— Sitten syleilin minä häntä kiihkeästi enkä tahtonut päästää häntä… Hän sanoi minulle: 'Nyt tulen luoksesi melkein joka yö! Olimme ennen niin vähän yhdessä, kuten muistat. Oli niin paha, että minun täytyi lähettää sinut luotani niin varhain! Mutta nyt voin tulla luoksesi. Kun olet suurimmassa tuskassa, silloin tiedät että minä tulen luoksesi!' — — —
— On miellyttävää harhailla tuollaisissa unelmissa… Katsokaapa tuota sudenkorentoa, joka istuu liikkumatonna päivänpaisteessa… sen siivet vain väräjävät ilosta. Siltä voisi oppia käyttämään auringonsäteitä paremmin!
— Voisi tosiaankin! — Thora katsoi kelloansa. — On jo myöhäisempi kuin luulin. On parasta kääntyä takaisin. Mutta näettekö, kuinka tuolla on kaunista! Tuolla kaukana kanervikon takana!
Samuel Stern nauroi. — Älkää kiinnittäkö liiaksi sydäntänne siihen, mikä on kaunista. Ei se ole mitään — kangastus vain!
— Niinkö? — Thora tuskin voi sitä uskoa. Hän huokasi hiljaa, painoi päänsä alas ja pysähtyi. — Ei, nyt meidän täytyy lähteä! Lady Hammond istuu varmaankin jo shakkilautansa ääressä ja odottaa, — lisäsi hän hilpeästi. — Hänen on ikävä lordinsa seurassa, ja te lupasitte eilen pitää hänelle seuraa.
— Olette oikeassa. Jokaisella on omat velvollisuutensa. Ja entä te! Te käyskentelette täällä ja surette miestänne ja ikävöitte pikku lastanne, ja nyt te olette alkanut hakea kadotettua poikaa. Älkää vain rasittautuko liiaksi!
Nyt puhui hän jälleen omituisen kylmähköön tapaansa. Thora katsoi häneen vaieten.
Mitään puhumatta jatkoivat he matkaansa.
Thora ajatteli kaikkea tuota, mitä Samuel Stern oli sanonut. Kuinka olikaan tuo äiti rakastanut häntä, päättäen niistä syvistä jäljistä, jotka hän oli jättänyt hänen mieleensä!
Ei koskaan vielä hän ollut niin nöyrästi kuin nyt tunnustanut eroa tuollaisen äidin hiljaisen, uhrautuvan rakkauden ja sen rakkauden välillä, jota hän kerran oli itse tuntenut Samuel Sterniä kohtaan.
19.
Kului muutamia päiviä.
Lady Hammond oli vallan ihastunut naapureihinsa. Nyt siellä oli käynyt oikein hauskaksi. Yhtä seikkaa vain hän heissä paheksui: norjalainen lady ja norjalainen lordi eivät kumpikaan suostuneet lähtemään kalastusretkille.
Eräänä iltapäivänä oli koko perhe päässyt onnellisesti matkaan joelle.Ilma oli jälleen käynyt kauniiksi, ja Thora Thammers meni nummelle.Hän käyskenteli siellä tuntikauden. Silloin tuli hänelle mieleen mennäsille paikalle, jossa Samuel Stern oli istunut äitinsä kanssa.
Hän kiersi suuren kalliolohkareen ympäri, joka oli edessä, — ja näki edessänsä Samuel Sternin. Hänen kasvonsa olivat kirkkaammat kuin tavallisesti niinä päivinä jolloin hän istui yksin.
Thora aikoi poistua, mutta hän hymyili hänelle.
— Miksi ette tahdo tulla tänne istumaan? Enhän ole nähnyt teitä juuri vilahdukseltakaan pitkiin aikoihin.
Thora meni lähemmäksi.
He alkoivat nyt puhua Metsolan pikkutapahtumista.
Samuel Stern kertoeli englantilaisista ja Marit Hennerudista, joka ei tahtonut mennä kihloihin. Muuan noista onnettomista, jotka odottivat hänen ratkaisuaan, oli äskettäin käynyt Metsolassa. Mies oli koko seudun paras tarjokas. Mutta Marit ei ottanut kernaasti häntä kädestä, joten hänen onnistumisentoiveensa eivät liene olleet kovin suuret.
Thora kävi oikein hilpeäksi. — Ei, hän ei voi koskaan uskoa että tarjokki on se »oikea», joka on hänelle aiottu. Siitä eivät hänen omaisensa ole hyvillään.
Mutta äkkiä ei heillä ollut enää mitään sanottavaa.
Kanerva tuoksusi voimakkaasti sateen jälkeen, ja vaivaiskoivun pienet lehdet levittivät raikasta, kirpeätä lemua. Vähän kauempaa tuli suomyrtin mieto, metsäinen tuoksu. Ja ilma oli lempeä, avaruus siinteli.
He katsoivat molemmat valkoisille tuntureille päin.
Sitten kääntyi Samuel suoraan Thoraan päin.
— Minä uneksin niin paljon viime yönä!
— Kertokaa siitä! pyysi Thora hiljaa.
— Minusta oli, kuin olisin sittenkin tullut kotiin. Istuin äitini vuoteen ääressä ja luin hänelle Mooseksesta ja luvatusta maasta. Silloin tuli Herra itse hänen luoksensa ja sanoi: »Katso, nyt annan sinulle tämän maan, se on sinun! Puen sinut ihanuudella, ja sinun pitää hallita kaikkea mitä sydämesi halajaa!» Ja minusta hän hymyili minulle. Kohtasin hänen murtuvan katseensa — —
— Unennäköä jatkui — nukuin niin sikeästi. Kuljin häntä hakien enkä voinut ymmärtää, minne hän oli joutunut. Silloin tuli enkeli luokseni, ja minä kysyin häneltä: »Sano sinä, jonka tie kulkee tuolla ylhäällä, oletko nähnyt äitiäni? Sano, etkö ole nähnyt häntä tuolla ylhäällä hänen omassa maassansa kirkkauden ympäröimänä? Poista mielestäni katkeruus, jota tunnen siksi ettei häntä ole enää olemassa — ei täällä eikä muualla… siksi etten saa nähdä häntä enää koskaan!»…
Enkeli otti minua kädestä, ja silloin löysin äitini. Hän istui omassa tuolissansa. Ja niin leppoisa ja iloinen hän oli. Olimme niin onnelliset. Oli niin suloista saada vihdoinkin kerran sanoa hänelle, kuinka paljon minä pidin hänestä.
— Ja minä sain puhua oikein sydämeni kyllyydestä hänelle: »Rakas vanha äiti, kuinka hyvä oli että vihdoinkin löysin sinut! Sano, etkö tiedä kuinka kuljeskelin sinua hakien? Et aavista kuinka täällä oli koleata ja kylmää ja kuinka paljon kovaa sain kokea poissaollessasi! Tunnetko kuinka otsani on märkä? Nyt olen löytänyt levon luonasi!» —
— Ja minä suljin hänen molemmat kätensä omiini: »Sinä herttainen äitini, tiesinhän että palaisit! Sinulla on niin paljon tekemistä, sinun täytyy pitää huolta meistä kaikista ja rakastaa meitä — sitä ei voi kukaan tehdä kuten sinä. On niin ihanaa, kun sinä tulet tällä tavoin luokseni. Sinun täytyy tulla usein!» — Sitten kysyin häneltä neuvoa. Minulla on aina niin paljon kyselemistä, kun hän tulee — — —
— Hän katsoi minuun niin lempeästi — — »Mutta, lapseni, nyt minun täytyy lähteä, tiedäthän että elämäni on loppunut!» Koetin pidättää häntä. »Äiti, et saa mennä! Näethän etten saa unta tuskallisten ajatusteni tähden! Ethän ennen mennyt pois, kun tulin luoksesi! Minä noudan sinulle paremman tuolin, paraimman, minkä löydän. Äiti, et usko, kuinka minua kiusaa, ettei se päivä tullut koskaan, jolloin olisin voinut tehdä jotakin hyväksesi!» — — —
— Mutta sitten huomasin että hän katosi kauas pimeyteen, minun hakiessani parempaa tuolia…
— Yöllä saa niin ihmeellisiä ajatuksia!
