»Mutta samasta syystä, nimittäin sen vuoksi, että navat eivät koskaan käänny aurinkoon päin, on niiden luona hyvin kylmä, etelänavan, samoin kuin pohjoisnavankin luona; ja me, jotka asumme melkein päiväntasaajan ja pohjoisnavan keskivälillä, emme elä kuumassa, emmekä kylmässä, vaanlauhkeassa, s.o. kohtuullisen lämpimässä ja kohtuullisen kylmässä ilmanalassa, toisin sanoen, me elämme lauhkeassailmavyöhykkeessä, kuten tieteellinen nimitys kuuluu. Pohjoisnavalla sitävastoin vallitsee kesä ainoastaan niin kauvan kun aurinko on pohjoisen kääntöpiirin läheisyydessä, joka on hyvin lyhyt aika. Koko muun ajan vallitsee siellä talvi, ja usein on siellä hämmästyttävän kylmä. Pohjoisnavan perukoilla ei sen vuoksi myöskään ole mitään muuta kuin jäätä, niin ainakin otaksutaan; eikä milloinkaan ole vielä ainoankaan ihmisen onnistunut tunkeutua sinne. [Kuten nuoret lukijamme kentiesi ovat kuulleet kerrottavan, on meidän päivinämme yritetty ilmapallolla päästä pohjoisnavalle, mikä uhkarohkea yritys ei kuitenkaan ainakaan tähän asti ole onnistunut.Suoment. muist.]
»Mutta nyt luulen selittäneeni asian jotakuinkin selvästi teille, niin että te ymmärtänette, mitä tarkoitetaan pohjoisella ja etelällä. Sano, Maria, missä on pohjoinen?»
»Missäkö pohjoinen on?» vastasi Maria, »pohjoinen on kaiketi siellä, missä pohjoisnapakin.»
»Niin, tietysti; mutta näytä nyt se myöskin kartalta.»
»Tuolla ylhäällä, isä.»
»Ihan oikein, lapseni. Entäs missä on sitten etelä, Frits?»
»Etelä on siellä, missä päiväntasaajakin», vastasi Frits.
»Päiväntasaaja on tosin meidän eteläpuolellamme», vastasi isä; »mutta sillä et ole tarpeeksi selvästi ilmoittanut suuntaa. Sillä koska päiväntasaaja on viiva, jonka voimme ajatella vedetyksi maan ympäri, niin tulisimme päiväntasaajan luo, vaikkumme kulkisikaan aivan eteläiseen suuntaan. Jos pysytteleisimme enemmän oikealla tai vasemmalla, lännenpänä taikka idempänä, niin lopuksi kuitenkin saavuttaisimme päiväntasaajan. Tarkoin osoittaaksesi, missä etelä on, täytyy sinun siis ilmoittaa määrätympi kohta ja tehdä samalla tapaa kuin Maria.»
»Etelä on siellä, missä etelänapakin», vastasi Frits.
»Vallan oikein. Mutta nyt tahdon myöskin mainita teille, kuinka me auringosta voimme nähdä, missä etelä oikeastaan on. Te tiedätte, että me asumme maapallon pohjoisella puoliskolla — vai kuinka? — ja ett’ei napa koskaan ole kääntyneenä aurinkoon päin. On siis myöskin luonnollista, että aurinko aina on meidäneteläpuolellamme. Keskipäivälläkään ei aurinko ole aivan suoraan päämme yläpuolella — kuten sitävastoin on laita niiden ihmisten, jotka asuvat päiväntasaajan alla, tai kääntöpiirien välillä — vaan aina etelässäpäin taivaankannella. Mutta kun maa liikkuu hyvin säännöllisesti ja aina pitää tarkoin vaarin ajastansa, seuraa siitä, että aurinko meillä keskipäivällä aina on korkeimmillaan ja suoraan etelässä.
»Tämän mukaisesti on laitettu aurinkokelloja, joissa ei ole muuta kuin rautainen tanko eli viisari, joka aina osoittaa etelää kohden. Kun nyt aurinko on suoraan etelässä, saa se rautatangon varjon lankeamaan suoraan seinälle ja silloin meillä on puolipäivä, s.o. kello on kaksitoista.
»Nyt olen selittänyt teille, miten voidaan löytää kolme ilmansuuntaa, nimittäinitäauringon noususta,länsisen laskusta jaeteläsiitä paikasta, missä aurinko keskipäivällä on korkeimmillaan.
»On siis jäljellä ainoastaan neljäs ilmansuunta, nimittäinpohjoinen, ja nyt minä kerron teille, kuinka on keksitty hyvin yksinkertainen kone, jolla määrätään tämä ilmansuunta. Tiedättehän, mikä magneetti on — vai kuinka?»
»Kyllä, isä», vastasi Frits. »Isällähän on magneetti, joka näyttää ihan hevosenkengän kaltaiselta ja vetää luoksensa kaiken, mikä on raudasta.»
»Minullakin on magneetti», kertoi pikku Maria; »se on punainen, ja kun minulla on pienet kalani vedessä ja pieni peltinen veneeni ja pidän magneettia vedessä, niin tulevat ne uiden täyttä vauhtia ja riippuvat niin lujasti magneetista, että minä voin vetää ne ylös vedestä.»
»Nyt tiedätte molemmat mitä tarkoitan», sanoi isä. »Sinun on sitäpaitsi muistettava, Maria, että jos magneetti on punainen, on se ainoastaan siksi, että se on sellaiseksi maalattu. Mutta mistä se johtuu, että tämä magneettinen rauta vetää muun raudan luokseen ja pitää sen kiinni, on jotakin, jota emme tiedä; se riippuu eräästä luonnonvoimasta. Jumala on sen siten asettanut, ja meidän käy tämän asian suhteen samoin, kuin monen muun luonnonilmiön suhteen; me emme voi sitä selittää. Me näemme ainoastaan, että niin on.
»Kauvimpana pohjoisnavan luona, tai ainakin sen läheisyydessä on jotakin, jota yhtä vähän voimme selittää, eräs voima, joka vetää magneetin luokseen. Tietenkään ei tämä voima ole tarpeeksi suuri, voidakseen pitkän matkan päästä järkäyttää magneettia tai rautaa paikoiltaan. Mutta jos neulan kärkeä sivellään magneetilla ja sitten asetetaan tämä neula keskikohdaltaan toisen neulan kärkeen, esim. kuten minä nyt asetan tämän lyijykynän sormeni päähän, niin osoittaa magneetilla sivelty neulankärki vakavasti ja säännöllisestipohjoista kohden. Missä tahansa oltaneekin maan päällä, vaikkapa niin kaukana, ett’ei pitemmälle voitaisi päästä, siisetelänavalla, niin viittaa magneetilla sivelty neulankärki kuitenkin alati pohjoiseen päin. Jotta nyt aina voitaisiin tietää, missä pohjoinen on, on keksitty pieni kone, jota nimitetäänkompassiksi, ja minä olen teitä varten Valmistanut sellaisen täksi illaksi.»
Näin sanoen isä nousi ylös ja meni kirjoituspöytänsä luo noutamaan vähäistä messinkirasiaa.
»Katsokaa, lapseni», sanoi hän, »tämä n.s. kompassi ei oikeastaan ole mitään muuta, kuin jonkinlainen kellonkuori, ontto ja lasi päällä. Tästä keskikohdasta pistää esiin pieni, teräväpäinen nasta; tämän nastan päässä keinuu neula, joka on asetettava niin, että se pysyy täydellisesti tasapainossa, eli toisin sanoen vaappuu, minkä kautta se helpoimmin pannaan liikkeelle. Näettekö kärjen? Se on varustettu pienillä vä’illä, aivan kuin nuoli, mutta tämä ainoastaan siksi, ett’ei sitä sekoitettaisi nuolen toiseen päähän. Tämä magneetilla sivelty kärki osoittaa aina tuota seinää kohden; pohjoinen on siis siellä. Jos nyt käännän kompassin miten tahansa, niin osoittaa tuolla sisällä oleva neula kuitenkin aina uskollisesti samalle suunnalle. Kun minulla on tuollainen kompassi, niin tarvitsee minun ainoastaan katsoa, miten kärki osoittaa, tietääkseni heti, missä pohjoinen on. Mutta jos tiedän, missä pohjoinen on, voin myös helposti löytää muut ilmansuunnat. Voitko sanoa minulle, Frits, mitenkä tämä tapahtuu?»
