Aurinko säteili kirkkaana, linnut livertelivät ja pihkakuuset tuoksuivat aamusuitsutustaan, kun Ab ja Nopsajalka lähtivät liikkeelle luolastaan. He olivat syöneet vahvasti ja astuivat nyt ulos hilpeämielisinä ja maailmaansa tyytyväisinä. Joelta kuului heikosti vesilintujen rupatusta, vieno tuuli leyhytteli lehtiä, ilma oli täynnänsä hyönteisten surinaa — saattoi tuntea itse elämän valtimon tykkivän.
Ab kantoi ylpeänä uutta asettaan, janoten naisensa lempeä ja ihailua ja halaten näytellä hänelle sen mahtia sekä omaa taitavuuttaan. Hänen selässään riippui mammutin luusta valmistettu viini ja kädessä hänellä oli jänteestään päästetty jousi.
Luolan edustalla levisi usean sylen laajuinen aukeama, jota reunusti puu siellä toinen täällä; mutta varsinainen metsä alkoi vasta noin kuuden sadan kyynärän päässä. Aukeaman poikki oli kaatunut muuan sen ajan havupuu-jättiläisistä, jonka suunnattomat oksat ja runko olivat jo lahoamassa ja muodostivat siis kelpo varaston kuivaa ja helposti noudettavaa polttoainetta; Ab olikin pannut tämän seikan erityisesti merkille uutta kotia valitessaan. Nyt hän istahti pölkylle pienen metsäahon laitaan, veti Nopsajalan vierelleen ja alkoi innokkaasti tehdä selkoa tuosta ihmeellisestä aseesta, jonka hän oli keksinyt ja sitten yhdessä Rampa-ukon kanssa kehittänyt aivan hämmästyttävän tehokkaaksi.
On varsin luultavaa, ettei Nopsajalka käsittänyt jokaista yksityiskohtaa nuoren erämiehen vakavasta selonteosta. Hän katseli häntä ylpeillen ja hypisteli uteliaana piikärkisiä vasamia, mutta näytti yleensä kiintyneen enemmän mieheen kuin puuhun ja kiveen. Mutta kun tämä viittasi isoon pahkaan läheisessä puussa, jännitti jousen ja lennätti nuolen pilkkaan, josta ei Nopsajalka kyennyt sitä millään keinoin irroittamaan, niin jopa valtasi hänetkin hurja ihastus ja kiihko. Hän tahtoi oppia itsekin käyttämään tuota ihmeellistä uutta asetta, sillä hän tajusi heti, kuinka hyödyllinen se oli heikolle olennolle.
Ab halusi varmaankin yhtä hartaasti tehdä vaimostaan taitavan aseenkäyttäjän. Hän ojensi hänelle jousen, mutta piti kaikeksi onneksi, kuten myöhemmin tuli näkyviin, selässään luuviinen, joka oli täynnä Rampa-ukon parhaita vasamia. Ensin hän opetti toveriaan taivuttamaan jousta ja sitomaan jänteen kiinni. Huonostihan siinä alussa kävi, mutta viimein onnistuttiin, ja Nopsajalka nauroi kaiken aikaa sydämensä pohjasta. Nyt Ab valitsi nuolen Nopsajalkaa varten, mutta huomasi sen hiukan sopimattomaksi, sen lovi ei oikein tyydyttänyt häntä. Otettuaan nahkapukunsa taskusta ohuen, kovan kivikaapimen hän rupesi nirhaamaan lovea, saadakseen sen soveltumaan paremmin jänteeseen. Nopsajalka seisoi hänen rinnallaan, jousi yhä käyttövalmiina. Viimein hän väsyi pitämään sitä kädessään, ripusti sen selkäänsä ja seisoi nyt huolettomassa asennossa, molemmat kädet vapaina, katsellen kuinka miehensä raapi pienellä piiliuskallaan ja pysähtyi tuon tuostakin tarkastelemaan, miten lovi kovan vasamanvarren päässä kävi yhä pyöreämmäksi.
Hän piti juuri silmiensä tasalla nuolta, joka hänen mielestään oli jo melkein ihanteellinen, kun heidän korviinsa kajahti selvästi turmaa ja hengenvaaraa ennustava ääni, ääni sellainen että, vaikka hermot puhuivat ja lihakset toimivat, heidät oli vallata tuo hetkellinen herpoutuminen, jonka hirveä äkkipeljästys toisinaan synnyttää. Kuuluihan aivan läheltä ison luolakarhun puolittain röhkivä, puolittain karjuva huuto!
Perinnäisen vaiston ohjaamana molemmat hyökkäsivät erikseen lähimmän puun luo, ja sanaakaan lausumatta kumpikin kiipesi oksille, osoittaen samallaista tiedotonta voimaa ja nopeutta kuin villieläimet kuoleman uhatessa. Tuskin he olivat koholla maasta, kun aukeamalle syöksähti suunnaton ruskeakarvainen otus, jota heti seurasi toinen samallainen. Kavutessaan oksien välitse ylemmäksi ja luodessaan katseen alas, Ab ja Nopsajalka näkivät kohollaan kumpaakin runkoa vastaan hirviön, jonka nälkäisen karjunnan he tunsivat niin hyvin.
Kovin huolimattomia olivat nämä lempivät olleet, etenkin mies. Olihan hän varsin hyvin tietänyt, kuinka viljalti hänen uuden kotinsa lähimmässä ympäristössä vilisi petoja; mutta hän oli unohtanut sen hetkeksi ja siinä nyt oli seuraus hänen ajattelemattomuudestaan. Hän kykki vaimoineen vankina puunlatvassa muutaman sylen päässä kotiliedestä, ja aseet olivat jääneet luolaan!
Asetuttuaan vankalle istuimelle korkealla maasta kumpikin katsahti säikähtyneenä ja huohottaen, miten toisen oli käynyt. Molemmat rauhoittuivat heti nykyhetkeen nähden, mutta tulevaisuus saattoi heidät ymmälleen. Perin itsepäinen otus oli luolakarhu, kuten nykyajan harmaa kontiokin [Pohjois-Amerikan länsi-osissa tavattava harmaa karhu, meikäläistä mesikämmentä isompi. Suom. muist.], sen heikompi ja suvustaan huonontunut jälkeläinen, ja niin hyvin Nopsajalka kuin Abkin tiesivät, etteivät heidän vihollisensa luopuisi piirityksestään ensi hetkessä.
Puut, joissa he kykkivät, olivat aivan lähellä metsää, mutta ei sinne kuitenkaan voinut päästä oksateitse. Eivätkä ne myöskään olleet niin likitysten, että oksat olisivat sekaantuneet; välillä oli selvä sola. Nopsajalka oli joutunut isoon mäntyyn, joka kohosi melkoista korkeammalle kuin se roteva pyökki, jonka latvasta Ab oli hakenut turvaa. Männyn oksat taipuivat tosin niin alas, että niiden päästä oli vain muutaman jalan matka Abin matalampaan suojapaikkaan. Mutta aukko oli kuitenkin kiusallisen leveä sille, joka koetti päästä pyökkiin korkeasta männystä.
Molemmat olivat aseettomia. Abilla oli vielä mukanaan viinentäysi ihmeteltäviä nuoliaan ja Nopsajalan selässä riippui tuo väkevä jousi, jonka hän oli niin hilpeämielisenä ripustanut sinne. Pian alkoi perin vakava keskustelu. Ab halasi jälleen tuon ihanan olennon luo, joka nyt kuului hänelle; hän oli melkein mielettömänä raivosta, eikä Nopsajalkakaan ollut voinut säilyttää tavallista huoletonta iloisuuttaan. Niin he puhelivat ja pohtivat, pääsemättä sanottaviin tuloksiin, ja lopulta saapui väsyttävien tuntien jälkeen yö.
Asema oli tukala, sama vaara uhkasi sekä miestä että vaimoa. Otsot olivat nälissään ja luolakarhu tunsi saaliinsa. Ne eivät olleet ensinkään halukkaita luopumaan riistasta, jonka olivat saartaneet puun latvaan. Yö kului, mutta katsoessaan alas joko Ab tai Nopsajalka saattoi nähdä' pienten nälkäisten silmien kiiluvan sieltä vastaan. He antautuivat hellään keskusteluun, sillä he olivat ankarassa ahdingossa ja sellaisessa asemassa ovat sielut aina, tapahtuipa se sitten esihistoriallisena, historiallisena tai nykyaikana, joutuneet toisiaan lähemmäksi. Paljon lämpimämmäksi kuin koskaan ennen kasvoi heidän rakkautensa tuona yönä, jonka he viettivät puunlatvassa. Heille tuotti todellista huojennusta kutsua toisiaan nimeltä läpi pimeyden.
Jonkun ajan kuluttua rupesivat yhtenäisen jännityksen uuvuttamat lihakset kuitenkin herpoutumaan. Väsymys samensi heidän mielensä ja löi heidät melkein kokonaan lamaan; heitä piti yllä ainoastaan yksi seikka, joka on ahdingossa aina antanut tarmoa enemmän kuin mikään muu maailmassa: miehen ja naisen keskinäinen rakkaus.
Tämän koetuksen he kestivät varsin hyvin. Puussa nukkuminen oli heille perin helppoa, kunhan vaan turvautuivat silloisiin yksinkertaisiin ja luonnollisiin varokeinoihin. Kumpikin palmikoi oksista vitsaköyden, jolla saattoivat sitoa itsensä puuhun, ja valittuaan makuupaikakseen sellaisen kohdan, missä useita vahvoja oksia liittyi runkoon, he nukkuivat väsyneiden lasten lailla, kunnes luonnon havahtuminen herätti heidätkin, jotka olivat osa siitä.
Herätessään Abilla oli muutakin ajateltavana kuin Nopsajalka, sillä hänenhän oli huolehdittava molempien puolesta. Hän räpytteli silmiään ja ihmetteli, missä oikeastaan oli. Sitten hän muisti äkisti kaikki. Levottomana hän loi katseensa hentoon ruskeaan olentoon, joka nukkui kyyristyneenä niin lähelle puunrunkoa, johon hän oli sitonut itsensä, että melkein näytti kuuluvan siihen. Sen perästä hän katsahti alas ja se sai hänet ajattelemaan vakavasti. Karhut olivat vielä paikallaan! Hän loi silmänsä kirkasta taivasta kohti ja ylt'ympärilleen, hengitti syvään metsän tuoksua ja tunsi voimiensa palaavan. Ja hän tiesi myöskin, mitä oli tehtävä. Hän kutsui ääneen.
Nopsajalka heräsi säikähtyneenä. Hän olisi pudonnut ilman sidettään. Vähitellen koko surkea tila selvisi hänelle ja hän alkoi itkeä. Hänen oli nälkä, siteet olivat kangistaneet jäsenet ja alhaalla vaani kuolema. Mutta olihan tuolla hänen lähelläänmies, ja tämän ääni sai hänet vähitellen rauhoittumaan.
Ab alkoi nyt käydä vihaiseksi, melkeinpä raivoisaksi. Tässä hän, oman luolan omistaja ja yhtä itsenäinen valtijas kuin kuka muu tahansa, kykki puussa, ja toisessa oli hänen yksipäiväinen morsiamensa, josta nuo alhaalla maleksivat pedot pitivät hänet erillään!
