"Ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua…"
* * * * *
Tuo päätös, joka oli hänessä kypsynyt hänen palatessaan tältä oudolta kävelymatkalta ja levolle mennessään, päätös kestää koettelemus, alistua kärsimykseen, ja alistua siihen laiminlyömättä ainoatakaan nykyisistä velvollisuuksistaan, sentähden että hän oli sen ansainnut, olisi toteutuakseen vaatinut vakavampaa, hartaampaa uskoa. Tunteellisuuteen perustuva uskonnollisuus tuottaa yltäkyllin noita jalomielisiä yrityksiä. Usko yksin voi antaa lujuutta ja kantavuutta päätöksille, jotka ovat niin luonnonvastaisia kuin tämäkin oli: tietää että muutaman askelen päässä oma lapsemme hengittää ja liikkuu, tietää, ajatella, tuntea se ja kumminkin olla pienokaista katselemattakin. Tämän päätöksen vaatima sydäntäsärkevä tahdonlujuus piti kumminkin nuorta miestä pystyssä pitemmän aikaa kuin hän itse olisi uskonutkaan, sentähden että hän jo alusta alkaen niin järkähtämättömällä ankaruudella noudatti velvollisuutensa käskyjä. Hän oli kyllä ymmärtänyt kiduttavien tutkistelemuksien hetkinä, että vähinkin tinkiminen saattaisi hänet hukkaan. Hänellä täytyi olla rohkeus katsoa syrjään, jos milloin kohtaisi lapsen. — Mikä hirvittävä, luonnoton rohkeus! — Sillä isänrakkaus, kun se kerran meissä syntyy, on kuin nälkä ja jano. Se vaatii ravintonsa, vaatii tilaisuutta rakkaiden piirteiden katselemiseen, jos täytyy loitolla pysyä, äänen kaiun kuuntelemiseen, jos hellyys ei saa sanoihin puhjeta. Hänellä ei ollut lupa kuulla lasta mainittavankaan, omaa lastansa, vaikka tiesi sen omakseen. Hänellä ei ollut oikeutta nauttia tätäkään köyhää lohdutusta, lieventää palavan kuumeensa tulta tälläkään vesipisaralla, jos hän tahtoi järkähtämättömästi pysyä ehdottomassa uskollisuudessaan kihlattuansa kohtaan. Ja hän alistui velvollisuuteensa pitkien, hänen mielestänsä loppumattomien päivien kestäessä. Ja nuo päivät kuluivat sittekin, kului kaksi, kolme, kului viikon päivät ja kahdenkin, niinkuin ne meiltä kuluvat, kun olemme sitoutuneet noihin salaisiin uhrauksiin, jotka pisara pisaralta sydänvertamme kuiviin vuodattavat. Francis'sta tuntui, että hänen piti joka aamu uudelleen tulisella raudalla polttaa edellisenä iltana vielä vereslihalla ollutta haavaa. Kiduttamalla itseään hän onnistui viettämään kurjat päivänsä niinkuin ennenkin. Aamulla hän nousi päättäen horjahtamatta pysyä viittomallaan tiellä. Yhdeksän aikaan hän meni, niinkuin hänen oli ollut tapana siitä asti kuin oli saapunut Palermoon, tuttuun ympyrähuoneeseen, missä tiesi suloisen kihlattunsa odottavan. Sen ikkunoista hohti yhtä kirkkaana häntä vastaan valoisa maisema turkoosinvärisine taivaineen ja safiirinsinisine merineen. Valkeat palatsit kohosivat vihreiden puutarhain keskellä, ja vilkasliikkeisissä satamissa purjeiden valkoperhoset parveilivat alastoman vuoren punertavassa varjossa. Sama loistava taivaanranta, joka oli hänen autuutensa kehyksenä ollut, oli vieläkin hänen madonnansa lempeiden kasvojen häikäisevänä taustana. Niinhän uskonnollisissa maalauksissaan muinaiset mestaritkin avaavat hymysilmäisten neitsyeittänsä taa pyhyyden pelkästä läsnäolosta jalostuneen maailman rajattomia avaruuksia. Tämän vertauksen, jonka hän oli ennen onnensa aamuhetkinä tehnyt, sen hän yhä vieläkin teki. Hänen vain tarvitsi päästä nuoren tytön seuraan tunteakseen heti, kuinka paljon totuutta on tuossa ylen tavallisessa liikuttavassa puheenparressa: rakastaa kaikesta sydämestään. Hän ei enää armastaan kaikesta sydämestään rakastanut, vaikka hänen rakkaudessaan oli kärsimyksestä yhä kiihtynyt intohimo. Tämän intohimon rinnalle oli toinen intohimo kohonnut, avonaisen, vuotavan, tulehtuneen haavan repäisevä särky, jonka hän kaikilta salasi. Se teki hänelle entisen hurmauksen mahdottomaksi, mahdottomaksi myöskin helpotuksen pelastavan huokauksen, johon koko meidän tunne-elämämme sulaa lemmityn läsnäollessa. Hänen kykynsä nauttia onnestaan oli, ellei kokonaan lamassa, ainakin heikontunut, kituva. Olemuksensa silpomiselta oli hänestä tuntunut välttämättömyys luopua Adèlesta, ja hän olikin todella kuin haavoitettu, joka ei voi liikettäkään tehdä tuntematta haavansa tuskain kiihtyvän. Aina tuosta aamukohtauksesta lähtien hän joutui päähänpiintymänsä tuottaman kärsimyksen valtaan, kun hänen sielunsa, niinkuin ennenkin, pyrki lähestymään Henrietteä. Hän ei voinut olla ajattelematta tämän huoneen yläpuolella olevata toista salia, samanmuotoista ja saman häikäisevän näköalan kirkastamaa, missä pikku Adèle yksinäisessä aamiaispöydässään istui vanhan hoitajansa seurassa, äitinsä nukkuessa sairaan raskasta unta väsyttävän aamuhetken raukaisemana. Eroavaisuus näiden kahden asunnon välillä, jotka olivat niin lähellä toisiaan ja sittenkin niin kaukana, vihloi hänen sydäntänsä. Hän koetti karkoittaa tuskastuttavan piintyneen ajatuksen ja onnistui hetkeksi. Mutta nopeasti se palasi. Kellon yhtätoista käydessä melkein joka päivä hän seurasi kreivitärtä ja Henrietteä heidän virkistysmatkoilleen. Kulkiessaan silloin hotellin puutarhan ohitse hän näki aitausmuurin tuolta puolen kohoavien eucalyptuspuiden kiiltävälehtiset oksat, jotka kalpean vihreyden alta vivahtivat tumman sinipunervalle, ja korkeain palmujen lehtitöyhdöt, joiden suojassa goottilaistyylisen, englantilaisen kappelin katto kohosi. Silloin hän ajatteli, että lapsi kenties oli siellä leikkimässä puutarhan käytävillä, puitten juurella, ja hän vaipui kaihomielisien unelmien äänettömyyteen, lemmittynsä hellien katseiden hyväilemänäkin. Ja kahta pahemmin tuo hellittämätön, alati kiusaava ajatus häntä vainosi hänen toisen kävelyretkensä, iltakävelynsä aikana, sillä niinä hetkinä häntä vapisutti pelko, että hän äkkiä matkallaan kohtaisi pienokaisen, joka pelko oli hänet vallannut heti rouva Raffrayen saavuttua Palermoon. Nyt kun hän tiesi minkä tiesi, tuo pelko oli vielä yltynyt. Loppumattomilta tuntuivat hänestä silloin Favorite-puiston käytävät, missä hän tavallisesti asteli kahden kesken Henrietten kanssa, rouva Scilly'n heitä odottaessa vaunuissaan, myötätuntoisuuden hymy huulilla. Vaikka joulukuu oli jo puolivälissä, eivät heidän silmänsä näillä matkoilla kohdanneet talven lehdettömiä aloja, sillä tässä äärettömässä tarhassa olivat kaikki puut alati viheröitseviä. Ken ei ole tällaisen katoamattoman vihannuuden synkkää, masentavaa vaikutusta kokenut? Tässä puistossa aika ajoin kaikuvat torven toitotukset tuntuivat yhä lisäävän sen surunvoittoista, lintujen laulua kaipaavata äänettömyyttä. Nuo yksitoikkoiset, sydäntä vihlovat toitotukset, jotka saivat alkunsa eräältä harjoituskentältä ja kertautuivat loppumattomasti jylhän Pellegrino-vuoren seinämistä ponnahtaneissa kaiuissa, lisäsivät Francis'ssa sitä ääretöntä alakuloisuutta, joka aiheutui muutamista Henrietten lausumista sanoista. Nuori tyttö lempeässä viattomuudessaan puhui pitkään kihlatulleen tulevaisuuden toiveistaan, vastaisesta kodistaan, yhteiselämästään Francis'n kanssa. Kaikki hänen vienon ja suoran sielunsa unelmat edellyttivät perheen muodostamista. Olihan Francis itsekin, unelmissansa luodessaan tulevan perheonnensa romaania, vastustelematta antautunut samanlaisille toiveille, ajatellut mielihyvällä itse jatkuvansa lapsissaan, joiden hennoissa piirteissä hän voisi huomata osan omasta itsestään yhteensulaneeksi rakkaan vaimonsa piirteihin. Miksikä ei tuo vastaisen kodin haavekuva enää voinut hänelle ilmestyä näyttämättä hänelle heti toista lasta, joka, vaikka olikin hänen omansa, tuntui häneltä ainiaaksi kieltävän kodin sulouden nauttimisen? Tälle toiselle hänen ei ollut koskaan lupa kuiskata noita sanoja: "oma lapseni", jotka olivat hänen korvissaan soineet, hänen viettäessään kauhean yönsä Monrealen teitä harhaellen, ja jotka hän kenties muille sanoisi, muille, joilla ei ollut enemmän oikeutta siihen kuin herttaisella pikku Adèlellakaan. Isänäolon tieto oli hänessä nyt yhtä horjumaton kuin hänen päätöksensä pysyä järkähtämättömänä kerran suunnittelemassaan käytöstavassa. Yhdeksän vuotta hän oli epäröinyt, milloin uskonut, milloin epäillyt; mahdoton oli hänelle nyt sellainen hapuileminen. Hän oli nähnyt ja hän uskoi. Mikä sallimuksen oikku, että hänen nyt oli uskominen, kun olisi suonut voivansa epäillä, sen sijasta että hänen ennen oli täytynyt epäillä, kun uskossa olisi ollut niin suurta suloutta!… Nuo ajatukset häntä alinomaa kiusasivat, kouristivat, kiduttivat. Hän katsoi Henrietteä manataksensa pois painajaisen — turhaan! Yhä selvemmin hän vain huomasi temmeltävien tunteittensa kauhean ristiriitaisuuden. Ne vainosivat häntä hänen kotiinkin palattuansa, hiljaisen illan pitkinä tunteina. Olipa että hän kihlatulleen luki, istuen matalalla jakkaralla hänen polviensa ääressä, taikka että tämä hänelle pianolla soitti lempisäveltäjiensä teoksia, olipa että he kaikki kolme hiljaa, tuttavallisesti, rauhallisesti keskustelivat, aina, määrähetkinä painajainen ilmestyi… Mitä mahtoikaan tehdä pienokainen tällä hetkellä? Ja taas, niinkuin aamusellakin, hän luuli näkevänsä lapsen, näki tämän juoksevan äitinsä luo ennen maata menoaan, katselevan sairasta suurilla viattomilla lapsensilmillään, joissa kumminkin salaperäinen onnettomuuden aavistus kajasti. Että pikku tyttö leikkiessäänkin ajatteli äitinsä tuskallista yskää, se kai merkitsi, että jokainen noista yskänkohtauksista oli saanut valtavan vastakaikunsa hänen sydämessään. Pelkäsikö pienokainen ainoan turvansa maailmassa ennen pitkää murtuvan? Ja hänen isänsä ei ollut siitä tiedoton. Elossa hän oli. Isällä oli miehen tarmokas suojelijankäsi, jota lapsen kenties kohtakin olisi tarvis, ja tuo isä ei voinut mitään hänen hyväkseen. Hänen täytyi päinvastoin yhä enemmän koota esteitä heidän välillensä, jottei omaa arvoansa alentaisi. Kunnia vaati, että hän tytärtänsä kohtaan käyttäytyisi niinkuin ei hänellä olisi aavistustakaan ollut hänen syntyperästään. Jumala, mikä kamalan rakkauden kamala loppu!