»Voin, isä, sen voin; jos tiedän missä pohjoinen on, niin tiedän myöskin, missä etelä on, sillä sehän on vastapäätä pohjoista.»
»Aivan oikein, lapseni. Neulan vastakkainen kärki osoittaa siis etelää kohden. Kuten jo olen sanonut teille, ovat kaikki kartat laaditut siten, että pohjoinen onylöspäin, kun asetatte kartan eteenne; etelä on siis alaspäin kartalla — vai kuinka?»
»Niin on.»
»No, missä sitten on itä?»
»Itä on oikealla!» huudahti pikku Maria — »siellä missä Aasiakin.»
»Hyvin, tyttöseni!»
»Ja länsi vasemmalla, siellä missä Atlantin Valtamerikin!» huudahtiFrits.
»Katsokaahan, lapseni», sanoi isä, »nyt voitte ainoastaan tämän pienen koneen avulla määrätä kaikki neljä ilmansuuntaa. Jos keskipäivän ajoissa asetutte kasvot käännettyinä aurinkoa kohden, on pohjoinen tietysti teidän takananne; mutta missäsilloinon itä?»
»Siellä, mistä aurinkonousee», vastasi Frits, »siisvasemmalla.»
»Vallan oikein; ja länsi on silloin tietysti oikealla.»
»Ja jos minä asetun niin, että kasvoni ovat käännettyinä itään päin», sanoi Maria, »niin on etelä oikealla ja pohjoinen vasemmalla kädelläni.»
»Se oli hyvin, lapseni; tällä kertaa sinä olit oikein tarkkaavainen. Voitko nyt sanoa minulle, mikä on oikealla puolellasi, jos seisot kääntyneenä sinne päin, mihin aurinkolaskee, s.o. länteen päin?»
»Silloin on pohjoinen oikealla puolellani», kiiruhti Frits vastaamaan.
»Nyt luulen, ett’ette sitä asiaa enään unhoita», sanoi isä ystävällisesti; »ja koska te niin hyvin olette ymmärtäneettämän, tulette myöskin helposti käsittämään, mitä vast’edes teille ilmoitan.
»Kompassin molemmat pääsuunnat ovat siispohjoinen, koska neula osoittaa sinne, sekä vastapäätä oleva ilmansuunta, s.o.etelä. Itäjalänsiovat oikealla ja vasemmalla. Mutta pohjoisen ja idän tai pohjoisen ja lännen tai idän ja etelän tai lännen ja etelän välillä on vielä melkoinen tila, ja nämä ilmansuunnat saavat nimensä molemmista pää-ilmansuunnista, joiden välillä ne ovat. Esim. tällä kartalla on meillä pohjoinen tuolla ylhäällä ja itä täällä oikealla kädellä; mutta jos nyt tahdomme ilmoittaa tuon kulman, joka on pohjoisen ja idän välillä, niin nimitämme tätäitäpohjaksi. Kun siis tuolla oikealla olevaa kulmaa nimitetään itäpohjaksi, miksikä silloin sinä, Frits, nimittäisit vasempaa kulmaa, pohjoisen ja lännen välillä olevaa?»
»Pohjalänneksi, vastasi Frits enempää arvelematta.
»Se ei ole aivan oikein», vastasi isä; »sillä me asetamme aina molemmat pääsuunnat, siispohjoisenjaetelän, viimeksi.Pohjalännenasemesta täytyy sinun sen vuoksi sanoalänsipohja. No, sano minulle nyt, miksi voisit nimittää alempaa kulmaa vasemmalla, sitä, joka on lännen ja etelän välillä?»
Frits mietti silmänräpäyksen, ennen kun vastasi: »Länsi-eteläksi; onko se oikein, isä?»
»Kyllä, poikani, aivan oikein», vahvisti isä. — »No, entäs toinen kulma, tämä tässä alhaalla oikealla kädellä, Maria?»
»Itä-etelä[Suomenkielessä käytetään toisiakin nimityksiä, nim. itä-pohja = koillinen, länsi-pohja = luode, länsi-etelä = lounas ja itä-etelä = kaakko. Suom. muist.], isä», vastasi pikkutyttö.
»Hyvin, lapseni, nyt olette olleet tarkkaavaiset, ja minä toivon, ettette unhoita, mitä olette oppineet. Muistakaa vaan, mitä jo kerran olen teille sanonut, nimittäin että kartalla on pohjoinen ylimpänä, niin löydätte sitten helposti muut ilmansuunnat. Mutta on myöhä ja aika mennä levolle. Kun aurinko huomisaamuna jälleen nousee idästä, on teidän oltava ylhäällä ja reippaat; kun se sitten keskipäivällä on etelässä, lähdemme tuolle sovitulle huviretkelle.»
Seuraajana päivänä paistoi aurinko lämpimänä ja säteilevänä, ja lapset riemuitsivat ilosta, kun vanhemmat ikäpuoleen valmistausivat lähtemään ulos.
Frits ja Maria kiiruhtivat pukeutumaan ja juoksivat pian vanhempien edellä katua pitkin kohti lähintä kaupunginporttia.
Sinne ehdittyä jättivät vanhemmat valtamaantien ja kulkivat suoraan joelle, joka virtasi lähellä tuota pientä kaupunkia.
»Minä luulin, että me menisimme lammelle, isä», sanoi Frits, joka jo alkoi peljätä, että isä ehkä oli unhoittanut, mitä oli luvannut edellisenä päivänä. Mutta isä vastasi:
»Sinne menemmekin, rakas lapsi. Mutta lampi on hyvän matkan päässä täältä; ja kun varmaankin äidille ja pikku Marialle kävisi liian rasittavaksi kulkea tuo pitkä matka edestakaisin, niin luulen, että mieluummin laskemme jokea alas. Teidän on silloin paljoa helpompi kävellä takaisin, kun ette ole ennättäneet niin kovin väsyä.»
Lapset olivat tähän tyytyväiset. He eivät vielä milloinkaan olleet kulkeneet joella ja saattoivat töin tuskin malttaa mielensä, kunnes heidät oli sijoitettu veneeseen.
Oli kuljettavana ainoastaan lyhyt matka joelle ja pian tavattiin kalastaja, joka kuljetti pienen perheen erääseen lammen läheisyydessä olevaan paikkaan. Luonnollisesti oli isän maksaminen miehelle vaivanpalkkiota.
Joki ei ollut leveä, mutta jotensakin vuolas. Kun vesi ei ollut kovin syvää, tarvitsi kalastajan käyttää ainoastaan pitkää seivästä, jolla hän sauvoi venettä eteenpäin.
Kun oli hetkinen kuljettu tällä tavoin, pyysi isä kalastajaa pitämään venettä keskellä jokea ja antamaan sen seurata virranvuota, jonka jälkeen hän sanoi lapsille:
»Muistatteko vielä, mitä kerroin eilen, nimittäin ett’emme me täällä maan päällä voi huomata sen liikuntoa siksi, että kaikki, mitä näemme ympärillämme, liikkuu samalla kertaa, kun mekin?»
»Kyllä, isä», vastasi Frits, »sen muistan. Mutta täällähän me näemme varsin selvästi, että me liikumme, eikö totta, isä?»
»Aivan oikein», vastasi, isä »mutta tämä johtuu ainoastaan siitä, että molemmilla puolillamme olevat rannat eivät liiku samalla kertaa, kun me.»
