— "Nyt te vissiin valehtelette?"
— "Olenko neidin mielestä sen näköinenkään?"
"Mutta oliko se vesi tuotu oikein Luvatusta maasta ja Jordanista?"
"No sen tietää, — laivoissa kolmen meren takaa. — Emmekä me, virkamiehet, niin suuria vesimääriä hakijoille antaneetkaan, — pienempiin astioihin vaan."
"Niin, ei sitä paljon tarvita! Suureen vesiämpäriin, joka on tuolla navetassa, kaataa meidän pehtori vain litran verran. Minä sillä sitten valelen navetan lattiaa."
"Niin, paljonko sitä tarvitaan? — Sekaantuuhan vesi veteen!"
"Herra on paljon nähnyt ja tietää paljon". —
"Neiti sanoo Piilmanniksi vaan". — —
Navetan ovi oli nyt minulle avoin. Sain vapaasti astua pyhäkköön.
Se oli suuri, valoisa navetta; ikkunat olivat laajat ja oikein uutimilla varustetut. Vaikka oli paras kesäaika, niin lehmiä pidettiin sisällä. Siinä syödä nyhtivät viherrehua tai märehtivät, turvepehkuilla maaten. Ilma oli navetassa tavattoman puhdas ja raitis. — Todellinen lehmien palatsi!
Näin heti, että katosta lähellä pitkisseiniä riippui kummallakin puolen navettaa rivi leveäsuisia kiviastioita. Kivivateja oli kaikkiaan neljätoista, — lehmiä navetassa arviolta satamäärä.
Olin tarkastelevinani sähköjohtolankoja. Sain keittohuoneesta käsitikapuut ja kiipesin, muka sähkölankojen takia, katonrajaan asti. Sopivassa tilaisuudessa pistin päretikun kiviastian sisään. Huomasin sen sisältävän hiukan kellertävää, vesimäistä nestettä. Alviina paraillaan, varsiluuta kädessä, valeli Jordanin vedellä navetan toista lattianpuoliskoa. Oma puoleni oli vielä koskematon. Tultuani alas tikapuilta, pistin päreeni väkivesiviemäriin. Kun nyt päretikkua tarkastelin, huomasin, että sen päässä höyrysi hieno, valkoinen huurrekaasu.
Olin nähnyt kyllin. Alkuperäinen arveluni oli saanut vahvistuksensa.
Menin Alviinan luo: "Eipä täällä minulle taida olla työtä. Kunnossa olivat sähköjohdot."
"Ja näinkö siellä piispanhovissa navetan lattioita valeltiin?"
"Ihan niin, — juuri sillä tavalla! — Mutta voisinhan tarkastaa, miten teillä virtsakaivo on tehty. Se on kai lukossa?"
"Avain on keittohuoneessa. Minä tulen aukaisemaan."
"Ei meillä siellä piispanhovissa ollut tapana ilmanvaihto- ja tuuletuspeltejä pitää navetassa auki, muuta kuin ani harvoin, silloin tällöin", sanoin Alviinalle, lähtiesssämme ovesta ulos.
"Ei meilläkään nyt enää! — Ja kuitenkin lehmät Heikinpäivästä alkaen ovat lypsäneet parempaa maitoa kuin ennen. Piilmanni näkisikin, miten kaunista voita saamme!" — Alviina alkoi innostua; hän oli omalla alallaan, näissä seikoissa asiantuntija.
"Ymmärtäähän sen: Lehmät viihtyvät Jordanin veden lähettyvillä. Ja toisekseen kärsivät navetan alituisesta vedosta; saavat leiniä, nuhaa, yskää ja tuberkeleita."
Virtsakaivo navetan ulkopuolella oli suuri, koko navetan pituinen ruuma. Pistin siihen seipään, jolla koetin tönkiä laarin pohjaa. Seipään rohjuiseen tyvipäähän näin tarttuneen valkoisia kidekirpaleita.
"Hyväthän nämä laitokset ovat", vakuutin Alviinalle.
Heti oikealla kädellä oli lautavaja, jossa huomasin ruiskun pumppuineen. Sen siivosta saatoin tietää, mihin sitä oli käytetty. Vieressä oli tynnyri, jonka ylitse oli löyhästi sidottu harvakuteista säkkikangasta. Kankaan pussimaisesta puhjukasta korjasin muutamia valkoisia kiteitä, jotka pistin taskuuni.
Juuri samalla sattui huomiooni toinen katos, jossa oli suuri määrä avaamattomia sementtitynnyreitä.
"Mihin kaikki nuo tarvitaan?" kysyin.
"Kukapa ne patroonan tuumat tietää? Alkuviikolla vasta tulivatkin tänne laivalla."
Olin toimittanut tehtäväni Lahisissa. Ei ollut syytä viipyä kauvemmin.Minä hetkenä tahansa saatoin saada kiivaan herra Wallenbergin niskaani.
— "Eipä minulla olisi ollut asiaa lainkaan tähän hoviin. Niin oli kaikki paraassa kunnossa. Toisissa paikoissa voi olla työtä viikkokausiksikin." — Pistin Alviinalle kättä hyvästiksi.
"Eikö Piilmanni katselisi vielä meidän toistakin navettaamme?"
"Uskonhan minä jo vähemmälläkin Alviinan kykyyn ja huolellisuuteen.Taidattepa olla oikein koulun-käynyt."
"Tulihan sitä käytyä niinkuin karjakkokoulua! — Meneekö Piilmanni tästä nyt Holman hoviin, tuonne toiselle puolen lahtea? Jos sattuu, voisi siellä olla työtä hyvästikin."
"Enköhän vaan taida lähteä tästä kirkonkylään päin. Huomenna on sunnuntai, ja kukapa silloin tahtoisi olla kaukana kirkosta? Ehkä minä tapaankin Alviinan kirkkomäellä." —
Jätin tämän tuhmansekaisen tytön, josta jo aloin olla pääsemättömissä. Viklundin mieltymys Alviinaan ei varmaankaan ollut riippuva tytön henkisistä lahjoista. Häntä kyllä ihastutti "nuor ruumis viehkein hemmekkäin". — Mutta Viklund kai tuumikin: "on kylliks sielua itselläin".
Alviina meni uudestaan navettaan, joten voin vapaasti pyrkiä takapihan nurkkien ohi talosta pois. Minun ei tarvinnut aluksi lähteä kulkemaan muka "konttoriin päin", jolloin olisi täytynyt mennä ajotielle itse kartanonpihan lävitse.
Onni minua todellakin suosi! Tuskin olin ajotiellä kivenheiton matkan päässä kartanon pihaveräjästä, kun Lahisten herra pyylevänä, rusikkasauva kädessä, tuli portaita alas astuen. Laahustelin jalkojani perässäni ja kävelin laiskan rennosti, niin että mäyrännahkalaukku heilui edestakaisin olallani. Sulkiessani yläveräjän, huomasin Wallenbergin seisovan keskellä pihaa tarkkaavassa asennossa, kasvot minuun päin kääntyneinä.
Toivoin sydämestäni, ettei Alviina joutuisi pahempiin selkkauksiin tutkimusteni johdosta. Olinkin vältellyt tekemästä hänelle mitään varsinaisia kysymyksiä. Jos Wallenberg alkaa häntä kovistaa toimistani navetassa, niin tytöllä on puhdas omatunto. Hän ei joudu hätään, vaan pystyy puolustamaan itseään. Hän voi rehellisesti vakuuttaa, että vieras vain vilkaisi sähkölankoihin, ja kun olivat kunnossa, heti lähti navetasta ulos. Myös hän voi ilmoittaa menneeni kirkolle päin työnhakuun.
Herra Wallenbergin maahenki-hankkeet olivat nyt tiedossani. Malmfelt on voittava vedon. Lankinsuon riitajuttu tulee kunnialla haudattavaksi. — Minua nauratti sana "maahenki" tässä yhteydessä. Wallenberg oli tahtonut ivailla käytäntöön otettua nimitystä, joka hänen mielestään ei merkinnyt "Erdbegeisterung" vaan "Erdhauch"!
Kävelin hiljalleen maantietä Holmaan päin. Koetin tehdä eräitä ylimalkaisia arvioita Wallenbergin uuden keksinnön merkityksestä. Suurviljelijälle siitä kyllä saattoi olla hyötyä. Wallenbergin uutta menettelytapaa käyttämällä, voidaan jossakin määrin vähentää ulkomaisten apulantojen ostoa. Erittäin Lahisten herralle, jolla oli suuri karja, tämä keksintö voi semmoisenaan olla varsin arvokas. Hänellä oli noin kaksisataaviisikymmentä lehmää navetoissaan, — lukuunottamatta aukumenttitilan karjaa. Tähän tulivat lisäksi hevoset sekä elukat karsinoissa ja läävissä. —
Mutta oliko keksinnön kantavuus niin suuri, että Wallenberg, kuten hän näkyi toivovan, voisi saada aikaan todellisen uudistuksen viljamaiden lannoittamisessa? — Tuskinpa vaan!
Oliko Wallenberg siis ollut liian vilkastoiveinen, kuten keksijät ja keksijä-parat yleensä, — vai oliko asiassa vielä jotain muuta?
Luulin Lahisissa nähneeni kaikki ne laitteet ja menettelytavat, mitkä olivat tämän kysymyksen yhteydessä. Olin jotenkin selvillä siitä, mikä tehtävä milläkin erikoisasialla oli pääasiaan nähden.
Ah! olin juuri pääasian unhottaa! Karjanlanta paranee umpinaisessa navetassa! — Tämän kautta keksinnön arvo lisääntyy monin verroin: Sillä on tavaton merkitys sekä suurviljelijälle että pienviljelijälle. —
Astuessani eteenpäin, olin päässyt lähelle Holman ajotietä, missä maantie tekee kierroksen Haukkavuoren ympäri, kun mieleeni johtuivat Lahisten sementtitynnyrit. Suuri määrä sementtiä oli äskettäin tuotu taloon. — Mitä varten? Oliko tämäkin seikka jollain tavoin Wallenbergin uusien hankkeiden yhteydessä? — Rautabetonia? Ah! olinhan, kulkiessani rehuladon ulkonurkan ohi, kompastunut kokonaiseen soraläjävuoreen! Somero oli nähtävästi viime talvena sinne ajettu.
