"Puuta — heinää! — Kun sanon, että opetan ihmisen luotsaamaan, niin on myös tarkoitukseni tehdä se. Voit luottaa siihen, että minä joko opetan hänet tai sitten lopetan hänet."
Hauskoja toiveita! —
Ruveta sanasille sellaisen ihmisen kanssa ei luonnollisestikaan kannattanut. En keksinyt mitään muuta keinoa kuin alistaa muistiparkani vielä suuremman painon alle, koko koneiston räjähtämisen uhalla; ja kuinka olikaan, alkoi todellakin vähitellen matalavesikin siihen kuuluvine lukemattomine luotsimerkkeineen tarttua siihen. Mutta lopputulos oli sama. Tuskin oli yksi vaikeus voitettu, kun jo toinen ilmestyi. Olin tosin usein nähnyt luotsien tuijottavan veteen ja lukevan sitä kuin kirjaa; mutta minulle oli se kirja sulettu. Vihdoin tuli se aika, jolloin oppimestarini näytti katsovan minun edistyneen niin pitkälle, että voin sulattaa luennon korkeammassa jokikielessä. Hän alkoi:
"Näetkö tuota käyrää viivaa vedessä? — Se on kari. Ja lisäksi on se poikkikari. Sen alla on kiinteä hiekkasärkkä, joka on pystysuora kuin seinä. Vesi on syvä aivan sen vierelle asti, mutta sen yläpuolella on se sitä hiivatin hiukan, sanon minä. Jos törmäisit sitä päin, voisit yhtä hyvin sanoa alukselle hyvästit samalla. Kas, näetkös, että tuo viiva ikäänkuin levenee ja katoaa tuolla yläpäässä?"
Kyllä, sen minä näin.
"No, siellä särkkä vajoaa, ja sieltä voit hädän tullen kömpiä yli tekemättä mitään vahinkoa. Kas niin, ota nyt ruori ja laske aivan karin luokse — tässä on suvanto eikä virtaa laisinkaan."
Minä tottelin parhaani mukaan. Kun lähenimme sitä kohtaa, missä kari vaipui, komensi Bixby:
"Olepas nyt varoillasi. Tee niinkuin käsken. Älä pelkää, että se menee karille — laiva ei tiedä mitään pahempaa kuin kariston. Työnnä noin — työnnä noin — — pidä ruori vakavana. Päästä nyt alas se! — Ja pian sittenkin!"
Hän kävi itse käsiksi rattaaseen ja auttoi sitä hyrräämään ympäri kuin rukki. Sitten pidimme siitä molemmin kiinni kaikin voimin. Laiva vastusteli silmänräpäyksen, mutta samassa kääntyi se ylihankaan, pisti ylös karia kohti ja lähetti pitkän, vihaisesti kohisevan ja kuohuvan aallon perään näin:
"Varo nyt — varo nyt, ettei se pääse kulkemaan käsistäsi. Noin, noin — kun se vastustelee ja ohjausköydet lyövät noin, vähän työntämällä, niin kevennä hiukan ruoria — noin — yöllä ilmoittaa se tuolla tavalla, että vesi on liian matalaa. Ohjaa aivan niemeä kohti, sanon minä — hiljaa, hiljaa, vähän kerrallaan. Kas niin, nyt olemme hietasärkällä — niemen ulkopuolella on aina hietasärkkä, sen tähden että vesi siinä huuhtoutuu pyörteissä. Näetkö noita hienoja viivoja tuolla, jotka ovat kuin viuhkan rivat? Ne ovat pieniä hiekkauurtoja, nuo, — niille ei sinun juuri tarvitse ajaa päälle, mutta pysyttäydy aivan niiden luona. Varo nyt — varo nyt! — ei liian läheltä tuota paikkaa, missä vesi näyttää tyveneltä ja ikäänkuin rasvaiselta — siinä on tuskin yhdeksää jalkaa, siinä, sitä ei se siedä. Katsohan, nyt se jo alkaa haista taulalta — varo nyt, sanon minä. Tuhat tulimaista, siinä se pääsi sinulta! — Seisota alihangan pyörä! — Nopeasti, sanon minä. Selvä peräytymään! — Takaisin!"
Konekellot kilisivät ja kone totteli heti, valkeiden höyrypilvien vyöryessä venttiileistä, mutta se oli vallan liian myöhään. Laiva oli "haistanut taulaa." Toden teolla: kuohuviivat, jotka olivat vetäytyneet kummallekin puolelle keulaa, katosivat silmänräpäyksessä, ja suuri hyökyaalto tuli kierien eteen, — laiva painui alihankaan ja hyökkäsi sitten virran mukana vastaista rantaa kohti vinhaa vauhtia, ikäänkuin se olisi tuntenut kuolemanpelkoa ja tahtonut paeta hinnalla millä hyvänsä. Me olimme runsaan penikulman alempana kuin meidän olisi pitänyt olla, kun meidän taas onnistui saada urakka siitä.
Iltapäivävuorolla seuraavana päivänä kysyi Bixby minulta, luulinko voivani ohjata lähimmät pari penikulmaa omin neuvoin. Minä vastasin:
"Ensin niemen yläpuolella olevan ensimäisen snagin sisäpuolelta, ulkopuolelta seuraavaa, sitten Higginsin lautatarhaa kohti ja — —"
"All right. Tulen takaisin ennenkuin ehdit ensimäiselle niemelle."
Mutta hän ei tullut. Häntä ei näkynyt vielä silloinkaan kun pääsin niemen ohi ja tulin väylälle, johon nähden minulla oli omat epäilykseni. En aavistanut, että hän seisoi piilossa savutorven takana, nähdäkseen kuinka minä tulen toimeen. Kuitenkin jatkoin matkaani iloisesti, määrättömän ylpeänä, sillä hän ei ollut vielä koskaan antanut minun yksin ohjata laivaa niin pitkää aikaa kuin tällä kerralla. Menin niinkin pitkälle ylimielisyydessäni, että ajoittain päästin ruorin ja käänsin selkäni sille, samalla kun välinpitämättömän tyynesti katselin perämerkkejä ja viheltelin muuatta säveltä, — menettelytapa, jota usein olin kunnioittavasti ihmetellyt sekä Bixbyssä että muissa luotsipukareissa. Heittäydyin kuitenkin mahdollisesti vihdoin kai liian kauan näihin katselemisiin, ja kun lopulta käännyin, lensi sydän sellaista vauhtia ylös kurkkuuni, että jollen olisi purrut hampaita yhteen, olisi se ehkä kokonaan muuttanut muihin avaruuksiin saman tien. Sillä aivan etukeulamme edessä levitti yksi noita kauheita poikkikareja juuri siinä silmänräpäyksessä inhottavan pituutensa! — Kadotin tuossa tuokiossa kaiken tajuni — en tiennyt seisoinko päälläni vai jaloillani; — haukkasin ilmaa ja tunsin ikäänkuin tukehtuvani; kieputin ratasta kuin tuulispää; laiva, totteli ja kääntyi heti, mutta kari näytti myös kääntyvän, sillä se oli yhä edelleen aivan keulan edessä; — minä pakenin — se seurasi jälessä — aina aivan keulan edessä, niinkuin kauhea kuumenäky. En nähnyt enää minne mentiin — paeta, vain paeta, oli ainoa ajatukseni. Onnettomuus oli välttämätön — miksi, miksi ei tuo kurja saapunut! — Jos olisin tehnyt sen rikoksen, että ilman lupaa olisin soittanut kelloa, niin olisi voinut tapahtua, että minut ilman tutkimusta ja tuomiota olisi heitetty yli laidan, mutta mieluummin niinkin kuin antaa aluksen tuhoutua! — Sokeassa epätoivossa toimeenpaninkin alhaalla konehuoneessa helvetillisen hälytyksen, jommoista mikään koneenkäyttäjä ei liene koskaan kuullut. Kesken tätä mieletöntä kellonsoittoa alkoivat koneet rajusti peräännyttää, ja sekin vähäinen järki, mitä minulla vielä oli jälellä, meni lemmon tietä: me olimme nyt vähällä joutaa metsään joen toiselle rannalle. Tänä kauhun hetkenä ilmestyi mr. Bixby myrskykannelle. Hän tuli astuskellen tyynesti ja huolettomasti kuin ei olisi mitään ollut tekeillä, ja sieluni lensi häntä vastaan; — koko hätäni katosi siinä silmänräpäyksessä, olisin tuntenut itseni rauhalliseksi Niagaran reunalla niin kauan kuin mr. Bixby seisoi myrskykannella.
Leppoisasti, hiljaa, otti hän hammastikun suustaan ja piteli sitä sormiensa välissä niinkuin se olisi ollut sikari — me olimme juuri kiipeämäisillämme suureen puuhun, joka oli kallistunut veteen, ja matkustajat hyökkäsivät esiin kuin pelästyneet rotat — ja sitten aukaisi hän suunsa ja ilmoitti minulle mitä lempeimmällä äänellä seuraavan neuvon:
"Pysäytä ylihangan ratas! — pysäytä alihanka!"
Laiva epäröi, seisoi hiljaa, painoi peräpeilinsä oksia vastaan ratkaisevan sekunnin ja alkoi sitten vastahakoisesti loitontua taas maasta.
"Pysäytä ylihanka. Pysäytä alihanka. Koneet valmiina. Nyt eteenpäin täyttä vauhtia! — Suuntaa nientä kohti."
Pois höyrysimme me iloisesti ja rauhallisesti kuin kesäaamu. Mr. Bixby astui nyt ohjaushyttiin ja lausui teeskennellyn yksinkertaisesti:
"Jos sinua maalta pyydetään pysähdyttämään alus, poikaseni, täytyy sinun aina lyödä kolme lyöntiä isolla kellolla ennenkuin käännät, niin että voivat selviytyä koneissa."
Minä punastuin tästä ivailusta, ja vastasin heikolla äänellä, ettei minua oltu maalta käsin pyydetty pysähdyttämään alusta.
"No, vai niin — sitten se tapahtui puitten ottoa varten. Vahtivuorolla oleva perämies ilmoittaa kyllä sinulle, milloin niitä tarvitaan."