Mutta nyt hän oli päättänyt mihin ryhtyä, ja niin hän rupesi puhumaan Nopsajalalle peittelemättä kuin voimakas mies ainakin, joka tunsi olevansa velvollinen pitämään huolta toisesta ja käsitti samalla haavaa sekä vastuunalaisuutensa että vaikutusvaltansa. Niin paljon lujuutta ja päättäväisyyttä kaikui hänen äänessään, että nuori nainen veti pienen nahkaverhonsa kiinteämmin ympärilleen ja kuivasi kyyneleensä. Hän kävi verrattain tyyneksi ja maltilliseksi.
Siitä puusta, johon Nopsajalka oli paennut, ojentautui useita pitkiä, ohuita oksia alaspäin jättiläispyökkiä kohti: Ab väitti, että jäntevälle, notkealle ja hentoruumiiselle Nopsajalalle oli mahdollista — juuri mahdollista — heittäytyä joltakin korkeamman puun oksalta kaaressa heidän välillään ammottavan aukon poikki ja päätyä pyökin oksien sekaan hänen luokseen. Vahvat käsivartensa hän lupasi pitää valmiina ottamaan hänet vastaan, kestämään töytäyksen ja estämään häntä putoamasta. Ja antaakseen enemmän tukea pyynnölleen hän huomautti, että heitä odotti nälkäkuolema, elleivät nyt ryhtyisi ratkaisevaan tekoon, kun taasen hänen suunnitelmansa epäonnistuminen tuottaisi nopean, joskin kauhean lopun. Heillä oli nyt yksi keino jälellä ja siihen oli turvauduttava. Niinpä Ab huusi nuorelle vaimolleen:
"Kiipeä oksaa myöten yläpuolelleni, heiluta ankarasti ja heittäydy tänne päin. Otan sinut vastaan ja pidän kiinni. Olen väkevä!"
Nainen epäröi yhä, vaikka luottikin mieheensä. Se oli kova koetus aikaan ja tilaisuuteenkin nähden. Mutta nälkä ja vilu ahdistivat, ja hän oli luonnollisesti hyvin rohkea. Hän laskeutui alaspäin ja kiipesi kauas ulottuvalle oksalle. Kuilun toisella puolen istui Ab tukevat jalat käärittyinä oksan ympäri ja jäntevät ruskeat käsivarret luottavaisesti ojennettuina, istui katsellen häntä pyytävin silmin, joissa kuvastui rakkautta ja kaipausta ja melko lailla taistelunhaluakin.
Pitäen lujasti kiinni ylempänä olevasta haarasta hän kulki eteenpäin oksaa pitkin, kunnes se rupesi keinumaan ankarasti hänen paljaiden jalkojensa alla. Sitten tuli hetki, jolloin uskallus joutui kovaan koetukseen. Hän pysähtyi äkisti, tarttui käsillään alempaan oksaan, laskeutui riippumaan sen alapuolelle ja siirtyi sitten vuoro-ottein eteenpäin melkein sen päähän asti. Nyt hän alkoi huojua edes takaisin. Hän oli vain muutaman kyynärän Abin yläpuolella, heiluen ilmassa, hänen allaan vaanivat molemmat nälkäiset kontiot odottavin, punertavin silmin ja kidat kuolaa valuen. Se oli hirvittävä hetki. Pian hän olisi joko petojen raatelema muodoton jäännös tai myöskin nainen, jolle elämä oli avautunut uudelleen. Hän katsahti Abiin, sai uutta rohkeutta ja valmistautui suureen ponnistukseensa, jonka täytyi lopettaa kaikki tai luoda enemmän eloa.
Hän huojui edestakaisin, jokainen käsivarsien koukistus ja suoristus ja taivutus antoi lisää vauhtia heilahduksille ja keräsi voimaa siihen heittoon, jonka hän aikoi tehdä. Ainoastaan epätoivo ja väkevyys saattoivat hänet tottelemaan Abin käheätä käskyä.
Ojentaen lujia käsivarsiaan ja tuntien nälkäisten karhujen julmien katseiden tunkeutuvan sydämeensä asti Ab kurottautui eteen- ja ylöspäin, kun naisen heilahdukset lähestyivät huippukohtaansa. Nopsajalka päästi varoitushuudon, hellitti kätensä ja lennähti alas- ja eteenpäin kuin vasama pilkkaansa.
Ab oli väkevä mies, mutta kun nainen päätyi hänen tukevien käsivarsiensa varaan — ja sen hän teki kauniisti — niin silmänräpäyksen ajan riippui hiuskarvasta, putoaisivatko molemmat maahan vai pelastuisivatko yhdessä. Hän otti taakan vastaan taitavasti, mutta töytäys oli kova ja pani hänet heilahtamaan. Tavattomalla ponnistuksella hän vetäysi vavisten jälleen oksan varaan, mistä hän oli ollut lentämäisillään irralleen, ja asetti samalla rinnalleen juuri sieppaamansa olennon.
Nämä kaksi yksinkertaista rakastavaista, jotka olivat täten pelastuneet tukalasta tilasta, eivät virkkaneet hetkeen sanaakaan. Vetäen syvään henkeänsä ja koettaen saattaa mielensä tasapainoon he istuivat vierekkäin tukevalla oksallaan, kumpikin yhtä turvallisena ja sinä hetkenä yhtä tyytyväisenä, kuin olisivat levänneet vuoteellaan luolassa. He huohottivat ankarasti, mutta riemuitsivat sydämensä pohjasta. Eikä ollutkaan juuri luultavaa, että tuo hetkellinen hengenvaarallinen tapahtuma vaikuttaisi pitkällisemmin heidän karaistuihin hermoihinsa.
Muutaman minuutin he istuivat näin yhdessä käsivarret kiedottuina toistensa ympärille ja vetäen syvään henkeänsä. Sitten he alkoivat nauraa hihittää, kun henkeä rupesi riittämään sellaisen inhimillisen tunteen ilmaisemiseksi. Vähitellen hengitys muuttui yhä tasaisemmaksi. Molemmat olivat päässeet luonnolliseen tilaansa, ja Abin kasvot pitenivät ja piirteet kävivät selvemmiksi. Hän oli jälleen oma itsensä, mutta mieli oli kaukana lemmenleikistä. Päästäen voitonriemuisan huudahduksen, joka kajahti halki metsän, hän pudisti hurjana nyrkkiään alhaalla oleville pedoille ja kurottautui ottamaan jousta, joka riippui Nopsajalan selässä.
Tuo ruskea, untuvapeitteinen nainen käsitti silmänräpäyksessä, mitä hänen miehensä tarkoitti huudahtaessaan ja ottaessaan jälleen haltuunsa järeän jousensa, jonka vaimo oli säilyttänyt selässään. Hän tiesi, ettei tuo huuto ilmaissut ainoastaan iloa, vaan myöskin kostonhimoa, että Ab halusi saada aseen surmatakseen pedot ja että hän nyt hehkui taistelunhalusta. Senkin hän tiesi, että noista neljästä luontokappaleesta, joista kaksi suunnatonta vaani maassa ja kaksi pienempää kyyhötti puussa, edelliset olivat nyt äkisti joutuneet epäedullisempaan asemaan.
Tuossa tuokiossa jousi kieppui Abin selässä, ja sitten tämä hullaantunut nuori herra kääntyi vaimonsa puoleen ja nauroi, kietoi toisen käsivartensa hiukan kiinteämmin hänen ympärilleen ja taivutti hänet puoleensa, painoi hetkiseksi poskensa hänen poskeaan vastaan, veti sen jälleen pois ja nauroi uudelleen. Arvellaan ettei suuteleminen ollut vielä luolaihmisen aikana kehittynyt aivan valmiiksi, mutta se korvattiin muulla tavoin.
Sitten Ab hellitti irti ja virkkoi iloisesti hihittäen: "Seuraa minua!" He laskeutuivat yhdessä pyökinrunkoa myöten, kunnes saapuivat alimmalle ja isoimmalle oksalle, joka oli noin parinkymmenen jalan korkeudessa maasta. Nälkäiset karhut, jotka tähän asti olivat pysyneet kärsivällisinä, kävivät nyt, nähdessään himotun saaliin olevan niin lähellä, raivoisan kiihkeiksi ja juoksentelivat suut kuolaisina ja silmät verestävinä aivan heidän heiluvien jalkojensa alla. Toisinaan ne kurottautuivat hirvittävän lähelle, koettaen innoissaan päästä käsiksi saaliiseen, jota olivat saaneet odottaa niin kauan ja joka niiden mielestä tuossa tuokiossa putoaisi niiden kitaan. Olivat ne ennenkin ajaneet tuollaisia otuksia puuhun ja saaneet sitten nääntyneistä luola-miehistä ja -naisista oivan aterian. Karhut menettelivät epäilemättä varsin järkevästi. Eiväthän ne voineet tietää, että tämä erityinen pari, jonka kaltaisia olentoja ne olivat joskus syöneet suuhunsa, omisti mitättömän puisen, jänteisen ja piikärkisen kapineen, joka olisi vastedes aiheuttava perinpohjaisen muutoksen kaksi- ja nelijalkaisten metsästäjien keskinäisessä suhteessa. Kuinka ne saattoivat tietää, että jokin pieni ja terävä esine voisi lentää alas ja pistää ankarammin kuin mikään muu, tunkeutua niin syvälle, että se saattoi viiltää poikki valtimot tai lävistää sydämen? Hyvin heitetty keihäs oli sekin aikoinaan herättänyt suurta hämmästystä silloisissa pedoissa, mutta paljon oli niillä vielä opittavaa.
Ennätettyään tuolle isolle oksalle, joka oli niin lähellä maata, sekä Ab että hänen vaimonsa säikähtyivät ensin ja vetivät vaistomaisesti jalkansa ylöspäin. Mutta mies rauhoittui heti, sillä hän tiesi olevansa täysin turvassa ja kantavansa turman tuojaa. Hän valitsi parhaan ja lujimman nuolistaan, sovitti sen huolellisesti jänteeseen ja teki sitten samoin kuin hänen äitinsä oli takavuosina menetellyt uhmatessaan hyeenaa, joka oli tavoitellut hänen lastaan: kurotti toista jalkaansa niin alas kuin saattoi ja heilutteli sitä ärsytellen edestakaisin juuri isomman pedon yläpuolella. Nälän ja saaliinhimon kiihoittama peto kohosi hirvittävästi ärjyen puuta vasten ja repi kuorta vahvoilla kynsillään; ja katsellessaan saalista, joka oli jo niin lähellä ja kuitenkin saavuttamattomissa, se taivutti isoa päätään taaksepäin.