* * * * *
Kauanko olisi Francis'lla kestänyt tahdonlujuutta sellaiseen kieltäymykseen? Kenties kuukausiakin, ellei odottamaton tapaus olisi äkkiä kumonnut hänen päätöksensä mahdottomuuksiin perustuvaa rakennusta. Hän uskoi niin lujasti olevansa oikeassa, että, kun hän näinä päivinä, myrskyisimpinä, mitä oli kokenut sittenkuin hänen ja Pauline Raffrayen välit katkesivat, kaksi kertaa sattui tämän viimeksimainitun ja hänen lapsensa kanssa vastakkain porraskäytävässä, hän uskalsi kääntää pois päänsä ja olla heihin katsomatta. Mutta joskin hän rohkealla kestävyydellä suoritti taistelunsa tositapahtumia vastaan, tunteitansa hän ei kyennyt vastustamaan. Kaikesta huolimatta hän ei edes koettanutkaan, niinkuin hänen kunniansa olisi vaatinut, iskeä itse juureen kiinni, kitkeä pois sairaloisen isänrakkautensa tainta, jonka hän sydämessään tunsi varttumistaan varttuvan. Ja olisiko se edes ollut hänelle mahdollistakaan? Hän oli niitä intohimoisia, mutta periaatteita noudattavia luonteita, jotka luulevat tyydyttävänsä omantuntonsa pakottautumalla johonkin erityiseen menettelytapaan, mutta jotka sisällisesti rikkovat, antautuen hillittömien mielikuviensa, rikoksellisten tunnehurjistelujensa valtaan. Sellaiset luonteet pystyvät niinkuin Francis'kin vuosikausia pysymään hurjasti rakastamastaan naisesta erillään, kun sitävastoin ovat kykenemättömät hetkeksikään hallitsemaan tämän rakkauden heissä tuottamia sisällisiä häiriöitä. He noudattavat tapojen siveyttä, sydämen siveyttä noudattamatta — omituinen luonnottomuus, joka ennemmin tai myöhemmin päättyy sekä tapojen että sydämen yhtäläiseen turmelukseen. Tekomme mukautuvat aina lopuksi ajatustemme mukaan, ja näitä viimeksimainituita meidän ennen kaikkea tulee hallita. Jos Francis olisi pikku Adèlea kohtaan menetellyt samoin kuin ennen rakastajatartansa kohtaan, paennut hänen luotaan, ehdottomasti eronnut hänestä, niin hänellä kenties olisi ollut oikeus antautua liikutuksiensa valtaan, hän kun varmaan olisi tietänyt, ettei mikään uusi sattuma tulisi koskaan viettelemään hänen tunteiden uuvuttamaa sydäntänsä. Mutta erikoiset olosuhteet, jotka häntä sitoivat, tekivät hänelle sellaisen eron sangen vaikeaksi, vaikka hän kyllä itsekin mielessään myönsi, että se olisi suuresti helpottanut hänen tuumansa toteuttamista. Ja olihan hänen sitäpaitsi piakkoin palattava Ranskaan; matkapäiväkin jo oli määrätty tammikuun viidenneksikolmatta. Eikö hänen, salaisista mielen liikutuksistaan huolimatta, ollut siihen asti kestäminen, sitä suuremmalla syyllä, kun joulukuu jo lähestyi loppuaan ja pienimpienkin kauppapuotien ikkunoissa loistava lapsellinen tervehdys:Viva Cesu Bambinoläpi kaupungin julisti odotetun juhlan tuloa. Muistot, joita tuo lasten juhla hänessä herätti, olivat hänelle uutena alakuloisuuden lähteenä. Kuinka hän olisi voinut arvata, että hän sitoumuksestaan luopuisi, ennenkuin joulu oli lopussa, ja että syynä siihen olisi yksinkertaisesti Continentalin englanninkiihkoisen isännän oikku. Tuo gentlemanni, josta Francis usein oli pilkaten sanonut: — "Pistäisipä minun joskus päähäni ruveta pukeutumaan englantilaisesti, niin kyllä tuo hölmö minut siitä taudista parantaisi", tuli itse tietämättään, kohtalon narripelissä näyttelijänä esiintyessään, syöksemään onnettoman valheen ja petoksen pelottavaan kuiluun. Kavaljeeri Francesco Renda oli nimittäin tavakseen ottanut viettääChristmas-juhlaa pystyttämällä suurimpaan saliinsa hotellin brittiläisten ja itävaltalaisten asukkaiden iloksi suunnattoman suuren joulukuusen, jonka kaikki oksat olivat palavia kynttilöitä täynnä. Näytelmäkappale, joka useimmiten oli enemmän tai vähemmän paikallista laatua, täydensi juhlaa. Tänä vuonna hän oli tähän toimeen vuokrannut erään noita neapelilaisia laulajajoukkoja, joita Sorrentossa ja Amalfissa käyneet liiaksikin tuntevat. Kun Henriette Francis'lle näytti noita kolmea pääsylippua, jotka diplomaattinen don Ciccio, vainuten älykkäänä etelämaalaisena nuoren miehen tekevän hänestä pilkkaa, oli hänen poissaollessaan tuonut, hän ei voinut olla sanomatta:
— "Miksei! Mennään vaan kuuntelemaan:Funiculi, funicula… Sepäs vasta hauskaa!…"
— "Kenties ette tahdo sinne tullakaan?"… oli Henriette vastannut, alistuen heti lempivänä naisena, joka tahtoi säästää rakastettunsa pienimmältäkin rasitukselta. Miksikä Francis päinvastoin väitti, että heidän oli kaikkien mentävä gentlemannin kutsuihin? Olisihan hänen kumminkin pitänyt arvata, että, koska tuo joulukuusi (X-mas tree), niinkuin etehisen seinässä olevassa ilmoituksessa sanottiin, oli etenkin lapsia varten, rouva Raffrayekin arvattavasti veisi pienen tyttärensä sinne. Ja hän ajattelikin sitä, mutta luuli olevansa niin luja, ettei hänen tarvinnut tuota mahdollisuutta pelätä. Hänenhän vain tarvitsi kääntää pois silmänsä, niin asia oli sillä hyvä, ja niinmuodoin hänen ei tarvinnut kieltää kihlatultaan tuota vähäistä huvitusta, joka näkyi nuorta tyttöä houkuttelevan, vaikka hän kyllä heti olisi suostunut siitä luopumaan. Kun Francis siis jouluiltana astui juhlapukuisia muukalaisia vilisevään, pieneen salonkiin, jonka keskellä säteili kirjavien kynttilöiden ja lyhtyjen valaisema, jättiläiskokoinen joulukuusi, hän oli jo valmistautunut kestämään uutta kidutusta. Mutta hän ei tullut ajatelleeksi, että Francesco Renda, kohteliaisuudessaan ryhmittäen vieraitaan heidän kansallisuutensa mukaan, määräisi rouva Scilly'lle ja Henriettelle heidän paikkansa juuri Pauline Raffrayen ja hänen tyttärensä viereen!… Niin, todellakin, tuossa vasemmanpuolisessa nurkassa, minne heidät saattoi muhkea don Ciccio, joka oli puettuna Carlton-klubin täsmällisimpien jäsenten tapaan, kielovihko napinlävessä, siinä istui heitä varten varattujen kolmen tyhjän nojatuolin vieressä eräs lapsi, ihmeissään katsoen komeata kuusta, ja lapsen vieressä, pyhävaatteihinsa puettuna, sama vanha uskollinen hoitajatar, jonka Francis tuona muistettavana aamuna oli nähnyt eucalyptuspuun juurella sukkaa kutomassa. Ja pienokainen oli Adèle Raffraye, hänen oma pikku Adèlensa. Nyt Henriette jo istuutui tuolille, joka oli lasta lähinnä, rouva Scilly osoitti Francis'lle keskimäisen paikan ja asettui itse hänen toiselle puolellensa. Eikä Pauline — taudinkohtaus kai oli estänyt häntä tulemasta — ollut siellä vihattavalla läsnäolollaan yllyttämässä häntä taisteluun vaarallista ja hirveätä kiusausta vastaan.
