— "Äiti, ettehän uskonut, että varsin kuuntelin?… Te jätitte minut yksin. Tuo keskustelu pelotti minua, kun olitte niin lähellä ja puhuitte asioista, jotka koskivat minua. Tahdoin estää teitä siitä… Menin ovelle ja avasin sen, koputtamatta, niinkuin ainakin. Te ette kuulleet minun tulevan, ja sitten en voinutkaan mennä edemmäksi. Vapisin niin, että minun täytyi nojautua seinään. Jalkani olivat kuin katkenneet…"
Hänen silmänsä olivat uudestaan painuneet umpeen, ja hänen huulensa värisivät hänen kosketellessaan tuota kipeätä muistoa. Äiti siveli hänen vaaleita kiharoitansa hitaalla ja höllällä liikkeellä sanoen:
— "Ei sinun tarvitse puolustautua. Tunnenhan sinut tarpeeksi hyvin tietääkseni, ettet olisi voinut sellaiseen halpaan keinoon ryhtyä… Ja vaikka olisitkin sen tehnyt, niin minulla ei olisi voimia torua sinua. Rangaistuksesi olisi mielestäni ollut tarpeeksi suuri. Hyvä Jumala", lisäsi hän, "tiesinhän, ettei minulla maailmassa ollut mitään sinua rakkaampaa. Mutta en sittenkään tiennyt, kuinka suuresti sinua rakastin, ennenkuin suljin sinut syliini sen huoneen kynnyksellä, missä isku sinua kohtasi. Näethän, etten ole sinulta mitään kysynyt. Olen kunnioittanut sinun suruasi. Ja vieläkin kunnioitan. Hoidan sinua niinkuin tahdot. Sinun vain tulee muistaa, että olen luonasi…"
— "Äiti kulta", vastasi nuori tyttö sulkien polttaviin käsiinsä äidin käden. Sitten, oltuansa hetken ääneti, hän jatkoi hehkuvin poskin, hiljaa, ikäänkuin häveten: "Äiti kulta, niinkö hän sanoi, että pikku Adèle on hänen tyttärensä?…"
— "Oikein olet kuullut", sanoi kreivitär, joka huomasi, ettei lapsi raukka uskaltanut lausua sitä kysymystä, joka hänen sydäntänsä poltti. "On hirveä asia, että nainen voi olla naimisissa ja saada lapsen, joka ei ole hänen miehensä lapsi… Mutta kun pääset maailmaa tuntemaan, niin saat nähdä, että semmoista tapahtuu liiankin usein. Sinä, joka olet niin harras kristitty, muista tänään ja vastakin, mitä Vapahtajamme sanoi langenneelle naiselle: 'En minäkään sinua tuomitse'…"
— "Ja kumminkin", jatkoi Henriette, "pikku Adèle kantaa toisen miehen nimeä. Hänhän puhui minulle isästään silloin jouluaattona, kun hän kysyi, luulinko että hän tuntisi isänsä taivaassa… Jos tuo mies eläisi, niin hän kai uskoisi lapsen omakseen?…"
— "Epäilemättä", sanoi rouva Scilly.
— "Ja äiti tietäisi, ettei niin ole, eikä sanoisi sitä hänelle? Tuo mies saisi suudella pienokaista hänen nähtensä, eikä hän panisi vastaan? Kun lapsi rukoilee iltarukouksensa, äiti kai kehottaa häntä rukoilemaan isänkin puolesta, niinkuin tekin minua kehotatte? Eikö hän siis pelkää Jumalaa, joka tietää kaikki?… Mikä hirveä nainen!…"
— "Epäilemättä hän kärsii siitä paljon", vastasi kreivitär, "niinkuin hän kärsisi nähdessään miehensä, jonka hän on pettänyt, suutelevan tätä pientä tyttöä. Näethän, ettei hän ole niin paha, koska hän leskeksi ja vapaaksi jouduttuaan näyttää eläneen nuhteettomasti. Jos tietäisit, kuinka moni eksyy luvattoman rakkauden teitä vaeltamaan sokeudesta, joka johtuu heidän piirissään vallitsevista mielipiteistä, yhteiskuntaolojen kieroudesta, uskonnon puutteesta, huonoista esimerkeistä, joskuspa myöskin heidän miehensä kovuudesta! Ja sitten, kun heidän silmänsä aukeavat näkemään heidän heikkoutensa seurauksia, on jo myöhäistä. He ovat hukassa…"
— "Heidän sokeutensa ei voi kuitenkaan mennä niin pitkälle, etteivät he huomaisi että heidän täytyy valehdella…", vastasi Henriette. "Ja vaikkapa naisella olisikin puolustuksenaan se, minkä mainitsitte, niin voiko mies sillä puolustautua… Rouva Raffraye ei eronnut miehestään, eikö niin?…"
— "Ei", vastasi äiti.
— "Jahän", kysyi nuori tyttö hyvin hiljaa kuiskaten, "tunsiko hän tuon miehen?…"
— "Hän ei ole siitä mitään sanonut", vastasi äiti, "mutta tietysti kai."
— "Hän siis kävi hänen luonansa, puristi hänen kättänsä, istui hänen pöytäänsä?"
— "Elä sellaisilla mielikuvilla itseäsi kiduta", jatkoi rouva Scilly. "Sinä tiedät, että hän on tehnyt sangen suuren rikoksen, ja olkoon siinä sinulle kylliksi. Elä kiinnitä huomiotasi kaikkiin noihin syrjäseikkoihin, joista sinulle ei voi olla muuta kuin vahinkoa, koska ne estävät sinua harjoittamasta armeliaisuutta ja punnitsemasta asiaa kohtuudella…"
— "En voi olla sitä tekemättä", vastasi nuori tyttö painolla, joka ilmaisi, minkä verran hänen rakkaudessaan oli intohimon synkkää kiihkoa… "En voi. Näen heidät liian selvästi. Näen kuinka he sanovat rakastavansa toisiaan. Näen heidät…"
Hän painoi silmänsä lujasti umpeen. Ainoa fyysillinen kuva, jolla hän viattomuudessaan tiesi mustasukkaisuuttansa ravita, johtui hänen mieleensä: hän näki Francis'n suutelevan Paulinea ja hän toisti: "Hän sanoi rakastavansa häntä niinkuin on sanonut minuakin rakastavansa. Ja hän tiesi tuon naisen pettävän, valehtelevan. Kuinka voi rakastaa, kun on syytä halveksimiseen. Ja hän rakasti häntä sittenkin, niinhän hän sanoi. Ah, en enää ihmettele, että hän on kyennyt valehtelemaan minulle, niinkuin hän on valehdellut jo kauan, koska hän on kyennyt tuntemaan niin halpoja, niin häpeällisiä, niin alhaisia tunteita…"
— "Niin tuskallisia myöskin…", keskeytti äiti. "Tuo lemmityn halveksiminen, josta puhut, on rakkausrikoksien rangaistus, kauhea rangaistus. Olethan kuullut hänen tunnustavan, että tuo halveksiminen johti hänet epäilemään rakastamansa naisen uskollisuutta ja sitten lasta epäilemään, omaa lastansa… Hän ajatteli, että koska tuo onneton oli miestänsä pettänyt hänen hyväkseen, niin hän kai osasi hänetkin pettää. Hän ei luullut omakseen tuota pikku tyttöä, jonka kasvot niin selvään ilmaisevat tätä sukulaissuhdetta, että sinäkin siitä hämmästyit, niinkuin hän siitä itse hämmästyi lapsen nähdessään. Mutta sellainen masentava piirteiden yhtäläisyys on aivan satunnainen, ja satunnaiseksihan on katsottava sekin, että hän niin monen vuoden jälkeen tapasi äidin ja lapsen. Ajattele noita vuosia ja kuinka hänen sydäntänsä mahtoi kirvellä joka kerta, kun hän muisti tuon pienen tytön ja kun hänen täytyi ajatella: 'En voi koskaan tietää, onko hän minun lapseni.' Ajattele hänen omantuntonsa soimauksia, kun hänelle selveni tuo tieto. Ja ajattele, miltä hänestä mahtoi tuntua tavata heidät, kuinka hirveältä, kun siinä olisi voinut ja pitänyt olla niin suurta suloutta. Muista hänen liikutustansa sinä jouluaattona, johon äsken viittasit… Minä en tätä kaikkea sinulle muistuta puolustaakseni häntä, teen sen vain näyttääkseni sinulle, että jos hänen rikoksensa ovat olleet suuret, niin hän on saanut maksaakin niistä korkean hinnan, ja että hän ansaitsee sitä sääliä, jota soisin sinun hänelle osoittavan samoin kuin minäkin… Täydelleen hänen on täytynyt velkansa maksaa, siitä voit olla vakuutettu, kun hänelle on isyydentieto selvinnyt sillä tavalla…"
— "Ah, äiti", huudahti Henriette, "siinä sinä juuri satutit kipeimpään kohtaan. Olen epätoivoissani siitä, että hän on minulle valehdellut, että hän on voinut rakastaa arvotonta naista. Mutta voisin antaa hänelle anteeksi kummankin. Voin uskoa, että hän on tahtonut säästää minulta huolta, voin uskoa, että hänellä on ollut nuoruudessaan kiusauksia, joita minä en ymmärrä. Elämässähän on niin paljon sellaista, josta minä en tiedä mitään. Voin uskoa olevani kohtuuton, jos liian ankarasti arvostelen häntä. Mutta tässä kohdassa en voi olla kohtuuton. En, en ole kohtuuton. Ei ole kiusausta niin suurta, että se oikeuttaisi näin hirveätä asiaa: ettei hän vuosimääriin ole nähnyt eikä edes koettanutkaan päästä näkemään tätä pientä tyttöä. Te olette syyttänyt häntä hirveästä asiasta sanoessanne, että hän on sattumalta tavannut lapsensa… Sattumaltako? Eikö hänen velvollisuutensa olisi ollut tehdä mitä ikinä voi tehdä päästäksensä asian perille, ennenkuin antausi sen hirveän vaaran alaiseksi, että oman lapsensa hylkäsi? Kun minun täytyy ajatella, että hänellä on omallatunnollansa sellainen armottomuus tuota pientä raukkaa kohtaan, hänellä, jota minä niin suuresti kunnioitin, jota luulin niin jalomieliseksi, niin hienotunteiseksi!… On kansan ihmisiä, jotka kasvatikseen ottavat raakojen vanhempien kadulle paneman lapsen, ja hän ei edes ole koettanutkaan hankkia selvyyttä tämän lapsen syntyperästä, vaikka pelkkä näkeminen oli kylliksi kumoamaan kaikki epäilykset. Väittihän hän itse, että näkeminen oli kylliksi."
— "Hän voi vielä silläkin puolustautua, ettei lapsi häntä tarvinnut, ettei hänellä edes ollut oikeuttakaan lasta lähestyä. Äitihän oli siinä…"
— "Ja jospa tuo äiti olisi ollut lapselle paha? Jos olisivat kumpikin, sekä äiti että lapsi, joutuneet köyhiksi ja puutteenalaisiksi? Jos äiti olisi kuollut ja pienokainen joutunut kovien vierasten käsiin? Jos…"
— "Sinulla ei ole oikeutta sellaisia mahdollisuuksia kuvitella", keskeytti rouva Scilly. "Mehän emme ollenkaan tiedä, mitä hän olisi tehnyt, jos pienokainen, sen sijasta että oli rikkaan hemmoteltu lapsi, olisi ollut köyhä ja onneton…"
— "Hänkö?" sanoi Henriette. "Hän ei olisi sitä edes tietänytkään."