Thora istui puolittain kääntyneenä hänestä poispäin.
— Ei se vielä ollut lopussa! sanoi hän hiljaa. — Kertokaa kaikki!
Samuel Stern ei kuullut hänen sanojansa. Hän istui pää kätten nojassa.
— Sitten olin heräävinäni ja nousin levolta. Oli vielä hämärä. Tulin tänne nummelle. Silloin näin hänet kaukana. »Äiti», sanoin minä, »miksi menet niin kauas luotani! Tule tänne puhelemaan hiukan kanssani! Et voi uskoa, kuinka kadun etten ollut luonasi, kun sinä olit sairas. Se kiusaa minua niin, etten voi maata vuoteessani yöllä.» — »Tiedän sen kyllä», sanoi hän, »tiedän sen, — mutta nyt ei sinun enää pidä ajatella sitä. Lupaa minulle, ettet enää ajattele sitä!» Ja hän kulki minun rinnallani. Minä polvistuin hänen eteensä: »Nyt täytyy minun vihdoinkin saada sanoa sinulle jotain. On kolme asiaa, jotka olen unohtanut sanoa sinulle. Sinä sanoit että surumme haihtuisi pian, kun joskus menettäisimme sinut, — nyt voit nähdä, ettei niin ole. Ja sinun oli tapanasi sanoa, että aika kaikki parantaa — kaikki haavat — mutta sehän ei ole totta. Sillä minulle tuottaa sellaista tuskaa, etten voi sitä koskaan unohtaa, tuo, että kun näin sinut viimeisen kerran, otin sinua vain nopeasti kädestä ja katsoin sinua silmiin, tietämättä etten tapaisi sinua seuraavana päivänä — en enää koskaan!»
— »Niin, mutta lapseni», sanoi hän, »et saa alati miettiä tuota yhtä ja samaa.»
— Sitten olin tekevinäni hänelle jonkun pienen palveluksen ja hän kiitti minua siitä. Hän oli aina niin kiitollinen jokaisesta vähäpätöisimmästäkin asiasta. Se vaivasi minua, sillä minä tein aina liian vähän hänen hyväksensä. Enkä ollut koskaan saanut oikein sanotuksi mitä tunsin häntä kohtaan. Mutta viime yönä voin vihdoinkin tehdä sen: »Äiti, et saa koskaan kiittää minua, minulle tuottaa tuskaa, kun teet sen. Se on kuin taakka povellani. Sillä minähän olen sinulle ikuisessa kiitollisuudenvelassa — eikä päinvastoin! Sinä tiedät etten voinut koskaan tehdä mitään hyväksesi, enkä edes kiittänyt siitä mitä sinä teit minulle!»… Olin niin iloinen kun vihdoinkin sain sanoa sen! — — —
* * * * *
— Eikö teistä käy ikäväksi istua tätä kaikkea kuuntelemassa?
Thora ei vastannut, katsoi vain häneen.
Kun Samuel Stern ei enää jatkanut, kysyi Thora: — Eikö ollut vielä muutakin?
— Sitten oli kuin kävisi kaikki jälleen pimeäksi ja raskaaksi. Minä kyselin äitiäni kaikkialla. Joku sanoi minulle että hän oli poissa. Minusta se kuului naurettavalta. Vihdoin hän tuli. »Rakas äiti, kuinka en ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan? Oli hyvä että tulit, sillä minun täytyy kertoa sinulle tuhansista seikoista! Mutta miksi tulet niin hiljaa? Kuinka on laitasi? Nukutko nyt paremmin? Muistatko että sanoit viimeisenä yönä: 'On niin vaikeata, — en saa hetkeksikään unta, en päivällä enkä yöllä!' Onko sinun nyt parempi olla? Onko parempi, kun pitkä, hiljainen yö on tullut? Onko totta tuo, että kuolleitten uni on sikeä, matala heidän multapieluksensa!?» — — —
* * * * *
— »Äiti, olen niin iloinen, kun saan kuulla äänesi on niin tyhjää, kun et enää ole täällä — on niin tyhjää, kun en tiedä palaatko sinä pian jälleen!» Sitten oli kuin olisin käynyt hänen haudallansa, ja hän saattoi minua kotiin. »Älä sure», sanoi hän. »Etkö tunne, että minä olen luonasi?» — — —
— Silloin vavahteli sydämeni. »Et saa enää koskaan mennä luotani!»
— Kun tulimme vanhan kotimme portille, pelästyin minä, sillä näin että hänellä oli siivet. »Tulethan sinäkin sisään!» sanoin hänelle. Silloin hän hymyili hiljaa. »Rakas lapseni, etkö tiedä että minä olen taistellut taisteluni loppuun?» Ja hän kääntyi minun puoleeni ja toivotti minulle siunaten rauhaa — — —
— Kurotin käteni hänen jälkeensä — mutta silloin heräsin. — — —
* * * * *
— Nyt kun hän on poissa, olen ruvennut uskomaan että täytyy vielä olla jotakin haudan tuolla puolen — — —
— Olisin niin kernaasti tahtonut pitää hänet luonani, että olisin voinut pitää hänestä parempaa huolta hänen vanhoilla päivillänsä kuin ajattelemattomuudessani olin tähän saakka pitänyt. Hän oli luvannut tulla luokseni tänä kesänä — — —
— Kuinka hän ajatteli minua kuolemaansa saakka! Hän tahtoi säästää minua. Ei kukaan saanut sanoa, kuinka hänen laitansa oli. Äidin rakkaus on ainoa, jota ei mikään — ei edes oma huonoutemme — voi meiltä riistää! — —
— No niin, — ja nytkö sitten on lähdettävä kotiin pelaamaan shakkia ladyn kanssa?
— Eipä suinkaan! Olisi parempi että menisitte kotiin lepäämään. Olette väsyksissänne!
