Voi tosin sanoa, että "taktilliselta" kannalta tämmöinen seuraus viljelyspakkolaista, nimittäin torpparien muuttuminen rengeiksi, vaikkei sosialistein suoraan tarkottamaankaan, kuitenkaan ei olisi sosialismille haitaksi, koska se kasvattaisi rautaisen palkkalain alaista maaköyhälistöä, joka paremmin kuin nykyinen torppariaines olisi taipuisa liittymään yhteisvoimaksi sosialidemokratian kanssa. Saattaa niin olla. Mutta aivan epäilemätöntä on, että moinen asian käänne olisi jyrkässä ristiriidassa maalaisköyhälistön ydinpyrintöjen kanssa. Maahan käsiksi pääseminen on maalaisköyhälistölle niin tärkeä, ettei se sen saamisen mahdollisuuksia, jotkanyttarjoutuvat, voi vaihtaa ihanimpiinkaan tulevaisuuden valtioihin. Sillä maalaisköyhälistö ei yleensä pyydä nykyisyydeltä eikä tulevaisuudelta mitään muuta kuin saadavuokratamaata. Ja sen ainoa todellinen parannusvaatimus on, ettei se tarvitsisi vuokrata yksityiseltä maanomistajalta vaan valtiolta, jolloin se pääsee personallisen mielivallan orjuudesta.
Eikö siis maalaisköyhälistö tahdokaan päästä "omistamaan" maata? Ei. He eivät tahdo velkaantua olemalla pakotetut lunastamaan jotain palstatiloja omikseen. Juuri sitä ainoata he pitävätkin tosi parannuksena, että he voisivat päästä maahan käsiksi omistamatta kapitaalia tai tarvitsematta tehdä velkaa.
Torpparit ovat tosin siellä täällä ympäri maata ruvenneet lunastamaan itselleen palstatiloja valtion välityksellä yhteisesti ostamistaan maatiloista. Mutta nämä ovat yksityisiä tapauksia, jotka eivät suinkaan ilmaise maalaisköyhälistön yleistä mieltä. Varakkaammat maanvuokraajat, jotka eivät tarvitse velkaantumista pelätä, eivät suinkaan muodosta maalaisköyhälistöä, vaan siihen kuuluvat valtavana enemmistönä rengit, muonamiehet, kapitaalittomat torpparit ja mäkitupalaiset. Tämä kansanluokka, vaikkei se ole yleensä selvillä yhteiskunnallisista kysymyksistä, ymmärtää maakysymyksen perinpohjin. Se katsoo suurella epäluulolla "herrain" pyrintöjä tehdä väkisinkin heistä itsenäisiä pikku maanomistajia. Heistä näyttää, että suurtilain omistajat, jotka nyt saavat maatiloistaan valtion välityksellä hyviä hintoja, vetäytyvät ainoastaan ajaksi niinkuin hämähäkit keskelle verkkoansa odottamaan, anastaakseen ajan tultua pakkohuutokaupalla ja polkuhinnoista velkaantuneilta torppareilta entiset maansa takasin. He vainuavat myös, että jos tällaisen talouden kautta valtion raha-asiat menevät rappiolle, niin tyhjentyneet rahakammiot joutuvat viime tingassa juuri heidän uudelleen täytettäviksi.
Kaikessa tässä epäluulossa voi olla hyvin paljon perää ja mitä enemmän siihen syventyy, sitä enemmän perää siinä huomaa olevan.
Maakysymystäei voidaratkaista pysymällä kiinni yksityisen maanomistuksen periaatteessa.
Niinkuin entistä orjuutta ei voitu poistaa parannuksilla orjain asemassa, vaan ainoastaan vapauttamalla orjat, niin ei maakysymystäkään voida ratkaista säilyttämällä yksityistä maanomistusta ja parantamalla ainoastaan vuokraoloja, vaan ainoastaan vapauttamalla maa yksityisestä omistusoikeudesta.
Niiden ulkopuolella meidän maatamme ilmenneiden ehdotusten joukossa, jotka tulevaisuuden valtiota odottamatta eivät aristele perustaa parannussuunnitelmaansa yksityisen maanomistusoikeuden lakkauttamiseen, on Henry Georgen ehdotus minun käsittääkseni sekä älykkyytensä, perinpohjaisuutensa että ihmeellisen kohtuutensa puolesta paras.
"Omistusoikeus — sanoo Henry George eräässä kirjassaan — ei perustu inhimillisiin, vaan luonnon omiin lakeihin, eli toisin sanoen, Jumalan lakeihin. Omistusoikeuden pyhyys on ilman muuta selvä jokaiselle eikä sitä vastaan voi mitään sanoa. Sitä vastaan rikkominen, tapahtuipa se yksityisen tai kokonaisen kansan puolelta, ansaitsee aina varkauden nimeä. Ihminen, joka kalastaa, kasvattaa omenapuuta, elättää vasikkaa, rakentaa taloa, konetta, ompelee pukua tai piirustaa kuvaa, ansaitsee työllään yksinomaisen omistusoikeuden näihin työnsä tuotteisiin; hänellä on täysi oikeus lahjoittaa, myydä tai testamentata niitä. Koska me emme ole luoneet maata, vaan se esiintyy ainoastaan ajallisena asuinpaikkana vaihtuville ihmissukupolville, niin että jokaisella maan päälle tulevalla ihmisellä on maahan elinaikanansa yhtäläinen oikeus, niin on selvä, ettei kellään voi olla mitäänyksinomaistaomistusoikeutta maahan, ja ettäkaikkienihmisten oikeudet siihen ovat tunnustettavat yhdenveroisiksi ja luovuttamattomiksi. Jokaisen ihmisen oikeutta johonkin maahan rajottaa tietysti kaikkien toisten yhtäläinen oikeus samaan maahan. Näin ollen täytyy sen ihmisen, joka pitää hallussaan jotain maapalaa, maksaa yhteiskunnalle korvausta siitä etuoikeudestaan, että hän saayksinpitää hallussaan tätä maapalaa.