Tällä kertaa ei kreivitär vastannut. Hänen tyttärensä arvosteluissa oli sitä ankaruutta, joka ei siedä tinkimistä ja jota meidän on sangen vaikea vastustella, vaikka siinä meidän mielestämme olisikin liiaksi, koska emme uskalla kajota tuohon siveyden kukkaan, joka on todellisesti rehellisten luonteiden voima ja kaunistus. Äiti tiesi nyt minkä oli tahtonut tietää. Henriette oli kyllä kuullut sulhasensa koko tunnustuksen ja ymmärtänyt siitä niin paljon, kuin hänen tietämättömyytensä fysiologisesta elämästä salli. Hänen rehellinen luonteensa kohosi nuoruuden leppymättömyydellä sitä siveyden tinkimistä vastaan, jota tämä surkea asia edellytti. Rakkaus yksin vastustamattomassa jalomielisyydessään saattoi olla tarpeeksi mahtava voittamaan tämän ankaruuden ja parantamaan jalouden ja totuuden unelmasta heränneen sydämen syvän ja verisen haavan. Mutta tällä hetkellä ei tuo särkynyt sydän rakkaudesta muuta tuntenut kuin kärsimystä. Rouva Scilly sai siitä todisteen, kun hän tahtoi jatkaa tätä keskustelua hetken vaiti oltuaan, ei nyt puolustaakseen Francis'ta Henrietteä vastaan, vaan ilmoittaakseen nuorelle tytölle, mihin toimiin hän oli luullut velvollisuudekseen ryhtyä:
— "Elkäämme tuohon surkeuteen enää koskeko", alkoi hän uudestaan. "Puhutaan nyt siitä, mitä minä olen tehnyt… Tohtori Teresi käski suojella sinua vähimmältäkin liikutukselta. Ajattelin sentähden, että olisi parasta sekä herra Nayrac'ille että sinulle, ettei teidän enää tarvitsisi toisianne tavata hotellielämämme ahtaissa oloissa, ja pyysin häntä lähtemään pois…"
— "Onko hän mennyt?…" kysyi Henriette, ja liikutuksen jäljet kävivät hänen kasvoissaan vieläkin huomattavammiksi. Äidistä tämä ennusti sitä anteeksiantoa, johon hän järkevyydessään oli heti tahtonut johtaa tytärtään. Hän vastasi koettaen häntä rauhoittaa uudella hyväilyllä.
— "Hän ei ole lähtenyt Parisiin tietysti. Hän on Catanessa ja siellä hän odottaa, mitä sinä tahdot tulevaisuudestanne päättää… Olen sanonut hänelle, että aioin sinulle puhua niinkuin olen puhunut ja etten suinkaan tahtonut rajoittaa rikkomisvapauttasi, jollet enää itsestäsi löytäisi niitä tunteita, jotka ovat sinut häneen liittäneet. Vaikka niin pitkälle menneen liiton purkaminen tosin on sangen vakava asia, niin toistan sen sinulle, olet vapaa, täysin vapaa… Minä vain toimitan hänelle vastauksesi, johon hän jo edeltäpäin alistuu, vastustelematta, niinkuin minäkin siihen alistun… Pyydän sinua vain malttamaan mieltäsi. Kun on kysymys päätöksestä, josta koko elämämme onni riippuu, niin emme voi koskaan liiaksi asiata punnita. Koeta siis miettiä. Tänään", lisäsi hän hellästi suudellen tytärtänsä, "emme enää huoli puhua noista asioista, jotka vain yhä enemmän meitä vaivaavat, kuta useammin niihin palajamme… Olet nyt liian sairas. Nyt tahdon vain sinua tuuditella, hemmotella, hyväillä, niinkuin olisit vieläkin tuo pikku tyttö, joka niin ahkerasti työskenteli pöytänsä ääressä lukusalin ikkunan luona. Muistatko häntä ja kuinka hän kiltisti totteli, kun kehotin häntä ahkerasti lukemaan läksyjänsä. Nyt minä sinua kehotan samalla hellyydellä ahkerasti hoitamaan terveyttäsi. Tottelethan minua nyt niinkuin ennenkin?…"
— "Koetan totella, rakas äiti", vastasi nuori tyttö painaen otsansa äidin huulia vasten ja viipyen siinä asennossa pitkään, ikäänkuin nauttiakseen kauan tuon suudelman rauhoittavaa vaikutusta, "koetan totella kaikessa, mutta ethän kuitenkaan tahtone kieltää minua suremasta, kun minun pitää sellaista ajatella hänestä, jota niin suuresti rakastin."
Huolimatta noista rohkaisevista sanoista, joilla rouva Scilly oli koettanut lapsensa mieltä asettaa, ei äiti paran murheessa ollut paljonkaan enemmän toivoa kuin hänen tyttärensäkään surussa iltapäivän ja sitä seuraavan päivän kuluessa. Ensiksikin ei sairaan hermostuneessa mielentilassa tapahtunut mitään muutosta. Hän oli yhä niinkuin oli ollut koko ajan, aina tuosta ratkaisevasta kohtauksesta alkaen, syömättä, nukkumatta, itkemättä. Koko hänen elimistönsä tuntui ikäänkuin lakanneen toimimasta hirvittävän tunnustuksen liian äkillisen iskun johdosta. Tohtorin ilmeinen neuvottomuus kauhistutti rouva Scilly'tä, ja hän rupesi pelkäämään, että tuo kamala ja odottamaton kohtaus oli järkyttänyt hänen tyttärensä elinjuuria. Hänen oli itsensä ollut niin vaikea koota elämän rohkeutta oman suuren koettelemuksensa aikana, että hän tiesi surun voivan tappaa hitaasti ja varmasti kuin mikä hyvänsä myrkky. Vuodenaikakin lisäsi hänen alakuloisuuttansa. Hän kaipasi tuota onnen kirkkautta, jossa hän oli toivonut saavansa viettää vuoden loppupäivät, yhtä paljon kuin hän kaipasi aurinkoa, — sillä ilma oli muuttunut sateiseksi ja vettä valui virtana, lakkaamatta, ehtymättä, niinkuin ainakin etelämaissa tähän aikaan vuotta. Kuinka olikaan tuo rankkasateen yksitoikkoinen kohina sopivana säestyksenä niille tuskaisille ajatuksille, joita uudenvuoden alkava onnittelukirjeiden tulva äidin mielessä herätti. Niitä tuli Parisista, heidän yhteisiltä tuttaviltaan, kirjeitä täynnä noita onnentoivotuksia, jotka tuntuvat jokapäiväisiltä vain, kun ei mikään erityinen ole sydäntämme painamassa. Mutta kun suuri suru salaa kalvaa mieltämme, niin nuo onnentoivotukset tuntuvat meistä katkeralta ivalta, jonka iskut vain lisäävät haavamme vuotoa. Nuo kirjeet puhuivat rouva Scilly'lle leppeän rauhan lääkkeestä, jota kihlattujen onni salli hänen nauttia. Nuo varomattomat rivit sanoivat kadehtivansa häntä, kun hän oli voinut antaa rakkaiden lapsiensa puhtaalle lemmelle niin valoisan ja lämpimän kehyksen. Niissä, kuten sähkösanomissakin, jotka niitä seurasivat, sana "onni" yhä uudelleen toistui. Maailma, jota ihmisvihaajat sanovat niin kohteliaan armottomaksi, ei ole milloinkaan niin armoton kuin silloin, kun se ei itse tiedä mitään armottomuudestaan. Näinä kahtena päivänä kreivitär tunsi näiden kirjeiden ja sähkösanomain ahdistavan vaikutuksen niin syvästi, ettei hän antanut niitä tyttärelleen luettaviksi, säästääkseen häneltä niiden katkeruuden. Eikä Henriette niitä pyytänytkään. Hän ei tuntunut tietävän mitään ajan kulusta, ja tuo kiinteä katse, joka yhä paloi hänen silmissään, ei sallinut hänen nähdä piirongilla olevaa rasiaakaan, jossa oli kirjaimet F. N. ja joka sisälsi hänen niin huolellisesti Francis'lle valmistamansa uudenvuodenlahjan. Vaikka tuo omituinen merkkipäivän unhottaminen jossakin määrin oli eduksikin, niin se lisäsi kreivittären pelkoa. Hän ei edes tiennyt, uskaltaako vai eikö palauttaa tytärtänsä todellisuuden tajuntaan toivottamalla hänelle onnea uudenvuodenpäivän aamuna, ja oli jo vähällä jättää hänet unhotuksen rauhaan, kun eräs asia, joka oli helposti odotettavissa, sai hänet vieläkin ryhtymään nuoren miehen puoltajaksi. Jo heti aamusella hän sai Francis'lta kirjeen, joka nähtävästi oli lähetetty erityisen asiamiehen kautta, sillä siinä ei ollut postileimaa, ja joka tietysti puhui vain surusta ja kaipauksesta. Sen mukana seurasi pitkä ja litteä rasia, missä oli sen nimi ja osoite, josta ei nuori mies enää tietänyt, oliko hän vielä hänen morsiamensa. Äiti avasi sen liikutuksesta ja uteliaisuudesta vapisevalla kädellä. Huone täyttyi kukkasten tuoksulla. Rasia oli suuria orvokkeja täynnä, ja niiden keskellä oli pieni terrakottakuva, tuollainen hieno muinaisajan taiteen mestariteos, jommoista hän muisti ihailleensa kerran nuorten kanssa Palermon museossa käydessään. Se esitti hunnutettua naista, joka sirosti, miltei kärsivän näköisenä, kallisti suuren kukkasseppeleen painaman pienoisen päänsä. Hoikan ruumiin hennot piirteet kuulsivat ohuen kankaan läpi. Kaihomielinen hymy väreili posken ja hienojen huulien ilmeessä. Kuluneen värityksen melkein sammunut hohde loi haaleat vivahduksensa vaatteen poimuihin, ja tämä ihana kuva, jossa ilmeni kaksikymmentä vuosisataa takaperin sykkimästä lakanneen sydämen kauneusunelma, näytti vielä liikuttavammalta näitten alati nuorien, synkkäväristen ja tuoksuvien kukkaskupujen kantamana, kietomana, tuudittamana. Tämä niin yksinkertaisella tavalla tarjottu, kallisarvoinen lahja muistutti niin lempeästi aikoja sitten haihtuneen rakkausonnen puhtaimpia hetkiä! Rouva Scilly'hin, joka oli ainoastaan tämän onnen heijastusta nauttinut, tuo hellyys teki syvän vaikutuksen. Kauan hän mietti, vuorotellen kirjettä lukien ja siroa sisilialaista kuvaa katsellen, kunnes vihdoin sanoi ääneen: "Täytyy koettaa…" Ottaen rasia kansineen hän meni Henrietten huoneeseen ja pani ne mitään sanomatta hänen vuoteelleen. Nuori tyttö huomasi Francis'n käsialan kannessa ja samassa hän näki kukkasvuoteellaan lepäävän kalpean terrakottakuvan. Sen hienon, nuokkuvan pään häilyvä hymy sattui hänen silmiinsä samana hetkenä kuin orvokkien tuoksu kosketti hänen sieraimiaan. Liian tuntuvaksi hänelle silloin kävi kadonneen onnen muisto ja sulhasen, jonka seurassa hän oli suloisia hetkiä nauttinut ihanan Sisilian saarella. Täysilehtiset ja raittiit orvokit puhuivat hänelle kävelymatkoista puutarhoissa, etelän talven tenhoavan lumouksen helmassa, ja hieno kuva hänelle muistutti hänen lapsellisen intelligenssinsä heräämistä, kun hän ensi kerran tässä saaressa, jossa Plato oli orjana käyskennellyt, oli tavannut antiikkisen taiteen iäti elävät aarteet, jaloimman taiteen, mikä koskaan on ihmiselämälle ihannetta tarjonnut. Kuinka olikaan hän tuota luontoa ja taidetta ihaillut, ihaillut puutarhoja, missä orvokit, sellaiset kuin nämäkin, tuoksuivat ruusujen, mimosain ja narsissien rinnalla, museosaleja kohokuvineen, pronssiveistoksineen ja temppelinjäännöksineen, tuhansine pyhine muistoineen, jotka yhä vielä uhkuvat kuolematonta kauneutta. Kuinka suuresti olikaan hän tätä valon maailmaa rakastanut! Kuinka olikaan hän sitä rakastanut, sentähden että hän siinä rakasti valitsemaansa elämän toveria! Ja nyt oli tämä onni hävinnyt. Tuo räikeä erotus hänen äskettäin vielä omistamansa onnen ja nykyisten huolien välillä vaikutti hänessä silloin sellaisen surunpurkauksen, että kyynelet kohosivat hänen silmiinsä ensimäisen kerran näiden katkerien päivien kuluessa, ja näiden kyynelten läpi hän yhä näki suloisen kuvan hymyilevän ja yhä hän hengitti vienojen kukkien tuoksua, kunnes työnsi luotansa kamalan lahjan vaikeroiden:
— "Ah, se koskee minuun liian kipeästi! Liiaksi kärsimystä se tuottaa!…"
— "Itke, lapseni", vastasi hänelle rouva Scilly, "itke, eläkä koeta kyyneleitäsi pidättää… Itke itseäsi, itke häntä, niin voit häntä sääliä ja antaa hänelle anteeksi, ja siinä on teille pelastus…"
Äidin sanoessa nämä sanat hänen kasvoissaan välähti miltei ilon ilme. Hän tunsi, että näiden kyynelten mukana kauhu suli tuosta sydämestä, jota suru niin raskaasti painoi. Onneton palasi elämään niinkuin se, joka on pudonnut viidenkymmenen metrin korkeudesta ja alkaa tointua ensimäisen huumauksen ja pyörtymyksen valekuolemasta. Ensimäinen tuskan huuto, jonka hän päästää koettaessaan liikkua, on samalla elämään elpymisen huuto. Sattuvampaa vertausta tuskin lieneekään kuvaamaan tosimaailman vaikutusta sieluun, joka äkkiarvaamattoman tiedon johdosta lankeaa ihanteensa kukkulalta, kuin äkillinen putoaminen syvänteen pohjaan. Se Francis, jonka Henriette oli ihanteeksi kohottanut, ei ollut sama kuin se, jonka tuo törkeä tunnustus oli niin heikoksi, niin rikokselliseksi, niin raukkamaiseksi osoittanut. Väli oli pitkä toisesta toiseen, yhtä pitkä kuin väli unelmien yläilmoista, missä nuori tyttö oli liidellyt, siihen kurjuuden kuiluun, missä hän nyt siipirikkona rapisteli, yhtä pitkä kuin väli mielikuvituksesta kokemukseen, innostuksesta pettymykseen, Alppien huimaavilta huipuilta syvyyden pelottavaan kitaan. Kaikkienhan meidän tulee tuohon samaan koetukseen alistua, kun meidän on jättäminen jalojen ihanteiden avaruudet, joihin ensimäinen innostuksemme meidät kohotti, laskeutuaksemme keskinkertaisen onnen maailmaan, missä meidän tulee toimia. Mutta tämä putous tavallisesti tapahtuu vähitellen, toisesta pienestä pettymyksestä toiseen, niin ettemme kovinkaan korkealta lankea. Sitä ei sallimus suonut Henriettelle. Häntä ei mikään enne valmistanut iskua kestämään; äkkiä häneltä toiveitten häikäisevä taivaanranta pimeyteen verhoutui. Hän itki tässä, poski äitinsä kättä vasten painettuna, itki pitkään, loppumattomasti, unelman hälvenemistä, unelman, joka oli niin lapsellisen naiivi, että se Henriettenkin vilpittömässä ja valitsemalla valitussa piirissä olisi saanut hänen viimetalviset seurustelu- ja tanssiaistuttavansa hymyilemään. Mutta jos on olemassa sellaista itserakkauteen perustuvaa lapsellista naiivisuutta, joka tällaisen hymyn ansaitsee, on toisenlaistakin, joka perustuu vaatimattomaan luottamukseen, ympäristömme täydelliseen rehellisyyteen, ja jolle olisi keksittävä uusi nimi. Tätä viimeksimainittua lajia oli Henrietten unelma. — Sellaista hän oli unelmoinut ja sellaista hän itki: avioliittoa miehen kanssa, joka ei ollut koskaan toista rakastanut, niinkuin hänkään ei ollut koskaan rakastanut eikä toiste rakastaisi ketään muuta; — pitkien, suloisien vuosien viettoa aina kuolemaan saakka ystävän rinnalla, joka ei häneltä mitään salannut, ei nykyisyydestään eikä entisyydestään, niinkuin ei hänkään mitään salaisuutta peitellyt; — ehdotonta antautumista toiselle, joka kykeni hänen omaatuntoansa ohjaamaan, jonka siveyskäsitteet ja kaikki ajatukset olivat hänenkin ajatuksiansa, jonka vähimmissäkin teoissa oli hänelle yhä enemmän rakkauden ja ihailun aihetta. Sellaisen unelman hän oli luullut toteutuvan, nähnyt toteutuvan, niin täydellisesti oli Francis, halusta miellyttää sekä itseään että lemmittyään, mukautunut hänen unelmiensa mukaiseksi. Tunnenautintojen tapaileminen, joka oli nuoren miehen erikoiselle luonteelle ominaista, oli saanut hänet vaistomaisesti noudattamaan sellaisia tapoja, jotka takasivat hänelle ja Henriettelle syvintä sielun hekumaa. Voi, mitä täydellisempi hän oli ollut miellyttämistaiteen harjoittajana, sitä katkerammin oli Henrietten nyt itkeminen. Sitä suuremmalta täytyi hänestä näyttää siveellisen rappion tuossa miehen luonteessa, jota hän oli luullut unelmansa mukaiseksi. Inhoon, jota nuoressa neitosessa avioliiton ja rakkausliiton rikkoja herätti, yhtyi toinenkin inhon tunne, inho arvottoman teeskentelyn johdosta, johon hän luuli entisen lemmittynsä syypääksi, tämä kun muka tekopyhyydessään oli keksinyt tämän ovelan keinon uudestaan pyrkiä hänen suosioonsa lähettämällä hänelle ihanan taideteoksen. Ja äidilleen, joka yhä koetti häntä viihdytellä lohduttavilla sääliväisyyden sanoilla, hän vastasi, purkaen ensimäisen ja ainoan kerran sanoihin ne kapinalliset tunteet, joita ensimäinen tutustuminen elämän kovuuteen aina meissä synnyttää.
— "Ei, liiaksi minä kärsin ja sitä en ole ansainnut… Jos olisin ollut tottelematon lapsi, jos olisin tahtonut vastoin teidän tahtoanne mennä kihloihin, äiti, taikka jos olisin tahtonut mennä naimisiin hankkiakseni itselleni rikkautta tai arvoa tai oikeutta nauttia maailman huvituksia, niin olisin ansainnut rangaistuksen, eikä siinä olisi mitään vääryyttä ollut… Mutta Jumala, joka on kaikkitietäväinen, hän tietää, kuinka lujasti olin päättänyt täyttää velvollisuuteni. Jumala ei siis olekaan hyvä, koska niin kovasti minua kohtelee?…"
— "Surkeata on minun kuulla sinun noin puhuvan", keskeytti äiti, "tai oikeammin sanoen, surkeata on minusta huomata, että tunteesi ovat sellaiset! Ja voitko sinä tietää, eikö tämä koettelemus, joka sinun nyt on kestettävä, olekin sinulle onneksi? Niinpä juuri, onneksi… Ajattele, jos olisitte, Francis ja sinä, tavanneet tuon naisen ja tuon pienen tytön naimisiin mentyänne ja jos olisit silloin saanut kuulla sen, minkä toissa päivänä kuulit? Etkö olisi ollut silloin pahoillasi, ettei sinulle tätä surkeata asiaa ilmaistu sinun vielä vapaana ollessasi, ennenkuin olit koko elinajaksesi sitoutunut?…"
— "Olipa ennen tai jälkeenpäin", sanoi nuori tyttö, "mitä asia siitä paranee? Millä olen ansainnut, että tämä isku minua kohtaa siinä, mikä minulla on maailmassa kalleinta, tuossa rakkaudessani, joka oli ylpeyteni, elämäniloni, toivoni kaikki?…"
— "Liiaksi kallis kai se sinulle oli, lapsi raukkani", vastasi äiti vakavalla äänellä. "Mihin olisimme joutuneet, niin sinä kuin minäkin, jos viisitoista vuotta sitten olisin onnettomuudeksemme ajatellut niinkuin sinä nyt ajattelet istuessani, tiedäthän kenen, kuolinvuoteen ääressä. Olihan hänkin minun ylpeyteni, elämäniloni, toivoni kaikki. Enemmänkin vielä hän minulle oli, koska sinä olit hänen tyttärensä ja koska olisin hänen apuansa tarvinnut sinun kasvatuksessasi… Mutta minä olen tämän epätoivon voittanut, sentähden ettäuskoin, ja missäpä olisi ero uskon ja uskottomuuden, hurskauden ja jumalattomuuden välillä, jos ei tuossa uskossa olisi meille lohdutusta ja apua suruissamme. Kun iltasella rukoilet: 'Isä meidän, joka olet taivaassa', mitä merkitystä on noissa sanoissa, jos et ajattele, että se, jolle näin puhut, hoitaa sinua yhtä suurella hellyydellä kuin isäsi sinua hoitaisi, jos hän olisi elossa? Kun sanot: 'Tapahtukoon sinun tahtosi…', mitä se merkitsee, jos nouset kapinaan jo ensimäisen koettelemuksen johdosta, jos julkeat jumalallisen tahdon arvostelijaksi asettua. Kun evankeliumista luet, että kaikki hiuskarvamme ovat lasketut, mitä merkitystä mielestäsi on tuossa lauseessa, ellet usko, ettei mikään tapahdu, joka ei ole sallittu, punnittu, määrätty tuolla ylhäällä?… Sanoin sinulle äsken, että antaisit kyynelten vuotaa silmistäsi; sanon sinulle nyt, että antaisit rukousten vuotaa sydämestäsi. Niin, rukoilkaamme yhdessä, ettet koskaan enää sellaisia tunteita tuntisi kuin ne, joita äsken huomasin sinun tuntevan… Rukoilkaamme, jotta oppisit ymmärtämään, että Jumalan käsi on tässäkin ohjaamassa… Kaikkiallahan se on, tiedäthän sen. Rukoilkaamme, että hän armosta soisi sinun edes muistaa sen…"
Näin turvautuessaan tyttärensä uskonnollisiin tunteihin kreivitär poikkesi monta vuotta sitten suunnittelemastaan ohjelmasta. Eroavaisuus hänen ja hänen tyttärensä luonteen välillä ei missään suhteessa ollut tuntuvampi kuin tässä sisällisestä taipumuksesta riippuvassa asiassa. Ohje, jota rouva Scilly elämässään noudatti, oli järki. Vaikka hän oli vilpittömästi uskonnollinen ja sangen harras kristitty, hän ei tuntenut sitä kuumeentapaista innostusta, joka johtaa valtaamansa uhrit marttyyrin kärsimystä tavoittelemaan. Hänelle uskonto oli ohjenuorana, siveellisenä tukena, lohduttavana ja vahvistavana toivona. Henriettessä taas, joka siinä suhteessa muistutti isäänsä, urhoollista sotilasta, urhojen suvusta lähtenyttä, innostus oli elämän vaikuttimena. Hän oli niitä sieluja, jotka panevat koko tuntemiskykynsä niiden aatteiden palvelukseen, joiden vallassa he ovat. Mystiikka on se uskonnollisuuden muoto, johon sellaiset luonteet välttämättömyydellä taipuvat, sillä mystiikka on juuri siinä, että voimme kaikesta sydämestämme rakastaa sitä, minkä lujasti koko sielustamme uskomme. Vaikkei rouva Scilly ollut niin tarkoin itselleen selvittänyt tätä henkisen suunnan eroavaisuutta, joka oli hänen ja hänen tyttärensä välillä, hän oli Henriettessä huomannut jo hänen viidennestätoista ikävuodestaan alkaen näitä yltiöpäisyyden oireita, niin tuntuvia, että hän oli säikähtänyt. Siihen aikaan Henriette oli niin itsepintaisesti pyrkinyt hunnunkantajaksi, että kreivitär oli siitä lähtien pannut kaikki voimansa liikkeelle lieventääkseen hänen liiallista hartauttansa tai paremmin sanoen kohdistaaksensa sen toisaanne. Senkin tähden hän oli niin suuresti iloinnut tyttärensä kihloihin menemisestä, sillä siihenhän hänen luostariinmenotuumansa ainiaaksi raukesivat. Lieneekö koskaan ollut äitiä, todellisesti uskovaistakaan — Monikan kaltaisia, pyhyyteen innostuneita naisia lukuun ottamatta —, joka olisi antanut tyttärensä Jumalalle taistelutta ja tuntematta inhimillisen hellyytensä vastustamattomasti nousevan kapinaan. Mutta kuinka olisikaan kreivitär voinut noita entisiä pelkojansa muistaa kuullessaan lapsensa surunahdistamasta rinnasta kohoavan tuon epäilevän, melkeinpä Jumalaa herjaavan huokauksen. Hän ei siis epäröinyt koettaessaan ensimäisen kerran vedota tyttäressä niin mahtavasti vaikuttavaan uskonnolliseen taipumukseen. Hän ei ymmärtänyt, minkä vaarallisen voiman hän laski valloilleen, kun tällaisena hetkenä ohjasi sinnepäin tuon kymmenkuukautisesta suunnastaan syöstyn haaveilevan sielun polttavan toimintakiihkon. Puhuttuansa hän päinvastoin salaa iloitsi sanojensa vaikutuksesta. Tuo sairas sydän oli heti vastannut, hänen vedotessaan ainoaan tunteeseen, joka suo lievennystä rakkauden surulle. Äiti tahtoi yhä lisätä puheensa vaikutusta siirtymällä sanasta toimeen, ja hän polvistui tyttärensä vuoteen ääreen, niinkuin tämä oli joka ilta vuosikausia polvistunut hänen vuoteensa ääreen. Vakavalla äänellä hän lausui sen rukouksen, jonka ensimäisiä sanoja hän äsken oli tyttärelleen muistuttanut, sittenEnkelin tervehdyksenja vihdoin sen litanian, jossa rukoillaan Vapahtajalta lievennystä hänen oman vaivansa ja uupumuksensa nimessä, hänen kuolemantuskansa ja kärsimyksensä nimessä, hänen ristinsä ja avuttomuutensa nimessä, ja tätä tehdessään äiti tunsi levottomaan sydämeensä hiljaa hiipivän tyttärelle toivomansa lohduttavan rauhan sitä tuntuvampana kuin tämä, rukouksen päätyttyä, hänelle sanoi:
— "Kuinka hyvältä nyt tuntuu, äiti! Olette pelastanut minut itsestäni. Tunnen, että olette tehnyt oikein johtaessanne mieleeni sen, joka ei milloinkaan petä…"
— "Ja minä", huudahti äiti suudellen lastansa, "minä olen jälleen löytänyt tyttäreni!…"
Tätä kreivittären iloa, joka näin puhkesi sanoihin ja suudelmaan, ei kauan kestänyt. Jo iltapuolella samana uudenvuodenpäivänä, joka oli sovinnontoivossa alkanut, hän huomasi tyttärensä katseen pohjalla jotakin läpitunkematonta, joka sai hänet uudelleen levottomana kysymään:
— "Ethän vain ole sairaampi?…"
— "En, äiti", vastasi Henriette ja lisäsi: "Päinvastoin, en ole pitkään aikaan voinut näin hyvin…"
Nämä oudot sanat eivät kreivitärtä rauhoittaneet; päinvastoin ne herättivät hänen epäluulonsa, niin ettei hän hetkeksikään herennyt tytärtänsä tarkastamasta, vaan piti silmällä jokaista hänen liikettänsä, jokaista hänen kasvojensa ilmettä tämän iltapäivän kestäessä ja seuraavanakin päivänä, jolloin Henriette jo jaksoi nousta vuoteestaan. Vaikka lääkärin tarkastukset osoittivat kuumeen kadonneen ja vaikka nuoren tytön jokaisessa lauseessa, niinkuin koko hänen käytöksessäänkin, ilmeni jonkinlainen rauhallisuus, niin äitiä yhä pelotti tuo silmien pohjalla piilevä liekki ja tuo selittämätön ilme, joka ei sallinut hänen mennä pitemmälle, kun hän uudestaan tahtoi asiata kosketella. Yhä suuremmaksi hänen levottomuutensa kasvoi hänen tyttärensä kiertelevien vastauksien johdosta, kun hän toisen päivän iltana koetti puhua Francis'sta.
— "Pyydän teitä, äiti", sanoi Henriette, "elkäämme koskeko siihen asiaan. Kehotittehan minua tarkoin miettimään vastaustani. Kun olen tehnyt päätökseni, sanon sen teille, mutta nyt en voi siitä puhua. Se veisi minulta kohta pois sen rauhan, jonka olen teidän avullanne jälleen saavuttanut…"
* * * * *
Rouva Scilly ei uskaltanut itselleen myöntää, että se, mikä häntä pelotti, oli juuri tuo outo levollisuus, tuo äkkikäännös tyttären käytöksessä, jota hän ei olisi voinut niin täydelliseksi toivoa eikä niin salaperäiseksi arvata. Tälläkin kertaa hänen äidinvaistonsa oli oikeassa, kun hän pelkäsi tuon kiihottuneen sielun taipuvan päätökseen, jossa ei anteeksiantoa ollut. Ja äiti olisi monesta syystä tätä anteeksiantoa toivonut. Hän oli kuullut, että rouva Raffraye oli muuttanut pois, ja Francis'lta oli hän saanut toisen kirjeen, joka puhui syvästä surusta, lämpimästä rakkaudesta Henrietteen. — Mutta hän oli kosketellut kieltä, jonka värähdykset eivät olleet niin helposti hallittavissa kuin hän oli luullut, ja vasta liian myöhään hän sen huomasi. Elävät sanat, joilla hän oli koettanut kiusaantuneelle muistuttaa kristinopin ydinajatuksia, niinkuin esimerkiksi luottamusta taivaalliseen isään, olivat heti nuoren tytön mielessä synnyttäneet katumuksen tunteen, joka on niin luonnollinen lujauskoisille, jotka rakkauden sokaisemina ovat hetkeksi uskostaan eksyneet. Henriette oli siis koonnut kaikki voimansa yhtyäksensä äitinsä rukoukseen, ei ainoastaan huulillaan, vaan koko olennollaan. Hänen sairaloinen tunteellisuutensa oli noussut kuohuksiin hänen lausuessaan kirkon määräämät rukoukset Ihmisen Pojalle, rukoukset, joiden takaa häämöttää tuo toinen dogmi: maailman syntien lunastaminen karitsan uhrilla, virheiden ja rikoksien sovittaminen viattoman ja vapaaehtoisen teurasuhrin verellä, saastaisuuden vapahtaminen itse puhtauden marttyyrikuolemalla. Surunvoittoisen ja lohduttavan litanian sanoja lausuttaessa oli tässä murtuneessa sielussa sarastanut uuden ajatuksen päivä, joka yhä kohosi ja kirkastui, kunnes valoonsa hukutti tuon sielun. Nuorelle tytölle tuntui äkkiä selvinneen häntä kohdanneitten iskujen ylenluonnollinen merkitys. Sitäkö hän oli jumalattomassa vihassaan valittanut, että hän, vaikka olikin itse viaton, oli määrätty kärsimään toisen rikoksien rangaistusta? Niinkö hän oli tehnyt, vaikka hänelle oli aivan toista opetettu, aina siitä lähtien kuin hän alkoi omakseen saada kristinopin armolahjan? Onhan ensimäinen velvollisuutemme noudattaa tuon jalon uhrin esimerkkiä, Jumalaksi tulleen Ihmisen Pojan, ristiinnaulitun meille tarjoamaa pyhää esimerkkiä. Tämän ajatuksen johdosta oli nuoren tytön katseessa syttynyt tuo outo tuli, joka äitiä kammotti. Pimeys, jossa hän oli avutonna haparoinut, oli hälvennyt, ja häikäisevässä valossa ilmeni hänelle uusi mahdollisuus,lunastuksenmahdollisuus, mahdollisuus sovittaa sen miehen synnit, joka hänen mielestään oli niin suuri rikoksentekijä — ja jota hän rakasti!
* * * * *
Lunastaa! — Siitä lähtien kuin tuo sana kohosi Henrietten mielessä tietoisuuteen, se piintyi hänen tajuntaansa, ja kaikki hänen ajatuksensa rupesivat kiertämään tuota hämärää ja häilyvää käsitettä, josta uhrautumisen käsite vähitellen kohosi. Hämäränä ja häilyvänä tämäkin alussa esiintyi, mutta nopeasti se kehittyi yhä selvemmäksi, sellaisten tunteiden järkähtämättömällä johdonmukaisuudella. Alussa, kun äidin sanat vielä soivat nuoren tytön korvissa, tuo uhraus esiintyi hänen mielessään kohtaloonsatyytymisen velvollisuuden muodossa. Niin, hänen oli tyydyttävä kohtaloonsa, rohkeasti kärsittävä kärsimyksensä, ja tämä kärsimyksensä hänen tuli tarjota Jumalalle Francis'n velkataakan sovitukseksi. Hetkinä, jotka lähinnä seurasivat tuota ratkaisevaa keskustelua, hän koetti harjaantua katsomaan onnettomuuttansa suoraan silmiin, kestämään kiduttavimpiakin mielikuvia, jotka hänessä sen johdosta heräsivät, kääntämättä katsettansa pois, ja joka kerta kun hänelle muistui mieleen viime päivien tapauksista joku erityisen kipeä kohta, hän sitä karttamatta pakottautui tarkastamaan sen vähimpiäkin seikkoja. Hän ikäänkuin työnsi puukon sydämeensä ja käänteli yhtämittaa sen kärkeä haavassa ajatellen: "Jumala näkee minut. Hän tietää, kuinka suuresti minä kärsin. Hän näkee, kuinka nöyrästi alistun tähän kärsimykseen, kuinka sitä siunaan, voidakseni siten sovittaa tuon onnettoman rikokset…" Silloin hän mielessään saneli jonkun rukouksen, ja niinä hetkinä hän hymyili rakkaalle äidilleen tuota marttyyrinhymyä, josta rouva Scilly aina niin säikähti. Täten hänen hermojännityksensä johonkin määrään lauhtui, ja hän saattoi nukkuakin yöllä virkistävää ja rauhallista unta, jota hän ei ollut voinut siitä lähtien, kun oli kuullut sulhasensa hirveän tunnustuksen. Kun hän tästä unestaan heräsi muistaaksensa heti, tuskasta vavahtaen, onnettoman asemansa kaikki kidutukset, niin hän toisti sen sanan, jonka oli hiljaa itselleen kuiskannut edellisenä iltana tuntiessaan vaipuvansa uneen: "Lunastaa! Minun täytyy lunastaa hänet!…" Mutta oliko hänen ajatuskykynsä hänen levätessään terottunut, niin että hän kykeni huomaamaan, mitä tämä sovittamisvelvollisuus häneltä vaati, vai johtuiko hänen mieleensä, että hänen oli piakkoin kieltävästi vastattava äidilleen; olipa miten oli, ainakaan hän ei nyt tyytynyt yhtä hämärästi käsittelemään uhrauksensa muotoa… Lunastaa. Lunastaahan hän tahtoi. Oliko kärsimisessä tarpeeksi? Hänen pakottautuessaan niinkuin edellisenäkin päivänä ajattelemaan niitä tapauksia, jotka olivat hänet tähän kurjuuteen saattaneet, hän näki selvemmin mielessään ne henkilöt, jotka siihen liittyivät, tuon rouva Raffrayen, jota Francis oli rakastanut, ja tuon lapsen, joka oli heidän lapsensa. Hän näki tuon naisen, hänen kuumeen kalvamat kasvonsa, hänen kalpeutensa, hänen taudin hivuttaman vartalonsa. Hänen kihlattunsa entinen rikostoveri oli kenties kuoleva, hyljättynä, toivottomana! Ja kuka oli tuon onnettoman tähän äärettömään kurjuuteen saattanut, ellei Francis, joka oli kiduttanut häntä niinkuin oli tunnustanut, hyljännyt hänet sitten ja kieltäytynyt uskomasta lasta omakseen. Ja lapsi, tuo hento ja herkkä pieni raukka, kuka ottaisi hänestä huoliakseen, kun hän orvoksi joutuisi. Kenen oli vastattava hänen kohtalostaan, jos hän niin onnettomaksi tuli, ellei taaskin Francis'n? Olihan hän lapsen isä. Olihan hän antanut sille elämän olosuhteissa, jotka tekivät hänen velvollisuutensa lasta kohtaan sitä sitovammiksi, koska lapsi oli niiden takia suurempien vaarojen alainen. Näitä surkeita kuvia silmäillessään Henriette vastoin tahtoansa loi katseensa toiseenkin kuvaan, tulevan kotinsa kuvaan, jos hän antaisi kihlatulleen anteeksi. Hän kuvitteli mielessään olevansa hänen vaimonsa. Tietysti ei siinä enää voinut olla sitä onnea, jota hän ennen oli siitä toivonut, mutta onneahan se kuitenkin oli, koska hän sai pitää lemmittynsä luonansa, ja lemmityn läsnäolo, olipa se kuinka kiduttava tahansa, tuo mukanaan ilon, joka voittaa pahimmatkin huolet. Lunastaa? Mitä hän lunastamisesta puhui, kun ei hän eikä hänen kihlattunsa missään suhteessa voinut korjata sitä pahaa, mihin nuori mies oli syypää? Oliko se korjattavissa? Ja miten? — Oli vain yksi mahdollinen keino, ja kun se iski Henrietten mieleen, niin hän peräytyi kauhistuneena ja hänen tahtonsa horjui hänen huomatessaan tämän velvollisuuden suunnattomuuden, kovimman velvollisuuden, mikä ikinä voi lempivän naisen täytettäväksi asettua.
