Kannattipa kuunnella Rampa-ukkoa, kun hän unohtui muistelemaan ja kertomaan, mitä oli nähnyt tai kuullut nuoruutensa aikoina. Luolassa oli eräänä päivänä noussut aikamoinen suuttumus, kun Haukku, joka oli jäänyt kotimieheksi, ei ollut pitänyt huolta tulesta, vaan oli antanut sen sammua. Vanhempien palattua oli sieltä kuulunut läjähdyksiä ja ankaria sanoja, ja kauan oli saatu hieroa kuivia tikkuja toisiinsa, ennenkuin lopulta uusi liekki tuli loihdituksi esiin. Vasta sitten kun lihakeiton tuoksu täytti ilman ja lujat leuat olivat uutterassa toimessa, lauhtui Korvapuolenkin viha ja elämä kävi jälleen mukavaksi.
Ab oli palannut kotiin nälkäisenä ja äskeinen tapahtuma herätti hänessä voimakkaan käsityksen tulen arvosta. Hän laskeutui luolan permannolle Rampa-ukon viereen, joka valmisteli jonkinlaista vartta. Siinä lojuessaan hän kutkutteli varpaillaan Pyökinlehteä, joka nauraa kihittäen pyöriskeli sinne tänne heittämättä hetkeksikään ohuen sääriluun palasta, jonka hän oli saanut vasta syödystä peurasta. Se oli vain lyhyt palanen, mutta täynnä ydinmehua, ja lapsukainen imeskeli sitä perin autuaallisen näköisenä. Ab tuli miettineeksi kuinka surkeata olisi ollut syödä keittämätöntä lihaa, ja hän silmäili yhä vielä punoittavia käsiään — sillä hän se oli tehnyt tulta puikkoja pyörittämällä. "Tuli on hyvä asia!" hän lausui Rampa-ukolle.
"Hyvähän se on, kun et vaan polta itseäsi. Minä olen polttanut itseni"; ja vanhus työnsi esiin käsivartensa, jossa näkyi paloarpi.
Ab kävi uteliaaksi. "Missä sen sait?" hän kysäsi.
"Kaukana täältä, kaukana mustien soiden ja punaisten kukkulain toisella puolen. Se tapahtui siihen aikaan, kun olin vielä väkevä."
"Kerrohan siitä", virkkoi nuorukainen.
"Rämeiden ja metsien ja korkeiden kallioiden tuolla puolen on tulimaa", Rampa-ukko vastasi. "Se on ihmeellinen paikka. Tuli kohoaa pitkinä kielekkeinä esiin maasta ja on aina samallainen. Sade ja lumi eivät tukahuta sitä. Enkö muka tietäisi sitä? Olen nähnyt sen. Sain tämän arven käydessäni liian lähelle tulta ja kompastuessani erääseen kuumaan kiveen aivan sen lähellä. Tulta on toisinaan liiaksikin!"
Vanhus jatkoi: "Tulipaikkoja on paljon. Niitä on idässä ja etelässä. Muutamat raakkumiehet ovat nähneet niitä kulkiessaan kauas alaspäin jokea pitkin. Mutta se paikka, missä poltin itseni, ei ole yhtä etäällä; se on luoteessa joen varrella."
Uteliaana tiedusteli Ab Rampa-ukolta enemmän tuosta kummallisesta seudusta, missä liekkejä kasvoi maasta pensaiden tavoin ja missä eivät vesi ja lumikaan voineet niitä sammuttaa. Myöhemmin hän oli iloitseva siitä, että tuli kuulleeksi tästä asiasta. Mutta sinä iltana hänen tarkoituksenaan oli vain saada vanhus kertomaan mahdollisimman paljon, niin kauan kuin hän oli juttutuulella. "Kerrohan raakkuihmisistä", nuorukainen huudahti. "Keitä ne ovat ja mistä ne tulevat? Ne ovat erilaisia kuin me."
"Niin, ne ovat erilaisia kuin me", virkkoi ukko. "Mutta olen kuullut kerrottavan, että oli aika, jolloin me olimme heidän kaltaisiaan. Kaikkein iäkkäimmät ihmiset sanovat isoisiensä kertoneen heille, että muinoin tässä maassa eli kaikkialla vain raakkukansaa, sellaisia ihmisiä jotka asuivat rantamilla, eivät koskaan metsästäneet eivätkä poistuneet kauas pieniltä saariltaan, koska pelkäsivät metsän petoja. Joskus he uskalsivat lähteä metsään keräämään pähkinöitä ja juuria, mutta enimmäkseen he sentään elivät kaloilla ja näkinkengillä. Mutta tuli sitten aika, jolloin heidän keskuudessaan syntyi rohkeita miehiä, ja nämä sanoivat haluavansa enemmän metsänantimia eivätkä tahtoneet enää arkoina pysytellä noilla pienillä saarilla. Niin nämä saapuivat metsään ja siitä sai luolaihminen alkunsa. Ja arvelenpa tämän kertomuksen oikeaksi."
"Arvelen sen oikeaksi", Rampa-ukko jatkoi, "koska voi vallan hyvin nähdä, että raakkukansa on asunut sangen kauan siellä, missä se nytkin elää. Sen joen varsilla, missä he asuvat, ja muidenkin jokien varsilla, on multapenkereitä, jotka ovat hyvin pitkiä ja ulottuvat kauas taaksepäin. Eivät ne olekaan oikeata multaa, vaan ovat muodostuneet kuorista, luista, kivisistä keihäänkärjistä ja muusta sellaisesta, mitä tapaa raakkuihmisen asunnon ympärillä. Tiedän sen hyvin, sillä olen itsekin kaivellut noita pitkiä penkereitä ja nähnyt kaikki, mitä nyt kerron. Kauan, perin kauan on raakkukansan täytynyt elää purojen varsilla, koska se on voinut laatia niin korkeita penkereitä luista ja kuorista."
Ja Rampa-ukko oli oikeassa. Meidän kerrotaan olevan arjalaisen rodun jälkeläisiä. Mutta levoton, vaihtelevainen länsimaalainen ei voi suinkaan polveutua yksinomaan arjalaisesta alkujuuresta. Hän on syntynyt vain osaksi avaroilla aroilla tai oliivipuiden ja ruusujen siimeksessä. Koko nykyaikainen tiede, järkevyys ja laajentunut älykkyys ovat taipuvaiset myöntämään, että hän on syntynyt ja kehittynyt nykyisillä asuinpaikoillaan, vaikka hän luonnollisesti onkin aikojen kuluessa sekaantunut eri vieraisiin. Kuoritunkiot — joiksi tiedemiehet kutsuvat hänen asuntonsa edustalla tavattavia kerrostumia — jo yksin nykyisen Tanskan kuoritunkiot, puhumattakaan muista tosiasioista, riittävät kertomaan ihmeellisiä tarinoita. Kuvitelkaahan mielessänne tunkiota, joka on aikojen kuluessa muodostunut jonkun muinaisen veden partaalle, tunkiota, joka on virstojen pituinen, ulottuu satojen kyynärien päähän tuon tuhansia, jopa kymmeniäkin tuhansia vuosia takaperin virranneen joen rannasta, ja on tämän veden äyräällä monestikin usean jalan paksuinen. Kuvitelkaapa mielessänne, että tämä laaja kerrostuma kertoo meille tuhannen, ehkäpä useammankin vuosisadan historian, alkaen simpukan- ja raakunkuorijätteistä ja muista sellaisista eläimistä, joita saattoi asustaa tässä Pohjanmereen virtaavassa joessa. Ajatelkaahan, että tämä kerrostuma kasvaa vuosi vuodelta ja vuosisadasta toiseen, mutta kohotessaan muuttuu laadultaan ja luonteeltaan, niin teillä on pohjaa pohtimiselle.
Ensin alussa nuo luontokappaleet, jotka kuljeksivat edestakaisin tuon muinaisen tanskalaisen joen äyräillä ja söivät raakkuja ynnä näkinkieriä, eivät saattaneet olla paljoakaan enempää kuin juuri selvästi antropoideja. [Antropoidea, korkeimpiin nisäkkäisiin kuuluva alaosasto, johon luetaan ihminen, apinat ja marakatit. — Suom. muist.] Olisivatko sellaiset voineet saapua Aasian ylätasangoilta?
Tunkiokerrostumat kertovat varhaisimpien aikojen historian paljon tarkemmin kuin yksikään kirjailija, joka on konsanaan tarttunut kynään. Siellä kulkivat nuo jokia rakastavat apinamaiset ihmiset paikasta toiseen ja tyydyttivät ruokahaluansa. Poikia ja tyttäriä synnytettyään he kuolivat ja nämä pojat sekä tyttäret saivat kokemuksen ja vaihtelevien olosuhteiden vaikutuksesta enemmän älyä. Kuoritunkiot paljastavat meille kuviollisia yksityiskohtia. Pohjakerros on muodostunut yksinomaan raakunkuorista, kuten jo on mainittukin. Sen päällä on toinen kerrostuma, joka on syntynyt tuhansien vuosien kuluessa; siinä tapaamme silloisten eläinten luita ja myöskin jälkiä hiiltyneestä puusta, joka todistaa alkuperäisen ihmisen oppineen tuntemaan tulen käytön. Myöhemmin tulee kömpelösti kirjailtuja mammutin, jättiläishirven ja pitkävillaisen sarvikuonon luita; sitten karkeatekoisia piikaluja ja myöhemmin hiotun kiven aikakausi kivettymineen, luineen ja muine todistuskappaleineen. Ja niin käy kehitys tasaisesti ylöspäin, kunnes lähellä kuoritunkion pintaa ilmestyy pronssikeihäs, kirveenterä ja kömpelö tikari, kuuluen sille oliolle, josta tuli druidi ja jonka me tunnustamme esi-isäksemme. Kuoritunkioista ulottuu aivan nykyisen kehityksen huippukohtaan ketju, jossa ei ole ainoatakaan heikkoa rengasta.
"Kummia tarinoita osaavat nuo raakkuihmiset", Rampa-ukko jatkoi; "he ovatkin parempia kertojia kuin me luolaihmiset, sillä heitä on enemmän yhdessä kohdin ja vanhukset kertovat aina tarinansa lapsilleen, niin etteivät ne joudu koskaan unhoon. Niinpä he sanovat, että muinoin saapui suurista vesistä ylös jokia myöten niin suunnattomia otuksia, ettei edes iso luolatiikerikään uskaltanut käydä niiden kimppuun. Ja vanhukset kertovat isoisiensä kerran nähneen omin silmin käärmeilmiön, joka oli monta kertaa isompi kuin teidän näkemänne. Se tuli uiden jokea myöten, hyökkäsi siellä virtahepojen päälle ja ahmasi ne kitaansa yhtä helposti kuin luolakarhu pienen kauriin. Ja se käärme karkasi myöskin muutamien luolaihmisten kimppuun, ne kun sattuivat juuri olemaan joella, ja söi nekin suuhunsa, vaikka heistä sille tuli vain suupalanen. Tämänkin tarinan uskon todeksi, sillä ne vanhat raakkumiehet, jotka kertoivat minulle isoisiensä näkemiä, eivät olleet mitään houkkioita."
