Kolme vuotta oli Jon koulussa ulkomaalla. Hänen vanhempansa saivat häneltä usein kirjeitä, ja silloin oli juhlapäivä tuossa pienessä pirtissä kosken yläpuolella. Jon kirjoitti kuinka hänen piti monta tuntia päivässä kihnuttaa sävelikköä ylös alas eikä saanut soittaa mitään muuta kuin harjoituksia.
— Siihen minulla ei olisi ollut kärsivällisyyttä, sanoi Torger. Ja sitte kirjoitti Jon kuinka pahoja ihmiset olivat juomaan viiniä ja olutta, etenkin viimeksi mainittua, mutta hän ei sitä maistanut muuta kuin ruo'an kanssa. — Olipa kyllä hyvä etten minä joutunut sinne, mitä arvelet, Kari? Ja vielä kirjoitti Jon mitä kaikkia kaunista hän näki ja kuuli, ja kun hän rupesi puhumaan säveltaiteesta ja kuinka herttaista oli olla soittajana, ei siitä milloinkaan tahtonut tulla loppua. Ja silloin katsoi Kari iloisena Torgeriin päin ja huomasi että hänen silmiinsä tuli entinen loiste.
Muutoin elivät nämä kaksi vanhaa nyt vaan poikaansa odotellen. Silloin kun Torger tuli takaisin kaupungista, oli jo edeltäpäin saatu kuulla miten oli käynyt. Sanomat olivat olleet täynnä hänen soittoansa ylisteleviä lauseita. Kotoseutulaiset tirkistelivätkin häntä, ja hän tunsi itsensä puolta kyynärää pitemmäksi. Mutta pappi puhui ensimmäisenä sunnuntaina siitä Sodomista ja Gomorrasta, mikä isoissa kaupungeissa on, ja kuinka moni yksinkertainen ihminen tarttuu syötillä varustettuun koukkuun. Ihmiset ajattelivat Torgeria.
Torger oleskeli nyt kotona enemmän kuin ennen eikä ollut niin synkkämielinen. Ne rahat, mitkä he olivat ansainneet kaupungissa, tekivät sen, ettei heidän tarvinnut kiusata itsiään ylöllisellä työllä. Mutta soittomatkalle hän ei enään tahtonut lähteä. Viulu riippui naulassa seinällä, ja välistä hän otti sen alas ja rupesi soittamaan, kun Kari pyysi, vaan se ei tapahtunut usein, sillä hän sitä miltei pelännyt.
Kun kolmannen vuoden loppu lähestyi, alkoi Torger heikontua. Hänen täytyi usein panna maata ja silloin rupesi häntä painamaan. Hän istui pitkät ajat miettien itseksensä, vaan ei puhunut mitään Karille. Kari kysyi joko ihmiset taas ahdistivat häntä, mutta hän vaan poisti kysymyksen. Torger arveli eikö hän jo kohta laskeutuisi kuolemaan. Ja silloin, kun hän ajatuksissaan seisoi omalla hautakummullansa, silloin kohosi taas papin kirous hänen eteensä kuin musta, uhkaava pilvi; pappi muuttui rankaisevaksi Jumalan enkeliksi, joka miekka kädessä ajoi hänet pois paratiisista. Torger ei saanut nukkua öisin, hän heittelihe levottomien unien vallassa. Papin sanat: "sinä olet oksennettu ulos hänen suustansa", makasivat kuin painajainen hänen rintansa päällä. Hän ei uskaltanut ottaa vastaan sitä lohdutusta, mitä Kari hänelle tarjosi. Kari tarkoitti hänen parastansa, sen hän tiesi, mutta juuri se, että hän piti hänestä niin paljon, teki Karin sokeaksi tässä kohden. Ja nyt oli hän vastuun-alainen pojastansa, jonka oli vietellyt samalle harhatielle, jolla itse oli. Hädässänsä ajatteli Torger mennä suoraan papin tykö tunnustamaan syntinsä, vaan hän ei päässyt koskaan etemmäs kuin kosken partaalle; siinähän hän oli lumottukin. Nähtyänsä ettei ollut mitään mahdollisuutta voittaa Torgeria niin kauvan kuin Kari oli hänellä tukena, oli pappi kehoittanut useita ystäviänsä kansan joukossa koettamaan saada hänet edes kirkossa käymään. Nämä kun nyt näkivät Torgerin heikontuvan ja heltyvän päivä päivältä, saivat rohkeutta käydäkseen hänen kimppuunsa. He kysyivät häneltä silloin miksi eivät koskaan nähneet häntä kirkossa. Hän vastasi että Kari ei oikein viihtynyt kirkossa, ja hän ei tahtonut Karista erota. Mutta silloin he rupesivat lukemaan hänelle lakia ja sanoivat että hänen, joka on niin heikko, olisi ajatteleminen sitä suurta tilintekopäivää ja ajoissa kääntyminen sinne, missä Jumala on löydettävänä.
