The Project Gutenberg eBook ofLumottuThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: LumottuAuthor: Kristofer JansonRelease date: November 26, 2007 [eBook #23628]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUMOTTU ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: LumottuAuthor: Kristofer JansonRelease date: November 26, 2007 [eBook #23628]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Lumottu
Author: Kristofer Janson
Author: Kristofer Janson
Release date: November 26, 2007 [eBook #23628]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUMOTTU ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Kristofer Janson
(Suomennos.)
Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1879.
Meidän talonpojissa löytyy usein sukuja, joilla on erityinen taipumus taiteesen tai käsityöhön. Tämän lahjan on silloin poika perinyt isältänsä ja niin sukupolvesta sukupolveen. Siten tapaa sukuja, joissa aina pojat isäinsä perästä ovat olleet erinomaisen käteviä seppiä. He kohoovat silloin korkeimmilleen, päästessään koneenrakentajiksi tai muiksi sellaisiksi. Toiset ovat olleet taitavia puunleikkaajia. Heidän suvustaan syntyy niin viimein kuvanveistäjä. Toiset ovat soittoniekka-sukuja, ja niin edeskäsin. Se, josta tässä tahdon puhua, oli tällaista soittaja-sukua, ja hänen nimensä oli Torger. Hänen isänsä nimi oli Jon, ja hän oli paras soittoniekka koko siinä kyläkunnassa; mutta hän ei koskaan käynyt kyläkunta-rajan ulkopuolella viuluineen. Hän kävi pidoissa ja iloisissa seuroissa soittelemassa, kun häntä siihen pyydettiin, vaan muutoin eli torpastansa. Se oli vapaa torppa, joka sijaitsi jokseenkin kaukana tunturilla. Se oli hyvin pieni, vaan kumminkin riittävä elatuksen antajaksi. Monta ropoa sai hän myöskin viulunsoitollaan vuoden pitkään.
Tämä suku oli muinoin ollut mahtavampi kuin nyt. Kappaleen matkaa torpasta alaspäin oli komea talo, ja sitä hallitsi kyläkunnan suurin äytäri Sylfest. Hyvä niitty eroitti talon torpasta. Tämä niitty oli ennen ollut yhteinen, mutta talon omistajat olivat monella juonella riistäneet pois omistus-oikeuden torpanväeltä, ja nyt kuului niitty taloon. Ihmiset kertoivat että Sylfestin isän-isä oli tehnyt saman kepposen kuin nilkku-piru: hän oli pannut omasta maastansa otettua multaa saappaisinsa, ja siten, seistessään sillä puolen niitynpuoliskoa, joka oli torpan oma, vannoi hän että hänellä oli oma maa jalkainsa alla. Tämä ei ollut ainoa koirankoukku, jonka ihmiset tiesivät kertoa Sylfestin suvusta. Se oli päässyt varalliseksi hevoskaupalla ja peijannut monta, josta ihmiset arvelivat, että niillä penneillä ei ole suurta siunausta. Mutta kaikki tämä ei voinut pidättää Jonia usein huokaamasta, kun hän kovina aikoina katsoi alaspäin ja näki kuinka kauniina ruoho rehoitti niityllä. Mutta kun hän otti viulunsa ja pelasi laulun, ja lapset rupesivat leikkimään ja tanssimaan laattialla, niin unohti hän pian mieliharminsa, sillä Jon oli hyvä ja hurskasluontoinen. Hänen vaimonsa oli reipas, mutta kova nainen. Hän rupesi nuhtelemaan ja sanoi että olisi parempi, jos hän opettaisi lapsia työtä tekemään ja toimimaan. Mutta Jon ei tahtonut piilottaa viulua lapsilta. Se oli kulkenut suvun omaisuutena niin kauvan kuin he jaksavat muistaa. Suvun vanhin esi-isä olitehnytviuluja, nuoremmat olivat ruvenneet niitäsoittamaan. Poika oli oppinut isältänsä ja pannut vähän lisää omistaan, ja siten olivat he kehittäneet taidettaan toinen toisensa perästä.
Jon näki heti että Torger, eikä kukaan muu lapsista, tulisi perimään viulun; hän käsitteli sitä myötäänsä, vaan työtä ei hän tahtonut tehdä. Jos hänen vaan täytyi olla niityllä haravoimassa, niin tuli hän heti kykenemättömäksi, ja hitaasti ja raskaasti kävi kaikki muukin työ. Mutta kun hän sai istua viulun ääressä, niin unohti hän sekä syönnin että makuun. Hänen isänsä oli käynyt markkinoilla ja ostanut hänelle lapsenviulun, mutta hänen täytyi melkein katua sitä. Torger joutui semmoisen ilon valtaan, ettei voinut nukkua moneen yöhön, ja oli ihan kuin kuumeessa; hän ei ajatellut mitään muuta. Kun hän tottui sitä näkemään ja käyttämään, tyyntyi hän, mutta viulun täytyi kuitenkin hänen maatessansa olla vuoteessa hänen vieressään. Koulussa kävi luku huonosti. Siellä, niinkuin muuallakin missä vaan ei ollut viulun kanssa tekemistä, oli hän epävarma. Opettaja valitti ettei hän osannut sanaakaan läksystänsä, mutta Jon vaan vastasi: Kai oppinee nimensä kirjoittamaan. Ei viipynyt kauvan, enennenkuin hän osasi melkein kaikki ne laulut, jotka isänsä oli opettanut, ja nyt rupesi hän tekemään uusia, mutta niitä ei hän soittanut muiden kuullen. Silloin voi hän usein istua ihan kuin puolinukuksissa pienellä tuolilla viulu sylissä ja liikuttaa päätänsä niiden nuottien tahdin mukaan, joita hänessä syntyi. Isä ymmärsi mikä pojalla oli, kun hän noin istui tuossa uneksivana. Hän veti hänet silloin luoksensa ja kertoi kaikki mitä tiesi vuorenpeikoista ja ihanista prinsessoista, koskenhaltijasta ja lumotuista ihmisistä. Ja poikasen mielessä suli tämä yhteen kasterikkaan aamun, paistavan auringon, laulavain lintuin, vuorenhuippuin ympärillä aaltoavan sumun, ammuvain lehmäin ja huiman varsan kanssa sekä koulun-opettajan ja äitinsä kanssa, joka huhuili karjalauman takana.
— Mikähän sinustakin tulee, Torger? sanoi äiti usein huoaten.
— Mestarisoittaja, vastasi Torger. Silloin hymyili Jon. Mutta Torger oli kuullut isältänsä, että sen, joka tahtoi päästä mestarisoittajaksi, täytyi saada oppia koskenhaltijalta ja antaa hyvä kuivan lihan könttäle opetuspalkaksi. Sentähden hiipi Torger muutamana päivänä salaa staburiin.[1] Siellä riippui sekä läskiä että lihaa. Torger katseli kauvan kaunista, lihavaa lampaanlapaa, mutt'ei uskaltanut ottaa siitä, vaan otti toisen halki leikatun. Hän kulki salaa kosken luokse lihanpala nutun alla ja viskasi sen kuohuun, mutta vaikka hän kuinka odotti katsoa tuijottaen koskeen, ei koskenhaltijata tullutkaan. "Lie ollut liian laihaa", ajatteli Torger, ja niin kulki hän monta päivää miettien uskaltaisiko ottaa lihavamman. Viimein otti hän myös sen, ja koskeen meni sekin. Sitte istuutui hän kivelle myllynruuhen viereen odottamaan, vaan koskenhaltija ei tahtonut tulla esiin. Koivunlehti oli niin raittiin näköistä ja kallistui alas kastellen itseään koskessa, vuohi rääkyi häntä vastaan vuorentörmältä, aurinko paistoi niin pyöreänä ja hyvänä suoraan hänen silmiinsä. Poikaparkaa rupesi nukuttamaan siinä istuissaan, eikä aikaakaan, niin vaipui pää ruohikkoon ja hän nukkui.
Kotvasen kuluttua säpsähti hän ja heräsi. Keskellä valkeata, kuohuvaa koskea seisoi mies harppu kädessä. Punaset auringonsäteet paistoivat hänen piikkiseen kruunuunsa, jäänkarvaiseen partaansa, hopeanhohtoiseen vaippaansa, kiilteleviin harppunsa kieliin. Ja hänen ympärillään oli kuin yksi ainoa suhina ja pauhina, oli kuin metsä, maa ja vuoret olisivat sulanneet säveleihin. Poika pelästyi niin kovasti että lähti juoksemaan. Oli jo myöhä ilta hänen ennättäessä kotiinsa. Hän ei uskaltanut hiiskua sanallakaan missä oli ollut, hän ei uskaltanut sanoa kuulleensa koskenhaltijan soittavan.
— Nyt minä sanon sinulle, Jon, että pidät huolta aitanlukosta, sanoi äiti seisoessaan puuroa keittämässä. Jos viime yönä ei ollut varkaita aitassa, niin nimeni ei ole Mari. Sinne riipustin minä 8 lihakönttälettä, ja nyt ei siellä enää ole kuin 6.
— Niin, jos varkaita pyrkii sisään, niin ei mikään lukko kestä niitä estämään, vastasi Jon. Mutta Torger istui kuin kananvaras ja meni alakuloisena vuoteesensa.