"Mutta erääseen toiseen juttuun, jonka he minulle kertoivat, en pane suurta arvoa. Vanhukset tarinoivat, että kun muutamat ihmiset ennenmuinoin kulkivat jokea myöten isompaan jokeen ja seurasivat sitä aina mereen asti, jolla ei näy olevan mitään äärtä, niin he näkivät jotain, mitä ei kukaan nykyaikainen voi nähdä. Mutta he eivät sano isoisiensä itse nähneen sitä. He vain sanovat isoisiensä kertoneen, mitä olivat kuulleet isoisiltään. Se tarina oli niin ammoisilta ajoilta, että se oli isoja puitakin vanhempi, ja se kertoi hirviöistä, jotka uivat rannikoilla; eivätkä ne olleet käärmeitä, vaikka niillä oli pitkä kaula ja käärmeen pää, sillä niillä oli isot ruumiit, joita ne meloivat räpyläjaloillaan veden halki, niinkuin majavakin tekee. Ja samaan aikaan, niin tarina kertoo, oli isoja lintuja, paljon kookkaampia kuin ihminen, ja ne elelivät siellä, missä nyt on trappeja ja kurppia. Näitä taruja minä en usko, vaikka olenkin nähnyt luita, joita sade on huuhdellut joen äyräiltä ja kukkulain rinteiltä ja jotka varmaankin ovat kuuluneet toisellaisille luontokappaleille, kuin mitä nyt tapaamme metsissä tai vesistöissä. Ihmeellisiä kertojia ne vaan ovat, nuo raakkukansan vanhukset."
"Kertovat ne muitakin kummia taruja. Ne sanovat, että hyvin kauan sitten pakkanen ja jää lähtivät vaeltamaan alaspäin ja kaikki ihmiset sekä eläimet pakenivat niiden tieltä. Kesä oli yhtä kylmä kuin meidän talvemme ja ihmiset ynnä eläimet pakenivat yhdessä etelään ja viipyivät siellä pitkän ajan, mutta tulivat jälleen takaisin, kun pakkanen ja jää poistuivat. Sanovatpa he myöskin, että vielä ammoisempina aikoina oli tulipaikkoja, joissa liekit kohosivat esiin maanhalkeamista kymmeniä kertoja tiheämmässä kuin nykyään, ja että liekkejä nousi jääkautenakin sulattaen jään vedeksi, joka juoksi jokina merta kohti. Mutta näitä asioita en usko, sillä kuinka ihminen voisi kertoa sellaisesta, mikä on tapahtunut niin kauan sitten? Ne ovat vain vanhojen kielenpieksijäin lorupuheita."
Paljon muitakin juttuja kertoi tämä vanha aseseppä, mutta eniten vaikutti Abiin hänen tarinansa tulilaaksosta. Hän toivoi saavansa joskus nähdä sen.
Tuskinpa lienee Ab koko vaiherikkaan elämänsä aikana ollut milloinkaan onnellisempi kuin noina hilpeinä poikavuosinaan ja varhaisimman miehuutensa päivinä. Tapasihan hän silloin niin paljon uutta, oli täynnä toiveita ja itseluottamusta ja ajatteli kunnianhimoisena, mikä suuri metsänkävijä ja merkkimies hänestä oli ajan mittaan tuleva. Vuosien vieriessä hän kokeili yhtä väsymättömänä kuin ennenkin, ja eräänä päivänä seurasi ihmeellinen onni muuatta yritystä, vaikka se saikin, kuten useimmat keksinnöt, alkunsa perin jokapäiväisestä ja satunnaisesta seikasta.
Sattuipa eräänä iltapäivänä että Ab, joka nyt oli kahdenkymmenenvuotias nuori mies, oli palannut varhain metsästä ja makasi laiskana nurmikolla lähellä luolan suuta. Jonkun matkan päässä kieriskelivät Haukku ja Pyökinlehti, joka oli yhä vielä aika pyylevä. Poika härnäili tyttöä toisin ajoin ja koetti sitten huvittaa tai säikytellä häntä jollain tavoin. Hän oli löytänyt pitkän, jäykän oksan ja taivutteli nyt tyhjän vuoksi sen päitä toisiaan kohti, antaen niiden sitten napsahtaen lentää erilleen; samalla hän lähestyi uhkaillen tyttöä, joka oli puoleksi peloissaan, mutta piti kuitenkin leikkiä varsin huvittavana.
Lopulta Haukku väsyi siihen ja otti ilman erityistä tarkoitusta nahkanuttunsa pussista esiin jännerihman, jonka hän sitoi tuon vahvan oksan molempiin päihin, taivutettuaan ne ensin jotensakin lähetysten. Täten hän sai aivan sattumalta pyöreän pikku jousen. Hän huomasi jänteen soinnahtelevan somasti ja näpsäytteli sitä Pyökinlehvän iloksi niin kauan, kuin malttoi jatkaa samaa hommaa. Sitten hän poimi maasta pitkän, ohuen puupuikon, joka saattoi olla joku keihääntekijöiltä jäänyt säle, ja alkoi sillä rummuttaa tuota kireätä jännerihmaa. Tästä syntyi uudellainen ääni ja se kahlehti jälleen pojan ja tytön mielenkiinnon joksikin aikaa.
Mutta viimein kävi tämäkin uuden leikkikalun käyttö yksitoikkoiseksi. Haukku herkesi rummuttamasta ja rupesi tekemään kojeellaan kaikellaisia poikamaisia kokeita. Hän painoi puikon toisen pään jännettä vastaan ja työnsi sitä taaksepäin, kunnes toinen pää puserti oksan sisäpuolta vastaan. Tuloksena oli uusi kuvio puusta ja jänteestä ja se säilytti muotonsa, vaikka sen laski maahankin. Haukku uudisti kokeensa pariin kertaan, mutta sittenpä sattuikin suuri onnettomuus. Hän oli juuri vetänyt puikkonsa, pitäen sitä nuoliasennossa, melkein niin pitkälle taaksepäin, että sen pää oli joutumaisillaan tuon taivutetun oksan sisäpuolelle, kun se luiskahtikin hänen kädestään ja lensi tiehensä.
Iltapäivän hiljaisuuden katkaisi läpitunkeva lapsen parahdus, jossa ei ollut hituistakaan leikillisyyttä. Ab hypähti pystyyn ja oli silmänräpäyksessä nuorten luona. Hän näki säikähtyneen Pyökinlehden seisovan kirkuen ja kurottaen paksua käsivarttaan; siinä riippui pieni puupuikko, joka oli tunkeutunut lihaan juuri siksi syvälle, että se pysyi siinä kiinni. Haukku katseli häntä hämmästyneenä ja peloissaan. Ab ei käsittänyt rahtuakaan koko asiasta, vaan luuli tytön loukkaantuneen siten, että Haukku oli huolimattomasti heitellyt häntä kepeillä. Hän hyökkäsi veljeänsä kohti antaakseen hänelle yhden noista läimäyksistä, joita luolalasten kesken jaettiin ja saatiin niin helposti. Mutta Haukku livahti sopivan puun taakse ja kirkui sieltä olevansa kerrassaan syytön mihinkään pahaan aikomukseen, aivan kuten nykyajankin poika on joutuisa puolustautumaan rangaistuksen uhatessa. Hän kertoi eriskummaisesta leikkikalustaan ja tarjoutui osoittamaan, miten kaikki oli tapahtunut.
Ab näytti epäilevältä, mutta nauroi sentään; sillä tuo pieni puikko, joka oli tunkeutunut vain nahan lävitse, oli pudonnut maahan Pyökinlehden käsivarresta ja nuoren neitosen säikähdys oli vaihtunut kostonhimoiseen suuttumukseen ja hän vaati, että Haukkua oli kuritettava. Ab antoi rikollisen tehdä kokeensa. Haukku otti leikkikalunsa ja ryhtyi näyttämään, miten Pyökinlehti oli tullut vahingoitetuksi. Mutta häntä seurasi nytkin perin huono onni. Taikka hän onnistui liian hyvin. Nuoli lennähti jälleen jousesta ja se ääni, joka nyt kajahti ilmoille, ei ollutkaan mikään lapsen huudahdus. Sen päästi iso nuorukainen, joka tunsi äkillistä ja pistävää kipua eikä voinut säilyttää arvokkuuttaan. Vaikka Haukku olisi ollut yhtä varmakätinen ja tarkkasilmäinen kuin myöhempien, aikojen jousimiehet, niin ei hän olisi saattanut lähettää nuolta maaliin tarkemmin, kuin hän nyt oli lennättänyt ihmeellisen säleensä ison veikon rintaan. Rikoksentekijä seisoi sekunnin ajan tuijottavin silmin, pudotti sitten leikkikalunsa ja pakeni metsään päästäen ulvonnan, joka ilmaisi hänen joutuneen melkein kuolemankauhun valtaan.
Abin ensimäisenä ajatuksena oli ajaa takaa pahantekijä-veljeänsä. Mutta ensimäisen loikkauksen tehtyään hän hillitsi itsensä ja pysähtyi vetämään ulos tuota esinettä, joka heikon voiman lähettämänä ei ollutkaan tunkeutunut syvälle. Hän tiesi nyt, että Haukku oli oikeastaan viaton, ja poimi maasta tuon hyljätyn leikkikalun, ruveten uteliaana ja miettiväisenä tarkastelemaan sitä.
Nuoren miehemme kokeiluhavainto ilmeni nyt kuten tavallisesti. Hän asetti säleen jännettä vastaan, veti sen taaksepäin ja antoi lentää, kuten oli nähnyt Haukunkin tekevän — tuo lupaava vesa muuten tirkisteli nyt metsänlaidasta ja koetti arvostella, joko hänen sopi palata. Ab havaitsi, että säle lensi taivutetun oksan voimasta kauemmaksi, kuin minne hän kykeni heittämään kädellään, ja hän uteli mikä olisi tuloksena, jos tuo Haukun keksimä leikkikalu tehtäisiin kooltaan suuremmaksi. "Laadinpa samanlaisen, mutta isomman", hän virkkoi itsekseen.