Äkkiä kaikki kuin välähdykseltä selvisi minulle mieleeni! Ymmärsin, mitä betonirakennusta Wallenberg ryhtyy rakentamaan keskellä kesää. — Karja piakkoin lasketaan niitetyille kedoille ja on jälleen lokakuusta alkaen navetassa. Rakennus on saatava siksi valmiiksi! — Sitäpaitse, olihan Wallenberg uhannut jo jouluksi kirjoittaa seikkaperäisiä neuvonantoja maanviljelijöille!
Wallenberg aikoo todella tehdä jymyt Suomessa! — Vihelsin pitkään.
— "Tuleeko herra professorille mustalaistavat mustalaisen puvun mukana?" — Tienkäänteessä tuli Signe neiti vastaani nauraen. Hän oli avopäin; punainen päivävarjo niskassa suojeli häntä aamuauringon säteiltä.
"Hyvää huomenta toistamiseen!"
"En malttanut pysyä kotona. Piti tulla kuulemaan. — No, kuinka kävi?Saitteko selkoa asioista? — Arvasin, että te pian ehkä palaatte. —Kumpiko voittaa vedon?"
"Isänne kyllä voittaa. Asia on täysin selvillä."
"Ja näin lyhyessä ajassa. — Olettepa äärettömän etevä!"
Samalla hän huomasi, minkälainen pukuni oikeastaan oli, — miltä mustalainen näytti! Hän purskahti raikuvaan nauruun, katseli minua joka puolelta ja tirskuili kiusoittelevan lystikkäästi. Pelkään, että "korkea oppi" tunsi itsensä sangen yksinkertaiseksi ilkamoivan tyttölapsen vallattomuuden edessä.
"Mutta miten te olette päässyt noin mustaksi?" hän ihmetteli.
"Kahvi tekee mustaksi, sanotaan".
"Mutta ei mustasukkaiseksi, kuten tädit väittävät! — Tiedättekös, äiti tulee nyt kovin iloiseksi. — Hän oli vedosta ensin niin hirveästi pahoillaan. Mutta me silloin selitimme, — isäni ja minä, — että setä Wallenberg kyllä häviää vedon; ja isäni sanoi, että se ikävä Lankinsuon riita myös nyt loppuu. Mutta äiti ei uskonut. Isä itse oli vakava. Mutta me sanoimme, että tohtori Pohjamo osaa kaikki, ja mihin ikinä hän ryhtyy, sen hän saattaa perille kanssa ja silloin isä ja äiti hymyilivät."
"Me?" —
Hän huomasi puhuneensa itsensä pussiin ja joutui hämilleen. — "Jaminäkerroin sitten äidille teidän valepuvustanne, ja silloin hän nauroi ihan katketakseen."
Olimme päässeet ahteelle, mistä Holman pihamaa näkyi. — "Kas, isä ja setä Ruuth seisovat portailla. He huomaavat jo meidät". Hän heilutteli innokkaasti punaista päivänvarjoaan. — "Nyt he arvaavat, että kaikki on hyvin".
Pitkin matkaa kartanoon saakka hän aina välillä uudisti merkinantojaan. — Vertaus kyllä pahoin ontui, mutta olin kuin mikä Teseus, paluumatkalla Ariadnen kanssa. Minotauroksen pesään olin pistänyt pääni, monimutkaisesta sokkelosta suoriutunut. — Niin, siihenpä vertaus päättyikin! — Mistään turmasta en ollut Ariadnea pelastanut. Hänellä oli vyyhtinsä omissa käsissään, ja sitä minä en ollut selvittänyt. — Mutta siitä huolimatta uusi Teseus tuli punaisin purjein, ja merkinanto oli Ariadnen itsensä. — Voi, nuorenmiehen ikuisia haaveita!
Viklund avasi meille veräjän, kysyvä ilme kasvoissaan.
— "Kaikki selvillä, Viiklunti! — Tulkaa huoneeseeni, niin viette puvun takaisin omistajalleen. — Viiklunti saa yhtä ja toista puuhaa tänä päivänä Holman navetassa."
Signe neiti kiiti kohotetuin käsin poikki pihan; portailla hän, lainkaan pysähtymättä, lausui pari sanaa isälleen ja jatkoi sitä menoa sisään saakka. Hän kiiruhti viemään hyviä uutisia äidilleen.
Malmfelt ja herra Ruuth tulivat iloisina vastaani.
"Vai niin! Sepä hauska, että onnistuit! — En tiedä, kuinka oikein kiittäisin sinua." Malmfelt puristi kättäni.
Herra Ruuth löi minua tarmokkaasti olalle. "Se oli nopea suoritus!" hän lausui suuremmalla sydämellisyydellä, kuin olisin odottanutkaan. "Kemia on sentään — tieteiden tiede! Ja teillä kun jo — lähtiessänne, oli koko juttu — selvillä!"
Nähtävästi Malmfelt oli kertonut herra Ruuthille aamuisen keskustelumme.
He olivatkin nyt kovin halukkaat seikkaperäisesti kuulemaan, mitäWallenbergin kokeilut tarkoittivat.
"Lyhyesti sanoen, herra Wallenberg on kokeissaan ottanut sitoakseen sen ammoniakin, joka navetan tuuletustorvien kautta tätä nykyä häviää ilmaan, tuottamatta mitään hyötyä. Tiedämme, että ammoniakki — siinä oleva typpi — on kasvien tärkein ravintoaine. Wallenbergillä on navetassaan pieni, sievonen tehdas, jossa valmistetaan parannettua ammoniumsulfaattia. — Kas tässä, eräitäcorpora delicti!"
Otin taskustani suurempia ja pienempiä kiteitä, jotka laskin kuistin pöydälle. — "Edessänne on puhdasta salmiakkia, klorammoniumia. Tätä arvokasta suolaa on ainoastaan 20% siinä ammoniumsulfaatissa, jota te maanviljelyskaupoista ostatte. Yksi kilo tätä vastaa viittä kiloa teidän apulantaanne.
"Huomatkaa: tämä on vasta Wallenbergin kokeilua! Hänen varsinainen tarkoitusperänsä on paljon laajakantoisempi.
— "Mutta, hyvät herrat, minun täytyy nyt hiipiä huoneeseeni pukuani muuttamaan! Sitä paitse, ennenkuin voin seikkaperäisesti esittää näitä asioita, täytyy minun tarkoin punnita tekemieni havaintojen jokaista yksityiskohtaa, sommitella kokoon ajatuksissani Wallenbergin suunnitelman pääpiirteet sekä tehdä eräitä todennäköisyyslaskelmia. Sen verran voin nyt jo sanoa, että herra Wallenberg kyllä on tunnustava hävinneensä vedon."
Herra Ruuth pisti todistuskappaleeni lompakkoonsa ja lähti huoneeseensa.Malmfeltin täytyi saada kertoa asiat rouvalleen. Minä menin yläkertaan.
Käytävässä herra Soinivaara, gentlemanin puvussaan, tuli vastaani. Hän oli nähtävästi lähdössä aamukävelylleen. Ennenkuin pääsi sivutseni, hän tunsi minut, astui askelen taappäin ja katsoi minuun pitkään, itsevanhurskaan nuhtelevasti. Ei ollut leikkiä siinä katseessa. Muistan kerran kouluajoiltani, kolmannelta luokalta, kun olin käynyt omenanvarkaissa, miten luokan-esimies loi samanlaisen katseen minuun, kadotettuun.
— "Herratohtori on jo lähdössä yölevolle?"
— "Lehtori on jo hereillä, — hyvää huomenta!" — Kumarsin ja astuin kamariini.
Sain tehdä jotenkin perinpohjaisen puhdistuksen, ennenkuin jälleen tunsin olevani omassa olossani. Pukeutuessani saapui Viklund, jolloin neuvottelin hänen kanssaan tehtävistä töistä ja sain kuulla paikkakunnan juna-ajat. Jos hyvin kiirehdimme, voidaan vielä telefoonilla tehdä kaupungista tilauksia, lähetettäväksi pikatavarana kirkonkylän asemalle. Riensin alakertaan.
"Nyt, setä, oitis telefooniin! — Ei ole aikaa kyselyihin. — Telefoonatkaa kaupungin rautakauppaan. — Todella! sepä onni, että linja oli auki! — No niin: Rikkihappoa 50 kiloa; — galvanisoitua rautalankaa N:o 14, 3 kiloa; — pieniä väkipyöriä 1 1/2 tusinaa, 2-3 senttiä läpimitaten; mönjää 1/2 kiloa. — Vielä sitten! Menkööt rautakaupasta Jaakko Huhtaselle, lähellä rautatieasemaa: — 1 1/2 tusinaa kivivateja — eli "kivipyttyjä" — à 3 litraa. — Kaikki heti kohta pikatavarana tänne. —
"Toivon, että ennätämme saada tavarat. Tämä on ainoa juna, jota voimme tänä päivänä käyttää, ja huomenna on sunnuntai. Sedän kunnia vaatii, että ratkaisu esitetään herra Wallenbergille niin pian kuin mahdollista. Laitamme Holman navettaan samanlaisen tehtaan, kuin Lahisissakin on. — Laskemme arvoitusta esittävän peikon poikkihakatun pään silkkihuivissa Wallenbergin jalkojen juureen, kuten Andersenin sadussa."
"Ei, kuulkaa nyt, herra Pohjamo, peikon pää on laskettava — prinsessan jalkojen juureen!" — Herra Ruuth oli hyvällä tuulella: — minä olin harvoin kuullut hänen puhuvan niin pitkää lausetta yhteen henkäykseen.
Olin velvollinen antamaan heille muutamia selityksiä. Istahdimme tupakkahuoneeseen.
"Asia on se, että tarvitsemme suolahappoa. Mutta kahdesta paino-osasta rikkihappoa ja yhdestä osasta keittosuolaa saadaan suolahappoa. Viklundilta kuulin, että keittosuolaa on talossa kyllin. Ostaessamme rikkihappoa voitamme puolet hinnasta. Sitä on kaupan pajukoppien suojaamissa 50 kilon pulloissa.
"Ripustamme suolahappoastioita navetan kattoon. Suolahappo imee ammoniakkia itseensä, ja astiain pohjalle kiteytyy salmiakkia. Kivivatien lukumäärä — Viklund kutsuu niitä "kivipytyiksi" — saa riippua navetan koosta ja lehmien luvusta. — Lahisten uudemmassa navetassa niitä oli neljätoista. Holman suuressa kivinavetassa voisimme käyttää kahdeksantoista."