»Minusta tuntuu aivan, että me pysymme paikoillamme», sanoi Maria, »ja että rannoilla olevat puutjuoksevat takaperin. Kuinka kummallista, isä!»
»Niin, näetkös, lapseni», vastasi isä, »aivan samoin on meidän maamme laita: kun me itse liikumme, näyttää meistä siltä, kuin siirtyisi aurinko taivaankannella, koska se on ainoa meille näkyvä esine, jokaeiliiku. Tiedämmehän, että puut noilla rannoilla ovat juurillaan kiinni maassa, eivätkävoiliikkua; sen vuoksi ne olemme me, jotka liikumme. Jotakin samantapaista voimme huomata kuustakin. Kun se illalla näyttäytyy taivaankannella ja myrskypilvet nopeasti kiitävät sen ohi, niin näyttää usein siltä, kuin pilvet pysyisivät paikoillaan ja kuu, joka kuitenkin liikkuu ainoastaan perin hitaasti, kiitäisi pilvien läpi huimaavaa vauhtia. — Mutta pitäkääpä nyt kädet silmien edessä tarkoin. — Kas noin. — Voitteko vieläkin nähdä jotakin?»
»Emme, isä», vastasivat molemmat lapset yhtaikaa.
»No, tunnetteko sitten, että me liikumme?»
»Emme; nyt olemme kokonaan liikkumatta», vakuutti Frits.
»Vai niin, vai olemme?» vastasi isä hymyillen. »Ota pois kätesi, niin saat nähdä, että me kuljemme nyt yhtä nopeasti kuin ennenkin.»
»Niin; mutta jos pidän kädet silmieni edessä, niin en tunne mitään», sanoi Frits.
»Se on juuri siksi, että sinä et näe mitään ulkopuolellasi olevia esineitä, joista voisit huomata, että me liikumme. Kun aurinko, jonka tiedämme pysyvän paikoillaan, näyttäytyy taivaankannella, voimme siitä nähdä, ettämeliikumme samalla kun maakin liikkuu. Mutta kun taivas on pilvien peitossa tai kun vallitsee sumu, niin ei meillä täällä maan päällä olekaan mitään ulkonaista esinettä, josta voimme nähdä, että me liikumme; ja meistä tuntuu silloin, kuin olisimme aivan paikoillamme.»
Kalastaja oli nyt uudelleen tarttunut sauvoimeen ja sauvoi venettä niin nopeasti eteenpäin, että vaahto pärskyi keulassa.
»Hei! kuinka se kulkee», riemuitsi Frits. »Jos joku tahtoisi rantaa pitkin seurata mukana, niin saisipa hän juosta kelpo tavalla. Kas, kuinka puut kiitävät meidän ohitsemme! Maria oli aivan oikeassa, näyttää tosiaankin siltä, kuin kiitäisivät ne ohitse. Ja katsokaa, kuinka vesi koskena kohisee ja kyntää oikeita vakoja! Oi, kuinka kaunista!»
»Näitä nimitetäänhyöky-aalloiksi», selitti äiti hymyillen. »Täällä eivät aallot ole kovinkaan suuria; mutta jos joskus pääsisitte merelle, niin saisitte nähdä paljon suurempia aaltoja.»
»Onko äiti milloinkaan ollut merellä?» kysyi Maria.
»Olen, lapseni», vastasi äiti. »Sinun ollessasi vielä pieni pikkarainen, matkustimme me, isä ja minä, eräälle saarelle, jonka nimi on Helgolanti.»
»Missä Helgolanti on, isä?» kysyi Frits.
»Pohjanmeressä, poikani», vastasi isä.
»Matkustiko äiti silloinkin tällaisessa pienessä veneessä?» kysyi Maria.
»En, lapseni», vastasi äiti, »paljon suuremmassa veneessä. Mutta siitä saa isä kertoa myöhemmin. Nyt olemme kohta siinä paikassa, johon isä on luvannut meidät viedä. Näettekö pajupensaiden läpi tuota vaaleanpunaista kattoa? Se on niin kutsuttu kalastajamaja; se on aivan tuon suuren lammen rannalla, ja siellä me juomme kahvia ja syömme leivoksia.»
»Oi, kuinka hauskaa!» huudahti pikku Maria ja taputti käsiänsä. »Sitten saan Fritsin kanssa taas leikkiä rannalla ja etsiä raakkuja ja kukkia, ja sitten isä poimii muutamia noista kauniista- valkoisista ja keltaisista lumpeen kukista, jotka pistäytyvät näkyviin lammesta.»
Sillä aikaa kulki vene nopeasti eteenpäin jokea pitkin, ja pian oltiin maallenousupaikan luona, jonka jyrkästä rannasta johtivat ylös pienet, mukavat raput.
N.k. kalastajamaja oli huvittelupaikka, johon sen kaupungin asukkailla, missä Fritsin ja Marian vanhemmat asuivat, usein oli tapana lähteä kahvia juomaan ja soutelemaan lammelle. Talo oli muutaman sadan askeleen päässä joesta, josta lampikin sai vetensä.
Ennen kun mentiin sisälle, vei isä molemmat sisarukset paikalle, johon oli kaivettu kapea kaivanto, jonka kautta johdettiin osa joen vedestä lampeen. Lampi täyttyi tällä tavalla, ja se vesi, mikä ei mahtunut siihen, johdettiin pois toiselta puolen, aivan kuten isä jo oli kertonut heille.
Pienessä, hymyilevässä puutarhassa, joka oli rakennuksen edessä, istui jo useita vieraita pöydän ääressä, ja suuri joukko lapsia juoksenteli puutarhassa, leikkien haukkaa ja kyyhkystä. Frits tapasi heidän joukostaan muutamia koulutovereja, ja hän ja Maria pyysivät vanhemmilta luvan saada leikkiä heidän kanssansa.
Sen saivat he varsin kernaasti, ja lapset huvittelivat nyt parhaansa mukaan vähintäänkin tunnin ajan. Mutta luonnollisestikaan eivät he silti unhoittaneet kahvia ja leivoksia; — ja tässä kalastajamajassa olikin oikein oivallisia leivoksia tarjona.
Vanhemmat olivat tällä välin tulleet katsomaan lapsia, miten he leikkivät, kunnes nämä vihdoin lakkasivat siitä ja rupesivat poimimaan raakkuja ja kukkia. Muutamat tytöistä osasivat sitoa seppeleitä kukista; pojat juoksivat tai hyppäsivät kilpaa, ja ken parhaiten juoksi tai hyppäsi, sai seppeleen palkinnoksi.
Frits saattoi juosta hyvin nopeasti ja oli myös saanut erittäin kauniin seppeleen, josta hän oli varsin ylpeä. Olihan hän kunniallisesti ansainnut sen, ja kaikki, minkä itse ansaitsemme, lahjoittaa meille paljon suurempaa tyydytystä kuin se, minkä saamme lahjaksi.
Useat perheet olivat tällä aikaa vuokranneet veneitä ja liikuskelivat nyt lammella. Kun Fritsin ja Marian isä tiesi, että hän sillä valmistaisi heille suuren ilon, otti hänkin veneen.
Siitä syntyi sanomaton riemu, kun Frits ja Maria nyt saivat astua veneeseen ja lähteä itse poimimaan noita kauniita keltaisia ja valkoisia lumpeita. Pian oli heillä suuri vihko näitä kukkia. Mutta heidän täytyi olla sangen varuillaan, kun he poimivat niitä; sillä lumpeet olivat hyvin lujasti kiinni pitkissä, sitkeissä varsissa, ja Frits oli kerran putoamaisillaan laidan yli veteen. Maria silloin kovasti peljästyi; ja joka kerta, kun Frits sitten kumartui laidan yli tavoittaakseen kukkaa, piti hän häntä lujasti kiinni takinliepeestä.