Uskalias, mutta enemmän tai vähemmän valtioviisas Haukku oli nyt astunut esiin metsästä ja luovaili sangen varovaisena sitä paikkaa kohti, missä Ab seisoi. Vanhempi veli näki hänet ja kutsui häntä koettamaan kapinettaan uudelleen, ja nyt poikanen tiesi olevansa turvassa. Sitten molemmat kisailivat leikkikalulla tunnin tai pari ja Abissa heräsi yhä enemmän mielenkiintoa sen ominaisuuksia kohtaan. Mitään varmaa käsitystä ei hänellä vielä ollut sen mahdollisuuksista, pitihän sitä vain eriskummaisena kapineena, jonka olisi oltava isompi.
Seuraavana päivänä Ab hakkasi eräästä puusta noin sormen paksuisen ja kolmen jalan pituisen oksan, siloitteli sitä ja taivutti sen sitoen molempiin päihin vahvan jännenuoran, kuten Haukkukin oli tehnyt. Se ei ollut ensinkään kelvoton ensimäiseksi jouseksi, vaikka toinen pää oli toista ohuempi ja koko kaari varsin kankea. Sitten Ab leikkasi suoran, lähes kaaren pituisen pajunoksan ja rupesi toistamaan edellisen päivän kokeiluja. Ihminen ei ole koskaan ollut enempää hämmästyksissään kuin tämä nuorukainen, vedettyään oksan taaksepäin melkein päähän asti ja laskettuaan sen menemään!
Kun tuo voimakkaan käden vetämä keppi oli päässyt irralleen, se lensi nopeammin ja etäämmälle, kuin mitä hän oli edes kuvitellutkaan mahdolliseksi valmistaessaan tuota leikkikalua. Kauan sai hän etsiskellä kärjetöntä nuoltaan ja löydettyään sen hän lähti aukeammille paikoille voidakseen aina nähdä, minne se putosi. Kerran se iski lujasti erään tammen runkoon ja tunkeutui tylppäpäisenäkin syvälle sen kovaan, ruskeaan kuoreen, jääden siihen vapajamaan. Välähtipä silloin nuorukaisen mieleen muuan ajatus, jonka vaikutus oli ulottuva vuosisatoihin: "Mitäpä jos tuo lentävä kappale olisi ollut kärjellinen ja olisi osunut poroon tai johonkin muuhun riistaeläimeen?"
Hän vetäisi kepin irti puusta, seisoi jonkun aikaa tuumaillen ja läksi sitten äkkiä juoksemaan luolaa kohti. Tästä oli puhuttava Rampa-ukolle!
Vanhus työskenteli yksinään, ja hiukan kiihkeänä kertoi nuorukainen hänelle, minkä vuoksi oli niin kiirehtinyt hänen luokseen. Ukko kuunteli jotensakin kärsivällisesti, mutta irvisteli kuitenkin sääliväisen näköisenä. Olihan hän ennenkin kuullut nuorten miesten kertovan suurista aatteista, uudesta ja paremmasta kaivamistavasta, taitavammasta kalastamisesta tai sukkelammista satimista. Mutta kuuntelipa ukko sentään ja taipui lopulta Abin hartaista pyynnöistä ontumaan ulkosalle nähdäkseen omin silmin, miten tuo vahva kaari lähetti kepin lentoon. Kahden he lähtivät aukeaman luo ja Ab näytteli näyttelemistään vanhalle ystävälleen, mitä tuo kapine sai aikaan. Toinen laukaus toi entisen metsästäjämme silmiin uuden ilmeen ja hän pyysi Abia juoksemaan luolaan ja noutamaan sieltä mielikeihäänsä. Nuori mies palasi takaisin niin nopeasti, kuin vahvat sääret saattoivat tuoda hänet, ja paikalle syöksähtäessään hän tapasi Ramman seisomassa pitkän keihäänheiton päässä suurimmasta aukeaman laidassa olevasta puusta.
"Heitähän keihääsi puuta kohti", virkkoi Rampa. "Heitä niin voimakkaasti kuin suinkin jaksat."
Ab sinkahutti keihäänsä yhtä väkevästi ja taitavasti, kuin myöhempien aikojen zulu-neekeri lennättää assagainsa. Mutta etäisyys oli liian pitkä onnistuneeseen keihäänheittoon ja piikärki työntyi puuhun niin heikosti, ettei se kyennyt kannattamaan pitkää ja raskasta vartta; tämä painui hitaasti maata kohti ja väänsi kärjen irti puusta. Jos keihäs olisi sellaisen matkan päästä osunut johonkin eläimeen, niin se olisi vain haavoittanut sitä, saamatta aikaan tuntuvampaa vahinkoa.
"Otahan nyt leikkikalusi", Rampa-ukko lausui, "ja heitä sillä tuo pieni keppi puuhun."
Ab teki työtä käskettyä, vaan tottumattomana tähtäämään hän ampui kerran toisensa perästä harhaan, vaikka maali olikin leveä. Mutta kun vasama vihdoinkin osui, niin runko kumahti iskun voimasta ja kärjetön keppi kimmahti useita kyynäriä taaksepäin. Rampa-ukko katseli tuota kaikkea perin ihastuneena.
"Saattaapa sinun leikkikalustasi tulla jotakin", hän sanoi nuorukaiselle. "Laadimme paremman. Mutta keppisi ei kelpaa mihinkään. Tehdäänpä suorempi ja lujempi ja pannaan sen päähän pieni keihäänkärki, niin saamme nähdä kuinka syvälle se käy puuhun. Ja nyt työhön!"
Päiväkausia he ahersivat uutterasti yhdessä, ja astuessaan jälleen ulkosalle heillä oli mukanaan vahvempi kaari, joka oli kavennettu toisestakin päästä, niin että se oli paljon taipuisampi ja sopusuhtaisempi kuin edellinen. Marjakuusta ja saarnipuuta löytyi yllin kyllin ja nämä pysyivätkin koko joutsenkäytön ajan paraimpana kaaripuuna. Vasamakin oli suora ja sen päässä oli pienoinen keihäänkärki. Tuntui aivan luonnolliselta ja välttämättömältä uurtaa varteen lovi, jotta se soveltui jänteeseen. Ja niin oli jousi saanut ensimäisen nuolensa.
Vanha mies ei ole yhtä herkkätunteinen kuin nuori eikä niin toivehikaskaan. Mutta toisen koetuksen perästä osoitti juuri Rampa-ukko suurinta ja hillittömintä ihastusta. Käsittihän hän nyt tuon kaiken! Keihäs ei ollutkaan enää se ase, millä voi tuottaa suurinta tuhoa turvallisen välimatkan päässä kaikesta vaarasta. Paremmalla kaarella ja suoremmalla nuolella kävi ampuminenkin tarkemmaksi. Eipä ollut näille vasta-alkaville jousimiehille vaikeata osata kahden keihäänheiton päästä sellaiseen puunrunkoon, joka oli ainakin parin kyynärän levyinen. Ja vasama lensi viuhuen ikäänkuin elävä olento, kuin saalistaan etsivä haukka, ja piikärki tunkeutui puuhun niin syvälle, että molemmat tiesivät tavanneensa aseen, joka oli parempi kuin yksikään luolaihmisen varemmin tuntemista!
Seuraavina päivinä vanhus ja nuorukainen työskentelivät taas innokkaasti luolassa ja kokeilivat ahkerasti uudella kojeellaan. Lopulta Ab lähti eräänä aamuna liikkeelle, aseinaan kirves ja veitsi, vaan ilman keihästä. Sen sijaan hän kantoi jousta, joka oli parahin ja voimakkain heidän tähän asti valmistamistaan; ja selässä riippui kimppu nuolia viinessä, joka oli laadittu mammutin ontosta sääriluusta, jota oli pitkät ajat potkittu ympäri luolaa. Luuhun oli porattu läpiä, joiden kautta oli pujotettu hihnoja, ja saatuaan vielä puupohjan tuo esine sopi mainiosti tarkoitukseensa. Jousi oli kankeatekoinen, kuten nuoletkin, eikä jousimieskään ollut vielä mikään tarkka-ampuja, vaikka olikin harjoitellut uutterasti. Mutta olihan kaari ainakin jäykkä, vasamissa oli terävät piikärjet ja erämiehen kädet olivat yhtä lujat kuin jousikin.
Kauan sai nuorukainen turhaan etsiä riistaa, mutta myöhään iltapäivällä hän saapui loivalle, paljaalle rinteelle, jonka juurella virtasi matala, mutta leveä puro; tämän toisella puolen vaelteli aika lauma pikku peuroja eräässä pienessä ruohikkoisessa alangossa. Ne kulkivat puroa kohti ja koska tuuli puhalsi metsästäjään päin, eivät ne saaneet mitään viestiä uhkaavasta vaarasta. Ab lymysi pienelle kunnaalle pensaikkoon ja odotti, kuinka kävisi. Lauma siirtyi verkalleen häntä kohti.
Puroa lähestyessään peurat ryhmittyivät vehreimmille ja runsaimmille rehupaikoille, ja aivan puron partaalle saavuttuaan niitä oli kerääntynyt noin puolen sataa yhteen tiheään parveen. Ne olivat juuri keihäänkantaman ulkopuolella, mutta nythän olikin koetettava jousta eikä keihästä ja Abin piilopaikasta ampuen olisi tottumattomimmankin jousimiehen täytynyt osata johonkin elukkaan tuossa isossa laumassa. Ab hypähti pystyyn ja jännitti jousensa äärimmilleen. Säikähtyneinä kerääntyivät peurat silmänräpäyksen ajaksi yhteen, ennenkuin syöksähtivät hurjaan pakoon, ja juuri silloin helähti jänne, viuhahti nälkäinen nuoli, nopeina kopisi satoja kevyitä kavioita maata vasten ja sitten vallitsi pienellä aukeamalla melkein täydellinen hiljaisuus. Aivan äänetöntä ei siellä kuitenkaan ollut, sillä yksi peuroista kieriskeli kuolon kanssa kamppaillen. Nuoli oli tunkeutunut sen läpi niin tuimasti, että piikärki pisti esiin vastaiselta puolelta.
Nuorukainen oli aivan hurjana voitonriemusta kantaessaan kotiin nuolen lävistämää riistaansa, ja vanhus oli vielä enemmän haltioissaan kuullessaan hänen metsästystarinansa. Sillä hän ymmärsi heti paljon selvemmin kuin nuorukainen tuon hiljan keksityn aseen laadun, tuon kapineen, joka oli tuhansien vuosien ajaksi tuleva paraimmaksi metsästys- ja sota-aseeksi ja joka oli vähitellen kehittyvä, vieläpä näiden molempienkin käsissä, kunnes se oli tuleva heille suuriarvoisemmaksi, kuin mitä he vielä saattoivat käsittää.
