinä osasit… Ja säikyttää heikkohermoiset ihmiset aivan höperöiksi … Ei, mutta tuota solisluuta se hirtehinen nyt jomottaa… Niinpä istui Hakkaraisen mamsellikin muutama vuosikymmen sitten Saraisten rannalla ja — vaikka pääni pantiksi annan, että pitkää apulaispappia siinä haaveksittiin silläkin hetkellä. Ja päivä paistaa helotti yli aavan ulapan niin unettavan lämpimästi kuin konsanaan heinäkuussa, ja käen viimeinen kukku kuului jostain etempää Saraisten rantakoivikoista. »Vienkö pappilaan terveisiä, haloo!» kuului silloin uneksivan neitosen korvaan, ja hän hätkähti kuin ainakin se, joka on salaisimmista teoistaan yllätetty.
Mutta ketään ei näy, ei kuulu. »Vienkö rovastinapulaiselle lämpimät terveiset?» kuului uudelleen — äänen ikäänkuin ilkkuessa saavuttamattoman, salaperäisen kätkönsä turvallisuudesta. Eikä tiedä poloinen uneksija vielä tänä päivänäkään, että se olit sinä, Niilo, joka uimalla halkaisit aaltoja ja kalaisena, lahnaisena puikkelehdit selällä kimmeltävän auringon turvissa samaa suuntaa kohti kuin rannalla istujan ajatuksetkin…
— Hohoijaa… nyt ollaan vanhoja nyt… Eikä ole takeita siitä, kelle ja minä päivänä sielukelloja soitetaan…
Tällaiset yksinpuhelut, jotka melkeinpä säännöllisesti tapahtuivat Olli Jalaksen nukkuessa pöytää vasten ja tupakansavun seinänä seisoessa laesta permantoon asti, olivat Taneli Rossille oikeaa sielunvirikettä. Vanhat, lämmittävät muistot emännöivät silloin huoneessa. Ne tulivat ja menivät, juosten ulos ja sisään aivan kuin vallattomat lapset huolettomissa leikkilöissään. Ja eikö noiden hajahapsien keskellä istunut itse Niilo Kainulainen, ei raihnaisena ja elinikäisen alkoholinkäytön turmelemana, jollaisena hänet hautaan vietiin, vaan nuorena ja komeana, juuri sellaisena kuin hän oli ollut parhaimpina päivinään…? Juuri se se sai ukon jutun luistamaan, kuten juttu luistaa vain parhaimmassa toveriseurassa.
— Sinä olitmies, veli… oikea pahuksen poika… Saisin hakea tontti tontilta koko tämän kaupungin enkä yhtä ainutta sinunlaistasi löytäisi näistä nykypäivien piimäsuista. Eikähän niitä ollut monta silloinkaan. Vikasi kait oli sinullakin, kuuluithan samaan luomakuntaan kuin kaikki muutkin, mutta sinulla oli sydän… se sinulla oli. Sellaisia sydämiä ei tiputeta taivaasta joka päivä, liekö noita suuri varasto itse Luojallakaan… Ei sitä pilannut viinakaan — tuo piru — joka ei päästä meitä verkostaan kerran siihen saatuaan… ei sitä pilannut raha eikä rakkaus…
— Kuulehan, muistatko miten menettelit Saima Lehtisen kanssa muutamana kevätyönä! huudahti hän niin äänekkäästi, että Olli Jalaskin nosti punaisen nenänsä pöydästä ja örähti pari epäselvää sanaa, ennenkuin uupui uneensa jälleen. — Niin tekee vain hieno mies — älysydän, näethän. Kirkas se ilta oli ja kolea, niinkuin useinkin valkoisten kesäöiden kynnyksellä. Ennen kuin tapasit minut laamannin nurkalla, jossa yhdyimme kävelläksemme pitkin rantatietä, olit sinä kulkenut Lehtisen ohitse ja nähnyt Saimin yksin iltamyöhällä istuvan ulkoportailla. Saattaahan sitä ihminen niinkin tehdä, sanoit, mutta outoa se on nuorelle rouvalle sittenkin… Lämpimässä vuoteessa sitä jo pitäisi olla, varsinkin kun asiat ovat niinkuin ne näkyvät olevan. »Anna ihmisen istua ja vilvoitella», kehoitin, mutta sinä et saanut sitä mielestäsi. Sinä olit älynnyt jotain noilla hiton herkillä hermoillasi, ja mikä lie näkymätön ajanut askeleitasi, en tiedä… sen vain muistan, että Koposen nurkalta käännyttiin ylös ja Lehtiseen päin kulettiin, kunnes nähtiin, että siellä istui portaillaan vieläkin… »Annatko nyt ihmisen vilvoitella», tiuskaisit sinä, eikä siinä pitkään viivytty, kun oltiin sisaresi asunnolla ja siellä tarpeelliset »alkuvalmistukset» tehtyä ulkona taas. »Nyt menet sinä ja sanot hänelle, että Eva Kainulainen on sairas…» »Enkä mene! Minäenmene — minä pilaisin koko asian, hyvä mies.»… No niin, taisit itsekin pelätä samaa, et hoputtanut enää minua, vaan menit itse … menitpä niinkin ja sanoit poloiselle portailla-istujalle, että siskosi tuli äkkiä sairaaksi ja tahtoisi ystävätärtään luokseen, jos … jos hän vain voisi ja tahtoisi tulla… Ja miksei voinut… käyhän se mainiosti päinsä ihmiselle, jonka mies äkäpäissään on jättänyt oven taakse kylmään, purevaan kevätyönilmaan… Se oli vain kaunis teko sekin… se oli oiva teko, veli… Mennä, mukamas, pyytämään ystävänpalvelusta, juuri siten voidakseen itse tehdä sen… huomaamatta… hienosti… No niin, juuri älysydämen tavalla… Ei, mutta minäpä käyn ja kysyn Evalta, ilmaisiko hän koskaan myöhempinäkään vuosina Saimille tuota sotajuonta, jonka sinä, Niilo, punoit ja me kolmisin Evan kanssa toteutimme.
