— No no, myönnytteli Kuosmanen.
Alettiin astella taloa kohden.
— Katsotaanhan sitten tulevana vuonna.
Kun vieraat poistuivat, ajoi Kuosmanen heti kaikki muijat ja lapset kasvismaalle. Siinä kitkettiin ja harvennettiin, noukittiin matoja ja mullitettiin.
Kukin lapsista sai oman pienen osan hoitoonsa. Ja se, jonka pikku pelto paraassa kunnossa pysyisi, se saisi syksyllä oikein oman kuokan.
— Miksei isä meille ennen näyttänyt? — kysyivät lapset, tämä on niin hauskaa, kun saa peltoa hoitaa!
— No neuvotaan vasta paremmin, kunhan tässä itsekin… äitikin neuvoo sitten. Ensi vuonna saatte heti keväästä lähtein omat peltonne… siellä saatte vaikka kaiket päivät puuhata.
— Niin, ja sitten saadaan talvellakin naurista ja kaikkia!
— Ja ammutkin saavat oikein paljon nauriita, oikein suuria nauriita!
"Maahenki".
Maailma on väärällään kaikenkaltaisia "henkiä". Niitä on porsashengestä aina pomohenkeen asti, ja siihen väliin mahtuu jo koko liuta jalan neljän juoksevaista jopa siivinkin siukovaista. Eikä ne kaikki kuulu niin varsin hääviä henkiä olevankaan.
Ja henki kun syntyy, tulee se tähän maailmaan vähän salaperäisemmin, sillä ei kenkään oikeastaan taida sanoa, milloin ja mistä se ilmestynyt on.
Hämäräpä kuuluu olevan tuon nykyään jo varsin mahtavan ja kunnioitettavan Maahengenkin synty. Kuuleman mukaan olisi se löytöläinen, minkä Korvenperän torpanukko kerran oli löytänyt järveen viettävän lehdon liepeeltä entisen kaskimaan kiveltä. Kovin laihan ja pienikasvuisen sanottiin pojan silloin olleen. Vaan yhtähyvin se korpivaaralainen hänet korjannut oli, pirttiinsä hoitanut. Se siitä vielä kehenteli turvansa paisuvan. Sitkeältä näet oli eläjän alku näyttänyt.
Ja kuinka ollakaan, kun se siinä kaskimailla oli aikansa teperrellyt, paisui siitä vähitellen täysikin miehenvastus. Ei se erin pitkäksi venähtänyt, mutta hartioita oli parinkin huonon miehen osalle. Ja sisu hyvä.
Ja niinpä kävi, kuten korpivaaralainen ennustanut oli. Ei ollut poika vielä täyttä kahtakymmentä, kun jo rantaniittyyn käsiksi kävi, nurin käänsi ja pelloksi teki. Sitten uhkaili itse Suuressuon kuiville laskea ja siitä vasta oikean heinämaan penkoa. Ja niin kävi, ettei hänen aikanaan eikä jälkeensä Korpivaarassa enää pettua purtu. Ei uskaltanut hallakaan vieraaksi tulla sen Suuressuon kuivattamisen jälkeen.
Jo alkoi kulkea kylällä mainingit, millaiseksi oli elämä Korpivaarassa muuttunut. Alkoivat Maahenkeä rengikseen maanitella. Eihän se olisi raatsinut lähteä eikä kasvattiukkoaan jättää, mutta ukkokin arveli, että eipähän tuo pahemmiksi, jos vähän maailmatakin katsoo, opiksi lie. Ja niin se sitten Maahenki joutui rengiksi emätaloon Peltolaan, jota siihen aikaan asusti Työhenki. Peltolainen hyvillään lupasi vielä äijälle Korpivaaran torpan oikein olentataloksi.
Syveni siitä lähtein ruokamulta Peltolan laajoilla pelloilla; ävärtyi talo ja lujeni miesten mieli.