"Kun verotamme rakennuksia, viljapeltoja, talousesineitä, säästettyä rahaa tai muuta sellaista rikkautta, niin silloin riistämme yhteiskunnan jäseniltä sitä, mikä oikeuden mukaan on pidettävä heidän omaisuutenaan — me loukkaamme omistusoikeutta ja lain nimessä harjotamme ryöstöä. Mutta jos verotamme maaperän arvoa, niin silloin otamme yhteiskunnan jäseniltä sellaista, mikä ei ole heidän omaansa, vaan kuuluu yhteiskunnalle, ja mitä ei voi antaa jollekin yksityiselle ilman vahinkoa muille yhteiskunnan jäsenille. Näin ollen me loukkaamme oikeamielisyyden lakia, jos verotamme työtä ja sen tuotteita, ja me loukkaamme oikeamielisyyden lakia myös silloin kunemmeverota maaperän arvoa. Sentähden ehdotamme, että kaikki verot poistettaisiin paitsi maaperän arvoa kohtaavat verot.
"Se mitä me ehdotamme ei ole mikään kiinteimistövero, sillä kiinteimistöön luetaan myös rakennukset ja maahan pantu työ; ei se ole myöskään mitään maaveroa, sillä emme me tarkota että maa yleensä verotettaisiin, vaan ainoastaan se maaperän hinta, joka ei riipu maan päälle tehdyistä laitoksista eikä parannuksista, vaan ainoastaan luonnon eduista, väestön kasvamisesta ja yhteiskunnan edistyksestä.
"Tämän yhden maaperää kohtaavan veron käytäntöön ottamisesta täytyy olla tämmöisiä seurauksia:
"I. Tämä vero vapauttaa meidät veronkantaja-armeijasta ja muista virkamiehistä, jotka ovat välttämättömät nykyisten verojen kokoomista varten, sekä tuottaa välittömästi valtiolle suuremman osan kaikesta siitä mitä veroilla yleensä kansalta otetaan; hallituskoneisto tulee sitäpaitsi sen kautta yksinkertaisemmaksi ja halvemmaksi jopa rehellisemmäksikin. Sillä se vapauttaa meidät niistä veroista, jotka ehdottomastikin johtavat petoksiin, vääriin valoihin, kavalluksiin, ja lahjomuksiin. Maa on nimittäin kaikkinensa näkösällä eikä sitä mitenkään voi salata; maan hintaa käy määrääminen helpommin kuin minkään muun hintaa, senpä vuoksi saattaa ehdottamaamme veroakin koota kaikkein vähimmillä kulungeilla ja vähimmin yhteiskunnallista rehellisyyttä vahingoittaen.
"II. Se on tavattomassa määrässä lisäävä kaikkea tuotantoa, poistamalla nykyisten verojen painavaa vaikutusta työhön ja säästäväisyyteen; se tekee maan helpommin saatavaksi niille, jotka tahtovat sitä hyväkseen käyttää, sillä se on tekevä vaikeammaksi arvokkaan maan pitämistä hallussa, ellei sitä itse käytä hyväkseen vaan ainoastaan odottaa vastaista hinnan nousua. Työn tuotteiden verottaminen yhdeltä puolen ja maaperän arvon vapauttaminen verosta toiselta puolen, johtaa vääryyksiin varallisuuden jakautumisessa; varallisuus keskittyy muutamien harvain käsiin muodostaen suuria omaisuuksia sillä aikaa kuin joukko köyhtymistään köyhtyy. Tämä varallisuuden väärä jakautuminen johtaa yhdeltä puolen laiskan ja tuhlaavaisen ihmisluokan syntymiseen, koska he ovat liian rikkaita, ja toiselta puolen niinikään laiskan ja tuhlaavaisen ihmisluokan syntymiseen, koska he ovat liian köyhiä, ja niin ollen se suuressa määrin vähentää tuotantoa. Väärä varallisuuden jakautuminen luopi yhdeltä puolen kauheita miljoonanomistajia ja toiselta puolen kulkureita ja kerjäläisiä, se synnyttää varkaita, huijareita, yhteiskunnallisia parasiitteja kaikkea lajia, ja vaatii samalla suunnattomia summia ja äärettömiä voimia järjestysmiesten, poliisien, oikeuksien, vankilain ja muiden varokeinojen ylläpitämiseksi yhteiskunnallisen turvallisuuden nimessä.