Kerran kun Torger, istuen mättäällä, soitteli leikkuuväelle, seisoi yht'äkkiä tyttö hänen edessänsä, ihan kuin olisi maasta noussut. Hän katsoi häneen niin pikkuviisaasti suurilla, pyöreillä silmillänsä. Kädet piti hän selän takana. Torger ensin katsahti tyttöä ja sitten nyökäytti hänelle päätänsä. Tyttö ei näyttänyt sitä huomaavan, hän tuijotti yhtä totisena viulua kohti. Seuraavana päivänä seisoi hän samassa paikassa ja myöskin kädet selän takana. Torger yritti tytön luokse, mutta silloin juoksi hän pois. Sen perästä voi hän olla varma siitä, että tapasi tytön niiden joukossa, jotka iltasilla kokoontuivat hänen ympärilleen, kun hän istui ovenkynnyksellä. Tyttö seisoi aina yksinänsä, ja hänessä näytti olevan jotakin niin kummallisen voimakasta, kun hän seisoi siinä niin vakavana kädet selän takana. Hän ei puhellut kenenkään kanssa. Torgerista tuntui se kummalliselta, ja yhtenä iltana läksi hän tytön perään. Silloin näki hän hänen puikahtavan isoon taloon, Sylfestin kotiin. — Hän kysyi isältänsä ja sai kuulla, että sen talon tyttöpuoli oli tullut kotiin. Hän oli muutamia vuosia ollut ottolapsena tätinsä luona kauvempana pohjoisessapäin. Hänen nimensä oli Kari, ja hän se mahtoi ollakin.
Sitte tuli tyttö kouluun, ja silloin tutustuivat he. Hän oli hiljainen sielläkin, ja tahtoi harvoin olla mukana leikissä. Mutta häntä miellyttivät kirjat niin kovasti, ja hänestä tuli pian ensimmäinen sekä lukija että kirjoittaja. Kerran kun he sattuivat olemaan kahden kesken, puhutteli tyttö häntä.
— Tuleeko sinusta viulunsoittaja vai? kysyi hän.
— Totta kaiketi, vastasi toinen.
— Sepä mahtanee olla hauskaa se?
— Hauskaa on. Haluttaako sinua soittoniekaksi?
— Hm — minusta tulee nainen, minusta.
— Onkos se sitte sinusta hauskaa? kysyi Torger pilkaten.
— Hm — sanoi Kari hymyillen.
— Onko sinusta hauska kuulla soittoa? kysyi taas Torger.
— On kyllä — ja etenkin kun sinä soitat.
— Hiivi salaa meille iltasilla, niin minä soittelen sinulle.
— Kiitos, kunhan vaan isä ei tule perässäni.
— Onko isäsi torainen sinua kohtaan?
— Hän sanoo ettei minulla ole mitään sinun kanssasi tekemistä.
Toisella kertaa sanoi Kari hänelle:
— Sinä olet huono lukemaan.
— Näyttääkö sinusta siltä?
— Autanko sinua?
— Kiitos vaan, minä kyllä itse autan itseäni. Minä rakastan enemmän viulua. Eikähän kaikki voikaan papiksi tulla.
— Saattaahan tehdä kahdenlaista yhtähaavaa, ja "tiedot ovat viisauden äiti", sanoi opettaja tänään. Kari nyökäytti päätänsä niin totisena ja pikkuviisaana, ruvetessaan puhumaan koulun-opettajasta, että Torgerin täytyi nauraa. Mutta hän oli ahkerampi lukemaan sen päivän perästä, ja se auttoi niin paljon, että hän pystyi papin luokse rippikouluun, vaikka saikin alhaisimman paikan kirkon laattialle.[2] Sinä päivänä seisoi Kari ensimmäisenä, ja Torger ajatteli itseksensä: päässee kaiketi pitemmälle maailmassa kirjan kuin viulun avulla.
Torger oli siinä ijässä että rupesi tytöistä ajattelemaan. Mutta vielä enemmän mietti hän lauluja. Hän luuli kuulevansa kutsuvia ja laulavia ääniä mailta ja saloilta, mutta kaikkien enemmin itsestänsä, kun pani kiinni silmänsä. Hän muisti koskenhaltijan pelin, ja sitä nuottia etsi hän kaikissa lauluissansa, vaan ei löytänyt sitä koskaan. Joskus luuli hän sen löytäneensä, ja hänen viimeksi sepittämä laulunsa oli aina parhain, mutta siitä puuttui kuitenkin vielä jotakin, ja siten tunsi hän vielä kantavansa jotakin syntymätöntä povessaan ja että juuri se oli kaikista syvällisintä. Mutta iloinen hän oli. Elämä oli hänen edessään päivän kirkkaana, ja hän pääsi ottelemasta läksyn kanssa koulussa ja papin edessä. Isä antoi hänen asettaa olonsa oman mielensä mukaan ja sentähden kulki hän viulu kädessä metsät ja salot halki. Ja auringonsäteet ja lintuset, koivujen suhina ja tunturituulet, kosken kohina ja puron lirinä, karjalauma ja paimenkoira ja jopa porsaskin antoivat säveliä hänen viuluunsa ja aineita uusiin lauluihin. Eikä häntä nyt enää hävettänyt antaa isänsä kuulla mitä hän soitteli. Vanha Jon hymyili, ajatteli nuoruuttansa ja liikutteli päätänsä pojan soiton tahdin mukaan; häntä ilahutti nähdä nuoren kotkan siipien kasvavan. Torger sai nyt seurata isäänsä tämän soittomatkoilla, ja silloin istuivat he molemmat laskien yhdessä viululeikkiänsä. Torger ei ollut vähäinen mies mielestänsä, kun ihmiset alkoivat sanoa: "poika pätee kohta, kuule Jon!" Mutta yksinään ei hän saanut matkustaa, eikä myöskään kyläkunnan ulkopuolelle. — Hän ennättää kyllä vielä joutua harhateille, sanoi hänen isänsä.
Eipä paljoa puuttunut, ettei tytöt ruvenneet katselemaan tuota nuorta, reipasta soittoniekkaa, jolla oli tuo tuuhea, kähärä tukka ja nuo säihkyvät silmät. Aina seisoi joukko tyttöjä sen pikkutuolin ympärillä, jolla hän istui, ja Torgerista tuntui kuin hän soittaisi parhaiten tyttöin häntä katsellessa. Mutta Kari ei koskaan tunkenut lähelle, hän seisoi ennemmin nurkassa, missä Torger ei voinut häntä nähdä. Torger ei ollut viime aikoina puhellut äänen kanssansa eikä ajatellut häntä enemmän kuin kaikkia muitakaan, paitsi kun hän joskus aprikoitsi eikö tämän tytön laita ollut hyvin eriskummallinen.
Torger tehdä kyhäsi yhtä laulua, josta hän ei voinut saada semmoista kuin tahtoi. Isänsä oli kertonut hänelle lumotusta prinsessasta, joka soitettiin ulos vuoresta kirkonkelloilla, ja tämä oli saatava laulussa esitetyksi. Oli Lauvantai-ilta ja isänsä käski häntä etsimään hukkaan joutunutta lammasta, sillä hänen veljensä olivat väsyksissä. Torger läksi ja etsi lammasta melkein koko yön, vaan ei löytänyt. Väsyneenä istui hän levähtämään vanhalle paikallensa kosken äyräässä olevaan vuorenhalkeamaan. Hän ei ollut käynyt siinä juuri usein, sillä hän oli vähin peljännyt sitä sen illan perästä, jolloin luuli nähneensä koskenhaltijan. Mutta nyt tänä sumuisena kesä-yönä oli siinä niin rauhallinen olla. Tuntui siltä kuin koski olisi tullut hiljaisempi-puheiseksi ja vaan laulanut hänelle tuutulaulua. Hän ajatteli koskenhaltijata, vuoren prinsessaa, kirkonkelloja ja lauluansa; kaikki suli yhteen säveliksi — ja niin nukkui Torger. — Ei aikaakaan, niin nosti ja kantoi häntä näkymättömät kädet, vuori halkesi hirveällä paukauksella, hän kannettiin sen sisälle, ja sitte juoksivat vuorenseinät taas yhteen niin että vuori vapisi. Selvää oli, ettähän, eikä prinsessa, oli lumouksissa. Vuoressa oli viileä ja puolipimeä, Hän ei nähnyt ainoatakaan ihmistä, kuuli vaan tippuvan veden, vyöryväin kivien kumisevaa ääntä. Hän hapuili eteenpäin pitkin märkää vuorenseinää; silloin kuului ääni hänen korvaansa, seinät antoivat perään, katto kohosi ja hän näki pitkässä jonossa hopealta ja kullalta loistavan salin toisessa perässä palavien tulipatsasten päällä. Ja seinistä ja pylvästen takaa kynkkäsi esiin ilkeitä pikku-peikkoja, ulvoen, hyppien, heittäen kuperkeikkaa häntä kohti. Viulut oli niillä kaikilla, ja ne vinguttivat niitä, repivät punaisia tukkatupsujaan ja miltei syöneet häntä silmillänsä.
— Hoi! — mepä opetamme sinut soittamaan! Torger painautui kovasti seinää vastaan ja rukoili hädässään pelastusta — ne tulivat yhä ahdistaen hänen päällensä — silloin hän äkkiä kuuli kirkonkellon soivan, vuori halkesi, päivä tulvasi sisään, peikot kalpenivat, ja vuoren-aukeamassa seisoi nuori tyttö. Torger tunsi sen, se oli Kari, ja hän se soitti kirkonkelloa. Samassa puistatti häntä niin, että hän hieroi silmiänsä, oliko hän nähnyt unta? Aurinko oli jo korkealla taivaalla, koski lauloi iloisena kovaa lauluansa, kaste kiilteli koivunlehdissä ja kukkasissa, kirkonkellon ääni kuului vielä kerran kajahtavan vuorenhalkeaman läpi, ihmiset menivät kirkkoon virsikirja kainalossa — piti kättä silmillä auringon tähden ja katseli alas laaksoa kohti; hänen valkea liinansa kimmelti. Ja silloin luisti laulu ihan kuin ihmeen kautta, ja Torger otti syliinsä kaikkityyni: päivänpaisteen, pyhärauhan, elämän-ilon, kiitoksen siitä, että oli päässyt vuoresta, tytön vuorenhuipulla, virsikirjan. Torger ei koskaan ollut ollut niin iloinen. Hän hengitti puhdasta aamu-ilmaa kuin pelastunut, säveleet virtailivat viulusta, ja tyttö tuli verkalleen aina lähemmäksi hänen soittaissansa. Lujana ja horjumatta hän astui kiveltä kivelle, ja silloinpa juuri johtui Torgerin mieleen, että hän se on hänen vastainen omansa, jos hän tulisi ottamaan itselleen tytön.