Olli Jalas heräsi tuhisten ja öristen.
— Puh… huh… nukuinko minä, veli?
— Nukuit tietenkin. Kaikkia sinä kyseletkin…
Hän siemaisi täyden lasin ja piristyi vähitellen. Mutta Rossin mielestä se kävi liian hitaasti, siksi otti hän vanhan, rakkaan viulunsa seinältä ja viritti iloisen polskan, tutun ja kotoisen, jonka säveliin liittyi pitkä sarja yhteisiä nuoruuden muistelmia.
Eräänä aurinkoisena kevätaamuna — puut olivat silloin hiirenkorvalla ja ensimäiset vuokkokimput ilmestyneet kauppatorin myyntipöydille — poikkesi Olli Jalas virastolle mennessään Rossin asuntoon. Hän oli hieman huonovointinen sinä aamuna, joten pieni tilkkanen olisi tullut hyvään tarpeeseen. Kenties oli Tanelin tuoppi yhtä tyhjä kuin hänen omansakin, mutta kysyä täytyi — ja kiiruhtaa.
Käytävä oli pihan puolella, ja ovelta puuttui kokonaan sellainen kaupunkilaisvehe kuin soittokello. Sitäpaitsi oli Ollilla oikeus mennä sisään koputtamattakin. Mitä tyhjiä, suotta aikojaan…
— Terve!
Mutta mies, joka vastasi Jalaksen tervehdykseen, ei ollut Taneli. Vieras ukkohan siinä istui virsut jalassa, hattureuhka silmillä ja piippunysä suussa. Maankiertäjä — sillähän oli reppu ja keppikin vieressään.
— Ei taida itse kotona ollakaan, tuli Ollilta pettyneesti.
Ukko kopautti piippunsa tyhjäksi virsunsa kärkeen ja pisti sen taskuunsa. Sitten hän työnsi hattunsa hiukan ylemmäksi myhäillen tutunomaisesti:
— Tässähän sitä vielä ollaan… Mutta lähdössä, kuten näet.
— Ka tuota vekkulia… tuota hirtehistä! hölmisteli Olli. — No jos… jos nyt niinkuin Keronrannalle aikoisit, niin varma saat olla siitä, ettei sinua itse paholainenkaan tuntisi… Nousehan tuosta! Ja käänny! Entä mistä sinä nuo mokomat teatteritamineet olet saanut?
Taneli oli hyvillään. Toverin arvostelu oli samaa kuin matkapassi ulkomaalle aikovalle. Hän kävellä teppuroi lattialla, löi kämmeniään kupeisiin ja yskähteli.
— Kunhan eivät vaan nappaisi kiinni irtolaisena.
— Vielä tyhjiä. Mutta katsohan kassojasi … jos olisi vaikka kynnen verran…
— Istu! sanoi Taneli asettuen Ollin eteen mahtavana. — Niinhän oli puhekin, veli, että ryypyn saat, kun lähden, ja toisen tultuani. Ja nyt minä lähden kuin lähdenkin. Sanasta miestä — eläkä yhtään naura siinä!
Olli Jalas ei voinut olla nauramatta.
Hän laski salkkunsa pöydälle, vanhan, kuluneen virastosalkun, jossa oli messinkiset nurkkahelat ja viallinen lukko. Nyt se oli ohut ja kevyt, liekö sisältänyt jonkun vaivaisen kotityönä olleen ylöspanoarkin. Toisinaan se kyllä saattoi olla täysi ja painavakin — ei virastotiellä — mutta silloin siihen oli ahdettukin vierekkäin viisi olutpulloa, jotka seisoivat rivissä kuin sotamiehet ikään, yhdenkään kaupunkilaisen aavistamatta asian oikeata laitaa… Ja hyvä niin, sillä sehän olikin Ollin ainoa virkasalaisuus.
— Ei, mutta heitä jo kujeet, vanha mies.
— Tosi aikomus tämä on. Usko tai elä. Vai etkö sinä käsitä, että kerranhan sen täytyy tapahtua.
— No anna sitten mitä sinulla on… Tästä täytyy jo joutuakin.
— Minulla on viikon loma, sanoi Rossi komutessaan kaapissa.
— Vai viikon.
Olli katseli häntä yhä nauraen.
— Ei tässä kovin korkean arvoluokan herroja olla, veisteli hän sitten.
— Mutta ei sinua, totta vie, noissa tamineissa sähkölennätinvirkamieheksi puhuteltaisi, ei vainen…
— No maljasi! Ja pidä hyvänäsi, että sinä siinä jotakuinkin käyt lääninkanslistirahjuksesta. Korkeammalle sitä kerran tähdättiin…
Hyvästelyssään Olli vielä kehoitti Rossia heittämään mokoman matkanteon sikseen. Pitikö uskoa, että mies oli tullut lapseksi uudelleen… vai kuolemansa edelläkö hän joutavasta pitkien iltojen haaveesta teki toden. Lähteä nyt ypöyksin maantietä tallustamaan kuin mikäkin kiertolainen. Hän, Olli, menisi ennemmin kalaan.
Taneli Rossi vain hymyili.
Jos Ollilla olisi ollut hiukankaan enemmän näkevää silmää, olisi hän epäilemättä eroittanut Rossin kasvojen tämänpäiväisen harvinaisen sävyn. Mutta hänen huomiokykynsä tylsä kosketin ei ollut sellaisia varten.
— Yksinkö! tivahti Taneli. — Jos sinä jättäisit virastopöytäsi hetkeksikään ja istahtaisit vaikkapa Hiisivaaran rinteelle katselemaan minun menoani, niin saisit nähdä kerrassaan kuninkaallisen saattueen. No sen sanon sinulle, veli Olli, että yksin en olisi koskaan matkaanlähtöä tullut ajatelleeksikaan.