Se kismitti kylän siihenastista ainoata pomoa, kauppias Tukkuseteliä, jonka talo kylän keskessä punaisena paistoi ja jonka nokka kaikissa kokouksissa aina oli ylinnä loistanut. Nyt aavisti hän valtansa rajoituksen hetken lähenevän. Ne eivät olleet Peltolaan ennenkään hänen apuansa tarvinneet, ja jos tuota menoa menee, nousee koko kylä, eikä hän silloin enää olekaan kylän peljätty hallitsija. Sen tähden laittoi hän kasvattinsa Vossikkahalun houkuttelemaan Maahenkeä palvelukseensa. Ajotöihin olisi otettu. Helpot päivät ja juomarahat. — Maahenki ei moiseen edes vastata viitsinyt, koppasi kuokkansa, astahti pihalle ja mennessään mumisi: "on tuolla vielä korvessakin tarvis."
Niin se palasi Vossikkahalu tyhjintoimin kauppiaaseen. Mutta Maahengen vastauksesta ihastui Työhenki niin, että antoi ainoisen tyttärensä Kodinhaltijan Maahengelle vaimoksi, sekä hänet talonsa perijäksi teki.
Tarttui peltolaisten esimerkki. Pelto pehmeni, niitty avartui, aukeni kylän ympärillä korpi. Silloin pystymmäksi nousi myös isäntäin pää.
Mutta Tukkusetelin nokka ei enää niin punoittanut, ja sanottiin siellä muutamia vuosia sen jälkeen housunvyötäreitä lyhennetyn ja liivin leveätä tamppia tiukennetun.
Mutta Maahenki eli onnellisena Kodinhaltijan kera. Ja heidän verensä jälkeläiset asuivat paikkakuntaa vahvasti ja vauraasti. Heidän poikainsapojista siirtyi yksi sinne toinen tänne ympäri koko korpisen maamme. Ja mihin ikinä ne tulivat, oli ikäänkuin turve olisi lähemmäksi ihmistä tullut, niin ne lujittivat höltyneet siteet maan mustan mullan ja sen viljelijän välillä. Menestys seurasi heidän askeleitansa, ilo istui heidän tupansa kynnyshirrellä ja tyytyväisyys hymähteli pitkän perhepöydän päässä.
Seppälän Aapo.
Sinä yönä ei Seppälän Aapon silmääni hiipinyt.
Illalla oli isännän, veli Markun, kanssa taas sattunut yhteenotto.Niitä oli viime aikoina alkanut sattua yhä useammin.
— En penniäkään anna, ruuassa ja vaatteessa tässä olet enemmänkin kuin kylliksi saanut!
Niin oli Markku kivahtanut, ei viittä markkaa hellittänyt. Silmät vihaisesti välähtivät, kun porstuakamarinsa oven kiinni paiskasi ihan Aapon nenän edessä.
Oli hän silloin ollut näyttämäisillään sille, missä oikeus on. Veret sävähtivät kasvoille, luinen nyrkki jo ovenpieliä tapaili, mutta sentään hän luontonsa vangitsi, ei isän jättämää taloa tahtonut tappelulla hävittää.
Ei nyt kelvannut uni. Aitassaan vuoteella lojui Aapo, imi piippua ja mietti. — Sinä kesäisenä yönä kääntyi lehti hänen elämänkirjassaan.
Lyhyt on miettiä kesäöinen hetki, lyhyt, mutta selkeä. Kun linnut aamuvirtensä virittivät, kun kukko ensi kerran laulahti, oli Aapon nyytti valmis. Yllään oli hänellä ainoa paremmanpuoleinen pukunsa. Vai "vaatteessa ja ruuassa!" hymähti hän katkerasti. Missähän ne ovat ne vaatteet…!
Raskaasti astui hän aitan ovelle, kääntyi siinä ja vilkaisi vielä jokaisen orren. Värähti silloin tukeva leuka. Kenties oli se viimeinen silmäys vaari-vainaan aitan orsiin, joita hän itse oli jo yli ikänsä keskipäivän tottunut ominaan katselemaan. Oven lukkoon kiersi, avaimen nyyttiinsä pisti, sillä hän tahtoi edes sen kautta Markulle huomauttaa, mikä osa hänellä oikeastaan talon avaimiin olisi. On… olisi, jos ottaisi.