Nyt oli tullut ihmisen vuoro. Ab veti vasamaa taaksepäin, kunnes piikärki koski hänen ojennettuun käteensä ja sitkeä kaari ritisi jäntevän käsivarren pingoittamana. Sitten hän päästi sormensa nuolenvarresta. Niin lähekkäin olivat mies ja karhu, ettei tässä tarvittu jousimiehen tarkkakätisyyttä osatakseen tuohon ruskeaan maaliin. Vasama iski viuhuen kohti ja piikivi tunkeutui nahan ja lihaksien läpi, kunnes sen kärki pisti esiin pedon niskasta. Kontio kaatui äkkiä selälleen, nousi sitten uudelleen pystyyn ja tavoitteli sokeasti niskaansa isoilla etukäpälillään. Siitä kohdasta, mistä nuoli oli tunkeutunut sisään, virtasi verta ruiskahtaen. Äkisti karhu herkesi kamalasta karjunnastaan ja hyökkäsi luolaa kohti. Siinä oli herännyt tuo omituinen vaisto, joka saa nuo isot pedot etsimään kuolemaa yksinäisyydessä. Se syöksyi luolan ahdasta suuta kohti, mutta puussa majaileva pari ei juuri ennättänyt huomata sen kulkua. Toinen otsoista, naaras, tavoitteli nyt heitä yhtä vimmoissaan kuin äsken sen voitettu puoliso.
Harvoinpa sattui luolamiehelle jousen käytön opittuaan, että ensimäinen voimakas ampuma onnistui yhtä hyvin kuin nyt Abille. Tämä valitsi jälleen oivan nuolen ja ampui niin voimakkaasti ja taitavasti kuin taisi, mutta varsi upposi hartiaan ja sai aikaan vain sen, että tuo kiukkuisa, pahasti haavoittunut eläin äkämystyi aivan mielettömäksi. Salo kajahteli hurjistuneen pedon karjunnasta, ja kun se kohousi kiiveten puuta vasten, niin sitkeä kuitu repeili irralleen suurina siekaleina ja pariskunta oli iloissaan siitä, että runko oli kyllin paksu ja heillä oli niin oiva luonnonlinna.
Yhä uudelleen Ab lennätti nuoliansa osaamatta vieläkään hengenvaaralliseen kohtaan. Peto oli aivan piikkisenä vasaman varsista. Ilmeisesti sen täytyi kuolla, mutta viimeisen nuolen lennettyä se oli yhä raivoissaan ja nähtävästi yhtä voimakas kuin konsanaan. Jousimies katseli sitä hiukan nolostuneena, vaan ei heittäytynyt silti toivottomaksi. Heidän täytyi odottaa, muuta keinoa ei ollut ja hän ilmoitti sen Nopsajalalle. Tuo älykäs ja luotettava nuori apulainen, joka oli seurannut tapahtumia syvästi ihmetellen, ei käynyt siitä tiedosta alakuloiseksi. Hänen miehensä oli saanut urosteollaan suuria aikaan. Nopsajalan valtasi niin sanoaksemme majesteetillinen tunne. Jos hänellä olisi ollut kyllin tietoja ja muutamia tuhansia vuosikymmeniä myöhemmin eläneen Ruthin mielikuvitus, niin hän olisi kertonut miehelleen, kuinka täydellisesti tämän kansa siitä lähtien oli oleva hänen kansansa ja tämän jumalat hänen jumaliansa.
Naaraskarhu alkoi vähitellen käydä jonkun verran rauhallisemmaksi. Se repeli puuta vähemmän kiukkuisesti ja hiljensi hirvittävää meluaan, joka oli karkoittanut lähistöltä kaikki metsän eläjät, sillä luolatiikeriä paitsi ei yksikään niistä halunnut oleskella luolakarhun naapuristossa. Karjunta muuttui karkeaksi mörinäksi ja se astuskeli ympäri hoippuen. Viimein se riensi suoraa päätä metsää kohti ja pysähtyi juuri päästyään sen siimekseen, huojui hetkisen edestakaisin ja kaatui sitten raskaasti kyljelleen. Se oli kuollut.
Ab oli seurannut tarkasti pedon jokaista liikettä. Hän tunsi hyvin haavoittuneiden eläinten tavat. Kontion kellistyessä hän päästi ilmoille riemuhuudon, virkkoi sanan vaimolleen ja luisui tämän seuraamana sukkelasti maahan. Hyvältä tuntui seisoa jälleen tantereella. Ab polki jaloillaan ja ojenteli käsivarsiaan, Nopsajalka hyppeli nurmella ja nauroi hilpeästi.
Tätä kesti kuitenkin vain hetkisen aikaa. Ab juoksi luolalle, mutta sen suulle ennätettyään hän huudahti ankarasti raivosta ja suuttumuksesta. Nopsajalka kiiruhti rinnalle ja hänen herkkä naurunsakin tyrehtyi, kun hän katsahti miehensä ällistyneisiin ja synkkiin kasvoihin ja huomasi, mitä oli tapahtunut. Hän tuijotti koiraskarhun takaruumiiseen.
Etsiessään vaistomaisesti jotain pimeätä onkaloa heittääkseen siellä henkensä, peto oli tunkeutunut luolan suuhun, sysäten syrjään muutamia Abin asettamista kivenlohkareista. Se oli tarttunut lujasti kiinni ja kuollut siihen, ennenkuin sai vapautetuksi ison ruumiinsa. Nuo kaksi ihmisolentoa olivat nyt kodittomia ja kaikki nuolensa menetettyään aivan aseettomia tässä vaarallisessa seudussa, missä jokainen askel oli kuoleman uhittelemista. He olivat myöskin nälissään, sillä he eivät olleet maistaneet ruokaa moneen tuntiin. Eipä siis ihmeellistä, jos rohkean luolamiehenkin valtasi kauhistus.
Abin levottomuus osoittautui täysin oikeutetuksi. Metsän laidasta, missä naaraskontio makasi, kuului terävää ärinää. Hiiviskelevät hyeenat olivat löytäneet ravintoa ja toiselta suunnalta kajahti pitkällinen, etsiskelevä ulvonta, kertoen että sudetkin olivat vainunneet sen ja keräytyivät nyt laumaksi. Hetkeksi pelko teki Abinkin melkein avuttomaksi; vaimo aivan herpoutui. Mutta sitten mies malttoi mielensä, tottuneena hengenvaaraan. Hän syöksähti esiin, tempasi jykevän oksan, joka saattoi kelvata jonkinlaiseksi aseeksi, ja lausui vaimoonsa kääntyen yhden ainoan sanan: tulta!
Nopsajalka käsitti ja hänessä heräsi jälleen elinvoima. Koko seudussa ei ollut häntä ketterämpää tulen tekijää. Nopein katsein hän valitsi sopivat tarveaineet: perustaksi taulaisen puupalasen ja kihnuttajaksi terävän oksan. Tuossa tuokiossa se hyrräsi edestakaisin pureutuen puiseen alustaan, pyöri sellaisella taidolla ja nopeudella, että se olisi meikäläisille käsittämätöntä. Mutta luolaihmiset olivat saavuttaneet ihmeellisen näppäryyden tässä tärkeimmässä käsityössään ja jäntevä, uupumaton Nopsajalka oli, kuten jo mainittiin, taitavista taitavin.
Nuija kädessään Ab hiipi varovasti kohti metsänreunaa, missä karhun raato makasi. Lähelle päästyään hän pysähtyi katsomaan, mitä siellä tapahtui. Neljä isoa hyeenaa raateli ahnaasti kuolleen pedon lihaa ja niiden takana, syvemmällä metsässä, näkyi säihkyviä silmiä, josta Ab arvasi susilauman kokoontuvan aterialle. Kun otso oli syöty, niin tulisi ehdottomasti heidän vuoronsa, suojattomia kun olivat. Asema oli toivottoman tukala, mutta aseiden puuttuessa he saattoivat vielä turvautua tuleen, ehkäpä se pelastaisi hengen. Puuhun pakeneminen olisi nyt jo vaarallista ja siellä heitä odottaisi vain nälkäkuolema.
Hän vetäytyi hiljaa takaisin, varoen synnyttämästä mitään melua, sillä hän ei halunnut herättää etäällä kiiluvien silmien huomiota. Nopsajalan luo ennätettyään hän kuitenkin hylkäsi varovaisuuden ja rupesi kiihkeästi katkomaan ison kaatuneen havupuun oksia ja säleitä sekä rakentamaan puoliympyrän muotoista aitaa luolan suulle. Epätoivo ja levottomuus saivat hänet työskentelemään kymmenen miehen nopeudella, hänen suuret voimansa olivat hyvään tarpeeseen tässä pakottavassa ahdingossa.
Sillä välin puikko pyöri pyörimistään maassa istuvan naisen kämmenissä, ja viimein alkoi kohota savua ohuena lankana. Yhtämittainen hankaus oli saanut aikaan jotakin. Ollen itsekin kätevä tulen tekijä Ab tiesi tarkalleen, mitä juuri tällä hetkellä tarvittiin, ja riensi vaimonsa luo tuoden lahonneesta puusta taulaa, jonka hän oli kovissa kämmenissään hieronut jauheeksi. Jauheet valutettiin verkalleen siihen kohtaan, missä kasvava kuumuus oli synnyttänyt kipunan, ja ne leimahtivat melkein heti pieneen liekkiin. Seuraava toimitus oli yksinkertaista ja helppoa. Kuivien risujen avulla heikko liekki saatiin suurenemaan, ja sitten Abin rakentama muuri sytytettiin tuleen kymmenkunnasta eri paikasta.
He olivat turvassa, ainakin joksikin aikaa. Takana kohosi jyrkkä vuorenseinä, jossa heidän luolansa oli, ja edessä kiersi heitä tulipiiri, jonka yli ei yksikään peto pääsisi tunkeutumaan. Sen toiseen päähän, aivan vuoren seinämälle, Ab oli jättänyt pienen aukon voidakseen kulkea isolle puuvarastolleen, joka sijaitsi valmiina niin lähellä, ettei polttotarpeiden noutaminen tuottanut mitään vaaraa. Tuskin oli liekki levinnyt pitkin puuvarustusta, kun koko metsä ja aukeama rupesivat kajahtelemaan pelottavista äänistä. Susilauma oli kasvanut niin isoksi, että se uskalsi ryhtyä riitelemään juhla-aterian jätteitä hyeenoilta, ja kamppailu oli paraillaan käynnissä.
Pelon tunne oli nyt kaikonnut nuoresta parista, olo näytti varmalta ja Ab tunsi olevansa ruo'an tarpeessa. "Tuolla on lihaa", hän virkkoi viitaten karhuun, jonka perä pisti esiin kalliosta, "ja tässä tulta. Tuli paistaa lihan ja sitäpaitsi me olemme turvassa. Nyt syömme!"
Nuori aviomiehemme sanoi tämän jotensakin mahtailevasti, mutta eipä mahtailemista ja turhamielisyyttä kestänytkään kauaa. Hän tapaili terävää piiveistään nahkapukunsa vyöstä, vaan ei löytänytkään. Se oli hukkunut puuhun kiivettäessä! Hän pisti kätensä nutun taskuun, mutta ei sielläkään ollut muuta kuin piikivinen nahkakaavin, jolla hän oli edellisenä päivänä parannellut vasaman häntälovea, vaikk'ei sitä alkuaan ollut tarkoitettu sellaiseen käytäntöön. Siinä kaikki mitä hänellä oli jälellä aseita tai tarvekaluja. Saattoihan sillä sentään leikata ja repiä, vaikka se olikin perin työlästä, ja niinpä hän alkoi nauraa, rohkaistakseen vaimoaan, ja kävi ruskean reiden kimppuun.