— Missä hiiden markkinasaatossa sinä sitten?
Olli oli jo portailla, ja kiire poltti hänen jalkapohjiaan.
Taneli seurasi häntä askel askeleelta. Nyt hän istahti kynnykselle ja pakisi:
— Katsoppas… kaikkien vanhojen muistojen juhlakansa kulkee kintereilläni. Siinä on miestä, naista ja lasta — on vanhaa ja nuorta. Ne tulevat suoraan tanssisaleista ja kekkereistä, siksi niillä on juhlapukimet ja kukkia rinnoilla… Niin, niin…
Hän iski omituisella kujeellisella lempeydellä Ollille silmää ja jatkoi:
— Kiipeä sinä vaan Hiisivaaralle ja katso. Tuttua väkeä se on sinullekin. Siellä näet joukossa vaalean Elina Margaretankin, ihanan kuin keväisen kielon, siellä näet laamannin neliapilaan, Pertin kaunottaret, jopa jokaisen niistä, joita nuorena tanssissa pyörittelit… Voi sinä vanha, laho kanto! Mene nyt, kanslistin ei ole lupa myöhästyä viittä minuuttiakaan.
— Kunhan et vaan olisi tullut höperöksi koko mies… jupisi Olli Jalas huolestuneena.
— Kuule —miksikun en olisi tullut?
— Ka, runoilijaksi sinun olisi pitänyt, sanoin. Sinulla olisi riittänyt noita kuvia paperillekin. Hyvästi!
Hän nosti oikein hattuaan.
— Hyvästi! Mutta oikea runoilija ei pane kuviaan paperille, hänelää, ne… Hyvästi, hyvästi, veli!
Taneli Rossi oli tehnyt suuren matkansa.
Kuninkaallisen saattueensa keralla hän oli vaeltanut kymmenen peninkulmaa mutkittelevaa maantietä, paahteista ja varjoista, aina sen mukaan noudattiko tie metsäisiä seutuja vai päivänkäypiä aukioita.
Ensimäisen pajukon luona hän oli kietaissut pajunoksan hattuunsa ja koristanut sauvansa keväisen koivun notkealla varvulla. Tuomentuoksuinen ilma oli leyhkynyt hänen ympärillään ja linnut pitäneet juhlamusiikista huolen. Ahkerat mehiläiset olivat lentäneet airuina, hänen oman, vanhan sydämensä nuortuessa uudelleen kaiken tämän harvinaisen ihanuuden keskellä, ja niin oli menomatkasta tullut yhtenäinen riemukulku.
Ja sittenkin hän oli tullut liian myöhään!
Sinä pilvettömänä iltapuhteena, jolloin hän palasi takaisin kaupunkiasuntoonsa, näännyttävän paahteen ja pölyn saartamana, läpiuupuneena ja kaikkea kaunista toivoa vailla, tapasi Olli Jalas hänet kuin myötynä miehenä samoissa tamineissa, jopa samalta tuoliltakin kuin korkealentoisen lähtöpäivän aamuna.
— Terve mieheen! toivotti Olli jälleennäkemisen ilolla ovelta. — Turhaan täällä jo parina päivänä kävin kolkuttamassa. Mitä matkalta kuuluu?
Jos Olli toivoi tapaavansa toverinsa jäähyväishetken helkkyvässä mielenvireessä, pettyi hän täydelleen. Masennuksen huokauksen hän sai ensimäiseen kysymykseensä vastaukseksi. Jopa toiseen ja kolmanteenkin.
— No eipä ihme, jos oletkin tyyten väsynyt, mies poloinen, surkutteli hän istuessaan Tanelin viereen tyhjän, lohduttoman pöydän ääreen. — Niinpä olisitkin kelpo löylyn tarpeessa, veli, eikä sen päälle pari lasillista haitaksi ensinkään… Jo minä aavistin mitä sellainen matka kysyy, ei se ole leikintekoa, veikkonen. Mutta haastahan tuossa jo jotakin. Eikö sieltä edes terveisiä lähetetty?
Taneli kääntyi laskien kätensä raskaasti Ollin olkapäälle.
Hänen kasvoillaan asui masennus.
— Kai sieltä olisi niitäkin lähetetty, jos… jos en…
— Jos et mitä? kiirehti Olli, kun Tanelin ensimäiset sanat kuolivat pois kuin heikko kaiku metsän taakse.
— Jos en tullut liian myöhään.
— No kas niin! Ja montako vuotta liian myöhään sinä oikeastaan matkaan läksitkään?
— Iva pois nyt, ärähti Rossi. — Tai jos tuo veikeys on kotoisin virastopöytäsi äärestä niin — hae sitä hieman lisää sieltä.
— Elähän tuossa… lepytteli Olli. — Sinä tulit liian myöhään siis.
— Minä myöhästyin kokonaisen kauniin Luojan päivän. Sillä näes: päivää aikaisemmin jos tulin, näin hänet vielä elävänä, tämän ilmakehän asukkaana, jos kohta lähtövalmiinakin. Mutta nyt. Arkussa makasi viileän pimentoisessa köynnösmajassa.
— Elä, elä veikkonen…
Taneli pyyhkäisi otsaansa. Sen taakse näinä päivinä pyrki pyrkimistäänkin hukkaanmenneen elämän paino nietostautumaan.
— Vai niin täpärälle otti…
— Niin, veli Olli. Mutta kaunis hän oli katsella vielä siinäkin. Harmaiksi olivat hiuksensa käyneet — muistatko vielä miten somiin laineisiin ne laskeutuivat tästä näin ohimoilta — ja paljon oli jo ryppyjäkin kasvoissaan. En tiedä, oliko kuoleman käsi lientänyt vai tiivistänyt niitä siinä, kuitenkin kaikitenkin, entisen ikimuistoisen ilmeensä niiden lomitse löysin… Kivikkoinen sen poloisen polku on ollut… Luoja yksin tietää, moneenko terävään kiveen jalkasensa haavoitti… Siinä, näes, vanha palvelija kertoi yhtä ja toista. Mutta eipä siltä, olin sen kaiken, ja paljon muutakin, sielussani tuntenut… pitkin matkaa, näethän.