Vastatulleiden nostama hälinä ei hetkeksikään saanut pikku Adèlen silmiä irtautumaan loistavasta taulusta, joka avautui hänen eteensä. Ihmeiden satumaista maailmaa oli lapselliselle mielikuvitukselle komea joulukuusi, jonka synkkien oksien suojassa kellui sadottain kirjavia ja loistavia palloja, samoin kuin maassa istuvien neapelilaisten soittajien kirjava ryhmä. Miesten raitaiset lakit ja punaiset, keltaiset tai siniset vyöt, heidän pukunsa teatterikoristeet ja heidän omituiset soittokoneensa, naisten hiusasut, suunnattoman suuret metalliset neulat ja kirkasväriset samettihameet, kaikki nuo muukalaisuuden sangen yleiset silmänherkut ihastuttivat yhtä paljon pikku tyttöä kuin hänen hoitajaansakin, ja he muodostivat itse tietämättään paljon viehättävämmän näyn, lapsi ja halpa palvelijatar, jonka uurtuneet, nöyrät kasvot hymyilivät pienokaisen hentojen, herkkien, elämän uutuudesta innostuneiden kasvojen vieressä. Äkkiä kumminkin lapselta viattoman innostuksen lumous hälveni, ja hän heräsi todellisuuden kovan kouran kosketuksesta. Hänen katseensa näet sattui viereisiin, vastikään tyhjiin nojatuoleihin, missä nyt istui vieraita ihmisiä, jotka olivat hänen kuulemattaan sinne tulleet. Ujouden vavahdus kohotti veren hänen poskilleen, ja vaistomaisesti hän painui hoitajansa puoleen tuolla aran otuksen liikkeellä, joka oli hänelle ominainen. Sellaisina hetkinä hän kallisti sievän päänsä, ja hänen suurissa, ruskeissa silmissään päilyi rypistyneiden kulmakarvojen alla tuskaisesti säikähtynyt ilme. Hänen päänsä torjuvassa asennossa oli silloin hiukan puolustusasemaan asettuneen antiloopin vauhkoa siroutta. Huomatessaan lapsen vaistomaista luulevaisuutta ilmaisevan liikkeen neiti Scilly, joka satunnaistuttavan hyväntahtoisella hymyllä oli tervehtinyt vanhaa Annettea, kääntyi Francis Nayrac'in puoleen sanoen:
— "Tuossahan on taannoinen pikku ystäväni, tiedättehän, se joka niin sievästi puheli sairaalle nukelleen… Katsokaapas häntä, salaa, jottei hän kokonaan joutuisi hämilleen, ja sanokaa, eikö hän hämmästyttävästi muistuta sisarenne lapsuudenkuvaa? Vieläkin enemmän nyt, kun hänellä ei ole hattua päässä…"
— "Hämmästyttävästi…", toisti Francis vapisevalla äänellä. Vastustamattomasti hänen päänsä kääntyi lapsen puoleen. Oi, niin kauan kuin lempiviä sydämiä on olemassa, mikä viisaus voi heissä voittaa katsomisen tarvetta, tuon katsomisen, joka lempeimmän runoilijankin mukaan oli Orfeuksen anteeksiantamaton rikos. "Hän kääntyi, sydän voitettuna", sanoo tuo kaihomielinen Virgilius… ja samoin Francis'kin, sydän voitettuna, loi katseensa lapseen. Liikutus, joka oli hänet vallannut heti hänen tultuansa ja huomattuansa missä vaarallisessa paikassa hänen oli iltansa vietettävä, olisi epäilemättä näyttänyt sangen omituiselta hänen tovereistaan. Mutta rouva Scilly ja Henriette olivat tämän ensimäisen hetken hälinässä ikäänkuin huumeessa äänekkäiden keskustelujen kohinasta, valojen häikäisevästä loisteesta, koko tämän tilaisuutta varten näytelmähuoneeksi järjestetyn salin kirjavasta hyörinästä. Nyt kun neiti Scilly kykeni huomaamaan sulhasensa tavattoman mielenliikutuksen, oli aivan luonnollista, että hän selitti sen vainajan muiston aiheuttamaksi. Ja totta olikin, että Francis vainajan muistosta heltyi, antautuessaan katselemisen vihlaisevalle hekumalle, jonka hän oli itseltänsä niin tunnollisesti kieltänyt. Istuen hänen edessään, profiili melkein pois käännettynä, pikku tyttö näytti hänelle kultakiharain kehystämän posken hienot piirteet. Hän oli valkoisiin puettu. Yksinkertainen musliininen poimukaulus ympäröi hänen hentoa kaulaansa, kohottaen sen erikoisen hienoa kalpeutta, jota Henriette kerran oli verrannut vaalean ruusun sisälehtien kellertävään kalpeuteen. Tuo kelmeä väri oli liikuttavassa sopusoinnussa suun haaveilevan, miltei katkeran ilmeen kanssa, kun ei hymy raittiita huulia vilkastuttanut. Koko hänen olemuksensa tuntui uinailevan itsetiedottoman kaihomielisyyden viihdyttämänä. Aviorikoksesta syntyneitten lapsien kasvoissa on usein sellaisen ennenaikaisen alakuloisuuden ilme! Heidän silmäteräinsä pohjalla piilee jäännös kauhua, tunnonvaivojen uhkaavan koston kauhua, joka on täyttänyt heidän äitiensä mielen. Luulisi melkein, että heidän vaistonsa aavistaa, arvaa heidän rikoksellisen syntyperänsä surkeuden ja valheen. Ja kumminkin, huolimatta katseen arveluttavasta syvyydestä, Adèlen kehitys tuntui olevan hänen ikäisensä lapsen, jonka mieli iloisesti hykähtää vähimmänkin huvituksen tarjoutuessa ja jonka sielu on täynnä itseperäistä, välitöntä, melkeinpä eläimellistä elämäniloa. Sillä tuskin olivat soittajat alkaneet esiintyä, mikä viulua vinguttaen, mikä mandoliinia helisyttäen, mikä kastanjettia naksuttaen, mikä tanssien tai ilvehtien, niin väri alkoi kohota pienokaisen poskille, loiste hänen silmiinsä, hymy hänen huulilleen, ja koko hänen olemuksensa värähteli ja muuttui. Sitä myöten kuin lapsi näin antautui tunteittensa valtaan ja hänen nuoren luonteensa eri ominaisuudet hänen käytöksessään vähitellen ilmenivät, Francis yhä enemmän pääsi huomaamaan niitä sukulaisuuden siteitä, jotka niin piirteiden kuin sielunkin puolesta yhdistivät pienokaista sisar vainajaan. Hänen mielikuvituksessaan nuo kaksi kuvaa, hänen muistoissaan säilynyt ja sen todellisuudessa liikkuva varjokuva, ikäänkuin sulivat yhteen ja tekivät häneen taas saman, melkein ylenluonnollisen ihmeen vaikutuksen kuin ensi kerralla puutarhassa. Hänen kaukaisten jouluaattojensa suloinen leikkitoveri palasi henkenä hänen luokseen, sekoittuakseen, ruumiintuakseen tuon herttaisen lapsukaisen heikkoon ruumismajaan, jonka hän, Francis, kietoi, sulki katseeseensa, niinkuin hän olisi tahtonut sen syliinsä sulkea. Mutta siinä oli, tuon hänen verestänsä syntyneen ruumiin ja hänen oman sykkivän sylinsä välillä tällä hetkellä aineellisestikin toinen — mikä tuskallisen sattuva symboli hänen nykyisestä kohtalostaan! Se mikä hänelle oli maailmassa kalleinta, rakkahinta, oli tuossa hänen vieressään, katsoi häntä vastaan kahden silmistä. Miksikä hän ei voinut heitä toisiinsa yhdistää, heitä toisilleen antaa, toisen sydäntä toiseen liittää niinkuin lasta äitiinsä, niin että hänen oma rakkautensa, yhdistyen heissä ja heidän keskinäisestä hellyydestänsä eläen, suurempana ja kirkkaampana palaisi! Mieletön unelma, samalla kertaa viaton ja rikoksellinen hulluudessaan, unelma, joka jo ennenkin oli hänen hourailevaan mieleensä johtunut!… Se vainosi häntä tässä juhlasalissa hellittämättä, jäsen vaikutusta yhä lisäsi hänen viimeaikainen itsensähillitsemisjännityksensä, niin että hän unhotti missä oli ja minkä levottoman valvonnan alaisena, unhotti että istui kihlatun morsiamensa ja hänen äitinsä välissä, ja hän oli niinkuin unesta heräävä, kun kuuli tutun äänen hiljaisen kuiskeen ja säpsähtäen horroksistaan näki Henrietten puhtaiden immenkasvojen, elpymistoiveittensa ainaisten virittäjäin, kääntyvän hänen puoleensa:
— "Minä näen että te kärsitte", sanoi Henriette. "Tuo pikku tyttö muistuttaa teitä liiaksi sisarestanne. Tahdotteko että menemme pois?"
— "En", vastasi Francis, pakottautuen hymyilemään, "se on jo lopussa. Tiedättehän, tuo muisto on aina ollut arka kohta…"
— "Rakas Francis!…" sanoi Henriette, ja hänen suorissa sinisilmissään oli niin paljon hienotunteista osanottoa, että Francis'n täytyi katsoa pois. Hän oli siis uudestaan, kaikista päätöksistään huolimatta, valheiden kirottuja teitä astumassa. Kaksinkertainen oli hänen valheensa, kun hän myönsi liikutuksensa aiheutuvan Henrietten edellyttämästä jalosta herkkätunteisuudesta, suostuen samalla ottamaan vastaan nuoren tytön lempeätä sääliä, joka hänestä tuntui suloiselta, vaikka sen olisi pitänyt häntä kauhistuttaa. Hän oli niin suuresti säälin tarpeessa, halusi niin kiihkeästi antautua riehuvien tunteittensa valtaan, että hän vielä toisenkin kerran kielsi, kun rouva Scilly ehdotti, että he lähtisivät pois.
— "Ei teidän tarvitse jäädä tänne minun tähteni", sanoi tämä; "ovathan nuo neapelilaiset laulut minusta aina miellyttävät, mutta joka yhden tuntee, tuntee kaikki…"
— "Nämä ovat, kumma kyllä, melkein uusia", vastasi nuori mies, "ja soittajat ovat koko taitavia, mikä on vielä kummempaa. — Ja sitten, mikä näyttelijäkyky! Se täytyy minunkin myöntää!… Katsokaapa tuota paksua tuossa; mikä ulkokullatun roiston leveä naama! Ja entä tuo laiha, jäykkäkasvoinen veitikka, jonka liikkumattoman vakava ilme tekee niin hullunkurisen vaikutuksen!… Varmaankin he ovat samanlaisissa hotelleissa laulaneet tuhansia kertoja, ja sittenkin he tuntuvat todenteolla huvittelevan omastakin puolestaan. Ja yleisö on näyttelijäin arvoinen… Englantilaisia, jotka suvaitsevat alentua neapelilaisten juhlamenojen katsojiksi. Siinä ilmenee koko tuo ylenkatse ja koko tuo ihailu, jota pohjoismaalaiset tuntevat etelän asukkaita kohtaan… Tuo vanha myssypäinen lady tuolla oikealla, jonka poskissa on neljän portviininjuojapolven punaista pulleutta, kuinka hänen arvokkaisuutensa sulaa noitten maankiertäjäin virnistyksistä!… Oivallista kerrassaan…"
Kauan hän näin puheli vilkkautta teeskennellen todistaakseen äskeisen levottomuutensa kokonaan hävinneeksi. Innostuneella haastelullaan hän ei tahtonut pettää ainoastaan luottavaisia tovereitaan, itseään hän varsinkin tahtoi pettää, tyynnyttää hurjasti sykkivän sydämensä. Mutta lakkaamatta hänen puhellessaan hänen silmänsä palasivat pieneen tyttöön, ja äkkiä, sattumalta tämäkin katsahti häneen. Ensimäisen kerran nuo vienosti punertavat kasvot kääntyivät häneen päin ja raikkaan ruskeat silmät loivat selkeän katseensa häneen — tarkoituksetta, rauhallisesti, niinkuin Paulinekin oli häntä sinä muistettavana aamuna katsonut. Sitten tuo katse siirtyi yhtä luontevasti, yhtä rauhallisesti katsojariviin heidän takanansa, palatakseen jälleen joulukuuseen ja soittajiin, aina yhtä levollisena, yhtä selkeänä. Tiesihän Francis liiankin hyvästi, ettei hän ollut Adèlelle sen enempää: muuan vieras vain, johon lapsi ei kiinnittänyt eikä voinutkaan kiinnittää mitään erityistä huomiota. Miksikä tuo täydellinen välinpitämättömyys niin tuskallisesti viilsi hänen sydäntänsä, miksikä se tuntui hänestä kovemmalta kaikkia muita iskuja, jotka häntä näinä surun viikkoina olivat kohdanneet? Mitä hän tuolta pikku tyttö paralta toivoi, koetettuansa pitkien vuosien kestäessä niin suurella vaivalla ja kestävyydellä pyyhkiä hänet pois elämästään? Kuvitteliko hän, että jonkunlainen hellyyden suggestioni virtaisi hänen silmistään tarpeeksi valtavana herättämään pienokaisessa veren äänen, joka tällä hetkellä, mahtavampana kuin koskaan ennen, hänen omassa sydämessään huusi? Isyyden vaisto, joka niin voimakkaasti, niin äkkiä oli hänessä herännyt, tuotti hänelle melkein fyysillistä kärsimystä. Tuskin hän koskaan saisi omalta lapseltaan edes tuota kesytetyn vieraan sympatiaa, jota tämä näkyi osoittavan neiti Scilly'lle. Henriette oli ollut oikeassa, kun kerran oli sanonut omistavansa taikakeinon, joka hänelle avasi pienokaisten sydämet. Varovaisempana tällä kertaa kuin viimein nähdessään lapsen puutarhassa hän ei nyt liian nopeasti lähestynyt, vaan antoi pikku pelkurille aikaa tointua, salaa tutkia ja arvostella, kunnes viimein kokonaan hänet voitti kauneuteen yhtyneen suloutensa vastustamattomalla ja sulattavatta viehätysvoimalla. Tuon viehätyksen toimittama valloitus kävi huomattavaksi pikku Adèlen muuttuneessa asennossa, josta pinnistys vähitellen lauhtui. Hän ei enää kyyristynyt nojatuolin nurkkaan, johon hän oli vieraat huomatessaan vetäytynyt, ikäänkuin hakeaksensa hoitajaltansa turvaa. Hänen hento vartalonsa oli taas kohonnut ja uskalsi vapaasti liikkua. Nähtävästi ujous ei enää hänen henkeänsä ahdistanut. Pari kertaa, jonkun laulajan liian hullunkurisen kujeen johdosta, hän nauroi samaan aikaan kuin vieressä istuva nuori tyttökin, ja saapui hetki, jolloin he rupesivat toisilleen puhumaan. Lapsen puolesta lähestyminen tapahtui pienen antiloopin sirolla liikkeellä, kun se varovasti suostuu lähestymään tuoresta lehtiannosta tarjoavaa kättä, jota se ensin on säikähtyneenä paennut. Kuinka hyvältä olisi Francis'sta tuntunut Henrietten salaperäinen viehätysvoima, elleivät olosuhteet olisi olleet niin tukalat. Nyt se vain lisäsi hänen kurjuuttansa, näyttäen hänelle miten olisi voinut olla ja syösten hänet vielä syvemmälle mielenliikutuksien ristiriitaan. Kun hän salli tunteittensa siinä määrin kiihottua tämän lapsen suloudesta, niin hän samalla suostui nielaisemaan uuden annoksen sitä myrkkyä, josta koko hänen ruumiinsa paloi, raiskasi siveytensä ja kunniansa, raiskasi rakkautensakin. Ainakin hän tunsi itsessään vähenevän tuon rakkauden onnelliseksi-tekemisen voiman. Ja ihastuksella, epätoivolla, uteliaisuudella ja kauhulla hän jäi kuuntelemaan noiden kahden keskustelua, joka jatkuessaan kävi yhä ystävällisemmäksi ja tuttavallisemmaksi.