Minua kalvoi häpeä, mutta minun täytyi myöntää, ettei tarkoitukseni ollut myöskään ottaa puita.
"No, eikö sitäkään? — mutta mitä herran nimessä sinulla oli tekemistä tuolla mutkassa? — Oletko kuullut puhuttavan, että joku laiva olisi mennyt rantoja pitkin ylös virtaa veden ollessa näin alhaalla, mitä? —"
"En, sir — en — en ajatellutkaan kulkea rantoja pitkin. Tahdoin vain välttää poikkikarin."
"Poikkikarin! — sellaista ei ole kolmen penikulman päässä täältä."
"Mutta minähän näin sen. Se oli aivan samanlainen kuin tuo tuossa, jonka ohi me kuljemme."
"Vai niin, tuoko tuolla? — Aja yli vain!"
"Onko se käsky, sir?"
"On. Aja yli. Kyllä minä vastaan."
Nyt minulle oli yhtä tärkeätä hävittää laiva kuin äsken pelastaa. Toistin hiljaa vielä kerran käskyn itsekseni sen varalle, että joudun siitä oikeudessa vastaamaan, palautin vielä Jumalan mieleeni ja ohjasin suoraan karille. Kun se katosi laivan keulan alle, pidätin henkeäni; mutta me soluimme sen yli aivan kuin se olisi ollut rasvattu.
"No, näetkös nyt eron, nulikka? — Se oli vain — tuulenviima, joka väreilyttää veden tuolla tapaa."
"Kyllä minä sen näen: Mutta se näytti joka tapauksessa aivan karilta.Miten voin koskaan erottaa niitä toisistaan?"
"Niin, tosiaan en voi sanoa sitä sinulle. Vaisto, näes, sen sanoo.Sitä ei voi selittää."
Hän näytti olevan oikeassa. Vedenpinta tuli aikaa voittaen ihmekirjaksi minunkin silmissäni — kirjaksi, joka oppimattomalle oli kirjoitettu vieraalla kielellä, mutta joka siihen vihitylle ilmoitti syvimmät salaisuutensa yhtä selvästi kuin olisi ne joku ääni lausunut, ja se ei ollut mikään kirja, joka luettiin kerran läpi ja pantiin sitte sivulle; koko pitkällä kahdentoistasadan penikulman matkalla ei ollut ainoatakaan sivua, jonka rankaisematta olisi saanut jättää lukematta, ei ainoatakaan, jonka yli tunsi halua hypätä, uskossa että joku toinen olisi jännittävämpi. Koskaan ei ole ihmiskäsi kirjoittanut ihmeellisempää kirjaa — ei koskaan mitään tenhoavampaa, mieltäkiinnittävämpää, aina uudempaa. Matkustaja, joka ei osannut lukea sitä, ihaili mahdollisesti — sikäli kuin hän huomasi sen — omituista, hienoa poretta veden pinnalla, joka on kuin hymykuoppa lapsen poskessa; mutta luotsin silmissä oli tuo pore lause, joka oli painettu harvennetuilla kirjasimilla monine varottavine huutomerkkeineen, — sillä se merkitsi, että tässä piili laivahylky tai kari, joka voisi lävistää vahvimmankin laivan upoksiin. Tosiaankin, matkustaja, joka ei voinut saada selkoa tästä kirjasta, näki siinä vain sarjan ihania kuvia, jotka aurinko oli maalannut ja pilvet varjostaneet — mutta harjaantuneelle silmälle ei tämä ollut kuvia, vaan pikemmin mitä vakavinta ja pelottavinta todellisuutta.
Nyt, kun minun vihdoinkin oli onnistunut oppia joen hiljaista kieltä ja tunsin jokaisen mitättömän esineen sen rannoilla, melkein niinkuin tunsin kirjaimet, olin kieltämättä voittanut paljon — mutta minä olin myös kadottanut jotain, mitä en enää koskaan voi saada takaisin. Koko majesteetillisen joen kauneus, ihanuus ja runollisuus oli poissa! — Muistan vielä seivästi erään ihmeen ihanan auringonlaskun, jonka todistajana olin vähä sen jälkeen kun ensin olin alottanut elämäni joella. Leveä vedenpinta näytti muuttuneen vereksi; aivan keskellä vaaleni puna ja muuttui kullaksi, ja tälle kultapohjalle kuvastui terävästi yksinäinen, sysimusta, uiskenteleva puunrunko; eräässä kohdassa näkyi pitkä, käyrä, hohtava juova vedessä; toisessa paikassa liikuttivat pintaa poreilevat pyörteet, moniloistoiset kuin opaalit; missä ruusunhohde oli valjuin, näkyi peilikirkas pinta, jota rajoittivat mitä hienoimmat toinen toisiinsa sulautuvat renkaat; vasen ranta kasvoi tiheää metsää, ja pimeän varjon, jonka se heitti veteen, katkaisi eräässä kohdassa pitkä, uurteinen juova, joka hohti kuin hopea, samalla kun korkealla metsän yläpuolella yksinäinen, tavaton, kuollut puu ojenteli ainoata vielä lehtien peittämää oksaansa, joka hehkui kuin tulenliekki laskevan auringon loisteessa. Kaikkialla miellyttäviä viivoja, päilyviä pintoja, metsittyneitä kunnaita ja siintäviä selkiä — kaikkialla sama taikavalaistus, sama lempeästi loistava värileikki.
Seisoin kuin noiduttu, kaikin aistimin ahmien kaikkea tuota ihanuutta, joka ympäröi minua. Tämä maailma oli vielä aivan uusi minulle, enkä ollut mitään sen vertaista nähnyt ennen. Mutta, kuten sanottu, tuli päivä, jolloin minulla ei enää ollut silmää joen kauneudelle, tai ainakin jolloin se lakkasi vaikuttamasta samalla tavalla minuun. Jos olisin seisonut vielä kerran saman luonnonnäytelmän edessä kuin sinä iltana, olisin tyynesti ja ilman ihastusta pannut sen merkille, sekä luultavasti hiljaisessa mielessäni selitellyt kaiken mitä näin seuraavalla tavalla: "Tuo aurinko merkitsee, että saamme tuulta huomenna, tuo uiskenteleva puu merkitsee, että joki nousee, — minkä se yhtä hyvin saisi olla tekemättä, — tuo käyrä juova vedessä syntyy poikkikarista, joka kyllä jonakin kauniina yönä tehnee selvää yhdestä tai toisesta höyrylaivasta, jos se jatkaa levenemistään tuolla tavoin; nuo pyörteet osottavat, että hiekkasärkkä tuolla on hajaantumassa ja että kulkuväylä on muuttumassa; nuo vaihtuvat renkaat merkitsevät, että tuo yhteinen paikka, joka jo on niin vaarallinen, on yhä madaltumassa; — hopeajuova tuolla varjossa on tervehdys uudelta snagilta, joka on niin hyväntahtoinen, että asettuu keskelle kulkuväylää, juuri kaikkein parhaalle paikalle, minkä on voinut löytää pyydystääkseen höyrylaivoja; tuo suuri kuollut puu ja sen ainoa elävä oksa ei tule kestämään kauan, ja kuinka Herran nimessä voi sitten yöaikaan löytää tietä kaikkien noitten salakarien välitse ilman tuota siunattua vanhaa merimerkkiä, jonka mukaan ohjata?"
Niin, kaikki tuo runollinen loisto, joka oli levinnyt yli joen, oli kadonnut minun silmistäni. Kaikilla niillä yksityisseikoilla, jotka ennen olivat ihastuttaneet minua, oli nyt minulle arvoa vain sikäli kuin ne voivat palvella tienoppaana luotsia.
Se hyväntahtoinen lukija, joka on ollut niin kohtelias, että on seurannut minua aina tähän asti, on varmaankin ihmetellyt, että niin perinpohjin olen käsitellyt luotsitaitoa ikäänkuin jonkinlaisena "tieteenä". Suoraan sanoen on tämä juuri ollut pääasiallinen tarkoitukseni näillä vaatimattomilla kuvauksilla; enkä ole vielä sanonut kaikkea, mitä minulla on sanottavaa. Toivomuksenani on niin selvästi kuin mahdollista osottaa yleisölle, mikä merkillinen tiede juuri tämä luotsitaito on. Muut kulkuväylät ovat määritellyt, kartotetut ja varustetut majakoilla ja merimerkeillä, niin että on verrattain helppo oppia kulkemaan niitä; muut joet muuttavat vain hyvin hitaasti juoksuaan ja fyysillistä laatuaan, niin että on tarpeeksi, kun kerta kaikkiaan oppii tuntemaan ne — mutta luotsi saa aivan toisen ja äärettömän paljoa vastuullisemman ja vaikeamman tehtävän, kun tulee kysymys jättiläismäisistä virroista semmoisista kuin Mississippi ja Missouri, joiden lietteistä muodostuneita rantoja kaivaa, leikkaa ja syö vesi, joiden "snagit" lakkaamatta muuttavat asemaa, joiden karit alinomaa muuttavat paikkaansa, joiden kulkuväylät alinomaa siirtyvät toiselta sivulta toiselle ja joiden tuhannet esteet ja vaikeudet on kohdattava ja voitettava kaikkina aikoina ilman ainoankaan majakkatornin tai poijun, meriviitan taikka merimerkin apua; sillä mitään näistä kaikista ei ollut olemassa siihen aikaan, josta kirjoitan, koko tuolla kolmesta neljään tuhannen engl. penikulman matkalla. [Nykyään ovat nämä olosuhteet, niinkuin monet muut tässä kuvatut, melkoisesti muuttuneet.] Tunnen itseni jossain määrin oikeutetuksi lausumaan mielipiteeni tästä asiasta sen seikan vuoksi, ettei kukaan tähän asti ole tehnyt tälle suurelle "tieteelle" täyttä oikeutta ja ettei kukaan ole kirjoittanut riviäkään siitä, ei ainakaan kukaan, joka itse olisi palvellut luotsina ja jolla siten olisi käytännöllistä kokemusta asiasta.