"Siinä ne syyt, joiden nojalla me pidämme yhtä ainoata maaperäveroa pelastavana toimenpiteenä. Emme kuvaile, että moinen vero muuttaisi ihmisluonnetta, sitä ei voi aikaansaada muuten kuin kukin itseensä nähden; mutta se luopi olosuhteita, joiden vallitessa ihmisluonne on kehittävä kaikkea parasta sen sijaan kuin se nyt kehittää kaikkea pahinta. Se on aikaansaava niin suuren lisäännyksen varallisuuden tuotannossa, ettemme sitä nyt pysty vielä aavistamaankaan. Se on ennen kaikkea tekevä oikeutta varallisuuden jakautumisessa. Se on hävittävä sellaisen köyhyyden, johon ihminen ei ole itse vikapää. Se on hävittävä myös tuon ihmisluonnetta turmelevan voitonhimon. Se on antava ihmisille ainakin mahdollisuuden olla sellaisina oikeamielisinä, järkevinä ja hyvinä ihmisinä, jommoisina he tahtoisivat olla."
Niille lukijoille, joiden on vaikea ymmärtää ylläolevaa Henry Georgen omasta kirjasta otettua esitystä, olkoon tässä vielä yksinkertaisemmalla kuvauksella asia selvitetty:
Kuvailkaa koko valtion asemesta vaan jotain oman kotiseutunne paikkakuntaa. Kuvailkaamme, että tällä paikkakunnalla, niinkuin useimmasti onkin, maa on jakautunut ihmisten välillä seuraavasti: Suurimman alan omistaa rikas, enimmäkseen ulkomailla oleskeleva kartanon herra; pienempiä aloja omistavat tilalliset, jotka itse hoitavat maataloutta; enemmistön paikkakunnan asukkaista muodostaa maattomien joukko, jotka ovat kartanon tai tilallisten renkeinä ja piikoina, ja vihdoin on jonkun verran myös hyyryllä asuvia käsityöläisiä ja muuta työväkeä, joka elää päiväpalkoilla. Otaksukaamme nyt, että kaikki tämän paikkakunnan asukkaat tulisivat siihen vakaumukseen, että maan pitää olla yhteistä ja päättäisivät käyttää maata tämän vakaumuksensa mukaisesti.
Kuinka heidän olisi menetteleminen?
Ottaa maa niiltä, jotka sitä pitävät hallussaan ja antaa jokaisen käytettäväksi sen mukaan mikä pala kutakin enin miellyttää, olisi mahdotonta, koska ilmaantuisi monta halukasta samalle maapalalle ja niin syntyisi loppumattomia riitoja. Yhtyminen yhdeksi viljelyskunnaksi niin että kynnettäisiin, kylvettäisiin, korjattaisiin yhteisesti ja sitten vasta sato jaettaisiin, on myöskin sopimatonta, sillä toisella on auroja, hevosia, ajokaluja, toisella ei ole, ja sitäpaitsi muutamat asukkaista eivät osaa eivätkä edes jaksakaan tehdä maatyötä. Jakaa maa sellaisiin osuuksiin, jotka laatunsa puolesta ovat keskenään yhdenveroisia on hyvin vaikeata. Erilaatuista ja -arvoista maata ei voi jakaa niin että jokaiselle tulisi osaa sekä parhaasta että keskinkertaisesta ja huonosta maasta ja vielä pelto-, niitty- ja metsämaasta. Siten syntyisi liian paljon osia. Sitäpaitsi moinen jakelu on vaarallinen sen puolesta, että maatyöhön haluttomat tai kovassa puutteessa olevat ihmiset tulisivat luovuttamaan maansa rahasta rikkaammille ja niin syntyisi jälleen suurtilallisia.
Paikkakunnan asukkaat päättävät siis jättää maat olemaan niiden hallussa, joilla ne nyt ovat, mutta velvottavat omistajia maksamaan yhteiseen kassaan rahaa sen mukaan kuinka paljon ja kuinka edullisessa paikassa kullakin maata on hallussaan, ja myös sen mukaan minkä laatuista itse maaperä on, siihen pantuja töitä ja parannuksia lukuunottamatta, ja näin karttuneet rahat sitten jaetaan paikkakuntalaisten kesken tasan.
Koska sellainen rahain kokoominen ja sitten taas jakaminen tasan jokaiselle asukkaalle tuottaa vaikeuksia, ja kun kuitenkin kaikki asukkaat maksavat rahaa yleisiin tarpeisiin, kuten kouluihin, paloruiskuihin, teiden ja siltain rakennukseen ja kunnossapitoon ja näitä rahoja on aina niukalta kunnallisessa varastossa, niin asukkaat päättävät olla jakamatta noita rahoja ja käyttää niitä suoraan yleisiin tarpeisiin.
Näin nyt siis jokainen saa maksaa yhteisiin tarpeisiin meneviä varoja sen mukaan kuinka paljon, missä ja millaista maata hänellä on hallussaan.
Mihin asemaan kukin paikkakunnan asukkaista siis tulee, sittenkuin asiat ovat tällä tavalla järjestetyt?