Kuin varkaan askelin, hiljaa, ettei kukaan kuulisi, poistui hän pihamaalta, kiersi riihen sivuitse metsän laitaan. Tahtoi poistua niin, ettei kukaan aavistaisi, ettei kukaan olisi nähnyt…
Läpi kotihaan kävi polku, nousi kiertäen yli Linnakallion, sitten läpi etumetsän painui korven laitaan, edelleen poikki pienen Koveroisten suon, missä monet muuramen kukat entisiä paimenaikoja muistuttivat. Tuossa on oja… oli siihen kerran vanha Kirjo hukkua… tässä poluntaipeessa tuo suuri kivi, jonka toisella sivulla olevassa pienessä luolakuopassa monet sateet oli pitänyt…
Polku teki nousua, kiipesi yli Vermasvuoren, laski taas, kiemurteli mahtavan kuusikon läpi kohti Leppälammia.
Järven rannassa on suurenlainen niitty. Kun Aapo tuli niityn laitaan, aikoi hän kiertää sen vieritse sivupolkua suuremmalle Leison kylän kirkkopolulle. Sitten oli määrä iltahämärissä painua läpi Leison oikoteitse kaupunkiin, johon tuskin on enää kahta penikulmaa sieltä. Kaupungista… niin sieltä vaikka minne, pois koko kotoisilta seuduilta, tuntemattomana tuntemattomaan maailmaan… vaikkapa iäksi menköön…
Hän oli juuri astumaisillaan syrjäpolulle, kun samassa siinä polkujen risteyksessä vilahti silmiinsä ladon suu, sen niittyladon, mihin hän monet vuodet oli kerpoja tehnyt ja heinätakkoja kantanut. Mutta ei koskaan se ladon suu siellä koivuviidan varjossa ollut niin houkuttelevalta näyttänyt! Oli kuin lämmin silmä sieltä suruisasti katsoisi häneen, kutsuisi ja pyytäisi… Hän ei voinut vastustaa haluaan pistäytyä vielä kerran katsomassa sitä. Iloisella loikkauksella oli hän yli aidan ja melkein puolijuoksua riensi suoraan niityn yli, yli sen keskeltä mustana laskevan Humalojankin, vastaisella sivulla olevaan latoon.
Siihen oli peränurkkaan tukko heiniä jätetty uutta heinäaikaa odottamaan, tai ehkä päänalustaksi päivällisaikoina keväisille halonhakkaajille. Kuin nuori poikanen viskautui Aapo siihen. Hän muisti nyt yhdellä kertaa kaikki ne kisat ja kiireet, mitä sielläkin oli ollut. Kerrankin oli Mattilan Marjaana-vainaa kannattanut itseänsä heinätakan mukana latoon asti, vasta ladon kynnyksellä oli hän sen huomannut, kun Marjaana sieppasi hänetkin takkoineen päivineen kynnyksen yli… He olivat silloin parhaimmillaan kumpikin. Mutta pois oli Marjaanan lähteä pitänyt… kesken heidän kauniita toiveitaan…; niistä ei kukaan tietänyt… ei kukaan… Vasta illansuussa hän huomasi yhä olevansa vain Leppälammin ladossa. Huomasi itkeneensä vuoroin, vuoroin myhähtäen muistelleensa elämänsä aamun lentoa ja sen keskipäivän voimakasta kulkua. Ja nytkö, nyt, kun hänen päivänsä jo on alkanut alamäen, lähtenyt kellotapulin huipun kohdalta laskemaan hautuumaata kohden, niinkuin aurinko Seppälän pihasta katsoen puolissapäivin tekee, nytkö hän jättää syntymätantereet niiltä iäksi hävitäkseen? Hän melkein pelästyi nyt sitä ajatusta. Ja salamana lensi hänen päähänsä isävainajansa sanat: "Seppälän korvissa tarvitaan lujat kuokat ja kovat kourat. Tilaa on… rakentakaa sovussa ja peratkaa viljelykselle se, mikä minulta jää!" Hän tiesi isänsä tarkoittaneen Patamon korpea ja Pässinahon aukeata kaukana takamailla, missä Seppälän maat ulottuvat naapuripitäjän rajaan. Sinne oli isä ajatellut toista taloa…
Ja toiset ajatukset tulivat tulvimalla, kypsyivät ja vaativat tekoja. Hän ihmetteli, ettei ennemmin ollut löytänyt niitä. Maa veti, korpi ympärillä kutsuen humahti, ja länteen painuva aurinko lupasi kauniina päivänlaskuja.