Taneli Rossi painoi kasvot käsiinsä ja istui niinikään pitkän, äänettömän hetken, kyynärpäät polvien varassa.
— Vanha, kunnon ystävä — mietiskeli Olli — siinä nyt on sinunkin elämäsi kuin sairas lintu kohtalon suuressa kourassa… Poissa on mielen hehku ja selkäranka…
— Ei, ei… jupisi hän sitten ääneen, ja hänen sääliviin silmiinsä tuli äkkiä jotain pelästynyttä ja avutonta. Hän oivalsi sinä hetkenä, että jos ei Taneli tuosta tule entiselleen, on hänen omankin elämänsä paras maku mennyttä. Kotona ainainen jankutus Lotan kanssa… virastossa kuin erämaassa… Täällä, toverin katon alla, oli elämän juhlahetket vietetty, täällä, tai ei missään, ne yhä edelleenkin tulivat vietettäviksi. Mutta jos poika parka on mennyttä miestä, jos hänestä vuotaa elämänneste, tuo ehtymätön hyvätuulensa ja vanhan siunatun sydämensä koeteltu toverihenki — niin Jumala paratkoon silloin Olli Jalastakin!
Ja hän pani kätensä ristiin huokaisten. Paljoa ei hän luullut elämältä pyytäneensä — ainakaan viime aikoina — vietiinkö nyt se vähäinenkin?
— Elä huokaise, Olli, ei se siitä somene, virkkoi Taneli valoisammin ja nousi seisaalleen.
— Kas…
Hän hämmästyi Ollin kasvojen avutonta haikeutta. Niin syvää osanottoa ei hän luullut saavansa, tuskin Ollissa sitä niin voimallisena löytyvänkään. Ja aavistamatta Ollin surun itsekästä syytä, sykähti hänen sairas sydämensä taas kerran kiitollisena toveruuden verrattomasta lahjasta.
Olli tarttui halukkaasti kiinni siihen valoisampaan, joka puikahti esiin Rossin mielialassa.
— Kuollut on kuollut, veikkonen. Kaikki me sen ajan lapset olemme kohta maan povessa. Ajattelehan vain, Taneli, kuinka nopeasti tästä elämänvähäsestä selvitään ja — taivas sentään — kuinka pikkuriikkisen me sen kuluessa valmista saamme. No, se kaikki ei ole kai meidän omassa vallassamme… Tuota, sitähän minun piti sanoa, että kun on senlaatuinen sisäpuoleltaan — hän painoi sormellaan Tanelin rintaan — kuin sinä siinä, niin ei kai nykyinen asiantila ole edellistä pahempi… tarkoitan, että ei kai se, joka kolme vuosikymmentä eli Keron rouvana, ole nyt sen etempänä sinusta kuin eläessäänkään…
— Ei, sanoi Taneli, ja hänen äänessään soinnahti melkeinpä riemua. — Pikemmin päinvastoin. Mutta sitäkö minulla olisi oikeus surra —minulla.
— Entä keronrantalainen itse?
— Kas…
Tanelin silmä kävi tuikeaksi ja ääni kylmäksi.
— Vielä sen pirun pää on pystyssä ja jalka liikkeellä. Vai niinkö luulit, että siellä juomingeista olisi loppu tullut…
— Tapasitko?
— Tapasin ja en tavannut. Tämä ukko kyllä — hän vilkaisi tarkoittavalla silmäyksellä varttansa —Taneli Rossi ei, ymmärräthän.
Sammunut ilme hiipi jälleen Rossin kasvoille, ja tarina katkesi siihen. Neuvotonna seisoi Olli tuoliin nojaten, ja hänenkin mielialansa vajosi vajoamistaan. Kuin apua etsien kulki Ollin katse seinällä kohdaten viulun, joka riippui siinä äänetönnä ja yksinäisenä aivan kuin isäntänsäkin, ja niin sai hän ajatuksen yhdistää nuo kaksi.
— Taneli, sinä soitat nyt, sanoi hän käskevästi ja otti viulun asettaen sen Rossin polville.
— Kuuletko, veli — sinä soitat!
Ja Taneli totteli.
Väsynein elein hän viritteli ja reistaili hyvän hetken soittokonettaan, mutta jo ensimäiset sävelet toivat vapautusta. Niin haikeita ja lohduttomia kuin ne olivatkin — hänellä oli ihmeellinen taito siirtyä kappaleesta toiseen pienin, omintakeisin yhdistelmin — saivat ne vähitellen valoisamman pohjasävyn, joka yhä virtasi ja seestyi kuten syvenevä puro kesäisten kenttien halki kulkiessaan.
Minkä, kaiken hän eli, mitä toisteli mielessään sillä aikaa kuin jousi juoksi edestakaisin vanhan viulun kielillä, sitä ei Olli Jalas kyennyt seuraamaan.
Mutta hän näki Tanelin kasvojen valkenevan valkenemistaan.
—Ainaon kauneimmissa runoissa surunpirskettä, virkkoi Rossi yhtäkkiä, seisauttaen hetkeksi jousen kulun. — Veli Olli, tämä retki vaiheineen oli minun vaivaisen elämänlauluni nousukohta — sitäkö murehtisin.
Ja hän antoi sävelten tulvia jälleen.
— Totta maar… mietti Olli kumartunein päin, eikä tuloryyppy muistunut hänen mieleensä sinä päivänä laisinkaan.
Puuttoman aukeaman reunassa seisoo harmaa mökki, ja sinne johtava polku kiertelee monimutkaisena kivien ja kantojen keskellä, ennenkuin päättyy matalien, puolilahonneitten portaiden eteen pajukon juurelle, joka elinvoimaisena kiipeää ylös vähävetisen joen uomasta, seisoakseen kunniavahtina köyhän asunnon edustalla.