Yksinpä voimakkaalle Abillekin oli vaikeata lävistää kontion sitkeätä nahkaa aseella, joka oli laadittu kaapimista eikä viiltämistä varten, ja vasta sitten kun, hän oli leikannut, tai oikeammin kaivanut, niin ison reiän, että sai sormensa nahan alle ja voi repiä sitä irti pelkällä käsivoimalla, päästiin lihan kimppuun. Nyt oli kaivettava ankarasti kaapimella, tartuttava kiinni lujin sormin ja reväistävä lihapala irti. Se heitettiin heti muutamalle nuorelle henkilölle, joka odotti innokkaana pitkä keppi kädessään. Hän otti kimpaleen vastaan yhtä taitavasti kuin kerran ennen herkkupalan mammutinpaistia, pisti sen vartaaseen ja työnsi liekkeihin. Taisipa se olla vasta puolikystä, kun se otettiin tulelta ja katosi, kuten monta muutakin oivallista viipaletta. Olisi kelvannut jonkun huonovatsaisen tarkata kaunottaremme syöntiä tässä hiukan eriskummallisessa tilaisuudessa.
Viipaleen toisensa perästä sai Ab kiskoa irti ja heittää vaimolleen, ennenkuin tämän kasvoilla alkoi väikkyä hieman tyytyväisempi ja rauhallisempi ilme. Silloin hänelle juolahti mieleen, että heistä söikin vain toinen. Hänen oma vatsansa huusi tyytymättömänä. Hän hypähti kontion luota, ojensi kaapimen Nopsajalalle ja käski tämän vuorostaan toimittaa ruokaa hänelle. Vaimo totteli ja kaiveli lihaa irti yhtä kätevästi kuin mieskin. Ab söi ahnaasti kuten vaimonsakin ja salli sitten puolittain kylläisenä tämän asettua jälleen tulen viereen ja syödä hänen palvelemanaan. Hän oli käyttäytynyt tavalla, jota sen ajan kannalta on pidettävä mitä ritarillisimpana, jalomielisimpänä ja kohteliaimpana: hän oli osoittanut hiukan huomaavaisuutta naista kohtaan.
Kalliolta hyrski pienenä suihkuna raikasta vettä. Sillä he sammuttivat välillä janonsa ja söivät syömistään. Varjot pitenivät ja Ab lisäsi tuon tuostakin tuleen uutta polttoainetta. Puoliympyränä kaartuvasta metsästä kuului tuhka tiheään askeleita kahisevan lehdissä. Mutta tulen takana majaileva pari oli sammuttanut nälkänsä ja tunsi nyt tyytyväisyyttä. Puhuipa Ab vaimolleen:
"Tuli pitää ihmissyöjät loitolla. Juoksin tuonnoin niiden ahdistamana ja olisin joutunut surman omaksi, ellen olisi tavannut samallaista tulipiiriä, kuin tämä meidän tekemämme on. Hyppäsin sen läpi eivätkä ne tavoittaneet minua. Mutta se tuli ei elänyt puusta. Se leimusi maan halkeamasta. Menemme joskus sinne, niin näytän sinulle tuon omituisen ilmiön."
Vaimo kuunteli mielihyvillään, mutta rupesipa lopulta pää nuokkumaan. Hän painautui unisena nurmikolle. Ab katseli häntä ja mietiskeli syvästi. Liekö tässä kyllin turvallista? Kyllä vain toisen täytyi olla kaiken aikaa valveillaan ja pitää tulta vireillä. Olihan hän aseeton, kunnes pääsisivät jälleen luolaansa. Tuli yksin voi heitä varjella. Heillä oli lämpöä ja ruokaa eikä toistaiseksi tarvinnut pelätä mitään, mutta pysyväiseen turvapaikkaan heidän oli syöminen itselleen tie!
Hän syötteli tulta yösydämeen asti, kasasi sitten suuret määrät polttotarpeita pitkin puolustuslinjaa, herätti nukkuvan vaimonsa ja käski tätä pitämään liekkejä kirkkaina hänen vuorostaan levätessään. Nopsajalka oli juuri sellainen vaimo, jota tällaisessa ahdingossa tarvittiin, nurkumatta hän nousi tekemään osaltaan vahtipalvelusta. Metsästä kuului äriseviä ääniä ja uhkaavaa ulvontaa, synkässä pimennossa leimusi ahnaita silmiä. Siellä liikkui nälkäisiä olentoja, jotka himosivat miestä ja naista; mutta tulta ne kammoivat. Nainen ei pelännyt.
Jonkun tunnin kuluttua mies heräsi ja asettui vaimon paikalle, päästäen hänet jälleen nukkumaan. Tuli aamu ja äänet metsässä vaikenivat osaksi, mutta ihmispari tiesi siellä vielä väijyvän julmia petoja. He tiesivät mikä heillä oli edessään. Heidän täytyi niin nopeasti kuin suinkin kaivaa ja syödä itselleen tie luolaan.
Ab raaputteli karhun suunnatonta ruumista pienellä piipalasellaan ja kaiveli irti runsaat määrät ravintoa, jonka hän kasasi pieneksi punaseksi röykkiöksi tulen sisäpuolelle. Mutta kontio oli mahtava elukka ja hännästä oli pitkä matka päähän. Kuherruskuukauden päivät menivät ahkerassa aherruksessa, sillä ei kulunut hetkeäkään, jolloin ei toisen heistä tarvinnut valvoa hoidellen suojelevaa tulta tai karhua kaivaen. Toisena päivänä he söivät vielä hyvällä ruokahalulla, mutta totuus vaatii tunnustamaan, että kuudentena päivänä karhun liha alkoi jo hiukan tympäistä onnellista pariskuntaamme. Kumpikaan ei olisi häikäillyt syödä kolmeakymmentä viiriäistä kolmessakymmenessä päivässä, tai hädän tullen kahdessakin päivässä, mutta kun täytyi pistää poskeensa otson lihaa puhkoakseen itselleen tietä, niin kyllä siitä lopulta katosi miellyttävä maku.
Kaikki nämä pakottavat seikat loivat hiukan varjoa heidän kuherruskuukauteensa, mutta koittipa viimeinkin päivä ja hetki, jolloin karhusta oli melkoinen osa syöty ja vielä enemmän kaivettu irralleen, ja sitten sen pää ja eturuumis kupsahtivat aivan äkisti luolaan jättäen tien vapaaksi. Ab ja Nopsajalka seurasivat perässä, toinen riemusta huutaen, toinen nauraen, toinen astuen jälleen linnaansa, aseidensa luo ja valtaansa, toinen lietensä ääreen ja velvollisuuksiensa täytäntöön.
Kirkkaana kohosi aurinko seuraavana aamuna ja maailma näytti kaikin puolin ihanalta, kun Ab asestettuna ja varovaisesti vyöritti ison paaden luolan suulta ja astui hiiltyvän tulen ohitse kedolle. Isosta kontiosta ei ollut jälellä rahtuistakaan. Ahnaat luontokappaleet, jotka olivat yön kuluessa käyneet aterialla, olivat raastaneet sen luutkin metsään. Nyt linnut livertelivät eikä ollut näkyvissä ainoatakaan vihollista. Ab kutsui Nopsajalkaa ja molemmat lähtivät yhdessä liikkeelle lemmekkäinä ja urhoollisina; mutta tuo perin mieltäkiinnittävä seutu oli tehnyt heidät myöskin varovaisiksi.
Ja niin alkoi tämän pariskunnan kotielämä. Suhteellisesti ja tavallaan se oli yhtä suloista ja ihanaa kuin toisiaan lempivän ja arvossa pitävän miehen ja naisen ensimäinen yhdyselämä nykyaikana. He olivat kiintyneet toisiinsa hyvin lujasti, kuten sikäläiset olosuhteet vaativatkin. Eihän peninkulmien päässä asunut ainoatakaan toista ihmisolentoa. Luolamiehen perhe oli niihin aikoihin suuremmoisen riippumaton; jokainen omisti erityisen alueensa ja sai itse vastata toimeentulostaan. Meidän pariskunnallamme ei ollut mitään huolia siinä suhteessa. Kukapa olisikaan kyennyt heitä paremmin hankkimaan itselleen päivittäin liharavintoa?
Ab opetti Nopsajalkaa lohkomaan piikivestä liuskoja ja iskemään oivallisia keihään- ja nuolenkärkiä. Olisipa ollut vaikea löytää häntä sukkelampaa oppilasta. Myöskin hän opetti vaimolleen uuden aseensa käytön, menetellen siinä erinomaisen viisaasti. Kauaa ei kestänytkään, ennenkuin Nopsajalka jo vei miehestään voiton, mikäli hänen voimansa sen sallivat, ja nepä eivät olleetkaan niin varsin vähäpätöiset. Hänen vasamansa lensivät kohti tarkemmin kuin Abin ampumat, vaikka suhisevasta varresta puuttuikin vielä, kuten monta vuosisataa eteenkinpäin, hanhensulat, jotka olisivat tehneet sen kulun paljon varmemmaksi. Nopsajalka toi luolaan kurppia, riekkoja ja muita lintuja, jotka olivat mainio lisäys ruoka-aittaan, ja Ab katseli häntä ihaillen. Yksinpä yhteisillä metsästysretkilläkin hän ylpeili vaimonsa puolesta, vaikka he olivatkin puolittain kilpailijoita. Miten lie ollut, mutta vasama tuntui viuhuvan hilpeämmin Nopsajalan jousesta lentäessään.
Nuori vaimo vei miehestään voiton myöskin kiipeämisessä, kun oli noudettava sopivia paistinmunia jonkun oksan nenässä keikkuvasta pesästä, minne vain keveä olento saattoi edetä. Ja hän oppi tuntemaan perinpohjin heitä ympäröivän metsän, ja vaikka hän aina pelkäsikin yksin ollessaan, niin hän keksi kuitenkin parhaimmat pähkinä- ja terhopuut ja tiesi, miltä paikoin joen liejuiselta rannalta hänen pitkät ja kehittyneet varpaansa saattoivat onkia herkullisia raakkuja.
Mutta metsästäjä ei lähtenyt milloinkaan luolastaan pelotonna. Lehdet kahisivat aina, yksinpä päivälläkin, aivan liiaksi heitä ympäröivässä metsässä. Auringon laskettua kuului luolan tukitun suun ulkopuolelta yhäti pehmeätä tassutusta. Ja tirkistäessään öisin ulos paasien lomasta luolan asujamet saattoivat nähdä julmien silmien leimuavan pimeässä ja kuulla ärinää ja ulvontaa eri petojen kohdatessa toinen toisensa.
Eivät he kuitenkaan välittäneet suuria näistä kammottavista ilmiöistä.Olivathan he turvassa. Aamuisin ei vaanivista pedoista näkynytjälkeäkään. Ne pysyttelivät kuitenkin jossain lähistöllä, ja niinpäAbin ja Nopsajalan täytyi olla alati varuillaan.