— "Oletteko koskaan nähnyt näin kaunista joulukuusta?" virkkoi neitiScilly.
— "Ei toki koskaan", vastasi kiireesti vanha Annette, mutta hämmästyi suuresti, kun huomasi pikku neitinsä äkkiä muuttuvan puheliaaksi vierastenkin seurassa, sillä Adèle vastasi samalla aikaa:
— "En, en niin kaunista, mutta olen kumminkin nähnyt sangen kauniita… Viime vuonna äiti puki kuusen viidellekymmenelle pikku tytölle. Siitä minä pidin vielä enemmän kuin tästä… Ensiksikin", jatkoi hän, katse kaukana, "se oli kotona, ja oli lunta…"
— "Ja sitten olitte pikku ystävänne seurassa…", sanoi Henriette.
— "Niin", vastasi vilkkaasti lapsi, "olin Françoisen, Annetten sisarentyttären kanssa."
— "Entä muut pikku tytöt?" kysyi neiti Scilly.
— "Muutko? Nehän ovat vain leikkitovereita", vastasi pienokainen, "kun sitä vastoin Françoise, hän on niinkuin äiti ja niinkuin Annette. Hän ei voinut tulla meidän mukaamme. Hän on niin köyhä. Hänen täytyy tehdä ulkotyötä pellolla ja niityllä. Kun hän kasvaa suureksi, niin hän saa tulla kartanoon asumaan ja minä otan hänet aina mukaani matkoilleni."
Hänen silmänsä loistivat, kun hän näin hymysuin esitti lapsellisen tuumansa, missä oli sitä vilpitöntä hyväntahtoisuutta, joka jo elämän sarastaessa osoittaa laajatunteista ja jalomielistä luonnetta. Henriette kääntyi Francis'hin sanoakseen hänelle puoliääneen: "Kuinka hyvin näkee että hänellä on jalo äiti!…" ja hän sulki käteensä pikku naapurinsa käden, joka hyväily sai veren kohoamaan tämän kasvoille. Lapsi hymyili, yhä vielä hiukan hämillään, mutta sangen ystävällisesti, ja nyt Henriette jo häneltä kysyi:
— "Toivon, ettei äitinne ole sairaampi, koska hän ei ole tullut tänne…"
Tämä kysymys sammutti heti hymyn pikku tytön huulilta. Varjo synkisti hänen henkeviä kasvojaan, joissa kaikki hänen ajatuksensa kuulsivat niinkuin veri sinisessä suoniverkossa hänen kauniilla ohimoillaan. Hän vastasi:
— "Kiitos, hyvä rouva, äiti on voinut paremmin näinä viime päivinä. Mutta eilen hän hiukan vilustui ja tänään hän on ollut hyvin väsynyt. Hän ei tahtonut pidättää minua luonaan. Hän pelkää aina, että minun on Palermossa ikävä ja että kaipaan Molamboz'ta. Se onkin totta. Pidän paljon kotiseudustani, mutta olen mieluummin täällä hänen kanssaan…"
— "Saatte nähdä, kuinka nopeasti tämä kaunis aurinko hänet parantaa", sanoi Henriette, joka katui että oli näin lapsen mieleen johdattanut rouva Raffrayen kuvan, vaikka näki, kuinka herkkä hän oli vähimmillekin liikutuksille. "Minunkin äitini oli hyvin sairas, kun tulimme tänne. Ja katsokaa nyt, kuinka hän voi hyvin…" Sitten, jottei uudestaan pahoittaisi pienokaisen mieltä, hän koetti siirtyä toiseen asiaan, sanoen: "Minun täytyy pyytää teitä sanomaan minua neiti Henrietteksi eikä rouvaksi. Tahdotteko?…"
Adèle ei näyttänyt kuulevan tätä loppulausetta, niin oli hän vajonnut tarkastamaan rouva Scilly'n kasvoja, joita hän tällä hetkellä tutki intohimoisella uteliaisuudella.
Oli sangen helppo arvata miksi. Lapsi vertaili kreivittären kasvoja niihin kasvoihin, jotka olivat hänelle kalleimmat maan päällä. Hänen hellyytensä tuntui häntä opettaneen — niinkuin tällä iällä joskus sattuu — huomaamaan terveyden vaaroja, joita hänen järkensä ei kyennyt tajuamaan. Sittenkin hän oli kuullut kaikki, sillä hän jatkoi hetken aikaa vaiettuaan:
— "Anteeksi, neiti, onko teidän äitinne ollut kauan vuoteen omana?…"
— "Viikkomääriä", vastasi Henriette.
— "Anteeksi vieläkin", jatkoi lapsi, "tuntuiko tästä hyvin kylmältä?…" Ja hän osoitti rintaansa.
— "Tuntui kyllä", sanoi Henriette.
— "Ja ryittikö paljon yöllä?"
— "Paljon."
— "Ja kuinka kauan hänen on täytynyt olla Palermossa parantuakseen?…"
— "Ei ole kahtakaan kuukautta siitä kuin läksimme Parisista…"
Lapsi vaikeni uudelleen. Mitä hän mahtoikaan mielikuvituksessaan hautoa, laulajien jatkaessa kujeitaan ja heitellessä matkailijain, joutilaitten ja sairaitten jokapäiväiselle seuralle tuota hehkuvaa, elinvoimaista innostusta, joka kaikesta huolimatta kaikuu Vesuviuksen tuhkansekaisesta hiekasta puhjenneissa kansanlauluissa. Pikku tyttö tuntui kadonneen kauas tästä näytäntösalista, unhottaneen sekä yleisön että soittajat. Mutta niinkuin ainakin, kun kuulemme soittoa sitä kuuntelematta, sävelet kietoutuivat hänen unelmiinsa, lisäten niiden itsetiedotonta haaveilevaisuutta, samoin kuin ne Henriettessä lisäsivät säälin tunnetta. Nuori tyttö katui syvästi, että oli kosketellut lapsen ennen aikojansa kehittyneen herkkätunteisuuden liian arkaa kohtaa. Nuo samat sävelet saivat myöskin Francis'in liikutuksen kohoamaan äärimmilleen. Hän oli kuullut joka ainoan sanan tuosta lyhyestä keskustelusta ja kauhistuen oli hänkin huomannut lapsen sydämen aikaisen kypsyyden. Hän oli nuo tunteet omiksensa tunnustanut, ja ollen kokonaan perinnöllisyysajatusten vallassa hän ei voinut olla huomaamatta, että hän oli pienokaiselle, tämän oman suvun piirteiden lisäksi, isänperintönä luovuttanut sairaloisen herkkätunteisuuden turmiollisen lahjan. Francis ja hänen sisarensa olivat kumpikin Adèlen iällä niin paljon siitä kärsineet, sillä heidän sielunsa niinkuin hänenkin oli ikäänsä nähden liian aikaisin kypsynyt. Ja ketä lapsi sellaisella sairaloisella, äkkikypsällä hellyydellä rakasti? Äitiä, joka ansaitaksensa lapseltaan sellaisen rakkauden epäilemättä oli sen arvoinen. Francis tiesi omasta kokemuksestaan, että herkkätunteiset luonteet eivät ole helposti voitettavissa. Vähimmästäkin asiasta he loukkaantuvat ja sulkeutuvat kuoreensa. Kiivas sana, aiheeton syytös, kärsimätön kohtelu saa heidät peräytymään, ja meidän käy melkein mahdottomaksi uudelleen voittaa heidät, kun läheisyytemme heti heille palauttaa mieleen karvaan mielenahdistuksen. Adèlen jumaloitseva hellyys rouva Raffrayeta kohtaan oli uusi, tällä kertaa kieltämätön todiste äidin rakkaudesta lapseen. Eikö Francis'n olisi pitänyt olla siitä onnellinen? Eikö hänen omaatuntoansa lievittänyt tuo tieto, että lapsi oli Paulinessa uudestaan sytyttänyt velvollisuuden ja vastuunalaisuuden tunteen, joka jo näytti sammuneen. Jos Francis olisi huomannut pienokaisen kituvan rakkauden puutteesta ja värjöttävän kylmän kohtelun hyydyttävässä ilmassa, joka helläluonteisissa lapsissa turmelee sielun ainiaaksi, niin eikö hän olisi kironnut entistä rakastajatartansa tämän luonnottoman kovuuden tähden vielä enemmän kuin entisten petoksien vuoksi. Miksikä hän sitten koko tämän keskustelun ja sitä seuraavan äänettömyyden kestäessä tunsi sydämessään niin oudosti kalvavan kolotuksen, vaikka hänelle oli todistettu, että pienokainen oli onnellinen, Joka tieto yksin saattoi lohduttaa ja rauhoittaa lapsestaan iäksi erotettua isää? Ja hän kuuli tuon kiduttavan keskustelun jälleen jatkuvan.
— "Me", sanoi Adèle, "olemme olleet täällä kohta neljä viikkoa. Helmikuussa siitä tulee kaksi kuukautta." Tuo lause merkitsi nähtävästi hänen suussaan: "Helmikuussa äiti paranee…", sillä ilo syttyi uudestaan hänen ruskeissa silmäterissään, kun Henriette häneltä kysyi:
— "Ensi kertaako te olette matkoilla?"
— "En", vastasi pienokainen, "olen usein käynyt tätini luonaBesançonissa…"
— "Oletteko käynyt Parisissa?…"
— "En koskaan. Meidän piti mennä sinne, kun äiti oli niin sairas, kysymään lääkäriltä neuvoa. Mutta sitten äiti ei tahtonutkaan. Annette on sanonut minulle, ettei äiti voi sitä kaupunkia sietää, sittenkuin isä parka sinne kuoli… Onko teidän isänne Palermossa?" lisäsi hän.
— "Minunkin isäni on kuollut", vastasi Henriette, "aikoja sitten…"
— "Mutta te kai olette hänet nähnyt", kyseli lapsi, "te kai muistatte häntä?"
— "Muistan kyllä", vastasi Henriette, "olin silloin yhdeksänvuotias…"
— "Aivan niinkuin minä nyt", jatkoi lapsi. Hän katseli uudestaan neiti Scilly'tä arasti, epäröivästi, niinkuin se joka tahtoo jotakin sangen arkaluontoista asiaa esittää.