Portailla istuu juro mies paitahihasillaan, paikkahousuissa. Hän vetää savuja pahanpäiväisestä piippunysästään, häätäen väliin tungettelevaa kärpästä luotaan, väliin kuunnellen tuvan avoimeen oveen päin, josta kuuluu hiljainen, pidätetty voihke.
Metsän reunasta, mistä polku pujottautuu aukeamalle, tulee esiin valkea olento astuen mökkiä kohden. Mies portailta seuraa sen askeleita, ihmetellen kuka tulija lienee. Eilen oli pappikin tullut samaa tietä, tuosta juuri noinikään kivikon poikki polkaissut ja — asianharrastuksesta kylläkin — käynyt katsomassa sairasta vaimoa, jonka sylistä tuoni oli vienyt kolmen vuorokauden vanhan kastamattoman lapsen. Mutta jos luulit, että hengenmies toi lievitystä heikkovoimaiselle, pelon saartamalle vaimolle, niin erehdyit. Epätoivonpa jälkeensä jätti, ei antanut lohtua… Kova sillä oli Jumala, kiivas ja kostava… Kova oli itsekin, ehkä eniten virkansa puolesta. Mutta minkä he olivat tainneet, ei heillä ollut aavistustakaan sellaisen terveeltä näyttävän lapsen kuolemasta, ja niin ei sille ymmärretty antaa hätäkastettakaan.
Miehen näitä miettiessä on tulija ennättänyt tuvan luokse. Hän näyttää nuorelta ja herttaiselta, tekee ystävällisesti hyvänpäivän ja istahtaa käskemättä portaan reunalle, tiedustellen onko paikan nimi Pajuoja.
— Siksihän ne tätä nimittävät, vastaa torpanmies soinnuttomalla äänellä. — Vieras taitaa olla kaukaa, kun ei tunnekaan.
Vieras ei ole kuitenkaan etempää kuin Rantakartanosta. Hän sanoo tulleensa äitinsä lähettämänä, kun oli kuultu Pajuojan emännän sairastavan.
— Sairastaahan se, sairastaa. Ja kun tauti on vielä niin kahenlaatuista, ei ole paranemisesta äkin tietoakaan.
— Miten niin kahenlaista?
— Ka, kun sielukin poloisella potee, ei ruumis ainoastaan.
Ja lyhyin, koruttomin sanoin selittää mies tilanteen, joka on johtunut kastamattoman lapsen kuolemasta ja pastorin ankaroista sanoista — ei ollut näet antanut suuresti iankaikkisen elämän toivoa.
Nuori nainen kuuntelee tarkkaavasti selostusta, ja hänen lämpimistä silmistään kuvastuu osanotto. Hän nousee nopeasti ja menee tupaan, joka ei ole läheskään niin siisti kuin sen toivoisi olevan. Mutta asiahan on ymmärrettävissä, emännän sairaus on siihen syynä, järjestävä käsi lepää hervotonna, ja hirveä epätoivo estää elämänvoiman paluun.
Vieraan ystävällinen ääni herättää sairaan horrosmaisesta unesta. Hän katsoo tylsästi tulijaa odottamatta keltään mitään — enemmän ihmisiltä kuin Jumalaltakaan. Hänet on nyt kerta kaikkiaan sysätty toivottomuuden kuiluun…
Ei toki sysätty, ei. Itsehän hän on siihen joutunut, eikä tahallisesti itsekään. Laiminlyönti se ei toki ollut — mies tuolla portailla tiesi sen kyllä — onnettomuus heidät yllätti kesken kauniimpia toiveitaan.
Hän vaikeroi jälleen ja vääntää epätoivoisena kuihtuneita käsiään.Lapseni, lapseni! — huutaa koko hänen olemuksensa.
Avuntuoja käsittää aseman äärimmäisen vakavuuden ja siksi hän ponnistaa kaiken voimansa, kokoaa kykynsä ja elvyttää hienoimman osanottonsa valaakseen toivoa ja lohdutusta tyhjäksi lakaistuun sydämeen. Mutta kuinka hän taisteleekaan, on tulos aivan niukka. Hetkittäin heräävä valonvälähdys kuolee ensi tuikahduksiinsa. Sellaisesta saarroksesta ei hevillä löydy ulospääsyä.
Mieskin on tullut sisään.
Hän on pysähtynyt ovelle ja nojaa rennosti pihtipieltä vasten seuraten äänetönnä vieraan ja vaimonsa keskustelua. Häneltäkin on toivo mennyt — sillä Kaikkivaltias tietäköön miten käy ihmisten, joilta hädän hetkenä riistetään armollinen Jumala —!
Yhtäkkiä kirkastuu vieraan katse, äsken jo niin murheelliseksi laukeava, hän tarttuu sairaan käteen, hyväilee sitä hellävaroen ja virkkaa:
— Mutta sanoihan pastorikin, että Jumala on rakkaus?
— Kuinkas muuten.
— Ja että hän rakastaa ihmistä enemmän kuin äiti konsanaan lastaan?
— Kuin äiti konsanaan…
— No niin. Ajatelkaahan nyt… ajatelkaahan, että te joskus antaisitte oman lapsenne toisen henkilön huostaan ja teillä olisi tuon toisen kanssa sellainen välipuhe, että hänen pitäisi esimerkiksi pestä lapsi hetimiten saatuaan sen. Mutta nyt hän — vaikkapa välinpitämättömyydestä — laiminlyö tuon pesun, eikä ehkä muutenkaan kovin paljon huolehdi lapsenne hyvinvoinnista,voisittekote siis hyljätä lapsenne sen vuoksi, ettei välipuhetta täytetty, heittäisittekö pienen poloisen luotanne jakieltäisittehänet, jos kohta tuon toisen pesusieni ei pyyhkäissytkään hänen armaita kasvojaan.