— Isä, sinun pitää mennä alas Sylfestin luokse minun puolestani kosimaan hänen tytärtänsä, sanoi Torger, heti kotia päästyänsä.
Jon katseli hämmästyneenä poikaansa, sitten hän hymyili. — Ei ole koskaan niin pientä porsasta, ettei sen häntä kiekuroitse, virkkoi hän.
— Se on yhden tekevä, että olen nuori, minä voin ansaita monta penniä viulullani, jos vaan saan koettaa, ja nyt minä tahdon koettaa. Torger heitti päätään taaksepäin.
— Mutta ethän juuri paljon tunne koko tyttöä, sanoi isä, huomattuansa että Torger käsitti asian totiselta kannalta.
— Tiedänpä kuitenkin sen verran, että hän on ainoa, joka tajuaa soittoani, vastasi Torger.
— Minulla ei ole mitään tyttöä vastaan, sanoi isä, sinä voisit saada semmoisen, joka pahempi olisi. Mutta sinä tunnet Sylfestin ja tiedät millainen välimme on. Minä en kernaasti tahdo saada mitään sen miehen kanssa tekemistä.
— Kari ei ole hänen sukuansa, vastasi Torger. Tiedäthän hänen vaan olevan tyttöpuolen, ja minun luullakseni laskee Sylfest hänet mielellänsä, päästäksensä hänestä.
— Kenties, vaan ei tänne ylös meille.
Torger istui kotvan aikaa. Kaikki jo vuosia kestänyt vääryys, joka eroitti pellot toisistaan, johtui hänen mieleensä. — Minä lähden matkustamaan, isä, minä en jaksa olla tässä kylässä enään.
Jon vähän puri huultansa. — Saat lähteä, kun lupaat tehdä, mitä nyt sanon: sinun pitää lukea Isä meidän aamuin illoin, sinä et saa maistaa viinaa, et saa käyttää puukkoa suuttuissasi, et saa antaa kehumisen lumoa itseäsi etkä saa liian kauvan laskea pilaa tyttöin kanssa.
Torger lupasi sen, ja sitten lähti hän matkaan viululaatikko selässä ja ruokapussi olalla.
Hyvän aikaa sen perästä tapasi Jon Karin tiellä.
— Terveisiä voin sanoa sinulle Torgerilta, sanoi hän.
— Kiitosta. Onko hän kipeänä?
— Hän on matkustanut pois.
— Vai niin.
— Hän ansaitsee isot rahat viulullansa naapurikylissä, sanoi Jon. Hän on soittanut kilpaa Lauraasenin ja Knut Hardingin kanssa ja vaihtanut polskia niiden kanssa.
— Hän oli reipas soittamaan.
— Minä kirjoitan hänelle huomenna.
— Saat sanoa terveisiä.
— Kiitos, sen teen. Hyvästi.
Sinä talvena koitti Jon päästä niin usein kuin mahdollista Karin pariin. Hän kyseli hänestä muiltakin, kun niin voi tapahtua, eikä hän kuullut muuta kuin että tyttö oli kaikin puolin hyvä. Ainoa oli, että hän oli hyvin hiljainen luonnollaan. Ei juuri viihtynyt kotonaan, arvelivat ihmiset, sillä sekä isä-puoli että hänen poikansa olivat häjyjä häntä kohtaan, ja tytön äitiä viskeltiin heidän välillänsä. Tämä olikin ruvennut Sylfestille rahain vuoksi, sillä hän oli ollut leskenä eikä tiennyt miten saisi elatusta itselleen ja pienelle tytölleen.
Kun kevät läheni ja kaipaus syntyi luonnossa, sai Jon surullisen kirjeen Torgerilta, joka ilmoitti kovin ikävöivänsä kotia, vaan ei palaavansa takaisin, niin kauvan kuin semmoinen epävarmuus oli olemassa Karin suhteen. Nyt oli hän oppinut tuntemaan oman tilansa ja huomannut, että kuta useampia tyttöjä hän näki, sitä enemmän täytyi hänen ajatella Karia. Tämä oli jo niin vanha, että joku toinen voisi tulla hänet ottamaan, ja silloin ei Torgerilla olisi iloista päivää jälellä. Sitä paitsi olisi isän ajatteleminen, että hänelle, joka kulki ja liehui niin paljo tyttöin parissa, olisi hyvä olla yhteen kiinnitetty. — Jon istui kauvan kirje kädessä. Hänestä tuntui olevan perää siinä, mitä Torger kirjoitti, ja etenkin viimeisessä lauseessa. Mutta sitte pyysi poika häntä menemään Sylfestin luokse varmaa vastausta saamaan, jotta Torger kotiin tullessaan tietäisi miten olisi menetteleminen. Edellisenä kevännä olivat Sylfestin pojat tukkineet puron, joten sen vesi tulvasi Jonin tiluksille; ei aikaakaan, niin olivat he panneet veräjän auki, niin että Sylfestin eläimet tulivat naapurin aituuksiin ja hänen vaimonsa täytyi käydä niitä poisajamassa monta kertaa päivässä. Tämä oli kuitenkin vähintä, Sylfest oli käynyt Jonin tielle ja tehnyt hänelle vahinkoa monella monituisella tavalla. Oli ollut puheena valita Jon kunnallislautakuntaan, mutta Sylfest oli estänyt sen. Jon oli ajatellut ostaa muutamia satoja syötettyjä härkiä, aikoen lähettää ne Englantiin. Sylfest sai siitä vihiä, lisäsi muutamia riksiä ja sai koko kaupan.
Jon istui kirje kädessä mietiskellen. Hän lukitsi sen arkkuun ja otti taas uudestaan esille. Vasta viikon päästä pukeutui hän muutamana iltana juhlavaatteisin ja meni Isoontaloon. Välillä mietiskeli hän olisiko mahdollinen selvittää tuota niitynjuttua. Hän oli varma siitä, että koko kyläkunta olisi hänen puolellansa ja mielellään valalla vannoisi että toinen puoli niittyä oli ollut hänen sukunsa omana, kunnes Sylfestin väki oli anastanut sen väärällä valalla.
Niin koputti hän ovea ja astui sisään. Pilkallinen hymy kuvautui Sylfestin kasvoissa, kun hän nousi istuiltaan ja lausui: oletko lähtenyt jalottelemaan?
Jon laskihen istumaan. Sylfest kuiskasi muutamia sanoja vaimonsa korvaan, ja hän toi olutta, mutta tuossa suuressa hopeatuopissa, jonka kanteen kultaraha oli juotettu kiinni. Miehet alkoivat vähän erältään puhella ilmasta ja viimeisestä vuodentulosta, kaikista poikineista lehmistä j.n.e. Viimein esitti Jon asiansa niin hyvin kuin osasi.
Sylfest veti toisen suupielen nauruun. On suuri kunnia minulle tuosta
— On suuri kunnia minulle tuosta tuommoisesta tarjoomuksesta, sanoi hän. Kuuluu olevan aika mies tuo sinun poikasi, hän seisoi kaukana kirkon laattialla, niinkuin olen kuullut.
— Lukeminen ei ole miehuuden merkki, sanoi Jon. Torger, hänpä on hyvä soittamaan.
— Niin kai, onpa hyvä olla reipas jollakin tavalla. Kun hän vaan saa jonkun tanssimaan, vastasi Sylfest. Ja niin voipi nyt ajatella että Kari pääsisi hyvästi toimeeutulevain ihmisten luokse.
— Saattaa olla tyytyväinen vähempään kuin sinä Sylfest, virkkoi Jon.
— Niin, sitähän minä tarkoitinkin, vastasi Sylfest. Kuinka paljon tulee jokaisen lapsesi osaksi, sinä Jon? Tuleeko housunlahe mieheen?
Jon punastui, vaan tukehutti suuttumuksensa. — Sinä Sylfest kyllä tiedät että minulla olisi voinut olla enemmän kuin nyt on, äläkä ole niin kovin varma niitystä vielä. Minä voin vielä hankkia oikeuteni takaisin. Mutta jos nyt teet tahtoni mukaan, niin lupaan etten enää milloinkaan koske siihen asiaan.
Sylfest hymyili. — Parasta on että uhkaat, sanoi hän, kovinhan sinun sanoistasi säikähtyy.
— Pilkkaa sinä vaan, sanoi Jon suuttuneena ja nousi ylös. Herra on kerran tuomitseva meidän välimme, Sylfest.
— Paras on että käännyt hänen puoleensa, sanoi Sylfest, sillä eipä liene ketään muuta, joka tahtoisi antaa sinulle niityn takaisin.
Jon oli lähtemäisillään. Samassa tulivat talon pojat huoneesen, heittäytyivät alas penkille ja riisuivat jalkineensa.
— Tämä tässä on tullut kosimaan Kari sisartanne, sanoi Sylfest. Mitä siitä pidätte? Pojat tirkistelivät isäänsä silmiin. — Hm, sanoivat he vaan nauraen ja irvistellen ja rupesivat syömään. Koskaan sitä ivaa, jota heidän naurunsa osoitti, ei Jon unohtanut. Hän kiiruhti ulos, ja niin kiivaasti kuin hän sinä iltana kulki mäkeä ylös, ei hän koskaan ennen ollut kulkenut. — Kuu heitti kellertävän valonsa lumikinoksiin, jotka vielä olivat kyynärän korkuisia mihin vaan katsoi, mutta Joniin se ei koskenut. Nyt vallitsi niin kummallinen levottomuus ja ilma oli niin suojainen. Taivaankannelta nousi paksuja pikimustia pilviryhmiä vyöryen näkyviin. Yöksi oli varmaankin raju-ilma tulossa. Jon katsoi olivatko kaikki ovet hyvästi teljetyt, ja sitten hän pani maata. Hänessä ei ollut miestä virkkamaan sanaakaan vaimollensa siitä, mikä oli tapahtunut.