Kun olin tullut niin pitkälle, että tunsin kunkin sellaisen esineen nimen ja aseman, joka jollakin tavalla oli yhteydessä joen ja kulkuväylän kanssa; kun olin opiskellut sen juoksua niin tarkoin, että ummessa silmin ajatuksissani osasin seurata sitä S:t Orleansiin; kun olin oppinut lukemaan vedenpintaa yhtä vapaasti kuin luin aamulehtien johtavia kirjoituksia; ja kun vihdoin uskomattomalla vaivalla olin onnistunut harjaannuttamaan tylsän muistini pysyttämään siinä loppumattoman rivin luotsausnumeroita ja vesimerkkejä ynnä muuta sellaista — silloin alkoi minusta näyttää kuin kasvatukseni olisi ollut likimain täydellinen, ja aloin pitää lakkia kolmella neljänneksellä ja hammastikkua huulieni välissä, seisoessani ruorirattaan ääressä. Mr. Bixbyllä oli avoin silmä näille ajan merkeille. Eräänä päivänä sanoi hän:
"Kuinka korkea mahtanee tuo hietasärkkä tuolla Burgessin luona olla, luullaksesi?"
"Kuinka minä sitä tietäisin, sir. Sehän on kumminkin kolme neljännespenikulmaa tästä."
"Huono silmä — huono silmä. Ota kiikari."
Minä tein niin, ja sanoin muutaman silmänräpäyksen kuluttua:
"Hm — — se voi olla noin likimain puolentoista jalkaa korkea, ajattelen."
"Puolentoista jalkaa! — tuo on kuuden jalan särkkä tuo, sanon minä, hyvä herra. Kuinka korkea oli särkkä viime matkalla?"
"Sitä en todellakaan tiedä. En pannut sitä merkille."
"Vai niin, sinä et tehnyt sitä? — mutta sen sinä saat olla hyvä ja tehdä tästedes."
"Minkä takia sitten?"
"Ka, hyvin yksinkertaisesti sen vuoksi, että se sanoo sinulle hyvän joukon muita asioita, jotka voivat olla hyvät tietää. Ensiksikin sanoo se sinulle, onko joessa enemmän vettä kuin viime kerralla."
"Mutta senhän sanovat minulle luotaajat!"
"No, mutta oletappas, että he erehtyisivät? — sehän on ajateltavissa. Sen voisivat he nähdä särkästä, ja silloin voisit sinä samalla antaa luotaajille pienen näpsäyksen. Tuo särkkä oli kymmenen jalan korkuinen, kun me viimeksi menimme tästä ohi; ja nyt se on vain kuusi. Mitä sinä luulet sen merkitsevän?"
"Luonnollisestikin, että vesi on nyt korkeammalla kuin silloin."
"Hyvä. No onko vesi nyt nousemassa vai laskemassa?"
"Nousemassa."
"Erehdys."
"Anteeksi, mutta sitä minä en usko, sir. Tässä tulee ajelehtiva puu."
"Kun joki nousee, pääsevät ajopuut irti, se on selvä — mutta ne uiskentelevat vielä kauan sen jälkeen kuin laskeminen on alkanut. Silloin on särkkä varmin. Näetkö tuolla — tuota hienoa vyötä vaaleata sakkaa? — Sen on vesi jättänyt, kun se oli korkeammalla. Sinä näet myös, että ajopuut alkavat tarttua kareille siellä ja täällä. Särkkä auttaa sinua oikeaan toisellakin tavalla. Näetkö tuota puunkantoa tuolla niemennenässä?"
"Näen, sir."
"No, vesi ulottuu nyt aivan sen juurelle asti. Se sinun pitää muistaa."
"Minkä takia?"
"No, se merkitsee, että vesi 103:n luona olevassa 'solassa' on kuusi jalkaa."
"Mutta meillähän on pitkältä vielä 103:een."
"Siitäpä juuri näet, kuinka suuri hyöty on kunnollisesti tehdä huomioita tuosta särkästä. Vesi on nyt tarpeeksi syvä 103:n luona, mutta on toinen kysymys, voiko se olla yhtä syvä, kun me ehdimme sinne. Mutta sen voimme me pitkin matkaa lukea särkistä, ymmärrätkös. Noista ahtaista solista ei mennä ylös, kun joki on laskemassa, eikä niissä ole monta, joita ylipäänsä kuljetaan alaspäin. Se on kielletty Yhdysvaltain laissa. Mutta saattaa tapahtua, että joki alkaa nousta taas ennenkuin ehdimme 103:n luo, ja siinä tapauksessa koetamme kai sulloutua läpi. Annapas katsoa, syvässäkö kulemme?"
"Kuusi jalkaa perässä — kuusi ja puoli etupäässä."
"Katsopas vain, sinä tiedät sentään jotain."
"Niin, mutta nyt minä myös tahtoisin tietää, onko tarkotus, että minun lakkaamatta on vain mittaamistani mitattava näiden särkkäin korkeutta tällä koko kahdentuhannen penikulman matkalla, kuukaudet pääksytysten ympäri vuoden?"
"Ymmärrettävästi!"
Tunteeni olivat sitä laatua, ettei niitä voinut tulkita sanoin.Hetken hiljaisten katselemisten jälkeen kysyin:
"No, ja näitä niin sanottuja 'solia' [ahtaita salmia saarten ja niemien välissä, joista päästään kulkemaan vain korkeimman veden aikana] — onko näitä useitakin?"
"Kyllä sen saat uskoa. Luultavasti tulemme tekemään tämän matkan kokonaan toisella tapaa kuin vielä koskaan olet kokenut. Jos joki nousee taas — ja se ei ihmetyttäisi minua — niin menemme särkkien sisäpuolelta, joiden sinä ennen olet nähnyt nousevan vedestä kuin talon katon — me kiidämme suoraan yli vajonneiden paikkain, joita sinä et ole koskaan huomannut, ja suoraan läpi karien, jotka muuten ovat enemmän kuin viisikymmentä syltä ympärimitaten; me kompuroimme väyliä, joissa sinä aina olet luullut olevan pelkkää mannerta; me pyyhällämme läpi metsien ja teemme siten pieniä oikoteitä, noin kaksikymmentäviisi penikulmaa tai niillä vaihein; ja sinä saat nähdä joka-ainoan saaren takasivun New-Orleansin ja Cairon välillä."
"Minä siis sangen yksinkertaisesti saan alkaa alusta taas ja oppia yhtä paljon kuin olen jo oppinut?" —
"Sano yhtä hyvin kaksin verroin niin paljon, niin pääset lähemmäksi totuutta."
"No, oppia on ikä kaikki. Olin aasi, kun laisinkaan ryhdyin koko kauppaan."
"Sangen totta; sitä sinä muuten olet vieläkin. Mutta kun sinä kerran tulet valmiiksi, niin et enää ole mikään aasi."
"Minusta ei tule koskaan valmista."
"Hm — se kai jää minun asiakseni, se."
Seuraavina kuukausina sain monta merkillistä kokemusta. Jo saman päivän iltapäivällä, jolloin ylläoleva keskustelu oli tapahtunut, kohtasi meitä suuri vedenpaisumus, joka kuohuten vieri alaspäin virtaa. Koko valtava vedenpinta oli mustanaan uiskentelevia tukkeja, oksia ja puita, jotka vesi oli syönyt ja temmannut kuletettavakseen. Mitä suurinta varovaisuutta ja taitavuutta vaati päivänkin valolla laivan ohjaaminen tällaisen eteenpäin syöksyvän ja liikkuvan tukkilautan välitse, ja vaikeudet lisääntyivät luonnollisestikin yön tullen. Aina vähän väliä sukelsi jättiläismäinen tukki, joka sitä ennen oli kätkeytynyt aivan veteen, etukeulan eteen — ei kannattanut koettaa väistää sitä, saattoi vain pysäyttää koneet, minkä jälkeen toinen pyörä jyristen kulki tukin koko pituuden yli hirvittävällä pauhulla ja rytinällä, ja laiva kallistui toiselle kyljelle, mikä oli mitä epämieluisinta matkustajille. Silloin tällöin törmäsimme myös näihin puunrunkoihin pauhaavalla jyrinällä täyttä vauhtia, jolloin laiva huojui ja natisi liitteissään kuin olisi se kulkenut suoraan maalle. Toisinaan suvaitsi tuollainen tukki myös tarttua keskelle etukeulaa ja sulkea puolen Mississippiä meidän edestämme, — eikä silloin ollut muuta keinoa kuin kulkea "kravuntietä" vähän matkaa, kunnes pääsimme eroon vastenmielisestä rasituksestamme. Useimmiten törmäsimme valkoisia, kuorittuja tukkeja päin, jotka ovat vaikeimpia erottaa pimeässä; mustat sensijaan näkee jonkunverran selvemmin.
Korkean veden mukana tuli luonnollisestikin, kuten tavallista, koko joukko tavattomia tukkilauttoja yliseltä Mississipiltä, hiililotjia Pittsburgista, halkoaluksia kaikilta mahdollisilta tahoilta ja tasapohjaisia, leveitä jokialuksia "Posey Countysta" Indianasta, kuormattuina "hedelmillä ja puutavaroilla" kuten rahtikirjoissa sanottiin, vaikka koko ihanuus itse asiassa oli kurpitsoja ja tynnyrinkimpiä. Kaikki luotsit vihasivat sanomattomasti näitä aluksia, ja se maksettiin heille takaisin korkoineen. Laki vaati, että kaikilla tuollaisilla avuttomilla joenkömpijöillä aina tuli olla palava lyhty huipussa, mutta tätä lakia harvoin noudatettiin. Tavan takaa sattui pilkkosen pimeinä öinä, että valo äkkiä hypähti ylös aivan meidän keulamme edestä ja hätääntyneen äänen kuultiin parkuvan aarniometsän murteelle ominaisella nenä-äänellä:
"Mihinkä h——tiin te menette? — Ettekö voi nähdä eteenne, senkin kirotut kanavarkaat, senkin yksisilmäiset verenimijät, senkin täytetyn paviaanin umpisokeat poikaset!"