"Nyt kuullessani Wallenbergin kaikki temput", sanoi Malmfelt, otsaansa sivellen, "huomaan sitä selvemmin, kuinka mahdotonta minun olisi ollut saada niistä tietoa omin päin. Häpeän oikein itseäni ja vetoani! Häpeän Pohjamon edessä, häpeän Wallenbergin edessä." — Malmfelt karisti tuhkaa sikaristaan ja puhalsi savurenkaan ilmaan.
— "Wallenberg olisi todella ansainnut voittaakseen vetonsa."
"Entä Lankinsuo? — Paras aina, kun käy, — niinkuin käy", lausui herra Ruuth filosoofisesti. "Tapausten logiikka on kuin — sirkkelisaha. Jos kuinka päin terää kääntää, — se leikkaa sittenkin. — Tahdon olla täysin — puolueeton. En puutu asiaan — sinne enkä tänne. — Kinastuksen syy oli — syvimmin katsoen — Lankinsuo. Herra Pohjamo — vastoin tahtoaan — muistutti sen hänen mieleensä. Wallenberg oli tämän jälkeen — vaatelias, sietämätön. Jo sorsanajossa hänen kätensä — vapisivat. Jos Wallenberg kaksi vuotta sitten olisi suostunut — sovintotarjoukseen, niin hän ei nyt häviäisi — tätä vetoa."
Nyt vasta opin oikealta kannalta tuntemaan herra Ruuthin. Hänen näennäisen haluttomuutensa ja velton välinpitämättömyytensä alla piili kypsästi harkitseva järki, hieno ymmärtämys ja äärimäisin suvaitsevaisuus. Tyynen pinnan alla kulki vankka pohjavirta, jota ohjasi miehenarvo. — Hän oli iloissaan siitä, että Malmfelt voittaa vedon, että Lankinsuon riitajuttu päättyy, että Wallenbergin käytös kääntyy häntä itseään kohtaan. Hänen mielestään ei Malmfeltilla ollut syytä omantunnon vaivoihin, mutta hänen velvollisuutensa oli pysyä puolueettomana. Herra Ruuth oli itse vedon todistajana ja, jos riita syntyy, jäsen siinä sovinto-oikeudessa, johon hän sekä herra Wirsén valitsevat puheenjohtajan.
Käännyin herra Ruuthin puoleen: "Pyytäisin kysyä teiltä eräitä seikkoja. En tahdo kysellä sellaista, mistä te, vedonlyöjäin luottamusmiehenä, voisitte joutua välikäteen."
"Siitä olen vakuutettu", hän lausui lämpimästi.
Tiedustelin herra Ruuthilta hänen omia havaintojaan karjanlannan huonontumisesta.
Sukeutui pitkänlainen keskustelu, josta kävi ilmi, että Ruuth todella oli alkanut epäillä lannan muuttuneen heikkoperäisemmäksi. Pelloille, joihin hänen isänsä aikana ja hänen omassa nuoruudessaan oli vedetty määrätty kuormaluku sekottamatonta lantaa, täytyy nyt vetää samaa lantaa paljon enemmän. Sato kuitenkin tulee pienempi. Ilman apulantoja ei enää lainkaan voida tulla toimeen.
Mitään syytä tähän asianlaitaan hän ei ollut keksinyt. Hän kyllä oli asiaa miettinyt, mutta lopulta tullut siihen johtopäätökseen, että se ei ole lanta, joka huononee, vaan maan tuotantovoima, joka vähenemistään vähenee. Jonkun aikaa voidaan maata viljellä, — määrätyin kausin. Säästelemällä ja apukeinoja käyttämällä voidaan tuottamiskykyä pingoittaa varsin pitkälle — sadoiksi, suotuisissa oloissa ehkä tuhansiksikin vuosiksi, — mutta ennen tai myöhemmin se kuitenkin aina viimein loppuu. Sellaisia esimerkkejä olivat Sahara, Syrian-Arabian ja Gobin erämaat, Sisä-Aasian arot, koko Pohjois-Afrika, kaikki itämaat.
— Huomautin, kuinka perin virheellinen tämä yleinen käsityskanta itse asiassa on, ja kuinka hän ampui yli maalin. Maan tuottamiskyky on loppumaton, luonnon utaret ehtymättömät, niinkauvan kuin aurinko lämmittää, ja ilmakehässä on typpeä, happea, vetykaasuja ja hiilihappoa. Missä luonnonsuhteet muuten ovat suotuisia, siinä maa, itsekseen jätettynä, aina kokoo vähitellen varastoonsa uusia kasvattavia aineksia.
Ryöstöviljelyksellä tietysti voidaan määrätyllä alueella lyhyessä ajassa hävittää vuosituhansien säästöjä. Varottavina esimerkkeinä siitä ovat juuri Pohjois-Afrika ja itämaat. Taikka Suomessa Kymin-laakson entiset kauramaat. Mutta järkiperäisesti hoidetulla vuoroviljelysalueella lisääntyy maan tuotantovoima lisääntymistään.
Jos nyt jollakin tilalla viidentoista — kahdenkymmenen vuoden kuluessa ei ole otettu uusia maita viljelyksen alaiseksi, — jos samalla ajalla talon karjaa on yhä lisätty ja viljelysmaille lannan ohella vedetty savea ja ruoppaa sekä lisäksi vielä kallisarvoisia ostolantoja, mutta viljelystuotteita siitä huolimatta ei ole saatu enemmän kuin ennen, — niin tämä epäilemättä riippuu siitä, että talon oma karjanlanta on heikontunut.
— "Että asianlaita todella on sellainen, en ole aikaisemmin tiennyt. Mutta tiedän sen nyt. — Herra Wallenberg on sen minulle opettanut. Hän tahtoo väittää, että nykyaikaiset navetat ovat maanviljelyksen tuhoksi!" —
Huomautin vielä, kuinka navettain ilmanvaihtojärjestelmä tuli käytäntöön, yksinomaan meijeriliikettä silmällä pitäen. Tuli saada hajutonta maitoa ja puhdasta, maukasta voita. Yksipuolisesti on ajateltu ainoastaan tätä asiaa. Sillä välin annetaan navetan arvokkaimman kaasun, ammoniakin, lentää tuuletustorvien kautta ilmaan. Se ei nyt tule hyödyksi harakoillekaan. — Korkeintaan mikroobeille ja eräille vaarallisille tautibasilleille. Wallenbergin mielestä "mädätetään maailmaa". — Entisinä aikoina sitoutui ammoniakkia suurin määrin navetan verekseen lantaan, sitä kyllästyttäen!
— "No niin, teillä on nyt navetoissanne ilma verraten puhdasta. Mutta kuitenkin, kuka tietää, eivätkö lehmät talvella kärsi navetan kovasta vedosta yhtä paljon, kuin ennen läävän ummehtuneista kaasuista? — Wallenberg pitää navettansa suljettuna; hänen navetassaan ei ole vetoa. Mutta siitä huolimatta sen ilma on täysin raitis, raittiimpi kuin teillä! Hän saa ammoniakin sidotuksi: hankkii itselleen samalla voimaperäistä karjanlantaa sekä uuden apulannoitusaineen, joka on viisi kertaa tehokkaampaa kuin kalliilla hinnalla ostettu ammoniumsulfaatti. — Yksi tie, kaksi asiaa!" —
Herrat olivat ihmeissään, innoissaan. — "Minä laitan jo maanantaina omaan navettaani — samanlaiset vehkeet", sanoi herra Ruuth.
Ja nyt Ruuth kertoi merkillisen jutun. Joku aika sitten oli eräs hänen oman pitäjänsä isäntämiehiä, — vanha, rikas ukko, — tullut Ruuthin luo, joka oli osuusmeijerin johtokunnan puheenjohtaja, ja sanonut itsensä osuusmeijeristä irti. Syyksi hän oli ilmoittanut sen, ettei hän suostu kauvemmin noudattamaan yhtiösääntöjen määräyksiä navetan hoidosta ja puhtaanapidosta. Oli vakuuttanut aikovansa "tukkia kaikki reiät ja lävet navetassaan", niin että navetta taas oli kuin "entisinä aikoina". Voinsa hän saattoi myydä kaupungin torilla kuin ennen, mutta myös hän tahtoi saada viljan kasvamaan kuin ennen. Vaikka hän kuinka lannoittaisi peltoaan, on hänen torpparillaan aina parempi vilja kuin isännällä. "Ja vika on navetassa, eikä missään muussa!" oli ukko päätellyt.
Herra Ruuth oli laimeasti kokenut käännyttää ukkoa, mutta tämä oli itsepintaisesti pitänyt päänsä ja sillä tiedolla lähtenyt.
"Siinä näemme!" huudahdin. "Oppimaton maamies ratkaisemassa Wallenbergin probleemia. — Emme saa moittia häntä, jos hän ratkaisussaan onnistui vaillinaisesti. —
"Me itse, jotka saamme kaikki tietomme kirjallisuudesta, omistamme jonkun uutuuden, niinpian kuin sen tietopuolinen selostus on saavuttanut hyväksymisemme. Koko teoria ehkä perustuikin aivan yksipuolisiin näkökohtiin: — Vähät siitä, meidän näkökantamme on nyt kerta kaikkiaan vakaantunut, määrätty. Emme koskaan enää tutki asiaa sen enempää. Pidämme kiinni ennakkomielipiteestämme. Asiat saavat kaavamaisesti mennä menojaan. — Tämä on meidän vanhoillisuutemme.
"Suomalaisen maamiehen vanhoillisuus on toisenlainen. Hän epäilee jo edeltäkäsin kaikkia uutuuksia. Vanhan ja sen hyvät puolet hän tuntee perinpohjin; uusi on outoa ja "herrain keksintöä". Ympäristönsä vaikutuksesta hän vihdoin voi omistaa uutuuden, mutta yhä edelleen hänellä on syvä epäluottamus sitä kohtaan. Hän tekee huomioita, tarkastelee, vertailee. Hänessä on kritiikin henki. — Hän pysyy kokeilujen kannalla. —Näistävanhoillisista voisi toisissa olosuhteissa syntyä uutten urain aukaisijoita. Heidän joukossaan on useita, joista voisi tulla Wallenbergejä, jos heillä olisi kykyään vastaavat tiedot."