— Voi enhän toki milloinkaan!
— Ette tietenkään. Lapsenne olisi teille yhtä rakas pesemättömänä kuin pestynäkin. Ja uskoisiko kukaan rakkauttanne, jos toisin menettelisitte… Ja nyt te olette vain ihminen ja tunteenne vain ihmisen rakkautta. Uskoisimmeko siis Jumalasta jotain niin kovaa, niin lohdutonta ja rakkaudelle vierasta? Eikö mieluummin ääni sisässämme sano, että moinen luulo on ennemmin Jumalan pilkkaa kuin pelkoa —
Hän ei ennätä lopettaa lausettaan.
Sairas ponnahtaa istumaan, nojaten toisella kädellään tyynyyn ja vieden toisen kiireesti otsalleen. Siinä syttyy hänen kasvoilleen jälleen valo, joka ei sammu, vaan kirkastuu. Silmä katsoo kauas, näkee avatun tien ja ojennetut kädet ja — suuri ahdistus laukeaa viimeinkin.
Hän on liian onnellinen sanoakseen sanaakaan, vain hiljainen vapautus riemuitsee syvinnä sielussa. Kyynelherkkä katse etsii ympäri tupaa ja kohdattuaan miehen katseen ovensuusta näyttää sanovan:
— Katsos,niinhänsen täytyy olla, vaikka me hädissämme emme jaksaneet käsittää sitä…
Mieskin on syvästi liikutettu.
Terve elämänpäivä loistaa hänen edessään arkiaskareineen, sunnuntailepoineen. Hän on saanut vaimonsa takaisin.
Ja lapsi — lapsi on tallessa.
— Herra, minä en ole kelvollinen Sinun suureen työhösi… Niin kauan kuin minulla oli maailmassa onnen ja menestyksen toiveita, niin kauan kuljin maailman tietä ja kaiken aikaa näin ensi sijassa leivän… näin asteittain kohoavan virkatien… Sinut, Herra, missä minä Sinut näinkään! On onni, ettei vilpillisellä ihmisellä ole ainuttakaan komeroa, mihin ajatuksensa Sinulta kätkisi; pakostakin täytyy eteesi tulla kaikkine aikomuksineen… Salaisten ajatusten tuntija, Sinä kyllä tiedät minkälaista unelmaa minä povessani kannoin. Sinä tiedät, että vain sen särkyminen minut tänne johti — johti Sinun kätesisenkautta. Tahtoisin eliniäkseni unhoittaa tuskan, jonka rakastetun naisen kylmeneminen tuotti, unohtaa siksi, ettei sen muisto veisi työkykyäni. Oi se tuska, se tuska! Mutta toiko sekään minua Sinun luoksesi, tulinkoniinkuin isän luokse tullaan… En, Herra, en. Epätoivossani minä join — salaa, yksin, kun ainutkaan ihmissilmä ei ollut näkemässä. Enkä minä edes ajatellut, että Sinä katsot… Kaikkivaltias, nyt olen yksin, masennettu, avuton. Anna harhatien kulkijalle anteeksi, kohota, kehoita! Ota minut työmieheksesi suurelle vainiollesi — ota!
Nuori pappi nosti rukoukseen taivutetun päänsä, ja hänen karut, ruskean hipiän peittämät kasvonsa loistivat. Hän kuunteli hiljaisuutta ympärillään — ja sisässään. Siinä hiljaisuudessa oli ennentuntematon levon tunne.
Tunti sitten oli hän saapunut tähän etäiseen, vaivalloisen tien takaiseen seurakuntaan, joka köyhyytensä takia oli vuosikausia ollut ilman vakituista pappia. Tunti sitten oli hän astunut rattailta jäykistynein, pakottavin jäsenin ja nostattanut vähäiset tavaransa huoneeseen.
Pappila oli pieni ja ränsistynyt. Jos ei se olisi ollut maalattu ja sen ympärillä joitakin istutuksia, ei sitä olisi eroittanut tavallisista pahanpäiväisistä talonpoikaisasunnoista. Kyllä sentään, ulkohuonerakennusten järjestelmällisempi ryhmitys antoi sille miellyttävämmän leiman. Ne toki olivat omassa sopessaan eikä hujan hajan asuinrakennuksen ympärillä, kuten taloissa, joiden ohitse hänen rasittava tiensä oli kulkenut.
Naapuria ei läheisyydessä ollut.
Näköpiirin ainoa rakennus oli kirkko. Se seisoi matalalla kummulla vähäisenä ja hoitamatonna sekin, tahtomattaan ilmaisten ohikulkijalle, kuinka vähäinen se näkyväinen osa oli, jonka köyhä paikkakunta saattoi Korkeimmalle uhrata.
Jurona ja miettiväisenä tarkasteli pappi uutta kotiansa. Kansliahuoneessa — jossa toki oli oma kalustonsa, joskin niukkakin — viipyi hän pitkään. Kaappi kirkonkirjoilleen, suuri pöytä, puusohva ja pari kolme tuolia, ja se mikä enin alkuperäisyydellään pisti silmään oli vanha, pyöreä piippuhylly asianmukaisine syvennyksineen ja laatikkoineen. Jokin hänen edeltäjistään oli jättänyt siihen pari pitkävartista piippua. Tai ehkä olivat nekin seurakunnan varaamaa pappilan omaisuutta.
Muut huoneet olivat autioita. Kolme niitä vain olikin, keskikokoisia, pieniakkunaisia ja jokaisessa syvennyksiin kulunut permanto, maalattukin aikoinaan, josta nykyisin ei kuitenkaan näkynyt jälkiä kuin jossain nurkkauksessa ja seinäviertä kulkevan listan vieremillä.