Ensiksikin: se rikas maanomistaja, joka enimmän aikansa oleskelee ulkomailla ja jolla on suuria viljelemättömiä aloja hallussaan, tietysti heti huomaa epäedulliseksi pitää hallussaan viljelemätöntä maata, jota hän on tähän asti saanut pitää verosta niin hyvin kuin kokonaan vapaana. Nyt ei enää kannata pitää hallussaan viljelemätöntä maata, koska siitä saa maksaa aivan saman veron kuin viljellystäkin. Syntyy siis viljelyspakko. Hänen täytyy joko viljellä erämaitansa taikka luopua niistä. Sellainen viljelyspakko on luonnollinen, eikä mikään keinoteltu.
Toiseksi: mihin asemaan tulevat tilalliset, joilla on paljon viljeltyä maata mutta vähän viljelemätöntä? Heidän asemansa pysyisi muuten verojen puolesta jotenkin ennallaan. Mutta kun maattoman väestön asema parantuisi, niin sen seurauksena olisi vieraiden työvoimien kallistuminen, ja silloin tilalliset näkisivät parhaaksi supistaa maa-alueitansa ja viljellä pienempiä aloja väkiperäisemmin, jolloin he pääsisivät myös entistä pienemmillä veroilla.
Kolmanneksi vihdoin: mistä syystä maattoman väestön tila parantuisi? Se parantuisi sen vuoksi, että saisi haltuunsa ne maat, jotka suurtilallinen ja keskinkertainen tilallinen olivat jättäneet. Maan saanti olisi sitäkin runsaampi, koska suurtilalliset luultavasti kokonaan luopuisivat maan omistuksesta, ja sen he tekisivät senvuoksi, että kukaan ei rupeisi entisillä ehdoilla yksityiseltä maata vuokraamaan, kun olisi saatavana maata ainoastaan veroa vastaanyhteiskunnalle. Itse asiassa kaikki maan hallussa pitäminen kadottaisi omistusoikeuden luonteen ja muuttuisi vuokraoikeudeksi, jossa vuokran antajana esiintyisi yhteiskunta eikä enää personallinen mielivalta, eli kävisi juuri niinkuin torppari- ja muu maaton väestö on aina haaveksinut.
Mitä siis nyt olisi tehtävä yleensä ja mitä Laukon lakkolaisiin nähden erittäin?
Tietysti voi Henry Georgen ehdotusta vastaan muistuttaa samaa kuin kaikkia muitakin, nimittäin, että se kyllä olisi hyvä, jos vaan olisi mahdollisuuksia saada se toteutetuksi. Ja totta onkin, että asia näyttäisi epätoivoiselta, jos pitäisi odottaa milloin maata ja muita luonnonrikkauksia anastaneet luokat siihen suostuisivat. Sillä, kuten alussa huomautimme varallisuuden epätasainen jakautuminen perustuu tähän anastukseen. Jos siis rikkaat suostuisivat toteuttamaan Henry Georgen ehdotusta yhtenäisestä maa-arvoverosta, niin he sillä suostuisivat luopumaan valta-asemastaan. Mutta kaikki sotajoukot, kaikki tykistöt, kuularuiskut, linnotukset, pansarilaivat ovat olemassa juuri suojellakseen tuota ravintolähteiden yksinomaista anastusta; voipipa sanoa, ettei sotalaitoksen ylläpitämisestä mikään kansa voi päästä niinkauvan kuin sen yhteiskuntarakennus perustuu maaperän yksityiseen omistamisoikeuteen. Näemme jokapäivä esimerkkiä siitä, kuinka äärettömän tärkeänä valtaluokat juuri tätä ravintolähteiden omistusoikeutta pitävät, he kun ovat valmiit mestauttamaan tai tyrmiin heittämään puolet yhteiskuntaa, entiset ystävänsä, parhaat neronsa, kaikki, mikä kansassa on jaloa ja vapautta rakastavaa, jos vaan hienoinkin epäluulon varjo lankeaa, että jotakin on tekeillä tuota omistusoikeutta vastaan. Ja kun niin kerran on, niin tahtovatpa todella kadottaa merkityksensä kaikki parannusehdotukset, jotka perustuvat odotettuihin myönnytyksiin siltä taholta ja siinä asiassa.
Äskettäin — tänä syksynä — kysyi muuan Leo Tolstoin läheinen ystävä iäkkäältä vanhukselta, joka, kuten tunnettu, on voimakkaasti kannattanut Henry Georgen yhtenäisen maa-arvoveron aatetta, miten hän luulee tämän aatteen voivan tulla toteutumaan, kun hän ei kumminkaan usko mihinkään valtakunnan duumiin eikä parlamentteihin. Tolstoi, tuo suurikaikkienihmisten ystävä, vastasi: "Se on totta, teoriassa en usko, mutta sittenkin sanon: kenties se voi mennä sitäkin tietä,kenties!" — Oli lausunut sen äänellä, joka pannen suurinta painoa sanallekenties, osotti hänessä vieläkin elävän kaukaista toivoa, että se luokka, johon hän on itse kuulunut ja jonka täytyy paremmin kuin minkään muun luokan voida ymmärtää valtansa riippuvan yksinkertaisesti vaan ihmiskunnan yhteisen ravintolähteen anastamisesta, sittenkin vihdoin taipuu ja tekee tehtävänsä. Se on kaikissa tapauksissa Tolstoin uskonnolliselta kannalta katsoen tämän luokan ainoa tosi tehtävä, sen ainoa tie totuuteen ja elämään.