Kenties juuri tämä ainainen vaara teki heidän yhdyssiteensä kiinteämmäksi. Toisin ei juuri voinutkaan käydä ihmisolennoille, jotka elivät niin erillään heimolaisistaan ja olivat sotakannalla muuta luontoa vastaan. Heistä tuli ihmeellisen lemmekäs pariskunta, tuon ankaran ajan kannalta katsoen. Ja sangen onnellisia he olivat huolimatta siitä perin uuvuttavasta varovaisuudesta, jota tuossa vaarallisessa seudussa oli noudatettava. Eräänä päivänä syntyi kuitenkin erimielisyyttä ja toraa.
Tammi oli nähtävästi häipynyt muiden muistista, mutta Abin mielessä hän yhä säilyi, vaikk'ei tämä koskaan puhunut hänestä. Ab oli toisinaan väännellyt itseään lehtivuoteellaan mutisten unissaan ja se sana, joka oli useimmin kaikunut hänen huuliltaan, oli toveri-vainajan nimi. Heidän avioliittonsa alku-aikana oli Nopsajalka, jolle vainaja johtui mieleen paljon harvemmin kuin hänen miehelleen, kerran katkaissut äänettömyyden kysymällä äkkiä: "Missä on Tammi?" Hän ei saanut vastausta, mutta miehen muoto muuttui sellaiseksi, että hän oli iloinen voidessaan hiipiä hänen näkyvistään vahinkoa kärsimättä.
Useita kuukausia myöhemmin hän unohti jälleen asian ja matki Abia, kun tämä oli kerskaillut jostain voimakkaasta ja rohkeasta teosta ja ikäänkuin ilmaissut, ettei hän tuntenut, mitä pelko oli. Ainoastaan härnätäkseen häntä Nopsajalka hypähti maasta kasvot kauhun väänteissä, silmät tuijottavina ja avaten ja sulkien kouriaan suonenvedon tapaisesti, ja huusi "Tammi! Tammi!" kuten oli nähnyt Abin tekevän öisin. Tuossa tuokiossa hänen teennäinen pelkonsa muuttui todelliseksi. Väristen ja palavin silmin mies karahti häntä kohti, siepaten vyöltään ison kirveensä ja kohottaen sen ilmaan. Vaimo parahti ja vaipui maahan. Mies heilutti asettaan, mutta sai sitten hillityksi itsensä. Ehkä hän muisti sillä hetkellä, mikä oli seurannut tuon toisen läheisen ystävän murhaa. Tällä kertaa ihmistappo tuli ehkäistyksi, mutta Nopsajalka ei sen koommin maininnut ääneen Tammen nimeä. Hän muuttui hiljaisemmaksi ja vakavammaksi.
Tämä tapahtuma oli vain ohimenevää laatua, vaikk'ei sitä silti unohdettu. Kuukaudet kuluivat ja luolassa vallitsi tyyni rauha, kun iltaisin valmistettiin aseita ja Nopsajalka kerskaili nuolenpäistä, joita hän oli oppinut laatimaan aivan erinomaisia. Joskus heidän luokseen saapui jokea myöten vanha Rampa rotevan ja uskaliaan Haukun soutamana; tämä oli nyt varttunut erikoisen oivalliseksi nuorukaiseksi ja ihaili rajattomasti isoa veikkoaan. Abin suureksi iloksi kehittyi Rampa-ukon ja Nopsajalan välille mitä lämpimin ystävyys. Vanhus opetti nuorelle naiselle nuolisepän salaisuuksia ja jakoi hänelle auliisti tietojaan metsän eläjistä, niin että luolan herra havaitsi puolisonsa pian esittävän ajatuksensa perin suurella tuntemuksella ja itsenäisyydellä. Kaikki mikä tuli Nopsajalalta tai Rampa-ukolta oli hänelle mieleen, ja kun vaimo kertoi hänelle nuolenteon hienoimmista ja mutkallisimmista kohdista, niin hän ojensi nauraen jänteviä käsivarsiaan.
Mutta ajan mittaan miehen kasvoille ilmestyi varjo. Puhe Tammesta lienee palauttanut hänen mieleensä entistä selvempänä ja voimakkaampana muiston Tulimaasta. Siellä hän oli löytänyt turvan ja mukavuutta. Miks'ei hän voisi asettua sinne Nopsajalan kanssa? Se oli ihmeellinen ja lämmin paikka, ja olihan ympärillä metsiä. Hän syventyi niin tähän tuumaan, ettei hänen oma vaimonsa voinut käsittää hänen mielialaansa. Mutta eräänä päivänä Ab ilmaisi hänelle ajatuksensa ja päätöksensä. "Lähden Tulimaahan", hän sanoi.
Tällä kertaa Abilla oli aseinaan keihäs, kirves, jousi ynnä nuolia ja nahkapukunsa taskussa yllin kyllin ruokaa, kun hän lähti luolasta, missä Nopsajalan nyt oli enimmäkseen pysyttävä hyvin teljettynä; sillä ei ollut ajattelemistakaan, että tämä rupeaisi sellaisessa seudussa metsästelemään yksinään. Voimme arvata, mitä mies tuumaili astuessaan uudelleen samoja metsäpolkuja, joita hän oli ennen juossut niin syvissä mietteissä. Mutta Tammesta ei hän vaan ollut saanut tietää sen enempää.
Jäätyään yksin luolaan Nopsajalka muuttui perin varovaiseksi ja huolelliseksi hilpeään ja uskaliaaseen luonteeseensa nähden. Naimisiin jouduttuaan hän oli usein menetellyt uhkarohkeasti, mutta olihan hänellä vaaran tullen aina äänen kuuluvissa väkevä miehensä. Nyt hän pysytteli luolan lähistöllä, ja hämärtyessä hän vieritti sulkupaadet paikoilleen ja laati aukon eteen yönuotion. Erämaan verenhimoiset ja nälkäiset pedot saapuivat kuten ennenkin hiipimään ja nuuskimaan aukon ympärille, ja rohjetessaan tirkistää ulkosalle hän näki niiden ilkeät silmät. Ollessaan yksin ja hiukan peloissaan hän kävi kostonhimoisemmaksi kuin milloin iso, huoleton Ab eleli hänen rinnallaan. Hän halusi huvitella jousellaan. Jousi on siitä edullinen, ettei se kaipaa niin isoa käyttöalaa kuin heittokeihäs. Nuolen voi melkoisella menestyksellä lennättää pikkuisestakin reiästä.
Niinpä vaimo otti esille lujimman jousensa — se oli aika lailla parempi kuin Abin ensimäinen karkea kaari — ja kokosi joukon vasamia, joita hän oli mestari sekä valmistamaan että käyttämään. Näin varustettuna hän sijoittui jälleen luolan suulle ja lähetti sinne kasattujen kivilohkareiden lomitse suden tai luolahyeenan silmiä kohti puikkoja, joihin ne eivät olleet tottuneet, mutta jotka tunkivat nahan lävitse ja löysivät tiensä sisuksiin yhtä hyvin kuin luolamiehen keihäs. Tämä työ tuotti jonkun verran huojennusta, vaikk'ei se voinutkaan muuttaa hänen asemaansa. Saihan sillä kuitenkin nuo silmät karkoitetuiksi loitommalle.
Ja Ab saapui taasen Tulimaahan. Se oli yhtä houkutteleva ja asumaton kuin hänen pelastaessaan henkensä hyppäämällä liekkipiirin poikki. Hän kiipesi puron uomaa myöten ylöspäin ja kuljeskeli sen partailla, missä ympäröivä lämpö piti ruohon vihantana; hän tutkiskeli kaikin puolin tuota luonnon suojaamaa laaksoa. "Rakennan tänne kotini", hän virkkoi. "Nopsajalan pitää tulla kanssani."
Mies palasi jälleen luolaansa ja yksinäisen puolisonsa luo ja kertoi hänelle Tulimaasta. Hän sanoi, että siellä he tapaisivat enemmän turvaa ja onnea, ja kertoi keksineensä kallion juurelta onkalon, jonka he voisivat helposti laajentaa luolaksi. Eipä siltä, että Tulimaassa tarvitsi luolaa, mutta jos heitä halutti, niin saattoivat hankkia sellaisenkin. Nopsajalka suostui iloisena lähtemään.
Pariskunta keräsi tavaransa ja niin alkoi uudelleen tuo pitkä matka, jonka Ab oli juuri suorittanut. Mutta kovin se erosi hänen molemmista entisistä retkistään. Nyt oli vaimo mukana, hän oli hyvin varustettu ja perillä odotti uusi elämä, jonka hän tunsi koituvan onnelliseksi. Nopsajalka, joka kantoi reippaasti taakkaansa, riemuitsi paljon. Vaikka hän olikin ollut onnellinen saloluolassaan, niin todenteolla hän oli aina pitänyt sitä hiukan epäedullisena paikkana, kuten ajan mittaan hänen peloton puolisonsakin. Ja onhan sangen kiusallista elää seudussa, missä heti koti-uksen ulkopuolella odottaa joku jännittävä ja vastenmielinen tapahtuma ja vaara joutua jonkun mahtavan pedon vatsaan. Senvuoksi Nopsajalka osoittautuikin varsin halukkaaksi siirtymään Abin kera Tulilaaksoon, mistä tämä oli niin usein jutellut. Tosin ei häneltä puuttunut rohkeutta, mutta kaikella on rajansa.
Matkalla ei sattunut mitään mainittavaa seikkailua. Tulilaaksoon saavuttiin pimeän tullen ja pari ponnisteli uupuneena laakson länsipäästä virtaavan puron vartta pitkin ylöspäin. Tasangolle päästyä Ab heitti taakkansa maahan ja Nopsajalka seurasi esimerkkiä. Ja kun vaimon katseet harhailivat yli kirkkaan maiseman, niin häneltä pääsi ihastuksen huuto. "Tämä on kotimme!" hän virkkoi.
Syötyään he nukahtivat ympäröivien liekkien valossa ja lämmössä ja ryhtyivät auringon noustua laajentamaan tulevaa luolaansa. Mutta vaikka he ahersivatkin hartaasti, eivät he kuitenkaan välittäneet varsin paljoa tuosta aiotusta suojasta. Luola oli heille tarjonnut lämpöä ja turvaa. Tässä heillä oli kumpaakin ulkosalla, kirkkaan taivaan alla. Se oli uutta ja suuremmoista.
Vaimo työskenteli onnellisena, mutta toisinaan hänet valtasi pieni väsymys. Ja hiukan sen jälkeen, kuin pariskunta oli sijoittunut uuteen kotiinsa, heille syntyi lapsi, roteva, tanakka poikanen, joka myöhemmin sai nimen Pikku Rampa.
Tuossa miellyttävässä seudussa Abin ja Nopsajalan elämä muuttui paljon hupaisemmaksi, sillä sen vaarat olivat vähentyneet ja taakka keventynyt. Mutta varsin kauaa he eivät jääneet Tulilaakson ainoiksi ihmisolennoiksi. Siellä oli tilaa monelle ja pian Rampa-ukko asettui pysyväisesti heidän luokseen, sillä hän viihtyi parhaiten Abin seurassa, tämä kun oli hänelle melkein kuin oma poika. Vanhukselle kaivettiin oma luola ja siinä hän vietti loppuikänsä onnellisena, valmistellen nuolen- ja keihäänkärkiä ja leikellen koristuksia.