Kun me porhalsimme ohi, valaisi uuniemme punainen hehku silmänräpäyksen lotjaa ja hulluna viittovaa puhujaa, ja tässä silmänräpäyksessä vaihtui hänen ja meidän kansimiestemme ja lämmittäjäin välillä kokonainen asevarasto voimakkaimpia kiroamisia ja noitumisia, samalla kun toinen pyöristämme huristi perämelan rouskuvien jätteiden yli, — sen jälkeen oli kaikki taasen hiljaista ja mustaa niinkuin ennenkin. Ja tämä sama laivuri ei varmaankaan kammonnut New-Orleansissa haastaa meidän laivaamme oikeuteen ja vaatia vahingonkorvausta, vannoen ja vakuuttaen, että hänellä koko ajan oli lyhdyssä valo, vaikka puhdas totuus luultavasti oli, että sama lyhty silloin oli kojussa, missä "miehistö" juuri askaroitsi pelaamalla korttia ja juopottelemalla, kenenkään olematta kannella vartioimassa. Kerran tapahtui ahtaassa solassa, missä — niinkuin perämiehet itse tapaavat sanoa — "oli pimeä kuin lehmän vatsassa", että me ehdottomasti olisimme murskanneet kokonaisen Posey-County-perheen, puutavaroineen kaikkineen, elleivät he ratkaisevassa silmänräpäyksessä olisi olleet soittamassa viulua kojussa. Me kuulimme äänen niin ajoissa, että ehdimme kääntää tieltä, tekemättä sanottavampaa vahinkoa — ikävä kyllä — vaikka olimme niin lähellä, että oli täysi syy toivoa päinvastaista. Nyt tulivat he luonnollisesti esiin lyhtyineen, ja sillä aikaa kun me peräännyimme, seisoi koko perhe — miehet, vaimot ja lapset — rivissä sen valossa ja sadattelivat meitä kunnes olivat sinisiä kasvoiltaan ponnistuksista. Erään toisen kerran lasketti muuan hiililotja-mies revolverinluodin ohjaushyttiin, kun me eräässä äkkikäänteessä tempasimme häneltä perämelan.
Sen vedenpaisumuksen aikana, josta nyt on puhe, olivat nämä pikkualukset sietämätön kiusa ja ainainen harmin lähde. Me kuljimme nyt läpi solan toisensa jälkeen — uutta maailmaa minulle — ja jos jossain oli kapeampi paikka kuin muualla, voimme olla melkein vakuutettuja siitä, että tapasimme siinä lotjan ennen meitä — tai jollei se ollut siinä, oli se vielä pahemmassa paikassa, nimittäin karilla aivan solan suussa. Ja silloin voi olla varma, että sadatuksia vaihdeltiin molemmin puolin.
Keskellä jokea saattoi myös tapahtua, juuri kun ravasimme sakeassa sumussa, että äkkiä kuulimme huutoa ja läkkiastian räminää, minkä jälkeen samassa silmänräpäyksessä suuri tukkilautta tuli näkyviin sumussa, aivan meidän vierellämme. Sellaisissa tilanteissa ei ollut aikaa pysähtyä vaihtamaan kohteliaisuuksia, vaan me soitimme konekelloja, niin että ne olivat vähällä hellitä, ja päästimme kaiken höyryn päälle, päästäksemme pois tieltä niin pian kuin mahdollista. Mielellään ei törmää kallioita ja kiinteitä tukkilauttoja päin, jos vain voi välttää niitä.
Kuten sanottu, tutustutti tämä suuri tulva minut kokonaan uuteen maailmaan. Kun joki oli noussut yli äyräittensä, jätimme me kaikki vanhat merkkimme ja painelimme uljaasti yli särkkien, jotka ennen olivat olleet kymmenen jalkaa vedenpinnan yläpuolella; me pysyttelimme aivan lähellä matalikkorantoja, kuten Madrid-poukaman luona, jota minun aina oli käsketty välttää; laskimme läpi solista sellaisista kuin 82:n luona olevasta, joka itse asiassa ei ole muuta kuin juopa ja jonka suu näytti kiinteältä vihreältä muurilta, kunnes olimme aivan sen ääressä. Muutamat näistä solista veivät läpi täydellisen aarniometsän. Tavattomat, kirvestä näkemättömät puut olivat kallistuneet pienen, kapean, mutkaisen kulkuväylän yli, ja seutu teki sen vaikutuksen, että mikään ihmisjalka ei ollut koskaan astunut tällä maalla. Heiluvat viiniköynnökset, ruohottuneet, rauhaisat laaksopolut siirtyivät vuoronsa jälkeen ohitsemme; kukkivat köynnöskasvit pukivat tulipunaisine kelloineen kuolleitten puitten runkoja, ja koko metsän loisto ja ihanuus levisi täällä näkymättömänä ja ihmissilmän huomaamattomana. Nämä solat olivat lumoavia paikkoja kuljettaviksi; vain aivan suussa olivat ne syviä, virta oli kohtalaisen voimakas ja rannat niin äkkijyrkät, että laiva aivan hautautui pajupehkoihin, joiden ohi kuljettiin.
Kerran sattui eräässä näistä lumotuista solista, että meidän tiemme sulki kokonaan iso kumoon kaatunut puu, joka oli muodostanut juovan yli sillan. Tämä osottaa parhaiten, kuinka kapea kulkuväylä voi näillä paikoin olla. Matkustajat saivat tunnin kestävän mieluisan kävelyn tässä neitseellisessä aarniometsässä, sill'aikaa kun meidän väkemme raivasi esteen pois tieltä, sillä kääntyä ei luonnollisestikaan voinut.
Matka Cairosta Bàton Rougeen ei tuota tulvaveden aikana mitään erikoisia vaikeuksia yöaikaankaan, sillä sen tuhannen penikulman pituiset muurit läpitunkematonta metsää, jotka reunustivat jokea, keskeyttää vain pitkien välimatkojen päässä maatalo, niin että on aivan yhtä vaikeaa päästä "joesta" kuin on päästä pois kujasta, jonka molempia sivuja rajoittaa lankkuaita. Mutta Bàton Rougesta New-Orleansiin ovat olosuhteet aivan toiset. Joki on siellä penikulmaa leveämpi ja paikoin kaksisataa jalkaa syvä. Enemmän kuin sadan penikulman pituinen ranta-alue on metsätön ja kokonaan sokeriviljelysten peittämä, joilla vain harvat istutetut kiinapuukäytävät keskeyttävät maiseman yksitoikkoisuuden. Kahdesta neljään penikulman laajuudelta istutusten takaa on metsä niinikään kaadettu. Kun ensi hallat uhkaavat, kiirehtivät istutusten omistajat korjaamaan sadon katon alle. Kun ruoko on puristettu ja jauhettu, kootaan jätteet, joita sanotaan "bagasseksi", suuriin läjiin ja poltetaan. Nämä bagasseläjät palavat sangen hitaasti ja synnyttävät savua, joka ei ole suuresti pahempaa kuin suoraan hiidenluolan keittiöstä nouseva.
Kymmenestä viiteentoista jalan korkuinen maavalli oli luotu kummallekin puolelle jokea, ja tämä maavalli sijaitsee keskimäärin 40 jalkaa rannasta. Kuviteltakoon nyt koko seutua täynnänsä läpipääsemätöntä savua, jota synnyttivät palavat bagasseläjät sadan penikulman alalla, kun joki on noussut yli äyräittensä, ja sitten onnetonta höyrylaivaa keskellä tätä kaikkea, keskiyön aikana! — Mieluisampia kohtauksia voi ajatella. Luotsi on silloin rannattomalla, rajattomalla merellä, joka katoaa pimeyteen, sillä sakeassa sumussa on mahdoton erottaa maavallin kapeaa juovaa, joka on ainoa, jonka mukaan oikeastaan voi ohjata. Koko vartiovuoron ajan kiusaa epävarmuuden tuska. Itse istutuksetkin kiskoo savu mennessään, ja ne näyttävät osalta merta. Oikeaan suuntaan voi vain toivoa ohjaavansa, mutta sitä ei voi tietää. Tietää vain sangen todennäköisesti kulkevansa kuuden jalan päässä maavallista ja perikadosta, juuri kun luulee olevansa keskellä kulkuväylää. Ja senkin tietää, että jos yht'äkkiä tupertuisi ylös maavallille ja savupiiput lentäisivät yli laidan, olisi vain vähäinen lohdutus muistaa aavistaneensa onnettomuuden. Eräs suurista Vicksburg-laivoista nousi tuollaisena yönä sokeri-istutukselle ja sai jäädä siihen viikoksi aikaa. Mutta tällä urotyöllä ei ollut edes uutuuden viehätystä — se oli suoritettu useat kerrat ennen.
Ennenkuin lopetan tämän luvun, täytyy minun kertoa omituinen tapaus, joka tuli juuri nyt mieleeni. Olipa kerran tällä joella aivan erinomainen luotsi, mr. X., joka myös oli unissakävijä. Väitettiin, että kun hänen ajatuksensa askartelivat jossain hyvin sekavassa ja vaikeassa osassa jokea, jota juuri piti kulettaman, voitiin hänen nähdä usein kävelevän unissaan ja silloin toimittavan mitä merkillisimpiä asioita. Hän palveli kerran suurella New-Orleansin laivalla toverini, George Ealerin kanssa. George oli alkumatkalla levoton, mutta rauhottui sitten vähitellen, kun hänen toverinsa näytti taipuvaiselta rauhallisesti jäämään kojuunsa sittenkun hän kerran oli nukahtanut. Myöhäisenä iltana kerran läheni laiva Helenan kaupunkia Arkansasissa. Vesi oli tavattoman matalalla ja kulkuväylä heti kaupungin yläpuolella varsin vaikea ja mutkainen. Ealerilla oli vartiovuoro, mutta kun yö oli tavattoman pimeä ja sateinen ja X. oli kulkenut tämän paikan myöhemmin kuin hän, ajatteli hän juuri, eikö hänen ollut viisainta pyytää kumppaniaan tulemaan ylös auttamaan ruoriin, kun ohjaushytin ovi aukeni ja X. astui sisään. On huomattava, ettei pimeinä öinä luotsi karta mitään niin visusti kuin valkeanvaloa; jokainenhan tietää, että jos sellaisena yönä valaistussa huoneessa, ei voi nähdä mitään, mitä tapahtuu ulkopuolella, mutta jos sammuttaa valon, voi pian koko hyvinkin erottaa esineitä. Siksi jättävät luotsit tupakoimisenkin sellaisina öinä, ohjaushytin kamiinaa ei saa lämmittää, uunit peitetään suurilla peitteillä ja kattoikkuna suletaan huolellisesti. Laiva on siis aivan pimeä. Sillä epämääräisellä oliolla, joka nyt astui ohjaushyttiin, oli kuitenkin mr. X:n ääni. Se sanoi:
"Annahan kun minä otan ruorin, George, minä olen ollut täällä myöhemmin kuin sinä ja tunnen kulkureitin paremmin, ja juopa on vaikea, ja minun on helpompi ohjata itse kuin sanoa sinulle kuinka sinun tulee ohjata."