Mutta molempien jousiseppien huulet pysyivät jonkun aikaa suljettuina.Ab ja Rampa-ukko pitivät tuon suuren salaisuuden omanaan.
Ab ja Tammi harhailivat laajalti metsästysretkillään ja olivat jo aikoja sitten tutustuneet raakkukansaan, vieläpä nauttineet sen vieraanvaraisuuttakin, vaikk'eivät purolaisten olinpaikat juuri vetäneetkään vierasta puoleensa. Asuntoina heillä oli vain pienet luolat, tuskin syviä maakuoppia suuremmat; niitä oli kaivettu hujan hajan äyräisiin kohoveden rajan yläpuolelle, ja villipedoilta niitä suojeltiin tavanmukaisilla kiviröykkiöillä, jotka jättivät suulle vain ahtaan aukon. Tämä teki ne lämpimiksi ja verrattain turvallisiksi, mutta näistä kodeista puuttui vuoriluolien ja onkaloiden tilavuus. Eikä satunnaista luolavierasta miellyttänyt heidän ruokansakaan, jona oli kalaa, raakkuja ja simpukoita, sitä vastoin ani harvoin lihaa ja hedelmiä. Ab ja Tammi harjoittivat toisinaan kauppaa raakkukansan kanssa, vaihtaen jonkun maaeläimen veden tuotteisiin, mutta viipyivät vain lyhyen aikaa tuolla paikkakunnalla, jonka ravinto ja tuoksu olivat heille outoja. Tapasipa tässä asutuksessa sentään jotain, mikä herätti heissä hiukkasen mielenkiintoa. He olivat havainneet muutamat raakkuneitosista varsin hilpeiksi, ja olihan kumpikin nyt tullut siihen ikään, jolloin mielihyvällä katsellaan toiseen sukupuoleen kuuluvia kirkassilmäisiä nuoria olentoja. Mutta mitään rakkausjuttuja ei heillä vielä ollut. Nuorukaisista ei kumpikaan ollut vielä pihkaantunut niin pahasti.
Eräänä syysaamuna olivat Ab ja Tammi tavanneet toisensa päivänkoitossa ja päättäneet pistäytyä raakkumiesten luo lähteäkseen heidän kanssaan kalastamaan. Raakkukansa kalasti usein veneestä ja nuo purret olivat oivallisia. Ne oli laadittu neljästä tai viidestä lyhyestä tukista, jotka olivat kytketyt lujasti yhteen sitkeillä vitsoilla. Silti tämä laitos oli yksinkertaista lauttaa parempi, sillä se oli keulasta hakattu suipoksi ja tukit oli valittu niin, että jokainen kaartui ylöspäin. Oli näet tultu huomaamaan, että siten voitiin helpommin halkoa aaltoja, joita vastaan välistä saatiin taistella. Nämä veneet eivät saattaneet ollenkaan upota ja silloinen ihminen liikkui vedessä kuin kotonaan. Nuorista miehistämme oli hupaista lähteä raakkuväen kera, auttaakseen keihästämään kaloja tai vetämään niitä joen syvänteistä karkeatekoisilla koukuilla; eikä raakkuihmisilläkään ollut mitään sitä vastaan, vuoriylimystön edustajain läsnäolo herätti heissä päinvastoin ylpeyttäkin.
Oli aamu sellainen, että näitä molempia vanhemmatkin miehet olisivat tunteneet itsensä uskaliaiksi ja elämänhaluisiksi. Vuodenaika oli jo kulunut pitkälle, mutta jokivesi ei ollut sentään vielä käynyt kylmäksi. Terhot olivat jo ruvenneet putoilemaan ja niitä makasi paksulti lehtien seassa. Joka aamu, paljon säännöllisemmin kuin nykyään, lepäsi alangoilla, metsä-aukeamilla ja kaikilla puuttomilla paikoilla kimmeltävä kuuravaippa. Sellaisina aikoina esiintyi luonto luolaihmisille semmoisen loiston kirkastamana, että me tuskin voimme sitä käsittääkään. Valtaavimmalta se näytti keväisin ja syksyisin ja ihmeellistä se oli, kerrassaan ihmeellistä. Kenties eivät luolaihmiset panneet siihen mitään arvoa. Olivathan he tottuneet siihen, että se kuului jokaiseen vuosikertomukseen. Mutta epäilemättä valoi tuon kuura-ajan pureva ilma heihin enemmän virkeyttä, epäilemättä kävi tuossa oivallisessa säässä jokaisen askeleet joustavammiksi ja joka miehen urheus paljon varmemmaksi. Nykyisen Thames-laakson luolaseuduilla vallitsi lauhkea, ihmeellisen raikas ilmanala. Jo luolaihmisen aikoina kaarsi näet voimakas ja lämminvetinen Golf-virta päiväntasaajalta pohjoista kohti, huuhdellen silloisen niemimaan rannikkoa, kuten nykyäänkin Brittein saaria. Ilmasto oli melkein samallainen kuin nytkin, mutta jääkaudelta siinä oli jälellä jonkun verran viileyttä. Kelpasipa elää sinä aikana ja ystävykset olivatkin hilpeällä tuulella vaeltaessaan edelleen tuona hohtoisena aamuna.
Nuorukaiset vitkastelivat matkallaan ja tuhlasivat pari tuntia, koettaessaan turhaan lähestyä muuatta peuraa keihäänkantaman päähän. Kun he puron poikki uituaan ennättivät Raakkukylään, he saivatkin kuulla saapuneensa liian myöhään; retkikunta oli jo lähtenyt liikkeelle. He arvelivat mahdollisesti saavuttavansa kalastajat ja lähtivät reippaasti astumaan joen rantaa pitkin. Sinä päivänä ei heidän kalastuksestaan kuitenkaan ollut tuleva mitään.
Kolme tai neljä virstaa kuljettuaan he saapuivat eräälle suoralle kohdalle jokea ja sen toisessa päässä, virstan verran kauempana, näkyivät raakkukansan veneet juuri katoavan seuraavan mutkan taakse. Mutta olipa siellä jotain muutakin nähtävänä. Eräällä paadella, jonka kyljet olivat niin äkkijyrkkiä, että vain ihmisolento voi niissä saada jalansijaa, istui mukavasti muuan nuori raakkukansan neitonen, joka oli jo varemmin herättänyt Abissa mielenkiintoa, vieläpä hiukkasen ihailuakin. Hän kalasti uutterasti. Retkikunta oli jättänyt hänet siihen, noutaakseen hänet palatessaan, sillä virran pyörteessä paaden juurella oleskeli varsin maukkaita pikkukaloja ja tämä tyttö oli pienen heimonsa taitavimpia siiman ja koukun käyttäjiä. Kuullessaan rannalta askelten kopinaa hän kohotti katseensa, vaan ei osoittanut mitään säikähdystä nähdessään nuoret miehemme. Raakkukansan nainen ei yleensä pelännyt ollessaan veden likellä. Hän osasi uida kuin saukko ja sukeltaa kuin kuikka, eikä hänellä ollut mitään vaaraa villipedoista noin etäällä metsän surmakätköistä. Neitonen istui paadellaan ylevän rauhallisena.
Nuoret miehet huusivat hänelle saamatta mitään vastausta. Hän vain onki kainoutta teeskennellen edelleen, vetäen tuon tuostakin ylös kirkassuomuisen elävän; tyynenä hän paiskasi sen kuoliaaksi kiveä vastaan ja heitti sitten taakseen hopeahohtoiseen läjään, joka oli jo karttunut aika sieväksi. Tuota nuorta kalastajaneitosta katsellessaan Ab rupesi tuntemaan yhä suurempaa mielenkiintoa häntä kohtaan ja pysyi vaiti, vaikka Tammi huuteli tytölle härnääviä sanoja ja kysyi, eikö hän osannutkaan puhua. Raakkukansan tytöistä oli eräs toinen miellyttänyt Tammea eniten.
Rakkautta ei Ab vielä tuntenut, mutta neitonen veti häntä sentään puoleensa. Hänellä ei ollut mitään varmaa halua viedä häntä mukanaan johonkin uuteen kotiin, mutta hän tahtoi tutustua tuohon olentoon paremmin. Saattoihan raakkutyttöjen joukosta kenties saada yhtä hyviä vaimoja kuin vuorien ketteräjalkaisista tyttäristä.
"Uinpa tuonne paadelle!" hän virkkoi kumppanilleen ja Tammi vastasi nauramalla ääneen.
Niinä aikoina ryhdyttiin vitkastelematta päätöksestä toimeen ja tuskin oli Ab saanut sen sanotuksi, kun hän jo heitti Tammelle nahkaverhonsa ja puettuna vain lanteille sidottuun kaistaleeseen pudottautui loiskahtaen veteen. Tyttö oli kaiken aikaa seurannut tarkkaavaisesti jokaista liikettä. Kun pienet laineet löivät hilpeinä miehen yli, niin hän laskeutui kevyesti alas kohopaikaltaan ja solahti virtaan yhtä sulavasti ja hiljaa kuin majava. Ja sitten alkoi kilpa-uinti. Tyttö löysi helposti keskiväylän virtapaikan ja oli toista sataa kyynärää edellä, kun Ab tuskin oli ennättänyt hänen vanaveteensä.
Tuo jäntevä nuori vuoristolainen oli oiva uimari. Varhaisesta lapsuudestaan asti hän oli oleskellut vedessä melkein päivittäin ja vaikkei hän ollutkaan koskaan kilpaillut raakkuväen kanssa, niin uskoi hän sentään saavuttavansa jokaisen näistä, olkootpa sitten miten vikkeliä tahansa. Eivätkö hänen käsivartensa ja säärensä olleet pitemmät ja vahvemmat, hänen rintansa lujempi kuin heidän? Hän tunsi helposti voivansa uida uuvuksiin heidän reippaimmat kalastajansa ja tuon tytön — no, hänet hän saavuttaisi varsin pian, vetäisi hänet ranta-äyräälle ja sitten pidettäisiin pientä pakinaa, joka olisi tuleva hupaiseksi, ainakin hänelle. Voimakkaasti halkoivat kädet vettä ja vahvat sääret potkivat nopeasti ruumista eteenpäin kohti tuota ruskeata esinettä. Joen partaalla juoksi Tammi nauraen ja huutaen.