Ennen pitkää seurasi moni muu hänen esimerkkiään ja niin sai alkunsa ensimäinen yhteiskunta. Sinne saapui Abin kotiväki, Korvapuoli, Punatäplä, Haukku, Pyökinlehti ja nuorimmat lapset, joita varten laadittiin uusi luola, ja sitten taivutettiin vanha Vaarakin tulemaan Kuukasvon sekä varttuneiden poikiensa, Oksan ja Kivikäden kanssa. Oivallisessa luonnonlinnassaan ei tällaisen joukon tarvinnut pelätä mitään vaaraa.
Jokapäiväiset keskinäiset neuvottelut tuottivat pian näkyväisiä tuloksia, ja näissä uusissa olosuhteissa luovuttiin monesta vanhasta tavasta. Puro, joka teki etelään päin virratessaan ison kaaren, syöksyi puolen virstan päässä jokeen, ja siellä oli viljalti vesilintuja ja kaloja. Metsässä vilisi riistaa ja kasvoi runsaasti hedelmä- ja terhopuita. Aukeamilla surisi villimehiläisiä ja ontoissa puissa sekä kallion halkeamissa tapasi kasoittain mettä. Nopsajalka oli muuten uuttera hunajankerääjä, hän kun kiipesi taitavasti ja oli erittäin perso makealle. Tällaisilla retkillä hänellä oli tavallisesti mukanaan joko Haukku tai Kuukasvo ja he toivat kotiin suuret määrät tätä herkullista riistaa.
Vuodet vierivät ja yhteiskunta kasvoi sekä lukumääräänsä että älyynsä nähden. Ab oli aina valmis kysymään neuvoa Rampa-ukolta, mutta seikkailuissa hänellä oli parhaimpana toverina luotettava Vaara, jonka kanssa tosiaan kannatti metsästää. Johtajinaan kaksi sellaista miestä laakson vankka väki kykeni rohkeasti käymään vaarallisimpienkin eläinten kimppuun, ja pian niiden luku vähenikin siinä määrässä, että jo lapsetkin uskalsivat liikuskella jyrkkäin varustusten ulkopuolella, jotka suojelivat liekkikehään jääneitä aukkoja. Pohjoispuolisen solan sulki korkea kivimuuri ja myöskin puron luona oli luja varustus. Laaksossa oli erinomaista elellä.
Ensin kaikki asuivat luolissa, joita oli kaivettu mureaan vuorenseinään, sillä alkuaikoina ei kukaan tulokkaista saattanut nukkua ehtymättömien liekkien kirkkaassa valossa. Mutta sitten eräänä keskikesänä Ab rupesi valittelemaan luolaa liian kuumaksi, ja Nopsajalka ja hän rakensivat silloin itselleen ulkosalle jonkinlaisen suojan, asettaen pitkiä oksia nojalleen kalliota vasten. Siten syntyi ensimäinen talo.
Tämä asumus osoittautui niin mukavaksi, että toisetkin rupesivat matkimaan heitä, ja pian oli jyrkän seinämän juurella kokonainen sarja samallaisia majoja. Lyhyen, ankaran talven tullen kaikki eivät vetäytyneetkään enää luoliinsa, vaan tekivät kotansa lämpöisemmiksi kattamalla seinät paksulla kaarnalla ja taljoilla, ja lopulta laaksossa luovuttiin kokonaan luola-asumuksesta. Oli kuitenkin yksi poikkeus. Rampa-ukko ei tahtonut hylätä lämmintä pesäänsä, vaan piti koko elämänsä ajan kallio-onkaloaan kotinaan.
Saapui sinne myöskin ulkosalta nuoria miehiä, laakson nuorukaisten tovereita, ja joukko milloin kasvoi, milloin hupeni, sillä luolaihmisten oli mahdotonta luopua heti kuljeskelevasta ja riippumattomasta elämästään. Mutta äidit saivat lapsia — etenkin oli tukeva Kuukasvo varsin onnellinen tässä suhteessa — ja muutaman vuoden kuluttua pyöriskeli puron partailla jo vankka pienokaislauma, kisaillen ja kamppaillen ankarasti, kuten luolalapsien tulikin. Perheiden päät olivat keskenään ystävällisissä suhteissa, mutta riippumattomia. Tavallisesti elettiin aivan itsekseen ja kukin omalla tavallaan, mutta suurilla metsästysretkillä tai vaaran uhatessa kaikki kokoontuivat ja toimivat sillä kertaa Abin johdolla, tunnustaen hänet vaieten päällikökseen. Ja nuoret miehet noutivat itselleen vaimoja naapurien luolista.
Kehitys kasvoi kasvamistaan. Tulikylää ympäröivä turvallinen alue laajeni yhä. Yhä kauemmaksi asutun laakson leimuavista soihduista kaikkosi ison luolatiikerin karjunta. Muodostuipa siitä tavallaan jonkinlainen liikepaikkakin, sillä etäisistä, ennen tuntemattomista seuduista saapui toisia luolamiehiä, mukanaan nahkoja, piikiveä tai torahampaita, jotka he halusivat vaihtaa tuohon uuteen aseeseen ja ohjaukseen sen käytössä. Ab oli ensimäinen päällikkö, ensimäinen joka keräsi ympärilleen seuralaisparven. Luolamiehet alkoivat oppia vähitellen, melkein huomaamattaan kuuliaisuutta, joka on ensimäinen perusehto yhteiskunta-elämälle, milloin ei vielä löydy lakia, ei edes kirjoittamatonta tottumuksen lakia.
Lasten seassa juoksenteli ja kisaili toistakymmentä harmaata, nelijalkaista luunhimoista luontokappaletta, jotka vastaisuudessa tulivat osaltaan vaikuttamaan ihmisen kehitykseen, vaikk'ei niitä vielä katseltukaan siltä kannalta. Ne olivat susia — eivät kuitenkaan täydellisesti. Ne olivat tottuneet pysyttelemään ihmisen parissa, mutta eivät olleet vielä kyllin älykkäitä tai tarpeeksi opetettuja auttaakseen häntä metsästyksessä. Tulevaisuuden koiria ne olivat, niiden neljän pennun jälkeläisiä, jotka Ab ja Tammi olivat takavuosina ryöstäneet pesästä; mutta vasta niiden kaukaisista jälkeläisistä oli aikanaan tuleva ihmisen läheisin ystävä. [Toisten tiedemiesten mukaan on ensimäisen kesyn koiran esi-isänä pidettäväshakaalia, joka on kotoisin Kaakkois-Europasta ja Afrikasta. — Suom. muist.]
Lapsille tämä oleskelu suurissa joukoissa oli erittäin ihmistyttävää ja kehittävää, vaikka he telmivätkin vain hiukkasen hurjemmin kuin yksinäisissä luolissa syntyneet. Tuo yhteiselämä tuotti heille enemmän älyä, vaikk'ei se huolenpito, jonka alaisina he nyt olivat, eronnutkaan kovin paljoa entisestä.
Pikku Ramman jälkeen Ab oli saanut kaksi rotevaa poikaa, Peuran ja Tarkkasilmän, jotka muistuttivat aika lailla isäänsä tämän lapsena ollessa; mutta heistä ei hän tiennyt paljoa, ennenkuin he varttuivat apulaisiksi ja erämiehiksi. Nopsajalka oli heitä paljon lähempänä, sillä monista velvollisuuksistaan huolimatta hän säilytti aina äidillisen hellyytensä ja valppautensa. Samoin oli laita Kuukasvon, jolla oli aikamoinen lapsiliuta ja joka näytti toimeliaana kaakattavalta kanaemältä. Ja valpas äidin vaisto vallitsi kaikissa laakson vaimoissa, vaikka siihen aikaan äidit kalastivat ja metsästivät ja ottivat melkein yhtä paljon kuin miehetkin osaa seikkailuihin, jotka olivat omiansa vieroittamaan heitä kotitoimista ja hellästä kiintymyksestä.
Tässä omituisesti muodostuneessa yhteiskunnassa sai alkunsa eräs entisestään eroava tapa, joka teki muutoksen ihmisen asemassa ja aiheutti vallankumouksen, melkein yhtä tärkeän kuin jousikin. Oppineet eivät ole tehneet siitä selkoa niin kuin olisi pitänyt, vaikka heillä on ollut kuvaavana esimerkkinä meidän omalla ajallamme höyryn ja sähkön käytöstä johtuneet seuraukset. Paljon on pohdittu ja ihmetelty sitä omituista juopaa, joka eroittaa toisistaan n.k. paleoliitiset ja neoliitiset kaudet, s.o. ne ajat, jolloin keihään- ja nuolenkärjet ynnä kirveet olivat karkeasti hakattua kiveä, ja ajat jolloin kivi oli sileäksi hiottua. Oikeastaan ei kannata puhua sellaisesta juovasta. Paleoliitinen kausi vaihtui neoliitiseksi yhtä äkisti kuin hevosvoiman aika höyryn ja sähkön ajaksi, vaikka luonnollisesti meidän on ottaminen lukuun, että uusi tieto levisi suhteellisesti hitaammin aikana, jolloin ihmiset asuivat harvassa ja sata vuotta vastasi opin levittämiseen nähden yhtä vuotta meidän päivinämme.
Eräänä päivänä Ab astui tyytymättömänä muristen Rampa-ukon luolaan. "Ammuin nuolen isoon peuraan", hän virkkoi; "olin lähellä ja ammuin voimieni takaa, mutta eläin juoksi ennenkuin kaatui ja saimme kantaa lihaa pitkät matkat. Kiskasin nuolen irti ja varteen tarttunut veri osoitti, ettei se ollut tunkeutunut puoliksikaan sisään. Katsoin nuolta ja sen laidasta pisti esiin pukama. Voiko niin rosoisen nuolen ampua syvälle? Rupeatko olemaan liian vanha, Rampa, kyetäksesi tekemään hyviä keihäitä ja nuolia?" Ja metsämies kiehui hiukan kiukusta.
Rampa-ukko ei vastannut, mutta Abin mentyä hän ajatteli kauan ja syvästi. Tietysti Abin täytyi saada hyviä nuolia! Kävikö niitä parantaminen?
Ja seuraavana päivänä raajarikko vanhus tavattiin etsiskelemässä jotain puron reunalta, siinä kohden missä se purkautui ulos laaksosta. Monesti hän oli kumartunut virran yli, tarkaten, ajatellen, mutta tällä kertaa hän toimi. Hän havaitsi pienen hiekkakivilohkareen, jonka kylkeä kyhnäili joukko kovempia kiviä; sen hän nosti vesipyörteestä ja kantoi luolaansa. Sitten hän kaatoi hiukan vettä lohkareen pinnalle muodostuneeseen syvennykseen, valitsi parhaimman ja isoimman nuolenpäistään ja rupesi hankaamaan sitä märkää hiekkakiveä vastaan. Työ oli väsyttävää, sillä pii ja hiekkakivi ovat peräti erilaisia ja pii paljo kovempaa, mutta lopultakin siitä syntyi jotain. Yhä sileämmäksi muuttui isketty nuolenpää ja kaksi päivää myöhemmin — sillä niin pitkä aika kului tuohon uuvuttavaan tahkoamiseen — Rampa-ukko ojensi Abille vasaman, joka oli pinnaltaan niin sileä ja kärjestä niin pureva kuin konsanaan kivikauden jousesta lähtenyt.