"Kiitos, sepä oli kunnon teko; olen niin väsynyt, ettei minulla luullakseni ole enää hikipisaraakaan ruumiissani. Olen seissyt tässä ja kieputtanut pyörää kuin orava — on niin pimeä, etten tiedä minne ollaan menossa ennenkuin se kierii ympäri kuin hyrrä."
Ealer heittäytyi hengästyneenä ja huoaten penkille, ja tumma olio sijoittui ruorin luo sanaakaan virkkamatta ja seisoi siinä sitten tyynenä, liikkuen melkein huomaamattomasti ja kääntäen laivaa milloin sivulle, milloin toiselle, niin helposti kuin olisi ollut kirkkain päivänvalo. Kun George näki tämän luotsitaidon mestarinäytteen, toivoi hän, ettei olisi tunnustanut heikkouttaan. — Hän avasi silmänsä, hämmästyi, ja vihdoin sanoi hän:
"No — minä luulin todellakin osaavani höyrylaivan ohjaustaidon, mutta nyt näen erehtyneeni!"
X. ei vastannut mitään, mutta jatkoi tyynesti työtään. Hän soitti luotaamaan; hän soitti hiljaista vauhtia; hän asetti laivan tarkasti näkymättömien merkkien mukaan kulkemaan ja seisoi sitten taas tyynenä ruorissa ja katseli kylmäverisesti eteenpäin ja taaksepäin, saadakseen selville suunnan. Sitä mukaa kuin kulkureitti madaltui, antoi hän koneen käydä hiljempää ja pysäytti vihdoin kokonaan, minkä jälkeen laiva syvässä hiljaisuudessa liukui virran mukana. Kun saavuttiin matalampaan paikkaan, antoi hän taas mennä täyttä vauhtia, vei laivan loistavasti yli matalikon ja asetti sen taasen varovasti menemään merkkien mukaan, sama tarkka luotaus ja hiljennetyn vauhdin käyttö seurasi, laiva luisui jälleen yli matalikon seuraavaan merkkiin. Nyt lähestyi viimeinen ja vaikein kari. Hiljaa, melkein tuuman tuumalta, luisui laiva eteenpäin pimeässä, ajautui hitaasti matalikolle sekä syöksyi sitten korkealla paineella äkkiä syvään veteen: se oli pelastunut! —
Ealer veti syvään kauan pidättämänsä henkäyksen, ja sanoi sitte:
"Olipa se, peijakas vieköön, loistavin luotsaus, mitä tällä joella koskaan on nähty! — En sitä todellakaan uskoisi, ellen olisi nähnyt omin silmin!" —
Vastausta ei kuulunut, ja hän lisäsi:
"Noh, kuulehan, toveri, olepas hyvä ja jää ruoriin vain viideksi minuutiksi, niin käväisen juomassa kupposen kahvia!"
Minuuttia myöhemmin seisoi Ealer tarjoilupöydän luona alhaalla ravintolahuoneistossa, pureskellen leivosta ja virkistäen itseään kahvilla. Samassa katsahti yövartija sattumalta ovesta, ja kun hän huomasi Ealerin, huusi hän:
"Kuka on ruorissa. Sir?"
"Kiirehtikää sinne ylös minkä ehditte, herra!"
Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyivät molemmat miehet ohjaushytin rappusia ylös, kolme porrasaskelta kerrallaan! Siellä oli tyhjää! — Suuri höyrylaiva pyyhälsi täyttä vauhtia pitkin virtaa omin neuvoin! Vartija syöksyi uudelleen ulos; Ealer tarttui ruoriin, komensi taaksepäin ja pidätti henkeään samalla kun höyrylaiva vastahakoisesti kääntyi poispäin hinaajalaivasta, jota päin se juuri oli törmäämässä keskellä Meksikon lahtea!
Hetken päästä tuli yövartija ja sanoi:
"Eikö se hölmö puhunut mitään siitä, että hän nukkui, ensin kun hän tuli tänne ylös?"
"Ei."
"Niin, mutta sen hän kuitenkin teki. Minä tapasin hänet kävelemästä kaidepuulla niin vapaasti ja huolettomasti kuin olisi kävellyt katukäytävällä. Otin ja pistin hänet hyttiinsä — mutta nyt oli hän taas ulkona tanssimassa köydellä peräpäässä samalla tavalla, senkin riivattu!"
"No — — ensi kerran kun hän saa kohtauksen, varon minä ja pysyttelen lähitienoilla. Mutta minä vain toivon, että hän saisi niitä usein. Teidän olisi pitänyt nähdä hänet tuolla matalikoitten luona Helenansalmessa. Minä en ole koskaan nähnyt mitään loistavampaa! — Oi, hyvä Jumala — jos hän voi suorittaa tuollaisen kahdeksantoista-karaatin-kiilto-hansikas-timantti-rintaneula-luotsi -mestarinäytteen, kun hän on täydessä unessa — mitä hän mahtaisikaan tehdä, jos hän olisi kuollut!!"
Kun vesi on tavallista matalammalla, kuten joskus tapahtuu, käy luotsaus vielä vaikeammaksi. Sellaisissa tapauksissa täytyi meidän edeltäpäin "luodata" matalimmat paikat uomaa, ennenkuin höyrylaivalla uskallettiin jatkaa matkaa.
Luotaus toimitettiin seuraavalla tavalla. Laiva kiinnitettiin rantaan, heti karin yläpuolelle; se luotsi, jolla oli vapaavuoro, ottaa "penikkansa" eli oppilaansa ja valiomiehistön — joskus seuraa mukana myös joku päällystöstä — mukaansa veneeseen, ellei aluksella ole harvinaisena ylellisyysesineenä erikoisesti varustettua luotausvenettä, sekä lähtee etsimään parasta kulkuväylää, samalla kun vartiovuorolla oleva luotsi tarkkailee hänen liikkeitään kaukoputkella ja aina välillä antaa höyryviheltimellä merkin "koettamaan ylempää" tai "koettamaan alempaa"; sillä vedenpinta muistuttaa öljymaalausta siinä, että se on ilmehikkäämpi ja käsitettävämpi määrätyllä etäisyydellä kuin liian läheltä katsottuna. Merkinantoja tarvitaan kuitenkin harvoin, ellei tuule ja tuuli riko pinnan luonnollista ja merkitysrikasta uurtelua. Kun vene on ehtinyt karille, hiljennetään vauhti ja luotsi alkaa tutkia syvyyttä kahdestatoista viiteentoista jalan pituisella seipäällä, ruorinpitäjän tarkoin totellessa käskyjä "kääntää enemmän ylihankaan" tai muita sellaisia.
Kun pohjatutkimus osottaa, että hän lähestyy vaarallista kohtaa, lakkaavat miehet komennuksen mukaan soutamasta ja vene ajautuu virran vietävänä. Seuraava komennussana on: "valmiiksi poijun luona!" ja kun matalin kohta on keksitty, komennetaan: "heittäkää poiju!", joka heti menee yli laidan. Ellei luotsi ole täysin tyytyväinen, tutkii hän syvyyttä vielä kerran; jos hän havaitsee erehtyneensä, muutetaan poiju. Vihdoin, kun hän on varma asiastaan, antaa hän määräyksen, miehet ojentavat aironsa ylös ilmaan yhtaikaa ja höyryvihellin ilmoittaa, että merkki on huomattu laivan kannelta; sitten laiva puolella höyryllä tulee hiljaa ja varovasti kömpien, suunnaten kulkunsa poijua kohti ja säästäen kaikki voimansa tuleviin ponnistuksiin. Ratkaisevassa silmänräpäyksessä pinnistää se täydellä höyryllä ja kyntää kitisten ja raapien läpi hiekan ja yli poijun, kunnes se saavuttaa syvemmän veden matalikon toisella puolella. Tai jää se myös kiinni, ja siinä tapauksessa voi mennä monta tuntia — tai päivää — ennenkuin se onnistuu irtautumaan. Yöaikaan kiinnitetään pieni paperilyhty, jossa on sytytetty kynttilä, poijun kärkeen; se näyttää engl. penikulman päähän ja etemmäksikin pieneltä loistavalta pisteeltä pimeässä vesierämaassa.
Mikään ei ollut viekottelevampaa luotsioppilaalle kuin tilaisuus saada tulla mukaan luotaamaan. Niissä retkissä on eräänlaista seikkailun tuoksua; toisinaan ne eivät olekaan ilman vaaraa; on jotain kuvaamattoman ylvästä ja merisoturimaista istua siellä korkealla peräkeulassa ja ohjata nopeata venettä; on jotain peräti elähyttävää siinä tavassa, millä vene kiitää vanhain tottuneiden merimiesten ollessa airoissa; on komeata nähdä vaahtojuovain lentävän kummallekin puolen etukeulaa: tuntuu kuin kuulisi soittoa, kun joki kohisee ympärillä. Maistaapa myös hyvältä tuollaiselle "penikalle" silloin tällöin saada tilaisuus komentaa; sillä luotsi antaa sen joskus hänen tehtäväkseen, sittenkun hän itse lyhyesti on ilmoittanut suunnan.
Toinen syy, miksi luotsioppilas nauttii niin paljon luotauksesta, on tieto, että jos on päivänvalo, seuraavat matkustajain silmät kaikkia veneen liikkeitä mitä lämpimämmällä harrastuksella, ja jos on pimeä, ovat samat silmät keskeymättä suunnatut veneen lyhtyyn, kun se kiitää vettä pitkin ja katoaa kauas pimeyteen.