— Äiti sanoi aina: »Ei saa väsyä!» Hän ei väsynyt koskaan. Sillä hän vei meidät harhaan, meidät ajattelemattomat ja heikot olennot — siinä määrin, että me luulimme hänen olevan jotain hyvää, joka ei koskaan loppuisi. Niin, hän petti minut siinä määrin, että minä sydämeni sanomattomassa yksinkertaisuudessa luulin, että hän oli kuolematon… Kuuluu uskomattomalta, mutta kun muut vanhat ihmiset kuolivat, niin minusta se oli paikallaan — mutta äitiin ei kuoleman ollut kajoominen, se ei saanut lähestyä häntä.— — —
* * * * *
— Muistatteko vielä — ei, ettehän te nähnyt häntä koskaan!… Hän kuunteli mielellään sotilassoittoa ulkona vapaan, sinisen taivaan alla. Se näytti päästävän sidottuja voimia hänessä valloilleen, hänen silmiinsä tuli loistetta. Hänen mielessänsä asui kaiho ylös avaruuteen, mutta hän oli kahlehdittu. Niin laski hän siipensä kokoon. Hänellä oli paljon voimaa ja tuollaista hiljaista, järkkymätöntä rohkeutta, jota ei mikään murra. Hän taipui kuormiensa alle ja kantoi ne. Hän oli voittamaton — kaikki hän kantoi ja vei voittoon. Siksi olikin Napoleon hänen sankarinsa. — — —
* * * * *
— Kun tulin suuremmaksi ja sain hieman ymmärrystä, aloin tuntea nöyrää kunnioitusta katsoessani hänen kasvoihinsa. Kaikki mitä tiesin kärsimyksistä, jokapäiväisestä surusta ja huolesta, kävi kuin mitättömäksi noiden rohkeiden, tyynten silmien katseesta, noiden siunattujen sinisilmien katseesta, jotka tiesivät niin paljon. —
— Hänen kaunis, soinnukas äänensä merkitsi niin paljon meille lapsille. Se toi mieleemme sellaisen turvallisuuden tunteen. Ja kun hän lauloi tai luki meille, oli se meille juhlahetki.
— Hänen äänensä ei käynyt koskaan vanhaksi kuten muiden ihmisten. Se säilytti aina lempeän, kirkkaan sointinsa. — — —
— On väärin, etten voi suoda hänelle lepoa. Kuolemahan on kuninkaallinen palkka. Se on elämän kruunu. Pitäisihän minun suoda se hänelle.
Thora Thammers katsoi häntä liikutettuna rukoilevin katsein. — Niin, niin kyllä! kuiskasi hän.
— Minun on niin vaikea olla! Eräs seikka, joka minua vaivaa pahemmin päivällä kuin yöllä, on se, etten ollut hänen luonansa hänen kuollessansa — etten ollut pyyhkimässä tuskanhikeä hänen otsastansa ja nostanut häntä pystyyn vuoteessa ja hoidellut häntä. Hän arveli itse että olisi parempi minulle etten näkisi hänen kärsivän. Mutta nyt saan kokea seuraukset. Näen kaikki alati edessäni; kärsin hänen tuskansa — — — Minä olen aina ollut noin huono ja heikko. Minua on aina vaivannut jonkinmoinen liiallinen tunteellisuus… Sentähden minä puren hampaani yhteen ja lyön kaikki leikiksi. Mutta en nyt enää — nyt kärsin kärsittäväni!
Hänen kasvoillensa laskeutui tuskan ilme. Hän nousi ja telki muutaman askeleen, mutta palasi jälleen ja kävi istumaan.
— On vielä toinenkin asia, joka on alkanut minua vaivata — — —
Thora Thammers nousi ja laski kätensä hänen käsivarrellensa.
— Nyt menemme kotiin! Onhan äitinne sanonut, että te ette saa ajatella tuota kaikkea! Te tiedätte varsin hyvin, ettei hän ikinä olisi tahtonut että te kiusaisitte itseänne noilla ajatuksilla… Mutta luulen että on parempi, että olette niistä puhunut. Teidän on varmaankin nyt helpompi vapautua niistä.
Samuel Stern katsahti ylös, hämmästyneenä hänen varmasta äänensävystänsä.
Hän nousi, ja he alkoivat kulkea tietä alas.
— Minä olen raukka — enkös olekin? Mutta kyllä minun tulee helpompi olla. Te tiedätte että tulee helpompi, kun ensi viikolla ryhdyn kirjeitä vastaamaan ja kun sitten tulen työhön konttoriin — — —
He näkivät mäen alla lady Hammondin, tulossa heitä vastaan. SamuelSternin kasvot kävivät yrmeiksi.
— Näettekö, kuinka hän on iloinen ja tyytyväinen! Hän ihmettelee kuollaksensa sitä etteivät kaikki ihmiset ole tyytyväisiä oloonsa. Yksi paha on tosin olemassa, sen hän myöntää, — se että väliin voi pitkästyä aikaansa.
— Entä lordi! Oletteko kuullut, että hän aikoo kirjoittaa kirjanNorjasta?
— Aikooko hän kirjoittaa? No, kenties se käy paremmin; kaikki, mitä hän puhuu, on kyllä takaperoista!
Nyt tuli lady Hammond heitä vastaan, viittoillen, loistaen innosta. Hän oli odottanut Samuel Sterniä shakkilaudan ääressä… Nyt tuumiskeli hän, kuinka kostaisi hänelle!
20.
Metsolaan oli tullut vielä muutamia vieraita. Nyt alkoi MaritHennerudin kolmas tämänkesäinen toimikausi.
Tulokkaat olivat metsästäjiä ja kalastajia. Ja alhaalta kylästä oli tullut muutamia Maritin ystävättäriä, jotka nyt olivat saaneet hiukan lomaa.
Niiden joukossa oli pari nuorta hauskaa talonpoikaisemäntää, joiden kanssa Thora seurusteli mielellänsä. Heidän luonteva, vaatimaton hienotunteisuutensa, henkevyytensä ja rehellisyytensä vaikutti virkistävästi ja vahvistavasti kuin vuori-ilma.
Thora Thammers tunsi itsensä voimakkaammaksi kuin moneen vuoteen. Oli kuin voisi hän vasta nyt levätä — ja tehdä työtä. Rouva Harder oli kerran sanonut, että sen, joka tahtoo saada toimeen jotakin, on alettava omasta itsestänsä. Siihen tapaan oli Thora nyt alkanut melkein tietämättänsä. Hänestä tuntui ettei hän oikeastaan itse tehnyt mitään — mutta hänen sisimmissään oli työ käynnissä… hänen katkeruutensa suli pois ja katosi olemattomiin, hänen näköpiirinsä laajeni.
Hänen täytyi melkein nauraa. Vasta nyt hän näet eräänä päivänä huomasi, ettei Sjurilla ollut juuri mitään vaatteita.
Nyt ei hänellä enää ollut aikaa pitkiin kävelyretkiin. Hän alkoi kutoa sukkia ja neuloa paitoja. Hän huomasi että sekin oli hyödyksi hänelle itsellensä.
Päivät menivät menojansa. Samuel Sterniä ei hän nähnyt kuin harvoin. Hänelle oli lähetetty paljon konttorityötä. Sen lisäksi teki hän metsästysretkiä. Voi kulua päivämääriä, ilman että Thora näki häntä.
Thora ei enää hakenut hänen seuraansa muulloin kuin huomatessaan ettei hänen pitäisi olla yksin. Sen havaitsi hän hänen kasvoistansa.
Eräänä päivänä, kun Thora istui ulkona töineen, tuli Samuel Stern hänen luoksensa.
— Missä te nykyisin oleksitte päivät päästänsä? Näen teitä vain ani harvoin!… Te olette langennut kaikenmoisiin hyveisiin!
Thora katsahti häneen hymyillen.
— Ja te puolestanne laiskuuteen! Olette nyt istuskellut liian kauan kuistillanne aivan joutilaana… Katsokaas, tässä on muuan kirja, jonka olin aikonut tuoda teille. Se teidän pitää lukea. Alkakaa jo nyt heti!