— "Mahdotonta", vaikeroi hän. "Minä en voi! Hyvä Jumala, ethän sitä minulta vaadi?… Ethän olisi sallinut minun rakastaa häntä, niinkuin häntä rakastan, tahtoaksesi että antaisin hänet toiselle?…"
Mielikuva, jonka hän näin kauhistuen työnsi luotaan, näytti hänelle Francis'n sovittamassa mitä vielä oli sovitettavissa hänen entisten virheittensä, avioliitonrikkomis- ja hylkäämisrikoksensa turmiollisista seurauksista; — Francis'n, hänen Francis'nsa, laillisesti valtuutettuna sanomaan pikku Adèlea tyttärekseen ja pitämään hänestä huolta isän tavalla; —- Francis'n uhraamassa koko elämänsä sen haavan parantamiseen, josta onneton Pauline Raffraye hänen tähtensä kitui, antamalla hänelle nimensä sen oikeuden nojalla, että Pauline nyt oli vapaa. Avioliiton mahdollisuus tuon naisen ja tuon miehen välillä — naisen, jota hän vastoin tahtoansa vihasi intohimoisen rakkauden entisyyttäkin kadehtivalla mustasukkaisuudella, ja miehen, jota hän halveksimisestaan huolimatta yhä rakasti, — oli hänestä niin luonnoton, niin kauhea ajatus, että se oli vähällä syöstä hänet uudelleen siihen mielettömään epätoivoon, jonka hänen uskonsa yksin oli voittanut. Hetkeksi nämä mietteet keskeytyivät, kun tohtori tuli ja huomasi hänet sen verran paremmaksi, että salli hänen nousta vuoteesta. Mutta kohta tohtorin mentyä nuori tyttö tarttui uudestaan niitten päästä kiinni, sillä juuri tuon mielikuvan äärettömässä kidutuksessa oli jotakin puoleensavetävää. Mystillisen kiihotuksen ensimäisiä tunnusmerkkejä on juuri tuo itsensäkiduttamishalu, taipumus luontonsa silpomiseen, joka ilmenee keskiajan erakon veristä kiihkoa uhkuvassa lauseessa: "Ristin kantamisessa on elämän tarkoitus, ja jatkuvata kuolemaa on elämä kaikki." Vaikka Henriette vain oli aivan tavallinen nuori tyttö ja vaikka hänen vain oli kestettävä ylen tavallista koettelemusta, jota tuhannet ovat kestäneet siihen hukkumatta, hän oli samassa mielentilassa kuin kuoleman tuskia tavoitteleva munkki, jonka sydämestä tuo juhlallinen huokaus kohosi.
— "Kuinka olenkaan raukkamainen ja heikko", ajatteli hän äkkiä. "Tässähän ei tule kysymykseen minun onnettomuuteni suuruus. Minä olen valittu Francis'n vapahtamisen välikappaleeksi. Ja sen tehtävän tahdon suorittaa…" Näin oli tämä kiihottunut sielu jo kaitselmuksen ennaltamääräykseksi muuttanut äitinsä yksinkertaisen ja vakavan kehotuksen nöyrään alistumiseen, ja rohkeasti hän palasi siihen tuumaan, jota vastaan, sen ensimäistä kertaa esiintyessä, koko hänen luontonsa oli noussut kapinaan. "Jos ei minua tässä olisi", ajatteli hän, "jos Francis olisi tavannut rouva Raffrayen ja hänen tyttärensä esimerkiksi kaksi vuotta sitten, eikö hän itse panisi kaikkia voimiansa liikkeelle hankkiakseen itselleen isänoikeudet? Sehän olisi hänen velvollisuutensakin. Mikä häntä nyt estää tämän velvollisuuden täyttämisestä? Lupaus minulle, jota hän ei olisi koskaan antanut ja jota en minä olisi koskaan ottanut vastaan, jos olisin tietänyt sen, minkä nyt tiedän…"
Rakkaus, joka ei järjen käskyjä noudata, kohotti silloin äänensä. Henriette ajatteli: "Mutta jos nyt minä uhraudun ja tämä uhri osoittautuu hyödyttömäksi? Jos nyt minä auttamattomasti puran kihlausliittomme saadakseni hänelle tilaisuuden antautua täydellisesti velvollisuuksilleen tätä naista ja tätä lasta kohtaan, jotka hän on ihmeen kautta uudelleen tieltänsä tavannut, ja jos tuo nainen hänet hylkää niinkuin jo kerran on hänet hyljännyt?…" Tuon ajatuksen johdosta hän vasten tahtoansa tunsi sydämessään ilon kuohahtavan. Mutta tästä häntä omatunto heti alkoi soimata. Toinen mystiikan kuumetta osoittava oire on omantunnon herkkyys, joka onnettomalta kieltää toivon lohdutuksen. Vähimmänkin lievennyksen nauttiminen tuntuu kavallukselta, kun kerran on, kuten kiihkoisin pyhimysnainen on sanonut, "suostunut yksinomaan kärsimään ja kuolemaan". Henriette ei olisi pahimmankaan rikoksen kiusausta vastaan taistellut tarmokkaammin kuin hän taisteli sitä luonnollista ilon tunnetta vastaan, joka hänen sydämessään heräsi siitä ajatuksesta, että tuo tuuma voisi raueta tyhjiin voittamattoman, hänestä riippumattoman esteen tähden. "Ei", päätti hän käyttäen äitinsä äskeisiä sanoja, mutta aivan toisessa merkityksessä, "Jumalan käsi on tässä ohjaamassa, ja mahdotontahan on, että tuo uhraus, jonka hän niin selvästi minulle osoittaa, menisi hukkaan… Häneltä minun tulee pyytää apua voidakseni suorittaa sen lunastustyön, johon hän on minut kutsunut niin mahtavasti, etten voi peräytyä… Jos minulla vain olisi voimia mennä kirkkoon käydäkseni ripillä ja Herran ehtoollisella, niin olisimme kaikki pelastetut!…"
Siinäkin oli muuan rouva Scilly'n tavallisia lauseita, mutta Henrietten mielessä sekin sai aivan toisen merkityksen. Hänen halunsa lähestyä alttaria saadakseen siitä ylenluonnollista apua oli niin valtava, että kun tohtori Teresi kolmantena päivänä tuli häntä katsomaan, hän tapasi hänet ylhäällä ja täysin puettuna ulosmenoa varten. Kun Henriette pyysi häneltä lupaa mennä kirkkoon, niin tohtori heti suostui kreivittären suureksi hämmästykseksi.
— "Hän palajaa sieltä terveenä", vastasi tohtori Teresi kreivittären vastaväitteisiin, kun he pääsivät kahdenkesken. "Hän kuvitteli olevansa sairas, nyt hän kuvittelee paranevansa. Hermotautista ei saa estää, kun hän päättää itseänsä parantaa…"
* * * * *
Fysiologian tutkijalle se hengenhätä, jossa Henriette oli järkensä menettää, ei ollut muuta kuin hermokohtaus, johon nuori tyttö oli sairastunut niinkuin hän siitä paranikin "subjektiivisen hypnotismin ilmiön" vaikutuksesta. Tämän selityksen olisi tohtori epäilemättä antanut äidille, jos hän olisi luullut tämän kykenevän uudenaikaisen tieteen oppisanastoa käsittämään. Sellaisten tieteellisten hypoteesien heikkous on siinä, etteivät ne meille selitä, mitkä sielun pohjalla toimivat vaikuttimet sellaisia ilmiöitä aikaansaavat. Miksikä muutamissa ajatuksissa on lohdutusta ja jalostamisvoimaa? Miksikä turvaudumme muutamina hetkinä niihin eikä muihin? Mikä vaikuttaa sielussa sitä sankarimaisuutta, joka marttyyriksi kehittää? Mitä rukouksessa tapahtuu ja mitä armo on, mitä tuo rauhan lahja, joka suo meille onnea ihmisluonnon perusvaistojenkin pettäessä? Tieteellä, olkoon se minkä nimellinen tahansa, joka selittää henkisenkin elämämme pelkäksi koneen toiminnaksi, on vielä nuo kysymykset vastaamattomina edessään. Se voi seurata ajatuksen jaksoja. Se voi määritellä fyysillisten olosuhteiden vaikutuksia. Mutta sen täytyy tunnustaa neuvottomuutensa sellaisten ilmiöiden sattuessa, jotka nähtävästi eivät johdu mielenvikaisuudesta eivätkä ruumiillisesta sairaudesta, koska järki niistä huolimatta tuntuu olevan täydellisessä tasapainossaan, henkinen terävyys kunnossaan ja ruumiillinen terveys täydelleen palannut, niinkuin se joskus uskovaisille palajaa heidän nauttiessaan pyhää sakramenttia. Kun Henriette oli polvillaan tuomiokirkon pienen kappelin nurkassa, otsa käsien varassa, otettuansa vastaan pyhän ehtoollisen, hän tunsi sieluunsa virtaavan valontulvan, joka johtui synninpäästön vaikutuksesta, minkä kautta hän tunsi vapautuneensa vähimmistäkin synneistä, ja nauttimansa Kristuksen ruumiin ja veren vielä valtavammasta vaikutuksesta. Ääretön hellyyden tunne täytti hänen sydämensä, ja tällä sanomattoman hartauden hetkellä, jolloin hän niinkuin ainakin ripillä käydessään tunsi täydellisesti yhtyneensä ulkoapäin häneen tulleeseen voimaan, hän kohosi aivan haltioihinsa mielikuvituksessaan syntyneen näyn johdosta, näyn, joka pian hälveni, mutta jossa oli tarpeeksi lakkauttamaan hänen sielunsa väristyksen. Hän oli näkevinänsä kentän ja sen keskellä Vapahtajan, kasvot verisinä, hartiat ristin painamina, vaeltamassa Pääkallon paikan kamalaa tietä. Herra kääntyi, ja samoin kuin pyhän evankeliumin liikuttavan kertomuksen mukaan taivaallisen Herran katse sattui Pietariin, tuntui se nyt sattuvan häneenkin, hänellevarmuuttaluvaten. Vaikkei sanaakaan lausuttu, puhuivat nuo katseet hänelle selvää kieltänsä. Ne sanoivat, että hänen oli sallittu lunastaa lemmittynsä sielu. Ne lupasivat hänelle, ettei mitään hukkaan menisi hänen kyynelistään, hänen rakkaudestaan, hänen uhrauksestaan. Näky katosi, mutta nuori tyttö oli tehnyt päätöksensä ja tehnyt sen niin suurella ilolla, että hän ensimäisen kerran petti äitinsä tarkkanäköisyyden. Kun Henriette palasi kirkosta, kirkasti sellainen onnenheijastus hänen kasvojansa, että kreivitär suuteli häntä sanoen:
— "Kuinka olenkaan onnellinen! Näen että olet antanut anteeksi!…"
— "Olen, äiti, totta on, että olen antanut anteeksi." Äiti jatkoi:
— "Silloin kai saan hänelle kirjoittaa?"