Mahtoivatko uunitkaan pitää lämmintä… Mustuneet ne olivat ja hieman vialliset jok'ikinen. Mikä oli halkeillut, mikä kallistunut, minkä suupellit taas muistuttivat tuulen pieksämää ladon ovea, niin että hauskan näköistä täällä ei juuri ollut. Mutta välittikö paraskaan seurakunta siistiä pappilaa, joka vuosikausia seisoi asumatonna ja kylmillään, kelpasi kai sellaiseen tarkoitukseen huonommatkin varustukset. Toivottavasti nyt — mietti pappi — korjautuu moni kohta, kun he olivat saaneet miehen, joka aikoi pysyäkin heidän luonansa.
Keittiössä hän pysähtyi ja hymähti. Totta totisesti sai olla kiitollinen, jos tuo pieni, musta hella kykeni kypsentämään hänen vaatimattomat puuronsa ja perunansa! No, kunhan koetetaan… Ja kunhan vähitellen tarpeen ja mahdollisuuden mukaan paikkoja parannellaan… Mutta jo näinkin, aivan tällaisenaan, oli hänellä verrattomasti enemmän maallista hyvyyttä kuinhänellä, jolla ei aikoinaan ollut mihin päänsä kallistaa…
Nurkua hän ei suinkaan aikonut, hän, joka vapaasta tahdostaan, nuorin, käyttämättömin voimin oli lähtenyt työhön tähän etäiseen, hyljeksittyyn kolkkaan. Sitäpaitsi oli hänellä hämärä, vaistomainen tunne siitä, että vain tällaisissa olosuhteissa saattoi kasvaa ja kehittyäkin oikeaksi sielunpaimeneksi, papiksi, joka oli tullut palvelemaan, eikä palveltavaksi, joka oli tullut auttamaan ja nostamaan vähäväkisiä, eikä suinkaan elämään heidän kustannuksellaan. Ei ulkonaista rikkautta, vaan sisäistä, sisäistä hän janosi!
Nuori pappi nojasi hetken keittiön ruskeata ikkunanpieltä vasten ja katsoi ulos. Tahtomattaan teki hän nopeita vertailuja oman pappilansa ja sen välillä, jossa hän oli ollut kirkkoherran apulaisena ennen tätä viimeistä, äsken suoritettua tutkintoaan, joka oikeutti hänet saamaan vakinaisen paikan.
Alaniemi —! Hän ei suinkaan kutsunut luokseen Alaniemen menneitä muistoja, mutta ne tulivat, niinkuin ne olivat pitkin tietäkin seuranneet häntä, herkeämättä, kuten kärpäset ajomiehen hevosta. He olivat kumpikin — niin hän kuin hevonenkin — ponnistelleet päästäkseen vapaaksi kiusaajistaan. Turhaan. Ripeimmänkin juoksun jälkeen yllättivät ne taas ensimäisessä pitemmässä ylämäessä…
Ja siinä ne olivat nytkin.
No niin, tervetuloa sitten, olivathan ne hänen ensimäiset vieraansa tässä uudessa, omassa kodissa! Mutta kuten näki, olivat ne liian hienoa ja vaativaista väkeä viipyäkseen kauan näin koruttomassa ja puutteellisessa ympäristössä. Ja kun siis itsekin nyt huomasivat, ettei heillä enää ollut yhteisen asuinpaikan mahdollisuuttakaan korpeen paenneen miehen kanssa, jättivät he kai hänet rauhaan ja palasivat takaisin viljaville maisemilleen ja asuntoihinsa, joista ei mitään puuttunut… Ei, ei mitään surkutteluja tai anteeksipyyntöjä… Aivan varmaan saa hän täältä uusia ystäviä, toivottavasti uskollisempiakin kuin entiset — niin että hyvästi, hyvästi vaan!
Hienon ivan karehtiessa huulillaan palasi nuori pappi autioitten suojiensa läpi takaisin kansliaan. Siinä sohvalla hänen oli vietettävä yönsä ja noustava aamulla uusin voimin kenties tuntemattomiinkin tehtäviin. Työn puutetta täällä ei suinkaan ollut — hyvä Jumala, kunhan hän vain voisi kehittyä kunnolliseksi hengen työmieheksi ja kasvaa tehtävänsä tasalle!
Lieterannalla.
Äiti vanhus!
Viimeinenkin epäilyksen häivä on haihtunut. Ajattele — tämä on kolmas iltani Lieterannalla, ja nyt voin sanoa olevani kotona. Niin ihmeellisesti on Jumala minua auttanut. Jo ensimäisenä iltana — niin kolkko ja yksinäinen kuin se olikin — tuo kotiutuminen alkoi. Keskeltä kaikkien pettymyksen muistojen, joiden tiesit sydäntäni painaneen, nosti se voimakkaasti päänsä, luoden aivan ihmeellisen viihdytyksen tunnon tämän pienen, ränstyneen pappilan ja sitä ympäröivän karun maiseman ylitse. Tuntuu kuin olisin tullut etäiseen maahan, sellaiseen, jonka valtameret entisestä eroittavat. Eikä kaipausta ole, ei ensinkään. Vai luuletko, itseäsi lukuunottamatta, siellä vanhassa maailmassa olevan yhtään sielua, jonka päivieni ratoksi tahtoisin tänne luokseni. Ei, ei ainuttakaan!
Se on totta, äiti, ja siitä tiedät parantuneeni joutavista haaveista — elä epäilekään sitä, elä hetkeäkään. Mutta sinua kaipaan ja sinua kaipaa myös tämä koti, jossa ei yksikään nurkka ota oikein kunnolla järjestyäkseen. Eipä siltä, että täällä suuria järjesteltäviä olisikaan. Tyhjää, tyhjää melkein kaikkialla. Ja olisi vieläkin tyhjempää, jos en saanut erästä ajatusta, joka suoraan sanoen oli oivallinen. Parhaimpaan pappilani kolmesta asuinhuoneesta hankin tavallisen talonpoikaistuvan kaluston: pitkän ristikkojalkapöydän penkkeineen ja pari vanhanaikuista tuolia, joissa selus ja istuin ovat yhdestä ainoasta luonnonkäyrästä puusta ja jollaisia esineitä ei toki näekään niin suuressa sivistysmaailmassa kuin Alaniemessä! Sinun palttinaiset puoliverhosi hohtavat akkunoissa ja sinun leveät, pehmoiset rääsymattosi täydentävät tunnelmaa — puhumattakaan siitä, kuinka oivallisesti ne peittävät kuluneen, lovellisen permantopahasen. Suntion pikku tytöt ovat tuoneet kukkivia kasveja, joita he nimittävät palssameiksi ja verenpisaroiksi, ja myöntää täytyy, että niin vähäpätöisiä kuin ne ovatkin, luovat ne aika lailla somuutta tähän erikoiseen korpipappilan saliin.
