»Minä taidan olla viimeinen pakana», hän ajatteli. »Siksipä taivun, sillä en tahdo kuolla koiran tavoin.»
Noin ajatteli Ontron poika. —
Niin he molemmat läksivät vielä samana iltana soudattamaan itseään manteren puolelle papin luo ja pyysivät siellä, että Jorma kastettaisiin siihen oikeaan suomalaisten uskoon ja että he molemmat saisivat Herran Pyhän Ehtoollisen, sillä saattoihan kuolema heidät, vanhat, korjata pois koska tahansa.
Ja pappi, joka oli tullut Karjalaan etupäässä Liperiä, Kontiolahtea ja Ilomantsia varten jostakin Viipurin tienoilta, suostui tietysti pyyntöön mielellään, sillä juuri kastamista vartenhan hänet oli lähetettykin. Kauan hän kyseli Jormalta tämän tarinaa, sillä kaikki ihmiset olivat jo kertoneet Joutsenisen erakosta, jonka luo hänkin oli jo monta kertaa aikonut mennä puhumaan Jumalasta. — Nyt seisoi suuren tietäjän ja pakanuuden aikaisten päälliköitten poika kristityn papin edessä kertomassa ei yksin omaansa, vaan koko mahtavan sukunsa elämää ja kysyi lopuksi:
»Voiko sitten suomalaisten Jumala antaa minulle anteeksi kaiken sen pahan, mitä olen tehnyt?»
Ja pappi vastasi:
»Paljon olet kärsinyt, mutta siitä kaikesta sanoo Jumala: 'Parempi on murhe kuin nauru, sillä kun kasvot ovat murheelliset, on se sydämelle hyväksi.' Ja anteeksiantamuksesta sanoo Hän: 'Katso, Minä olen anteeksiantamus.'»
»Mutta minähän olen tappanut ihmisiä, ja sen suomalaistenkin Jumala kieltää varmasti!» — sanoi Jorma toivottomana.
»Täällä kirjassa sanotaan: 'Nouse, Herra, pelasta minut, Jumalani, sillä Sinä olet kaikkia vihollisiasi lyönyt poskelle, Sinä olet murskannut hampaat jumalattomilta. — Herrassa on pelastus, se siunaukseksi tulkoon kansallesi.' — Kerroit tappaneesi novgorodilaisia, sinä vanhus. Siitä sinä kuulet täältä: 'Pakanat ovat vajonneet kaivamaansa hautaan, heidän jalkansa ovat takertuneet verkkoon, jonka he itse toisille virittivät. Herra on pannut tuomionsa toimeen, kietoen jumalattomat heidän omien kättensä tekoihin. — Herra on sorretun linna ja turva ahdinkojen aikoina, Hän, verenkostaja, on muistanut heitä, jotka Häneen turvaavat eikä unohtanut kurjain huutoa.' — Kas niin, vanhus, sinä olet varmasti saava anteeksi sen, että olet antanut langeta tuomion pakanain ja pahantekijäin päälle, sillä sellaisiahan ovat kaikki novgorodilaiset. He ovat meidän vihollisiamme, he ovat Jumalankin vihollisia. Ja sinä, tietäjän poika, olet ollut vain luja ase Jumalan kädessä pelastamassa tätä kansaa heidän vallaltaan ja väärältä uskoltaan. Sinä olet vapauttanut maatasi, et ole kylläkään taistellut Jumalaa vastaan niinkuin isäsi, mutta olet silti taistellut yhtä hyvin kuin hänkin, paljon paremminkin. Ja jokaisen on kiitettävä nyt sinuakin, että he ovat vapaita ja kuuluvat omaan Suomen kansaan. Herra suokoon, ettei koskaan tulisi toisin käymään!»
Mutta Jorma vain ei voinut vieläkään käsittää, kuinka hän oli niin helposti saava anteeksi, vieläpä ihmisten kiitostakin. Pappi selitti sitä hänelle kauan, kuinka Jumala oli määrännyt juuri hänet tekemään suuria töitä vainottujen puolesta ja kostamaan vainoojille ja väärintekijöille itselleen, sillä Herra oli mieltynyt Karjalan maahan ja sen kansaan ja oli ottanut sen omakseen. — Niin sanoi pappi.