— "Neiti…", ja kun Henrietten silmät häntä lempeästi kehottivat, hän jatkoi: "Tahtoisin kysyä teiltä jotakin…?"
— "Mitä sitten?" sanoi nuori tyttö.
— "Kun tapaa toisensa taivaassa, kuinka voi tuntea niitä, joita ei ole eläessään nähnyt?"
— "Sen salaisuuden Jumala yksin tietää", vastasi Henriette. Hänen oma uskonsa oli niin viattomasti lapsellinen sekin, ettei hänen olisi johtunut mieleen hymyillä pienokaisen kysymykselle. Hän kertoi sen heti kihlatulleen, lisäten: "Mikä omituinen ja liikuttava lapsi!" Hän ei arvannut, että Adèlen lause, jonka hän näin Francis'lle toisti, tämän korvissa sai vielä paljon oudomman merkityksen. Mutta kun Henriette kääntyi jatkaakseen tätä keskustelua, joka häntä jo niin erinomaisesti miellytti, hän sai nähdä, että jos äskeinen pieni ystävä todellakin oli sangen liikuttava, oli hän myöskin sangen lapsellinen. Hänen eloisissa kasvoissaan, jotka vastikään olivat kuvastaneet liian kovaa tuskaa, päilyi nyt aivan uusi ilme. Tähän muutokseen ei tarvittu muuta kuin odottamattoman vieraan tulo. Uusi tulija oli vain ovenvartia, ennenmainittu kieliniekka, joka melkein tuntemattomaksi töhrittynä, valkea peruukki päässä ja pitkä parta harmaaksi puuteroituna, toimitti joulupukin virkaa tai pikemmin esiintyi don Ciccion anteliaisuuden edustajana kantaen kontissaan koko kasan pikku esineitä, jotka olivat määrätyt annettaviksi siellä täällä istuville, lukuisille lapsille. Jännitys, joka ilmeni Adèlen asennossa hänen odottaessaan yksinkertaisen yllätyksen iloa, osoitti jo sekin lapsen ääretöntä herkkätunteisuutta. Hänen silmäinsä loiste oli liian kirkas, hänen kätensä liikkeet liian hermostuneet. Veri juoksi liian nopeasti hänen nyt iloisista toiveista hehkuvissa poskissaan, ja kun hän otti vastaan lahjansa hotellin isännältä, joka itse esiintyi joululahjain jakajana, hänen kätensä vapisivat liian kiihkeästä innostuksesta. Lahjalla ei suurtakaan arvoa ollut; olipahan vain sisilialaiseksi talonpoikaistytöksi puettu nuken pahanen. Mutta lapsi, katsottuaan sitä ihailevin silmin, sanoi hoitajalleen, ajatellen suurta nukkeansa, lemmikkiään:
— "Näetkös, tästä tulee toiselle Françoise."
Hän nousi lausuessaan nämät sanat, jotka lapsellisuudessaan olivat niin koomillisena vastakohtana hänen äskeisiin, ennenaikaista kypsyyttä osoittaviin puheisiinsa. Vanha hoitaja, kelloa katsottuansa, oli nimittäin hänelle viitannut, että oli aika lähteä kotiin. Hiukan ujosti Adèle kääntyi Henrietten puoleen sanoakseen hänelle hyvää yötä, ja nuoren tytön vastattua tähän liikkeeseen hivelemällä lapsen poskea, tämä kiitti häntä hymyllä, joka puhui siitä lämpimästä ystävyydestä, johon lapset kykenevät ja joka niin vähästä heidän sydämessään syntyy. Francis'n ja rouva Scilly'n ohi pienokainen kulki tavallisella sirolla arkuudellaan; sitten hän katosi nojatuolirivien taa. Soittajat, joulukontin käytyä tyhjäksi, tarttuivat uudestaan keskeyttämänsä sävelen päästä kiinni, ja neiti Scilly ilmoitti äidilleen ja sulhaselleen iltamatunnelmiensa lopputuloksen, sanoen heltyneellä äänellä:
— "Kun ajattelee, että tuollainen helläsydäminen pikku raukka voi jäädä orvoksi ja turvattomaksi, ennenkuin vuosikaan on lopussa! On se vähän liian surkeata!…"
— "Henriette on oikeassa", ajatteli Francis myöhemmällä. "On se vähän liian surkeata…!" Mutta nuo sanat, jotka eivät Henrietten suussa mitään erityistä tarkoittaneet, sisälsivät Francis'lle mitä hirvittävintä, tarkkapiirteisintä todellisuutta. Hän näki Paulinen kuolevan. Vaikka siitä lähtien kuin Francis oli Adèlen tavannut, hänen entinen rakastajattarensa oli ikäänkuin peräytynyt hänen ajatuksissaan ja asettunut toiselle sijalle, tuo ajatus synnytti hänessä aivan omituisen väristyksen, sellaisen, joka meidät valtaa, kun rakkauden salaperäisestä taikavoimasta vavahtava sydän lakkaa sykkimästä meidän sydäntämme vastaan. Niin, Pauline oli kuoleva, kohtakin kuoleva, arvattavasti palattuansa takaisin omaan kotiinsa ja nautittuaan noita valheellisia toipumishetkiä, joita etelän aurinko laupeudessaan suopi keuhkotautisille. Ja pikku Adèle olisi siellä ja saisi omin silmin nähdä tuon kauhean näytelmän, jonka hän itsekin aivan nuorena äitinsä kuolinvuoteen ääressä oli nähnyt. Kuinka nopeasti ne meiltä kuluvat, nuo hetket, jolloin meidän on sallittu katsella kalpeata, liikkumatonta ja mykkää naamiota, joka vastikään oli niin täynnä eloa ja hellyyttä ja johon lempivän sielun rakkaus kuvastui! Kuinka nopeasti ne kuluvat, ja kumminkin, minkä syvän jäljen ne jättävät muistoomme, kuinka niiden kaihomieliset menninkäiset sitten meitä seuraavat onnemme juhlahetkinäkin! Katkeria ne meille kuiskaavat elämäntarinasta, joka oli niin lyhyt ja joka särkyi kyyneliin, niinkuin se oli kyynelissä alkanutkin…! Adèlea ei tietysti jätettäisi yksin Annetten ja muitten palvelijain luo. Hänet vietäisiin pois, mutta minne ja kenen luo? Kenen hahmossa oli ilmaantuva tuo tuntematon, joka oli epämääräinen ja uhkaava kuin kohtalo? Arvattavasti Besançonin täti, johon pienokainen oli viitannut, ottaisi orvon luokseen. Tulisiko hänestä hyvä kasvatusäiti? Ja vaikkapa tulisikin hyvä, ymmärtäisikö hän lapsen sydäntä, jossa entinen hemmottelu oli sellaisen hellyyden tarpeen synnyttänyt ja joka oli tottunut niin lauhkeaan ja lämpimään ilmanalaan. Mutta jos ei tuosta naisesta tulisikaan hyvää äitiä, jos lapsi lankeisi äkkiä hellyyden paratiisista, missä hän oli kasvanut, pahimpaan helvettiin, lapsipuolen sulottomaan elämään?… Francis tunsi liian likeisesti, liian syvästi ne siteet, jotka hänet yhdistivät pienokaisen värähtelevään ja kiihkeätunteiseen luonteeseen; sukulaisuus heidän välillään oli liian läheinen, niin ettei Francis voinut olla heti oivaltamatta, kuinka lapsi oli kituva, jos hänet oli uuteen maaperään istutettava. Kestäisikö lapsen hento organismi sen? Eikö kaikki tuntuisi häneltä solvaukselta, loukkaukselta? Pienokainen oli harhaileva avuttomana, ruskeissa, laihtumisen suurentamissa silmissä tuo hirveä marttyyrinilme, jonka luulisi herättävän kuolleista äidin taikka isän. Eikä äiti heräisi… — Ja isä?… — Jos Adèle jäisi eloon, tästä kovasta onnesta huolimatta, jos hän täyttäisi kahdeksantoista vuotta, kuka ottaisi hänet naittaakseen, kuka valitakseen nuorelle neitoselle hänen arvoisensa toverin? Vaikkapa tuosta tädistä tulisikin harvinaisen hyvä holhooja, pitäisi hän kuitenkin vain yhtä asiaa silmämääränänsä: kodin perustamista holhokilleen kuta pikemmin sitä parempi. Orvon kasvattaminen on liian vastuunalainen, liian raskas tehtävä, josta parhaimmatkin helpotuksen huokauksella luopuvat. Adèle siis sidottaisiin kehen tahansa, Raffrayen vertaiseen mieheen kenties, raakaan, töykeään ja kovaan, joka hänestä tekisi saman kuin tuo toinen oli hänen äidistään tehnyt… Nuo jatkuvat mielikuvat olivat Francis'lle niin kauheat, että hän kätki kasvonsa käsiinsä ja itki, itki tytärtään, itki itseään, — tytärtään, joka oli näin joutunut kovan sattuman käsiin, uinaili elämän hirvittävän syvänteen reunalla, itseään, joka oli hänen isänsä, uskoi, tiesi, tunsi olevansa hänen isänsä, eikä voinut mitään hänen hyväkseen.