"Kuulkaa tohtori", lausui herra Ruuth, "minä en häpeä tunnustaa, että myötätuntoisuuteni on kokonaan — viimemainittujen puolella. Pahoittelen, että omat fysikaaliset ja kemialliset tietoni ovat — liian vaillinaisia."
Olimme istuneet keskustellen, ja alkoi olla aika, jolloin perheenemäntä aamuisin tavallisesti näyttäytyi. Salista soi pianonsoittoa. Sävelet vierivät pitkin, pehmein juoksutuksin.
"Luulen, Malmfelt, että eukkosi on oikein — parhaalla pyhätuulellaan", sanoi herra Ruuth, nousten nojatuolistaan.
Lähdimme saliin. Rouva Malmfelt lakkasi soittamasta: "Arvasin kyllä, että saisin eräitä itsekseen oleilevia jöröjaakkoja houkutelluiksi ulos pesästään." Hän tuli vastaamme hymyillen.
Istuessamme sohvan luo, hän kääntyi minun puoleeni.
"Ja teitä, tohtori, minun pitää erityisesti kiittää! En osaa sanoa, kuinka olen iloinen. — Se siunattu käräjäjuttu siis nyt päättyy. — Oh, kuinka käräjöimisiä onkin kestänyt! koko meidän aikamme, ja yhtä kauvan ennen meitä. Olen aina oikein hävennyt, kun mieheni on täytynyt alituisesti seisoa kuin rikoksentekijä oikeuden edessä. — Painajaisena se riitajuttu on ollut talossamme. Kaikki ihmiset ovat tienneet siitä kertoa Helsinkiä, Turkua myöten. Salavihkaisia silmäyksiä, pilkallisia kuiskeita selkämme takana! — Se on ollut se asia, josta ei kukaan ole saanut puhua meille itsillemme. Se on ollut visusti vältettävä keskusteluaine: 'Ei saa köydestä haastaa hirttäytyneen talossa!' — Niin, herra Ruuthin kuullen voin puhua näistä; hän on talon vanha ystävä! — Sanotaan, että kaikissa vanhoissa sukukartanoissa on aina omaluurankonsa. Tämä on ollut meidän. Jumalan kiitos, ettei ole ollut sen rumempaa luurankoa! — Ja riita on nyt todellakin loppunut? En tiedä, kuinka oikein kiittäisimme tohtoria!"
5.
Minulla oli tänä päivänä vielä paljon tehtävää. Wallenbergin suunnitelman ulkonaiset puitteet olivat tiedossani; miten hän yksityiskohdittain oli menetellyt, ja millä tavoin hän aikoi järjestää vastaiset laajemmat toimenpiteensä, tuli minun koettaa hahmotella. Piti tehdä seikkaperäisiä deduktsioneja ja joukko todennäköisyyslaskelmia.
Sitä ennen tahdoin antaa Viklundille sellaista työtä, jota nyt jo voitiin tehdä, ennenkuin tilatut tavarat olivat saapuneet kirkonkylän asemalle. Sinnekin oli lähes tunnin matka. Kaikkiin toimiin oli päivä kyllä kuluva jotenkin tarkoin. Signe neitiä en nyt saanut tavata, muuta kuin ateriain aikana, perheen keskuudessa.
Ensin vein Viklundin navettaan, jossa teimme mittauksia, ja minä määräsin ne kohdat, mihin Viklundin tuli lyödä rautakoukut kattoon sekä naulat seiniin riippanuorien kiinnittimiksi. Kattoon ripustettavia kiviastioita piti voida tarpeen mukaan laskea alas, niitä tyhjennettäessä ja uudestaan täytettäessä.
Viklund oli kovin innostunut tehtäväänsä. Vaikken sanallakaan ollut maininnut, mitä toimemme tarkoittivat, hän sen täysin käsitti.
"Nyt Holman patroona voi ensi keväänä näyttää, että on Pässinmutkia meilläkin. Ja taitaapa vaan Lahisten pehtori lakata irvistelemästä", hän toimitti hyvillään.
"Mutta Viiklunti ei saa puhua hommistamme mitään tänä iltanaAlviinalle!"
"Tottahan minä sen ymmärrän!" — Tunnustipas velikulta aikovansa illalla taas kosioihin. —
Valmistavat toimeni olivatkin sitä myöten suoritetut. Navettaan Malmfelt ja herra Ruuth olivat tulleet työtä katsomaan. — Herra Soinivaara näkyi nyt joka tilaisuudessa välttelevän minua. Hän oli kyllä jo saanut kuulla, mikä oli aiheuttanut aamuisen valepukuni. — Häpesikö hän nyt väärään iskenyttä salaviittaustaan, vai oliko hänellä muita syitä karttaa minua?
Niin, herra Soinivaaralle olin tänään jättävä kilpakentän avoimeksi! Luulen kuitenkin, että jotenkin tyynenä alistuin kohtalooni. Tosi-naiselle miehen uuras, uupumaton työ, jonka tulokset näkyvät ilmi, ja johon nainen aavistaa itse innostavansa miestä, on korkeammassa arvossa, kuin kaikki ihailun kukkaset, joita laskemme hänen jalkojensa juureen!
Omassa kamarissani tein kiinteätä aivotyötä. Wallenbergin suunnitelman jokaisen erityiskohdan ratkaisu ei ollut niinkään helppo, kuin olin luullut. Hänen hommissaan oli monta metkua. Wallenbergillä itsellään oli luonnollisesti ollut paljon päänvaivaa, useita vaikeuksia voitettavana, ennenkuin hän ajatuksissaan oli saanut suunnitelmansa kokonaisuudessaan lukkoon. Minun tuli nyt kulkea samaa latua, hakea esiin häiritsevät vastukset ja uudestaan keksiä ainoa mahdollinen keino, millä ne olivat voitettavissa. Kemia ei tiedä useasta vaihtoehtoisesta menettelytavasta. Oikeita keinoja kussakin eri tapauksessa on olemassa ainoastaan yksi. Lisäksi minun tuli arvioida Wallenbergin menetelmän todennäköiset reaalitulokset, juuri niiden edellytysten vallitessa, jotka hän itse oli ottanut kokeittensa perusteeksi.
Probleemi kokonaisuudessaan muodostui yhtälöiden sarjaksi, jossa minulle esiintyi useampia tuntemattomia, kuin minulla oli yhtälöitä käytettävänä. Jotta ratkaisuyrityksessäni voisin päästä alkuunkaan, täytyi minun puuttuvissa kohdin turvautua yleiseen arvostelukykyyni ja todennäköisyys-funktsioneihin.
Uudistin ajatuksissani, mitä asioita varmuudella tiesin:
Wallenberg oli kylvänyt omaa apulantaansa sekä ruiskuttanut väkivettä 7 hehtaarin alalle. Tehdas oli silloin — toukokuun loppupuoliskolla — ollut käynnissä Heikinpäivästä alkaen, siis neljä kuukautta.
Lahisten pienemmässä navetassa oli 14 kiviastiaa noin sataa lehmää varten, isommassa luultavasti 21. Tehtaaseen siis kuului yhteensä noin 35 kiviastiaa, joissa valmistettiin klorammoniumia. Samaa ainetta valmistui myös navettain väkivesiruumissa. — Tallissa ja karsinoissa Wallenbergillä tuskin oli mitään laitteita vielä. Hän nyt aluksi ainoastaan kokeili.
Kiviastiat olivat noin 3 litran pitoiset. Tutkiessani, ne eivät tuntuneet olevan likimainkaan täynnä nestettä. Pienemmässä navetassa, jossa oli 14 kiviastiaa, käytettiin lattian valeluun "Jordanin vettä" 1 litra aamuisin ja saman verran illoin, siis 14 litraa viikossa. Tämä oli sekotettuna tavalliseen talonpoikaiseen kaivoveteen.
Wallenberg aikoi rakentaa umpinaisen betonirakennuksen.
Siihen todelliset tietoni supistuivatkin.
Luulin kuitenkin voivani katsoa jotenkin ilmeisiksi eräitä muitakin seikkoja, jotka saatoin ottaa lähtökohdiksi. Todennäköisyysarvioihin sain lisäksi hyvää apua, vertaamalla toisiinsa eri aineiden ominaisuuspainoja. Täsmällisiä numerotietoja näistä, milloin muistini petti, oli saatavisssa talon tietosanakirjasta. Missä kaipasin käytännöllisiä maanviljelystietoja, kävin asioita kyselemässä Malmfeltilta.
Mietelmiini ja laskelmiini kulutin koko joukon aikaa. Lopulta luulin päässeeni jokaista erityiskohtaa myöten jossakin määrin hyväksyttäviin ratkaisuihin. Paljon tietysti kuitenkin oli jäänyt umpimähkäisyyden varaan. Mitä betonirakennukseen tuli, niin se nähtävästi oli aiottu lantasäiliöksi. Vaikeimpia tehtäviäni oli ollut vastata kysymyksen, kuinka Wallenberg luuli mahdolliseksi pitää umpinaista lantasäiliötä likimainkaan vapaana myrkyttävästä kosteudesta ja kaikkinaisista kaasuista? Kun tämä seikka vihdoin oli minulle selvinnyt, huomasin, että olisin voinut sen heti tietää, jos olisin muistanut erään herra Wallenbergin oman lauseen. Hän oli eilen itse antanut asiasta selvän viittauksen, vastatessaan erääseen herra Ruuthin kysymykseen. Mutta tämä seikkapa juuri todisti ratkaisuni oikeaksi.
Tällä välin Viklund jo olikin ennättänyt tuoda asemalta Holmaan tilatut tavarat.
Ryhdyimme nyt kiireisesti työhön. Metallitangoista valmistettiin kiviastiain kannattimet. — Vastoin aikaisempaa aiettaan herra Ruuth oli vedon ratkaisemisen takia vielä jäänyt Holmaan, ja hän suurella asianymmärryksellä antoi Viklundille neuvoja, miten kannattimet olivat laitettavat. Sellaisina kuin ne nyt esiintyivät, ne olisivat ansainneet patentin. Jotta kannattimet voisivat hapoilta säilyä, maalattiin ne mönjällä.