Kun oli poimittu kukkia tarpeeksi, tahtoi Frits koettaa soutaa venettä. Soutaja suostui tähän mielellään; mutta Frits ei ensi kokeessa onnistunut. Siitä, joka istui katselemassa, näytti soutaminen helpolta asialta; eikä soutajakaan näyttänyt tuntevan itseään vähintäkään rasittuneeksi soutamisesta. Mutta kun Fritsin itsensä piti koettaa, ei se tahtonut onnistua.
Siten on monen asian laita tässä maailmassa; ne näyttävät niin yksinkertaisilta, mutta kuitenkin vaativat ne jonkinlaista taitavuutta tai ainakin jonkun verran harjoitusta, sanalla sanoen, tarpeellista kätevyyttä. Jos kerran sitä on saavutettu, niin työ kyllä menestyy; mutta sen vuoksi on itse tartuttava kiinni, muuten ei opita koskaan.
Niin tässäkin. Frits oli niin kauvan katsellut, että hän lopuksi uskoi osaavansa asian ilman muuta. Mutta kun hän tarttui airoon, ei siitä tahtonutkaan tulla niin mitään; ja vasta kun kalastaja muutamia kertoja oli hänelle perusteellisesti näyttänyt, miten se oli tehtävä, ja hän itse koettanut useampia kertoja, käsitti hän asian ja huomasi nyt, ett’ei kaikki ole niin helppoa, kuin miltä näyttää.
»Nyt ymmärrät kyllä», sanoi isä, »kuinka menetellään, kun venettä kuljetetaan eteenpäin airon avulla. Se tapahtuu samalla tavalla, kuin milloin uidaan, vaikka silloin ne ovat käsivarret ja jalat, jotka toimivat airoina. Kun soudat ja kuljetat airoa lappeellaan veden läpi, niin painaa se vettä vastaan ja työntää kelluvaa venettä eteenpäin. Mutta jos sitävastoin viet airon terävällä syrjällään veden läpi, menee se sen läpi liian helposti, voidakseen ajaa venettä eteenpäin. Se ei näet kohtaa vastusta, eikä sen vuoksi voikaan käyttää voimaansa. Airon lapa sitävastoin koskettaa paljon enemmän veteen samalta kertaa, eikä siis voi yhtä helposti halkoa sitä ja ajaa sen kautta venettä eteenpäin. Mutta tule nyt tänne, niin näytän sinulle, kuinka veneessäpidetään peräät.»
»Pidetään perää, isä — mitä se on?» kysyi Frits.
»Perän pitäminen veneessä on», vastasi isä, »kun sille annetaan määrätty suunta. Se voi tosin näin pienessä veneessä, kuin tämä on, tapahtua airoillakin; mutta se käy paljoa helpommin pienen, tähän perään kiinnitetyn liikkuvan laudan avulta, jota nimitetäänperäsimeksieliruoriksi. Tämän taidon ovat ihmiset oppineet tutkimalla kaloja, jotka kaikki hyvältä Luojalta ovat saaneet leveän pyrstönsä sellaiseksi peräsimeksi. Sitä mukaa kun ne kääntävät tätä peräsintä oikealle tai vasemmalle, saa niiden ruumis sen suunnan, johon ne haluavat liikkua.
»Katsohan, poikani, jos nyt painan tätä pientä peräsintä vasemmalle, s.o. ohjaustankoa oikealle, niin täytyyhän veden puristua sitä vastaan, eikö niin? Vesi siis pysähtyy ja työntää sitä osaa veneestä, missä peräsin on, jonkun verran taaksepäin eli oikealle. Mutta kun veneen takaosa poikkeaa oikealle, niin täytyy etuosan mennä vasemmalle. Jos sitävastoin painaa peräsintä oikealle, s.t.s. ohjaustankoa vasemmalle, niin puristuu vesioikeatakylkeä vastaan ja painaa perää vasemmalle, siis täytyy keulan mennä oikealle. Siis, toistaakseni asian, jos painan peräsintä vasemmalle, niin kääntyy myöskin veneen keula vasemmalle; jos painan sitä oikealle, niin menee keula eli kokka, joksi sitä myös nimitetään, samoin oikealle. Jos sitävastoin pidän peräsimen vallan suorassa, niin että vesi aivan tyynesti ja hiljaa voi virrata ohi sekä oikealta että vasemmalta, ei peräsimellä luonnollisesti ole mitään vaikutusta, ja vene kulkee silloin suoraan eteenpäin.
»Sen vuoksi onkin vene, kuten tämä, rakennettu melkein kalan muotoiseksi, pitkäksi ja edestä suipoksi, että se helpommin voi halkoa vettä. Molemmilla puolilla olevat airot vastaavat kalan eviä, peräsin sen pyrstöä.
»Mutta nyt, lapset, luulen olevan ajan ajatella kotimatkaa», sanoi äiti. »Aurinko on jo jotensakin alhaalla, ja meillä on pitkä matka kuljettavanamme.»
Lapset olisivat kyllä mielellään tahtoneet soudella lammella vielä hetkisen, ja etenkin oli Fritsin vaikea jättää peräsintä, jonka isä oli hänelle antanut. Mutta vanhemmat tietävät aina, mikä on parasta heidän lapsilleen; ja yhtä paljon kuin Fritsin ja Marian vanhemmat olivat päivällä nähneet vaivaa valmistaakseen lapsilleen huvitusta, yhtä paljon huolehtivat he nyt siitä, ett’eivät pienokaiset joutuisi alttiiksi kostealle yö-ilmalle ja sen kautta tulisi sairaiksi.
Isä antoi sen vuoksi Fritsin ohjata maihin. Frits koetti pitää venettä määrätyssä suunnassa; mutta se ei tahtonut hänelle onnistua. Milloin ohjasi hän liiaksi oikealle, milloin liiaksi vasemmalle, niin että isän lopuksi täytyi häntä auttaa.
Vihdoinkin oltiin maallenousupaikan luona. Isä maksoi kalastajalle hänen vaivoistaan ja veneestä, ja sitten kulki tuo pieni perhe valtamaantietä pitkin hitaasti takaisin kaupunkiin.
Lapset juoksivat iloisina vanhempien edellä. Niin kauvan kun aurinko vielä paistoi, lentelivät perhoset liipottelevin siivin, eivätkä Frits ja Maria voineet tarpeekseen ihailla näitä eläimiä ja niiden koreita, kirjavia värejä. Mutta kun aurinko laski, olivat perhosetkin poissa; arvatenkin etsivät ne pieniä vuoteitansa kukista, puista tai ruohoista. Ainoastaan valkoiset päiväperhoset parveilivat vielä poppelien ympärillä ja leikkivät haukkaa ja kyyhkystä, aivan kuten Frits ja Maria aikaisemmin olivat tehneet kalastajamajan puutarhassa.
Turilaatkin elostuivat ja lensivät suristen puusta toiseen.
Ihmiset, jotka kaiken päivää olivat oleskelleet ulkona Jumalan vapaassa, ihanassa luonnossa, vaelsivat nyt takaisin kaupunkiin, omaan kotiinsa. Ainoastaan silloin tällöin kohtasi muutamia kulkijoita, jotka arvatenkin asuivat lähimmässä kylässä, ja joilla oli ollut joitakin asioita toimitettavana kaupungissa. Nämä vaeltajat tervehtivät ystävällisesti, kulkiessaan ohitse, ja kiiruhtivat eteenpäin pitkin askelin, arvatenkin ollen innokkaita hekin pääsemään kotiin.
Käveltyään hetkisen kohtasivat ystävämme miehen, joka veti vähäisiä rattaita. Rattailla oli kaikenlaisia talouskapineita, sänkyvaatteita, pannuja ja patoja, ja kaiken tämän keskellä, parin tyynyn välissä, istui pieni, korkeintaan kahden vuoden ikäinen tyttö. Rattaiden vieressä käveli nainen, joka kantoi aivan pientä lasta käsivarrellansa; naisen jäljestä tuli vielä kaksi lasta, poika ja tyttö, jotka hyvin saattoivat olla Fritsin ja Marian ikäisiä. Lapset olivat tosin siististi, mutta yksinkertaisesti puetut. He kulkivat käsi kädessä, mutta eivät leikkien ja vanhempien edellä, kuten Frits ja Maria, vaan niiden rattaiden perässä, joita isä veti, ja joilla heidän pieni sisarensa ajoi.