* * * * *
Mutta eikö hän sitten mitään voinut? Kieltäytymispäätös, joka oli ollut tuloksena hänen Monrealella vietetyn yönsä tuskallisesta omantunnontutkistelusta, perustui yhteen ainoaan kohtaan, jonka hän heti oli oikeaksi myöntänyt, siihen nimittäin, että hänelle äkkiä selvinneen isänäolon velvollisuudet lasta kohtaan olivat mahdottomat sovittaa niihin velvollisuuksiin, jotka hänen kihlausliittonsa hänelle valmisti. Hänen oli siis valitseminen. Ja hän oli valinnut ne, jotka hänestä näyttivät tuottavan vähimmän kärsimystä hänen rakkaimmilleen. Mutta eikö noita velvollisuuksia sitten voinut yhteen sovittaa? Hänen muistoonsa palasi kuva, jonka hän oli tänä iltana nähnyt: Henriette ja Adèle istumassa käsi kädessä hymyillen toisilleen. Mitä tuo heidän vaihtama hymynsä muuta merkitsi, kuin että heidät oli luotu toisiansa lempimään, toisiansa käsittämään, varttuneempi pienokaisen vakavaksi ystäväksi. Tuskin he olivat toisiinsa tutustuneet, kun heistä jo oli tullut ystävät. Tekikö hän pahasti, kun ei heti katkaissut tuota alkavaa ystävyyttä suostumalla esimerkiksi lähtemään iltamasta kesken pois heti kun Henriette sitä ehdotti? Tietysti ei. Tekikö hän pahasti, jos ei estänyt tätä ystävyyttä vakaantumasta, jos antoi sattuman jatkaa oikkuilevaa peliänsä loppuun asti? Yhteiselämä hotellissa oli kyllä antava tilaisuutta uusiinkin tapaamisiin. Henriette ja Adèle kohtaisivat toistekin toisensa. He mieltyisivät toisiinsa vieläkin enemmän. Sinä yönä, jolloin Francis'n kunniantunto oli jyrkästi kieltänyt kaiken sovittamismahdollisuuden, hän oli pitänyt velvollisuutenaan mihin hintaan tahansa estää heitä toisiinsa tutustumasta. Nyt, kun hän jo itse oli liiaksi lähestynyt lasta, hän taipui kuuntelemaan sofismin ääntä, joka aina tietää ajaa asiansa, kun emme tarkasti pysy velvollisuuden rajoissa. Tuo vaarallinen ääni, horjuvan heikkoutemme taitava rikostoveri, kuiskasi hänelle nuo hirveät sanat, joilla niin monesti koetamme tekopyhyyttämme ja kunnottomia tekojamme puolustaa: "Onko vaitiolomme valhetta?…" Hänen vain tarvitsi heretä sanattomaksi, niin lähestyminen tapahtuisi, tuo lähestyminen hänen lapsensa ja hänen morsiamensa välillä, joka tuntuisi hänestä niin suloiselta, eikä sitä koskaan voitaisi hänen syykseen laskea. Ja hän saisi lasta katsella ja lähestyä, saisi hänelle puhua, tarvitsematta piiloutua niinkuin pahantekijä. Mutta sellainen asiain tila johti toiseen välttämättömään seuraukseen. Jos Adèle jossakin määrin tutustuisi Henrietteen ja hänen äitiinsä, niin Pauline Raffrayeta ei voinut sulkea pois tästä tuttavuudesta… Minkä vastenmielisyyden tuo ajatus oli hänessä herättänyt ensi kerralla, kun hän mielessään näki avioliitonrikkojatoverinsa istumassa Henrietten ja kreivittären vieressä, näki viimeksimainitun tätä onnetonta surkuttelevan ja säälivän, kenties suutelevankin! Minkä hämmennyksen tuo Adèlen vieressä vietetty ilta olikaan Francis'n sydämessä saanut aikaan, kun hän nyt koetti povessaan tukehuttaa vastenmielisyytensä, jota hän äsken vielä oli tuntenut huomatessaan, kuinka suuresti lapsi rakasti äitiään! Mutta olihan Pauline kumminkin äitinä kunnioitettava. Eikö hänen monivuotinen hellyytensä pikku tyttöä kohtaan ollut sovittanut hänen mustia petoksiansa, eikö hän sillä ollut ansainnut anteeksiantoa? Oh, antaisihan hän hänelle anteeksikin, jos toivoisi voivansa siihen hintaan ostaa oikeuden kaukaa seurata lapsen kehittymistä. Siihen kaikki hänen omantuntonsa tinkimiset kärjistyivät. Jos Palermossa näiden perheiden välillä ystävyysliitto solmiutuisi, niin se ei tietysti katkeaisi heidän Ranskaankaan palattuansa. Kirjevaihdolla ainakin tuttavuutta ylläpidettäisiin. Ja siten hänkin, tapahtuipa mitä tahansa, pääsisi Adèlen elämää ja varttumista seuraamaan, pääsisi lieventämään hänen tuskaansa, jos hän kärsi, tarjoomaan apuansa, jos lapsi olisi avun tarpeessa. Hän luuli varmasti tietävänsä, että tämän tarkoituksen jalous Henrietten silmissä sovittaisi mitä keinoissa oli ollut kieroa, kun hän saisi tietää totuuden. Sillä Francis oli päättänyt kerran naimisiin päästyänsä ilmoittaa Henriettelle kaikki, hän oli siihen kunniansa kautta sitoutunut, ja tuossa järkähtämättömässä päätöksessä oli hänelle ikäänkuin synninpäästö. Jos hän ei olisi ollut niin hurmaantunut luomastaan mielettömästä tulevaisuuden romaanista, hän olisi huomannut ajattelevansa epärehellisen luottamusmiehen tavoin, joka hävittää tallettamastansa kassasta summan vannoen maksavansa sen takaisin samana iltana, huomenna, viikon päästä. Joka tapauksessa, olipa sitten kysymys rahoista tai tunteista, rehellisyys tunnetaan siitä, ettei se suostu sovitteluihin eikä tinkimisiin. Olihan hän itsekin myöntänyt sen silloin, tilintekoyönänsä. Mutta hänen isyydenviettiänsä oli liian, kovasti kosketeltu ja vieläpä hänen nautittuaan pitkien päivien kuluessa omien kärsimyksiensä marttyyrininnostuksesta. Hänellä ei enää ollut voimia seuraamaan rehellisyyden mutkatonta tietä, ja hän puolustautui niinkuin puolustaudumme kaikki, voiden ainakin siihen lieventävään asianhaaraan vedota, että hänen oli selviydyttävä mitä vaikeimmasta pulmasta, sukupuolirakkauden ja isänrakkauden ristiriidasta, jotka tunteet, miehen sydämen valtavimmat, voivat yhtä hehkuvina palaa toistensa rinnalla toinen toistaan poroksi polttamatta. Ja hän hyväili mielessänsä rakentamaansa tuulentupaa, joka tuntui kummallekin tarjoavan suojaa. Hän kysyi itseltään, mitä rouva Raffraye oli ajatteleva kuullessaan että Adèle oli iltamassa puhellut Henriettelle. Ja siinä määrin Hän oli tulevaisuuden unelmiensa suloudesta hurmaantunut, että hän ikäänkuin säpsähtäen heräsi, kun huomasi ajattelevansa: "Paulinehan on kieltäytynyt minulle vastaamasta. Hän on kieltänyt palvelijansa syömästä samassa pöydässä kuin rouva Scilly'n palvelijat. Hän on kieltävä lastakin vastedes meille puhumasta." — Hän sanoi jo "meille", ajatellessaan mahdollisia suhteita Adèleen. — "Ja sitten", lisäsi hän, "jos Pauline suostuu tutustumaan rouva Scilly'hin ja jos hän kertoo, mitään pahaa tarkoittamattakin, olleensa sisareni ystävä!…" Nämä mietteet ja tulevaisuuden unelmat, pelko että häneltä menisi hukkaan ainoa tilaisuus tutustua pikku tyttöön, halu osoittaa entiselle rakastajattarellensa, että hänen vihansa nyt oli sammunut, sanalla sanoen, nuo tuhannet sekavat tunteet, jotka hänessä riehuivat, sulivat yhteen ja tuottivat tuloksen, jota hän ei vähääkään olisi voinut aavistaa muutama tunti sitten. Hän tahtoi uudestaan koettaa, eikö hän voisi lähestyä, ei naista, joka oli hänelle niin paljon pahaa tehnyt ja jonka kostoa hän pelkäsi, vaan hellää ja levotonta äitiä, joka ei voinut heikolta, turvattomalta lapseltaan riistää vilpittömintä, rehellisintä itsekkyydestä vapainta suojelusta. Hän tahtoi panna hiukkasen tuota kaikkea Pauline Raffrayelle osoitettuun kirjeeseen, — kirjeeseen, joka oli vielä vaikeampi sepittää kuin edellinen ja jonka hän kumminkin osasi suoraan kirjoittaa, ainoatakaan paperia palasiksi repimättä. Hän oli tällä kertaa liian voimakkaan tunteen vallassa, niin että hän heti löysi sattuvimman sanan, lauseen, joka parhaiten pystyi liikuttamaan sen mieltä, jolle hän epäjohdonmukaisuutensa houreissa kirjoitti. Ja mahtoi tuo liikutus todellakin olla pohjaton, koska hän ei epäröinyt pannessaan paperille seuraavaa:
24 p. joulukuuta.
Vieläkin uskallan Teille kirjoittaa, vaikka ensimäinen kirjeeni, jonka viikkoja sitten Teille lähetin, on yhä vastausta vailla. Olen liiankin hyvin ymmärtänyt, mitä tuo Teidän äänettömyytenne merkitsee, ja Te tiedätte, kuinka tunnollisesti olen tahtoanne kunnioittanut. Te tiedätte myöskin, ette voi olla sitä tietämättä, että, sittenkuin ensimäisen kirjelippuni kirjoitin, on yhtä ja toista tapahtunut, josta, en tahdo sitä Teiltä salata, olen ollut syvästi liikutettuna. Te olette ollut rakkaan Julie siskoni ystävä, ja tämän lempeän vainajan nimessä minä viimein vilpittömästi tarjosin Teille palvelukseni, säästääkseni Teiltä niitä lukuisia huolia, joita vieraaseen kaupunkiin perehtyminen tuottaa. Hänen nimessään minä vieläkin rukoilemalla Teitä rukoilen, niinkuin hänkin Teitä rukoilisi, päästämään minut puheillenne, hänen nimessään ja tuon herttaisen pienokaisen nimessä, jossa olen huomannut sisareni sulouden, hänen hentoutensa, hänen liiallisen herkkätunteisuutensa, jopa hänen kasvojensakin piirteet. Mitä minulla on Teille sanomista, sen olette jo epäilemättä äitinä arvannut. Kuunnelkaa sydäntänne, joka varmaankin on Teille vakuuttava, ettei niin hennon, viattoman ja liikuttavan lapsukaisen herättämiin tunteihin saa sekoittua katkeruuden ja vihan muistoja. Vilpitöntä ystävyyttä tapaa harvoin. Ettehän tahdo, kieltäytyessänne ottamasta minua vastaan, hyljätä nyt tarjona olevaa, joka ei Teiltä muuta pyydä, kuin että uskoisitte näiden sanojen alla piilevän enemmän liikutusta kuin mitä ne voivat ilmoittaa.
KunnioittaenFrancis Nayrac.
Nuori mies luki kerran toisensa perästä tämän kirjeen, joka olisi ollut kaikille muille käsittämätön, mutta jonka merkitys Adèlen äidille epäilemättä olisi yhtä selvä kuin jos siinä olisi suorin sanoin paljastettu arkaluontoisen aseman ongelmoita. Francis, joka ei moneen vuoteen ollut ajatellut Paulinea muuten kuin oman kiehuvan vihansa kannalta ja joka yhä oli vakuutettu siitä, että Pauline oli hänet pettänyt ja niinmuodoin ansainnut säälimätöntä kovuutta, luuli olevansa sangen jalomielinen, kun näin tarjoutui unhottamaan kaikki loukkaukset, eikä hän epäillytkään, ettei Pauline siitä heltyisi. Hän luki tuon kirjeen vielä seuraavana aamunakin, herättyänsä rauhattomasta unesta, joka oli hänelle näyttänyt pienokaisen tuhansien sekavien ja kirjavien unelmien hyörinässä. Nytkin hänestä tuntui, että äidin sydän oli sellaisesta pyynnöstä sulava, nöyrtyvä, ja kun hän pelkäsi horjuvansa kavaluutta katuvan omantuntonsa soimauksista, jos hän ei heti toiminut, niin hän kiirehti toimittamaan kirjeensä, rouva Raffrayelle osoitettuna, ovenvartialle — ennenkuin oli nähnyt morsiantansa. Mutta ei hän silti tahtonut Henrietteltä mitään ryöstää. Hänen rakkautensa häneen ei ollut koskaan suurempana palanut kuin nyt, hänen nähtyänsä vienon lempeyden ja osanoton kuvastuvan nuoren tytön silmissä hänen lasta katsoessaan. Eivätkö nuo silmät jo edeltäpäin suoneet hänelle anteeksi mitä hän oli tuon pienokaisen hyväksi tehnyt, pienokaisen, joka ei ollut elämän lahjaa pyytänyt.