Ja viimein erakko tyytyi arvellen, että enemmänhän pappi tiesi niistä asioista kuin hän. Niin kastettiin Jorma toisten suomalaisten ja toisten karjalaisten tavoin siihen uskoon, joka lopulta tuli pysyväiseksi, yhdisti kaikki heimot, Karjalankin Suomeen, ja teki ne samaksi kansaksi.
Saatuaan Pyhän Ehtoollisen läksivät Joutsenisen erakko ja hänen sisarensa takaisin saareen, jossa oli nyt heidän yhteinen kotinsa. Pappi kyllä pyysi heitä molempia jäämään vielä luokseen, sillä juuri Jormahan olisi hänen mielestään ollut sopiva mies puhumaan ihmisille kärsimyksistä ja niiden jälkeisestä pelastuksesta. Mutta Jorma ei tahtonut ryhtyä enää mihinkään, sillä hän oli jo omasta puolestaan tehnyt kaikkensa ja saanut oman rauhansa. Ja sitä hän ei tahtonut enää kadottaa maailman huminaan.
Nyt oli Jorma onnellisempi kuin koskaan ennen, sen huomasi kasvoistakin. Stefanin viimeisen iskun jäljetkin lakkasivat kirvelemästä ajatellessa, että hänellä oli sittenkin vielä sisar elossa. Ja kaikki muutkin tuskat loppuivat, kun hän rukoili hartaasti, että Hän veisi Jorman sielun sinne, niissä Marjatta häntä varmaankin vielä odotti. Uskontoa ja ihmisiä oli Jorma paennut, mutta kun oli nyt jälleen tullut kastetuksi, tunsi hän nyt tuon viimeisen rukouksensa tulevan kuulluksi.
Ja seuraavana päivänä, kun ihmiset olivat jo kuulleet, että Joutsenisen erakko oli antanut kastaa itsensä, tahtoivat he kaikki nähdä sen merkillisen miehen. He tahtoivat puhutella häntä, kysellä hänen elämänsä monia vaiheita, tietää, kuinka hän yksinään oli hävittänyt Kuhasalon luostarin ja tappanut sen munkit, ja tietää vielä senkin, kuinka vanha erakko oli. Kun pappi ja toiset ihmiset luulivat, ettei Jorma enää pakenisi ihmisiä, menivät he suurella joukolla katsomaan kuuluisien tietäjien viimeistä poikaa ja Kuhasalon ryssien tappajaa. Mutta kun he tulivat saareen, tapasivat he siellä vain kaksi kylmentynyttä ruumista, Jorman ja hänen sisarensa. Erakko itse oli nukahtanut kaatuneen uhri kuusen viereen. Näytti siltä kuin hän kasteeseen tultuaan olisi tahtonut siirtää syrjään sen pakanallisen puun rungon ja siinä raskaassa työssään uupunut ainiaaksi. Sisar oli kuollut aivan rauhallisesti kivivuoteelle majan sisälle. Arvailtiin, kumpi heistä kahdesta oli ensin muuttanut pois, ja tultiin siihen tulokseen, että molemmat olivat kuolleet samalla hetkellä, koskapa kumpainenkaan ei ollut koskenut toistensa ruumiiseen tahtoessaan auttaa kuolevaa. Pohdittiin, pitikö vanhukset haudata saareen, sillä olihan Joutseninen ollut erakon koko maailma ja koti. Mutta pappi kuitenkin sanoi, että molemmat vietäisiin manteren puolelle siunattuun maahan.
Ihminen, kun sinä matkallasi joudut joskus sinne, missä Pielisjoen vedet valuvat kohisten Pyhäselkään, ovat kuvat edessäsi toisenlaiset kuin Ontron, Iljan ja Jorman aikoihin. Silloin siellä rantamilla oli vain jokunen mökki, pieni ja köyhä, tai kalasauna veden äyräällä. Nyt on virran molemmilla reunoilla kasvava kaupunki. Vähän matkaa joen suusta olevasta saaresta ei kohoa enää metsikön yläpuolelle kreikkalaiskatolisen luostarin pieni kupooli risteilleen eikä järvellä näy enää kalastelevien munkkien veneitä. Koko saarikin — Kuhasalo — on jo muuttanut tuon entisen, sekavia muistoja nostattavan nimensä Kukkosensaareksi. Ja sen rannalla, missä Jorma ennen koivuun nojaten katseli yli selän, kuuluvat nyt tukkilaisten repäisevät laulut. Huonosti ne sopivat yhteen saaren entisten muistojen kanssa, mutta eiväthän nuo muistot ole kaikki niin hyviä, että niitä kannattaisi säilytellä. — Niin, antaa nykyisten laulujen vain häätää pois kaikki saaren entiset pahat henget! Ja parempi kai lienee sekin, että annamme vuosisataisen unohduksen sovittaa kaikki viattomat veret.