Navetan keittohuoneeseen oli tuotu vaaka. Punnitsin kutakin astiaa varten 2 kiloa rikkihappoa ja 1 kilon hienoksi survottua keittosuolaa. Astioihin saatiin täten suolahappoa. Sitä myöten kuin Viklund sai laitteitaan valmiiksi, ripusti hän täytetyt astiat navetan kattoon. — Lehmät ilmettelivät outoa touhua ja mylvivät Viklundille flegmaattisesti.
"Kuinka usein suolahappo on astioissa uusittava"? kysyi herra Ruuth.
"Luulen voivani vakuuttaa, että herra Wallenberg tyhjentää astiat sekä täyttää ne uudestaan kerran viikossa", vastasin. "Mutta tämä seikka on parhaiten jätettävä riippuvaksi astiassa olevan nesteen imuvoimasta. Niinkauvan kuin ilma navetassa pysyy raittiina, on suolahapossa vielä riittävä kyky sitoa ammoniakkia itseensä."
Kiviastiat olivat nyt kaikki paikoillaan. Annoin vielä Viklundin haltuun pari litraa suolahappoa. Hänen tuli kaataa sitä kahteen ämpärilliseen vettä ja antaa Holman karjakon huomisaamuna sillä valella navetan lattiaa.
"Me emme tässä tee täysin samalla tavoin, kuin Wallenberg", huomautin Malmfeltille. "Hänen 'Jordanin vetensä' on alkujaan heikompaa. Mutta laitetaan ilma hiukan perinpohjaisemmalla keinolla puhtaaksi tällä kertaa, kun pitäjän herrat tulevat komeutta katsomaan! — Ja nyt, Viiklunti: — navetan kaikki reiät ja lävet kiinni!"
Malmfelt naurahteli tyytyväisenä, katsellessaan valmiita laitoksia.Herra Ruuth lausui: "Minusta kaikki on — sangen hyvä!"
Lähtiessämme pihalle johtui äkkiä seikka mieleeni: "Kuulkaa, Viiklunti, tiedättekö, onko Lahisiin äskettäin tuotu kalkkikiveä. Sementtiä tiedän tällä viikolla tuodun, mutta onko kalkkikiveä tuotu?"
"No, sitä tuotiin viime viikolla suuria määriä, oikein proomussa! Laiva jätti proomun tuonne niemen kainaloon. — Ja Lahisten vanha muonamies on niemen päähän laittanut kalkkiuunin. Katsokaa, tohtori, tuonne, kuinka savu nousee ilmaan! Ukko siellä nytkin polttaa kalkkia."
"Onko asia tärkeä?" kysyi Malmfelt.
"Se on pieni salaisuus, joka säästetään huomiseksi. Luulen, että sedällä on ensi kesänä oma kalkkiuuninsa tuolla Holman niemen päässä."
— Kello oli jo lähes seitsemän illalla. Vielä kerran sain peseytyä ja muuttaa pukuani. Kun tunsin itseluottamukseni jälleen palautuneen, lähdin alakertaan. Huomasin, että portaitten edessä odotti kevyiden rattaiden eteen valjastettu hevonen.
Malmfelt oli jo telefoonannut jahtiseurueen kaikille herroille, kutsuen ne huomenna Holmaan, jossa veto oli ratkaistava kello yksi päivällä. Hauskalla tavallaan hän kertoi, miten odottamatonta uutista oli eri paikoissa eri tavalla vastaanotettu. Tieto oli kaikkialla herättänyt hämmästystä. Viimeksi Malmfelt oli telefoonannut Lahisiin. Herra Wallenberg ensin ei ollut tahtonut uskoa korviaan. Hän oli täysin äimistynyt. Viimein oli lausunut kerskauksen ja luvannut suurimmalla mielihyvällä saapua määräaikana Holmaan.
Istuimme salin puolella, sulassa rauhassa, kun herra Soinivaara tuli lausumaan jäähyväiset.
Tämä oli minulle kerrassaan odottamatonta. Olin käsittänyt, että herra Soinivaaran oli aikomus viipyä Holmassa useita päiviä vielä. Nyt kävi ilmi, että hänen välttämättömästi piti matkustaa aivan heti, iltalaivassa. Hän ei mitenkään voinut viipyä kauvemmin; ei voinut jäädä huomiseksi kuulemaan vedon ratkaisuakaan.
Malmfelt oli pahoillaan ja, kuten näytti, hiukan ymmällä. Hän ei tietystikään voinut pidättää vierastaan, ja hän toivoi, että lehtori toisella kertaa — —
Siihen jo naisetkin saapuivat. Hyvästijättö tuntui, kaikesta sievistelevästä kohteliaisuudesta huolimatta, sovinnaiselta ja muodollisen juhlalliselta. Rouva Malmfeltin hienoissa piirteissä oli erikoinen, selittämätön ilme. Hän ei ainoallakaan sanalla lausunut ihmettelyään lehtorin äkkipikaisen lähdön johdosta.
Äkkiä asia minulle valkeni! Tytär seisoi äidin vieressä. Katsoin Signe neitiin. Silmämme sattuivat vastakkain. Hän oli siinä avuttoman ja syyllisen näköisenä.
— Pikku tyttö raukka!
Malmfelt seurasi naisia sisähuoneisiin. Herra Ruuth lähti omalle puolelleen. Otin pöydältä ranskalaisen aikakauslehden ja istahdin tupakkahuoneeseen.
Kaikki oli hiljaista ympärilläni. Melkein raskasta, painostavaa. Istuin pitkän aikaa mietteissäni. Lukemisestani ei tietystikään voinut tulla mitään. Pikku Signe raukkaa! Tämä on kovasti koskenut hienotunteiseen, herkkään naissieluun. Omat aikeeni minun nyt täytyi jättää kauaksi tuonnemmaksi! Olisinhan suorastaan karkea — —
Pianonsoiton naivin yksinkertaiset sävelet soivat salista korviini.
Muistin illan Helsingissä, helppotajuisessa konsertissa, kun istuin Signe neidin vieressä hänen setänsä, hovineuvos Malmfeltin perheen pöydässä. — Neiti Signe oli siinä kertonut, kuinka hän usein kaipaa takaisin nykyajan korkeamman musiikin kaikesta ylenpalttisuudesta aikaisempiin yksinkertaisiin lauluihin ja oikein vanhoihin, lapsekkaan sydämellisiin sävelmiin.
"Ne keventävät mieltä niin ihmeellisesti, kun on ikävissään, taikka onneton."
"Voiko neitikin olla onneton?" olin leikillisesti kysynyt.
"Voi, monta kertaa!" hän oli vastannut ja vaipunut ajatuksiin.
Nyt kuuntelin haaveissani, hänen siinä yksinäisyydessä soitellessaan.Sävelmän sanat johtuivat itsestään mieleeni:
"Ratsain riento rankka: hepo äitis Blanca! Minne pojan vienen? sinne, missä tiennen morsioisen pienen. — Mikä nimi armaan? Margareeta varmaan!"
— Se oli tuo ikivanha ja ikinuori romanssi prinssi Hookanista ja prinsessa Margareetasta. —
Signe neiti alkoi nyt soitellessaan laulaa. Ääni oli haikean kaihoisa. Hän luuli olevansa yksin. — Oli oikein pyhyyden loukkaamista, mutta minun täytyi väkisinkin mennä ovelle kuuntelemaan.
"Tultiin linnaan kuninkaan, se tyhjält' ihan näytti; vain akka kuontalon täytti, kastoi vaan rohdintaan, ja tyttäryt kehrää käytti: 'Kehrää, kehrää tyttäryt, sa huomenna saat sulhon nyt!' Kehräs hän vaan veet poskillaan, vaan eipä sulho saavukaan! — Sai vasta kevätsäässä hän kultavanne päässä". — —
Laulu loppui melkein kuin hiljaiseen nyyhkinään. Signe neiti painalsi viimeisten säveljuoksutusten koskettimia ja nousi pianon äärestä. Menin saliin.
Hän säpsähti, mutta tuli vastaani. Luulen, että häipyvä kyynel vielä kiilsi hänen pitkissä silmäripsissään.
"Enkö olekin lapsekas, mutta laulan usein itsekseni. — Maailma on monta kertaa niin vaikea ja mutkikas." — —
Hänen mielensä oli sielun sisintä myöten liikutettuna, vaikka hän koki sitä peitellä. Vaistomaisesti hän turvasi minuun.
Oi, kuinka mielelläni olisin tahtonut lausua lohdutuksen sanoja rakkaalle, surumieliselle pikku olennolle!
Istuimme salin nurkkaan foinixpalmujen luo, tuoksuvan kukkapöydän taakse, jonka hehkeät ruusut katselivat meitä suurin, ihmettelevin silmin ja kietoivat köynnellen lehväisten oksiensa linkeröitä toisiinsa ja taas toisiinsa. — Omien tunteitteni hetteet puhkesivat tulvilleen. Hänen kirkastuva katseensa ja kainosti altis, hempeän lämmin neitseellisyytensä kehottivat minua jatkamaan. Tunnustin kaikki ja näin vastauksen hänen silmissään. Solmesimme liittomme nuoruuden innolla ja hehkulla.
Kesäisen rankkasateen purkauksen jälkeen on päivänpaisteinen merenselkä tyven, sisintään myöten asettunut ja syvästi äänetön; yli tunturin huipun on avaruuksien siinto ja äärettömyyden hiljaisuus. Tunturi katsoo päilyvää, iäti syvää merta. Luonto aihehtii ikuisia ongelmiaan. — Istuimme toisiimme nojautuneina kauvan vaiti. Hän lepäsi, pää povellani, kostein huulin ja silmäripset puoleksi alas painuneina.
"Ei mutta, — Viktor! — äidille sanomaan!" Hän irrotti itsensä, kävi käteeni ja alkoi veitikkamaisesti kiskoa minua mukanaan sisähuoneisiin. Hän tahtoi näyttää äidilleen saalista, jonka oli saanut ihan itselleen.
— Ja minähän se juuri olin ylpeä ihanasta, uljaasta voitostani! —
Oli vallatonta pilaa; katsoimme toisiimme ja lähdimme äidin ankarien silmäin eteen.
Rouva Malmfelt ymmärsi heti ensi silmäykseltä koko asiaintilan. Hän hymyili hyväntahtoisesti.
