"Niinpä hän lähetti rouva Rentonin pois ja hänen poistuttuaan lähti tapaamaan minua King's Crossin rautatieasemalle, kertoen siellä minulle kaikki. Se oli tietystikin kaikki uutta minulle — salajuoni nimittäin. Mutta ennen kaikkea oli otettava selkoa Palliserin ja Kestevenin ilmeisistä suhteista. Seuraavana päivänä sain apua poliisilaitokselta, ja me tarkastimme Palliserin huoneet. Ja sieltä löysimme runsaasti sellaisia papereita, jotka osoittivat, että Palliserilla oli yllin kyllin syytä olla mustasukkainen ja kostonhimoinen Kesteveniä kohtaan, jonka hän oli tuntenut muutamia vuosia aikaisemmin ja jota hän oli siitä pitäen etsinyt.
"Nyt siis olivat poliisit työssä samoin kuin minäkin. Mutta oli tehtävä enemmänkin — ja tuloksia saatiin enemmän. Samana iltana vein sisareni loordi Oronsayn luokse hänen asuntoonsa kertomaan hänelle kiristyssuunnitelmasta — hän oli luonnollisestikin jo kuullut rouva Rentonilta ja majuri Esmondhaughilta, mitä Philcox oli paljastanut. Juuri minä tietystikin ajoin sisareni kanssa Laburnum-pengermältä Upper-Grosnevor-kadun kulmaan. Ilmoitin sen poliiseille paljoa aikaisemmin kuin ajuri ilmoittautui — poliisit ja minä olemme olleet yhteistyössä koko ajan. Ja lähdettyämme loordi Oronsayn luota sisareni ja minä kävelimme takaisin Stanhope-portille, keskustellen asioista. Hän tahtoi mennä puiston halki käydäkseen erään ystävänsä luona Kensingtonin High-kadun varrella ja vasta sitten palata kotiinsa Laburnum-pengermälle. Minä olisin tahtonut hänen ajavan, mutta hän halusi kävellä. Olin sopinut kohtaavani erään etsivän ja saatettuani sisartani vähän matkaa puistoon erosin hänestä. Hän asteli leveätä tietä — se on hyvin valaistu, se muistettakoon — joka vie puiston halki Kensingtonia kohti. Seuraavana aamuna kuulin, että hänet oli löydetty kuoliaaksi iskettynä."
Milhirst keskeytti esityksensä ja otti vasta nyt ryypyn Stylerin ojentamasta lasista. Häntä uteliaana tarkastavat kolme miestä oivalsivat, että hän ilmeisesti oli jyrkän päättäväinen mies, ja kaksi heistä tunsi kiihkeätä ammatillista mielenkiintoa nähdessään omituisen välkkeen alkavan kiilua hänen silmistään, kun hän ryhtyi jatkamaan kertomustaan.
"Kuoliaaksi iskettynä!" kertasi hän miettivästi. "En ollut koskaan ollut paljoa sisareni seurassa, hyvät herrat, enkä voi rehellisesti väittää, että olisimme olleet kovin kiintyneet toisiimme, mutta kun minut vietiin häntä katsomaan, vannoin, etten lepäisi, ennenkuin musta lippu vetäistäisiin ilmaan murhaajattarelle! Sanon murhaajattarelle, koska luonnollisesti olin varma siitä, että hänet oli tappanut sama naaraspiru, joka jo oli surmannut hänen puolisonsa. Mutta se oli todistettava. Ja nyt minun on esitettävä teille asianhaaroihin perustuvia todistuksia, joista viimeiset me, etsivät ja minä, saimme yhdessä vasta tänään.
"Aikaisin sen päivän iltana, jona sisareni murhattiin, saapuivat herra ja neiti Tress, hoitajattaret ja joitakuita palvelijoita Lynne Courtista Queen-Anne-kadun varrella olevaan huoneistoon. He tulivat perille vähää vaille seitsemän. Kello kahdeksan poistui hoitajatar Palliser sieltä pariksi tunniksi käydäkseen omassa asunnossaan. Se sijaitsee, kuten herra Smith otaksuttavasti tietää, Trevor-aukion varrella Knightsbridgessä. Emäntänsä kertoman mukaan Palliser saapui sinne puoli yhdeksän ja poistui sieltä, saman todistajan mukaan, viittä minuuttia vaille kymmenen. Ja lähtiessään hän mainitsi emännälle aikovansa palata Queen-Anne-kadulle kävellen puiston halki. Jos silmäilette karttaa, näette hänen osuneen kulkemaan pohjoiseen päin samaa tietä, jota sisareni meni etelään päin. He kohtasivat toisensa! Ja ihan epäilemättä Palliser iski sisareni kuoliaaksi ja raahasi hänen ruumiinsa tien lähellä kasvavaan pensaikkoon, josta se löydettiin seuraavana aamuna. Emmekä lainkaan epäile sitäkään, että hänen käyttämänsä ase oli lääkärinveitsi, jonka, kuten tohtori Hextall voi kertoa teille, löysimme puoli tuntia sitten hänen käsilaukustaan herra Tressin huoneistossa."
Milhirst nousi ja alkoi panna päällystakkinsa nappeja kiinni. Hän katsoi Smithiin, ja Smith katsoi häneen. Sitten Smith pisti kätensä taskuunsa ja otti esille Georgetownista saapuneen sähkösanoman.
"Tuo saattaa kiinnittää teidän ja asiakkaittenne mieltä, herra Milhirst", huomautti hän. "Te voitte ottaa sen — minä olen nyt jo erossa tästä jutusta!"
Milhirst otti sanoman ja luki sen tarkkaavasta Sitten hän laski sen jälleen pöydälle.
"Olen teille hyvin kiitollinen, herra Smith", virkkoi hän. "Mutta me tiedämme sen jo — saimme sen tiedon Ranskan viranomaisilta — virallisesti — kaksi päivää sitten. Mutta kiitoksia silti — niiden henkilöiden puolesta, joita asia koskee."
"No, eipä mitään, eipä mitään!" torjui Smith alistuvasti. "On hauska, että yrityksenne ovat onnistuneet." Hän odotti, kunnes Milhirst oli poistunut ja silmäili sitten miettivästi Hextallia ja Styleriä. "Kuinkahan kauan", jupisi hän, "olisi kestänyt, ennenkuin Styler ja minä olisimme päässeet siihen hirveään johtopäätökseen! Minä — mikä hätänä, Hextall?"
"Olen pahoillani, että keskeytän sinut, vanha veikko", vastasi Hextall, joka ilmeisesti oli kuin tulisilla hiilillä. "Mutta minun — minun on lähdettävä. Minä — asia on niin, nähkääs, että neiti Tress odottaa minua."
Silloin Smith ja Styler poistuivat virkkamatta enää sanaakaan, ja erottuaan heistä oman asuntonsa ovella Hextall juoksi minkä jaksoi takaisin Tressien huoneistolle ja Paquitan luokse.
Eikä Paquitan ole vielä tähän mennessä onnistunut saada henkilääkäriltään — joka siinä tilaisuudessa pääsi korkeammalle paikalle hänen arvosteluasteikossaan ja lähemmäksi hänen sydäntään — selitystä siihen, mistä johtui, että Hextall ilman minkäänlaisia huomautuksia, ennakkopuheita tai sanajärkeilyä painoi hänet rintaansa vasten ja piti häntä siinä ikäänkuin olisi äänettömästi kiittänyt jumalia siitä, ettei mikään voisi ikinä siepata häneltä Paquitaa.