— Tuhmasti tekee, joka kirveen ja lapion unohtaa matkalle lähteissään, ajatteli Aapo. Päätti varrota yön tuloa ja silloin noutaa työkalunsa ja vähän evästä Seppälästä.
— Se ei varkaudeksi tule… itse olen kirveenkin takonut jokisepän pajassa… ja leipä mulle pitäisi talosta aina tuleman. —
Ei ollut kukaan häntä nytkään nähnyt. Kirveen ja lapion löysi vanhasta paikastaan liiterin nurkasta. Paimenpoika ja vanha täti, ainoat, jotka pirtissä näin kesällä nukkuvat, eivät mitään tienneet koko hänen siellä käynnistään.
Nyt oli hän jälleen ladossaan, vieläpä oli levähtääkin ehtinyt. Ja nyt korpeen!
Tie alkoi heti niittyaidan takaa painua tuntuvasti vasemmalle Palanneenmäen kuloa kohden. Kiersi sen korkeimman nikaman, teki takana pienen polvekkeen oikealle, poiketen Konttihuhdan takamaaniitylle, ja pujotteli sitten jälleen milloin valkean koivikon, milloin tumman kuusikon tai aukeamman, juhlallisen ja vakavan petäjikön läpi kohti Patamon korpea.
Se on Ormajärven itäisellä puolella pitkälle pistävä korpi. Järven pohjoisella rannalla nousee jyrkkänä suoraan vedestä ja korvesta Isomäyrä, jylhänmahtava vuori, jonka mustissa halkeimissa ja rotkoissa metsäsiat ja ketut pesivät ja jonka laella kasvavien kuivalatvaisten ikipetäjien harroittavilla oksilla kotkat vaanivat metsän hyppelehtivää, arkaa jänistä. Sillä keikkuilipa moni pitkäkorva sen viettävän ahon liepeillä, joka loivasti vuoresta lähtien kaartui pitkin järven länsirantaa, aleten eteläpäässään kauniiksi tasamaaksi. Siinä missä se alkaa, on järven rannalla pienen lahdenpoukaman pohjassa kyläläisten vanha kalapirtti. Puhutaan että se entisinä sota-aikoina oli sinne kyhätty pakopirtiksi; vaimojen ja lasten sekä vanhusten suojaksi sen olivat yhteisesti tehneet. Sitten oli Seppälästä sitä korjailtu ja kunnossa pidetty, keväisin näet kalastettiin Ormajärvessä, särjenkudun aikaan. Monet viikot oli siellä Aapokin viettänyt, monta kalakonttia sieltä kotiin tuonut.
Niinkuin tuttuun taloon astui Aapo tuohon savuttuneeseen, turvekattoiseen pirttiin. Varsin hyvin saattoi siinä kesäaikana asustaa, saattoipa yli talvenkin, kunhan vähän varauksia tiivisti ja kattoa korjasi…
Sen otti Aapo nyt asuntopaikakseen.
Järven ja suon rantamilta raivasi hän lepänviitaa, sillä tavoin sai hiukan niittyä, ja kuokkamaata ensi keväistä kylvöä varten. Hakkasipa pienen navettakopposen, johon jo syksyllä naapuripitäjän lähimmästä kylästä, Kortesadosta, lehmänkin kuljetti. Omien raivaustöittensä lomassa kävi hän Kortesadossa heinässä ja elonkorjuussa. Sieltä eväänsäkin kantoi. Antoipa myös metsä ja vesi hänelle runsaasti särpimen apua.
Tullessa pimeiden, pitkien puhteiden ja sateisten hämäräpäivien, oli hänen kiuaspirttinsä, oli koko pikku taloutensa varustettu talven varalle. Kun tuuli kylmästi tohisi, kun kuusi pirtin seinustalla oksillaan seinää pieksi, tuntui Aaposta niin ihmeen hyvältä sen oman kiukaan lämpö, rakkaasti rysähtelivät ne nokiset orret. Hän tunsi nyt olevansa alussa sen työn, jota isä oli tarkoittanut.