Vastakerrottua, itsessään niin vähäistä, mutta ennestäänkin kiusaantuneen miehen sydämeen miltei traagillisesti vaikuttavaa kohtausta näyteltäessä hotellin pohjakerroksessa, keskellä sähkölamppujen ja joulukynttilöiden valossa kuhisevaa seuraa, Pauline Raffraye odotti vuoteessaan, tavallista sairaampana, tytärtään, aavistamatta että uusi seikka oli liittyvä siihen draamaan, joka oli hänen elämänsä murtanut ja saattanut hänet haudan partaalle. Tilapäisen sairashuoneen ulkoasussa ei mikään muistuttanut tuota kamalaa tautia, jota voittaakseen nuori nainen oli tullut liittolaisekseen pyytämään Palermon afrikalaista aurinkoa. Fyysillisen kärsimyksen ja inhottavan lääkekaluston peittelemisessä osoittautui kuolevaisen hienostunut luonne, ja sama hienous ilmeni hänen henkevissä kasvoissaankin, jotka nyt uuvuttavien haaveiden raukaisemina liikkumattomina lepäsivät pieluksella. Vaikka ei hänen luonansa muita käynyt kuin pikku Adèle ja tohtori, hän ei voinut luopua "kotisairaalansa sievistelemisestä", niinkuin hän piloillaan sanoi. Hänen vielä paksut ruskeat palmikkonsa, joihin siellä täällä pujottautui vaikeita suortuvia, olivat niin huolellisesti suoritut ja nauhoilla sidotut, batistiset tyynyliinat ja niiden läpi kuultavat silkkiset päälliset niin hienot ja heleäväriset, kiinalainen harsohuivi, jolla hän laihat olkapäänsä verhosi, niin soljuva ja tuoksuva, hihojen pitsireunukset, jotka poloisen kuihtuneita ranteita peittivät, niin sirosti laskostetut, kuin hän ei olisikaan ollut kuolemaan tuomittu, vaan entinen keimaileva, lempeä uhkuva Pauline. Ei jälkeäkään inhottavista rohtopulloista ja tahraantuneista liinavaatteista, jotka tavallisesti tekevät sairaan huoneen niin vastenmieliseksi. Sen sijasta silkkinen peitto verhosi vuoteen vieressä olevaa marmoripöytää, jonka keskellä kohosi lamppu hienoine silkkisine varjostimineen. Pöydällä oli vielä Adèlen valokuva emaljikehyksessä, vuokkoja siselöidyssä hopeamaljassa ja puoleksi tyhjennetty ruiskupullo, josta huoneessa tuntuva ambralemu nähtävästi oli kotoisin. Kaikki tuntui todistavan, että tämän huoneen haltia oli niitä arkatunteisia naisluonteita, jotka eivät suostu viehätysvoimansa valtikasta luopumaan, vaan taistelevat tuskia vastaan intohimoisella kestävyydellä ja lujuudella, kohoten siten todelliseen sankarimaisuuteen, joka käy liikuttavaksikin niinkuin ainakin heikkouden ja kauneuden taistelu elämän raakuutta vastaan. Mutta tässä ei tuo sankarimaisuus perustunut naiselliseen turhamaisuuteen vain; toiset vaikuttimet ne äidin sydäntä johtivat. Hän tahtoi kuolettavasti haavoitettuna, mieluummin lapselle jättää hillityn kärsimyksen, kalpean ja kituvan, mutta kauniina säilyneen naisen ylentävän muiston, kuin painaa hänen herkkään mielikuvitukseensa mätänemisen ilkeän ja likaisen kuvan. Ja kuinka suuri hänen äidinrakkautensa oli, sen todistivat nuo pienokaisen monet valokuvat, joita huoneessa oli viisi tai kuusi, lukuunottamatta sitä, joka aina oli hänen vieressään. Lasta hänen huolensa tänäkin jouluaattona tarkoittivat, sillä hän oli illan kuluessa viimeistellyt kaikenlaisia pieniä lahjoja, jotka olivat määrätyt pantaviksi Adèlen pikku kenkiin, kun hän ne kotiin tultuansa uunin nurkkaan asettaisi. Pauline oli valmistanut ja Catherinelle, luonansa istuvalle palvelijattarelle, uskonut koko joukon pienillä silkkinauhoilla sidottuja kääröjä. Siinä oli niin hyvin nuoren tytön kapineita, esimerkiksi matkoilla käytettävä pöytäkello, kuin pikku lapsen leluja, sellaisia kuin nuken keinutuoli. Sillä Adèle, joka oli niin erikoisissa olosuhteissa kasvanut, olikin jo vakavuutensa ja herkän tunteellisuutensa sekä monien hänelle uskottujen tehtävien takia melkein täysikasvaneeksi arvosteltava, kun hänellä samalla kertaa oli kaikki yhdeksännen ikävuoden lapselliset harrastukset. Epäilemättä nämä hellät huolet olivat avanneet äidin sydämen muistojen tulvalle, niinkuin meille joskus tapahtuu erityisinä merkkipäivinä, sillä hän oli pyytänyt Catherinelta erään lippaan, jonka hän aina kuljetti mukanansa, ja oli siitä ottanut kaksi lukittua, nahkaista kirjelaukkua. Vaikka hän vain selaili niissä olevia kirjeitä, hänen kauniit, harmaat, uupumuksen kehystämät silmänsä saivat tavallista surunvoittoisemman ilmeen, ja hän työnsi kirjekokoelmat luotaan avataksensa vuorostaan kaksi kirjaa, jotka hän piti päänaluksensa ääressä ja joista toinen oliUusi testamentti, toinenTuomas a Kempis. Varmaankin Francis Nayrac, joka luuli olevansa oikeutettu ajattelemaan entistä rakastajatartansa mitä suurimmalla ylenkatseella, olisi suuresti hämmästynyt, jos hän olisi nähnyt Paulinen hakevan pyhistä kirjoista ankaran lohdutuksen sanoja, jotka yksin voivat valaa lievityksen balsamia sydämen vuotaviin haavoihin. Paulinen silmät sattuivat vieläkin kerran näihin raamatunlauseihin: "Näitä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa on teillä tuska; mutta olkaat hyvässä turvassa, minä voitin maailman…" Ja hän toisti erakon sanoja: "Onnettomat! He tulevat lopulta huomaamaan, kuinka turhaa, kuinka tyhjää oli kaikki, mitä he ovat rakastaneet…" Useasti hän oli toistanut nämä sanat, jotka kaikkien maallisten rakkaussuhteiden kuolinkelloja soittavat. Nämä luettuaan hän tänäkin iltana pani kirjansa pois. Nuo sanat olivat herättäneet äänekkään vastakaiun hänen sydämessään. Räikeään kiljuntaan yhtyivät siinä hänen niin kauheasti pettyneen nuoruutensa muistot, jotka aina heräsivät, kun hän vain katsahti noihin vanhoihin papereihin. Ja kuitenkaan hän ei voinut pakottautua niitä hävittämään, saavuttamattomiin kätkemään. Voi, nuo niin usein käsillä olleet kirjeet, jotka jo alkoivat kellastua, kuinka Francis olisi kauhistunut, jos hän olisi sattumalta saanut jonkun niistä käsiinsä. Siinä oli ensiksikin hänen, Francis'n, kirjeet, sitten muutamia Armand de Quernen kirjoittamia ja viimein François Vernantes'in laaja kirjekokoelma, — sanalla sanoen, kaikki asiapaperit, jotka kuuluivat siihen häpeälliseen oikeudenkäyntiin, jonka Francis oli vuonna 1877 nostanut silloista Pauline Raffrayeta vastaan. Mutta tämä heidän yhteiselämänsä asiakirjavihko ei todistanutkaan sitä kavaltamista, josta Francis oli niin varma ollut, vaan siitä kävi päinvastoin selville, että onneton ja varomaton nainen ei ollut koskaan valehdellut. Niin, Francis oli ollut hänen ensimäinen rakastajansa, hän oli ollut ainoa koko heidän liittonsa kestäessä, ja heidän erottuansa ei Pauline ollut toista rakastanut. Armand de Quernen seitsemän tai kahdeksan kirjelippua todisti täydelleen, etteivät heidän välinsä muuta olleet kuin aivan viatonta seurustelututtavuutta. Vernantes'in pitkät ja lukuisat kirjeet ilmaisivat haaveellista ystävyyttä, eikä niissä ollut vähintäkään intohimon tai mielistelyn jälkeä, pelkkää kunnioitusta ja ihailevaa hellyyttä toisen, miehen, puolelta, lämmintä kiitollisuutta ja hienotunteista henkistä ohjausta toisen, hänen ystävättärensä, puolelta. Ne tuomitsivat Francis'n ja vapauttivat Paulinen ja todistivat niinmuodoin vieläkin kerran, että miehen kiduttava mustasukkaisuus ja loukatun naisen ylpeys ovat kaikkivoipia epäsovun kylväjiä ja rakkausliiton rikkojia. Sen nuo kirjeet ilmaisivat ja vieläpä senkin, että kiusaamalla tätä naista häpäisevällä luulevaisuudellaan, vainoomalla häntä nöyryyttävillä, juoruihin perustuvilla epäluuloillaan, solvaisemalla häntä panettelijain puheiden johdosta ja lopuksi hylkäämällä hänet, siksi että eräällä portilla hänen sivuitsensa vilahtanut vieras ryhdiltään ja asultaan muistutti Paulinea, Nayrac oli tehnyt itsensä syypääksi mitä kamalimpaan rikokseen, mitä auttamattomimpaan erehdykseen. Kun Pauline oli Francis'n ensimäistä kertaa kehottaessa kieltäytynyt sulkemasta ovensa de Querneltä, oli se tapahtunut siksi, ettei hän kokemattomuudessaan ymmärtänyt uhkaavaa vaaraa. Kun hän myöhemmin oli pitänyt puoliansa rakastajaansa vastaan, kun oli kysymys Vernantes'ista, niin siihen oli ollut syynä kohtuuttoman epäluulon herättämä vimmattu viha. Ja siihen, että hän oli puolustautunut ainoastaan närkästyneellä vaitiolollaan, kun Francis oli tullut suu täynnä solvauksia hänelle julistamaan, että oli nähnyt hänen astuvan, harso silmillä, tuon saman Vernantes'in ovesta sisälle, oli syynä se, että häntä oli kauhistuttanut Francis'n sokea puolueellisuus, joka ei hetkeksikään suostunut edellyttämään häntä viattomaksi. Hänen oli täytynyt sinä päivänä käydä kaupungilla, vaikka olikin voinut pahoin, ja juuri sinä päivänä joku toinen, kuka hyvänsä, joka vartaloltaan muistutti häntä ja joka niinkuin hänkin oli vuodenajan muodin mukaan puettuna, oli sattunut menemään lemmittyänsä kohtaamaan Murillo-kadun alikertaan. Sellaisen joutavan yhteensattuman ja satunnaisen yhtäläisyyden takia oli siis hänen onnensa ja kunniansa ajanut karille. Niin mitättömän seikan johdosta se, joka väitti rakastavansa häntä, oli häväissyt itsensä, häväissyt hänet, niin että oli häntä lyönyt. Hän värisi vieläkin vihasta sitä ajatellessaan ja pannessaan paikoilleen nuo kirjeet, jotka hänen vain olisi tarvinnut näyttää, puhdistuakseen syytöksestä. Miksikä hän ei ollut sitä tehnyt? Jos hän oli viaton, miksikä hän oli luotansa laskenut tuon lemmittynsä, jota hän yhä rakasti? Miksi ei hän, leskeksi jouduttuansa ja huomattuaan olevansa raskaana, kutsunut Francis'ta takaisin, kun tiesi, varmuudella tiesi hänet lapsensa isäksi? Miksikä hän ei ollut koskaan vuosien kuluessa koettanut puhdistautua lemmittynsä silmissä ja siten hankkia loukatulle kunniantunnolleen hyvitystä?