Molemmat lapset tervehtivät ohikulkiessaan ystävällisesti; ja kun Frits ja Maria pysähtyivät heitä katselemaan, pysähtyi mieskin rattainensa ja veti nenäliinan taskustaan, pyyhkiäkseen hikeä otsaltansa. Rattaat olivat kaiketi raskaat, ja miesparka oli ponnistanut voimiansa, niin että hänen oli tullut kuuma.
Fritsin ja Marian vanhemmatkin olivat tällä välin tulleet paikalle, toivottivat hyvää iltaa ja kysyivät, minne noin myöhään aijottiin mennä pienten lasten kanssa.
»Me olemme matkalla lähimpään kylään, jonne olemme arvelleet ehtivämme tänään», vastasi mies. »Kaupungin ravintoloissa on niin kallista; kylässä voimme saada yösijan paljon halvemmasta maksusta.»
»Te ette siis asu kylässä?» kysyi isä.
»Emme», vastasi mies, »meillä ei nykyään ole mitään asuntoa. Me tulemme kaukaa ja olemme menossa vielä kauvemmaksi. Me olemme matkalla Ameriikkaan.»
»Ameriikkaan!» huudahti äiti sääliväisestä; — »näin pienten lasten kanssako?»
»Niin, se on kyllä vaikeata», vastasi vaimo. »Mutta sen täytyy tapahtua, ja Jumala kyllä auttaa meitä.»
»Mutta miksi sitten ette ole mieluummin matkustaneet rautateitse?» kysyi isä. »Niin pitkälle kulkeminen on sentään kovin vaivaloista teidän vaimollenne ja lapsillenne.»
»Niin, sitä se kyllä on», vastasi mies; »mutta rautateitse matkustaminen tulee niin kalliiksi, ja sitäpaitsi olemme oikaisseet melkoisen matkan noiden vuorten ylitse. Vähäisen omaisuutemme tarvitsemme välttämättömästi,- voidaksemme ostaa itsellemme hiukan maata Ameriikassa. — Mutta tulee myöhä», lisäsi mies, »ja meidän täytyy toimia niin, että pian pääsemme katon alle, jotta lapset saavat levätä.»
Isä kopeloi taskustaan rahakukkaroa ja aikoi antaa miehelle hiukan apua, mistä tämä kuitenkin kieltäytyi.
»Paljon kiitoksia hyvyydestänne», sanoi hän, »mutta kerjätä emme tahdo. Ei meillä paljoa ole, mutta ahkeruudella ja säästäväisyydellä me kyllä tulemme toimeen.»
»Hyvä, ystäväni», sanoi isä ystävällisesti. »Mutta siinä tapauksessa minä annan sen teidän lapsillenne, jotta he Ameriikkaan saapuessansa voivat ostaa jotakin. Teette minulle suuren ilon, jos sallitte lasten Vastaanottaa minun pienen lahjani.»
Näin sanoen painoi isä kultarahan pikku tyttösen käteen ja sanoi:
»Ja nyt toivotan teille onnellista matkaa ja Jumalan siunausta kaukana vieraassa maassa.»
Mies tahtoi kiittää; mutta vanhemmat nyökkäsivät hyvin ystävällisesti jäähyväisiksi ja kulkivat sen jälkeen nopeasti eteenpäin kaupunkiin vievää tietä, Fritsin ja Marian seuraamina.
»Isä», sanoi Maria, sitten kun oli jonkun verran etäännytty rattaista, »aikooko mies kulkea meren yli pienillä vaunuillansa?»
»Ei, lapseni», vastasi isä, »meren yli ei voida matkustaa vaunuilla.He kulkevat maitse ainoastaan lähimpään satamakaupunkiin; siellätäytyy heidän astua suureen laivaan, joka sitten vie heidät meren yliAmeriikkaan.»
»Mikä on satamakaupunki, isä?»
»Satamaksi», vastasi isä, »nimitetään meren rannalla olevaa paikkaa, tai joen suussa olevaa eli sitä paikkaa, missä joki juoksee eli laskee mereen, ja jossa suurilla laivoilla on turvallinen ankkuripaikka. Meren ranta eli, kuten sitä nimitetään,merenrannikkoei kaikkialta ole tasainen ja sileä; on olemassa paikkoja, missä maa ulkonee jonkun matkaa mereen, ja toisia, missä meri tunkeutuu syvälle maahan ja näyttää suurelta lammelta, josta pian pääsee maihin. Kun sellaisessa paikassa on niin syvä vesi, että suuri laiva voi siinä kulkea, nimitetään sitä satamaksi; ja jos sitten kaupunki rakennetaan läheisyyteen, nimitetään sitä satamakaupungiksi.
»Mutta nyt olemme jälleen kaupungissa; täällä ajetaan paljon vaunuilla, olkaa sen vuoksi varuillanne, lapset, ett’ei teidän ylitsenne ajeta. Juotuamme teetä tänä iltana, minä selitän kaikki, mitä haluatte tietää.»
Lapset voivat tuskin malttaa mielensä illalla; se, mitä se jo olivat kuulleet suurista laivoista ja meren yli matkustamisesta, oli saattanut heidät mitä suurimmassa määrin uteliaiksi. Samoin tahtoivat he kernaasti tietää, kuinka nuo ihmisraukat pienine lapsinensa voivat matkustaa niin kauvan laivalla, kunnes saapuvat Ameriikkaan; ihmettelivät, soutaako isä koko matkan ja istuuko hänen pieni poikansa perää pitämässä. Frits tiesi nyt omasta kokemuksestaan, ett’ei tämä ollut niinkään helppoa; ja se pieni poika, jonka oli määrä vanhempiensa kera matkustaa Ameriikkaan, ei ollut häntä vanhempi.
»No, poikani», sanoi isä, sitten kun vihdoinkin oli syöty illallista ja ruo'at oli korjattu pöydältä, »mitä muuta sinä nyt tahtoisit tietää ja toivoisit minun selittävän?»
»Isä on sanonut», vastasi Frits, »että meri on hirveän suuri, ja että Ameriikka on hyvin kaukana. Sanokaa, isä, täytyykö miehen yhtämittaa soutaa koko matkan? Missä nukkuvat lapset öisin, ja mitä silloin tehdään, kun sataa?»
»Rakas lapsi», vastasi isä, »et saa luulla, että laiva, jolla meren yli kuljetaan, on rakennettu samoin kuin se vene, jollametänään olimme soutelemassa. On olemassa laivoja, jotka ovat täydellisesti talojen suuruisia, ja joissa monet ihmiset voivat matkustaa samalla kertaa.»
»Talojen suuruisia!» huudahti Frits. »Ja katolla varustettujako, isä?»
»Niinpä kyllä, mutta ei tiilistä tehdyllä, Vaan puukatolla. Lujia lautoja sovitetaan taajaan yhteen, niin ettei vesi voi tunkeutua läpi; ja sellaista kattoa nimitetäänkanneksi.»
»Mutta kuka jaksaa soutaa niin suurta laivaa?» kysyi Maria.
»Ei sitä soudetakaan», Vastasi isä; »se ontuuli, joka ajaa laivaa eteenpäin. Mutta tehdäksemme tämän havaannolliseksi, tahdomme pyytää äidiltä lainaksi vedellä täytetyn vadin, niin minä sillä aikaa laitan kuntoon suuren laivan.»
»Oi, kuinka hauskaa!» huudahti pikku Maria ja taputti käsiänsä. »Sitten me istuudumme siihen ja matkustamme kaikki tyynni Ameriikkaan.»