Eikä kulunut monta vuotta — niinkuin vuodet lasketaan ammoisten aikojen historiassa — ennenkuin siloitettu kiviase tuli luolaihmisten yhteiseksi omaisuudeksi. Isketyn kiven aika oli päättynyt, tahkotun alkanut. Niiden välillä ei ollut mitään huomioon otettavaa juopaa. Toinen vaihtui nopeasti toiseksi. Alku-aikojen ihminen oli pakotettu olemaan yritteliäs ja tekemään uudet keksinnöt nopeasti yleisiksi.
Jousi ja sileät aseet eivät olleet ainoat parannukset, jotka syntyivät tuollaisen yhdyselämän vaikutuksesta, joskin ne olivat aikakauden suurimmat keksinnöt. Kalastajat, jotka kävivät joella, eivät tyytyneet Raakkukansan lautantapaisiin laitoksiin, vaan oppivat ajan mittaan huomaamaan, että ontoiksi kaiverretut hirret uivat veden pinnalla ja että ison hirren sai ontoksi tulen ja piikirveiden avulla. Eikä foinikialainen laivanrakentaja, höyrylaivan keksijä Fulton tai nykyaikainen isojen huvipursien laatija ole koskaan saavuttanut niin suurta arvonantoa kuin silloisten alkuperäisten veneiden valmistaja. Tosin ne näyttivät yhtä kömpelöiltä kuin virtahevonen, joka toisinaan kaatoi ne kumoon, mutta saattoihan ihminen kuitenkin laskea niistä siimansa tai lennättää keihäänsä vedessä vilisevien kalojen joukkoon. Ja kalastajilla oli nyt paremmat keihäät ja koukut, sillä vertailu kiihoitti uusiin keksintöihin, ja hiomalla saatiin luukoukkuja ja -väkiä, joista kala ei enää päässyt karkuun niin usein kuin ennen. Sittemmin alettiin valmistaa myöskin karkeita verkkoja, kutoen niitä sitkeästä marskiruohosta. Mutta nekin vastasivat tarkoitustaan ja helpottivat hiukan vaikean ravintokysymyksen ratkaisua.
Eräänä päivänä syöksyi muuan mies läähättäen avoimesta "portista" Tulilaaksoon. Hänen nahkanuttunsa riippui repaleisena ja vinosti hänen hartioillaan ja kun hän hoiperteli polkua myöten, niin kaikki saattoivat nähdä, että hänen toinen poskensa ja käsivartensa oli raadeltu ja sääri oli hyytyneen veren peittämä. Hän oli aivan menehtyä haavastaan ja juoksustaan, ja ensin hänen puheensa oli melkein käsittämätöntä. Muutamat vanhemmista ja viisaammista näkijöistä astuivat häntä vastaan, mutta hän vastasi heidän kysymyksiinsä tiedustelemalla Abia, joka saapuikin heti.
Läähättävä ja haavoittunut mies ehti lausua vain sanat "iso tiikeri", ennenkuin kaatui tajutonna maahan. Mutta se riitti. Jokainen kuulijoista käsitti hyvin, mitä luolatiikerin ryöstöretki merkitsi. Kilvan riennettiin portille ja nopeasti kohosi sinne kivimuuri niin korkea, ettei edes tuo hyppäävä hirviökään voinut toivoa pääsevänsä sen huipulle. Haavoittunut juoksija kertoi toinnuttuaan ja virkistystä saatuaan tarinansa yksityiskohtaisemmin ja yhtenäisemmin.
Sanansaattaja toi huohottaen ilmi sanottavansa. Hän oli vielä heikko runsaasta verenvuodosta, mutta kertoi että Raakkukansan kylässä oli tapahtunut jotain kamalaa. He olivat edellisenä iltana heti hämärän tultua kokoontuneet juhlimaan, sillä päivä oli ollut onnellinen, kalastus luonnistunut hyvin, rannoilta kerätty aika määrät simpukoita ja kilpikonnia munineen ja vielä saatu saaliiksi suunnaton virtahepokin. Vuosikausiin ei oltu vietetty niin suurta ja iloista juhlaa, ja sitä oli kestänyt puoliyöhön asti. He olivat hyvinvoipaa ja tyytyväistä väkeä, ja vaikk'ei vaaroista ollutkaan puutetta, ei vesillä eikä maallakaan, niin rannalle syntynyt kylä oli kasvanut ja kuoritunkio suurenemistaan suurentunut, seuraten nyt pitkät matkat jokea ja ulottuen sen partaalta kauas metsän reunaan päin. Vesikansa ei ollut juuri oppinut pelkäämään metsää, mutta nyt salosta oli saapunut kylään kauhu ja peljästys. Luolatiikeri oli käynyt heidän keskuudessaan!
Raakkukansa oli kokoontunut nurmenkaistaleelle matalien luolainsa edustalle ja eräs heistä, taruseppä ja laulaja, lauloi juuri virtahevosta ja heidän aimo saaliistaan, kun äkkiä kajahti nälkäinen karjahdus. Kaikki, joilta säikähdys ei ollut riistänyt ääntä, parahtivat tai kirkuivat, ja sitten syöksähti joukkoon luolatiikeri! Kenties satusepän laulu oli kääntänyt hirviön huomion hänen puoleensa, kenties sen oli tehnyt hänen asemansa; olipa syy mikä hyvänsä, tiikeri sieppasi laulajan, loikkasi notkeasti piirin ulkopuolelle ja yhtä ketterästi, pitkin hypyin, metsän pimentoon.
Hetken ajan vallitsi kauhu ja kammo, mutta sitten miesten rohkeus palasi. Temmattiin aseet ja riennettiin ajamaan rosvoa takaa. Helppo oli seurata jälkiä, sillä miestä kantava hirviö ei hypätessään putoa kevyesti. Kuljettiin pari virstaa, vaikka matka etsiessä eistyikin verkalleen, ja sitten aamun sarastaessa löydettiin laulajan jäännökset. Paljoa ei ollut jälellä ja se virui metsäpolulla, sillä luolatiikeri ei alentunut kätkemään saalistaan. Metsästä kuului puolittain valittava karjunta. Siellä vaani kuolema ja etsijät pakenivat. Sitten ryhdyttiin neuvottelemaan ja päätettiin pyytää apua. Ja niin oli juoksija, jota tiikeri oli hyökätessään ohimennen iskenyt, lähtenyt heimonsa urhoollisimpana Tulilaaksoon.
Abilla ei ollut paljoa sanottavaa tuolle huohottavalle muukalaiselle. Hän piti huolen siitä, että tämä sai virvoitusta sekä hoitoa ja että hänen haavansa sidottiin luolaihmisten lailla. Mutta kaiken yötä tuo suuri luolapäällikkö tuumaili ankarasti. Minkä vuoksi täytyi ihmisten elää noin luolatiikeriä peläten? Olivathan ihmiset toki petoja viisaampia! Tämä hirviö oli joka tapauksessa surmattava!
Mutta mitäpä välitti ympäröivä luonto siitä, että Tulilaakson väkevä mies oli päättänyt tappaa luolatiikerin. Tiikeri oli vielä elossa! Koko saloseudun valtimo tykki toisin kuin ennen. Koko metsä vaikeni. Kautta kaiken eläinkunnan levisi uutinen: "Sapelihammas on täällä!" Yksinpä suunnaton luolakarhukin hiipi syrjään haistaessaan rosvon liikkuvan lähistöllä. Alkuhärkä, pystypää hirvi, poro ja pienemmät sarvipäät pakenivat hurjasti, kun saastutettu ilma toi niille viestin uhkaavasta surmasta. Vain sarvikuono ja mammutti pysyivät alallaan, mutta nekin vapisivat poikasiensa puolesta, milloin tiikeri lähestyi niitä. Sarvikuono kääntyi silloin hurjana ja vaarallisena päin, sikiö kintereillään, ja mammutit sulkivat vasikkansa keskelleen torjuen raatelijan torahampaillaan. Kaikkialla vallitsi kauhu. Metsä tuntui käyneen miltei elottomaksi. Haukunta ja ulvonta hiljenivät, huoleton kisailu keskeytyi, lehtien seasta ei kuulunut enää niin paljoa kahinaa eikä poluilta askelten taputusta. Siellä vallitsi pelko ja hiljaisuus, sillä Sapelihammas oli saapunut!
Seuraavana aamuna juoksija ilmestyi ravinnon ja unen virvoittamana ja vahvistamana jälleen Abin luo, kertoen tarinansa seikkaperäisemmin. Hän sai lyhyen vastauksen: "Tulemme kerallasi auttamaan sinua ja kansaasi. Tiikerit täytyy surmata!"
Harvoin oli ihminen sitä ennen lähtenyt vapaaehtoisesti metsästämään isoa luolatiikeriä. Hän oli toisinaan tukalaan tilaan jouduttuaan puolustautunut parhaansa mukaan tuota hirviötä vastaan, mutta kammottavaa oli etsiä taistelua, joka oli hänelle niin epäedullinen. Nyt oli ahdistettava sitä, joka tavallisesti oli itse vainoojana. Se vaati rohkeutta. Kostonhimoinen haavoittunut mies silmäili Abia villein, ihailevin katsein. "Etkö pelkää?" hän kysyi.
Laaksossa oli hälinää ja pian kymmenkunta rotevaa miestä, aseinaan keihäs ja jousi, lähti matkalle Raakkukansan kotipaikkaa kohti. Kylään saavuttiin keskipäivällä ja kun miehet astuivat esiin metsästä, niin heidän korviinsa kaikui valituksia. "Tiikeri on käynyt uudelleen!" huudahti juoksija.
Se oli totta. Tiikeri oli palannut! Toistamiseen se oli karjuen hyökännyt kylän halki ja vienyt mukanaan uuden uhrin, erään johtohenkilön vaimon. Raakkumiehet olivat tällä kertaa liian typertyneitä toimiakseen viipymättä eivätkä olleet ajaneet isoa petoa takaa, kun se katosi yöhön. Vasta aamulla olivat uskaltaneet seurata sen jälkiä ja havainneet, että tiikeri oli kantanut vaimon samalle suunnalle kuin miehenkin ja että pedon yöllisen syömingin jätteet olivat jääneet edelliselle ruokapaikalle. Ensimäinen murhenäytelmä oli siis toistunut melkein samoin piirtein.
Tulilaakson pieni parvi astui kylään; miehet ottivat sen vastaan ilohuudoin, mutta naisten kurkusta kohosi vielä kuolonvalitus. Kylässä oli enemmän väkeä kuin mitä Ab oli siellä milloinkaan ennen nähnyt, ja hän keksi heti joukosta useita itäpuolen luolamiehiä, rotevaa heimokansaa. Haavoittuneen juoksijan lähdettyä Tulilaaksoon toinen oli kiiruhtanut itään kutsumaan apua sieltäkin päin, ja sikäläistä luolaväkeä oli saapunut Härkänaaman, erään kookkaan jäntevän miehen johtamana ottamaan selkoa asiasta ja päättämään, missä määrin heidän kannatti ryhtyä auttamaan.