— "Edward, tulehan tänne!"
Setä Malmfelt astui sisään kookkaaana. — Tuli ystävällinen perhekohtaus; Malmfelt muisti lämmintä väliä, mikä oli vallinnut hänen ja isä-vainajani välillä. Pyyntöni ei näkynyt kohtaavan voittamattomia esteitä.
Sain viettää salissa muutamia jännittäviä hetkiä yksinäisyydessä. Tämän jälkeen setä Malmfelt tuli sisään, löi minua rohkaisevasti olalle ja vei minut omaan huoneeseensa.
"Isä ei saa pitää Viktoria kovin lujalla eikä kovin kauvan!" huusi tytär meidän jäljessämme. Hän oli kyllä talon todellinen valtiatar.
"No, no! — So, so!" sanoi isä puolileikin, puoleksi tosissaan.
Sain tehdä selkoa yleisestä asemastani, tulevaisuudentoiveistani ja nykyisestä rahallisesta tilastani.
— "Poesia ja proosa viihtyvät paremmin yhdessä, kuin erillään toisistaan", aprikoi setä Malmfelt. — Tuloni olivat tyydyttävät, isäni kohtuullinen perintö koskematon. Kyselyt eivät ottaneet kauvankaan aikaa.
Olimme kihloissa, Signe ja minä!
"Luulen, äiti, että meidän täytyy jo tänään antaa Ruuthille tieto iloisesta perhetapauksesta", lausui setä Malmfelt. — "Jo käytännöllisistä syistä! Nuoret ovat aina huonoja diplomaatteja. He luulevat, ettei kukaan huomaa mitään! Muuta maailmaa ei ole heille olemassakaan. Mutta Ruuth on tarkempi havaintojen tekijä, kuin moni luulisi." — Hän varoitteli Signeä sormellaan: "Kun setä Ruuth saa silmälasit päähänsä, hän näkee kolme kyynärää harmaaseen kiveen!"
Ruuthin onnittelu oli erinomaisen sydämellinen. Hän heti esitti minulle lähempää tuttavuutta, "juurisiitäsyystä, että hän tahtoi olla —paucis familiaris", kuten hänen liian kohteliaat sanansa sattuivat. Morsiotani hän täydellä syyllä ylisti ihan pilviin. Signe oli aina ollut hänen silmäteränsä, kelpo setä Ruuthin erityisessä suosiossa.
Meille kahden oli jo salissa oma nurkkamme, hiukan erillään muista, kukkalaitteen ruusujen takana, — mutta pian hiivimme ulos puutarhaan, jossa Signe tunnusti, että eilinen syreenimaja myös oli kokonaan meidän omamme, ja me huomasimme, että olimme pitäneet toisistamme heti ensi illasta, jo Helsingin-ajoilta saakka.
6.
"Oi, Amaryllis! Herää jo, hieno!Tyyni on tieno,vilppainnaan.Pilvet ne palaa:säteet jo salaahehkuhun valaahongat haan.Amaryllis, nyt on ilo parhainhelmass' Ahdin aamusella varhain!Miksi jäitkään maille Unen tarhainuinuvin silmin sä huokailemaan?"
Olin aikaisin herännyt ja muistin vanhan gitarrin, joka koristi tupakkahuoneen seinää yhdessä setä Malmfeltin muiden nuoruuden voitonmerkkien kanssa. Siinä oli, paitse gitarria, myöskin mandoliini, miekkasin ja toledosäilä, piilukkopyssy, pelottava väkipuukko ja kaksi melkein kyynärän mittaista vanhaa pistolia. Kokonainen asevarasto Sevillan mantilla-pukuisten kaunotarten suostuttamista ja kilpailijain tuhoamista varten! Olin saanut gitarrin puhdistetuksi vuosikymmenien pölystä sekä jotakuinkin vireeseen, ja nyt herätin Signen soitolla, laulaen hänen ikkunansa alla.
Kuten eilisaamuna, palttinauutimet hulmahtivat, ja Signe kurkisti esiin ihastuttavan suloisena. Pitkä lentosuudelma minulle!
"Kaikki Veden-väki on tänä aamuna liikkeellä. Nuorin Vellamon neidoista jo näkyy. Valkokauloin väikkyy ja pehmein käsivarsin viittoo. Tule pois, lähdemme Kaislahdelle soutelemaan!"
"Minä tulen oitis, jahka minä" —
Näin varmaankin setä Malmfelt nuoruudessaan oli omalle uskotulleen soitellut samalla gitarrilla, jolla minä nyt soitin tyttärelle. — Perinnäismuistoissa, kautta sukupolvien säilyvissä, — kaikkien rakkaiden pikkuseikkain pyhittämisessä, — siinähän se onkin elämän runous!
Soutelimme kahden järvellä. — Tänä kesänä sorsat kyllä saivat minulta olla rauhassa. — Siellä oli meitä varten mitä ihmeellisimpiä, hauskoja lymypaikkoja keskellä suhisevia kaislasaarekkeita ja korkeiden, töyhtöpäisten rimpitiheikköjen lahdelmissa.
Sitten Signe ja minä vietimme aikamme puutarhassa. Vielä nousimme Haukkavuorelle, jossa sain auttaa Signeä, kiipeillessämme kallion jyrkänteitä. Aamupäivä oli unhottumattoman ihana. Mutta pian jo vieraat olivat odotettavissa. Ei auttanut, — meidän piti muistaa muitakin tehtäviä.
— "Olisi niin hauska kuulla, kun sinä teet herroille selkoa setäWallenbergin kaikista laitoksista. Ja kun itse vetoasia päätetään!"
"Keskustelu voi mahdollisesti tulla meluavakin. — Ja sitä paitse asia, josta puhutaan, on hirveän proosallista laatua." —
Useimmat jahtiseurueen herroista olivat määräaikana kokoontuneet kuulemaan vedon ratkaisua. Viimeksi saapui herra Wallenberg itse.
"No, veli Malmfelt, sinullahan jo kaikki kuuluu olevan selvillä. Sehän vallan erinomaista!'" Herra Wallenbergin sanoissa oli huonosti peitettyä ivaa.
Kruununvouti Wirsén puuttui puheeseen: "Vedon määräaika kuluu umpeen oikeastaan vasta perjantaina. Meidän tulisi sopia, miten on meneteltävä, jos Malmfeltin ratkaisu ei tänään vielä olisi tyydyttävä." —
"Kernaasti Malmfelt saa minun puolestani kutsua meidät tänne vaikka joka päivä perjantai-iltaan saakka. — Tulen ilomielin aina kutsuttaessa."
"Minä luovun kaikista niistä oikeuksistani", lausui Malmfelt. "Annan lopullisen ratkaisun jo tänään. — Ja nyt kentiesi saan vaivata herroja pienelle kävelylle."
Malmfelt lähti viemään meidät kivinavettaansa kohti. Herrojen katseissa ja huudahduksissa ilmeni selvää ihmettelyä. Wallenberg näytti miettiväiseltä.
Astuimme ääneti navetan sisään. Mielihyväkseni huomasin, että sen ilma oli ihan raitis. Siinä juhlallisesti riippui katossa kaksinkertainen rivi kiviastioita, kuin pyhällä öljyllä täytetyt lamput itämaisessa kalliotemppelissä. Öljyastiat eivät tosin olleet kultaisia, mutta niissä valmistui maanviljelijän — kultaa!
"Mitä tämä on?" huudahti herra Wallenberg.
Viklund tiesi tarkoin tehtävänsä. Hän irrotti nuoran naulastaan ja laski yhden kiviastian alas. Kastoin päreen siinä olevaan nesteeseen. Malmfelt otti ammoniakkipullon taskustaan ja avasi sen. Pitäessäni pärettä yli pullon suun, saattoivat kaikki nähdä, miten valkoista kaasua höyrysi päretikun ympärillä.
— "Se on klorammoniumia, eli salmiakkihuurretta", lausuin.
— "Huomatkaa, hyvät herrat", lisäsi Malmfelt, "että ilma täällä navetassa on täysin puhdas. Kuitenkin kaikki ilmanvaihtopellit ovat olleet suljettuina eilisillasta saakka."
Herra Wallenbergin suu oli mykkä. Hänen niskansa hohti tummanpunaisena. Astuimme ulos navetasta. Herrat katselivat oudostellen toisiaan, olematta entistä viisaampia.
"Kuulkaa, tohtori", lausui Wallenberg, kääntyen minun puoleeni. "Minä näin siis lopultakin teidät eilisaamuna tulemassa ulkopihattoni puolelta. Jos olisin noudattanut ensimäistä mielijohdettani, niin olisin lähtenyt juoksemaan teidän perässänne. Minulla oli tukeva rusikkasauva kädessäni." — Ei ollut hyvä tietää, tarkoittiko Lahisten herra pilaa vai totta.
Herra Wirsén joutui apuun: "Vedon ehtoihin kuului, että Malmfelt sai tehdä liiton vaikkapa paholaisen kanssa. Jos hän on tyytynyt inhimillisiin keinoihin ja käyttänyt apunaan ystäväämme, tohtori Pohjamoa, niin hän on ollut siihen täysin oikeutettu."
"Leikkiähän minä tässä laskinkin! — Mutta en ole täysin vakuutettu siitä, että kokeiluni ovat vielä likimainkaan heidän tiedossaan."
Herrojen huoneeseen oli sillä välin ilmestynyt viinipulloja laseineen.
Malmfelt avasi pullot ja täytti pikarit: "Meillä on vielä muutamia pulloja vanhaa unkarilaista viiniä isä-vainajani ajoilta. — Hyvät herrat! Saan lausua teidät tervetulleiksi! Toivon, että mihin suuntaan tahansa vetomme ratkaistakoon, se hyvä väli, mikä on vallinnut veli Wallenbergin ja minun perheeni välillä, saisi yhä edelleen jatkua."
Herra Wallenberg näkyi nyt tyyntyneen ja vastasi maljaan parilla ystävällisellä sanalla.
"Ja nyt suonette", lausui Malmfelt viimein, "että herra Pohjamo tekee minun puolestani selkoa herra Wallenbergin todella huomiota ansaitsevista kokeista".
Kaikki istahtivat jännittynein ilmein. Nähtävästi he uteliaisuudella odottivat salaisuuden paljastusta. Navetassa nähtyjä seikkoja he eivät lainkaan olleet käsittäneet.