»Vatiinko tarkoitat?» kysyi Frits nauraen; — »niin, kylläpä silloin pääset kauvas!»
Äiti oli sillä välin kannattanut sisälle vadin, joka oli puoliksi täytetty vedellä. Vati asetettiin pöydälle; ja kaivatun laivan sijasta otti isä esille suuren saksanpähkinän puolikkaan, jonka asetti veteen.
»Mutta eihän tämä ole mikään suuri laiva, isä», sanoi Maria.
»Siinä kyllä olet oikeassa, lapseni», vastasi isä. »Ymmärtänet myöskin, ettei suurta laivaa voisi hevin asettaa tällaiseen vatiin. Laskin vain leikkiä, kun puhuin suuresta laivasta. Tämän saksanpähkinän avulla minä kuitenkin selitän teille, mitä tarkoitan.
»Katsokaahan, lapseni, pientä venettä eli alusta voidaan sangen hyvin ajaa eteenpäin airoilla, kuten itse olette tänään olleet tilaisuudessa näkemään. Mutta kun laiva on niin suuri, että se voi kantaa suuren lastin ja monta ihmistä, silloin ei sitä enään voida kuljettaa eteenpäin airoilla. Täytyi sen vuoksi keksiä toinen keino saadakseen sellaisen laivan nopeasti liikkumaan eteenpäin; ja samoin kuin annettiin vedenkantaalaivaa, käytettiin ilmaa eli tuulta panemaan laivoja liikkeelle.
»Olette kaiketi huomanneet, lapseni, että jos kevyt esine ui vedenpinnalla ja tuuli puhaltaa joitakin taholta, niin ajautuu tämä esine vähitellen vastakkaiselle rannalle. Oletteko nähneet sen?»
»Olemme, isä», vastasi Frits. »Aivan koulun takana on hyvin pieni lammikko; siihen on meillä tapana heittää lastuja ja puunpalasia, ja sitten ajaa tuuli ne rannalle, niin että me voimme jälleen saada ne ylös.»
»Näetkös!» sanoi isä. »Mutta tämä liikunto tapahtuu vain hyvin hitaasti; ja heikon tuulen vallitessa kulkisi suuri laiva, jota ei muulla tavoin pantaisi liikkeelle, ainoastaan hyvin hitaasti eteenpäin, ja monta kertaa olisi se aivan liikkumatonna. Sen vuoksi tultiin ajatelleeksi koettaa keksiä jotakin, joka voisi siepata pienimmänkin tuulenpuuskan, jotta se painaisi ja ajaisi laivaa eteenpäin.
»Ja niin keksittiinpurjeet, s.o. suuret pellavasta, puuvillasta tai muusta aineesta tehdyt kankaat, jotka jännitettiin vasten tuulta. Minä näytän teille, miten se tapahtui. Asetettiin ensiksi suuri tanko laivaan ja kiinnitettiin se hyvin, samalla tavoin kuin minä nyt kiinnitän tulitikun tähän saksanpähkinän kuoreen. Tähän tankoon kiinnitettiin sitten poikkipuita, niin että ne tulivat olemaan oikealla ja vasemmalla, hiukkasen yläpuolella itse laivaa. Näihin tankoihin ripustettiin tai sidottiin purje, samoin kuin minä nyt teen tällä neliskulmaisella paperilapulla. Puhalla nyt purjeeseen, Frits, niin saat nähdä, että alus liikkuu nopeasti eteenpäin.»
Frits veti suunsa ilmaa täyteen ja puhalsi purjetta kuvaavaan paperiin; mutta hän puhalsi niin kovasti, että saksanpähkinän kuori heti kaatui nurin.
»Häijy Frits!» valitti pikku Maria, »olethan puhaltanut meidän laivamme kumoon.»
»Rauhoitu, lapseni!» sanoi isä, nosti pähkinänkuoren taas ylös ja kaatoi veden pois. »Juuri näin kävisi laivan ulkona merellä, jos se joutuisi liian kovaan tuuleen. Mutta niinpä puhalsikin Frits minkä jaksoi. Meidän pienoinen laivamme on alaosastaan aivan liian kevyt, ja tanko eli, kuten sitä laivassa nimitetään,mastoon sen vuoksi liian raskas. Veneemme siis keikahti kumoon.
»Tätä estääkseen asettavat laivurit aivan laivan pohjalle jotakin raskasta, s.o. painon, joka altapäin pitää vastaan, kun tuuli puhaltaa ylhäällä purjeissa. Tätä painoa nimitetäänpainolastiksi. Jokainen merille lähtevä laiva lastaa raskaimmat tavaransa pohjalle; jos se lähtee ilman lastia, niin täytyy sen aina ottaa painolastia, jott’ei sille ankaran tuulenpuuskan sattuessa tapahtuisi se onnettomuus, että se kaatuisi kumoon. Sen vuoksi, kun laivan sanotaan lähtevän painolastissa, niin tarkoitetaan, että se on tyhjä, ja että sillä vaan on tuo välttämätön paino pohjallansa, kiviä tai mitä tahansa, jonka on estettävä laivaa kaatumasta. Pankaammepa nyt hiukan painolastia omaankin alukseemme, niin saatte nähdä, että se sitten kulkee paljoa paremmin.»
Isä otti muutamia hauleja, pani ne pähkinänkuoreen ja antoi sitten Fritsin puhaltaa taas. Nytkin kallistui pähkinänkuori hiukan; mutta se ei kaatunut, vaan jatkoi ripeästi matkaansa vadin vastakkaiselle puolelle. Mutta siellä istui Maria, ja kun pienoinen alus tuli sinne, puhalsi hänkin ja ajoi sen takaisin Fritsin luo, mikä molemmista pienokaisista oli hyvin hauskaa.
»Näette siis, lapseni», sanoi isä, »että tällä tavoin voidaan laivaa ajaa eteenpäin tuulen avulla. Suuret laivat ovat sitäpaitsi hyvin nerokkaasti rakennetut, ja suurimmalta osalta on niissä kaksi sellaista tankoa eli mastoa, vieläpä usein kolmekin, ja monta purjetta kiinnitettynä niihin poikkipuilla. Näitä poikkitankoja nimitetäänraakapuiksi. Jos olette olleet oikein tarkkaavaisia, niin olette kaiketi huomanneet, että pähkinänkuorikääntyy, kun puhallatte siihen. Siten kävisi suuren laivankin merellä, ellei olisi mitään, millä se saadaan kulkemaan suoraan eteenpäin. Keino, jota siihen käytetään, onperäsineli ruori, joksi sitä isommissa laivoissa nimitetään, sellainen laitos, kuin tänään näitte veneessä, vaikka tietysti paljon suurempi. Kiinnittämällä purjeiden kulmat milloin toiselta, milloin toiselta puolelta, ja antamalla tuulen puhaltaa niihin, voidaan ruorin avulla saada laiva oikealle tai vasemmalle, toisin sanoen, kulkemaan siihen suuntaan kuin halutaan. Ainoastaan suoraan vastatuuleen ei voida kulkea. Mutta tämä on seikka, jotta ette vielä voi ymmärtää, vaikka kuinka selvästi sen selittäisin. Tällä haavaa lienee tarpeeksi tietää, että laivoja kuljettaa eteenpäin tuuli, ja että niitä ohjataan ruorin avulla.»
»Kuinka monta tuntia täytyy sellaisen laivan purjehtia, isä, saapuakseen Ameriikkaan?» kysyi Maria.
»Rakas lapsi», vastasi isä, »siihen tarvitaan niin monta tuntia, että niitä täytyy laskea viikoissa ja kuukausissa. Runsaan kuukauden tarvitsevat tuollaiset suuret laivat tavallisesti saapuakseen Ameriikkaan; mutta toisinaan sattuu myöskin, että se käy pikemmin. Tämä riippuu siitä, onko niillähyvä, vaikohuonotuuli. Tiedäthän sinä, kuinka paljon on kuukausi.»