Tällä ei tietysti ole suinkaan sanottu, että köyhälistön pitäisi jäädä odottamaan milloin moinen mielenmuutos yläluokassa sattuu. Löytyy muitakin mahdollisuuksia aatteen toteutumiseen.
Muuan mahdollisuus voisi esimerkiksi olla siinä, että sosialidemokraatinen puolue, joka on valtiollisessa elämässä ottanut erikoisesti ajaakseen myös maalaisköyhälistön asiaa, poistaisi ohjelmastaan asteettaisen tuloveron, joka ei maalaisoloihin sovi, ja sen sijaan ottaisi ohjelmaansa yhtenäisen maa-arvo veron, ajaakseen sen perille silloinkuin tämä puolue saavuttaa ratkaisevan enemmistön ja jolloin kuitenkin ulkonaiset syyt sitä vielä estävät ihannevaltion välittömästä toteuttamisesta. Henry Georgen aate ei vastaa täydelleen sosialisen ihannevaltion edellyttämää järjestystä. Tämä ihannevaltio kyllä niinkuin Georgenkin aate edellyttää, että kaikki maa joutuisi valtion eli yhteisön omaksi, mutta ihannevaltion mukaan maa ei tulisi yksityisten vuokrattavaksi valtiolta, kuten Georgella, vaan valtio esiintyisi myöskin maalla työn teettäjänä, niinkuin on ajateltu sen asemaa teollisuuden alalla kaupungeissa. Maanviljelys ihannevaltiossa olisi siis suurviljelystä mitä laajimmassa merkityksessä, jota vastoin Georgen ehdotuksen mukaan maa näyttäisi jakautuvan yksityisten perhekuntien kesken. Vastakohta ei kuitenkaan ole niin suuri kuin ensi katsaukselta näyttäisi. Sillä, maan jouduttua Georgen esittämällä tavalla vapaaksi, on luultavaa, että itsenäistyneet perhekunnat kokoontuisivat jälleen asumaan kyläkunnittain ja että alkunsa saisi heidän yhteisten etujensa synnyttämä suuremmoinen kooperatiivinen liike, jonka johtavaksi keskukseksi hyvinkin voidaan ajatella koko maata käsittävää yhteisöä eli valtiota.
Mutta olkoon nyt niinkin, että Georgenkin ehdotus sosialisen ihannevaltion rinnalla olisi katsottava ainoastaan paikkausparannukseksi. Eihän sen seikan pitäisi estää ottamasta sitä ohjelmaan. Ovathan nuo ohjelmaan otetut ehdotukset viljelyspakosta ja asteettaisesta tuloverosta myöskin pelkkiä tunnustettuja paikkaustoimenpiteitä, mikäli niitä kapitalistiyhteiskuntaan sovitetaan.
Että köyhälistö pääsisi eduskunnassa toivottuun ehdottomaan enemmistöön, siihen on ensimäisenä ehtona se, että maalais- ja kaupunkilaisköyhälistö pysyisivät yhdessä eli että sosialidemokraatinen puolue todella voisi löytää muotoja, jotka nämä molemmat luokat sulkee yksiin kehyksiin. Vakaumukseni mukaan niin ei tule ajan pitkään tapahtumaan, ellei sosialidemokraatinen puolue ota ohjelmaansa yksityisen maanomistusoikeuden lakkauttamista yhtenäisen maa-arvoveron avulla. Väitteeni voi tuntua kummalliselta katsoen siihen, että yhtenäisen maa-arvoveron aate on maassamme vielä niin vähän tunnettu, mutta sen tunnetuksi tuleminen maaköyhälistön keskuudessa ei todella tarvitse enemmän aikaa kuin pieni kipinä tarvitsee polttaakseen kokonaisen kaupungin.
Myös se väite, että, huolimatta Georgen aatteen tavattomasta levenemisestä ulkomailla viime kolmena vuonna, sitä ei olisi missään maailman kolkassa vielä käytännössä toteutettu eikä sen seurauksia nähty, ei pidä enää paikkaansa. Jo vuonna 1891 otettiin Uudessa Seelannissa, Ballancen ministerinä ollessa osa maakorosta maa-arvoa kohtaavana verona valtion yleisiin tarpeihin. Pian sen jälkeen noudatettiin samaa menettelyä myöskin Uudessa etelä Walesissa ja etelä Australiassa, jotapaitsi uudessa Seelannissa alettiin samaa tulolähdettä käyttää osaksi kunnallistenkin menojen suorittamiseen. Tämä ei tosin ollut Henry Georgen aatteentäydellistätoteuttamista, sillä verona nostettiin ainoastaan pienen pientä osaa maakorosta ja suuri joukko mitä hyljättävimpiä, työntuotetta kohtaavia veroja oli vielä jätetty entiselleen. Siitä huolimatta jo tämä osittainenkin aatteen toteuttaminen on runsain määrin todistanut sen oikeutta ja elinvoipaisuutta. Vero kohtasi ainoastaan 0,4-0,8 maaperän arvosta, ja kuitenkin muuan koloradolainen veronjärjestelykunta, jonka tehtäväksi oli annettu tutkia sellaisen veron vaikutuksia itse paikalla, antaa siitä seuraavan lausunnon ("Report of the Revenue Commision of Colorado", Congressional Record, U.S.A., 1900. — "Single Tax", 1901, s. 41):