Kyynärä kyynärältä lähestyi Ab voimakkain vedoin kilpakumppaniansa. Tyttö ui rinta-uintia kuten mieskin — Ab ei muuta osannutkaan — meloen koiran tavoin ja usein hän käänsi päätänsä katsahtaakseen takanaan tulijaan. Ei hän näyttänyt vieläkään säikähtyneeltä ja se herätti Abissa ihmettelyä, sillä harvoinpa tuollainen takaa-ajo oli synnyttämättä pelkoa sen ajan naisessa. Ehkäpä hän käsitti, ettei nyt ollut kysymyksessä todellinen ryöväys, sillä hän oli usein kohdannut ahdistajansa; mutta olipa sentään kyllin syytä välttää sinä päivänä lähempää yhteyttä. Hän ui herkeämättä ja yhtä herkeämättä läheni Abkin häntä.
Alaspäin pitkin vyöryvää virtaa, joka painui itää kohti mäkien ja rinteiden, tasankojen ja metsien ohitse, eteni ajo. Rannalla juoksi Tammi huohottaen ja usuttaen, mutta vahvoista sääristään ja kestävyydestään huolimatta hänen oli vaikeata pysytellä noiden molempien päiden tasalla, joiden hän näki kelluvan verrattain lähekkäin kuohujen keskellä. Ab oli jo aikoja sitten unohtanut Tammen. Hän oli unohtanut senkin, kuinka hän oli noin joutunut uimaan jokea pitkin. Hänen ajatuksensa olivat kiinnittyneet yksinomaan tuohon pakoittavaan päämäärään: hänen oli tavoitettava edellä uiva neitonen!
Yhä lähemmäksi saapui nuori mies tyttöä, vaikka nopea virta auttoikin molempia yhtä paljon. Sata kyynärää oli vähentynyt kymmeniksi ja Ab voi nyt selvästi eroittaa tytön vanaveden ja silloin tällöin vilauksen hänen ruskeista kantapäistään, kun hän potkaisi liian korkealle. Hän tunsi nyt olevansa varma saaliistaan ja nauroi itsekseen, kun hän teki käsivarsillaan entistä tuimemman vedon ja tuli niin lähelle, että saattoi eroittaa tytön ääriviivat veden läpi. Tässähän on kysymys vain kestävyydestä, hän hihitti itsekseen. Kuinka voisi nainen uuvuttaa uinnissa hänen kaltaisensa miehen?
Juuri silloin Ab näki raakkuneidon kohottavan päätään, kääntävän sen häntä kohti ja nauravan, nauravan huolettomasti, aivan päin silmiä, niin lähellä olivat he nyt toisiaan. Ja sitten tyttö opetti hänelle jotain! Hän katosi näkyvistä sukeltaen kuin saukko, kun se pyrkii syvyyteen. Tämä oli kuitenkin aiottu vain pieneksi näytökseksi ja hilpeäksi hämäykseksi, sillä ruskea pää pullahti jälleen esiin muutaman kyynärän päässä, pyörähti taasen taaksepäin ja päästi iloisen naurun. Sitten tuo sievä vartalo kääntyi kyljelleen, ja nopeilla potkauksilla sekä sivuvedoilla tyttö syöksyi eteenpäin pienten vaahtoharjalaineiden halki ja poistui kintereillään olevasta kilpailijastaan yhtä helposti, kuin huvipursi jättää lotjan. Joen partaalta kajahti hurja ulvahdus, jonka olisi voinut selittää ilmaisseen hämmästystä, suurta ihastusta ja veljellistä ilkuntaa. Tammi nautti suunnattomasti! Hän oli ainoana todistajana kilpauinnissa, jommoista harvoin näki, ja hän sai maksaa ystävälleen siitä, että tämä oli erinäisissä tilaisuuksissa kohdellut häntä mahtipontisesti.
Mutta roteva ja itsepäinen Ab ei ollut vielä uupunut eikä aikonut tuon uuden käänteen tähden luopua pitkästä ajostaan. Hän veti syvään henkeänsä ja pani veden kuohumaan ympärillään. Mutta yhtä mahdotonta olisi villihanhen ollut saavuttaa lennossa pääskystä kuin hänen tuota ruskeata juovaa vedessä. Ihmeellistä, miten tuo raakkutyttö ui! Niin hän oli kuin lintu, joka ui ja sukeltelee eikä tunne mitään pelkoa, niin kauan kuin se on vedessä kyllin kaukana sellaisista paikoista, missä on kömmittävä maata pitkin ja kivien yli. Eipä silti, että raakkutyttö olisi tuntenut itsensä oudoksi maalla. Olihan hän sielläkin verrattain ketterä, mutta puro ja joki olivat pienestä pitäen olleet hänen varsinaisia elementtejään, ja sen vuoksi oli vuorelaisen kilpailu alusta asti sulaa mielettömyyttä.
Ab kohottautui pystyyn vedessä ja tähysteli tuota etäistä tummaa pilkkua. Suuttuneena ja hullaantuneena hän pani liikkeelle jäntevän ruumiinsa kaiken uintivoiman. Jonkun aikaa näytti siltä, kuin kykenisi hän sittenkin saavuttamaan tytön, joka häämöitti veden pinnalla tuskin pistettä suurempana. Hänen heikot menestyksen toiveensa sammuivat kuitenkin pian. Tuolla pienellä etäisellä pisteellä tuntui olevan omat aikeensa. Sen nopeus ei vähentynyt ja hetkisen kuluttua se ennätti erääseen polvekkeeseen kadoten näkyvistä. Ab ajautui mutkaan ja äkkäsi tytön alempana kapuavan turviin raakkukalastajien lautoille. Mitä tämä kertoisi heille, sitä ei hän tietänyt. Sitä asiaa ei kannattanut ajatella.
Nyt ei ollut muuta jälellä, kuin pyrkiä rannalle ja palata maallisempaan ja mukavampaan elämään. Ei mikään karkoita nuoren miehen mielihaluja niin hyvin kuin vesi. Ab ui hiukan väsynein ja veltoin vedoin rannalle, missä Tammi vuotteli häntä hilpeänä. Melkeinpä he olivat sinä iltapäivänä joutumaisillaan vaihtamaan iskuja, ja heidänkaltaistensa kesken iskut saattoivat merkitä äkillistä kuolemaa. Mutta he eivät olleet vielä kilpakosijoita ja asiassa oli paljon aihetta sovinnolliseenkin sananvaihtoon. Kun Ab oli hiukan kuohahtanut pari kertaa, tulivat he jälleen hyviksi ystäviksi.
Päivän lopputuloksena oli, että se oli tuottanut aika lailla voimistelua ja hauskuutta, ainakin Tammelle. Ab ei ollut saavuttanut raakkutyttöä, kuinka miehuullisesti hän olikin ponnistellut. Jos hän olisi tavoittanut hänet ja jutellut hänen kanssaan joen äyräällä, niin se olisi voinut muuttaa hänen elämänsä juoksun. Niin nuori, roteva ja elinvoimainen mies olisi kenties kyennyt muuttamaan hetken hilpeän mielijohteen syvemmäksi tunteeksi ja tuosta uimaritytöstä olisi saattanut tulla luolakansan nainen, jolla ei olisi ollut yhtä suuria luontaisia mahdollisuuksia synnyttää hyviä kiipijöitä, juoksijoita ja taistelijoita kuin muutamilla vuoriston tytöillä.
Samantekevää miten olisi käynyt, jos päivän ponnistukset olisivat päättyneet toisellaiseen tulokseen. Tämä oli vain kertomus kilpailusta ja siitä mikä seurasi Abin pitkää, raivoisaa ja oivallista uintia. Se oli hänen ensimäinen "hakkailunsa". Mutta olipa hänelle vielä käyvä niinkin, että hän rakastui toden teolla luolaihmisen tapaan.
Syksy oli loppupuolellaan ja maa ohuen lumen peitossa, kun eräänä päivänä muuan luolamies juoksi hengästyneenä jokivartta alaspäin ja pysähtyi Korvapuolen luolalle. Hänellä oli uutisia, suuria uutisia! Hän kertoi asiansa joutuisasti ja johdettiin sitten luolaan aterioimaan, mutta Ab tempasi hänen aseensa ja kiiti alaspäin raakkukansan isoa kuoritunkiota kohti. Aivan kuin lukemattomia vuosisatoja myöhemmin joku skotlantilainen juoksija kuljetti tulista ristiään [puuristiä, jonka päät olivat hiiltyneet, käytettiin ennen vanhaan arpakapulana Skotlannin ylänkömaissa. — Suom. muist.] jotensakin samoilla seuduilla, niin riensi Abkin riemuiten levittämään kuulemaansa viestiä. Nyt oli viipymättä saatava kokoon suuri joukko väkeä, eikä ainoastaan luolamiehiä, vaan myöskin raakkukansaa; suuri voitto kutsui suuriin yhteisponnistuksiin. Mammutit olivat saapuneet lähelle ylätasangon reunaa!
Mies, joka oli juosten tullut Korvapuolen luolalle, oli muuan metsästäjä, joka asui muutaman virstan päässä pohjoiseen käsin erään lavean metsäisen ylätasangon reunalla. Tämä tasanko kallistui lännen puolella luisuksi rinteeksi ja päättyi viimein äkkijyrkästi toista sataa jalkaa syvän laakson reunalla. Välistä sattui mammuttilauma joutumaan tuohon metsään, mistä se pyrki ylätasangon huipulle, ja silloin lähetettiin viesti kautta koko seudun, sillä se oli suuremmoinen tapaus luolaihmisten elämässä. Jos vaan saatiin äkkiä kokoon kyllin paljon väkeä, niin voipa olla melkein varma runsaasta ravinnosta. Saalis oli kerrassaan hämmästyttävä, mutta se vaati nopeata toimintaa ja saattoi aiheuttaa murhenäytelmiäkin.
Juuri kuin mehiläiset keräytyvät suristen yhteen, kun niiden kekoon saapuu jotain häiritsevää, niin menettelivät raakkulaisetkin Abin ennätettyä uutisineen heidän joukkoonsa. He syöksyivät sinne tänne, kokoilivat aseita ja valitsivat miehiä retkeä varten. Mutta aikaa ei juuri tuhlattu. Jo puolen tunnin kuluttua Ab ponnisteli jokivartta myöten takaisin kotiansa kohti ja hänen jälessään kaarteli puolisataa raakkumiestä. He olivat varustetut kylläkin tehokkailla aseilla, mutta luolamiesten mielestä varsin nurinkurisesti. Raakkukansan keihäät olivat sekä varteen että kärkeen nähden valmistetut toisellaisista aineksista kuin luolaihmisten, ja he käyttivät aseitaan aivan eri tavalla. Tottuneina keihästämään kaloja tai toisinaan joitakin vesieläimiä, kuten pieniä virtahepoja, joita vielä eleli tämän niemimaan joissa, he käyttivät keihäitään aina heittoaseina — vaikka olivathan luolaihmisetkin perin perehtyneitä siihen — eivätkä he viime tingassa turvautuneet kivikirveeseen tai nuijaan, vaan juoksivat tiehensä viskatakseen uudelleen jonkun matkan päästä tai jälleen paetakseen, kuinka asianhaarat vain vaativat. Mutta urhoollisia olivat hekin — niinä aikoina täytyi jokaisessa, ken halusi elää, olla jonkunlaista eläimellistä rohkeutta — ja lukunsa puolesta he olivat välttämättömiä harvinaisessa mammutinajossa.