Minä muistan, että eräällä matkalla oli laivassa muuan hyvin kaunis kuusitoistavuotias tyttö, joka vietti melkein kaiken aikansa ylhäällä ohjaushytissä meidän luonamme yhdessä setänsä ja tätinsä kanssa. Minä luonnollisesti rakastuin häneen. Tom G., mr. Thornburgin oppilas, joutui myös hänen viehätyksensä uhriksi. Tom ja minä olimme siihen päivään asti olleet parhaita ystäviä — mutta nyt alkoi meidän suhteemme huomattavasti kylmetä. Kerroin nuorelle naiselle koko joukon elämäni kohtaloita ja seikkailuita, sekä koetin niissä esittää itseni mahdollisimman edullisessa ja sankarillisessa valossa. Tomkin koetti esiintyä samallaisessa valossa, ja onnistuikin jossain määrin — mutta hänellä oli aina se heikkous, että hän tahtoi "koristella" esityksiään jonkun verran. Kuitenkin, hyveellä on palkkionsa, ja minä olin kieltämättä jonkun verran, joskaan en paljoa edellä hänestä. Juuri kun asiat olivat tällä kannalla, tapahtui jotakin mitä lupaavinta minun toiveilleni kaunottaren suosiosta. Luotsit päättivät luodata karin, joka oli n:o 21 luona. Tämän piti kaiken todennäköisyyden mukaan tapahtua kello yhdeksän ja kymmenen välillä illalla, kun matkustajat olivat ylhäällä. Mr. Thornburgilla oli vartiovuoro, ja Bixby siis, minun herrani ja mestarini, sai johtaa luotaamista. Meillä oli lumoava luotausvene, pitkä, komea, siro, nopea kuin vinttikoira, tuhdoilla oli pielukset, ja sillä oli kaksitoistahenkinen miehistö, paitsi perämiestä, joka seurasi mukana komentamassa, — sillä meidän laivallamme tapahtui kaikki "sirosti".
Menimme maihin heti n:o 21 yläpuolella ja valmistauduimme lähtöön. Oli pimeä, kolea yö, ja joki oli juuri siltä kohtaa niin leveä, että tottumaton silmä ei olisi voinut erottaa vastakkaista rantaa. Matkustajat olivat miehissä jalkeilla ja ylen jännittyneitä. Kun tulin juosten läpi konehuoneen, somasti pukeutuneena myrskypukuun, kohtasin Tomin enkä voinut pidättyä ohimennessä antamasta hänelle pientä piikkiä: —
"Etkö ole aika iloinen, ettei sinun tarvitse lähteä luotaamaan — häh?"
Tom aikoi juuri mennä edelleen, mutta hän kääntyi äkkiä ympäri ja sanoi:
"Sen takia vain, että sinä olet noin ilkeä, saat nyt itse mennä hakemaan peilitukin. Minä olisin juuri mennyt, mutta nyt saat sinä mennä vaikka helkkariin ennenkuin tuon sen sinulle."
"Kuka on pyytänyt sinua tuomaan sen, häh? — Sehän on veneessä".
"Niin, mutta sielläpä se nyt ei sentään tällä kertaa olekaan, pyydän saada luvan sanoa herralle! — Se on äsken maalattu ja on maannut pari päivää naistensalongin kaidepuulla kuivamassa."
Minä syöksyin sinne ja säntäsin heti paikalla takaisin keskelle ihmetteleviä ja uteliaita naisia, juuri paraiksi kuullakseni komennushuudon:
"Ulos airot, miehet!"
Silmäys kaiteen yli riitti minulle osottamaan, että kaunis vene oli täydessä vauhdissa, kurja Tom ruorin luona ja mr. Bixby hänen vierellään sama peilitukki kädessä, jota minut oli puijattu hakemaan.
"Oi, kuinka kauheaa, että täytyy lähteä tuollaisessa pienessä veneessä näin pimeällä! — Kyllä se on kai hirvittävän vaarallista?"
Olisin mieluummin nähnyt hänen pistävän tikarin rintaani! — Poistuin täynnä katkeraa sappea ja menin ylös ohjaushyttiin auttamaan. Hetken kuluttua kadotimme veneen lyhdyn näkyvistä ja vähän sen jälkeen syttyi heikko kipinä kaukana joella. Mr. Thornbury ilmaisi höyryviheltimellä, että hän oli huomannut merkin, peräännytti, ja antoi sitten laivan mennä eteenpäin täyttä vauhtia valoa kohti. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua hiljennettiin vauhtia, ja pian sen jälkeen sanoi mr. Thornbury:
"Halloo, — se perhanan poijulyhty on sammunut!"
Hän komensi koneet seisomaan. Silmänräpäystä myöhemmin sanoi hän:
"Kas, tuolla se taas on."
Pyörät alkoivat taasen käydä ja komennettiin olemaan "valmiit luotaamaan". Vesi kävi yhä matalammaksi — sitten tuli taas syvempää! — Mr. Thornbury mumisi:
"Tuhat tulimaista, minä en käsitä tätä. Todellakaan en usko, että poiju olisi ajautunut karilta. Minusta tuntuu kuin sen pitäisi olla enemmän ylihangan puolella. No — varminta on kuitenkin joka tapauksessa ohjata sitä kohti."
Me jatkoimme siis matkaa valoa kohti, yhä edelleen puolella höyryllä. Juuri siinä silmänräpäyksessä kun höyrylaivan etukeulan piti mennä otaksutun poijun yli, tarttui mr Thornbury voimakkaasti kellontankoon, soitti oikean hälytysmerkin ja huusi:
"Tuhat tulimaista — — sehän on vene!"
Hurja kuoro hätääntyneitä huutoja ja kirkumisia kuului alikannelta — sitten kuolonhiljaisuus, jota seurasi riuskuva ja rätisevä ääni. Luotsi huusi:
"Kas perhanaa! — siinä jauhoi pyörä sen kahvipuiksi! — Juokse! —Katso keitä on kuollut!"
Kädenkäänteessä olin alhaalla keskikannella. Mr. Bixby, perämies ja useimmat miehistöstä olivat pelastuneet. He olivat huomanneet vaaran vasta kun oli myöhäistä paeta, ja kun kannenkaide seuraavassa silmänräpäyksessä työntäytyi esiin heidän päänsä päällä olivat he varuillaan ja tiesivät mitä heidän tuli tehdä; Bixby antoi komennuskäskyn ja samassa silmänräpäyksessä hyppäsivät he kaikin kiinni kaiteeseen ja vedettiin kannelle. Heti sen jälkeen meni vene peräänpäin, kohtasi pyörän ja murskautui hitusiksi. Kaksi miestä ja Tom olivat kadonneet — ilmoitus, joka kulovalkean tavoin levisi laivassa. Matkustajat tunkeilivat etukeulaan, naiset niinkuin herratkin, kauhistunein katsein ja kalpein poskin, samalla kun puoliääneen keskustelivat kamalasta tapauksesta. Yhtämittaa kuului: "Mies-parat! — poika-raukka, poika-raukka, poika-raukka!"
Vene laskettiin heti vesille ja lähetettiin etsimään kadonneita. Nyt kuului heikko huuto kaukaa takaapäin. Vene oli kadonnut vastakkaiselle taholle. Puolet miehistöä syöksyi laivan toiselle sivulle kehottelemaan uijaa huudoillaan, toinen puoli syöksyi toiselle sivulle huutamaan, että vene kääntyisi takaisin. Uija näytti lähenevän, mutta hänen äänensä kuului heikompana, niinkuin hänen voimansa olisivat olleet ponnistetut äärimmilleen. Väki seisoi nyt tiheässä ryhmässä konekannen kaiteen luona, nojaten yli sen ja tähystellen pimeyteen — ja uijan jokainen huuto puristi heiltä semmoisia sanoja kuin: "Voi poloista! — eikö mitään voida tehdä hänen pelastamisekseen?"
Mutta huudot jatkuivat yhä ja lähenivät, ja nyt kuultiin äänen urhokkaasti huutavan:
"Minä voin saavuttaa teidät — heittäkää köydenpää tänne!"
Millä hurraahuudolla häntä tervehdittiin! — Ensimäinen perämies sijoittui keskelle merkkilyhdyn voimakkainta valoa, ja hänen auttajansa tungeksivat hänen ympärillään. Seuraavassa silmänräpäyksessä sukelsivat uimarin kasvot valopiiriin ja sekuntia myöhemmin vedettiin hänet laivaan vettä valuen ja väsyneenä, huumaavain hurraahuutojen kaikuessa. Se ei ollut kukaan muu kuin tuo pahuuksen Tom! —
Veneen miehistö haki joka suunnalta, mutta ei löytänyt jälkeäkään kummastakaan muusta miehestä. Varmaankaan he eivät onnistuneet saamaan kaiteesta kiinni, vaan sortuivat takaperin, osuivat pyörään ja kuolivat paikalla. Mitä Tomiin tuli, ei hän koskaan ollut koettanutkaan hypätä kaiteelle, vaan oli heittäynyt päistikkaa veteen ja sukeltanut pyörähuoneen alle. Se oli yksinkertaisin asia maailmassa; minä olisin varsin hyvin voinut tehdä samoin, ja sen sanoinkin — mutta kukaan ei välittänyt siitä; kaikki pitivät itsepäisesti melua vain tuolle aasille, ikäänkuin hän olisi tehnyt jonkin suurteon. Minun entinen heilini ei voinut loppumatkalla saada kyllikseen "sankari"-raukasta; — mutta minusta se oli samantekevää — minä en voinut kärsiä häntä.
Syy miksi me luulimme veneen merkkilyhtyä poijulyhdyksi oli seuraava. Mr. Bixby selitti, että sittenkun hän oli laskenut poijun ulos ja vakuuttautunut siitä, että se pysyi paikoillaan, souti hän jonkun matkan päähän, muutamia satoja kyynäriä sivulle höyrylaivan suunnasta, odottamaan tätä. Kun he odottelivat, puheli hän perämiehen kanssa; muutaman silmänräpäyksen kuluttua katsahti hän ylös ja huomasi poijulyhdyn kadonneen, mutta luuli höyrylaivan jo kulkeneen yli karin. Hän huomasi, että höyrylaiva suuntasi kulkunsa heitä kohti, mutta ei ihmetellyt tätä, koska sen piti niin tehdäkin — senhän tuli kulkea läheltä heitä ja ottaa heidät kannelle. Vasta viime silmänräpäyksessä iski hänen päähänsä kuin salama, että laiva koetti purjehtia hänet upoksiin, sentähden että se piti hänen merkkilyhtyään poijulyhtynä. Hän huusi: "Valmiina, pojat, hyppäämään kaiteelle!" ja seuraavassa silmänräpäyksessä suoritettiin hyppy.