Samuel Stern katsoi häneen ihmeissään, mutta otti kirjan ja läksi pois.
Pian ei hän enää hämmästynyt mistään. Asiat alkoivat olla sillä kannalla, että hän aina teki kuten Thora käski. Vähitellen, kummankaan huomaamatta, oli Thora saanut häneen nähden vaikutusvallan, jommoista hänellä ei ollut koskaan ennen ollut.
Thorasta oli, kuin jäisi Omar Pashasta aina vähemmän jäljelle, kuin tulisi hänen tilalleen se Samuel Stern, jonka hän kerran oli tuntenut.
Heidän oli tullut tavaksi mennä joka päivä yhdessä kävelemään, jos Samuel Stern oli kotosalla. Väliin oli myöskin lady Hammond tai joku toinen mukana.
Ensi kerralla tuntui Thorasta tosin hiukan oudolta että joku muu oli mukana. Mutta pian hän tottui siihen. Heistä molemmista alkoi se jo tuntua aivan luonnolliselta.
Mutta puhuivathan he sentään tuttavallisemmin keskenään ollessaan kahden.
Thora kertoeli lapsistansa ja Dyvekestä. Ja kun Dyvekeltä tuli kirjeitä, luki hän ne aina Samuel Sternille. Se virkisti häntä. Tuo raikas, pulppuava nuoruudenilo vaikutti heihin kuin leivon liverrys.
Ja kun he näkivät postin saapuvan mäen juurelle, oli Samuel Stern yhtä innokas kuin Thora saamaan nuo kirjeet.
Hän oli myöskin alkanut puhua Thoran kanssa kauppa-asioistaan heidän ollessaan kahden — ja sitten tuli aina lisäksi jotain hänen äidistänsä, ikäänkuin hänen mainitsemisensa olisi tuottanut hänelle tyydytystä. Ja joskaan hän ei häntä maininnut, huomasi Thora hänen katseestansa ja äänensävystänsä, milloin äiti oli hänen ajatuksissansa. Oli kuin hän aina olisi ollut heidän luonansa — kun he olivat kahden.
Thora Thammers iloitsi siitä. Hän voi kumminkin tuottaa hänelle lohdutusta. Hänestä tuntui kuin ansaitsemattomalta onnelta, että Samuel Stern tahtoi puhua hänen kanssaan äidistänsä.
Mutta naisen tarkalla havaintokyvyllä hän huomasi että kaikki heidän entisyyttään koskeva oli kuin kulunut pois hänen sydämestänsä.
Mikä tavaton, armelias kyky unhottaa!
Hän iloitsi siitäkin, sillä se oli oikeudenmukaista. Hänestä oli, kuin varttuisi hänkin tuon tietoisuuden nojassa.
Hän varoisi kyllä herättämästä enää mitään entistä henkiin.
Nyt oli kai Samuel Stern täydelleen antanut hänelle anteeksi. Hän turvautui lohdullisena tuohon ajatukseen. Lady Hammondkin muiden muassa oli huomannut että lordi Stern, kuten hän häntä nimitti, oli käynyt suopeammaksi muille eikä ollut enää niin ärtyisä kuin ennen.
Eräänä päivänä saattoi hän lady Hammondin ihastuksiin, lupaamalla lähteä mukaan kalastusretkelle. Lady Hammond arveli että tuosta hauskasta muutoksesta sai kiittää shakkipeliä, sillä hän oli jo aikoja huomannut sen vaikuttavan jalostavasti. Mutta omaa lordiansa ei hänen ollut koskaan onnistunut saada sitä koettamaan.
Tuo kalastusretki kävi pitemmäksi kuin oli ajateltu — ja vielä romantillisemmaksi kuin Ldy Hammond oli kuvitellut.
He olivat eksyneet metsässä ja heidän oli täytynyt viettää kaksi yötä tunturipaimenten risumajasissa.
Lady Hammond oli haltioissaan. Lordi merkitsi muistiinpanoja kirjaansa varten — Samuel Stern väsyi koko seikkailuun ja halusi kotiin.
Sinä iltana, jolloin he vihdoinkin saapuivat Metsolaan, märkinä, saaliilla kuormitettuina, olivat he olleet poissa melkein viikkokauden.
Lordi Stern oli huonolla tuulella, väitti lady Hammond.
Mutta sitä ei Marit Hennerud voinut huomata. Hän piti hänestä niin hellää huolta, kuin olisi ollut hänen äitinsä, ja juhlallisemmin ei liesi ollut loimunnut vielä koskaan.
Vihdoin tuli rouva Thammerskin seurusteluhuoneeseen ja lausui heidät tervetulleiksi. Hän oli kuullut että he olivat palanneet, mutta hänen oli ensin pitänyt lopettaa jokin työ.
Syötiin oivallista kalaa, lepäiltiin ja lämmiteltiin sekä pidettiin hauskaa, sillä lady Hammond kertoeli ihmeellisellä norjalais-englantilaisella sekamelskallaan kaikista retken seikkailuista.
Samuel Stern istui hiljaa tuijottaen valkeaan pää kätten varassa.
Niin kiintynyt ei lady Hammond ollut aineeseensa, ettei olisi samalla tarkannut kuinka miellyttävästi tuo kaunismuotoinen pää kiharatukkineen kuvastui valkeata vastaan.
Hänen oma lordinsa oli aivan kaljupäinen.
Samuel Stern loi tuon tuostakin ihmettelevän katseen Thora Thammersiin. Hänestä tuntui että hän oli muuttunut varsin huomattavasti. Tai kenties hän vasta nyt, oltuansa poissa, huomasi tuon muutoksen — — —
Vihdoin sanoi hän siitä jotain Thoralle.
Tämä kääntyi hänen puoleensa.
— Joku on sanonut: »Sorrow has its reward. It never leaves us, where it found us.»… [Kärsimyksellä on palkkansa mukanaan. Se ei jätä meitä koskaan sille asteelle, missä kohtasi meidät.] Toivon niin olevan. Olihan muutos kylläkin tarpeen — — —
Sitten hän lisäsi hiljaa: Luulen että opin hiukan joka päivä — teidän äidistänne!
Hän kääntyi pois — hänen silmänsä kimmelsivät kuin kyynelissä.
* * * * *
Päivät tulivat ja menivät hiljalleen — loistavan kirkkaina ja tyyninä.
Kullanhohtoisina ympäröivät lehtipuut pihaa. Saatiin nauttia tuollaisesta jälkikesästä, jommoisen syyskuu väliin lahjoittaa lopettajaisikseen.
Tänä vuonna sitä kesti harvinaisen kauan.
Lady Hammond ei tahtonut lähteä Metsolasta, kun siellä vielä oli niin kaunista, ja hän oli saanut Marit Hennerudin lupaamaan että hän viipyisi siellä vielä jonkun aikaa. Hän oli jo vuokrannut itselleen yhden Metsolan huviloista seuraavaksi kesäksi, ja hän koetti houkutella rouva Thammersia lupaamaan että hänkin tulisi sinne silloin.
Mutta rouva Thammers oli pudistanut päätänsä, hymyillen taipumatonna.
Oikeastaan sai Thora aina hetkisen kuluttua kyllänsä lady Hammondin seurasta. Siksi käytti hän aina ensi tilaisuutta päästäkseen pakoon, — hänestä oli melkein väärin istua sisällä juttelemassa tuollaisen ihanan sään vallitessa kuin nyt viime päivinä.