Isontalon äytäri katsoi tyytyväisesti nauraa irvistäen ikkunan läpi Jonin perään. Hän näki myös kuun paistavan lumivalkeain tilusten päälle, ja ajatteli: kaikki mitä näen ikkunasta on minun omaani. Sitte söi hän vatsansa täyteen, aukaisi arkkunsa ja katsoi olivatko kiiltävät riksit alallansa, ja sen perästä laskeutui hän vuoteellensa.
Yöllä heräsi Jon hirveästä jyminästä. Ukkonen ajoi, sade tulvasi taivaasta, tuuli vinkui vuorenhalkeamissa, lumivyöryjä irtaantui ja syöksyi laaksoon; etäällä paukkui kuin kanuunanlaukauksia. Jon makasi vuoteessaan ja vapisi, hänelle ei tullut unta silmään. Silloin tuli yht'äkkiä tuulenpuuska, joka kohotti koko huonetta, ikkunat särkyivät, kaikki kapineet putosivat seiniltä alas, vuoteet tärisivät — silloin kuului kauhea jyrähdys, ihan kuin taivas ja maa olisivat räjähtäneet yhteen. Herra Jesus! huusi Jon hypäten vuoteestansa, hän näki akkunasta jotakin kummallisen käärmeen kaltaista kiemuroivan ja kääntelevän leimuten kuin tuli. Sitte kaikki taukosi.
Päiväntullen seisoi Jon ikkunanpielessä katsellen ulos. Missä oli Isotalo? — Sylfest, koko hänen sukunsa, rahat, eläimet, tilukset — kaikki tyyni oli poisla'astu, maasta syöty yhtenä ainoana yönä. Mutta toinen puoli niittyä, se mikä oikeastaan oli Jonin oma, oli vahingoittumatta ja Jonin aitauksen takana. Lumivyöry oli kulkenut suoraan puroa myöten, joka ennen aikaan oli rajana. Kalpeana seisoi Jon siinä vaan pani kätensä ristiin ikkunan keskipuun ympärille — kyynel tuli vierien — Herra oli tuominnut hänen ja Sylfestin välin.
Pitkään aikaan paikkakunnassa ei puhuttu mistään muusta kuin tästä tapauksesta, niinkuin arvata saattaa. Moni oli joutunut vahinkoon pellon ja niityn suhteen, vaan se oli kaikki vähäpätöistä siihen verraten, mitä oli tapahtunut Isotalolla. Ja talonpojat muistelivat mitenkä sen suvun laita oli ollut vuosien kuluessa ja huomasivat sen tehneen vääryyttä vääryyden perästä.
Ainoa, joka oli päässyt häviöstä, oli Kari. Häneen oli juuri samana iltana, vähää ennen kuin Jon tuli, tullut niin kummallinen levottomuus. Hänestä tuntui että tätinsä varmaankin oli kipeänä, ja hän pyysi lupaa käydä hänen luonansa. Nyt oli hänelle laitettu sana.
Parast'aikaa kaivettiin vyöryä ja koetettiin saada ruumiit vedetyksi esiin. Melkein koko kylä oli läsnä hevosineen miehineen. Monta sanaa ei puhuttu sen työn aikana. Jos jotakin löydettiin, niin vaan viitattiin ja se vedettiin hiljaa esiin. Mutta vyöry makasi siinä isona ja täyteläisenä, ikäänkuin joku eriskummallinen vuorenpeikko, joka hautoo aarteitansa. Paljoa siitä ei löytynyt.
Isolla kivellä vyöryn keskellä istui nuori tyttö. Se oli Kari. Käsiään piti hän polvillansa ja katsoa tuijotti jotakin jalkainsa juuressa makaavaa esinettä. Se oli hänen äitinsä ruumis, joka oli kaivettu ylös. Hän makasi niin rauhallisena ikäänkuin olisi nukkunut; ei yhtään jäsentä hänen ruumiissaan ollut murtunut. Eikä hänellä liene ollut paljon sitä kauppaa vastaan, jonka nyt oli tehnyt.
Päivä paistoi niin lämpimästi ja suloisesti nuoren tytön päälle ja kosketteli hiljaa vaaleita kasvoja kiven päällä. Oli kuin armo rangaistuksen perästä. Kevään puroset alkoivat liristä, lumi suli, muutamat muuttolinnut olivat jo tulleet, uusi elämä kesineen lauluineen oli tulossa. Mutta Kari istui liikkumatta keskellä vyöryä.
Silloin tuli nuori mies joutuisasti kävellen vuorenpolkua myöten. Hänellä näytti olevan kiire, kun hän sauva kädessä astui Karia kohti. Hän hiljensi kulkuaan päästyänsä vyöryn ääreen, seisahtui ja katsoi kerran tyttöön päin; sitten hän veti saappaat jalastansa ja kulki varpaillaan kivien yli. Hän istuutui vähän matkaa tytöstä. — Istutko siinä yksin? sanoi hän.
Kari kääntyi. — Oletko tullut kotiin? sanoi hän vaan.
— Olen kyllä, vastasi Torger. Hän tahtoi sanoa enemmän, vaan ei voinut sitä tehdä.
— Minä muistelen isäsi sanoneen että viipyisit kauvemman aikaa poissa, sanoi Kari.
— Niin oli aiottukin, vastasi Torger, mutta sitten — — Tämä oli hirveä asia tämä, lisäsi hän.
Karin silmät kastuivat; hän pyyhkäsi niitä kädellänsä.
— Ja sinä, joka jäit niin yksinäsi, sanoi Torger. Voi sinua poloista! Hänen äänensä oli niin hellä ja hän katsoi niin lempeästi tyttöä tätä lausuessaan. Hänen kätensä hapuilivat Karin sormia.
— Mihin sinä nyt aiot mennä, Kari? kysyi Torger vielä.
— En tiedä.
— Menetkö tätisi luo?
— Minä en sitä tiedä. Siellä on jo kyllä monta ennestään. Minun kaiketi täytynee lähteä johonkin palvelemaan.
— Etkö voi tulla meille? Hyvä Kari, tule meille! Isä pitää niin paljon sinusta, ja niin tekevät kaikki muutkin.
— Jäätkö sinä kotiisi, kysyi hän.
— En tiedä, kyllä kait jään.
— Silloin minä en tahdo tulla teille.
Torger istui ihan hämillänsä. — Pelkäätkö minua, Kari? kysyi hän. Ja minä, joka toivon sinulle niin hyvää — minä, joka pidän sinusta niin paljon. Sinun tähtesi tulin minä nyt kotiin.
Kari ei vastannut.
— Niin, voipi näet olla monta kaunista tyttöä ulkopitäjissä, vaan ei ole yhtään, joka huolii soitostani niinkuin sinä. Sinä olet ymmärtänyt sitä jo ensi hetkestä saakka. Sinä voit tehdä minusta jotakin, sinä Kari, ja sitä ei yksikään noista toisista voi, ja minä olen niin lemmekkäällä luonnolla. Ja nyt on Herra mielestäni asettanut kaikki niin kummallisesti. Ethän toki hävenne soittajaparkaa, vai? Et suinkaan tahdo mennä talon ja rahan kanssa?
Kari katsoi alas äitinsä ruumiisen. — En suinkaan; niin kauvan kuin tämä makaa tässä ei talo minua viettele. Hän myi itsensä raha-äyreistä, ja se tapahtui kaikki vaan minun tähteni. Ja Kari tyrskähti itkemään.
Torger siirtyi lähemmäksi ja koetti lohduttaa häntä. — Tule nyt meille minun kanssani, Kari, sanoi hän, täällä sinä vaan saatat vanhat haavat vuotamaan.
Kari nousi seisalleen ja puisti mullan pois helmoistansa. — Ei, minä en voi erota hänestä, sanoi hän, viitaten äitiänsä; sitte istuutui hän taas.
— Tahdotko niin puhun isäni kanssa siitä, että voit olla meillä talvea? kysyi Torger hellästi. Älä pelkää, minä lähden pois. Ja kannetaanpas nyt äitisi ylös meille.
Jon seisoi portailla ja kummastui kovasti nähdessänsä Torgerin tulevan ponnistellen ihminen sylissä ja nuori tyttö tukena vieressänsä. Hän näki pian mitä se oli. Heidän päästyänsä likelle porttia otti hän lakin päästänsä ja laski heidät pihalle. Sitte otti hän Karia kädestä kiinni ja talutti hänet huoneesen.
Kun oli kaivettu koko viikko, löydettiin viimein Sylfestin ja hänen kolmen poikansa ruumiit. Mutta hänen raha-arkkuansa oli mahdoton löytää, vaikka olisi kuinka etsitty. — Onpa sääli tyttö parkaa, hänelle se nyt olisi ollut tarpeen, sanoivat ihmiset.
Samana päivänä pantiin kaikki viisi ruumista hautaan. Pappi puhui kirkkomaalla liikuttavia sanoja, eikä nähty monta silmää kuivana. Sinä päivänä oli monta, jotka hyvittelivät vanhan vääryyden ja antoivat velkamiehelle anteeksi hänen maksettavansa.
Mutta Jon sai niin asetetuksi, että Kari jäi hänelle kasvattitytöksi, ja niityn hän sai kasvatuspalkaksi. Torgerin täytyi luvata viettää sekin talvi muissa pitäjissä, mutta hän läksi keveällä mielin matkaan, sillä hän tiesi että saisi palata takaisin kotiin häitään viettämään ja loppumatonta onnea nauttimaan.