Ja tässä huoneessa toimitin ensimäisen papillisen tehtäväni. Kastoin pienen kovaäänisen seurakuntalaiseni, josta kummit tahtoivat tehdä uuden pappinsa kaiman. En tiedä, oliko se kohteliaisuus minua vai poikapalleroista kohtaan, mutta tahtonsa he saivat täytetyksi, ja tuntuupa siltä, kuin tulisin erikoisemmin seuraamaan tuon pienen ihmisen maailmanmatkaa.
— Ota kaikki Jumalan kädestä, poikani! olivat jäähyväissanasi. Niin olen koettanut tehdäkin, ja siitä kai tämä helppous ja asioiden luonnollisuus johtuu. Niinpä ensi iltana, äiti. En malta olla kertomatta miten sain palvelijan ja — uskallan väittää tehneeni hyvän valinnan.
Katsoppas. Avaan akkunani ennen maatapanoa ja hengitän voimakkain siemauksin raikasta, viileää ilmaa. Huomaan samassa naisen, joka istuu kanslian portailla kumaraisessa, surua ilmaisevassa asennossa. Hän nousi säikähtäen ja aikoi poistua pyydellen anteeksi, jos oli häirinnyt. Hän sanoi vain ohimennen istahtaneensa siihen lepäämään, luullen talon olevan tyhjän.
— Istukaa vain — sanoin — mielestäni on pappila kylläkin sopivalevähdyspaikka väsyneelle.
Hän katsoi pitkään ja ihmeissään, ja hänen kasvojensa omituinen arkuusherätti mielenkiintoni.
— Oletteko te se uusi pastori, jonka haastoivat tulevan?
— Olen. Saavuin juuri tänä iltana. Olisiko teillä asiaa ehken?
— Ei, minullakos asiaa… Pastori ei tunne minua, ja ketäs sitä nyt vielä ehtisi tunteakaan… Mutta parempi on, kun sanon, että kolmesta paikasta pyysin yösijaa enkä saanut…
— Miten niin?
— Niin, nähkääs… Tulen linnasta. Kolme vuotta siellä olin, ja ainahan sitä sellaista vierotaan.
Halusin kysyä minkä rikoksen tähden hän oli kärsinyt rangaistuksensa, mutta en saanut tehdyksi sitä; jokin ihmeellinen hänen masentuneessa muodossaan painoi kysymykseni takaisin.
— Eikö teillä ole omaisia? sanoin sensijaan.
— On kaksi tyttöä. Kunnan huostassa ovat… äitiään tokko muistanevatkaan enää…
— He olivat siis pieniä lähtiessänne.
— Nelivuotiaita kun minut vietiin.
Siinä minä sitten sain kysymykseni esille.
— Miksi vietiin?
— Ka, varastamisesta…
Hänen äkkiä painuvan päänsä asennossa oli nöyryyttä ja uhmaa sekaisin.Ja tiedätkö, etten voinut olla sanomatta:
— Mutta teillähän on niin rehelliset kasvot! (Sillä sellaiset hänelläon.)
Hän katsoi jälleen ihmeissään, eikä ainoastaan silmissä, vaanäänessäkin oli pidätettyä kyyneltä hänen vastatessaan:
— Luoja yksin tietää, etten ikinä olisi varastanut, jos — jos eipakkoa ollut.
— Mikä sitten pani tuon hirveän pakon päällenne!
— Nälkä. Ei toki omani, vaan lasten. Ei ollut työtä, ei ruokaa… ja sairastivatkin poloiset. Jos kellä ihmisellä rakastettu lapsi lienee, se tietää…
Hän puhui tuon kaiken kauniilla rohkeudella, mutta arkuus voitti pian jälleen, ja kokonaan toisella äänellä hän jatkoi:
— En minä tätä puolustuksekseni… Niin — ja nythän minä menenkin…
Pyysin häntä jäämään. Olihan asunnossani kyllin tilaa hänellekin, ja kylmä yö hiipi tanterella. Taitoin palasen eväästäni, ja senjälkeen hän sai hankkiutua levolle miten parhaiten taisi tyhjässä, hämärtyvässä keittiössä.
* * * * *
Lopullisen »virkavahvistuskirjani» sain tänään. Sen antoi kuoleva vanhus, jonka luokse minua haettiin muutama tunti sitten ja jonka lähtö oli kaunein ja rauhallisin mitä olen nähnyt.
Suuressa honkapirtissä lukuisan perheen ympäröimänä, muodoltaan kuin vaka, vanha Väinämöinen, lepäsi hän. Kotipitäjänsä papittomuus oli ollut hänen alituisena huolenaan, ja peittelemättömin sanoin lausui hän nyt ilonsa asian korjautumisen johdosta.
— Tässä on oltu kuin ohikulkevien varassa — puhui hän — milloin minkin lähipitäjän pappi on oman toimensa ohessa hoivannut seurakuntapahaistammekin. Kun ette vain tekin lähtisi köyhyyttämme pakoon… köyhyyttämme ja kaiken puutettamme… Vaan ette lähtene, jos olette se oikea, se, jonka Herra kerran meillekin lähettää…
Äiti vanhus, tunnen olevani se oikea — tarkoitan se, joka ei kesken lähde heidän luotansa.