"Jos ymmärrän oikein", minä aloin, "on herra Wallenberg tehnyt sen havainnon, että nykyaikaiset navetat ilmanvaihtojärjestelmineen ovat maataloudelle epäedulliset, suorastaan vahingolliset. Vanhanaikaisissa, umpinaisissa läävissä oli omat vikansa, mutta ainakin se hyvä puoli, että niistä saatiin voimaperäistä karjanlantaa. Näissä ummehtuneissa pesissä veres lanta ei voinut haihduttaa omia arvokkaita typpikaasujaan, ja samalla täällä lantaan imeytyi suurissa määrin ammoniakkia. Lanta oli kyllästytettyä. On huomattava, että lanta, juuri navetassa ollessaan, on herkimmillään sekä luovuttamaan, että vastaanottamaan väkiaineita. — Uusissa navetoissamme, joissa on kova veto, häviää vereksestä lannasta sen kevyet kaasut, ja mikä on vielä pahempi, siihen imeytyy tuskin nimeksikään ammoniakkia. Navetan kallisarvoisin aine, helposti haihtuva ammoniakkikaasu, lentää tuuletustorvien kautta ilmaan. Lanta on heti alkujaan, jo navetasta lähtien, heikkoperäistä. Pellolle vedettynä, sillä ei ole likimainkaan samaa kasvattavaa voimaa, kuin entisajan läävälannalla. — Lyhyesti sanoen: lanta huononee nykyaikaisissa navetoissa!
"Toiselta puolen on meijeritaloudelle tärkeätä, että ilma pidetään navetassa puhtaana. Lehmien terveyskin sitä vaatii. — Kuitenkin jää kysymyksenalaiseksi, onko elukoille edullista oleskella alituisessa vedossa? —
"Nyt herra Wallenberg on suunnitellut menettelytavan, jonka kautta ilma navetassa pysyy puhtaana, ja karjanlanta siitä huolimatta säilyttää hyvät ominaisuutensa. Hän sulkee navetan ilmanvaihtopellit ja ottaa kemian avukseen. Hän ei lähetä kallisarvoista ammoniakkikaasua navetasta ulos, vaan sitoo tämän kaasun navetan sisällä suolahappoon. — Lahisten navetassa on samanlaiset kiviset suolahappoastiat kuin ne, jotka herroilla oli tilaisuus nähdä Holman navetassa. —
"Lahisten navetassa saa tätä nykyä ammoniakki vaikuttaa verekseen lantaan, sitä kyllästyttäen. Loput ammoniakista suolahappo imee ahnaasti itseensä. Kiviastiain pohjalle nyt, suolahapon ja ammoniakin yhdistyessä, kiteytyy klorammoniumia, — eli salmiakkia. — Samalla kuin navetan ilma pysyy raittiina sekä sen lanta voimaperäisenä, herra Wallenberg saa kaiken lisäksi, kaupan päällisiksi, arvokkaan kotimaisen apulannoitusaineen. Klorammonium on lannoituksena viisi kertaa tehokkaampaa, kuin maanviljelyskaupoista ostettu ammoniumsulfaatti. — Siinä herra Wallenbergin merkillinen keksintö!"
— "Eikö navettaa siis lainkaan enää tuuleteta?" huusi joku seurasta.
— "Pari tuntia navetan siivoamisen jälkeen avataan ilmanvaihtopellit lyhemmäksi aikaa. Saadaan ulkoa uutta, happipitoista ilmaa. Mutta tästä lehmät kärsivät yhtä vähän, kuin me itse, tuulettaessamme omia asuntojamme. —
"Tahdomme nyt tarkastaa herra Wallenbergin menetelmän yksityiskohtia käytännössä.
"Herra Wallenberg ostaa rikkihappoa ja keittosuolaa. Kuhunkin astiaan hän ottaa 2 kiloa rikkihappoa ja 1 kilon keittosuolaa, valmistaen siten itselleen halpahintaista suolahappoa. Tämä erä on laskettu 7 lehmää kohti ja maksaa 42 penniä. Kerran viikossa uusitaan astiain sisällys. Kiteytynyt klorammonium, — eli salmiakki, — otetaan tarkasti talteen.
"Mutta astioihin on tämän jälkeen vielä jäänyt paljon suolahappoa, jossa yhä edelleen on varsin suuri kyky sitoa ammoniakkia itseensä. Nyt otetaan 10-12 osaa kaivovettä, johon kaadetaan 1 osa tätä suolahapon ylijäämää, ja pestään tällä lievällä liuoksella navetan lattiaa aamuin illoin. Liuos vuotaa navetan väkivesiruumaan ja synnyttää salmiakkikiteitä myös tämänkin pohjalle. Ruumaa tyhjennettäessä, tämä otetaan erityisesti talteen.
"Herra Wallenberg on pitänyt navetoissaan noin 35 suolahappoastiaa arviolta 250 lehmää varten. Hänellä on siis ollut melkoinen apulantatehdas käynnissä Lahisissa. Vastaisuudessa hän aikoo laajentaa liikettään ja varustaa myös tallit, karsinat ja läävät samanlaisilla laitteilla. — Puhumattakaan muista! — Mutta se on vielä salaisuus! — No niin! Neljän kuukauden kuluttua hän nykyisestä tehtaastaan oli saanut sen verran tuloksia, että hän uudella apulannallaan saattoi keväällä voimaperäisesti lannoittaaseitsemän hehtaaria Pässinmutkassa."
Tähän saakka herrat olivat vastaanottaneet kuivaa esittelyäni tyynellä tarkkaavaisuudella. Nyt he joutuivat ihmettelyn valtaan.
— "Sepä merkillistä! — Onko tämä todella mahdollista?" —
"Menettelytapa on ollut seuraava", jatkoin esitystäni. "Pässinmutkan vihantaan oraaseen herra Wallenberg keväällä kylvi omaa, kotimaista apulantaansa. Sitä oli neljän kuukauden tehdasliikkeestä hänelle kertynyt vähintään 700 kiloa. Arvonsa ja tehonsa puolesta tämä vastaa 3500 kiloa ammoniumsulfaattia!
"Mutta herra Wallenberg ei tyytynyt tähän lannoittamiseen. Hänen väkivesiruumassaan oli yhä edelleen vielä jäljellä ammoniakkiin sitoutumatonta suolahappoa. — Nyt on huomattava, että suolahappo, ilmassa olevan hapen avulla, liuottaa maassa olevat kivennäiset, muuttaen ne oksiduleiksi ja oksideiksi, joita kasvit voivat käyttää ravintonaan. Heikkoa suolahappoliuosta, — noin 0,002% pitoista, — tulisi oikeastaan aina ruiskuttaa keväisin vihannoiville viljelysaloille. Myöskin tiedetään heikon virtsaveden hyvä vaikutus kasvullisuuteen. — Herra Wallenberg siis nyt vielä ruiskutti keväällä väkivesiruumasta otettua suolahappopitoista, veteen sekotettua virtsaa Pässinmutkan oraaseen. — Tulos kaikista näistä toimenpiteistä on ollut erinomainen, kuten me itse olimme tilaisuudessa näkemään, äskettäin sorsanajoon lähtiessämme!"
— "Aha! — Vai sellaiset yksinkertaiset keinot?" —
"Pieni todennäköisyyslaskelma vielä herra Wallenbergin menetelmän voitosta. Suolahappo 35 astiassa on neljänä kuukautena maksanut 255 markkaa, se on noin markan lehmältä. Klorammoniumia on samassa ajassa saatu vähintään 700 kiloa, joka vastaa 3500 kiloa ammoniumsulfaattia. Tämän hinta on maanviljelyskaupoissa 1400 markkaa. Herra Wallenberg on siis neljän kuukauden aikana säästänyt apulantoja 1145 markan edestä. Tämän laskelman mukaan olisi vuosivoitto 3435 markkaa.
"Voitaneen väittää, että voitto semmoisenaan ei ole kovinkaan suuri. Mutta laskelma onkin tehty alimman arvion mukaan, mikä käy ilmi jo Pässinmutkan viljelyskunnosta. Lisäksi on huomattava, että tämä summa edustaa ainoastaan sen tulon, minkä herra Wallenberg saa siinä ohella menettelytapansa synnyttämästä sivutuotteesta. Hänen varsinainen tarkoitusperänsä on saattaa karjanlantansa voimaperäiseksi. Kun otamme lukuun navetanlannan paranemisen, uuden menettelytavan seurauksena, niin luulen, että tämän voittosumman voimme huoleti korottaa kolminkertaiseksi. Ja jos asianlaita todella on sellainen, täytynee myöntää, että herra Wallenbergin menettelytavalla on erinomaisen suuri käytännöllinen merkitys."
"Asianlaita on sellainen!" Herra Wallenberg nousi pystyyn."Todellisuudessa voittoni on vieläkin suurempi."
Yleinen hälinä herrojen keskuudessa. Kun melu oli asettunut, lausuin lopuksi:
"Herra Wallenbergin nykyiset kokeet ovatkin supistuneet tähän. Ja ainoastaan niistä on kysymys, vetoa ratkaistaessa. Mutta voin lisätä, että herra Wallenbergin lopulliset tarkoitukset ovat paljon laajakantoisemmat."
Herra Wirsén pyysi sananvuoroa. Kääntyen Wallenbergin puoleen, hän kysyi, hyväksyykö Wallenberg esitetyn ratkaisun ja myöntääkö hän Malmbergin voittaneen vedon?
"Concedo!— myönnän! — Olen lyöty pitkin koko linjaa".
— "Entä Lankinsuo?" kysyi herra Wirsén edelleen.
— "Lankinsuo jaetaan tasan Lahisten ja Holman välillä, kuten vedon ehdoissa nimenomaan määrättiin."
Yleinen riemastus! — "Hurraa! Wallenberg on miesten mies!"
Täytyi myöntää, että herra Wallenberg käyttäytyi asiassa arvokkaalla tavalla. — Vaikka hän oli vedon menettänyt, häneen nyt katsottiin melkein kuin voittajaan. Useimmat herroista olivat itse maanviljelijöitä, ja he olivat tyystin käsittäneet, että Wallenbergin keksinnössä oli todella huomiota ansaitsevia seikkoja. He nyt tungeksivat hänen ympärilleen, kyselivät lisätietoja ja uhkasivat heti ottaa Wallenbergin menettelytavan käytäntöön omissa navetoissaan.