Katsellessasi leikkivää vettä koskessa ei sinun tarvitse pelätä kuuleväsi enää hukkuvien ryöstäjämunkkien ja nuoren karjalaisneidon avunhuutoja. Moskovalaiset ja novgorodilaiset eivät huuda näillä main enää kuolleinakaan, heidän aikansa on ollut ja mennyt. Eikä tuolla ajalla olekaan muuta merkitystä kuin se, minkä se saa karjalaisten suuressa kärsimysten historiassa, jos sen nojalla joskus ruvettaisiin maksamaan vanhoja velkoja satojen ja tuhansien puolesta takaisin. — Ei kuulu koskesta enää Marjatankaan ääni, sillä tyttö sai takaisin Ontron pojan, vaikka saikin odottaa häntä kauan, auringon siirtyessä lukemattomat kerrat verkalleen yli Höytiäisen selän Joutsenisen taakse.
Mutta jos sinä menet Kontiolahdelle, niin siellä ei nykyisyys häiritse niin paljon vanhoja muistoja. Siellä saattaa vielä jokunen vanhus kertoa sinulle tämän saman tarinan Ontron pojasta, luostarin kasvatista. Tuo kertoja osoittaa sinulle vihreätä, valkorantaista saarta ja sanoo:
»Tuolla hän eli ja kuoli!»
Sinä menet hänen kanssaan Joutseniseen. Siellä näytetään sinulle jo melkein puiden peittämää polkua, joka johtaa rannasta ylös mäelle:
»Tuossa on se polku, jota myöten Jorma kantoi vettä rannasta ylös mäelle!»
Siellä mäen päällä näkyy eräs kiviraunio: »Tuossa oli erakon kivivuode!»
Ja Joutseninen lumoo armotta jokaisen vieraansa. Sinäkin tunnet siirtyväsi ajassa taaksepäin kokonaista kolme neljä vuosisataa ja alat kuvitella: Kuhasalossa on kiiltäväkupoolinen monasteri, josta parhaillaan verihurtta Stefanin hengenheimolaiset lähtevät ryöstö- ja murha matkoilleen ympäristöön. Sinä saatat kuulla vaikerrusta, kun tautien, nälän ja sotien ottamat karjalaiset huutavat kuolintuskissaan. Tuolta jostakin metsän takaa näkyvät suuren hovin seinät, ja kuuluu vihellys, aivan kuin pajarin ruoska heilahtaisi ilmassa. Ja jossakin kallion takana aivan sinun vierelläsi seuraa Rikkeitäsi erakko Jorma, sillä hän tahtoo nähdä, oletko tullut saareen hyvissä vai pahoissa aikomuksissa.
Mutta tuo kaikki on kuitenkin päättynyt jo kauan sitten, ja kadonnut on jo erakon hautakin, samoin kuin sekin, minkä hän loi umpeen Jaamankankaalla. Samoinkuin aika on kadottava ja särkevä kaiken menneen suuren ja luova entisen sijaan uuden maailman, samoin ihmiset leikkivät Luojaa ja tahtovat tehdä uuden luonnon. Katoamaan heti tulevat viimeisetkin luonnon luomat pyhäköt, joissa arkiset askaret unohtaen voi hetkiseksi siirtyä rauhaan ja menneisyydestä koota itselleen voimaa ja neuvoja tulevaisuuden varalle. Sinä aavistat sen nyt liikkuessasi erakon asumasijoilla, ja kun illalla uudelleen seisot mantereita ja katselet sieltä yli kauniin Höytiäisen tätä samaa saarta, niin se houkuttelee sinuakin puoleensa niin, että tahdot vielä uudelleen soutaa yli selän ja viettää saaressa yhden kesäisen yön erakkona, rauhassa muusta maailmasta, sillä juuri yksinäisyyshän meistä kaikista tekee ihmisiä eikä maailma.