Idän ja lännen luolamiesten väli oli hiukan kylmä. Julkisia vihollisia eivät he kuitenkaan olleet, vaikka joskus menneinä aikoina olikin sattunut perheiden kesken kahakoita eivätkä vainot olleet vielä hävinneet muistista. Mutta Ab ja Härkänaama tervehtivät toisiaan ystävällisesti eikä nyt näkynyt jälkeäkään eripuraisuudesta. Härkänaama otti halusta osaa neuvotteluun ja lupasi auttaa tuossa epätoivoisessa metsästyksessä. Hänen apuaan ei kannattanutkaan katsoa ylen, kun tarkkasi hänen seuralaisiaan. He olivat tarmokasta väkeä.
Keräytynyt taistojoukko suuntasi kulkunsa sinne, missä vaimon jätteet viruivat metsäpolulla. Paikkaa liketessään miehet vetäytyivät lähekkäin ja rivistä pisti esiin keihäitä aivan kuin mammuttien torahampaita, kun nämä asettuivat puolustamaan vasikoitaan otukselta, jota nyt ajettiin takaa.
Mutta kukaan ei hyökännyt eikä metsästä kuulunut hiiskahdustakaan. Varmaankin tiikeri nukkui. Suunnattoman puun alla oli polulla naisen ruumiin jätteitä. Erämiehet alkoivat neuvotella, ja tällöin Ab asettui johtajaksi Härkänaaman ja Raakkumiesten myöntyessä alttiisti hänen ehdotuksiinsa. Ei ollut lainkaan tarvis antautua avoimeen taisteluun tuon ison pedon kanssa. Nyt oli turvauduttava viekkauteen ja Ab rupesi nopeasti jakelemaan käskyjä.
Tulilaakson johtaja oli pitänyt huolta siitä, että hänen seuralaisensa olivat tuoneet mukanaan, mitä hän tarvitsi tiikerin surmaamiseen. Heillä oli kerallaan kaksi isoa parkittua, sitkeätä häränvuotaa ja paksuja siekaleita sarvikuonon nahkaa, jotka kestivät vaikkapa kymmenen rotevan miehen painon. Vielä kuului tarpeisiin keihäs, jonka saarnipuinen varsi oli ainakin viidentoista jalan pituinen ja miehen ranteen paksuinen. Kärkeen oli kiinnitetty terävä palanen kovinta piikiveä. Se keihäs oli liian raskas miehen heitettäväksi, mutta se olikin tehty toista tarkoitusta varten.
Suuria epäröimättä ryhdyttiin toimeen, sillä Ab tiesi hyvin, minkälainen työ hänellä oli edessään. Hän teki lyhyesti selkoa aikeestaan ja kiipesi sitten itse puun oksalle mukanaan yhteen solmitut nahkakaistaleet. Päästyään sille kohdalle oksaa, joka oli juuri polun yläpuolella, hän otti nuttunsa taskusta kiven ja pudotti sen. Se osui maahan parin kyynärän päässä naisen ruumiin jätteistä ja hän komensi alhaalla olevia raahaamaan ne sille kohdalle, mihin kivi oli pudonnut. Nämä olivat juuri noudattamaisillaan käskyä, kun metsästä kajahti niin kammottava karjahdus, että useimmat miehistä heittivät kaikki kesken paetakseen mitä kiiruimmin. Tiikeri oli metsässä aivan lähellä ja oli vainunnut heidät. Polulle jäi vain vanha Vaara ja karkea Härkänaama ynnä kymmenkunta rotevaa seuralaista, jotensakin saman verran idän ja lännen miehiä. Nämä kävivät käsiksi nopeasti ja tarmokkaasti.
Tiikeri saattoi saapua minä hetkenä hyvänsä ja se maksaisi ainakin yhden hengen. Mutta heiltä ei puuttunut rohkeutta ja he olivat tulleet etäältä tehdäkseen lopun tästä pedosta. He vetivät tiikerin saaliin jätteet kiven merkitsemälle paikalle. Ab kieppuili raivoisana oksallaan ja huusi Vaaraa tuomaan hänelle keihään ja härän vuodat, ja tuossa tuokiossa reipas vanhus olikin hänen vierellään.
Nyt kiinnitettiin tuohon isoon varteen, heti keskikohdan alapuolelle, pussimaiset härän vuodat ja keihään päähän sidottiin nahkasiekaleet. Tämän vahvan köyden varaan se jätettiin riippumaan oksasta, molemmat nahkapussit heiluen tyhjinä kahden puolen. Annettiin lyhyt määräys ja Härkänaaman ohjaamana kiipesi mies toisensa perästä puuhun kuljettaen taskulaukussaan kantamuksen kiviä, jotka hän jätti oksalla lojuvalle Vaaralle. Tämä ojensi kivet Abille, joka puolestaan laski ne uhkaavana riippuvan keihään sivuille sidottuihin pusseihin. Nämä olivat juuri täyttymässä, kun metsästä kuului toinen karjahdus, entistään lähempi ja kauhistuttavampi, ja muutamat alhaalla työskentelevistä pakenivat säikähdyksen valtaamina. Nähdessään miesten juoksevan Ab kiljui ja kuohui raivosta. Silloin vanha Vaara luisui alas puusta kirves kädessä ja otti synkän Härkänaaman avulla pari miestä kiinni pakoittaen heidät uudelleen työhön.
Hetken kuluttua Abin määräämät toimet olivat suoritetut. Polun yläpuolella, juuri naisen jäännösten kohdalla, riippui iso keihäs, sivuillaan puoli tuhatta naulaa kiveä; se osuisi ehdottomasti maaliinsa, jos tiikeri saapuisi jälleen saaliinsa luo. Oksa oli leveä, nahkanuora luja ja Abin piiveitsi pureva. Nyt ei tarvittu, muuta kuin pysyä rohkeana ja tyynenä tuon pelätyn hirviön läheisyydessä. Sekä jäntevä Härkänaama että hoikka Vaara tahtoivat jäädä Abin luo, mutta hän pakoitti heidät poistumaan.
Kauaa ei luolamiehen tarvinnut odottaa, mutta toiset olivat jo ennättäneet etäälle. Varjot alkoivat pidentyä, mutta iltapäivän aurinko loi vielä kyllin valoa. Maatessaan oksalla veitsi kädessään Ab ei saattanut kuulla muuta ääntä kuin lehtien pehmeätä kahinaa heikon tuulen tunkeutuessa salon halki, tai viisaiden lintujen säikähtyneitä huutoja, kun ne näkivät allaan hiipivän suunnattoman olennon, jonka hirvittävät käpälät koskettivat maata melkein ainoatakaan ääntä synnyttämättä, kun se etsi valmista ateriaansa. Suuri peto teki tuhoaan. Suuri mies odotti oksallaan.
Tiikeri saapui esiin polkua pitkin ja Ab tarttui tukevammin oksaan, katsellessaan ensi kertaa elämässään niin läheltä ja päivänvalossa tuota otusta. Hän oli epäilemättä urhoollinen ja myöskin tyyni, älykäs ja muita ajattelevampi; mutta nähdessään selvästi pedon, joka oli niin kevyesti ja hiljaa livahtanut esiin metsästä, hän vavahti ankarasti, vaikka olikin turvassa. Otus oli niin suunnaton ja kamala se oli näköjään!
Iso kissanpää kääntelihe verkalleen puolelta toiselle, tuhoa ennustava katse harhaili leimuten edestakaisin polulla, ja ruskeankeltainen kuono oli kohotettu vainutakseen, mitä tuuli toisi tullessaan. Peto tuntui rauhoittuvan astuessaan esiin päivänpaisteeseen. Sapelihammas muistutti jossain määrin nykyajan tiikeriä, ollen yhtä sulavan notkea; mutta Intian viidakon isoin asukas olisi sen rinnalla näyttänyt vain kääpiöltä. Eläin, jota Ab nyt tarkasteli, oli tavallaan kaunis, kaunis kuten riikinkukko tai kirjava kalkkalokäärme. Siinä oli värivastakohtia ja hienoja sekoituksia. Sen juovat olivat ihmeellisen vaihtelevia, ja lähestyessään hiipien ihmisen raatoa se teki yhtä loistavan kuin pelottavankin vaikutuksen.
Jokainen hermo jännitettynä, mutta ensimäisestä pelon kaltaisesta vaikutelmastaan vapautuneena Ab väijyi alapuolelleen ilmaantunutta raatelijaa ja painoi terävää piiveistänsä kevyesti sitkeää nahkanuoraa vastaan. Tiikeri aloitti kamalan ateriansa, mutta ei ollut vielä joutunut aivan riippuvan keihään alle. Sitten kuului metsästä joku etäinen ääni; eläin kohotti päätään ja muutti asemaansa. Nyt se oli juuri keihään kohdalla. Vuotaa vastaan painettu veitsi liikkui äänetönnä, mutta tehokkaasti edestakaisin. Äkkiä viimeinenkin jänne katkesi ja raskaspainoinen keihäs putosi salaman nopeudella. Leveä piikärki osui tiikeriä juuri hartiain väliin ja tunkeutui suunnattoman ruumiin lävitse mitään vastusta kohtaamatta. Luja saarnikeihäs naulitsi hirviön maahan.
Metsän halki kajahti karjunta niin hirveä, että nekin erämiehet, jotka Ab oli lähettänyt loitolle näyttämöltä, kiipesivät puihin suojaa etsien. Kamala oli lävistetyn pedon kamppailu, mutta mikään voima ei voinut sitä nyt auttaa. Se oli saanut kuoloniskun ja pian iso tiikeri makasi hiljaa, yhtä vaaratonna kuin orava joka säikähtyneenä kyyristyy pesäänsä.
Hurjan riemun vallassa Ab liukui maahan, ja sitten kiiriskeli salon halki pitkä huuto kutsuen tovereita kokoon. Toisten ennättäessä paikalle hän oli jo kiskonut keihään irti ja ryhtynyt veitsellään nylkemään pedon yltä sen komeata taljaa.
Kaikki olivat kiihkoissaan ja riemuissaan. Pelätys oli surmattu! Varsinkin Raakkukansa osoitti rajatonta iloa. Sillä välin Ab kutsui seuralaisensa avuksi, ja tuokion kuluttua oli tiikerin talja levällään nurmella. Se oli mainehikas saalis luolamiehelle.
"Puolet minulle", selitti Härkänaama, ja molemmat johtajat nousivat uhkaavina toisiaan vastaan. "Sitä ei saa paloitella", kuului tuima vastaus. "Se on minun. Minä tapoin tiikerin!"
Vahvat kädet tarttuivat kivikirveisiin ja jo oli syntymäisillään turmiollinen tappelu. Mutta Raakkukansa sekaantui riitaan, ja ollen miesluvultaan voimakkain se sai rauhan palautetuksi. Komea voitonmerkki jäi Abille, mutta Härkänaama ja hänen miehensä poistuivat synkkinä ja uhkaavia sanoja lausuen.