Seuraavana pyhänä meni Torger kirkkoon. Hän ei ollut ollut kotona yötä, vaan oli maannut eräässä talossa, jossa hän oli työssä. Astuissaan kynnyksen yli tuntui hänestä kuin kaikki kirkossa olevat kuvat olisivat kääntyneet ympäri, ja hän ajatteli laulua Agnetasta ja Näkistä.[15] Häntä, joka kaiken ikänsä oli ollut vuoressa eikä tahtonut sieltä ulos, häntä ne kyllä voivat peljätä. Ja nyt veisattiin seuraava virsi:
Nyt jos kuulet ääntä Herran,Synnin orja, herää kerran!Herää synnin unesta!Muista, muista kurja ainaMikä velka sua painaa!Et voi sitä suorittaa.Mut nöyrtyenJa katuenNyt lankee Herran etehen.* * *Ja viimein mieti vaaraasi,Jo kavahda, lyö rintaasi:Oi Isä, mua armahda!Tuhlaajapoik' oon onneton;Mun turhuus saanut paulaans' on,Mutt' siitä tahdon päästä,Ja taivaan'Mä aikahanEn jätä epätietoisaan.
Torger oli vähällä tukehtua; kaikki rupesi kääntymään ympäri. Hoiperrellen tuli hän kotiin ja pani heti maata. — Polta minun viuluni, Kari, polta se, sanon minä, muuten minä tulen palamaan ijankaikkisesti. Kari koetti saada hänet rauhoittumaan, mutta silloin hyppäsi Torger ylös vuoteesta, repäsi viulun alas naulasta ja viskasi sen tuleen. Kari kauhistui, kuului kuin valittavia lapsen-ääniä viulunkielistä, kun ne katkeilivat liekeissä, mutta Torger makasi kädet ristissä ja katseli kuinka liekit nuoleskellen nousivat ylöspäin kuivaa puuta myöten. Viimeisenkin punasen hiiloksen sammuttua hän tyyntyi. — Kari, minä olen ollut hullu, minä olen elänyt hukka elämää, vieläköhän on aika kääntyä?
Kari ei vastannut, hän vaan itki. Nyt hänkin uskoi ettei Torgerilla voinut olla pitkä aika jälellä. Hän vaan toivoi kirjettä Jonilta, ennenkuin Torger ennättäisi kuolla; Jon oli nyt se, joka voi enimmin vaikuttaa Torgeriin.
Monta päivää makasi Torger liikkumatta. Hän katsoa tuijotti eteensä ikäänkuin näkisi näkyjä. Huulet liikkuivat, vaan Kari ei kuullut ollenkaan sanoja. Eräänä päivänä sanoi Torger: voineekohan taivaassa olla sijaa sille, joka on ollut soittoniekka?
— Siellä on sijaa joka syntiselle, joka uskoo Jesukseen Kristukseen, olipa hän sitte soittaja tai pappi, vastasi Kari.
— Ei, älä sano sitä, älä sano sitä, Kari, huusi Torger peloissaan; sinä pidät minussa vireillä vanhaa epäilystä. Ja kuitenkin ahdistavat minua näyt — minä kuulen polskoja surisevan, viulun polttamisesta ei ollut mitään apua, minä olen kuitenkin vuoressa enkä koskaan pääse siitä ulos! Ja Torger painoi päänsä syvälle pään-alaseen. Kari pani kätensä hänen päällensä ja lohdutti häntä, minkä taisi, vaan hän hylkäsi lohdutuksen. — Sinun pitää, Kari, juosta hakemassa pappi, sanoi hän viimein, hänellä on niin kova ääni, hän voipi varmaankin karkoittaa mustat-pirut ovesta ulos. Kari nousi. Pitikö hänen tehdä se? Tähän saakka oli hän taistellut Torgerin elämänkutsumuksen puolesta ja ollut voiton puolella. Oliko nyt viimeinen isku lipsahtava syrjään? oliko Torger kuollessansa kiroova sitä, mikä on ollut hänen elämänsä paras puoli, kiroova sitä, mitä hänen sukunsa miespolvesta miespolveen on rakentanut häneen asti?