Hän meni nummelle sille paikalle missä Samuel Stern oli istunut äitinsä kanssa.
Hän meni sinne nykyisin usein — sillä näköala sieltä oli ihmeellinen nyt kuulakassa syysvalaistuksessa — ja myöskin siksi että tuo paikka muistoineen liittyi hänen hiljaiseen sielunelämäänsä.
Kuinka aurinko paistoikaan korkealla, kirkkaalla taivaalla! Oli kuin koko nummi olisi ollut tulessa, kuin olisi kaikkialla sinkoillut säkeniä ilmaan.
Thora kävi istumaan kivellensä, keskelle tulvivaa päivänpaistetta. Ja auringonsäteet tulivat tuttavallisina ja lempeinä tuomaan säästöön jäänyttä kesän suloutta.
Thora nautti suurten, tyynten tunturien katselemisesta. Hänestä ne soivat hänelle sisäistä voimaa ja hivenen omaa ikuista rauhaansa.
Rauhan saavuttaminen oli nyt oleva hänen pyrkimyksenänsä.Aina enemmän rauhaa![Geerge Sand.] Se oli nyt oleva hänenkin mielilauseensa.
Puut näyttivät kulkevan häntä kohden noilta pitkiltä rinteiltä, rauhallisina iloiten päivänpaisteesta… Ne olivat hänen ystäviänsä, — hänen tuli kiittää niitä, sillä nekin olivat auttaneet häntä.
Punertavana seisoi pieni vaivaiskoivu hänen rinnallansa ja vieressä muutamia vaalean kullanhohteen värittämää haapoja. Vieno tuulenhenkäys pudotteli niiden lehtiä. Yksitellen ne liitelivät maahan hänen ympärillään, synnyttäen hiljaista sipinää.
Äkkiä tuli tuulahdus, tuoden mukanaan kosken kohinaa, niin että kuulosti kuin olisi se ollut aivan lähellä.
Tuo ei ollut hänelle mieleen. Tuo ääni ei soveltunut tänne, missä tunsi olevansa niin valmis elämään nähden. Hänkin oli nyt alkanut tuntea olevansa valmis — — —
Mieluummin hän kuunteli joen ääntä! Sillä oli luja tahtonsa, mutta se ei ollut enää niin kiihkeä. Mitä se keväällä oli sanonut hillittömyydessään, sen oli se jo unohtanut — — —
— Mitä sanot, joki, ohirientäessäsi? Onko kaikki lopuksi kääntyvä hyväksi?
Ja joki suhisi hitaasti ja tyynesti: — Ei hätää! Päämääräänsä saapuu kukin aikanansa!
— Niin, niin kyllä! vastasi Thora omiin ajatuksiinsa.
— Senhän tiedämme niin hyvin!
Mutta hän istui kumminkin paikallaan sitä kuunnellen. Hänestä se lausui myönnyttelynsä niin varmasti ja vakuuttavasti, koko tuon tyynen, tuntureita kohden kohoavan nummen kuultavaksi. — Niin, niin kyllä! toisteli se vitkalleen ja varmasti.
21.
Thora ei tiennyt kuinka pitkälle iltapäivä oli kulunut. Hän otaksui että oli myöhäistä ja aikoi juuri lähteä nummelta, kun näki Samuel Sternin saapuvan sinne ja suuntaavan matkansa suoraan häntä kohden.
Oli niin harvinaista, että he nykyisin kohtasivat toisensa nummella.Siksi jäi Thora paikoilleen.
Samuel Stern kävi istumaan tavalliselle paikallensa.
— No, milläs mielellä te nykyisin olette? Olen huomannut teidän käyttävän shakkipeliä ja minua tekosyinä, päästäksenne pakoon.
Hymyillen myönsi Thora hänen olevan oikeassa.
— Kuinka kauan te vielä viivytte Metsolassa?
— Ladymme on houkutellut minut lupaamaan että olen täällä vielä jonkun aikaa, niin kauan kuin parantola on auki…
— Se on oikein, — te näytätte paljoa terveemmältä! — — — Ja sittenhän teillä on täällä niin paljon tehtävää.
— Tarkoitatte että luen Sjurin kanssa… Niin, onhan siinäkin syytä viipyä täällä, luulen että hänellä on siitä hyötyä.
— Ja sittenhän hän käy hienona kuin sulhaspuvussa joka päivä… Meidän on kiittäminen teitä paljosta, sekä Sjurin että minun… Mutta minä olen mustasukkainen Sjurille… Paidat ja sukat saa hän pitää kernaasti minun puolestani, mutta miksi te ette ole lukenut minunkin kanssani?
— Te olette tänään hyvällä tuulella.
— Oikeastaan on asianlaita aivan päinvastoin! Minun täytyy lähteä pois tänä iltana — jo ennen illallista. Olen jo lausunut kiitokset ja hyvästit tuolla alhaalla — ja jättänyt tervehdyksen teille!… Mutta olipa onni, että tapasin teidät täällä!
Thora hymyili hiukan väkinäisesti. — Sehän oli merkityksetön sattuma, kun te kerran olitte jättänyt tervehdyksen!
— Kuten tahdotte! Mutta minulle se oli onnellinen sattuma… Saan kiittää teitä kaikesta, mitä te olette ollut Sjurille ja minulle!
— Minusta te olette niin leikkisällä päällä, sanoi Thora lyhyesti.
— Niin, tavallisesti on ollut toisin… Mutta vakavasti puhuen, oli hauskaa että vielä tapasimme toisemme — eikö niin?
Thora ei vastannut mitään. Häntä loukkasi että hyvästijättö oli ollut vain sattuman varassa. Sitä ei hän katsonut ansainneensa.
Mutta hän hillitsi mielenliikutuksensa. Kääntyessään Samuel Sternin puoleen oli hän jälleen aivan tyyni.
— Kyllä, olen iloinen että sain tavata teitä ennen lähtöänne… kiitollinen siitä että saan sanoa teille hyvästit!
— Mutta sallikaa minun nyt vielä sanoa muutama sana! Haluaisin kernaasti tietää erään seikan… Meidän välillemme ei saa jäädä mitään katkeruutta!
Hän oli käynyt hiukan kalpeammaksi kuin tavallisesti. Mutta hän istui rauhallisena, kädet ristissä polven ympärillä. Hän vältti Samuel Sternin katsetta.
Tämä oli käännähtänyt häntä kohden, ja hänen silmistänsä tuikahti nopea katse Thoraan. Hän teki liikkeen kuin lähteäksensä — mutta jäi sitten paikoilleen katsoen vaieten Thoraan.
Thora taisteli hetken, tyyntyäksensä täysin.
Sitten hän jatkoi: — Halusin sanoa teille jotain. Nyt luulen voivani tehdä sen. Mehän olemme ystävät — eikö niin?