"Ennen tämän veron voimaanastumista, joka tapahtui v. 1891, vallitsi Uudessa Seelannissa mitä suurin maakeinottelu. Tuhansittain vaelsivat työttömät kaupunkeihin työtä hakemaan. Kylät autioituivat. Mutta ilman mitään lakisäädöksiä, jotka olisivat työpalkkoja tai työtuntien määrää järjestelleet, alkoi heti tämän veron voimaan astuttua työpalkka kohota, työaika lyhetä, elintarpeiden hinta halveta. Työväen elinehdot paranivat ja työtönten joukko hävisi kokonaan. Vuodesta 1891 vuoteen 1898 kasvoivat peltomaat alalleen 3,522,091 akriila, kylvöniityt 3,278,501 akrilla, maaparannusten arvo kohosi 8 milj. dollarilla ja kaikkialla ilmeni teollisuuden merkillinen elpyminen. Ja väestön vähenemisen asemesta, jota oli ennen veron voimaanastumista huomattu maastamuuton kautta syntyneen, alkoi väkiluku kasvaa (noin 15 tuhannella vuosittain), ja tämä kasvaminen jatkuu näihin päiviin asti. Uudessa etelä Walesissa otettiin samallainen maa-arvoa kohtaava vero käytäntöön vuonna 1895. Maan teollinen tuotanto oli siihen saakka ollut mitä surkeimmassa tilassa. Veron käytäntöönotto alkoi kohta täälläkin panna asiat paremmalle kannalle. Työpalkka nousi ja työnsaanti tuli helpommaksi. Kolmena vuonna ennen veroa oli työtönten lukumäärä kasvanut, kolmena vuonna veron jälkeen se oli säännöllisesti vähennyt. Heti veron voimaanastumisen jälkeen särkyi suuri joukko kartanoita pikkutiloiksi, jotka myytiin työtätekeville siirtolaisille; viljelysmaiden ala suureni kerrallaan enemmällä kuin 50 prosentilla."
Tämä Georgen aatteen käytännöllinen toteutuminen ei jäänyt huomaamatta Englannissa, ja huhtikuussa vuonna 1906 vaati hallitus kolmelta australialaisen siirtomaan kuvernööriltä lausuntoja siellä käytäntöön otetun uuden veron vaikutuksista. Ja näiden hallituksen omien asiamiesten lausunnoista (ne ovat julkaistut parlamentin Sinisessä kirjassa, elok. 1906, nidos 3191), on Englannin hallitus ollut tilaisuudessa näkemään, että tuon koloradolaisen tutkijakunnan tiedonannot eivät ole mitään mielikuvituksen tuotteita. Erittäin paljon painoa on näissä lausunnoissa pantu siihen seikkaan, että uusi vero niin ehdottoman ehkäisevästi vaikuttaa maakeinotteluun. Mutta tämähän maakeinottelu se juuri onkin pääsyy köyhän kansan maattomuuteen.
Aivan viimeisinä aikoina on Uusi Seelanti merkillisine tilastoineen ollut yhä suuremman huomion esineenä. Erittäinkin on Englannin maataomistavien lordien keskuudessa tämä juttu herättänyt levotonta liikettä. Helppo on tähän asti ollut ylenkatseellisella vaikenemisella painaa Georgen ehdotukset kuulumattomiin, mutta elävään tosiasiaan nähden ei käy enää vaikeneminen. Sen kieltä ymmärtää ja uskoo koko maailma. Vanhoillinen sanomalehdistö, erittäin maailmanlehti "Times" koettaa parastaan saadakseen nuo U. Seelannin sosialiset uudistukset epäilyksen alaisiksi tai ainakin niiden merkityksen vähennetyksi. Mutta turhaan. Eilen luin lehdissämme jostain ulkomaalaisesta aikakauskirjasta lainatun uutisen, jossa sanotaan, että "valtio- ja sanomalehtimiehet maailman kaikilta kulmilta suuntaavat matkansa tähän loitoimpaan europalaiseen siirtolaan, — aivan kuin tiedemiehet Pasteurlaitokseen Parisiin tai muuhun laboratorioon, missä tehdään maailman kuuluja tieteellisiä kokeita, joiden tuloksilla voi olla ratkaiseva vaikutus koko ihmiskunnan kohtaloon."
Mutta otaksukaamme nyt, että meidän eduskuntaamme nähden olisivat oikeassa ne, jotka väittävät, ettei se pysty toimeenpanemaan mitään perinpohjaisia yhteiskunnallisia uudistuksia, koska se ei ole mikään välitön kansan eduskunta, vaan vallasta riitelevien puolueiden taistelutanner. Otaksukaamme, että valtaluokat todella olisivat sen tahallisesti tällaiseksi laittaneet, ja ettei sieltä koskaan tulisikaan kuulumaan mitään muuta kuin riitoja siitä kenen maalaisohjelma on paras ja riidan lopputulokseksi aina jäisi että maalaisolot pysyisivät entisellään. Otaksukaamme, ettei köyhälistöpuolue koskaan voisi päästä enemmistöön, koska kaikki puolueet sellaisessa eduskunnassa aina hajaantuvat kahtia juuri silloinkuin ne ovat enemmistön saavuttamaisillaan. Eiväthän tämmöiset otaksumiset olekaan kaikkia niihin viittaavia oireita vailla. Olisiko silloin maalaisköyhälistön asia toivoton? Eivätkö he siis milloinkaan pääsisi syntyperäiseen oikeuteensa, maan itsenäiseen nautintoon? Jäisikö heidän asiansa sittenkin riippumaan vaan siitä, milloin valtaluokat omantuntonsa pakottamina luopuisivat maan ja luonnonrikkauksien anastuksesta?