Mitäpä minä enempi kertoisin hänen talvisista metsästysretkistään tai kesäisestä raatamisestaan.
Seuraavan kesän syksypuolella oli pirtti jo uloslämpiävä, ja oli sen päätyyn ilmestynyt akkuna järvelle päin, toisesta saatoit silmätä pitkin etelässä aukeavaa kaskimaata. Vähän sen jälkeen kun tuvan savupiippu oli kohonnut, vaelsi eräänä sunnuntaisena iltapäivänä pieni, neli-, viisihenkinen hääsaattue Kortesadosta kohden Ormajärven uutistaloa. Ihmiset sanoivat, että Ormajärvi oli saanut emännän sellaisen kuin pitikin, tyynen, mutta työtyrin ja toimellisen uurastajan.
Mutta leppymätön oli veljen kiukku. Kun Markku kuuli Ormajärven rannalla korven kohoavan ja tähkäpäistä viljaa nostattavan, kuuli siellä rakennushirsiä metsästä kaadetun, vei hän lautamiehet paikalle, ja syksyllä oli Aapon seisottava käräjätuvassa veljeänsä vastassa. Ja siellä hän sai seisoa vielä monta kertaa, ennenkuin Ormajärvi oli oma talonsa.
Sittenkuin vuosien varrella yhä useammat lujat kourat kirvesvarteen pusertuivat, kun kotkanpetäjät Isonmäyrän laelta oli kaadettu, nousivat päivät tasaisemmin sen takaa ja tasaisesti ne lännen alasmäkeä painuivat. Ne olivat työnteon auringot, varhain ne nousivat ja myöhään maata menivät.
Aapon elämä kului sitten niinkuin tuuleton elokuun päivä, jolloin tuleentumassa oleva tähkä leikkaajaa odottaa. Ei se päivä kuitenkaan tyynenä iltaansa päässyt. Tyyntä ja aurinkoista päivää seuraa usein jyrähtelevä ilta.
Eräänä myöhäsyksyn iltana ei illanrusko iloa tietänyt, verenkarvaisena, turmaa ennustavana se äkkiä taivaalle läikähti. Yöllä se jo myrskyn herätti, rymäkän hirmuisen, oli kuin raivottaret iankaikkista kuolinkamppia lyöneet olisivat. Korpi myrähteli kuin vihainen peto. Kiljahtaen silloin juoksivat ketut luoliinsa. Mutta yhä väkevämmin vinkasi vihuri… rynkäsi yli järven, nykäsi pirtin nurkkaa, paiskasi eteisen oven auki… ja kahtia seinään. Siihen hätään Aapo pihalle läksi. Aikoi samalla tallissa pistäytyä. Mutta silloin jylhempi vinkuna ja vonkuna… tempaus tuima… kortena maahan rymähti pirtin vierellä seisova mahtava kuusi, paiskautui voimalla hirmuisella ja pimeässä yössä allensa hengettömäksi löi iäkkään miehen.
Vasta päivän valjetessa se jumalanilma asettui, vasta aamun surullisessa koitossa löysi valkea vaimo alta valtaisen kuusen Aapon jäykistyneen ruumiin. Eikä hänen kasvoillaan katkeran kirouksen merkkiä nähty, vaan työnsä tehneen työmiehen syvän unen rauha niillä oli ikuisen asumuksensa ottanut…
Mutta hänen jälkeensä asutaan Ormajärveä samoisssa ahkeran uurastuksen merkeissä kuin ennenkin. Työnteon halu näkyy perintönä kulkevan siinä talossa.
Yhä kohoaa Patamon korpi, nousee Ormajärven talo nurkka nurkalta, sillä aikaa kuin aukealla, vanhassa Seppälässä, juodaan ja laiskistutaan suurten metsärahojen varassa.
Tämä oli tarina siitä hiestä ja verestä, millä korpi on viljelykselle ostettu.
Tämä oli tarina siltä ajalta, jolloin maa veti enemmän kuin ilma —