Samuel Stern nyökkäsi, ja Thora jatkoi hiukan epäröiden:
— Eräänä päivänä, kun puhuitte äidistänne ja mikä onni on omistaa jonkun ihmisen rakkaus… sanoitte te, että on aina oikeutettu saamaan tietää sen, jos on voittanut jonkun rakkauden… että tietoisuus siitä voisi olla hyödyksi ja tukena elämässä — ja että kenelläkään ei ollut oikeutta salata sellaista tunnetta. Teistä tuntui raskaalta, ettette ollut koskaan saanut sanoa sitä äidillenne! — — —
— Silloin ajattelin: »Tuo on aivan totta!» Sentähden tahdon nyt sanoa sanottavani: Aina, sekä silloin kun luulin rakastavani Arvidia että myöhemmin… aina pidin ainoastaan teistä… teihin oli sydämeni kiintynyt, te olitte haaveitteni esineenä! En sano tätä puolustuksena itselleni… ja voihan tämä myöskin kuulua ihmeelliseltä. Mutta ehkä tämä saattaa teidät käsittämään kaiken sen, mikä olennossani on ollut katkeraa! —
— Nythän voin sanoa tämän kaiken, nyt, kun kaikki on unohdettua! Mutta nyt teidänkin puolestanne täytyy sanoa, että olette täysin antanut minulle anteeksi!
Samuel Stern teki torjuvan kädenliikkeen.
Thora jatkoi: — Ja näettehän te, etten minä ole enää onneton. Olen oppinut paljon… edistynyt entisestäni… Olen tyytyväinen olooni — kun te vain sanotte, että olette antanut minulle anteeksi!
Samuel Stern pudisti päätänsä.
— Teidänhän on annettava minulle anteeksi! Te tahdotte olla ystäväni… Mutta se ei riitä minulle… Katsokaa, nyt olen jälleen alkanut pitää teistä, mutta taaskin toisella tavalla kuin ennen… Rauhoittukaa, ei teidän tarvitse pelästyä — en kiusaa teitä enää koskaan! —
— Mutta tämä sinun täytyy saada tietää: noina pitkinä vuosina, jolloin käyskentelin yksin, loin usein katseeni ovelle, kohotin päätäni ja odotin etkö tulisi — käännähdin huoneessani katsomaan, etkö hiipisi luokseni minua yllättämään — — —
— Pitkän taipaleen olen saanut kulkea elämäni tietä, ehtiäkseni niin pitkälle, että nyt tyydyn siihen, että tiedän sinun olevan olemassa… on ihanaa ajatella sitä — niin ei ainakaan ole yksin!
— Oli aika, jolloin olisin tahtonut vihata sinua. Nyt olen ehtinyt edemmäksi — olen onnellinen siitä, että rakkauteni on niin suuri. En sano: »Jää luokseni, sillä päivä ehtii ehtooseen, jää luokseni, valokseni, kun suuri pimeys tulee.» Ei, minä sanon: »Mene! Mene luotani! Tahdon rukoilla että jotain hyvää tulee osaksesi!»
— Tuo, että on nähnyt sydämensä tunteen kasvavan suureksi ja ihanaksi… tietoisuus, että on ehtinyt siihen, ettei enää toivo mitään itselleen, vaan ainoastaan toiselle, se saattaa aavistamaan sielujen salaista yhteenkuuluvaisuutta, — saattaa uskomaan, että meissä on jotain kunnioitusta ansaitsevaa, jotain siitä Jumalan kirkkaudesta, joka on kuluttava tuli — — —
— Te tiedätte, että kansan piti pestä vaatteensa, ennenkuin Herra tuli alas Sinain vuorelle. Ja asetettiin raja, ettei kukaan kävisi liian lähelle pyhää — ja hukkuisi. Ja kansa vapisi ja seisoi loitompana — — —
— Monet meistä ihmisistä ovat hukkuneet — siksi että ovat saastuttaen koskeneet pyhään! — — —
Hänen äänensä sointi oli käynyt lempeäksi. Thorasta oli, kuin olisi vuolas virta hellyyttä tulvehtinut häntä vastaan.
— Sano ainoastaan, rakkaani, minne menet, niin että tiedän missä elät ja hengität! Et aavistakaan mitä minulle merkitsee tieto, että sinä olet olemassa!… Miksi kalpenet? Onhan kaikki, mitä välillämme on ollut, vaihtunut rauhaan! — — Löytäköön jalkasi tien sinne, missä sinun on hyvä olla!
Thora oli istunut pää alas painuneena. Nyt loi hän katseensa ylös, ja se kuvasti tuskaa, hänen puhuessaan värähtelevin äänin:
— Suuntasin askeleeni tänne, siksi että arvelin että jos voisin tehdä jotain sinun hyväksesi, niin olisi se parasta minulle! — — —
— Nyt en minä lähde sinun luotasi, vaan sinä minun luotani! On sittenkin niin, että aika kaikki parantaa! Ja kun kammiosi ei enää ole tyhjä, vaan siinä asuu kaksi onnellista, nuorta ihmistä — silloin on tapahtunut se, mikä minulle on parasta. Silloin tiedän, että sinä olet antanut minulle anteeksi!
He istuivat molemmat hiljaa.
Sitten nousi Samuel Stern ja ojensi molemmat kätensä Thoralle.
— Sano, että nyt ainakin uskot minua! Etkö usko minua vieläkään?Tahdon, että teet sen!
Hän kävi kiivaaksi.
Thora sulki silmänsä ja nojautui tukea hakien tuohon suureen kiveen.
— Miksi en uskoisi sinua! Sinä sanoit täällä kerran, että olet unohtanut kaikki tyyni, ja minä uskon sen! Olenhan ehtinyt kesän kuluessa tulla siitä vakuutetuksi, olen nähnyt ja oivaltanut sen sydämelläni ja sielullani ja kaikilla aistimillani — niin että sen kyllä uskon täydelleen! — — —
Hiljaa lisäsi hän:
— Sinun täytyy antaa anteeksi kaikki mitä minä silloin sanoin!… Nyt en enää ajattele sillä tavoin. Nyt ajattelen ainoastaan, kuinka onnellinen olisin, jos sinun olisi hyvä olla!
Mielenliikutus valtasi hänet, ja hän koetti turhaan sitä vastustaa.
Samuel Stern istui hänen viereensä.
— Sano nyt minulle kautta tosimman totuuden, etkö uskonut minua silloinkin, kun sanoit ettet voisi tehdä sitä koskaan… ja oliko totta että olit unohtanut minut?
Thora kävi kuolonkalpeaksi.
— Se ei ollut totta! Mutta minä pelkäsin omaa itseäni. En luottanut itseeni. Siksi täytyi minun pelastautua pakoon.
Samuel Stern nousi ja kulki muutaman askeleen. Mieli järkytettynä katsoi Thora hänen jälkeensä.
Hän palasi, kumartui Thoraa kohden ja katsoi hänen hermostuneesti vavahteleviin kasvoihinsa.
— Enkö minä voisi päästä Suden paikalle? Sehän ei ole täällä!
Ja hän anasti Suden paikan, laskien päänsä Thoran polvelle.
Saiko hän tehdä niin? Hän kysyi vielä kerran nöyrästi ja kaihoisasti.
Thora ei voinut vastata. Hänen mieltänsä vavahdutti hiljainen riemuntunne, joka purkaantui kyyneliin.
Samuel Stern ei puhunut enää mitään.
Silloin kumartui Thora häntä kohden. Hän halusi nähdä hänen kasvonsa.
Samuel Stern itki.
Thora laski poskensa hänen kutreillensa sulkien silmänsä. Hiljainen onnen, autuaallisuuden hohde kirkasti koko hänen olentonsa…
Oliko tämä totta? Vai uneksiko hän jälleen? —
* * * * *
— Vai aioit sinä toimittaa minulle nuoren vaimon, kuiskasi hän.