— "Sanoitte, että olen vapaa päättämään itse", sanoi nuori tyttö hänen kysymystänsä kierrellen. "Päätökseni on tosin tehty ja ainiaaksi. Mutta se ei ole sellainen kuin luulette… Olen antanut herra Nayrac'ille anteeksi, mutta minusta ei koskaan tule hänen vaimoansa."
— "Mahdotonta", huudahti äiti. "Ethän toki niin ajatelle! Sinähän rakastat häntä. Hän rakastaa sinua. Teitä ei ole erottamassa muu kuin tuo hänen entisyytensä virhe, joka ei kuitenkaan voi koko teidän tulevaisuuttanne turmella…"
— "Toistan vielä, ettei minusta tule hänen vaimoansa", sanoi Henriette, "ja se on yhtä totta, kuin ettei sydämessäni ole mitään vihaa häntä kohtaan. Näettehän, että puhun teille hourailematta, kiihottumatta, vihastumatta… Mutta päätökseni on järkähtämätön…"
Äiti ei vastannut alussa mitään. Hän ymmärsi, että tätä horjumatonta tahdonlujuutta ei käynyt sanoilla voittaminen. Hän hämmästyi sitä ja peljästyi, niinkuin ainakin se, joka törmää päätöstä vastaan, jonka hän huomaa voittamattomaksi, ymmärtämättä sen perustetta. Hän ei uskaltanut sen enempää tyttäreltään kysyä, jottei tarvitsisi kuulla hänen lausuvan vieläkin vakavampia sanoja, ja hän sanoi:
— "Olenhan tosin antanut sinulle vapauden päättää, mutta jos vielä sinulta pyytäisin yhden viikon miettimisaikaa, ennenkuin ilmoitan päätöksesi Francis'lle?…"
— "Viikon tai enemmänkin, niinkuin vain tahdotte", vastasi Henriette. "Minun vain on kauemmin kärsiminen, sillä tunnustan, että minusta on hirveätä jäädä Palermoon keskelle näitä muistoja. Minä vain puolestani pyytäisin teiltä kaksi asiaa, jos tahtoisitte olla hyvä nyt niinkuin ainakin…"
— "Mitkä sitten, lapsi raukkani?" sanoi rouva Scilly. "Tiedäthän, että antaisin viimeisen verenpisaranikin sinun onnestasi…"
— "No niin", sanoi nuori tyttö, "pyytäisin, että ensiksikin lähtisimme Sisiliasta pois tämän viikon kuluttua…"
— "Siihen mielelläni suostun", vastasi äiti. "Olihan minun lupa valita joko Palermo tai Alger. Lähdemme täältä suoraan laivalla Tunisiin. Matkahan ei ole rasittava nyt, kun olen terve, ja käsitänhän liiaksikin hyvin, ettet voi enää täällä viihtyä, koska minunkin olisi täällä paha ollakseni… Entä toinen pyyntösi?…"
— "Tahtoisin", sanoi Henriette, "liittää kirjeen siihen kirjeeseen, jolla aiotte ilmoittaa herra Nayrac'ille, että annan hänelle hänen sanansa takaisin…"
— "Siinäkin asiassa lupaan noudattaa mieltäsi", vastasi kreivitär, "mutta toivon vasten tahtoasi, että saan kirjoittaa Cataneen aivan toisenlaisen kirjeen ja että kolmin saamme lähteä Algeriin…"
— "Tiedän, ettei niin ole käyvä", vastasi nuori tyttö; ja kun hän tarttui äitinsä käteen sitä kiitollisesti suudellakseen, tämä huomasi, ettei hänellä enää ollut sormessaan kihlasormuksen sinistä safiiria.
Kokonainen viikko! Seitsemän kertaa kaksikymmentäneljä tuntia samanlaista tuskallista levottomuutta täynnä kuin hänen täällä kaukana Palermosta ennenkin viettämänsä tunnit, siinä se, mitä Francis'lle ilmoitti rouva Scilly'n kirje, joka oli kirjoitettu päivää sen jälkeen, kuin Henriette oli päätöksensä äidilleen ilmoittanut. Mutta tässä epävarmuudessa oli vielä toivolle sijaa, ja nuori mies oli täysin suora vastatessaan niinkuin vastasi:
"Kiitän Teitä, että olette minulle voittanut jo tämänkin viikon ajaessanne asiaani niin suurella ystävyydellä. Tiedänhän, että minulla on Teissä harras puoltaja näinä päivänä, joiden hirvittävää tuskaa koetan kestää. Toivon jaksavani kestää. Voimat eivät onnettomuudessa niinkään petä kuin luulisi, varsinkaan ei, kun tämä onnettomuuden takana vielä piilee sellaisen lohdutuksen mahdollisuus…"
Koko hänen sydämensä ilmeni näissä muutamissa lauseissa. Niissä oli toivottomuutta ja rohkeutta, nöyrää alistumista ja kuumeentapaista levottomuutta, ja näiden sekavien tunteiden vuoksi hänen olisi käynyt mahdottomaksi kestää elämää muunlaisessa ympäristössä kuin tässä omituisessa kaupungissa, johon olosuhteet olivat hänet kahlehtineet. Hän muisteli sittemmin jonkinlaisella mielihyvällä pitkiä ja yksinäisiä matkojaan Catanen jylhäluontoisella alueella, joka leviää suunnattoman tulivuoren ja meren rannan välillä. Elämän ahdistavina ratkaisuhetkinä meitä ympäröivä luonto vaikuttaa meihin joko tyynnyttävästi tai ärsyttävästi, riippuen siitä, onko sisällinen mielentilamme sen kanssa sopusoinnussa vai ei. Yhtä masentavasti kuin Palermon selkeä ja hymyilevä taivas oli vaikuttanut häneen hänen sisällisten taistelujensa ja ahdistavien tuskiensa aikana, yhtä täydellisesti Etnan karut vuoriseudut soveltuivat hänen nykyisten ajatuksiensa kanssa yhteen. Tässä harmoniassa oli hänelle, jos ei odotuksen kalvavan kuumeen lauhtumista, niin ainakin sitä tyyntymistä, jonka meissä vaikuttaa yksinäisyys kaihoamme kuvaavan maiseman keskellä. Hänen oli tapana heittäytyä ajurin vaunuihin ja mainita joku nimi, mikä hyvänsä, sillä hän tiesi varmaan, että, ajoipa minne tahansa, hän saapui johonkin paikkaan, jossa hänen oli hyvä viipyä ja unelmoida. Niin pian kuin hän joutui kaupungista ulos, tiesivät seudut hänen ympärillään kertoa muinaisten ja nykyisten tulenpurkauksien mahtavia tarinoita. Siinä oli mustia paasia, vuoren purkamia kivettyneitä laavavirtoja, jotka ulottuivat meren rannalle asti ja joihin siniset aallot särkyivät yksitoikkoisesti kohisten. Siinä oli rotkoja, missä kasvoi suunnattoman suuria aloe- ja kaktuskasveja tummien kalliolohkareiden ja muinaisen tulivirran jättiläiskokoisten, kiveksi hyytyneiden laineiden sekasorrossa. Siinä oli viinipuita, nuoren tammen paksuisia, mustasta tuhkapellosta kasvaneita. Ja yhä vain hiekkaa ja laavaa, laavaa ja hiekkaa vuorotellen, todisteita tulivuoren keskeytymättömästä työstä,Mongibello-vuoren, kuten sitä sisilialaisten puoleksi arabialaisella murteella nimitetään. Tästä maaperästä, jota syvällä urisevat tulenhenget yhäti hätyyttävät maanjäristyksellä, nousee joka taholla rehevässä runsaudessa oranssi-, sitruuna- ja kastanjapuita, puhkeaa kirjavakukkaisia puutarhoja, kohoaa heleä värisiä huviloita, ikäänkuin kuvatakseen elämän itsepintaista taistelua vuoren hirviömäistä, hehkuvaa kitaa vastaan, jonka ilman kirkkaana ollessa huomaa, savun peittämänä, valkeina hohtavien lumihuippujen yläpuolella. Peninkulmia nuori mies näin ajeli hukuttaen katseensa näihin avaruuksiin, joissa vuosisatojen halki luonto, synnytystuskien kouristamana, yhä jatkaa luomisen työtä, ja tämä traagillisesti särkynyt seutu tuntui hänestä silloin hänen oman halvan kohtalonsa jättiläismäiseltä kuvalta. Niinkuin näiden ruusuja kasvavien puutarhain, näiden hedelmiä kypsyttävien puistojen, näiden vaaleiksi maalattujen huvilain yli tulivirta äkkiä saattoi vyöryttää hehkuvat laineensa kuivaten polttavalla hengityksellään taimet ja puistot, hukuttaen kiehuvaan kuohuunsa talot, peittäen hedelmättömien laavakenttien alle seudun, johon ihmistyö luuli onnekkaan ja turvallisen kotilieden rakentaneensa, niin oli entisyyden kidasta, josta hän oli luullut tulen ainiaaksi sammuneen, kohonnut hävityksen tulva, joka poltti ja raiskasi sen onnen keitaan, missä hän jo luuli löytäneensä suojan sammuneelle nuoruudelleen; eivätkä jylhät, kallioiset erämaat, missä hän aikansa kuluksi harhaili, olleet autiommat kuin hänelle häämöttävä tulevaisuus, jos kohtalo hävitystyönsä loppuun suoritti. Tuossa melkein ylenluonnollisessa yhtäläisyydessä tämän seudun ja hänen oman onnettoman kohtalonsa välillä oli hänelle jonkinlainen katkera nautinto, jota hän yhä pyrki lisäämään etsien yhä karumpia ja yksinäisempiä paikkoja. Hän laskeutui vaunuistaan ja meni johonkin kohtaan, josta hän yhtaikaa saattoi nähdä vuoren ja kaukana siintävän meren. Siinä hän heittäytyi pitkälleen tulivuoren muinoin siihen viskaamalle kalliolohkareelle, ja keskellä tätä erämaan yksinäisyyttä hän vajosi loppumattomiin haaveiluihin.