Tänäänpä oli vähän kaunis päivänpaiste! Ja tänäänpä oli vähän ääntä vanhan Jonin viulussa, kun hääväki parittain kulki alaspäin koivikon läpi! Ja pappi pääsi sinä päivänä kutsumasta Jumalan siunausta semmoiselle, joka nai vanhan veneen tai väkevän selän[3] tai muhkean talon, sillä eipä ollut vaikea nähdä niistä kahdesta nuoresta ihmisestä, jotka seisoivat alttarin edessä, että rakkaus sitoi heidät yhteen, eikä mikään muu. Ja illan tullen otti Torger itse viulun, eikä semmoista soittoa vielä ennen oltu kuultu. Hän soitti koko elämän-uljuutensa ja onnensa niihin säveliin. Se sävel se soi hänen viulustaan sinä aamuna, jona hän näki Karin vuorenhuipulla ja tunsi itsessään että hän se olikin hänen vastainen toverinsa; Torger risti sen Karinpolskaksi. Häät olivat pienet vaan hauskat. Siellä ei juotu eikä pauhattu, sillä semmoista ei Jon saattanut kärsiä, mutta tanssia sai nuoriso niin paljon kuin tahtoi. Seuraavana päivänä meni nuori parikunta uuteen kotiinsa, pieneen torppaan, jonka he olivat vuokranneet, ja joka ei ollut kaukana koskesta. Siellä oli Torgerista niin helppo hengittää, nythän voipi joka päivä käydä opissa koskenhaltijan luona, lisäsi hän pilaillen. Torppaan kuului pieni maatilkku, semmoinen, joka voi elättää pari lehmää ja antaa muutamia tynnyrejä potaatia.
Torgerista tuli nyt samanlainen kuin isänsä oli, hän ei koskaan pyrkinyt kotipitäjästä pois, vaan tahtoi kernaimmin olla kotona Karin luona. Sillä ei ollut ketään, joka olisi ymmärtänyt hänen soittoansa niinkuin hän, ja hänen kanssaan voi hän puhella tekemistänsä lauluista. Kari oli lukenut niin paljon ja oli niin kummallisen järkevä ja tiedokas, jotta voi kertoa hänelle niin paljon ja saada hänet ajattelemaan monenmoista, joka sitte tuli näkyviin niissä lauluissa, joita hän teki. Ja lisäksi oli Karilla se varma usko, että Torger oli maailman paras soittoniekka, ja sekös antoi Torgerille rohkeutta.
Pari vuotta elivät nyt nämä kaksi kuin linnut oksalla. Torger ei milloinkaan nauranut niin herttaisesti, kuin Karin ryhtyessä soittamaan. Hän oli näet päättänyt opetella soittamaan hänkin, ja siis oli Torgerin häntä opettaminen, mutta hänen sormensa olivat niin kankeat. Hänen täytyi pian siitä luopua, vaan oppi kumminkin sen verran, että tiesi näppimykset ja soitti joitakuita pieniä lauluja. Tätä tekivät nämä kaksi kahden kesken. Ei kukaan pitäjäläinen sitä tiennyt, ja se tapahtuikin vain melkein ilman aikojaan.
Jok'ainoa pyhä-ilta kesällä kokoutui nuoriso leikkikentälle, ja silloin istui Torger hakkuupölkyn päällä soitellen heille. Nuoriso tanssi ja vanhemmat katsoivat päältä ja puhelivat; silloin sai Torger usein niin paljon soitostansa, jotta sillä voi elää puolen viikkoa. Ja pappi ja papin rouva tulivat välistä muiden joukkoon, ja pappi ylisteli soittoa ja kutsui Karia vihdoinkin tulemaan pappilaan lainaamaan kirjoja niinkuin ennen. Niin, kaikki ihmiset olivat niin erinomaisen hyviä heitä kohtaan! Tämä seutu oli semmoista vanhan-aikuista, uskomielistä seutua, jossa iloittiin soitolle ja tanssille, ja jossa ihmiset kernaasti auttoivat toisiaan, missä se oli tarpeen. Ja Torgerista olivat he ikäänkuin vähän ylpeät, ja heistä oli erittäin hyvä että jaksoivat elättää soittoniekan, joten hän pääsi kuleksimasta pitkin ulkopitäjiä. Ja niin sai hän tuon tuostakin antimia, milloin vasikanpaistin, milloin muutaman voinaulan tai tuopin maitoa. Torger oli aina niin iloinen ja herttainen, että kaikkien teki mieli auttaa häntä. Siitä seurasi että Torger pani rahaa kokoon ensimmäisinä vuosina. Kari oli vankka taloa hoitamaan ja ansaitsi myöskin olemalla palkan edestä apuna leipomassa ja huoneita pestessä juhlapäiviksi. Kukat tuon pienen pirtin lasiruudun takana viihtyivät hyvin, ja jos tulit sen sisään jonakin pyhä-aamuna, kun Torger otti viulun seinältä ja soitti virren ja Kari juhlavaatteissa istuin veisaamassa, niin tunsit kai siellä olevan hyvä olla.
Ensimmäinen suru, joka heitä kohtasi, oli se, että heiltä kuoli pieni vuoden vanha tyttö. Torgeria oli mahdoton saada lohdutetuksi eikä hänessä ollut miestä koskemaan viuluun moneen päivään. Kari kärsi tyynemmästi, ja hänen täytyi lohdutella miestänsä. Mutta pari vuotta sen perästä istui Kari punaposkinen pullukka poika sylissä, ja hänelle pantiin nimeksi Jon. Hädin tuskin sai iso-isä nähdä hänet, sillä vanha Jon oli kovasti sairastunut. Vaarallinen tauti kulki pitäjässä, ja Jon meni sen mukana. Torger ja Kari olivat hänen luonansa pikku pojan kanssa, ja vanha Jon kuoli iloisena ja tyytyväisenä. Hänen vaimoonsa, joka uskollisesti oli hoitanut häntä viimeiseen asti, tarttui tauti, ja kuukauden kuluttua seurasi hän miestänsä. Viimeinen, mitä hän pyysi Karin tekemään, oli se, että hän säästäisi äyriä ja keräisi kokoon hyvinä päivinä, kun perhe vielä oli niin harvalukuinen. Ja jos hän vielä voisi saada Torgerin aikanaan ryhtymään johonkin hyödylliseen toimeen, niin olisi hyvä. Mutta Kari arveli sopivammaksi antaa äyrit niille, jotka niitä tarvitsivat, ja Herra kyllä auttaisi heitä edeskinpäin, niinkuin hän oli tehnyt tähänkin saakka. Ja Jumala oli tehnyt Torgerista soittoniekan ja sinä tulisi hän olemaan. Silloin huokasi vanha vaimo puistaen päätänsä. Kari kertoi sitte tämän Torgerille, joka ei osannut muuta kuin hymyillen lausua: niin, äiti vanha oli itsensä kaltainen loppuun asti.
Torgerin vanhin veli sai nyt talon. Hän oli kauan harjoittanut lampaankauppaa, eikä sen lopettaminen onnistunut hänelle oikein hyvästi. Mutta Torger istui iloisena ja onnellisena pirtissänsä ja nauroi joka kerta kun Jon hypähti äitinsä helmassa, isän viulua soittaessa. — Hänessä on soittoniekan ainetta, ajattelen minä, sanoi Torger.
Niin kului muutamia vuosia umpeen. Kari piti huolta tuosta vähäisestä maanviljelyksestä Torgerin poissa ollessa, ja hän teki sitä hyvästi, hän ei peljännyt ryhtyä käsiksi kaikkiin, mikä tarpeen oli. Ei kukaan köyhä lähtenyt apua saamatta heidän ovensuustaan, sillä niin tahtoi Torger. Kun muut olivat hyviä heitä kohtaan, niin oli heidän tehtävä samoin taas toisille.
Muutamana iltana Torgerin kotiin tullessa oli Kari tavallista äänettömämpi. — Onko mitään tapahtunut, Kari? kysyi hän.
— Eipä vain, ei muuta kuin että veljesi on käynyt täällä ja valittanut hätäänsä. Hän on ollut huoleton kaupassa, menettänyt suuret rahat ja nyt pitäisi hänen lyödä pöytään 30 taalaria[4] viikon kuluessa, muuten otetaan talo pantiksi.
— Ethän toki vain puhune totta, huudahti Torger. Ottaa talo pantiksi.Mitä hän nyt aikoo tehdä?
— Niin, sepä se on, jota hän ei tiedä.
— Minun täytyy auttaa häntä, Kari.
— Niin, me kaiketi olisimme läheisimmät sitä tekemään.
— Se on itsestään selvä, meidän täytyy häntä auttaa. Meillä on 50 taalaria säästöpankin kirjassa seisovaa, ai kuinka?
— Niin on.
— Jospa antaisimme ne hänelle! Minä en niitä tarvitse ja —
— Niin, minä olen ajatellut samaa, keskeytti häntä Kari.
— Niin, tehdään se, huudahti Torger iloisesti. Mene nyt nimismiehen luokse, Kari, ja ota ne ulos, vaan älä puhu siitä kellekkään, ja sitte menet veljeni luokse niitä viemään.
— Mutta sinähän olet lähin siihen, sinä joka olet hänen veljensä.
— Voipihan niin olla, mutta — onpa kuin vähän ujostelisin. Emmekö voisi kirjoittaa: hyvin kunnioitetulle torppari Olli Jansonille meidän kotitalon lunastimeksi.
— Niin saisi hän kuitenkin sen tietää.
— Se on tosi — ei, sinä voit mennä, sinä Kari, sinä osaat toimittaa tämän asian niin hyvin, sinä.
— Ja annanko hänelle kaikki rahat?
— Niin, luulenpa melkein niin, sillä silloin on hänellä myös jotakin, jolla voi liikkua.
Kari meni, ja veli sai kaikki mitä Torgerilla oli.