Thora nauroi, mutta hänen naurussansa soinnahteli kiihkeä hellyys.
— Sinähän olit lakannut ajattelemasta minua… et minua enää nähnyt, et kuullut — senhän kyllä huomasin!
— Ja kumminkin keskittyi kaikki sinuun… olit käynyt muistoksi… Enhän voinut käsittää muuta kuin että olit hylännyt minut ainiaaksi. Silloin kun sinä sanoit, ettet voisi enää koskaan luottaa minuun, silloin tunsin kadottaneeni sinut kokonaan. Tunsin mielessäni kuin kalman kylmää.
— Anna minulle anteeksi! — Hän sulkeutui hänen syliinsä.
— Ja nyt minä tulen, kuiskasi Samuel Stern, — anomaan sinulta lämpöä ja suojaa — suotko niitä minulle?
— Ei, minähän tulen sinun luoksesi, pyytäen että päästäisit minut sisään, — sinne, missä äitisikin on. Tahdon istua hänen jalkojensa juuressa ja oppia hänestä! Itse olen saanut kärsiä enin siitä etten tullut ennen!
— Tiedätkö, kuiskasi hän hetkisen kuluttua, — jos en olisi ollut niin varmasti vakuutettu, että sinä olit unohtanut minut, niin en tiedä olisinko voinut sanoa sinulle sen mitä sanoin.
— Sittenhän minulla on syytä iloita arvokkaasta käytöksestäni. Mutta älkäämme enää ajatelko sitä asiaa. En nyt jälkeenpäin yhtään käsitä, kuinka kaikki oikein tapahtui.
Mutta äkkiä tunsi Thora mielensä masentuvan. Hän irroittihe SamuelSternin syleilystä.
— Mutta kaikki johtui siis ainoastaan pelkästä sattumasta?
— Mitä sinä tarkoitat? Älä puhu halveksivasti niinsanotuista sattumista. Ne ne juuri muovailevat meidän kohtalomme! — — Ethän toki aikone jälleen lähteä tiehesi?
Hän pusersi Thoran kiihkeästi povellensa ja painoi päänsä hänen olallensa.
— Et voi uskoa kuinka köyhän, palelevan miehen on ihanaa saada tulla sisään!
Mutta Thora ei voinut vapautua ajatuksistansa.
— Mutta muutoin sinä olisit matkustanut pois!… Olisit lähtenyt minun luotani?
Samuel Stern katsoi häneen lempeän nuhtelevasti.
— Enhän tiennyt muutakaan neuvoa, rakkaani! Muista, että olit itse saattanut asiat sille kannalle! Laupiaana enkelinä esiintymisesi oli aivan eri asia. — Mutta kenties olisin sittenkin palannut katsomaan, olitko sinä vielä täällä.
— Mutta minua pahoittaa tosiaankin, ettet sinä saanut nuorta, hilpeätä ja raikasta pikku vaimoa…
Samuel Stern laski kätensä hänen suullensa. Hän tarttui siihen ja suuteli sitä.
— Niin, nähnethän sinä, että minä olen tullut vanhaksi, niin vanhaksi, että minun pitäisi olla aivan harmaa.
— Pikku lapsi, sinä et käsitä ollenkaan mitä rakkaus on!… Jos sinä olisit niin vanha, ettei sinulla olisi enää elettävänä kuin yksi ainoa päivä, niin iloitsisin, jos ehtisin luoksesi, niin että saisimme elää sen päivän yhdessä. Ja jos meillä ei olisi muuta kuin tämä lyhyt hetkinen, niin en vaihtaisi sitä pitkään elämään nuoren vaimon seurassa!
Hän nauroi, sulki Thoran molemmat kädet omiinsa ja suuteli niitä.
— Arvaan että haluaisit olla seitsentoistavuotias kuten muinoin. Mutta onneksi ei ole niin!… Tahdon uskoa sinulle muutaman seikan: sitä onnea, jonka tänään olen voittanut, en vaihda, en seitsemääntoista vuoteen, en mihinkään vähempiarvoiseen… Etkö tunne kuinka paljon arvokkaammaksi se on muuttunut, — se on kallisarvoisen viinin kaltainen, joka säästössä yhä paranee, se tulee pysymään muuttumatonna kuin raskas, punainen kulta. — — —
— Sanot että on myöhäistä! Siunaus ei tule koskaan liian myöhään. Mihin aikaan elämästä se tulleekin, on se parasta mitä voi tulla osaksemme. Mutta mitä nyt?
Thoran katse oli käynyt surulliseksi. Siinä oli jäljellä jotain hänen kärsimyksistänsä, hänen kyynelistään, — kuin vienoa kaihoa.
— Mitä ajattelet? kysyi Samuel Stern hiljaa.
— Minua vaivaa omatuntoni. Oletko antanut anteeksi, että elämämme on mennyt hukkaan?
Samuel Stern sulki hänet lempeästi syliinsä. — Oletkosinäantanut anteeksi minulle? »Vuosikausia olen ihmetellyt, kuinka voin tehdä sillä tavoin… Ja elämämme ei ole mennyt hukkaan, se hymyilee meille sinun hymyilyssäsi. Kun suljen sinut syliini, on elämä luonamme.
Thora katsoi häneen, peläten antautuvansa ennen aikojaan onnen valtaan.
— Ah, Samuel, tahtoisin että näkisit kaikki oikeassa valaistuksessa.Sitä et sinä tee.
Samuel Stern katsoi syvälle hänen silmiinsä.
— Sano vain että tunnet olevasi turvassa minun tykönäni! pyysi hän. —Sano se!…
— Katsos, nyt on nuoruutemme palannut jälleen. Mutta totta on, että olen odottanut sinua. Miksi viivyit niin kauan? — — Ja muistatko, kuinka puro lirisi ja kohisi kuusten alla… Täällä suhisee vielä tuo vanha kuusi ja puro lirisee ja kohisee ja kuiskii… Muistatko vielä?
— Niin, me toivoimme että ajan kulku pysähtyisi!
— Niin, nyt on tuo aika palannut!
— Niin kyllä! kuiskasi Thora, mutta hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän kääntyi poispäin, ettei Samuel Stern huomaisi sitä.
Voiko olla totta, että he vihdoinkin olivat löytäneet toisensa? EttäSamuel Stern oli hänen luonansa ja etteivät he eroaisi enää koskaan?
Kuinka onnellinen Thora olikaan kuullessaan hänen äänensä ja hänen hiljaisen hengityksensä! Hän oli saanut takaisin hymyilynsä ja tuon lempeän suunilmeen.
— Thora! Tiedätkö millainen nimi sinulla on? Se on tummansininen ja salaperäinen kuin tuo kaukainen tunturi… ja siitä säteilee salattua päivänpaistetta — kuten sinusta itsestäsi.
Hän kumartui Thoraa kohden. — Thora, mitä sinä mietit?
— Ajatukseni ovat pysähtyneet, en mieti mitään.
— Se johtuu siitä että kesä yhä jatkuu!… Täällä sataa ruusuja ja päivä paistaa… jasinäolet täällä! Et ole sittenkään seitsemäätoista vanhempi. Minä kiitän Jumalaa sinusta!
— Ah, Samuel, näet väärin!
— Ei, minä näen että sinä olet palannut luokseni — — ja siitä tahdon kiittää polvillani joka päivä… et aavastakaan kuinka usein olen kaihonnut saada edes koskea käteesi! Miksi suljet silmäsi?