* * * * *
Mitä muistoja tämmöiset hetket hänessä herättivätkään! Loppumattomasti hän niitä tarkasteli sillä objektiivisuudella, johon olemme varsin taipuvaiset silmäillessämme luonnon laajoja näköaloja. Hänestä melkein näytti, että nuo tapaukset ja kokemukset, jotka näin johtuivat hänelle mieleen, eivät koskeneetkaan häntä itseään, vaan jotakin toista, niin hämmästyttävän tarkasti ja terävästi hän saattoi seurata pitkin matkaa omien tekojensa ja tunteittensa yhtenäistä sarjaa. Hänen elämänsä taulun näin hänen eteensä levetessä hänessä syntyi toinenkin tunne, joka oli hänelle vallan uusi, tunne, jonka esiintyminen ihmisessä osoittaa hänen joutuneen elämän huippukohtaan, josta laskeutuminen alkaa, johon nuoruus loppuu ja josta vanhuus ja haudantakainen ranta alkaa häämöttää. Hänelle kävi selväksi, että hän olielämänsä elänyt, että hän jo oli onnettarelta saanut osansa, olipa se sitten hyvä tai paha, että hän oli kokenut kaiken, mitä elämässä on kokemista, sekä surun että ilon, ja että hän varsinkin oli kannettavakseen koonnut tarpeeksi vastuunalaisuutta lyhytaikaisen tulevaisuutensakin varaksi. Pitkältikö sitä vielä oli kestävä? Sittenkuin hän oli oppinut Henrietteä rakastamaan, muutamia kuukausia sitten, hän oli elpyvän nuoruutensa innostuksessa unhottanut muinaiset rakkauskokemuksensa. Entinen avionrikkoja ja elostelija oli kadonnut, ja sijaan oli astunut nöyrä ja rakastunut sulhanen, vakavan neitosen vakava ihailija. Hän oli täydellä todella luullut juoneensa nuoruuden lähteestä ikuista nuoruutta. Kuinka olikaan hän voinut sellaista kuvitella, kun hän oli niin vanha, kun hänellä oli kannettavanaan entisyytensä muistojen taakka, noiden muistojen, jotka tällä hetkellä tuntuivat hänestä niin läheisiltä, että melkein olivat hänen kätensä kosketeltavissa? Näistä hän siirtyi niihin tapauksiin, joista hänen kohtalonsa nykyinen käänne johtui. Juuri se, mikä niissä oli ollut mahdotonta edeltäpäin arvata, sai hänet valtavimmin huomaamaan käsittämättömän sallimuksen niissä suorittaman ohjaustyön. Hänet valtasi uudelleen tuo tunne, joka oli hänessä kerran kohonnut hänen Monrealella vietetyn yönsä kestäessä, se nimittäin, että on olemassa salaperäinen, rikoksellisten onnea kadehtiva kostonhenki, jonka uhkaava käsi yhä on ojona. Turhaan hänen järkensä vastusteli sellaista ajatusta. Olihan hänkin, oman aikansa lapsena, asettunut sen filosofian ja tieteen kannalle, joka kieltää kaitselmuksen ohjauksen maailman menossa ja tietysti vielä suuremmalla syyllä yksilön halvassa ja vähäpätöisessä kohtalossa. Francis koetti itselleen todistaa, että kaikki oli ollut vain satunnaista niissä ristiriitaisissa tapauksissa, joita hän ei voinut paeta. Satunnaista oli ollut, että rouva Scilly ja rouva Raffraye kumpikin olivat sairastuneet samaan tautiin, satunnaista sekin, että kaksi lääkäriä sadan peninkulman matkan päässä toisistaan kumpikin oli sairaalleen määrännyt talvenviettopaikaksi saman kaupungin, vaikka on niin monta muutakin tarkoitukseen sopivaa paikkaa olemassa; satunnaista oli ollut, että matkakäsikirjojen ohjeet olivat johtaneet kummankin naisen samaan hotelliin, satunnaista että pikku Adèle niin hämmästyttävästi muistutti Julie siskoa, että luuli tämän ilmielävänä näkevänsä. Satunnaista oli ollut, että Henrietten epäluulot olivat heränneet, että ne olivat varmistuneet hänen kohdatessaan pienokaisen puutarhassa ja vihdoin niin masentavasti osoittautuneet oikeiksi hänen vahingossa kuuntelemansa tunnustuksen kautta. Mieletöntähän olisi ollut otaksua, että jokainen tämän tapausverkon silmukoista olisi ollut kostoa harjoittavan, korkeamman voiman kutoma. Ja eihän tuossa kostossa ollut täydellistä oikeuttakaan, koska se kohtasi hänen lemmittyänsäkin, joka ei kumminkaan ollut mitään rikosta tehnyt. Näin hän mietiskeli kohdataksensa yhtä voittamattomana ja eheänä tuon vakuutuksen, että hän vain pelkästä tietämättömyydestä selitti satunnaisiksi kaikki ne todelliset ja salaperäiset vaikuttimet, joista hänen onnessaan tapahtunut käänne oli johtunut. Jos hän jätti lukuunottamatta sen, mikä koski Henrietteä, niin täytyihän hänen myöntää, että, mitä häneen itseensä tuli, kaikki oli täydelleen ansaittua. Mitä merkitystä on tuossa sanassa "sattuma", kun mahdollisten tapauksien kirjavasta sarjasta yksin ne tapahtuvat, jotka tapahtuisivat, jos niiden jakeleminen olisi kaikkivaltiaan tuomarin tehtäväksi annettu. Sitähän ne vain olivat toimittaneet, nuo toinen toistaan seuraavat sattumat, että olivat asettaneet vastakkain hänen nykyisyytensä ja entisyytensä, puhtauden ihanteen, johon hän pyrki, jota hän tavoitteli, ja hänen tahraantuneen menneisyytensä. Omat tekonsahan hän vain oli nähnyt ruumistuneina toiselta puolen naisessa, jonka rakastajana hän oli ollut, ja toiselta puolen lapsessa, joka oli heidän liitostansa syntynyt. Eikä tuo nainen mitään kostontuumaa hautonut, eikä tuo lapsi tietänyt häntä isäkseen. Heidän vain tarvitsi näyttäytyä, ja heti oli hänen entisyytensä, josta hän oli luullut kokonaan vapautuneensa, kohonnut hänen eteensä. On siis totta, ettei voi elämäänsä uudelleen elää. On siis totta, että menneisyytemme yhä meitä vainoo tulevaisuudessammekin. Onko siinä rikosta, että koettaa, huomattuansa oman kurjuutensa ja pyrittyänsä niin rehellisesti sen loasta puhdistautumaan, valmistaa uutta kevättä itselleen hakemalla toisen puhtaasta ja lempeästä sydämestä sitä, mitä ei enää omasta sydämestään löydä eikä toivo vastakaan löytävänsä? Onko ainoatakaan miestä, joka olisi elänyt niin, ettei hänen tarvitsisi punastua kihlattunsa edessä, jos tämä kihlattu on mitä Henriette oli, kihlattu morsian sanan todellisessa merkityksessä, puhdas neitonen, jolle voi sanoa sydämensä pohjasta: "Sinua olen hakenut harhaan eksyessänikin"? Tästä tilinteostaan, jota Francis ei olisi voinut tarkemmin toimittaa kuolemankaan lähestyessä, hänelle kävi selväksi, ettei hänellä ollut oikeutta verrata itseään noihin muihin miehiin. Hän näki nyt kihlausliittonsa kaiken luonnottomuuden yhtä selvästi kuin hän oli ollut sokea Henrietteen sitoutuessaan. Epäilemättä hän oli ollut täysin rehellinen lupautuessaan Henriettelle, mutta kaikesta huolimatta oli siinä ollut hänen entisyyttänsäkin hiukkasen, tuossa hänen päätöksessään liittää sammuva nuoruutensa tuohon nuoruuden sarastukseen. Hänen kuumeentapaisessa innostuksessaan tätä liittoa solmiessaan oli ollut ikäänkuin liian virkeiden muistojen pakenemista. Rakkautta hän oli rakastanut enemmän kuin rakastettua. Paulinen aikaisen haaveilijan viimeisiä toiveita siinä oli ollut, niin voimakkaita, että ne häntä itseänsäkin huumasivat. Viidenneljättä vuoden iässä hän oli yhä vielä sama haaveilija. Tuo sama kiihkeä tunnenautintojen tapaileminen, mielenliikutuksien himoaminen oli hänet sitonut Henrietteen niinkuin ennen toiseenkin. Hän oli astunut avioliittoa kohti samoin kuin ennen avioliitonrikkomiseen, tuon saman rakkauden rakastamisen ajamana, joka kummassakin tapauksessa oli hänessä tukehduttanut omantunnon äänen. Epäröimättä hän nyt itseään tuomitsi. Epäröimättä hän tunnusti itselleen, ettei hänellä ollut oikeutta mennä kihloihin, ennenkuin oli täysin selvillä siitä, ettei häntä enää vihat eivätkä omantunnonvaivat liittäneet Paulineen, ja sitten — ja ennen kaikkea — ettei hänellä ollut mitään velvollisuuksia pikku Adèlea kohtaan. Ummessa silmin hän oli tuon uuden tunteen valtaan heittäytynyt, ja siinä oli hänen rikoksensa Henrietteä kohtaan. Hän oli kääntänyt katseensa pois sydämensä kurjuudesta, joka olisi voinut hänelle muistuttaa, ettei hänen vapautensa ollut niinkään taattu. Voi, eihän hän edes tiennyt, olivatko nuo entiset tunteet niin täydellisesti sammuneetkaan! Nyt hän ymmärsi, mutta liian myöhään, että muutamat henkiset taudit kieltävät onnetonta uhriansa tartuttamasta tautiansa toiseen sieluun. Hänen kuritta kehittynyt sielunsa, jossa ei ollut tahdonlujuutta ja joka häilyi kaikkien vaikutuksien alaisena, oli menettänyt sen itsensähillitsemisvoiman, joka yksin oikeuttaa vakavan ja sitovan välipuheen tekemiseen. Tästä seurasi, että hänen sielussaan, samoin kuin on laita muutamissa turmeltuneissa elimistöissä, haavat eivät voineet kasvaa umpeen. Jo ensimäinen koettelemus oli hänelle tämän todistanut. Paulinen koskettamisesta syntynyt haava vuoti vieläkin. Olisiko hänen isänrakkautensa niin voimakkaasti herännyt vain siitä, että hän näki lapsen, jos ei hänen sydämessään vielä olisi tuo toinen haava vuotanut? Peilatessaan oman sydämensä syvyyksiä hän huomasi tunne-elämänsä hajanaisuuden, ja tämä sai hänet kauhusta värisemään. Unhotusta hakeakseen hän silloin koetti siirtää katseensa pois itsestään mahtavaan näköalaan, joka hänen edessään leveni, mutta siinäkin hän vain tapasi itsensä. Hän näki kaukana siintävän Calabrian meren, jonka ulappa välkkyi auringon paisteessa. Laivoja liiteli sen pinnalla, täysin purjein, Afrikassa syntyneitten tuulien ajamina. Keinuen ne kulkivat, aaltojen pieksäminä, niinkuin hänenkin purtensa oli intohimojen pieksämänä kulkenut, ja kun hän oli tahtonut laineitten niin kovasti heittelemästä venheestään nousta rannalle pystyttääkseen siihen majansa, hän oli sattunut sellaiseen maahan, missä maanjäristys oli kaikki kumoon kaatanut. Siinä hän nyt virui onnensa pirstaleiden keskellä odottaessaan lopullista häviötänsä, jos ei hän Henrietten anteeksiannosta saisi viimeistä pelastuksen mahdollisuutta… Pelastus siinä oli kyllä, mutta oliko siinäkään terveyttä? Voisiko hänen onneton lemmittynsäkään hänelle suoda sydämen rauhaa, kun oli tuo lapsi, tuo pikku tyttö, jonka isä hän tiesi olevansa? Ja jos tuo avioliitto toteutuisi, voisiko hän silloinkaan, kun nojasi päänsä vaimonsa povea vasten, unhottaa toisen kiusaantuneesta povesta kohonnutta hätähuutoa, kuolemaa tekevän viattomuudenjulistusta, joka oli niin ilmeisesti tosi ja joka väitti, ettei onneton ollut ansainnut murtavaa iskua? Voisiko hän unhottaa poloisen riutunutta ja surkastunutta ruumista, jota hän oli sylissään kantanut tuona tuskan hetkenä ja joka oli todisteena hänen toimittamastaan pyövelintyöstä? Voisiko hän unhottaa mennyttä elämäänsä, itseänsä unhottaa? Oi, tulipatsas, joka maan kohdusta ilmaan kohoaa luoden hävitystä ympärilleen, tuntuu kyllä kauhistuttavammalta kuin ihmissieluun kätketty liekki, joka kenenkään näkemättä kuihduttaa sydämen onnen. Mutta tämän tuottamat salaiset tuhotyöt, jotka eivät mitään näkyviä jälkiä jätä, ovat sittenkin traagillisimmat ja vastustelevat voimakkaimmin painajaisen houreesta kohonnutta ajatusta, että taivas olisi tyhjä, maailma tuomaria ja lohduttajaa vailla!