Pitäjääsen oli tullut uusi pappi. Hän oli yksi niitä, jotka luulevat saarnaavansa kristinoppia, kun vaan sätkivät ihmisiä Mooseksen kivitauluilla. Joka päivä saarnasi hän kristityille ihan kuin ne olisivat olleet paljaita pakanoita. Hän oli nuorena viettänyt hurjaa elämää, mutta sitte oli hän äkkiä tullut heränneeksi. Hänen ystävänsä luulivat hänen tulleen mielipuoleksi, sillä yht'äkkiä laski hän polvilleen lattialle, rukoili ja itki. Öisin hän kääntelihe vuoteessaan ja heräsi pelästyneenä; hän näki unta, että piru tuli häntä elävältä viemään. Hän istui raamattua lukien ja virsiä veisaten miltei yöt päivät. Hän tuskin soi ruokaa itsellensä ja vähän oli se mitä hän söi. Kun hän sitte rauhottui sisällisesti ja tunsi olevansa sovitettu Jumalan kanssa, tuli häneen semmoinen kutsumus todistamaan, että hänen täytyi lähteä saarnaamaan kaikille niille harhaileville, jotka suruttomina kulkivat leveätä tietä, niinkuin hän itse oli tehnyt. Ja hänen sanoissaan oli tuli, jonka voimalla hän tempasi monta mukaansa, ja se teki hänet vielä innokkaammaksi. Niin kulki tämä nuori mies raamatunselityksestä rukouksenpitoon ja rukouksenpidosta raamatunselitykseen. Tuskin kaksikymmenvuotiaana saarnasi hän Hänestä, joka ensi kerran astui julki opettajana ollessansa kolmenkymmenen vuoden vanha. Oli kuin hänellä ei olisi ollut lepoa, ei rauhaa; hän ei luullut tehneensä päivätyötä ennenkuin oli niin väsyksissä, että oli vähällä kaatua. Hiukankaan levätessään pelkäsi hän vanhain kiusausten taas tulevan häntä ahdistamaan, tahi että häntä sanottaisiin laiskaksi Jumalatansa palvelemaan. Ja kun hän ajatteli kaikkia niitä tuhansia ihmissieluja, jotka joutuivat kadotukseen sentähden, että muut ihmiset laiminlöivät todistaa heille elämän tiestä — ei, täytyihän hänen silloin tehdä työtä! Hänen ystävänsä varoittivat häntä ettei alussa ajaisi asiata kovin kiihkeästi, sillä silloin väsyisi hän pian; vaan hän ei ottanut sitä kuullakseenkaan. Sen jätti hän Jumalan haltuun, sanoi hän, ja tuo nuori apostoli tunsi itsessään loppumattoman voiman. Hän teki työtä tutkintoon valmistuaksensa ja ajoi sitä yhtä ankarasti perille. Monta vuotta hän asui pääkaupungissa, rupesi "kotimaallisen lähetystoimen" palvelukseen ja piti esitelmiä ja raamatunselityksiä usein kolmasti päivässä. Mutta sitte tuli muutos. Hän oli ollut vahva kuin sota-uro, mutta nyt ei ruumis enään tahtonut kestää tuota väsyttävää työtä. Hän tunsi että henki oli ikäänkuin kuivempi, ajatus raskaampi, halu heikompi; sana ei enää luistanut niin helposti, ei se myöskään langennut samalla voimalla. Hän alkoi saarnata vanhoja saarnojansa uudestaan. Hän oli niin kauan vetänyt samaa virttä, että ihmiset jo osasivat sen. Ei enään kokoontunutkaan sadottain ihmisiä häntä kuulemaan. Silloin sanoi tohtori, että hänen täytyi lähteä maalle, ja hän sai kirkkoherranpaikan maalla, vaan maan-ilma ei voinut häntä toiseksi muuttaa. Huomattuaan vanhan liekin olevan poissa, koetti hän puhaltaa sitä uudestaan tuhasta leimuamaan, ryhtymällä vielä kovemmin asiaan kiinni. Hänen saarnansa muuttuivat yhä enemmän peljätyssaarnoiksi, joiden takaa helvetti leimusi; ne olivat musertavia iskuja kaikkea sitä vastaan, mitä hän oli kutsunut elämän-iloksi, siihen aikaan kun hän ei vielä ollut kääntynyt. Saman tulen jonka kautta hän oli kulkenut, piti jokaisen miehen ja naisen kulkea, sitä ennen ei heillä ollut mitään lunastusta saatavana. Pyhinä täytyi hänen saada vatsan täydeltä huokauksia, voihkauksia ja itkua kansan puolelta, muutoin luuli hän saarnansa olleen turhan.
Hän ei tiennyt täten etsivänsä enemmän omaa kuin Jumalan kunniata. Vuodet kuluivat, hän joutui jokapäiväisten tapain uralle, ja ne sadat pikkuseikat, jotka seurasivat hänen vitkaansa, rasittivat häntä; se lempeys, mikä hänessä ennen oli voinut olla, katosi kokonaan, ja hänestä tuli kuiva ja terävä kuin sarvenkärki. Mutta ylpeä oli hän ja kärkäs vihastumaan. Hän ei kärsinyt muuta mielipidettä kuin omansa, ja suuttui kun ihmiset väittivät häntä vastaan. Talonpoikia piti hän laumana, joka oli johdettava mihin pappi tahtoi.
Hän oli naimisissa nuoren, hienon, kivuloisen naisen kanssa, joka käveli kalpeana ja hiljaisena huoneessaan, hoiti lapsiansa ja käski heidän olla hiljaa, kun kävelivät liian kovasti lattialla: "sillä isä kirjoittaa saarnaansa". Ihmiset eivät kuulleet hänen hiiskuvan sanaakaan miehensä läsnä-ollessa, ja tuntui ikäänkuin joku raskas kuorma olisi painanut heidän koti-elämäänsä.
Semmoinen oli se mies, joka nyt tuli paikkakunnan papiksi. Hän oli neljänkymmenen vuoden ikäinen, leveä ja suuri, kaljupää ja piti silmälasia, joissa oli sangat mustasta sarvesta. Hän näytti synkältä ja katsoi enimmiten alaspäin. Koira liikkasi aina hänen perässänsä ja murisi näyttäen hampaitaan, kun joku läheni.
Vanha pappi, joka nyt oli muuttanut pois, oli ollut suopea ja kansanmielinen mies. Suuria lahjoja ei hänellä ollut, mutta hurskas kuin lapsi oli hän ollut ja elänyt hyvässä sovussa sen lapsellisen seudun kanssa, jossa eli. Hän oli kulkenut ympäri kuin isä hyväin lasten seassa.
Nyt saatiin tietää muuta! Miltei ensi asia, mikä saatiin kuulla, oli se, ettei entinen pappi ollut mikään Jumalan mies. Ihmisistä tuntui se kummalta, mutta täytyi kait niin olla, kun pappi sen sanoi, sillä hän mahtoi varmaankin olla hirmuisen suuri Jumalan mies. Hänellä oli semmoinen ääni, että kirkko melkein vapisi hänen saarnatessaan.
Pian syntyi niin kummallinen hiljaisuus paikkakunnassa. Ihmiset tulivat niin kummallisiksi ja aroiksi. He rupesivat kävelemään toisella tavoin kuin ennen. Heidän käyntinsä ei enään ollut tuota reipasta, vakaata käyntiä, kun tulivat vakka tai pajuvakka selässä; ei tullut sitä iloista kädenlyöntiä eikä nopeata tervehdystä kuin ennen. Nyt he vetäytyivät ikäänkuin peloissaan toistensa sivu ja huokailivat. Joku ilottomuus, haikeus ja tylyys ilmaantui niihin kasvoihin, jotka ennen olivat olleet suopeat. Ihmiset eivät olleet niin avuliaita toisiaan kohtaan kuin ennen. He vetäytyivät enemmän omaan itseensä, niinkuin etana kuoreensa. Niiden puhe vetäytyi niin moneen mutkaan: täytyi ensin huoaten puhua tästä syntisestä maailmasta, ennenkuin esitti oman asiansa. Ja kaikki tämä uutuus kasvoi nopeasti; oli kuin rutto, joka tarttui talosta taloon.
— Käsitätkö tätä, Kari? sanoi Torger. — Ennen aikaan kun tulin pitäjään toisessa päässä oleviin taloihin, oli minusta niissä niin tilavat ja valoisat paikat, mutta nyt tuntuu siellä niin ahtaalta ja tukehuttavalta, että töin tuskin voin hengittää. Ja ihmiset sitte — onpa melkein kuin olisivat saaneet uudet silmät päähänsä.
— Se on kaiketi syynä että laskevat liian vähän Jumalan aurinkoa tupiinsa, sanoi Kari.
Melkein ensi työkseen kielsi pappi leikin ja tanssin pyhä-iltoina. Hän istutti semmoisen kauhun leikkikentän omistajaan, ettei tämä uskaltanut laskea Torgeria kynnyksensä sisäpuolelle. Jos kohta moni tahtoikin jatkaa samalla tavalla kuin ennen, niin eivät he toisten tähden uskaltaneet sitä tehdä; he eivät tahtoneet joutua puheiden alaisiksi. Koko seutu seisoi kuin aseetonna sen mahtavan miekan edessä, jota pappi Herran nimessä kantoi, ja ihmiset nöyristyivät peloissaan sen alle, niinkin lapselliset ihmiset helposti tekevät.
Yksi löytyi, joka ei nöyrtynyt, ja se oli Kari. Hän oli eräänä päivänä Torgerin kanssa kirkossa, ja pappi selitti silloin saarnassaan sitä syntiä, mikä on maailmanmielisessä soittamisessa ja laulamisessa, ja lähetti kaikki ne, jotka semmoista harjoittavat, sekä ne, jotka semmoisia auttavat, ihan tulipunaiseen helvettiin. Ihmiset kääntyivät ja katsoivat Torgeriin päin, joka istui kalpeana kirkonpenkissä ja pani silmänsä kiinni. Kirkosta ulos mentyä karttivat he häntä ja kuiskuttelivat toisilleen. Silloin meni Kari hänen luoksensa kaikkein nähden, otti häntä kädestä kiinni ja talutti hänet kotiin. Kotimatkalla sanoi hän Torgerille: en minä enään kuuntele sitä pappia, sillä se ei ollut Jumalan sanaa, mitä hän saarnasi.
— Niinkö luulet?
— Sen tiedät sinä, Torger, yhtä hyvin kuin minäkin.
— Ei näytä siltä kuin tämä pappi tulisi kiittämään minua, niinkuin entinen teki.