Silloin koputettiin ovea niin kumman kovasti. Kari säpsähti, meni ovellepäin ja rupesi avaamaan, mutta jäikin hämmästyneenä oveen seisomaan ja luiskahti sitte ulos. Hetkisen perästä hän tuli takaisin taluttaen nuorta, kaunista miestä kädestä. Hän oli puettu kaupunkilaispukuun, mutta viulunhuotra oli hänellä selässä, niinkuin Torgerilla ennen aikaan. — Isäsi on niin huonona, kuiskutti Kari, en oikein tiedä tunteeko hän meitä nyt — vaan istupas jakkaralle, Jon, ja soita hänelle mitä parasta taidat, niin hän kenties sammuu rauhassa.
Ja Jon istuutui hiljaa jakkaralle vuoteen viereen ja otti viulun käteen. Hän katsoi niitä vahvoja, kalpeita kasvoja, jotka makasivat vuoteessa, hän muisti mikä isänsä oli ollut ja miksi hän oli tullut. Ja sitte hän rupesi soittamaan. Sairas avasi silmänsä. Näkikö hän unta? Ilma ikäänkuin täyttyi sävelistä, ne olivat säveliä Ole Bullin viulusta, sillä kertaa kuin ne sulattivat kaiken kovan ja kylmän, ja kuin kaikkien, jotka vaan osasivat itkeä, täytyi ruveta itkemään. Ja tuossa istui muuan jakkaralla. Kuka se oli? Tuossa tuli "Koskenhaltija" ja "Karinpolska" esiin. Ah, se voi ainoastaan olla yksi, se oli hän — hänen poikansa — hän oli tullut isänsä tykö hänen vaikeimmalla hetkellänsä, kantaakseen hänet sävelillä valkeuteen ja rauhaan. Sillä koko hänen elämänsä lumoi poika esiin, ei änkäten eikä raa'asti ja rumasti, niinkuin Torger ennen aikaan oli tehnyt viulullansa, — ei, ne oli säveliä niin vienoja, niin sulavia, joissa itku ja valitus ja leikki yhtyivät. Ja Torger ajatteli lapsuutensa kotia, hän näki isänsä istuvan piippunysä hampaissa ja nyökyttävän hänelle päätä; hän näki itsensä istuvan heinäru'ossa ja soittavan niin, että haravamiehet unohtivat haravoimisen; hän näki kaikki ne mäet ja mättäät, joita myöten hän poikasena viuluineen oli samonnut. Ja hän kokoutui naapurien kanssa leikkikentälle, ja paikkakunta oli päässyt irti lumouksesta ja oli taas sama hyvä ja lapsellinen seutu kuin ennenkin, ja hän kulki Karin kanssa muiden joukossa, uljaana ja onnellisena. Ja sitte tuli vieritteli koko luonto hänen eteensä ja tarjoutui hänelle paljaina sävelinä — siinä oli metsä ja joen pauhina, siinä vuohi ja varsa, siinä vuohenkukka ja lillukka, ja ylimpänä koskessa istui koskenhaltija itse, ja aurinko paistoi vielä sen kultaiseen kruunuun ja valkeaan partaan; ja ylhäällä vuorenharjalla tuli Kari kävellen, ei harmaapäänä ja työstä surkastuneena niinkuin nyt, ei, vaan nuorena ja loistavana, ja ikäänkuin kukkia kohosi siitä, mihin hän astui jalallansa, ja kirkonkelloja soi mihin hän meni, ja Torger ei enään maannut vuoressa, — ei, hän makasi myllyn vieressä, keskellä Jumalan loistavaa päivänpaistetta, ja kaikki elävät tulivat kiittelemään häntä, joka oli esitellyt niitä lauluissa. Mutta sitte kävivät sävelet kohoamaan. Ne syöksivät toisiansa vastaan kuin vaahtoavat laineet, ne kiehuivat kuin kuohu ja tyrsky ja itkivät sillä välin kuin kuutamo-iltoina rantaa vastaan läikkyvät laineet. Ah, hän tunsi ne hyvin! Ne olivat hänen miehuutensa raskaat vuodet, taistelu, epäilys