Abin kotiin saapuessaan seurue tapasi siellä parikymmentä luolamiestä. Mutta viesti oli viety kaikille suunnille ja kun ennätettiin yhtymäpaikalle, joksi oli määrätty Vaaran luola — tämä mies asui lähellä ylätasangon harjaa ja oli kuljettanut ensimäisen sanan jokivartta alaspäin — niin havaittiin, että kaikkiaan oli metsästäjiä kokoontunut toista sataa, valmiina lähtemään laumaa vastaan koettaakseen ajaa sen äkkijyrkänteelle. Koko tuossa joukossa ei ollut yksikään enemmän mielissään kuin Ab ja Tammi; he olivat luonnollisesti löytäneet toisensa ja käyttäytyivät nyt kuin koirapari, joka vinkuu vaaran ja metsästyksen halusta.
Mammuttilaumaa vastaan ei käynyt lähteminen kevytmielisesti, ei edes sadoin hyvin varustetuin miehin. Mammutti oli todellinen jättiläiseläin, kenties ei juuri yhtä älykäs kuin nykyajan norsu, mutta ärsytettynä sillä oli pirullinen sisu ja vastustamaton voima. Sen saattoi voittaa vain sotajuonen avulla. Siksipä luola- ja jokimiehet vahtivat lakkaamatta tuota kolmikulmaista ylätasankoa yllättääkseen karjan epäedullisessa asemassa. Mutta vaikka eräs parvi liikuskelikin lähellä äkkijyrkänteelle viettävää rinnettä, niin olisivat erämiehet sittenkin olleet varsin saamattomia, elleivät olisi turvautuneet toisiin keinoihin kuin aseisiin ja huutoihin. Mammutti välitti luolamiehestä ja hänen keihäästään yhtä vähän kuin noista pienistä hevosista, jotka toisinaan oleskelivat sen lähellä. Sellainen kääpiö ei säikyttänyt sitä ja jos se milloin uskalsi tehdä hyökkäyksen, niin sieppasi jättiläinen sen suurella kärsällään ja paiskasi murskaksi kiveä tai puuta vastaan tai polki sen kiukkuisena jalkojensa alle. Yhtä mammutti kuitenkin pakeni, suunnattomasta koostaan huolimatta. Tulta se ei voinut vastustaa ja luolamiehet olivat tulleet tietämään sen. Mammutin kimppuun eivät he rohjenneet käydä, mutta he saattoivat ajaa sitä ja siihen heidän etevämmyytensä perustuikin.
Vaaran johdolla, tuon vanhan tottuneen metsänkävijän, joka oli keksinyt lauman olinpaikan, ruvettiin valmistautumaan hyökkäykseen. Kaikkein ensinnä katkottiin kaatuneista pihkahongista kuivia juuria ja sellaisia kyhmyjä, joissa oli kahvaksi sopivia oksia. Kun näihin juuriin ja kyhmyihin tuikkasi tulta, niin ne leimusivat tuntikausia ja olivat siis mitä oivallisimpia soihtuja. Melkein yhtä kauan ja kirkkaasti roihusi myöskin muutamien muiden puiden kaarna, kun sitä sitoi pitkissä viipaleissa kimpuksi ja sytytti sen toisesta päästä palamaan. Jokaisella oli aseidensa ohella myöskin tällainen soihtu valmiina sytytettäväksi, ja kun nämä varustukset oli saatu valmiiksi, niin joukko järjestettiin pitkään riviin, joka alkoi hiljaa edetä metsän halki. Mammuttilaumaan kuului yhdeksäntoista eläintä, joita johti oikea hirviö, ja miehet, jotka olivat kaiken yötä ja aamupäivän pitäneet vahtia, ilmoittivat niiden majailevan varsin lähellä metsää, missä se päättyi äkkijyrkänteelle viettävään rinteeseen. Rinnettä peitti jää, joten tilaisuus oli otollinen aimo metsästykselle. Mammutit olivat saatettavat saarroksiin, muodostamalla rivi tuon ylänköniemekkeen poikki, ja kun se oli ainoastaan viiden sadan kyynärän pituinen ja metsästäjiä oli toista sataa, niin saartorivi saatiin sangen lujaksi. Muutamat miehistä kantoivat palavaa taulaa, josta ei lähtenyt mitään sanottavaa käryä, ja niin alettiin astua eteenpäin.
Hilpeätä oli ollut luolamiesten ja raakkukansan ensimäinen kohtaus ja soihtu-ainesten kerääminen. Paikka oli siksi etäällä riistan seutuvilta, ettei ollut tarpeen noudattaa varovaisuutta, ja niinpä puhuttiin ja naurettiin vapaasti ja iloittiin ennakolta tuosta odotetusta saaliista. Hieno lumi, joka tuskin peitti maanpinnan alleen, hohti päivänpaisteessa, ja erämiehet, jotka eivät olleet tietääkseenkään pienestä pakkasesta, käyttäytyivät melkein vallattomasti. Varsinkin olivat Ab ja Tammi reippaalla tuulella. Tämä oli kummallekin ensimäinen metsästys tuolla omituisella kallioniemekkeellä, he olivat ihastuneet uuteen ympäristöönsä ja himosivat kamppailua. Kaikkialta kaikui puhetta ja naurua ja ilonpito nousi korkeimmilleen, kun jollekin metsämiehistä sattui joku pieni vahinko hänen kiivetessään puuhun taittamaan houkuttelevaa kuivunutta oksaa tai pudotessaan johonkin petolliseen kuoppaan kaatuneen petäjän juuria katkoessaan. Eloisa ja vilkas oli näiden villien miesten kohtaus, kun he tuona raikkaana syysaamuna kokoontuivat mammutinajoon. Kaikkialla vallitsi ripeyttä, iloa ja hälinää.
Mutta peräti toisellaiseksi muuttui kaikki samassa silmänräpäyksessä, kuin erämiehet saapuivat metsään ja rupesivat pitkässä rivissä kulkemaan etsimiänsä jättiläisiä kohti. Luolamies, joka muutamissa suhteissa oli itsekin melkein kuin villieläin, astui tarpeen tullen yhtä kevyesti kuin mikä otus hyvänsä. Tuskinpa risukaan risahti tai lehti kahahti hänen jalkansa alla, ja tuon pitkän rivin tunkeutuessa metsään siellä syntyi haudan hiljaisuus, sillä erämiehet eivät aiheuttaneet yhtään melua ja mitä heikkoja ääniä siellä ennen lienee kuulunutkin, kuten tikkojen nakutusta, ne nyt vaikenivat heidän edetessään. Niin liukui tuo tumma rivi hiljaa eteenpäin tiheän metsän halki, kunnes jostakin kuului äkillinen varoitushuuto. Yhä varovaisemmaksi kävi astunta, yhä tiheämmäksi rivi, mitä enemmän niemeke kapeni, ja viimein tuli riista kaikkien nähtäviin.
Rinteen reunan lähellä, jonkun matkan päässä erillään varsinaisesta metsästä, oli pieni havumetsikkö, jossa mammuttilauma paraillaan söi. Muiden yli kohosi muuan iso koiras, jolla oli pitkät, ylöspäin kaartuneet torahampaat; se liikkui kauimpana metsikössä. Äänettöminä ja liikkumattomina makasivat erämiehet puiden suojassa, kunnes vanhimmat olivat sopineet hyökkäyssuunnitelmasta, ja sitten lähetettiin miehestä mieheen sana, että soihdut olivat sytytettävät.
Pitkin metsän laitaa tuikahti esiin pieniä liekkejä. Ne kasvoivat, kunnes metsän halki loisti tulijuova ja lähimmät mammutit kohottivat kärsäänsä osoittaen levottomuuden merkkejä. Sitten kajahti merkkihuuto ja äkkiä syöksyi tuo pitkä rivi kiljuen esiin: jokainen mies heilutteli leimuavaa soihtuansa ja riensi metsikköä kohti.
Näyttipä hetkisen siltä, kuin olisi koko lauma saatu mielettömän kauhun valtaan, mutta sellaista oli tapahtunut tuskin miesmuistiin. Mammutti saattoi tosin säikähtyä, mutta sillä ei puuttunut älyä ja isommassa joukossa ollessaan se tunsi oman voimansa. Kiljunnan kohotessa nuo pelästyneet eläimet syöksähtivät ensinnä syvemmälle metsikköön, mutta kun ne sitten äkkäsivät sen alapuolella olevan rinteen, ne pyörähtivät ympäri ja kaikki muut hyökkäsivät raivoisasti kohti, paitsi tuota isoa koirasta, joka söi metsikön ulkolaidalla. Ne saapuivat, nuo suuret lihavuoret, mutta hypähtivät syrjään kohdatessaan tuon etenevän tulirivin ja hoippuilivat jonkun aikaa neuvottomina sinne ja tänne. Sitten muuan roteva koiras, johon oli osunut keihäs ja joka oli mielettömänä pelosta, ryntäsi eteenpäin saartolinjan läpi ja toiset seurasivat sokeina jälessä. Kolme miestä murskautui kuoliaaksi niiden jalkoihin ja kaikki mammutit olivat tiessään, paitsi tuota isohampaista koirasta, joka oli lähtenyt liikkeelle yhtyäkseen laumaansa, vaan oli saapunut liian myöhään. Se syöksyi nyt hämmentyneenä ja kiukkuisesti toitottaen edestakaisin metsikössä. Viipymättä keräytyivät erämiehet lähemmäksi toisiaan ja muodostivat yhtämittaisen tulirivin.