— Hän ei ymmärrä sinua, Torger.
— Täällä ei ole helppo elää tämän perästä.
— Ei suinkaan, vaan kyllä kaiketi tulemme toimeen, ja jos näyttää kovin ahtaalta, niin voimme matkustaa tiehemme.
— Minä en viihdy missään muualla, ja sitä paitsi olemme jo ostaneet tämän maapalstan.
Kaikki eivät heti seuranneet pappia kaikessa. Ne, jotka asuivat lähimpänä pappilata, olivat ensimmäiset, ja sitte eteni kuuliaisuus, aivan kuin renkaat veteen viskatun kiven ympärillä, yhä etemmäs pohjoiseen päin. Mutta loitoimpana pitäjäässä oltiin vielä vanhoillaan; siellä ei ollut pappia joka päivä astumassa heidän ovistaan sisään ja kiinnittämässä pistäviä silmiään kaikkiin heidän jokapäiväisiin toimiinsa. Siten jakaantui pitäjä kahteen joukkoon, jotka kumpikin vetivät omaa köyttänsä. Ja iso joukko oli keskivälillä ja kallistui toisen vuoron toiselle, toisen toiselle puolen.
Mutta pappi piti pohjoispuolta silmällä. Hänellä oli vakoojansa, jotka kantoivat hänelle sekä mitä oli sanottu että tehty. Hän arveli ettei viipyisi kauvan, ennenkuin sekin puoli vapisisi hänen käsissään.
— Mitä minun nyt on tekeminen, Kari, sanoi Torger eräänä päivänä. Nyt ovat ne uudet kielet viuluuni tulleet kauppamiehelle, mutta minulla ei ole ayriäkään niiden lunastamiseksi. Ja tiedäthän että jo olemme vähän velassa, niin että kaikki yhteensä tehnee taalarin.
— Voit käydä veljeltäsi lainaamassa niin kauvaksi; kyllä kait pian selvitämme asiamme.
— Niinkö ajattelet? Minua hävettää niin tuo pyytäminen.
Torger meni veljensä luo. — Kait sinä lainaat minulle taalarin uusiin viulunkieliin ynnä muihin pikkutarpeisin?
Veli katsoi häneen terävästi. Sitte meni hän katsomaan oliko ovi oikein lukossa. Sen tehtyä huokasi hän ja sanoi: käänny, käänny syntisiltä teiltäsi, Torger.
Torger silmäsi häntä.
— Elämä täällä alhaalla on oleva ristiä ja vaivaa, mutta sinä riehut niinkuin se olisi paljasta leikkiä. Sinä ryvet päivät päätään synnissä etkä näe että menet suoraa päätä helvettiin.
— Minä autoin sinua, kun viimein olit pulassa, vastasi Torger hiljaisesti.
— Minä en auta ketään eteenpäin synnin tiellä, vastasi veli.
Torger otti lakkinsa ja lähti. Tultuaan omaan tupaansa hän heittihe kovasti penkille.
— No saitko rahat? kysyi Kari.
— Veljeni haukkua nalkuttaa minua niinkuin kaikki muutkin, sanoi Torger itku suussa. Ennen kaikki olivat niin suopeita, hyviä ja ystävällisiä, että aina olivat perässäni mihin vain menin. Nyt ei ole paljon yhtään, joka ei viskaa kiviä perääni. Mitä olen tehnyt, jolla tämmöistä ansaitsisin? Ja Torger painoi päänsä käsivartta vasten.
— Älä ole milläskään, Torger, sanoi Kari silitellen hänen hiuksiansa. Tiedäthän että laiho kasvaa paremmin kun välistä tulee ukkosta ja sadetta. Suuttuuhan, jos aina täytyy istua päivänpaisteessa.
— Mutta milläs elämme? Täällä kohta ei ole ketään, joka ottaisi meitä tutakseen.
— Oi, onhan meillä vielä monta ystävää tuolla pohjoisessa päin. He kyllä meitä auttavat, ja on neuvoja, jos pahoja päiviäkin, vastasi Kari.
Samassa muksautettiin ovea, ja nuori, reipas, iloisen näköinen mies astui sisään. Tervehdittyään sanoi hän: tulet kai soittamaan minun häitäni, Torger? Ne pidetään torstaina, ja me tahdomme viettää niitä vanhalla tavalla. Mutta älä puhu siitä, jottei pappi saisi vihiä asiasta; emme uskalla viedä viulua mukaan kirkkomatkalle.
— En tiedä voinko tulla, sanoi Torger, sillä viulussani ei ole kuin mitättömät kielet.
— Saat viedä terveisiä ja kiittää, sanoi Kari. Hän kyllä tulee, sillä minä hankin hänelle uudet kielet tänä iltana.
Illan tullen meni Kari kauppamiehelle ja lunasti kielet. Hänellä oli lähteissään paras vyöliina vyöllä, vaan kotiin tullessa ei sitä enään ollut.
Häät olivat parhaillaan. Tanssittiin, reimuittiin ja iloittiin. Torger oli tullut hyvälle tuulelle taas ja oli niin sukkela ja leikkisä, että häntä harvoin oli sellaisena nähty. Kari ei ollut mukana; hänelle tuli este juuri kun he olivat lähtemäisillään, hän ei siis voinut päästä mukaan, mutta jos kävisi laatuun, tulisi hän myöhemmin. Pappi oli kutsunut kansaa raamatunselitykseen muutamaan naapuritaloon. Sen hääväki tiesi, vaan ei siitä paljon lukua pitänyt. Häissä oli monta, joiden kasvot heidän sinne tullessaan olivat olleet ankarasti ryppyiset, mutta aikaa voittaen oli rypyt alkaneet hävitä, ja ihmiset tulivat entiselleen. Ensi hääpäivän yö oli jo kulumassa; juoksija[5] luisti ripeästi; Torger istui ilomielin ja soitteli sekä polki tahtia jalallansa. Silloin, ennenkuin tiesivät aavistaakaan, seisoi pappi tuvassa. Hän ei virkkanut sanaakaan, meni vaan muutaman penkin luo, nousi sen päälle seisomaan ja avasi raamatun, jota oli kantanut kainalossaan. Ja sitte hän luki äänellä semmoisella, että tupa tärisi: Niin sanoo Jesus: Minä tiedän tekos, ettet sinä kylmä etkä palava ole; oi, jospa kylmä taikka palava olisit! Sentähden ettäs penseä olet, ja et kylmä etkä palava, oksennan minä sinut suustani ulos. Sillä sinä sanot: minä olen rikas, minulla on ylellisyyttä enkä minä mitään tarvitse, ja et tiedä että olet viheliäinen ja kurja ja kylmä ja sokea ja alaston. Minä neuvon sinua ostamaan minun tulessa puhdistettua kultaani, jotta rikastuisit, ja valkeat vaatteet, joihin pukeutuisit, ettei alastomuutesi häpy näkyisi, ja voitele silmäsi silmävoiteella, että näkisit. Joita minä rakastan, niitä minä myös nuhtelen ja kuritan; niin ole siis ahkera ja tee parannus.[6] Ja nyt rupesi hän sitä selittämään, niin että tupa tulta iski. Häävieraat seisoivat kuin naulatut, pojat pitivät vielä kukin tyttöänsä kädestä kiinni tanssin perästä. Toisistaan katsoivat he pappiin; kuoleman hiljaisuus vallitsi tuvassa. Ja pappi seisoi tuossa hehkuvin kasvoin, huusi ja pui nyrkkiä kirjaa vasten: se oli tuomiopäivänsaarna. Lattia ikäänkuin kohosi niiden kanssa, jotka siinä seisoivat, ja jyrkkäystä alas mentiin. Joka vasaran-isku papin kädestä lankesi niin että kirveli, pappi näki kuinka ihmiset kauhistuivat, kuinka nuo suorat selät kumartuivat, kuinka moni uupui alas penkille ja peitti kasvonsa. Viimein rupesi naisjoukosta kuulumaan itkua ja ähkinää. Mutta pappi pitkitti: "Elämän pitäisi olla ristin tietä, meidän pitäisi seurata Jesuksen jälkiä. Tekivätkö he niin? seurasivatko he tänä iltana Jesuksen jälkiä? luulivatko he hänen kulkeneen leikkilöissä ja tanssiloissa? luulivatko he hänen juoneen itsensä juovuksiin oluesta ja paloviinasta ja hoiperrelleen humalaisena ympäri? Voi, ei! Voi teitä, jos ette käänny! ja voi, voi häntä, joka houkuttelee teitä syntiin, häntä, joka istuu tuolla, pahan omantunnon satuttamana!"
Kaikkien silmät kääntyivät sinne, mihinpäin pappi viittasi. Siinä istui Torger penkillä lumivalkeana ja hampaat yhteen purtuina; viulu oli hänen polvillansa. "Voi häntä, sillä hän on pahain henkien vallassa. Te puhuitte herkkä-uskoisuudessanne ihmisistä, joita metsänpeikot ja noidat ovat lumonneet. Ei,yksiainoa löytyy, joka osaa lumoa ihmisiä, ja se on perkele itse. Jatuotuolla on lumottu, perkele on niin kääntänyt hänen silmänsä, että hän luulee pahaa viattomaksi ja hyväksi, perkele on niin tunkeutunut hänen sormiinsa, että niitä syhyttää ja kutkuttaa halu päästä jouseen ja kieliin kiinni, se on vääntänyt niin nurin hänen korvansa ja mielensä, että nuo syntiset laulut ja tanssit tuntuvat hänestä soivan kuin Jumalan enkelien äänet. Mutta voitele silmäsi silmävoiteella, että näkisit! Sillä tiedä, sinä sokaistu miesparka, että ennenkuin sinut soitetaan vuoresta kirkonkellolla, ennenkuin sinä lyöt viulusi rikki ja alat viettää hyödyllistä elämää, ennen ei sinulla ole mitään parantumisen mahdollisuutta. Niin, ennenkuin te kaikki heitätte pois leikit ja tanssit ja käännytte siihen, mikä parempi on, ennen ette ole Jesuksen omia. Te olette oksennetut ulos hänen suustansa. Ja muistakaa se, ystävät, että sinä suurena tuomiopäivänä ei kysytä kuinka monta tanssia olet tanssinut tahi kuinka monta ryyppyä olet ryypännyt, vaan silloin kysytään oletko Jumalan lapsi vai et". Samassa löi pappi kirjan kiinni ja meni joutuin ulos; hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle puolelle.