* * * * *
Vaivoin olivat vierineet nuo surulliset hetket, viikon päivät verkalleen venyneet näissä mietteissä. Rouva Scilly'n lupaama odotusaika oli lopussa, ja sen kestäessä ei Francis ollut saanut kreivittäreltä kuin yhden kirjeen, joka vielä kehotti toivoon ja rohkeuteen. Muuten hän ei ollut kuullut mitään Palermosta eikä tulevaisuuttansa koskevista asioista. Muutamat ihmiset yhä piintyvät sallimususkossaan, kuta vakavampia, heidän etuansa koskevia asioita on tekeillä. Francis'ssakin kaikki yksinäisyyden synnyttämät ajatukset yhä vain tiivistivät sitä fatalismin usvaa, jossa hän hapuili. Ja mahdotontahan hänen olikin itse missään suhteessa kohtalonsa kulkua suunnata, kun hänen näin oli täytynyt luovuttaa ohjakset toisten käsiin ja itse heretä toimettomaksi. Olisiko hän voinut Henrietten vastarintaa voittaakseen löytää liikuttavampia sanoja kuin tuo vakava ja hurskas äiti, joka antamalla hänelle anteeksi oli tyttärelleen todistanut, minkä verran katuva ansaitsi sääliä? Hän luotti melkein taikauskoisesti tähän jaloon naiseen, jota hän oli luullut niin leppymättömän ankaraksi ja joka päinvastoin oli hänelle osoittanut niin suurta laupeutta; ja vaikka hänen sisällinen väristyksensä kävi yhä tuskallisemmaksi, kuta pitemmälle viikko kului, hän sittenkin vielä toivoi sen verran lievennystä huoliinsa, kuin hänen ylipäänsä oli sallittu toivoa. Mutta kun hän ei kahdeksannen päivän aamuna saanut kreivittäreltä mitään sähkösanomaa, jossa olisi ollut hänelle kehotus iltajunassa saapumaan, hänen pelkonsa alkoi käydä niin tuskaiseksi, että hänen täytyi itse sähkösanomalla tuota vastausta kiirehtiä. Mihin mielentilaan hän joutuikaan, kun hän vastaukseksi tähän sähkösanomaansa sai kehotuksen odottamaan samana päivänä Palermosta lähetettyä kirjettä. Rouva Scilly ei siis heti voinut kutsua häntä takaisin. Hän ei sanallakaan kosketellut lopullista ratkaisua eikä sitä tulosta, minkä hän oli puoltajatoimessaan saavuttanut. Olivatko äidin neuvot ja varoitukset siis rauenneet tyhjiin? Vai olisiko Henriette pyytänyt pitempää miettimisaikaa? Mikä salaisuus piili tuon äänettömyyden takana? Kyllä Francis jo luuli tuntemiskykynsä tylsyneen kuusi viikkoa kestäneen hirvittävän rauhattomuuden aikana. Mutta vaikka hän oli suuresti kärsinyt, niin ei hän sittenkään koskaan ollut niin kärsinyt kuin sinä yönä, joka oli tuon sähkösanoman tulon ja kirjeen saapumisen välillä. Kun hän vihdoinkin, yökautisen kuumeen kestettyään, sai kirjeen käteensä, kuinka vapisikaan hän kuorta avatessaan. Hän näki, että siinä oli aivan lyhyt kirje rouva Scilly'ltä ja toinen, sulkematon kirjekuori, jossa ei ollut mitään osoitetta. Ensimäiset, rouva Scilly'n kirjoittamat sanat hämmästyttivät häntä niin suuresti, että hänen täytyi istuutua, ja silmät kyynelten sumentamina hän luki nuo muutamat lauseet, jotka olivat ratkaisevat niinkuin kuolemantuomio ja joissa käsialakin osoitti lähettäjän valtavaa mielenliikutusta:
"En voi kirjoittaa Teille mitään tänään, rakas Francis. Olen epätoivoissani. Tähän suljettu kirje, jonka olen ottanut lähettääkseni, ilmoittaa Teille, mitä olen huomannut Henrietten ajattelevan. Kaikki mitä äiti voi sanoa tyttärelleen kumotaksensa hänen päätöksensä, vaikkapa oman henkensä kaupalla, sen olen hänelle sanonut. Kaikki on tyhjiin rauennut. Ylihuomenna lähdemme täältä Tunisiin ja sieltä Algeriin. Ennen lähtöäni toivon jaksavani lähettää Teille seikkaperäisen selonteon viimeisestä, Teitä koskevasta keskustelustamme ja niistä syistä, jotka ovat hänet tähän purkamiseen johtaneet. En vieläkään voi suostua pitämään niitä peruuttamattomina, yhtä vähän kuin voin suostua katsomaan ratkaiseviksi hänen uskonnollisesta kiihkosta syntyneitä tuumiansa, joihin pelkään vasten tahtoani johtaneeni hänet. Toisia tietoja olin toivonut voivani Teille lähettää, ja kun ajattelen, mitä mahtanettekaan tuntea sillä hetkellä, jolloin nämä rivit Teille saapuvat, niin liikutukseni käy niin valtavaksi, etten voi tänään Teille muuta sanoa kuin tämän vakuutuksen, johon tahtoisin panna koko sydämeni: ajattelen Teitä niinkuin äiti poikaansa.
Louise Scilly."
Nuori mies luki yhä uudelleen nämä lauseet, jotka olivat niin lyhyet, mutta joissa hän huomasi niin vilpitöntä ja sääliväistä ystävyyttä, että jos ei se kyennyt hänen puoliansa pitämään, niin vastarinta varmaankin oli voittamaton. Mitä mahtoikaan tuo toinen kirje kätkeä? Hän ei uskaltanut sitä avatakaan, niin suuresti hän pelkäsi kouraantuntuvaa todistetta Henrietten tunteiden muuttumisesta. Jo ensimäisestä sanastahan oli käyvä selville, kuinka täydellinen tuo muutos oli, siitä nimittäin, miksikä Henriette häntä kirjeessään nimittäisi. Mutta täytyihän hänen kumminkin lopuksi avata kirje, ja sen sisällys vihdoinkin sammutti hänen toivonsa liekin, joka kreivittären kirjeestäkin huolimatta vielä oli heikosti palanut. Henriette kirjoitti:
"Olen rukoillut Ristiinnaulitun kuvalta rohkeutta voidakseni kirjoittaa mitä minun täytyy sille, jonka nimeä kerran uneksin saavani kantaa, sille, jota olen rakastanut niinkuin en koskaan enää ole rakastava, ja hänen tulee tietää, että vaikka minut hänestä erottaa mitä peruuttamattomin päätös, niin hän on aina äitini jälkeen oleva sydäntäni lähinnä. Hänen tulee tietää, ettei hänen morsiamestaan enää tässä maailmassa toisen morsiameksi ole. Tahdon pysyä hänelle uskollisena aina hautaan saakka, vaikka tosin en maailman käsityksen mukaan. Mutta voin itsestäni sanoa, kuten opetuslapsilleen sanoi taivaallinen ystäväni ja lohduttajani, jonka kuva on tässä edessäni: 'En ole enää tästä maailmasta.' Jos minulla ei olisi velvollisuus täytettävänä hellää ja hurskasta äitiäni kohtaan, niin sanoissani voisi olla enemmän todellisuutta, mutta ei enemmän totuutta. Tässä hengessä tämä kirjeeni on kirjoitettu, ja tahtoisin että se, jonka käsiin se muutamien tuntien kuluttua joutuu, ottaisi sen samoin vastaan, että hänessä sitä lukiessa heräisi tuo outo tunne, joka suopi arvoa ja juhlallisuutta kuolleen käskylle. Minulla on kenties oikeus tätä vaatia, sillä jos kärsimys pyhittää kuoleman, niin minä luulen, että olen kärsinyt niin paljon kuin ihminen voi kärsiä. Ainakaan en koskaan ole voinut suurempaa kärsimystä kuvitella.
Vaikka nämä ovat kovia sanoja kuunnella ja vielä kovempia sanoa, niin minun täytyy niissä pysyä, sillä minun tulee puhua niinkuin puhuisin itselleni, niinkuin omatuntoni vaatii. Niin, tämä kärsimys on ollut kauhea, sillä minun on äkkiä, ilman valmistusta, ollut pakko tunnustaa, että kuukausmääriä olin elänyt unelmassa ja etten tietänyt mitään hänestä, jota rakastin, en mitään hänen entisyydestään ja tuskinpa mitään hänen luonteestaankaan. Hän oli pitkien vuosien kestäessä tuntenut toisia tunteita, kokenut iloja ja suruja, joista minä en mitään tiennyt. Hänen muistoaan painoivat sellaiset teot, joihin en olisi voinut luulla kunnon miehen kykenevän ja jotka vielä tälläkin hetkellä tuntuvat minusta niin mahdottomilta uskoa, että jos eivät niiden surkeat seuraukset minua niin armottomasti ruhjoisi, niin en vieläkään niitä todeksi uskoisi, vaan vieläkin luulisin niitä hirvittävän unelman houreiksi. Minä en hänen arvostelijaksensa kohoa. Minä en häntä tuomitse. Olen äitini sanoista ymmärtänyt, ettei hän ole nuorista miehistä ainoa, jonka entisyys kätkee sellaisia salaisuuksia, vaan että useimmat päinvastoin ovat hänen kaltaisiansa. Olin luullut häntä muita paremmaksi. Olin ollut niin ylpeä hänestä, niin ylpeä hänen sielunsa jaloudesta, niin täydellisesti vakuutettu siitä, että olisin voinut tietää hänestä kaikki, seurata hänen elämäänsä tunti tunnilta, hetki hetkeltä, ennen niinkuin nytkin — niin, tietää hänestä kaikki, saadakseni vain jokaisesta hänen teostaan, jokaisesta hänen pyrinnöstään yhä enemmän rakkauden, kunnioituksen, ihailun aihetta. Ah, olinhan kumminkin lukenut kirjoista, joita minun olisi pitänyt uskoa, ettei maailman rakkaus muuta tarjoa kuin surua ja pettymystä; olinhan lukenut, että on mieletöntä panna toivonsa ja luottamuksensa kehenkään muuhun kuin Vapahtajaan. Sen sijaan, oi Jumalani, että olisin tätä neuvoasi noudattanut, kiitin sinua joka päivä siitä, että yksin minä olin saanut rakastettavakseni ystäviä, jotka eivät luottamustani ja toivoani pettäneet. Rakas, hyvä Jumalani, jos sokeasta ylpeydestä sen tein, niin kyllä olenkin rangaistukseni saanut! Olen nähnyt hänen valehtelevan, nähnyt lemmittyni valehtelevan. Olen kuullut hänen tunnustavan tekoja niin häpeällisiä, etten voi niitä unhottaa. Sain tietää, että hän oli minua viikkomääriä pettänyt, osoittamatta minulle senkään vertaa ystävyyttä, että olisi itse tunnustanut ja siten säästänyt minulta tuon kauhistavan yllätyksen. Hän oli jakavinansa meidän yksinkertaisen ja rauhallisen elämämme, vaikka tämän ohessa salaa eli toista elämää. Tekopyhyyttä oli jokainen hänen hymynsä, jokainen hänen katseensa, jokainen hänen sanansa kokonaisen kuukauden kestäessä. En minä mustasukkaisuudesta kärsi, vaikka minun kyllä on kauheata ajatella, että hän on samat sanat muillekin sanonut eikä vain minulle, että hän on toista rakastanut, niinkuin olen luullut hänen minua rakastavan, ja ettei asia mitenkään, ei mitenkään ole muutettavissa. Mutta tässä ei kumminkaan ole pahimman tuskani aihe. Siinä se on, etten enää voi kunnioittaa häntä, jota en ole herennyt rakastamasta.