Mammutti hyökkäsi esiin puiden seasta ja seisahtui korkeana. Se oli komea eläin, verraton sekä kooltaan että mahtavuudeltaan. Sen isot torahampaat hohtivat valkoisina tummaa, takkuista karvapeitettä vastaan; pienet silmät leimusivat kiukkuisina, kun se kohotti kärsänsä ja päästi römeän toitotuksen, joko kutsuen laumaansa tai parkuen pulaansa. Hetken ajan tuntui siltä, kuin se olisi aikonut karata kiusanhenkiensä tiheän rivin kimppuun, mutta se säikähtyi roihuvia soihtuja, joita nuo uhkarohkeat ja kiihtyneet erämiehet viskelivät melkein sen silmille, ja kun sitten muuan keihäs tunkeutui sen kärsään, niin se kääntyi ympäri melkein kiljuen tuskasta ja syöksyi takaisin metsikköön.
Aivan sen kintereillä hyppeli satakunta miestä, ulvoen paholaisten tavoin ja unohtaen kaiken vaaran hurjassa ajossaan. Suoraan metsikön halki kulki hirviö ryskien ja kääntyi sitten puoleksi, saapuessaan avoimelle rinteelle. Sen sivulla juoksi eräs uskalias nuorukainen, koettaen turhaan lävistää sen mahaa piikärkisellä keihäällään. Kun mammutti nyt pysähtyi hetkiseksi, niin sen terävät silmät äkkäsivät tuon kääpiön, sen iso kärsä iski alas ja taaksepäin, nosti miehen maasta ja sinkahutti hänet monen kyynärän päähän erään suuren puun runkoa vastaan, johon ruumis murskautui aivan mäsäksi pudoten sitten maahan muodottomana möhkäleenä.
Mutta epätoivoisen mammutin takana ja sivuilla leimusi nyt tuli yhtenä ainoana loimuna, voimakkaista käsistä lensi lukemattomia keihäitä, jotka tunkeutuivat sen sitkeän nahkan läpi, ja silloin hirviö hyökkäsi ulos rinteelle äkkijyrkännettä kohti. Tulta kintereillä ja ympärillä puolihulluja erämiehiä! Se töytäsi eteenpäin, luiskahti sileällä jääpinnalla, koetti jälleen kääntyä vastustaakseen tunkeilevia vihollisiaan ja tulirengasta. Se hoippui, kieriskeli ja liikkui ihmeteltävän sukkelasti, ollakseen niin suunnaton eläin, mutta ei voinut saada lujaa jalansijaa ja tuli tungetuksi aivan kallionkielekkeen reunalle. Turhaan se koetti ryömiä ylöspäin; kuljettaen yhtenä ainoana vyörynä mukanaan lunta, jäätä ja pensaita se syöksyi ryskien kuolemaa kohti sadan jalan syvyyteen.
Äkkijyrkänteen molemmin puolin vietti rinne laaksoon loivempana ja riemuhuudoin hyökkäsivät luola- ja raakkumiehet kummallekin suunnalle. Jotkut uskalsivat lähteä jyrkänteen läheltä ja laskeutuivat alas kuin apinat, takertuen luisuessaan pensaihin ja köynnöksiin; toiset juoksivat loivemmille paikoille ja melkein kierivät alas lakeudelle. Uskomattoman lyhyessä ajassa vallitsi täydellinen hiljaisuus sillä paikalla, joka juuri äskettäin oli ollut kiihkeän kamppailun näyttämönä. Mutta alhaalta laaksosta kuului hurjaa hälinää.
Tämä oli suuremmoinen tapahtuma seudun ihmisolennoille. Metsästäjät olivat saaneet sanomattoman arvokkaan saaliin. Eivätpä edes vanhimmatkaan heistä muistaneet, että yhteinen metsästysretki olisi milloinkaan tuottanut tyydyttävämpää tulosta. Se oli täysin heidän suurten ponnistustensa arvoinen; ehkäpä se silloisen arvioimisen mukaan korvasi myöskin surmattujen erämiesten hengen.
Tuo jättiläiseläin makasi nyt kuolleena kallion juurella. Toinen sen isoista, kellertävistä, kaarevista torahampaista oli taittunut ja hohti ruohikossa muutaman jalan päässä tuosta lihavuoresta, jossa oli vielä äskettäin ollut eloa. Sitä näkyä olisi kyllä kannattanut katsella minä aikana hyvänsä, sillä vaikka mammutti ei vetänytkään vertoja muutamille muinaisille matelijahirviöille, niin se oli sentään ulkomuodoltaan niin suuremmoisen mahtava, ettei sitä ole voittanut yksikään eläin maan päällä. Kukistuneena ja kuolleenakin se oli valtaavan näköinen.
Mutta nämä erämiehet tunsivat enemmän ihastusta kuin kunnioitusta. He olivat saaneet runsaat määrät ruokaa: nyt toimitettaisiin koko seudun väestölle pidot ja senkin jälkeen olisi monessa majassa ja luolassa lihaa yllin kyllin useaksi päiväksi. Erämiehet elämöivät kiihkoisina. Muuan joukko karkasi käsiksi tuohon katkenneeseen torahampaaseen — mammutin torahammasta tai sen palasta pidettiin luolamiesten kesken suurena saaliina — ja siitä oli jo syntyä kahakka, kun kiukkuiset äänet keskeyttivät niiden kinastuksen, jotka olivat anastaneet tämän osan saaliista, ja se asetettiin syrjään myöhemmin jaettavaksi. Nyt oli ennen kaikkea pohdittava juhlanpitoa.
Jälleen juoksivat nopeat sanansaattajat metsän polkuja, uivat jokia pitkin ja tunkeutuivat salojen ja viidakkojen halki. Tällä kertaa ei ollut tarkoituksena kutsua kokoon vain metsästäjiä, vaan kaikki perhekuntien jäsenet, jotka voivat mukavasti ja turvallisesti saapua seuraavan päivän kokoukseen, jolloin oli vietettävä mammutinpeijaisia. Sanansaattajain lähdettyä käytiin tuon ison raadon kimppuun, ja voimakkaat ja taitavat kädet irroittivat terävillä piiveitsillä paksun vuodan ruumiista. Se jaettiin seurueen johtomiesten määräysten mukaisesti ja vanha Vaara sai suurimman palkinnon erityisten ansioidensa vuoksi. Sitten viillettiin irti pitkiä lihaviipaleita, laadittiin nuotioita, erämiehet söivät kyllikseen ja nukkuivat viimein terveen ja ravitun ihmisen unta, jätettyään muutamia valvomaan vahteina. Nykyaikana ei tuollaista alustavaa syöntiä varmaankaan pidettäisi viisaimpana juhlavalmistuksena, mutta luola- ja raakkumiehet eivät tienneet mitään vatsa- ja maksataudeista, he voivat herkutella päiväkausia mitä ylellisimmin.
Aamu koitti viileänä ja kuulakkana ja sen mukana saapui kaikilta suunnilta nopeasti miehiä ja vaimoja juhlamielin, nälkäisinä ja odottavina. Seudun etevimmät ja kaikki muutkin perheet kokoontuivat silloisen seuraelämän tärkeimpään tilaisuuteen. Eri huonekuntien miehet olivat jo ryhtyneet toimiin, parikymmentä nuotiota oli palamassa ja kaikkialla lemusi paistuvan lihan käry. Metsästäjä-isät ottivat vastaan perheensä ja kemut kasvoivat tunnista toiseen uusien joukkojen yhä saapuessa. Sekä Abin että Tammen perheet olivat varhaisimpia, suurin silmin ja uteliaina astuivat Pyökinlehti ja Haukku näyttämölle jonkinlaisena etuvartiastona ja tervehtivät ylpeinä veljeään. Ylt'ympäriltä kaikui kotkottavaa puhetta, naurua ja hajanaisia' huudahduksia ja kivien ryskettä, kun hirviön paistuneita luita murskattiin mehua etsittäessä.
Hilpeys ja ilonpito olivat yleisiä, vaikka seurue jakaantuikin melkein vaistomaisesti kahteen eri ryhmään. Luola- ja raakkuväki olivat kyllä siihen aikaan ystävällisissä väleissä, mutta, kuten jo olemme huomauttaneet, he erosivat toisistaan monessa suhteessa makunsa ja tapojensa puolesta, vieläpä jossain määrin ulkonäöltäänkin. Luolaihminen oli tottunut juoksemaan metsäpolkuja kuin hirvi tai välttämään äkillistä vaaraa kapuamalla nopeasti ylöspäin ja heilauttelemalla itseään oksalta toiselle; hän oli senvuoksi laihempi ja jäntevämpi kuin raakkuihminen ja kasvoillaan hänellä oli uskaliaampi ja varmempi ilme. Raakkuihminen oli lyhyempi ja hidasliikkeisempi, vaikkakin lihaksinen. Hän oli joka päivä viettänyt useampia tunteja karkeatekoisessa tukkiveneessään tai astuen verkalleen puron partaita pitkin keihäs kohotettuna tai kaivaen kumarassa noita herkullisia simpukoita, jotka kuuluivat hänen ravintoonsa; harvemmin hän liikuskeli maalla vetäen sieraimiinsa sen tuoksua. Häntä miellytti veden haju, luolamiestä taasen metsän lemu. Siitäpä seurasi, että mammutinpeijaisissa nuo liittolaiset järjestyivät luonnollisesti ja parhaassa sovussa eri ryhmiksi. Kun nälkä oli sammutettu ja oli aika ryhtyä pakinoimaan, saattoivat ne, joiden tarkoitusperät ja mielijohteet vetivät yhteen, vaihtaa ajatuksia varsin vilkkaasti. Juhlivain luku kasvoi kasvamistaan ja puolen päivän aikana oli koolla suuremmoinen seura. Paljon tarvittiin ruokaa sellaisen joukon ravitsemiseksi, mutta olihan mammutissa lihaa tonnimääriä, ei siinä paljoakaan tuntunut tämän perin reippaan seuran hyökkäykset. No niin, savu nousi nuotioista ja nämä vankat oliot söivät ja tunsivat itsensä onnellisiksi.
Mutta iltapäivällä rupesivat sentään heidänkin laisensa juhlijat käymään yltäkylläisiksi. Yksi ja toinen alkoi silmäillä ympärilleen ja ennen pitkää olivat seuraelämän hauskuudet täydessä vauhdissa. Vanhat erämiehet keräytyivät yhteen ja muistelivat menneitä aikoja, jolloin muuan mammutti oli ajettu alas samalta kalliolta. Nuorukaiset ryhmittyivät eri nuotioiden ympärille, pakinoiden voimannäytteistä ja rohkeista teoista ja ryhtyivät väliin leikillä käsirysyyn. Solakat, jäntevät neidot, joilla oli silloin samat tyttöjen tavat kuin nykyäänkin, söivät yhdessä ja silmäilivät ympärilleen keikaillen ja rohkeina, sillä jokaisella oli mukanaan luonnollinen suojelijansa. Tuskinpa tiesi koko luolaihmisten historia suurempaa ja juhlallisempaa kokousta, missä hyvä ravinto olisi synnyttänyt enemmän toveruutta. Ja ehkäpä — sillä kaikki asiat ovat suhteellisia — ei ole jälkeenpäinkään sattunut sen tärkeämpää yhteiskunnallista tapahtumaa. Vaaralliset ihmisoliot olivat iloisia ja luottivat toisiinsa, ja nuoret vaihtoivat silmäyksiä.