ja synti, katumuksen hetket itkuineen rukouksineen, Vapahtajan huutaminen avuksi hänen suuressa hädässään. Mutta nyt otti poika ja kokoili kaikki Torgerin tuskat ja huolet yhteen ainoaan sävelvirtaan ja kantoi ne Jumalan omaan helmaan pyytämättä keneltäkään lupaa. Ne säveleet, joita nyt kuului, olivat virsisäveliä, ylistysvirsiä Jumalan kunniaksi, kiitosta siitä kaikesta mitä hän oli kokenut ja kärsinyt. Ja Torger luuli kuulevansa urkujen ääniä tuvassa; seinät hajosivat, katto kohosi ja hän oli kirkossa. Enkeleitä valkovaatteissa lenteli huoneen läpi, hän kuuli pitkän viitan suhisten halkaisevan ilman, hänen yläpuolellaan ja ympärillään tuli esiin pieniä lapsenpäitä. Ja huone täyttyi niin sävelillä ja laululla, että hän viimein ei tiennyt tulivatko ne pojan viulusta vai mistä. Mutta Jumalalalle kiitos ja kunnia! Oli vapahdusta saatavana syntiselle, jolla oli halu Jumalan tykö. Hänen elämänsä ei ollut mennyt hukkaan, sävelet olivat kiitosta Jumalan ja hänen enkeliensä kanssa, ne olivat luodut hänen kunniaksensa; hän oli vaanitsepettänyt kutsumuksensa, oli niin kovin väärinkäyttänyt sitä suurta lahjaa, jonka Jumala oli kätkenyt hänen sukuunsa. Mutta nyt oli kaikki anteeksi annettu ja unohdettu Jesuksen nimessä, ja pojan tuli korjata se jonka hän oli jättänyt maassa makaamaan. Hän oikasi käsiään eteensä, ikäänkuin olisi nähnyt jotakin; hän hymyili — Jesus Kristus! huusi hän, ja elonkipinä oli sammunut.
Mutta äiti ja poika seisoivat vuoteen vieressä, painautuivat liki toisiansa ja itkivät surusta ja itkivät ilosta.
[1] Näin kutsutaan Norjassa aittoja, jotka aina ovat erillään muista huoneista ja pylvästen päälle rakettuja.
[2] Norjassa järjestetään rippilapset juhlatutkinnossa tietojensa mukaan.
[3]Kiperyggkutsutaan Norjan köyhissä paikkakunnissa niitä naisia, jotka ovat väkeviä kantamaan raskaita taakkoja tunturivierteitä ylös, ja hyvä "kiperygg" määrää monen avioliiton.
[4] Norjan taalari on noin 5 m. 60 p.
[5] Hyvin yleinen norjalainen kansantanssi.
[6] Joh. Ilm. 3: 15-19.
[7] Norjassa, niinkuin Daalain maassa ruotsissa, kutsuu kansa kaikkiasinuksi.
[8] Karja joutuu usein eksyksiin Norjan laajoilla tunturiselillä, josta se etsii kesäruokansa, ja viikkokausia voipi kulua ennenkuin se tällaisen "karjan haun" kautta löydetään.
[9] 20-kruunun setelit Norjassa ovat sinisiä.
[10] Yksi tavallisimpia norjalaisia lastenlauluja.
[11] Norjassa ottaa talon omistaja aina talon nimen liikanimekseen, niinkuin useimmissa paikoin meilläkin.
[12] Norjan rahvaan sekaan laajalta levinnyt sanomalehti.
[13] Stäfiksi kutsutaan Norjassa omituisilla nuoteilla laulettavia, väliin riimillisiä, väliin riimittömiä runoja, joita niin miehet kuin naisetkin häissä ja muissa pidoissa seisaallaan sepittävät, ja jotka sitte usein muistossa sailyvät ja paikasta toiseen leviävät.
[14] Huvila Kristianiassa.
[15] Hyvin tunnettu norjalainen kansanlaulu, jossa näkki tulee kirkkoon noutamaan takaisin luoksensa mereen kerran ryöstettyä morsiantansa, ja kun hän silloin astuu sisään kirkkoon, kääntyvät kaikki pyhäinkuvat ympäri.