Ennen kaikkea tulee luotsin viljellä ja harjoittaa sielunvoimiaan, kunnes ne saavuttavat melkein uskomattoman täydellisyyden asteen. Tarkotan muistia. Hän ei saa koskaan eikä millään ehdolla tyytyä uskomaan, että joku seikka on niin tai näin — hänen tulee varmasti tietää se. Minkä halveksumisen olisikaan siihen aikaan saanut osaksensa luotsi, joka olisi uskaltanut esiintyä heikolla "minä luulen" voimakkaan "minä tiedän" asemasta. Se, joka ei ole kokenut sitä, voi muuten tuskin kuvitella, mitä oikeastaan merkitsee tuntea pienintä yksityiskohtaa myöten kahdentoista sadan penikulman pituinen jokimatka, ja tuntea se niin hyvin, ettei mikään erehdys ole mahdollinen. Ottakaa esimerkiksi New Yorkin pisin katu kulkeaksenne ristiin rastiin joka suuntaan, tutkikaa kaikki sen yksityiskohdat niin tarkkaan, että lopulta tunnette joka talon, akkunan, oven, katulyhdyn tai nimikilven ulkoa ja niin hyvin, että voitte silmänräpäyksessä ja epäröimättä sanoa millä paikalla olette, jos teidät pilkkosen pimeänä yönä yht'äkkiä vietäisiin johonkin kohtaan tätä katua — ja te saatte heikon kuvauksen Mississippi-luotsin tietomäärän laadusta ja suuruudesta, minkä vanhaan hyvään aikaan täytyi mahtua hänen päähänsä. Jos te sitten edelleen tahdotte koettaa painaa mieleenne tarkasti joka kadunkulman muodon, katuojien leveyden, eri vesilammikkojen ja rikkaläjien laajuuden, laadun ja syvyyden, niin voitte te mahdollisesti alkaa aavistaa, mitä Mississippi-luotsin täytyy tietää voidakseen viedä aluksensa varmasti satamaan. Ja jos tahdotte edelleen koettaa vähintäin kerran kuukaudessa antaa näiden tunnusmerkkien vaihtaa paikkaansa, sekaantumatta niissä tai erehtymättä pimeimpänäkään yönä — silloin te tiedätte jotakuinkin, mitä vaatimuksia oikullinen Mississippi asettaa sen ihmisen muistille, jonka on ohjattava suurta höyrylaivaa sen ikuisesti vaihtelevissa kulkuvesissä.
Osata koko vanha ja uusi Testamentti ulkoa, edes ja takaisin, niin että osaa juoksevasti laskettaa sen alusta loppuun tai alkaa umpimähkään mistä paikasta tahansa kertaakaan sekaantumatta tai erehtymättä tavuissakaan — se kaikki on mitätöntä sen jättiläismäisyyden rinnalla, jonka Mississippi-luotsi siihen aikaan kykeni esittämään, kun oli kysymys joesta ja sen yksityiskohdista. Moni saattaa ehkä pitää tätä vertausta liioteltuna ja epäillä sen todenperäisyyttä — mutta aivan varmaan ei kukaan luotsi.
Ja kuinka helposti ja vaivatta tämä ihmeellinen muisti täyttääkään tehtävänsä! — Kuinka tietoisesti ja selvästi, ilman ponnistuksia se toimiikaan! — Ottakaamme esimerkki. Luotaaja huutaa: "Kaksi — ja — puoli! — Kaksi — ja puoli! — Kaksi — ja — puoli! — Kaksi — ja puoli! —" kunnes se lopulta tuntuu yksitoikkoiselta kuin kellonnaksutus; keskustelu jatkuu koko ajan ja luotsi ottaa vaivatta siihen osaa, näyttämättä kuuntelevan luotaajan huutoja; mutta jos tämä pistäisi joukkoon ainoankaan "Kaksi — kolme — neljäsosaa!" pitkään riviin huutoja "Kaksi — ja puoli!", niin voi olla täysin vakuutettu siitä, että luotsi kolme viikkoa jälkeenpäin kykenee täysin kuvaamaan pilkulleen laivan aseman joessa silloin kun "Kaksi — kolme neljäsosaa!" sanottiin ja niin tarkoin tekemään selkoa merkeistä sekä edessä että takana kuin myös sivuilla, että meidän pitäisi kyetä viemään laiva sinne omin neuvoin ensi kerralla ja asettaa se aivan samaan paikkaan! — Luotaajain huudot eivät vetäneet hänen ajatuksiaan pois keskustelusta, mutta hänen harjaantunut muistinsa valokuvasi silmänräpäyksessä kaikkityyni ja kokosi sivuseikat vastaista käyttöä varten, ilman mitään hänen omaa tietoista ponnistustaan. Luonnoltaan keskinkertainenkin muisti voi tämän harjotuksen kautta kehittyä todelliseksi jättiläiseksi; — mutta, huomattakoon tarkoin, vain erityisellä tarkoin rajoitetulla alalla. Sama mies, jonka muistin on mahdoton jättää kokoamatta pienintäkään yksityiskohtaa, kun on kysymys väylistä, kareista, särkistä ja merkeistä, pidättääkseen ne kuin ruuvipenkissä, ei luultavastikaan päivällisaikaan olisi voinut tehdä selkoa siitä, mitä hän oli syönyt aamiaiseksi.
Palvelin kuitenkin kerran ruorimiehenä erään luotsin alaisena, jonka muisti täytti minut alituisella ihmetyksellä. Tämä muisti oli kuitenkin synnynnäinen eikä harjaantumuksen kautta aikaansaatu, ellen ole erehtynyt. Jos joku esimerkiksi oli sattunut mainitsemaan jonkun nimen hänen läsnäollessaan, alkoi hän silmänräpäyksessä:
"Voi, siunatkoon, hänet minä tunsin! — Vaalea, punatukkainen mies, pieni arpi vasemmalla puolella kaulaa, ikäänkuin hänellä olisi ollut tikku nahan alla. Siitä on nyt tasan kolmekymmentä vuotta. Matkustin kerran hänen kanssaan. Oli vain viisi jalkaa vettä joen yläjuoksussa muistaakseni. 'Henry Blake' istui karilla Tower Islandin luona, ja 'Georg Elliott' kadotti peräsimensä 'Sunflowerin' hylyssä."
"Mutta 'Sunflowerhan' upposi vasta —"
"Kyllä minä tiedän toki koska se upposi; se oli kolme vuotta aikaisemmin, toisena päivänä joulukuuta; Asa Hardy kuljetti sitä — hänen veljensä oli esimiehenä samalla laivalla; se oli hänen ensi matkansa; Tom Jones kuvasi kaikkityyni, kun me tapasimme toisemme New-OrIeansissa viikkoa myöhemmin — hän oli ensimäisenä perämiehenä. Kapteeni Hardy kuoli muuten pian sen jälkeen — hän sai naulan jalkaansa kuudes päivä heinäkuuta ja kuoli kouristukseen viidestoista päivä. Hänen veljensä John kuoli kahta vuotta myöhemmin — kolmas päivä maaliskuuta — kasvoruusuun. Minä en tuntenut ketään heistä — he olivat kaikki ylhäältä Allighanysta, olivat he — mutta ihmiset, jotka tunsivat heidät, kertoivat minulle. Sama henkilö kertoi myös, että kapteeni Hardy kävi pumpulisukissa sekä kesällä että talvella. Hänen ensimäisen vaimonsa nimi oli Jane Shook — hän oli Uudesta Englannista — ja toinen kuoli hulluinhuoneessa. Se oli näet suvussa. Hän oli Lexingtonista, Kentukystä, — hänen nimensä oli Horton!"
Ja niin edespäin aina loppumattomiin. Hän ei suorastaan voinut unhoittaa mitään. Sellainen muisti on oikea onnettomuus. Sen omistaja kadottaa kokonaan kyvyn erottaa tärkeän merkityksettömästä. Hänen puheensa tulee sälytetyksi väsyttävillä yksityiskohdilla ja hän itse aivan yksinkertaisesti sietämättömäksi seuraihmisen kannalta katsottuna. Sitäpaitsi on hänen aivan mahdoton koskaan pysyä asiassa. Hän ei voi vastustaa kiusausta seurata jokaista pientä muistin syrjäpolkua, joka viittaa hänelle, ja kaiken loppuna on, että hän joutuu kokonaan harhapoluille. Kysymyksessä oleva mr. J. voi esimerkiksi alkaa rehellisellä tarkotuksella kertoa ennenkuulumattoman hauskaa kaskua koirasta. Hän voi olla niin naurunhaluinen ajatellessansa sitä, että hän tuskin voi puhua. Hän otti sitten lähtökohdaksi koiran rodun ja henkilökohtaiset ominaisuudet, ulkonäön, kasvatuksen ynnä muun; sen jälkeen harhaili hän koiran entisen omistajan elämänvaiheissa — omistajan perheessä, kuvailen häitä ja hautajaisia, jotka olivat sattuneet tässä perheessä, lausuen sen ohessa onnittelu- ja hautausrunoja, joita näissä tilaisuuksissa oli esitetty; tällöin voi hän sattua muistamaan, että joku näistä tapauksista oli tapahtunut "sinä ankarana talvena" sinä ja sinä vuonna, minkä jälkeen seurasi yksityiskohtainen kuvaus tuosta talvesta, kaikkien kuoliaaksi paleltuneitten henkilöitten nimien sekä silavan ja heinäin tilastollisten hintatietojen ohella samalta ajalta. Silava ja heinät olivat luonnollisena ylimenona viljaan, ja vihannesrehut johtivat ajatuksen lehmiin ja hevosiin; hevosista tuli hän aivan luonnollisesti taideratsastajiin ja muihin kuuluisiin ratsastajiin. Taideratsastajista oli siirtyminen eläinnäyttelyihin helppo ja huomaamaton; elefantista keski-Afrikaan oli vain askel; pakanaraukat johtivat ajatuksen uskonnollisiin kysymyksiin — ja kolmen tai neljän tunnin kuluttua tuli vartiovuoron vaihto, ja J. jätti ohjaushytin mumisten otetta aikoja sitten pidetyistä saarnoista, jotka koskivat rukousta armonvälikappaleena. Ensimäinen johdanto oli siis ainoa, minkä koskaan sai tietää tuosta koirasta, jonka elämänvaiheita kuullakseen oli koko ajan istunut kuin neuloilla.