Ab ja Tammi olivat luonnollisesti aterioineet yhdessä. He olivat ottaneet uhkarohkeasti osaa äskeiseen taisteluun, olivat suoriutuneet siitä vahingotta ja esiintyivät nyt juhlassa huomattavina henkilöinä. Molempien ruokahalu veti vertoja heidän ruumiinvoimilleen ja he olivat yhtä valmiita käyttämään kumpaakin. Se määrä, minkä nämä nuoret miehet olivat jo syöneet, olisi saanut suurimmankin roomalaisen herkkusuun sairastumaan kateudesta, ja yhä he vaan aterioivat, vaikkakin hieman laimentunein innoin. Kumpaisellakin oli kädessään höyryävä lihakimpale, joka oli leikattu jostain valiopaikasta, ja silloin tällöin he purasivat perin tyytyväisinä siitä suun täyden. Äkkiä Ab taukosi jauhamasta, hän seisoi liikkumattomana ja tähysteli tarkkaavaisena erästä miellyttävää näkyä muutaman kyynärän päässä.
Lähellä nuotiota, jonka ympärille oli kerääntynyt tusinan verta ihmisiä, seisoi kaksi neitoa vieretysten. He söivät parhaillaan, eivät ahneesti, mutta ilmeisellä mielenkiinnolla, sillä he eivät olleet saapuneet varhaisimpien joukossa. Näihin kahteen oli Abin harhaileva katse sattunut, heihin se oli pysähtynyt eikä ollutkaan kummallista, että hän osoitti sellaista hartautta. Molemmat olivat omiansa herättämään huomiota, vaikka vaikeata olisi kuvitella sen erilaisempaa paria. Toinen oli solakka, toinen aivan päinvastaista rakennetta, mutta kummallakin oli puoleensa vetävät ominaisuutensa.
He seisoivat, kuten tyttöparin on tapana meidänkin päivinämme: toisen käsi lepäsi puoleksi hyväillen toisen lanteilla. Vantterampi heistä rupatteli vilkkaasti ja hoikempi kuunteli välinpitämättömänä. Edellinen keskeytti tuontuostakin puheensa syödä nutustellakseen erästä mehevää lihapalasta. Oli ilmeistä ettei hän ollut vielä sammuttanut nälkäänsä, ja näkyipä hänen toverillaankin olevan ruokahalua. Hoikempi tytöistä ei tuntunut välittävän suuria pakinoimisesta, mutta hänen ystävättärensä jatkoi yhä rupatustaan. Tämä näytti olevan perin tyytyväinen ihmislapsi. Sopusuhtaiseksi voi häntä kutsua vain lujarakenteisen vartalon ihailija. Lanteet olivat varsin leveät, käsivarret lihaksiset ja koko ruumis jotensakin pyylevä. Käytännölliseltä kannalta katsottuna tämä tanakka neitonen saattoi kyllä olla puoleensa vetävä tavallisen luolamiehen mielestä; mutta täytyneepä sentään myöntää, että häneltä puuttui jotain, mikä tarkkanäköisemmän mielestä kuuluu hienon naisen ominaisuuksiin. Hän oli tavattoman karvainen, tämä nuori neitonen. Yllään hänellä oli tavallinen nahkavaatetus, mutta kohtalaisen leudolla säällä hän olisi ollut hyvin verhottuna ilman sitäkin. Katsoipa asiaa muodin tahi mukavuuden kannalta, niin perin vähän tarvittiin vierasta verhoa hänen oman pörröisen ja jossain määrin miellyttävänkin luonnollisen ruumiinpeitteensä lisäksi. Hän oli oikea naispuolinen Esau, tuollainen roteva, hyväsydäminen, voimakas ja rehellinen luolatyttö, tuota palvelevaista ja kuuliaista ihmisrotua, joka alkoi esiintyä tuhansia vuosia ennen historiaa. Hän tunnusti vierustoverinsa voimakkaammaksi ja vallitsevaksi luonteeksi ja oli hänelle samalla haavaa uskollinen ystävä ja aulis auttaja. Sellaista tapaamme nykyäänkin, vieläpä niidenkin luontokappaleiden keskuudessa, joilla ei sanota olevan mitään sielua; etenkin koirissa se on yleistä. Mutta tyttö oli voimakas ja hänellä oli nopea käsityskyky, kuten muutamilla eläimillä. Hän asui jotenkin lähellä vanhan Vaaran kotia ja nimensä oli Kuukasvo. Hänen kasvonsa olivat näet niin hymyilevät ja säteilevät, että nimi oli johtunut aivan itsestään hänen hilpeänä lapsuusaikanaan.
Varsin erilainen oli tuo solakka neito, joka oli juuri syönyt lihaviipaleensa ja kaiveli paraillaan puikolla ydintä eräästä luupalasta, jonka hänen taattonsa oli heittänyt hänelle. Hänen isänsä oli Vaara, ympäristön vanhin metsämies ja päivän sankari, ja häntä itseään sanottiin Nopsajalaksi; tämän nimen hän oli saanut jo varhain, sillä koko seudulla ei ollut ainoatakaan, joka kykeni liikkumaan sukkelammin kuin hän. Juuri tätä Nopsajalkaa Ab katseli.
Yksinpä elämään kyllästynein ja välinpitämättöminkin meidän aikamme miehistä olisi sanonut häntä ihanaksi tai ainakin viehättäväksi olennoksi. Hän seisoi kevyessä ja sulavassa asennossa, käsivarret sekä osa rintaa olivat paljaina, samoin sääretkin polvien alapuolelta. Hänen tummanruskea tukkansa oli sidottu yhteen jonkun puun sitkeästä sisäkuoresta tehdyllä nauhalla ja valui laakealle, sisäänpäin kaartuvalle selälle. Hän ei ollut aivan toisten sikäläisten tyttöjen kaltainen. Silmät olivat suuremmat ja pehmeämmät, niistä kuvastui paljon enemmän ja niiden ilme oli vaihtelevampi. Hänen raajansa olivat aivan yhtä pitkät kuin hänen toveriensakin, sormet ja varpaat, vaikkakin hoikemmat, näyttivät olevan yhtä perehtyneitä tarttumaan esineisiin; mutta kaiken jäntevyyden ja joustavuuden ohessa hänessä oli jonkun verran tasoittelua. Karvakaistale hänen säärissään oli harva ja silkkihieno, samoin käsivarsissakin. Hän oli epäilemättä seuraelämän johtajia, kuten hänen ulkomuotonsakin ilmaisi — puhumattakaan isän yhteiskunnallisesta asemasta — mutta vaikka hänen kasvoillaan näkyikin ylhäisyyden ilme, niin niistä kuvastui samalla hupaisuutta, joka melkein soti olosuhteita vastaan.
Perin rakastettava neitonen hän oli ja sen oli Abkin tuntenut kiireestä kantapäihin asti jo ensi kerran, kun hän katseli tyttöä. Ab vertasi häntä metsän sulavimpaan eläjään, leopardinsukuiseen puukissaan, niin hän oli siro ja joustava; katsoessaan tytön älykkäisiin kasvoihin hän lisäsi vertaukseensa jotain ylevämpää. Hän tunsi myöskin jonkinlaista kunnioitusta. Tähän asti hän oli koettanut saada mitä halusi, milloin hyvänsä se oli näkösällä. Nyt hän oli ymmällään.
Äkkiä Nopsajalka kohotti silmänsä ja kohtasi Abin katseen. Molemmat nuoret katselivat toisiaan jonkun aikaa kiinteästi ja sitten neito käänsi silmänsä toisaalle. Mutta nuorukainen oli sillä välin toipunut. Hän oli hajamielisenä syönyt erästä hyvin paistettua, mammutin valiopaikasta leikattua palaa. Nyt hän repäsi sen kahtia ja tarkasti vaistomaisesti tyttöä. Tämä kohotti jälleen katseensa ja silloin Ab viskasi hänelle tuon höyryävän puolikkaan. Tyttö huomasi liikkeen, koppasi palasen vikkelästi toisella kädellään, katsahti Abiin ja nauroi. Ujoudesta ei näkynyt merkkiäkään. Tyytyväisenä hän alkoi syödä herkkupalaansa ja nuo molemmat olivat nyt tavallaan tehneet virallisesti tuttavuutta.
Nuorukainen ei käyttänytkään heti hyväkseen ilmeistä voittoansa, joka oli vaatinut häneltä enemmän rohkeutta ja suurempia ponnistuksia, kuin moni kahakka metsänpetojen kanssa. Hän ei puhutellut neitosta. Mutta veren hyrskytessä suonissa hän ajatteli itsekseen, että hän tahtoi tavata tuon tytön, tavata hänet metsässä! Tämä ei katsahtanut Abiin sen enempää, sillä hänen omaisensa keräytyivät hänen ympärilleen ja tämä oli suuri tilaisuus. Ab palasi tajuihinsa käheän huudahduksen herättämänä. Tammi katsahti häneen tuimana. Muuta ääntä ei kuulunut, mutta nuorukainen tuijotti tiukasti siihen paikkaan, mihin tyttö oli vastikään kadonnut omaistensa keskelle. Ja Ab tunsi vaistomaisesti, kuten ihmiset aina tuntevat sellaisissa tilaisuuksissa, että hänellä oli kilpailija, että Tammikin oli nähnyt tuon vuorenrinteen solakan asujamen ja rakastunut häneen.
Mammutin liha, vuota ja torahampaat jaettiin kaikkien kesken. Ab ponnisteli miehuullisesti saadakseen osan hammasta Rampa-ukolle kaiverrettavaksi ja voittikin sen viimein, sillä vanhemmat miehet arvelivat hänen ja Tammen taistelleen kalliolla kyllin reippaasti päästäkseen osallisiksi arvokkaimmasta saaliista eikä Tammi vastustellut nytkään Abin toimia, vaikka hänen silmänsä paloivatkin. Auringon kallistuessa länttä kohti kaikki erosivat lähteäkseen vaaralliselle kotimatkalleen. Ab riemuitsi, vaikka tunsikin vähän epäilystä, mutta Tammi näytti synkältä. Kumpaisenkin sydän oli hiukan raskas.