»Kyllä, isä. Kuukaudessa on alun viidettä viikkoa, ja viikossa on seitsemän päivää. Kuukaudessa on kolmekymmentä päivää.»
»Mutta mistä saadaan ruokaa laivoilla koko tuona pitkänä aikana, minkä matka kestää?» kysyi Frits. »Ja vettä sitten? Sillä onhan isä sanonut, että merivesi on suolaista, eikä kelpaa juotavaksi.»
»Niin, siten on laita», vastasi isä, »merivettä ei voi juoda. Niiden, jotka laivoilla lähtevät pitkille matkoille, täytyy sen vuoksi ottaa mukaansa elintarpeita ja vettä, niin että ne riittävät koko matkan. Tuollaisessa laivassa on sitäpaitsi vähäinen keittiö, missä keitetään ruokaa; ja öisin nukutaan kannen alla ja maataan siellä sekä lämpiminä että kuivina.»
»Niin, mutta öiksi pannaan kai laiva kiinni, eikö niin, isä?» kysyiFrits.
»Tämä käypi kyllä päinsä joella, mistä helposti voidaan päästä maihin, mutta merellä se on mahdotonta. Sinun on muistettava, että meri on hyvin syvä. Suurimman puun latva jos nyt puita voisi kasvaa meressä ei lähimainkaan ulettuisi merenpinnan yläpuolelle. Sen vuoksi merellä purjehditaan yötä päivää.»
»Mutta koska sitten nukutaan?» kysyi Maria.
»Näetkös, lapseni», vastasi isä, »tuollaisissa suurissa laivoissa palvelee henkilöitä, joilla ei ole muuta tehtävää, kuin hoitaa purjeita ja johtaa alusta. Heitä nimitetäänlaivamiehiksi, ja sinä ymmärrät, että he saavat vuorotella keskenänsä. Toisin sanoen, kun jotkut heistä ovat väsyksissä, menevät he nukkumaan, ja sillä aikaa toiset saavat tehdä työtä; kun sitten nukkumaan menneet ovat ehtineet levätä tarpeeksi, menevät toiset vuorostansa makuulle.»
»Täytyykö tuon pienen pojankin, jonka näimme tänään, olla apuna?» kysyiFrits.
»Ei, lapseni», vastasi isä, »ei hänen tarvitse. Eikä hän sitä voisikaan, koska hän ei ymmärrä laiva-asioita. Siitä luvasta, että lapsinensa saavat matkustaa tuollaisessa laivassa Ameriikkaan, täytyy vanhempien maksaa merimiehille, jotta he saavat jotakin, millä ravitsevat ja vaatettavat itseänsä. Tästä maksusta viedään heidät sitten minne haluavat.»
»Niin, mutta sanoihan isä», huomautti Frits, »että täytyy ottaa mukaansa merelle paljon ruokaa ja vettä. Mutta jos laivaan kaadetaan vettä, niin sehän uppoaa, ja ihmiset tulevat aivan läpimärjiksi. Katsokaa, isä! nyt töyttäsin tätä pähkinänkuorta, ja se upposi heti.»
»Niin, lapseni», vastasi isä, »olet oikeassa; jos alus kokonaan täytettäisiin vedellä, niin sekin uppoaisi. Mutta näetkös, poikani, ei oteta suurempaa lastia, kuin minkä laiva kykenee kantamaan.»
»Niin, mutta uppoaahan se, mikä on raskasta aina vedessä», arveli Frits uskovansa.
»Totta kyllä; mutta kun laiva on ontto, samoin kuin tämä pähkinänkuori, niin pysyy siinä myöskin paljon ilmaa, ja ilma, joka on paljon kevyempää kuin vesi, vaikuttaa jo sen, ett’ei alus voi upota. Mutta minä selitän tämän toisella tavalla. Anna minulle kuppi ja lusikka, Frits.»
Frits tuli pian takaisin, tuoden mitä oli pyydetty, jonka jälkeen isä sanoi:
»Katsokaa nyt. Tämä kuppi on tehty niin kutsutusta porsliinista, kovaksi poltetusta maa-ainejoukosta, joka on melkein yhtä raskasta kuin kivi. Jos asetan kupin laidalleen veteen — näin — niin uppoaa se heti ja menee pohjaan, syystä että se on niin paljon raskaampi, kuin itse vesi. Ottakaamme nyt kuppi jälleen ylös ja pankaamme se veteen sillä tavalla, että ilma pysyy siinä. Katsokaa, nyt ui kuppi kuin laiva ja melkein yhtä kevyesti kuin pähkinänkuori. Kaatakaamme nyt siihen pari lusikallista vettä. Kuppi tosin vajoaa silloin hiukan syvemmälle veteen, mutta ui kuitenkin edelleen. Pankaammepa nyt siihen muutamia noista suurista hauleista. — Nähkääs, vielä ei kuppi uppoa, seuivielä. Nyt voinette ymmärtää, että laivaan, joka myöskin on ontto ja melkein yhtä suuri kuin talo, voidaan panna koko joukko kapineita, ilman että se uppoaa. Mutta jos koetettaisiin panna laivaan liian paljon ja liian raskaita esineitä, niin sekin uppoaisi. Ne, jotka lastuavat laivan, ovat hyvin selvillä siitä, ja sen vuoksi eivät he pane laivaan enempää, kuin minkä se jaksaa kantaa.
»Mutta nyt riittänee täksi päiväksi, lapseni. Ajatelkaa nyt tarkoin, mitä olen sanonut. Ilmoittakaa minulle, jos on jotakin, mitä ette ymmärrä, niin minä huomenna selitän sen lähemmin.»
Seuraavana päivänä oli isällä niin paljon puuhaamista, ett’ei hänellä ollenkaan ollut aikaa askaroida lasten kanssa. Nämä kuluttivat kuitenkin aikaa parhaansa mukaan; sillä heti kun he olivat tehneet tehtävänsä, toivat he vielä kerran sisälle vadin, jonka äiti oli antanut heille edellisenä päivänä, etsivät muutamia pähkinänkuoria, liisteröivät niihin mastoja ja purjeita jaolivat laivasillasydämensä pohjasta.
Sitten lastattiin laivat, useinpa niin raskaiksi, että upposivat, kunnes Fritsin vihdoinkin onnistui saada selville, minkä verran pähkinänkuoret kykenivät kannattamaan. Sitten kun hän oli saanut niihin parahultaisen lastin ja purjeet kunnollisesti kiinni, kulkivat nuo pienet alukset hyvässä tuulessa edestakaisin yli Atlantin valtameren.
Vadin toisella puolella, nimittäin siellä, missä Maria istui, oli Eurooppa; sillä Frits oli lähtenyt Ameriikkaan ja puhalsi toiselta puolelta. Kun laivat sitten saapuivat Amerikkaan, purkivat ne lastinsa, saivat uutta rahtitavaraa, pieniä kiviä, papuja, tinasotamiehiä ja muita esineitä, ja purjehtivat sitten Eurooppaan, mikä kävi kuin tanssi vaan.
Frits oli omalla puolellaan vatia osoittanut paikan, joka oli kuvaavinaan hänen satamaansa; ja sinne oli nyt Marian puhallettava alukset. Mutta tämä ei aina tahtonut onnistua. Monasti menivät laivat oikealle, toisinaan taas vasemmalle, ja Frits sanoi silloin laivoissa olevan huonoja matruuseja, jotka eivät osaa ohjata niitä.
Mutta silloin Maria suuttui ja sanoi luulevansa, että merellä oltaessa ei voida nähdä maata eikä tietää, minne ohjataan, ja sen vuoksi saadaan kulkea, mihin tuuli vaan vie.
Mutta tätä vastusti kaikin mokomin Frits, joka vakuutti tarvitsevansa vain katsoa aurinkoa tietääkseen heti, mihin suuntaan kuljetaan.
Tähän vastasi Maria, että koska hänen kohdataan on pilvistä, ei hän voi nähdä, missä aurinko on, ja sen vuoksi saavat hänen laivansa mennä minne tuuli niitä vie.