Niin, miksikä ei? Vastaus noihin kysymyksiin oli kokonaan löydettävissä Francis'n kirjeistä, joissa jokainen rivi ilmaisi hänen vihansa rajua raakuutta ja sokeata kohtuuttomuutta. Jos hän olisi nyt yhdenkään lukenut, niinkuin Pauline oli äsken tehnyt, niin hän olisi ymmärtänyt, mitä tietä tuo hänen mielettömän mustasukkaisuutensa kiduttama nainen oli joutunut siihen uppiniskaisuuden tilaan, jossa ei enää käy puolustautuminenkaan. Puuttuu voimia, puuttuu haluakin siihen. Epäluulossa on, kun se äärimäisiin yltyy ja jatkuu liian kauan, jonkinlainen murtava ja lamauttava vaikutus onnettomaan uhriinsa. Enemmän kuin yhden kerran, monta monituista kertaa Nayrac oli rakastajattarensa kuullen sanonut lauseita sellaisia kuin tämä: "Kirjeenvaihtoko? Mitä se todistaa? Onko ainoatakaan miestä, joka kieltäytyisi kirjoittamasta muutamaa kymmenkuntaa väärin päivättyä sivua, jos joku naishylkiö ne häneltä pyytää, miehelleen tai uudelle rakastajalleen näytettäviksi?…" Kun nainen katkerimpien muistojensa joukossa säilyttää sellaisten sanojen myrkkypistintä, kun hän on nähnyt epäluulon lähteen vähimmästäkin syystä yhä uudelleen aukenevan leppymättömässä sydämessä, kun hän on huomannut, ettei ole hänen vallassansa päästä tuosta epäluulosta voitolle, vaan että yhä, yhä vain on uudestaan alettava, niin hänet ääretön toivottomuus masentaa, toivottomuus, joka joskus puhkeaa vihan ja katkeruuden vimmattuun raivoon. Siinä salaisuus, miksikä Pauline oli sulkeutunut järkähtämättömään äänettömyyteen, sittenkuin tuo kamala kohtaus oli lopullisesti rikkonut aikoja sitten kireät välit. Jos hän vielä säilyttikin noita kirjeitä, jos hän niitä tänä jouluaattona selaili, niin hän sen teki ainoastaan karaistaksensa vielä kytevää vihaansa tuota kurjaa heittiötä kohtaan, jonka hän odottamattomimman ja kovimman sattuman kautta oli jälleen matkallansa kohdannut. Ja tuo mies aikoi naida, haltuunsa korjata nuoren tytön elämän, tuon suloisen neiti Scilly'n, jota vain tarvitsi sivumennen nähdä, häntä rakastaakseen. Jos tuo nuori tyttö, jos hänen äitinsä tietäisi, minkäluontoinen Francis todellakin oli, jos he tietäisivät, kuinka halpamaisesti hän oli käyttäytynyt nuoruutensa rakastettua kohtaan, kuinka hän oli hänet hyljännyt, silloin kun tuo poloinen kitui mitä kauheimmissa henkisissä tuskissa, kun hän onnettomana odotti pikku lapsensa syntymistä, mitä he ajattelisivatkaan, nuo naiset, semmoisesta sydämestä? Ja he saisivat sen tietää, jos vain Pauline näyttäisi heille nuo kirjeet. Hullu hän oli, kun oli tänä iltana niitä lukenut, ei siksi, että häntä olisi sellainen halpamainen kosto hetkeäkään houkutellut, vaan siksi, ettei hän näin monen vuodenkaan kuluttua voinut ajatella kiduttajansa kohtelua inhosta hytkähtämättä, ja hän toisti työntäessään lippaan luotaan vasta lukemansa katkeran lauseen: "Kuinka turhaa, kuinka tyhjää oli kaikki, mitä he ovat rakastaneet!…" Hän lisäsi: "Mitä varten minä noita muistoja haudon?… Kai siksi, että tiedän tuon miehen olevan niin lähellä. Onneksi sitä nyt ei enää monta päivää kestä…"
Hänestä näet oli jo ensi päivänä, kun hän oli kuullut, että Francis asui samassa hotellissa, tuntunut sietämättömältä olla entisen rakastajansa kanssa saman katon alla. Ja samalla aikaa — onko mitään surkeampaa ja samalla naurettavampaa kuin tuo täydellinen tietämättömyys toisen tunteista, toiminnasta ja harrastuksista, joka melkein aina on rakkausliiton purkautumisen seurauksena — samalla aikaa nuori mies koki keksiä jotakin tehokasta keinoa Paulinen muka konnamaisia salaisia aikeita vastaan. Ettei Pauline heti muuttanut toiseen hotelliin asumaan, siihen oli syynä eräs tunne, joka on täysin tuttu niille, jotka askel askeleelta ovat seuranneet tällaisen elämäntragedian kehittymistä, sekä niille, jotka, niinkuin Paulinekin, syyttä ovat joutuneet niin väärän arvostelun alaisiksi. Pauline ei näet tahtonut antaa sille, jota hän piti verivihollisenaan, aihetta luuloon, että hänellä olisi ollut syytä punastua. Peräytyminen olisi Francis'sta voinut näyttää häpeälliseltä tunnustukselta, raukkamaiselta pakenemiselta, ja hän oli päättänyt jäädä. Sitten hänet oli vallannut pelko, kun oli tavannut Francis'n puutarhassa ja nähnyt, minkä katseen tämä oli lapseen luonut. Hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei Nayrac olisi heti Adèlen kasvoissa huomannut tuota kauhistuttavaa yhdennäköisyyttä, jonka tähden hän itsekin oli lukon taa kätkenyt kaikki entisen ystävättärensä muotokuvat. Francis'n oli täytynyt tuntea oma verensä huomatessaan perinnöllisyyden hämmästyttävät jäljet, jommoiset jäljet usein ovat uskottoman vaimon elinkautisena rangaistuksena. Yhden ainoan silmäyksen Pauline oli vaihtanut Francis'n kanssa, ja se oli hänelle ilmaissut nuoren miehen liikutuksen. Silloin oli hänet vallannut tuskallinen pelko, että Francis koettaisi lähestyä. Vaikka Nayrac ei huomispäivänä eikä sitä seuraavanakaan mitään sellaista aietta ilmaissut, oli Paulinen ollut niin paha olla tämän uhkaavan vaaran takia, että hänessä äiti oli päässyt loukatun naisen ylpeydestä voitolle. Hän oli päättänyt muuttaa lopputalveksi asumaan erääseen pieneen yksityishuvilaan, jonka hänen lääkärinsä, ainoa hänen tuttavansa Palermossa, oli hänelle neuvonut ja joka sijaitsi Englantilaisen puutarhan toisella puolen, siis niin pitkän matkan päässä kuin suinkin meren rannasta ja Continentalista. Muutamat välttämättömät korjaukset ja huonekalujen uudistamispuuhat olivat poismuuttoa viivyttäneet, mutta nyt se oli päätetty tapahtuvaksi loppuviikolla. Päästyänsä kerran omaan kotiinsa, missä hänellä oli käskettävinään entiset palvelijattarensa sekä tohtorin hänelle toimittama palvelusväki keittiötä ja tallia varten, hän ei voisi enää joutua mihinkään tekemisiin Francis'n kanssa, sen hän varmaan tiesi, ja varsinkaan ei Francis voisi lasta lähestyä. Hänen pelkonsa, että nuori mies saisi puhutella Adèlea, oli niin suuri, että hän oli epäillyt, päästäisikö ollenkaan pikku tyttöä kavaljeeri Rendan joulukuusta katsomaan, kun ei hän heikkoutensa takia itse voinut lasta seurata. Mutta sitten hän oli ajatellut, että Francis Nayrac, jos olikin iltamassa läsnä, varmaankin olisi kihlattunsa ja rouva Scilly'n seurassa ja siis pakotettuna hillitsemään itseään. Hän oli nähnyt Adèlen niin suuresti haluavan juhlaan, ja huvittelutilaisuuksia sattui niin harvoin heidän hiljaisessa elämässään, ettei hän hennonut kieltää lapseltaan nyt tarjona olevaa. Nyt oli kello kymmenen. Silloin oli Adèle'n määrä tulla kotiin, ja äiti hymyili jo edeltäpäin, ajatellessaan lapsen iloa:
— "Meillä on kummallakin ollut jouluaattomme", ajatteli hän, "hänellä hiukan huvitusta ja minulla hänen ilonsa…"
* * * * *
Niin pitkälle hän oli joutunut mietteissään, siirtyen menneisyyden katkerista muistoista rauhallisemman elämän toiveihin. Sillä rauhaa hän toivoi löytävänsä uudessa asunnossaan, Villa Cyané'ssa — sen nimen omistaja oli antanut pienelle talolleen Syracusan, syntymäkaupunkinsa, muistoksi ja Cyané'n sinisilmäisen immen muistoksi, jonka jumalat tarun mukaan muuttivat lähteeksi rangaistukseksi siitä, että hän oli liiaksi itkenyt Proserpinaa. Tämä haaveilevan muinaisuuden herttainen taru oli sanomattomasti miellyttänyt Paulinea. — Hän kuuli oven aukeavan etehiseen, jonka läpi oli kuljettava hänen huoneeseensa, ja huomasi hiljaisista ja varovaisista, lapsen tavoista yleensä niin suuresti eroavista liikkeistä Adèlen lähestyvän. Ennenaikainen huolehtiva hellyys äitiä kohtaan oli tästä tyttösestä, jonka iällä liike tavallisesti välittömästi ja vilkkaasti seuraa ajatusta, tehnyt hiljaisen pienen tenhettären, kepeän keijukaisen, joka tuskin kuuluvin askelin kulki edestakaisin, loukkaamatta koskaan sairaan hermoja liian rajuilla liikkeillä ja meluavilla leikeillä. Tuo alituinen, miltei tahdoton huolenpito, joka ilmeni hänen pienimmässäkin liikkeessään, se jo oli kuin hyväilyä äidille. Lapsi ikäänkuin tahtoi ilmoittaa tulonsa hienotunteisesti ja hellävaroen. Kuului hiljainen, melkein ujo koputus ovelta, ja Adèle astui sisälle äitinsä makuuhuoneeseen, hellyyttä uhkuvana, hellyyttä ruskeissa silmäterissään, hienoissa piirteissään, herttaisessa hymyssään, koko olennossaan, josta se ihailevalla hartaudella virtasi äitiä kohtaan. Tuosta ilmeestä, joka kirkasti hänen kasvojansa joka kerta kun hän pitemmän tai lyhemmän poissaolon jälkeen palasi kotiin, oli helppo huomata, ettei hän ainoastaan elänyt äitiänsä varten, vaan että hän kokonaan eli äidistään. Vaikka hän tuli näytelmästä, joka todella oli häntä huvittanut, ja vaikka hänellä oli sylissään sisilialainen nukke, johon hän oli rakastunut, hänen ensimäinen ajatuksensa ei ollut puhua itsestään ja omista tunteistaan. Hän meni suoraa päätä, juosten varpaillaan, vuoteen luo ja tarttui rouva Raffrayen hänelle ojentamaan käteen — tuohon käteen, joka oli ikäänkuin veretön ja niin laihtunut, että liian väljät sormukset soljuivat pitkin hoikkia sormia. Hän suuteli sitä pitkään ja kiihkeästi, hellästi silmäillen äidin kasvoja, jotka kirkastuivat hänen tullessaan ikäänkuin nuoruuden heijastuksesta, ja hän kyseli:
— "Emmehän ole olleet liian kauan?… Ethän ole minua ikävöinyt?… Kysy Annettelta, enkö heti lähtenyt, kun hän sanoi paljonko kello oli!…"
— "Aivan heti", vakuutti vanha hoitaja, joka oli tullut lapsen kanssa ja epäröimättä jäänyt häntä odottamaan Hänen nähtävä tuttavallisuutensa osoitti, että hän oli tottunut viettämään tuntikausia äidin ja tyttären seurassa, ei palvelijana, vaan nöyränä ystävänä, jota tuskin huomaakaan. Sellainen hiljainen ja vaatimaton uskollisuus ei muuta palkintoa pyydä kuin oikeutta lähestyä, ja yksin semmoiseen murtunut sydän luottaa. Ja pienokainen jatkoi:
— "Sano, voitko nyt aivan hyvin? Oletko jo hiukan nukkunut?…"