Tuvassa oli hiljaa kuin haudassa. Ei kukaan uskaltanut olla ensimmäinen liikkumaan. Olisi kuullut neulan putoamisen lattialle. Silloin hypähti Torger pystyyn penkiltä.
— Hei, tuokaa tänne ryyppy! huusi hän — ja yksi vielä — ja yksi iso vielä, jolla nielasen papin. Jos minun nyt pitää olla piru, niin tulen myöskin soittamaan sen saatanan hyvästi. Sen sanottuaan hän otti viulun, pani pään kallelleen, silmät kiinni ja rupesi soittamaan. Ja se oli soittoa se! Semmoista ei koskaan vielä oltu kuultu. Se alkoi vienosti, ikäänkuin rukoillen ja valittain, mutta sitte se lyöttihe huimaksi ja nauravaksi polskaksi. Se koveni kovenemistaan, hurjeni hurjenemistaan. Se soi niinkuin syystuuli vonkuu vuorenrotkoissa, niinkuin ukkonen käy ja vyöreet vierivät, ja viimein oli kuin kaikki helvetin henget olisivat päässeet irti ja kiitäneet eteenpäin ruoskilla huiskien; kuului ikäänkuin hädässä olevan voihkaavia huutoja. Ja Torger ei kuullut eikä nähnyt mitään ympärillänsä, sillä nyt hän taas oli vuoressa. Ja kaikki pienet pirut tulivat hyppien ja kierrellen taas hänen päällensä, niinkuin ne nauroivat ja nykivät häntä ja tahtoivat aivan syödä hänet: — hoi, nyt hän on kiinni! nyt hän on kiinni! Torger loihe juoksemaan, ne perässä; siitäkös juostiin peräkanaa ylt'ympäri. Torger ähki apua saadakseen, ja silloin hän näki Karin seisovan vuorenhuipulla. Hän pyrki ulos, ulos hänen luokseen; silloin halkesi vuorenseinä, ja keskellä halkeamaa seisoi pahahenki leimuavissa vaatteissa. Ja se irvisti Torgeria vastaan ja ojensi karvaiset, kynsillä varustetut kätensä hänen tarttuaksensa ja huusi: hyvä, nyt voit soittaa, pikku poikaseni! — — —
* * * * *
Seuraavana aamuna auringon noustessa istui pappi poltellen aamupiippuansa sen talon puutarhassa, jossa hän oli ollut yötä. Hän ei ollut saanut nukkua ja oli sen vuoksi noussut tavallista aikaisemmin ylös. Hän istui penkillä kaivellen maata kepillänsä, ja koira makasi muristen hänen jalkainsa juuressa. Oli kirkas kesä-aamu, aurinko paistoi iloisesti ruohokolle, linnut lauloivat pensaissa, pääskyset lentelivät visertäen katonrajaan ja siitä alas. Oli kuin Jumalan rauha ja armo olisi paistanut seudun päälle. Mutta ne ajatukset, jotka liikkuivat papin mielessä, eivät olleet lempeitä. Hän ajatteli itsekseen niitä sanoja, joita aikoi käyttää pyhäsaarnassaan, kuinka ne parahiten iskisivät ihmisiin. Västäräkki tuli hyppien ihan likelle hänen jalkojansa, mutta pappi istui synkkänä, huulet huipullaan, mietti ja survasi toisinaan sauvansa kovasti hiekkaan.
Silloin kolisi rattaat puutarhan vierustaa eteenpäin, ja ne ajoivat niin kummallisen hiljaa ja varovaisesti, kuin olisi niissä kuletettu sairasta. Pappi meni pihan puolelle päin. Rattailla makasi jotain peitteen alla. Pappi kysyi mitä se oli. Peite vedettiin pois, ja siinä makasi Torger soittaja kalpeana, aivan kuin kuolleena. Kun hän tunsi raittiin aamutuulen puhaltavan ohimoillensa, heräsi hän, liikahti ja katsoa tuijotti kummastuneena ympärilleen. Silloin hän näki papin kasvot lähellään. Kulki kuin väristys hänen ruumiinsa läpi, nousi toisen käsivartensa nojaan, käänsi kalmankalpeat kasvonsa pappiin päin ja pui hänelle nyrkkiä. Sitte hän taas vaipui alas ja sulki silmänsä — Hän soitti niin kauvan viime yönä sen perästä kuin sinä[7] olit mennyt pois, kuiskuttivat ne, jotka olivat häntä kulettamassa, että meidän vihdoin viimein täytyi repiä viulu hänen käsistään, ja silloin hän kaatui lattiaan ja meni ihan tainnoksiin. Sitte kaasimme muutamia ryyppyjä hänen suuhunsa, vaan hän ei kuitenkaan tahtonut virvota.
— Voi kurjaa miesparkaa, sanoi pappi, katsoa tuijotti uhriansa ja puhalsi savua suustaan. — Katsokoon Jumala armollisesti puoleensa ja antakoon hänen kerran päästä paremmalle tielle.
Kuultuaan ratasten seisahtuvan tuvan viereen tuli Kari ulos. Hän kalpeni nähdessään mitä niissä oli, vaan tointui taas heti. — Pankaa hänet tuvan vuoteesen, niin saatte kiitokset, virkkoi hän. Niin Kari asetti hänet hyvästi makaamaan ja kysyi sitte miehiltä kaikkia, mikä oli tapahtunut. Saatuansa tietää kaikki mitä tahtoi, aina niihin sanoihin asti, joita pappi oli käyttänyt, hän kiitti heitä avusta ja meni tupaan. Hän astui vuoteen pielen viereen, pani kätensä ristiin sen ympärille ja rukoili hiljaa. Sitte hän pyyhkäsi pois kyyneleen silmästänsä, otti kutimensa ja istuutui vuoteen viereen miehensä luokse.
Uudestaan herätessään makasi Torger omassa tuvassansa. Aurinko paistoi sisään maalattua kaappia kohti, Kari istui ja kutoi, pikku poika tallusteli lattialla, kaikki oli paikallaan, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän katsoi Karia niin kumman kauvan ja ankarasti. Kari ei virkkanut mitään; hän otti vaan pojan ja vei sen Torgerille. — Ota pois poikanulikka! sanoi Torger vihaisesti ja lykkäsi hänen pois luotaan. Tuokion kuluttua peitti hän kasvonsa päänalaiseen.
— Minä olen sekä Jumalan että ihmisten kiroissa, Kari, lausui hän ja rupesi ääneensä itkemään.
— Minä en tiedä siitä mitään, sanoi Kari tyynesti ja korjasi irtipäässeen silmukan.
Torger lakkasi itkemästä. — Sinä kai et ole kuullut mitä pappi eilen sanoi?
— Olen kyllä, mutta papista ei vielä ole tullut Jumala.
— Olen, olen minä pirun lapsi, Kari.
— Älä puhu semmoista roskaa, Torger, mutta nuku vielä vähän, niin keitän sinulle hyvän kahvikupin.
Torger oli vaiti. Tuntui kuin Karin sanat olisivat niin vilvoittaneet hänt, hän oli vakava luonteeltaan ja kaikki meni jokapäiväistä menoaan.
— Sinä joit liiaksi eilen, Torger, sanoi Karin, kaataen hänelle kahvia.
— Niin tein, Kari.
— Se on pahin, mitä voit tehdä. Muistanet kai mitä isäsi sanoi?
— Kyllä minä sen muistan, vaan en ollut omassa vallassani.
— Mitä joutavia, minä kyllä puhun papin kanssa siitä.
— Ethän vain mene papin puheille?
— Menen kyllä, nyt hän kerran saapi kuulla totuuden.
— Oh, Kari! Hän ei saa ottaa sinua pois minulta, sanoi Torger peloissaan.
— Siitä hän kyllä pääsee, vastasi Kari vakavana, hymyili ja puristiTorgerin kättä. Torger katsoi vaimoansa loistavin, uskollisin silmin.Semmoinen oli hän silloin kuin soitti hänet ulos vuorestakirkonkellolla.
— Kyllä varmaankin on paras että annan soittoniekan viuluineen päivineen mennä menojaan ja ryhdyn johonkin muuhun, sanoi Torger kotvasen kuluttua huoaten.
— Ei suinkaan, sitä sinä et saa tehdä. Jokaisen pitää olla sinä, miksi hän on luotu, ja sinä olet oivallisin soittoniekka Norjanmaassa, sen voin sanoa sinulle, Torger.
— Mutta sinä olit kuitenkin älykkäämpi, kun ryhdyit kirjaan käsiksi, sanoi Torger.
— Niin, sinusta, Torger, olisi tullut hirmuisen vankka pappi, vastasiKari.
Torgerin täytyi hymyillä.
— Kuulepas, mitä sanon, sanoi Kari. Nyt voit vielä maata jonkun aikaa päivästä, sillä sitä sinä tarvitset, ja aamulla aikaseen lähdet karjan hakuun.[8]
— Karjan hakuun?
— Niin. Gudbrand kävi täällä eilen sinun lähdettyäsi ja tahtoi sinua karjan hakuun, ja minä lupasin puhua siitä sinulle. Tunturilla vähän kuleksiminen tulee virkistämään sinua nyt, ja minä menen papin puheille. Ja puhukaamme tänä iltana totisesti toistemme kanssa.
Torger lähti tunturille ja Kari valmistautui lähtemään pappilaan. Hän oli pyyhkinyt pois kaikki yön varjot hempeällä kädellään, ja Torger oli taas saavuttanut rauhan.