Ei jäisi. Sillä köyhälistöllekin on varattu oma tiensä totuuteen ja elämään.
Ja se tie onlakko.
Ei tosin sellainen yksistään taloudellinen lakko jossa äkkiä työstä luopumalla koetetaan saada maanomistaja pakotetuksi ainoastaan parannuksiin vuokraoloissa, vaan sellainen lakko, jonka tarkotusperänä onkokonaan ja ainiaaksi luopuminen yksityisen maanomistajan maita viljelemästä. Niinkuin esimerkiksi lakko sotapalveluksesta ei ole ainoastaan taloudelliselta kannalta kansaa hyödyttävä, vaan on etupäässä sen siveellisen voiman sanelema, niin myös kieltäytyminen viljelemästä maata yksityisen mielivallan orjana on etupäässä siveellisenvapaudentunnonkäsky, vaikka sen toteuttaminen kyllä tuottaa myös taloudellisia etuja.
Kaikki, mikä suinkin voi edistää ja helpottaa tällaista vapautumista, siihen on ryhdyttävä.
Lähin tarjona oleva, monessa tapauksessa hyvinkin mahdollinen keino päästä vuokraamasta maata yksityiseltä ja kuitenkin pysyä vuokraajan asemassa tarvitsematta tätä maata omakseen lunastaa, on liittyminen sellaisiin maanviljelysosuuskuntiin, jossa osuuskunta tulee maan omistajaksi ja sen jäsenet tämän maan eri osien vuokraajiksi. Vuokraajan tulee siis vuokramaksuna suorittaa osuutensa 1) tilan ostohinnan korkoihin, 2) tilan kruunun, kunnan ja kirkon veroihin. Sanokaamme että tämä suoritus vastaa keskimäärin niitä veroja, joita maanomistajat tavallisuudessa torppareiltaan vaativat. Silloin on vuokraajan taloudellinen asema tosin sama kuin ennenkin, mutta hän on vapaa personallisesta maanisännästä, hänen veronsa ei nouse ja hänen lapsensa perivät vuokraoikeuden.
Sellaisten osuuskuntain perustamiseen pitäisi vapaamielisen hallituksen myöntää varoja, niinkuin se nyt myöntää lainoja torppariyhdyskunnille, jotka sitoutuvat lunastamaan valtion välityksellä ostetun maan vähitellen omakseen. Vapaamielisen hallituksen pitäisi se tehdä, koska se sisältää rauhallisen ratkaisun levottomuuksia uhkaavassa taistelussa maanomistajain ja maattomien välillä eli yhteiskunnan kaikkein kipeimmässä kysymyksessä.
Mutta vaikkei hallitus myöntäisikään tällaisille osuuskunnille pysyviä lainoja, niin on niiden syntyminen sittenkin mahdollista. Se käteinen osa kauppasummasta, mikä paitsi kiinnityslainaa tilan ostossa tavallisesti tulee kysymykseen, voidaan hyvin monessa tapauksessa saada kokoon siten, että varakkaammat osuuskuntaan liittyvistä torppareista antavat varansa lainana omalle osuuskunnalleen.
Lähemmin määritellen on tässä tarkotettu osuuskunta seuraavanlaiseksi: Osuuskunta käyttää maitansa antamalla niitä vuokralle omille jäsenilleen. Jokaisella perheellä on yksi osuus, eikä useampia osuuksia samalla jäsenellä saa olla. Myöskään ei vuokrata voi yksi jäsen enempää maata kuin mikä maanviljelykseen käytettynä työmiesperheen kunnolleen elättää. Vuokrat lasketaan ainoastaan vuokratun maa-alan suuruuden, hedelmällisyyden, luonnonrikkauksien ja aseman edullisuuden, mutta ei maahan pannun työn ja parannusten mukaan. Useampien halutessa vuokrata samaa maa-alaa se annetaan sille osakkaalle, joka korkeampaa maaperävuokraa tarjoo. Vuokramaksujen tarkistus tapahtuu sovittujen ajanjaksojen (esim. joka 10 vuoden) kuluttua, jolloin ei saa minkäännimellisellä lisäverolla rasittaa sitä arvolisäännystä, minkä joku maa-ala on tämän ajan kuluessa saavuttanut siihen pannun työn ja parannusten johdosta, vaan lisävuokran alaiseksi voi joutua vuokraajan työstä riippumaton arvolisäännys, kuten esimerkiksi luonnonrikkauksien enentymisestä tai uusien ilmaantumisesta, asutus- ja liikesuhteiden muuttumisesta syntyvä lisäännys. Toisin sanoin: vuokramaksun alaisena voi olla ainoastaan se mitä osakas käyttää hyväkseen osuuskunnan yhteisestä omaisuudesta, jotavastoin kaikki se arvo minkä osakkaan työ luopi, kuten rakennukset, pellon raivaukset ja muut parannukset jäävät hänen yksityisenä omaisuutenaan verosta vapaaksi. Tämä kohta on siis aivan päinvastainen kuin yksityiseltä maanomistajalta vuokratessa, jolloin maanomistajan silmä heti iskeytyy pellonraivauksiin ja maan parannuksiin ja verottaa ne ensimäiseksi. Osuuskunnan yhteistä omaisuutta on 1) maaperä ja kaikki sen luonnonrikkaudet, metsät siihen luettuina; 2) maatilaan tai maatiloihin ostettaissa kuuluneet rakennukset ja maanviljelysirtaimistot, joita sen kuitenkin on käyttäminen lainana varattomimmille jäsenilleen; 3) vuokramaksut, joilla suoritetaan ostetun tilan tai tilain kruunun-, kunnan- ja kirkonverot, yhteisten rakennusten palovakuutukset sekä lainain korot. Mahdollinen ylijäämä käytetään osuuskunnan yleisiin tarkotuksiin. Tietysti voidaan sääntöjen laatimisessa käyttää sopivia kohtia jo olemassa olevien osuuskuntien säännöistä, sillä tarkalla erotuksella vaan, että osuuskunnan verottamisoikeus ei milloinkaan saa koskea muuta kuin maan arvoa, riippumatta siihen pannusta työstä. Siinä on pääasia.