Luotsilla tuli, kuten sanottu, olla hyvä muisti, mutta onpa kaksi ominaisuutta, jotka ovat aivan yhtä välttämättömät hänelle. Hänellä täytyy olla suuri päättäväisyys ja jääkylmä, murtumaton luottamus. Kun luotsioppilas alkaa tuntea itsensä niin tottuneeksi joella, että hän osaa ohjata laivaa yhtä hyvin yöllä kuin päivänvalolla, kulkee hän tavallisesti esteettömästi tietään siinä uskossa, että hänen oma luottamuksensa se rohkaisee häntä; — vasta siinä silmänräpäyksessä, jolloin hänen oppimestarinsa ensi kertaa jättää hänet kokonaan omiin valtoihinsa, keksii hän erehdyksensä ja huomaa, että luottamus onkin toisen. Joki näyttää hänestä samassa silmänräpäyksessä vilisevän vaaroja, joita hän ei ensinkään ole valmis kohtaamaan — hän on menettää kaiken tietoisuutensa, ja neljännestunnissa on hän valkoinen kuin hursti ja puolikuoliaaksi pelästynyt. Luotseilla on senvuoksi tapana, erilaisin keinoin ja sotajuonin kasvattaa "penikoitaan" tyynesti katsomaan vaaraa silmiin. Yksi heidän mielinautinnoitaan onkin tehdä oppilaillensa tuollaisia pieniä kolttosia kaikessa ystävyydessä.
Mr. Bixby teki minulle kerran sellaisen kepposen, jota minä vuosikausiin sen jälkeen en voinut ajatella punastumatta korviani myöten. Olin silloin vähitellen kehittynyt aika kelvolliseksi ruorimieheksi, niin että mr. Bixby melkein useimmiten luovutti minulle koko työn niin päivällä kuin yölläkin. Hän antoi minulle harvoin mitään ohjausta, vaan rajoittui hoitamaan ruoria erityisen pimeinä öinä tai tavallista vaikeammissa väylissä, viemään laivan maihin, kun niin tarvittiin, sekä näyttelemään herrasmiestä yhdeksän kymmenettäosaa vartiovuorosta ja nostamaan palkkansa. Vesi oli korkealla, ja minä olisin tuntenut itseni syvästi loukatuksi, jos joku olisi tahtonut panna kyseenalaiseksi minun kykyni luotsata laiva mistä tahansa läpitse Cairon ja New-Orleansin välillä ilman apua ja opetusta. Ajatus, että olisin voinut pelätä kulkea minkä paikan ohi tahansa päivänvalolla, oli liian hullu minulle, jotta olisin edes silmänräpäykseksi pysähtynyt siihen.
Eräänä kauniina kirkkaana kesäpäivänä tulin puhisten täyttä vauhtia pitkin joen mutkaa saaren n:o 66 yläpuolelle, täpötäynnä itsetyytyväisyyttä nenä pystyssä kuin milläkin kirahvilla, kun mr. Bixby sanoi:
"Minä menen hetkeksi alas. Sinä muistat kai, kuinka sinun tulee ohjata tästä alkaen — sinun tulee luovata yli?"
Tämä oli melkein loukkaus. Kysymyksessä oleva ylimenopaikka oli yksinkertaisimpia ja helpoimpia koko joella. Oli tuskin ajateltavissa, että siinä olisi voinut saada vahinkoa, joko sitten ohjasi oikein tai ei; ja mitä syvyyteen tulee, ei kenkään koskaan ollut onnistunut löytämään mitään pohjaa siinä. Kaiken tämän tiesin varsin hyvin.
"Että muistanko minä sitä? — Hyvät ihmiset! Tuossa minä voisin ohjata vaikka sidotuin silmin."
"Miten syvää siinä sitten on?"
"Sepä oli merkillinen kysymys. Siinä ei voisi päästä pohjaan kirkontornillakaan."
"Vai niin, luuletko niin, vai?"
Pelkästään se äänenpaino, jolla tämä kysymys esitettiin, horjutti jonkun verran itseluottamustani, juuri sitä oli mr. Bixby tahtonut. Hän poistui enempää sanomatta. Mielikuvitukseni alkoi heti toimia ja uskotella minulle jos jotakin. Bixby lähetti — luonnollisestikin minun tietämättäni — jonkun peräkannelle ilmoittamaan salaisia määräyksiä luotaajille, toisella sanansaattajalla oli kuiskutteleva neuvottelu upseerin kanssa, ja sen jälkeen kätkeytyi hän itse savutorven taakse panemaan merkille, mitä tuleman piti. Hetken kuluttua astui kapteeni myrskykannelle; sen jälkeen näyttäytyi ensimäinen perämies — sitten koneenhoitaja. Joka minuutti lisääntyi seurakunta, ja ennenkuin olin ehtinyt niemen kärjen ohi, oli noin viisitoista tai kaksikymmentä henkilöä kokoontunut aivan nenäni eteen. Aloin ihmetellä, mitä merkillistä mahtoi olla tekeillä. Juuri kun käänsin, mennäkseni yli vastakkaiselle rannalle, katsahti kapteeni ylös ja kysyi teeskennellyn levottomasti:
"Missä on Bixby?"
"Tuolla alhaalla, kapteeni."
Mutta silloinpa olinkin mennyttä miestä. Mielikuvitukseni alkoi heti luoda vaaroja tyhjästä, ja ne lisääntyivät nopeammin kuin ehdin laskea niitä. Äkkiä luulin näkeväni karin aivan edessäni! — Kuvaamaton kauhu, joka viime silmänräpäyksessä valtasi koko olemukseni, sai jalkani horjumaan. Koko itseluottamukseni katosi siinä paikassa. Tartuin kellon kahvaan — päästin sen, häveten — tartuin siihen uudelleen — päästin sen taas — tartuin vielä kerran vapisevin käsin, ja soitin niin heikosti, että tuskin voin itse sitä kuulla. Samassa silmänräpäyksessä huusivat kapteeni ja perämies kuin yhdestä suusta:
"Halloo — valmiina luotaamaan! Ylihangan luotaajat — kiirehtikää, pojat!"
Tämä oli uusi isku. Aloin kääntää ruoria niinkuin olisin ollut orava — mutta tuskin olin alkanut kääntää alihankaan, ennenkuin luulin näkeväni uusia vaaroja sillä suunnalla, minkä jälkeen hyökkäsin vastakkaiselle suunnalle — ainoastaan vielä kerran kauhistuakseni, ja kääntääkseni alihankaan uudelleen. Nyt kuuluivat luotaajain huudot kuin haudasta:
"Syl—tää — nel — jä!"
Neljän sylen syvyys paikalla, jossa piti olla mahdoton päästä pohjaan! Kauhu pysäytti hengitykseni.
"Syl — tää kolme! — Syltää — kolme! — Kaksi — kolme neljättäosaa! — Kaksi — ja puoli!" —
Tämä on kauheata! — Kävin kiinni kellon kahvaan ja pysäytin koneen.
"Kaksi — ja neljännes! — Kaksi — ja neljännes! — Syl — tää — kaksi!"
Olin suunniltani. En tiennyt mitä kummaa tehdä. Värisin kuin haavan lehti kiireestä kantapäähän, ja olisin voinut ripustaa hattuni silmiini, niin pitkälle ne pullistuivat päästäni pelkästä kauhusta.
"Yksi — kolme — neljännestä! — Yhdeksän — jalkaa — ja — puoli!"
Laiva kulki yhdeksän jalan syvyydessä! — Käteni vapisivat kuin hyytelö. En kyennyt niillä vetämään edes kellonnauhasta. Epätoivoissani ryntäsin puhetorven luo ja kiljasin koneenkäyttäjälle:
"Taivaan Jumalan tähden, Ben —peräytä!— Peräytä siltä sielu ruumiista, jos sinulle on elämä rakas! — Pian, Ben! — Takaperin!"
Ovi sulkeutui hiljaa. Katsahdin ympärilleni, ja siinä seisoi Bixby lempeän hyväntahtoisesti hymyilevin huulin. Senjälkeen laukesi koko seurakunta myrskykannella sydämelliseen, loppumattomaan nauruntyrskeeseen. Käsitin nyt kaikki, ja tunsin itseni nolommaksi kuin voi sanoin kuvata. Laiva asetettiin taas merkkien mukaan, kone pantiin käyntiin, ja senjälkeen sanoin minä:
"Olipa kaunis kepponen toimittaa minut näyttelemään raukan osaa! — Nyt en suinkaan pääse kuulemasta puhuttavan, että olen ollut kyllin yksinkertainen antaakseni luodata 66:n yläpuolella."
"Sattuuhan sellaista, poikani, ja se on oikein sinulle. Etkö sinätiennyt, että siinä ei voi tavata pohjaa? —"
"Kyllä, sir, sen tiesin."
"No, kuinka tuhannen turkasta sinä sitten voit olla semmoinen aasi, että annat minun tai kenen tahansa uskotella itsellesi jotakin toista? — On oltava varma asiastaan, katsohan. Muista se. Ja yksi seikka lisäksi: jos joudut vaaralliseen pulaan, niin älä käyttäydy kuin hupakko. Se ei maksa mätää munaa."
Se oli hyödyllinen läksytys, joskin vaikea sulattaa. Mutta pahinta kaikesta oli kuitenkin useampana kuukautena lakkaamatta kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa kuulla toistettavan sananpartta, johon nähden minulla oli erityinen vastenmielisyys: "Taivaan Jumalan tähden, Ben —peräytä!!"