Kesken hälinää Lahisten herra seisoi kookkaana, itsetietoisena. KustaaII Aadolf esiintyi komeammin kuin koskaan ennen.
Lasit kilisivät; juotiin Wallenbergin malja, Malmfeltin malja,Lankinsuon malja.
Herra Wallenberg tarttui lasiinsa: "Kun veto lyötiin, minulla oli korkeintaan yksi mahdollisuus tuhannesta, joutuakseni tappiolle. Tämä yksi mahdollisuus tapahtui: — Malmfelt on voittanut vedon." — Ja nyt hän kertoi, vahvasti värittäen ja pilallisesti ilveillen, kuinka minä olin käynyt Lahisten navetassa ottamassa selkoa Wallenbergin salaisuudesta. Eilisaamuna aikaisin hän oli nähnyt renttumaisesti puetun maankulkijan kiertelevän Lahisten pihattoa. Oli ensin aikonut iskeä miehen niskaan, mutta — tuhmasti kyllä — luopunut tuumastaan ja sen sijaan tutkistellut ja pannut lujalle karjakkoa, jonka pakeilta mies oli tullut. Karjakko oli yöjuoksija ja täysi hupakko, ja tämän pään oli maankulkija pannut ihan pyörälle. Tytöstä ei voinut saada järkevää sanaa irti. Mutta kun sittemmin kävi ilmi, että myöskin pehtori oli nähnyt saman miehen, ja pehtori oli vakuuttanut, että mies oli tavallisia työnhakijoita, niin Wallenberg oli rauhoittunut ja lopulta unhottanut koko jutun. — "Herra tohtorin malja! Ilman tohtoria Malmfelt ei ikinä olisi saanut keinoistani tietoa. Mutta tohtori on yhtä ovela kemisti, kuin pukutaituri ja karjakkojen hullaannuttaja."
Siinä sain mainekirjani! Ei muu auttanut, — minun täytyi nauraa naurajien mukana! — Kylläpä olisikin ollut kaunista, jos morsioni olisi pysynyt aikeessaan ja päätynyt kuuntelemaan vedon ratkaisua. Mihin olisin silloin, minä vaivainen syntinen, kätkenyt silmäni? Omatuntoni ei Alviinan asioissa todellakaan ollut täysin puhdas! —
Malmfelt ja myöskin Ruuth pitivät parhaansa mukaan minun puoliani. He kumpikin vakuuttivat, että minä olin ollut Wallenbergin menettelytavasta täysin selvillä jo lähtiessäni Lahisiin.
"Hullutuksia!" väitti herra Wallenberg.
"Ja kuitenkin kävin Lahisissa ainoastaan toteamassa sen tosiasian, jonka jo edeltäkäsin tiesin", lausuin lyhyesti.
Kesken kaikkea henkikirjuri Hokkanen saapui seuraan. Hän oli ollut estetty aikaisemmin tulemasta ja pelkäsi nyt joutuneensa taloon "jälkeen juhlallisuuksien". Hän pyöri hermostuneesti edestakaisin; sai lasinsa, toisen ja kolmannenkin sekä kulki miehestä mieheen tiedustellen vetoasiaa.
"Entä Lankinsuon juttu? — Aha, — vai niin! — Ihanko totta? — Jopa jotakin! — Kuules, Wallenberg! — Nythän sinun käykin ohraisesti Lankinsuon asiassa!"
— "Kuinka niin?"
"Luuletko, ettei kukaan tunne välikirjaa, jonka olet tehnyt Svartström & Ikävalon kanssa? — Terve, Wallenberg! — Siihen meni kolmetuhatta markkaa kuin Mänttälän kaivoon! — Teit kuin teitkin sovinnon riitajutussa. Sillä vaikka harmiksesi hävisit Lankinsuon jutun vedossa, niin lakitieteellisesti katsoen olet tehnyt asiassa sovinnon. Nyt saat kauniisti maksaa sakkosumman asianajajillesi."
Tämä epähieno, sopimaton esiintyminen sai aikaan tukalan tunnelman seurapiirissä.
Malmfelt otti Wallenbergin rinnalleen sohvaan, ja kahden he siinä kaikessa rauhassa alkoivat puhella Lankinsuon vastaisesta viljelyksestä. Jo tänä kesänä saa maanmittari laillisesti jakaa vanhan riitamaan. He silloin voivat syksyllä kaivaa valtaojan halki suon, pitkin uutta rajaa.
— "Ja kuule, Wallenberg, minä pysyn vielä kiinni tarjouksessani, jonka tein jo kaksi vuotta sitten. — Maksan sinulle sovittajaisia tuhatviisisataa markkaa, — puolet sinun maksettavastasi."
— "Mitä turhia! — Veto on veto! — Luulen, että kaikki kävi lopultakin parhaiten tällä tavoin. Itse asiassa olin jo alkanut sydämestäni kyllästyä asianajajiini, — senkin verenimijöihin! — Ja sitä paitse, et ole tullut lähemmin ajatelleeksi erästä asiaa. Lankinsuon valtaojan jatko tulee pakostakin käymään sinun maasi lävitse. Sinulle valtaoja tulee koko joukon kalliimmaksi kuin minulle. Arvelen, että olemme rehellisesti kuitit!"
Olin kolmantena miehenä kuunnellut naapurusten sopuisaa pakinaa. Herra Wallenberg oli kerrassaan suurenmoinen. — Äkkipikainen mies, mutta oikeamielinen ja kunniassaan pysyvä!
Sain lasin käteeni ja pyysin seuran hyväntahtoista huomiota.
"Hyvät herrat! Luulen, ettemme vielä ole antaneet täyttä arvoa herra Wallenbergin uusille yrityksille. Mainitsin jo äsken, että hänen suunnitelmansa kokonaisuudessaan on paljon laajakantoisempi, kuin ne alkukokeet, jotka sisältyivät itse vetokysymykseen.
"Herra Wallenberg tahtoo päästä yleensä riippumattomaksi kaikesta ulkomaisesta apulannasta. Hän tahtoo tehdä voimaperäisen maanviljelyksen lannoitusaineisiin nähden itsekannattavaksi.
"Tiedämme, että kaikki n. k. apulannat varsin yksipuolisesti korvaavat todellista eläinlantaa. Ostettakoon keinotekoisia lantoja minkä nimisiä ja minkä laatuisia hyvänsä, yksin näillä ei maanviljelijä voi ajan pitkään tulla toimeen. Kansanmiehet sanovatkin: 'Kuka apulantaan turvaa, hän maataan hävittää.' Eläinlanta on aina paras; täysipitoisena se sisältää kaikki ne ravintoaineet, joita kasvit tarvitsevat. — Maanviljelijät käyttävätkin apulantoja ainoastaan hätäkeinona, korvikkeena, milloin talon omaa lantaa ei ole riittämiin.
"Nyt herra Wallenberg tahtoo saada talon oman lannan vastaisuudessa riittäväksi: — ei lisäämällä sitä ainemäärän, vaan aineenlaadun puolesta.
"Hyvät herrat! Karjanlannan parantamista juuri ovat tarkoittaneet herra Wallenbergin tähänastiset toimenpiteet. Niiden avulla hän tahtoo kyllästyttää lantaa, niinkauvan kuin se vielä on vereksenä, on altis vastaanottamaan väkiaineita, ollessaan navetassa, tallissa, karsinassa, läävässä.
"Tämä onkin voimaperäisen lannan saamiseksi välttämätön ennakkoehto.
"Mutta herra Wallenberg aikoo jatkaa toimenpiteitään. Parhain kyllästytetty lanta menettää tunkiolla suuria määriä väkiaineitaan, ilmaan helposti haihtuvia kaasujaan.
"Lannan väkiaineiden haihtumista koetetaan yleensä estää, käyttämällä kuivikkeita sekä luomalla tunkiolle, lannan peitteeksi, suomaata ja ruoppaa. Kuitenkin voidaan huoleti sanoa, että tätä nykyä tuskin 6-7 % lannan todellisista kasvattavista ravintoaineista tulee pellolle kasvien hyväksi. Tämä seikka on kyllä ollut tunnettu, mutta turhaan on lannan säilyttämiseksi rakennettu vajoja ja lantalatoja: ulkoilma on aina päässyt kevyitä kaasuja haihduttamaan.
"Herra Wallenbergin suunnitelma on toinen. Hänkin kyllä käyttää myöskin kuivikkeita, suomaata ja ruoppaa, mutta hän ei lainkaan aio jättää lantaansa ulkoilman vaikutuksen alaiseksi, siihen saakka, kunnes se vedetään pellolle."
— "Mitä nyt? — Mitä hulluja? — Sehän on mahdotonta!" —
— "Herra Wallenberg tahtoo näyttää, että se on mahdollista, — on mahdollista kemian avulla! — Hän aikoo rakentaa suuren, umpinaisen betonirakennuksen lannan säilyttämistä varten. Se tulee olemaan jo syyskuulla valmis!"
— "Mutta tohtorihan on täysi taikuri! Siitä en ole puhunut sanaakaan kellekään elävälle sielulle!" Herra Wallenberg nousi istualtaan.
— "Tässä betonirakennuksessa tulee olemaan eräitä salaisuuksia. Kun se on oleva umpinainen, niin välikattokin tehdään betonista. Mutta välikattoon jätetään suuri määrä aukkoja, joihin liittyvät tiiviisti sulkeutuvat luukut.
"Kun navetanlantaa luodaan tähän betonisäiliöön, niin sitä hoidetaan tavalliseen tapaan, peittämällä lantaa suomaalla ja ruopalla. Mutta siitä huolimatta tulee ilma umpinaisessa säiliössä luonnollisestikin olemaan täynnä ammoniakkikaasuja, kaikkinaisia muita typpikaasuja sekä vetyhöyryjä.
"Me tiedämme jo, miten herra Wallenberg voi puhdistaa ilman kiertelevistä ammoniakkikaasuista. Välikaton aukoista ripustetaan säiliöön suolahappoastioita. Niiden pohjalle kiteytyy klorammoniumia, josta saadaan runsaita lisiä Lahisten aikaisempiin tehdastuotteisiin.