Tämä tie se on minun ymmärtääkseni sopivin Laukonkin lakkolaisiin nähden. Ympäristössä tarjotaan runsaasti maatiloja kaupaksi. Syrjäiselle alkaa olla jo selvänä, että kysymyksen ollessa maanomistajaluokan taistelusta maattomien luokkaa vastaan, kihlakunnanoikeuden päätös tässä jutussa ei tule hovioikeudessa mitenkään oleellisesti muuttumaan, paroni ei tule mihinkään sovitteluihin taipumaan, varsinkin kun hänellä jo on kaikkialla uusia torppareita, hallitus ei tule sukutilaa lakkolaisten kesken jaettavaksi lunastamaan, eikä eduskunnan sosialistinen vähemmistö enemmistöä vastaan mitään aikaansaamaan.
Tosin on häädettyihin lakkolaisiin nähden olemassa suuri vaikeus sen puolesta, että useat heistä ovat miltei kaiken omaisuutensa menettäneet ja että heiltä siis puuttuu varoja rakennuksiin, vaikkapa työkaluja, jotain irtaimistoa, karjaa ja ajojuhtia useilla olisikin säilynyt. Talveksi aijotut elintarpeet ovat, kuten ylempänä kuvattiin, kaikkineen joutuneet uusien tulokkaiden haltuun, ja asumusten puute käy talvikylmän lähestyessä yhä kipeämmäksi, niin että nyt, kun ihmiset jo lakkaavat ajattelemasta "Laukon rettelöitä", ovat nuo kovan onnen lapset vasta pahimpaan pulaan joutuneetkin. Mutta tässä kohden täytyy nyt vapaamielisen varakkaamman yleisön tulla avuksi. Tarmokkaasti on jo köyhä väki ympäri maata koonnut roposensa heidän avustamisekseen. Onpa sosialistien piirissä koottu niinkin paljon että on saatu ostetuksi heille parinkymmenen tuhannen maksava talo, jossa he nyt saavat polisien ahdistamatta vapaasti kokoontua. On myös "osuuskauppa" rakennettu ja "työväentalo" rakenteilla. Mutta se ei lähimainkaan riitä. Asumuksia, vaikkapa väliaikaisiakin,täytyysaada kuntoon. Katottomaksi ei sivistyneen säädyn sovi jättää 80 korvenviljelijä perhettä, jotka eivät ole mitään muuta pahaa tehneet kuin heränneet vapauttansa kaipaamaan. Tätä tuntien onkin herkkätuntoinen kansalliskirjailijamme Juhani Aho, samassa yllämainitussa kirjotuksessaan, seuraavin lämpimin sanoin vedonnut yleisöön:
"Lakkolaiset ovat jo tarpeeksi kärsineet. On aika estää heitä tulemasta aatteidensa suuremmiksi marttyyreiksi kuin jo ovat. Niiden tulevain parannusten vuoksi, joille varmaan on antanut uutta vauhtia heidän propagandansa torppariolojen ja sen seurauksena koko maan olojen parantumisen hyväksi, ei ole liika vaatimus, ett'ei yhteiskunta jätä puutteen alaisia yhden kunnan tai yhden kansalaisryhmän rasitukseksi, vaan on kaikkien kansalaisten annettava apunsa hädän lieventämiseksi siellä missä sitä on todella olemassa. Tämä kiusallinen kysymyson saatavapois päiväjärjestyksestä mitä pikimmin. Kun se on tapahtunut, ryhdyttäköön järjestämään torppari- ja maanomistusoloja niin, etteivät Laukon ilmiöt uudistu."
Ja samaan kehotukseen pyytää hartaasti yhtyä tämänkin kirjasen kirjottaja, ollen puolestaan valmis, jos asianomaiset haluavat ja yleisön luottamusta riittää, panemaan aikaa ja voimia asian järjestämiseksi ylläkerrotulla tavalla.
Arvid Järnefelt. Virkby, Kyrkstad, 29. IX. 1907.