— Niitä häikäisee… Minua häikäisee valovirran tavoin se että olen luonasi!… Jos olet onnellinen, on kaikki autuaallista! Sinun tykönäsi on lämpöä ja kaikkea hyvää. Minä olen palelluksissani, olen vihdoin löytänyt kotiin! Sano vielä kerran, Samuel, että pidät minusta, vielä kerran! Janoan niitä sanoja, tiedän että puhut totta! — — —
Hiljaisuus ympäröi heitä. Ainoastaan järveltä kuului airojen loisketta yksinäiseltä veneeltä.
Oli kuin korkea kirkko olisi kaartunut heidän ylitsensä pyhässä hiljaisuudessa…
Thora istui hymyhuulin. Riemu valtasi hänen mielensä — syvä, vavahteleva riemu.
Heistä oli molemmista niin ihanaa vain istua yhdessä, tietäen etteivät he enää eroaisi.
Vain silloin tällöin täytyi Samuel Sternin sanoa joku sana. Sitten vallitsi jälleen hiljaisuus.
Sitten täytyi taas Thoran sanoa jotain, tullaksensa vakuutetuksi ettei tuo kaikki ollut unta vain.
Hänen siinä istuessansa olivat hänen kasvonsa muuttuneet. Synkät piirteet olivat kirkastuneet. Niihin oli tullut uusi, onnellinen ilme. —
— Samuel, minun täytyy uudelleen kysyä sinulta jotakin. Pidätkö sinä todellakin minusta?… Minusta se on niin ihmeellistä, — minun täytyy kysyä sitä yhä uudelleen! —
Samuel Stern ei vastannut. Hän teki vain puolestansa myöskin muutamia typeriä pikku kysymyksiä, joissa ei ollut rahtuakaan järkeä, vaan jotka syvästi liikuttivat Thoraa.
— Sinä unohdat kaikki nuo vuodet, jotka ovat menneet menojaan, Samuel!
— Minun nimeni kuuluu niin toisenlaiselta, kun sinä lausut sen! Siitä tulee uusi nimi. Se kajahtaa niin vienolta ja syvälliseltä, niin pehmoiselta ja onnekkaalta! Sano se vielä uudelleen! Ennen et lausunut sitä sillä tavoin — et sellaisella äänensävyllä! — — —
— Ja entä valkoinen puku, joka sinulla oli ylläsi, kun läksit luotani — minne se on joutunut? Juuri sellainen puku pitää sinulla olla, kun tulet omakseni — niin että minä tiedän sinun palanneen!
— Mutta Samuel, silloinhan kaikki ihmiset nauravat minulle!
— Mitä se meitä haittaa, jos he nauravatkin! Voitko sanoa?
Sitä ei Thora voinut.
— Mutta sanopa sinä vuorostasi muuan seikka, jota olen aivan unohtanut kysyä: voitkosinärakastaa minua? Voitko ainaiseksi sulkea minut sydämeesi? Muistatko satuja, joita täällä kerroimme toisillemme? Tämä on paras niistä kaikista!
— Ja tässä on meillä kukkasia yltympäri! Tässä on akanhammas ja päivännouto ja silmäruoho. Katsos, kuinka ne ovat hienosti puetut. Oletko kutsunut ne tänään juhlaan?
— Ja täällähän sinikellosikin ovat. Kuuletko niiden äänen?
Thora nauroi: — Aioin juuri kysyä, kuulitko sinä sen!
— Kuinka sinun naurusi on vienoa ja kaunista! Et tiedä itse, kuinka kaunista se on ja kuinka se nuorentaa pikku kasvojasi! Mitä sinä sanot?
— En yhtään mitään. En saa esiin mitään — minulla on niin paljon sanottavaa!
— Kuuletko, kuinka hongat suhisevat tuolla kankaalla? En koskaan ole kuullut metsän suhisevan sillä tavoin kuin tänään!… Ja tässä tulee veljemme tuulonen. Yhtykäämme ylistyslauluun tuulen ja pauhun, myrskyn ja tyvenen, siskomme kuun ja kaikkein valkoisten pikku tähtösten kunniaksi! — Ylistäkäämme elämää!
Samuel Stern kävi rauhattomaksi, sillä Thora oli niin kalpea. Hän veti varovasti pienen vaipan hänen ympärilleen.
— Olet väsynyt. Sinun pitää istua aivan hiljaa.
Thora hymyili. — Tahdon ajatella sinua!
Hän painautui Samuel Sternin povelle.
— Sano jotain! On niin ihanaa kuulla sinun puhuvan!
Samuel Stern istui kuiskaillen hänen kanssaan, mutta hiukan vain, että hän lepäisi paremmin.
Thora vastasi joka kerran hymyilyllä.
Äkkiä hän kohottautui suoremmaksi.
— Samuel, minun pitää vielä kysyä sinulta jotakin.
Samuel Stern veti hänet povellensa.
— Olethan Sanpriel! kuiskasi hän.
Thora ei kysellyt enää.
Nyt tuli Susi heidän luoksensa. Se heristi korviansa ja katsoi heitä tarkkaavasti kesyttömillä ruskeilla silmillänsä. Sitten se paneutui maahan häntäänsä liehutellen, vakuutettuna että kaikki oli juuri kohdallaan.
— Nyt lankeaa kaste maahan. Nyt soivat iltakellot, kehottaen kaikkia yhtymään iltaruskon kiitoslauluun!
— Kuulen sen! sanoi Thora, sulkien kätensä hänen käteensä.
Hopeansininen sumu laskeutui harjanteille. Se leveni yli järven ja tunturien. Metsät painuivat pimeään.
He katsoivat, kuinka aurinko vaipui nummen hämärään.
Hiljaa ja huomaamatta oli kuu ilmaantunut taivaalle. Se oli alhaalla taivaanrannassa ja loi vaaleata hopeanhohdetta. Säteet väreilivät — kuin soittimen kielet soittoniekan niitä käytellessä.
Tuuli oli viileän puhdas, kuin tulisi se iäisyyden mailta.
— Mitä kuiskivat kaikki nuo kukkaset?
Thora vastasi hymyillen:
— Enkeli käy yli kaiken maan ja tuo meille tervehdyksensä.
Hänen katseeseensa tuli juhlallinen ilme. Autuaallisuus täytti hänen mielensä.
Hänestä tuntui, kuin ei hänen sydämensä kestäisi — kuin täytyisi hänen menehtyä onneen!…
Taivas oli hehkunut kultaisin liekein, jotka leijailivat ja sammuivat.
Ja sitten tulvahti esiin punertava valomeri säteillen tummimmasta purppurasta hennoimpaan valkohohteeseen.
Ikuinen lumi hehkui tulessa, nummi peittyi veripunaan.
Mutta tunturien ja harjojen yläpuolella vallitsi häikäisevä kirkkaus.
Heistä oli kuin olisivat he saaneet ohi tähtien luoda katseen loppumattomaan iäisyyteen.
Ja siellä liiteli ihmeellisiä, hienoja kukkasia, joiden väreille ei kukaan ole keksinyt nimeä. Oli kuin näkisivät he valkosiipien välkkeen… lähetin kirkkauden mailta!…
Vavahdus kävi läpi Thoran olennon. Ihanan haaveen vallassa hän kuiskasi:
— Samuel! Äitisi on avannut meille tien luvattuun maahan!