»No, lapseni», kysyi isä, kun hän illalla vihdoinkin tuli heidän luoksensa, pitäen pikku Mariaa polvellaan ja Fritsin ollessa vastapäätä — »millä olette huvitelleinneet tänään? Olette kai ensinnäkin lukeneet läksynne kunnollisesti, toivon minä?»
»Olemme, isä», vastasi Frits. »Ja sitten olemmeolleet laivasillaja kulkeneet yli Atlantin valtameren.»
»Sepä oli mainiota. No, ettekö kertaakaan ole kärsineet haaksirikkoa?»
»Haaksirikko, mikä se on, isä?» kysyi Maria.
»Haaksirikoksi, lapseni», vastasi isä, »nimitetään sitä, kun laiva joko ajaa karille, meressä olevalle kalliolle, taikka vahingoittuu myrskyssä niin pahoin, että se tulee vettä täyteen ja uppoaa, samalla tavoin kuin pähkinänkuori eilen illalla.»
»Onko meressä kallioita?» kysyi Frits. »Mistä ne tulevat?»
»Ne ovat samaa mitä saaretkin», vastasi isä, »nimittäin korkeita Vuorenhuippuja meressä, jotka kuitenkaan eivät oleniinkorkeita, että pistäytyvät korkealle merenpinnan yläpuolelle, niin että voivat muodostaa saaren. Muutamat niistä ulettuvat aivan lähelle pintaa; toiset pistäytyvät pinnan yläpuolelle ainoastaan sen verran, että töin tuskin voi nähdä niitä. Jos nyt laiva ajaa tuollaiselle kalliolle, niin vahingoittuu se luonnollisesti pahoin; ja jos se saa läven pohjaansa ja tulee vettä täyteen, niin sanotaan, että se onajanut karilleeli kärsinyt haaksirikon. Siis, jos teidän laivanne tänään ovat uponneet, niin ovat nekin kärsineet haaksirikon.»
»Niin, nyt ymmärrän», sanoi Frits. »Mutta Maria ei osannut oikein ohjata laivojansa, vaan kulki milloin koilliseen, milloin lounaaseen.»
»Todellako?» vastasi isä nauraen. »Silloinpa ei hänellä tainnut olla kunnon kompassia laivassa.»
»Onko laivoilla kompasseja?» kysyi Maria innokkaasti.
»Onpa kylläkin, lapseni. Eihän kompassitta voitaisi merellä olevassa laivassa, pilvisäällä ja kun ei voida nähdä aurinkoa, mitenkään tietää, kuinka ja mihin on ohjattava.»
»Ovatko kompassit tehdyt samalla tavoin kuin se, jonka isä näytti meille?» kysyi Frits.
»Ovat», vastasi isä; »ne ovat ainoastaan hiukan — suuremmat ja paremmat sekä huolellisemmin tehdyt. Kun laivat kerran ovat ulkona aavalla merellä — kuten jo kerran olen teille selittänyt — eivät ne enään voi nähdä maata; ja yön pimeydessä tai niinä päivinä, jolloin ei aurinko ole näkyvissä, ei kompassin avutta ollenkaan voitaisi tietää, mihin suuntaan purjehdittaisiin. Sen vuoksi merimiehet ottavat kompassin mukaansa; ja nähtyään kartalta, että se maa, johon he purjehtivat, on esim. suoraan lännessä, luoteessa tai lounaassa, niin noudattavat he kompassia, joka tarkoin sanoo heille, mistä nämä ilmansuunnat ovat löydettävissä; ja sillä tavoin Voivat he pimeänä yönäkin turvallisesti jatkaa matkaansa.»
»Sepä mainiota!» huudahti Frits. »Jos minä joskus lähden merelle, niin otan minäkin kompassin mukaani.»
»Sitä sinä tuskin tulisit tarvitsemaan», vastasi isä. »Kompassia tarvitsee ainoastaan se, joka pitää perää, ja kompassi on siellä kiinnipantu niin, että ruorimies aina voi sen nähdä.»
»Mutta kuinka meneteltiin silloin, kun ei vielä ollut mitään kompassia?» kysyi Frits.
»Silloin luultavasti rohjettiin vain harvoin lähteä aavalle merelle ja saatiin tyytyä purjehtimaan rannikkoja eli merenrantoja pitkin. Vielä meidän päivinämme on kaukaisissa maanosissa useita villejä kansanheimoja, joilla ei ole kompassia, mutta jotka siitä huolimatta purjehtivat kaukana merellä, saarelta toiselle. Ne noudattavat päivisin aurinkoa ja öisin tähtiä tai kuuta.»
»Kuinka ne sen voivat tehdä, isä?» kysyi Frits. »Toinen tähtihän on aivan toisen kaltainen. Kuinka voivat ne siis tähdistä nähdä, missä on pohjoinen, missä etelä?»
»Luulen, ett’et ymmärtäisi minua, poikani, jos koettaisin selittää tämän», vastasi isä. »Kun tulet vanhemmaksi, saat kyllä oppia, kuinka tahdillakin on määrätty asemansa ja ratansa, ja kuinka jo sen vuoksi voidaan niitä noudattaa, kunhan vaan hiukan lähemmin tunnetaan ne, tai ainakin osa niistä.»
»Mutta, eikö totta, isä, että kuukin pysyy paikoillaan?» kysyi Maria.
»Ei, pieni tyttöseni», vastasi isä. »Kuu on tähti, joka kuuluu maahan ja alati liikkuu maan ympäri. Mutta kuu ei liiku ainoastaan maan ympäri, se kulkee myöskin auringon ympäri ja saa siltä valonsa.
»Meidän maapallollamme, tai oikeammin sillä pallolla, jonka olemme antaneet kuvata maata, olemme äsken havainneet syyn, minkä vuoksi päivä ja yö vaihettelevat keskenänsä. Sillä puolella, joka on kääntyneenä aurinkoon päin, on näet päivä, toisella yö. Samoin on kuunkin laita. Se osa, joka on kääntyneenä aurinkoon päin, on valoisa; ja kun tämä valoisa osa kokonaan on kääntyneenä meihin päin, niin näemme kuun koko puoliskon valaistuna, ja me sanomme silloin, että ontäysikuu.
»Kuun täysi puolisko on nyt tosin aina valoisa. Mutta kun me täällä maan päällä emme aina voi nähdä koko tuota kirkasta valaistua puolta, Vaan aurinko vuorotellen valaisee milloin toista, milloin toista puolta kuupallosta, niin seuraa siitä, että me, säännöllisillä väliajoilla, näemme yhä vähemmän kuun valoisasta osasta. Ottakaamme vielä kerran pallo, joka nyt saa kuvata kuuta; lamppu kuvaa aurinkoa, ja me olemme maan päällä. Mene hetkiseksi maahan, Maria, että saan nousta ylös. Tulkaa nyt molemmat lähelle minua, niin pidän palloa siten, että me täällä maan päällä joudumme sen ja auringon väliin. Katsokaa, nyt luo aurinko täyttä valoansa yli kuun; mutta jos siirrän sen vähän tuonnemmaksi, niin huomaamme jo, että osa kuusta tulee pimeäksi. Siihen aurinko siis ei paista; ja kun me voimme nähdä ainoastaan sen osan kuusta, joka on valoisa, niin ei tämä pimeä osa ole näkyvissämme yöllä. Jos nyt käännän palloa eli kuuta vielä enemmän, niin että joudumme enemmän sen taakse, niin on suurimmaksi osaksi käännettynä meihin päin ainoastaan pimeä puoli, jota emme yöllä voi nähdä. Sen vuoksi näemme ainoastaan kapean kaistaleen, jota aurinko vielä valaisee; ja kun kuu niinikään on pyöreä, niin saa tämä kaistale juuri kuin sirpin muodon. Kun nyt kuu on siirtynyt vielä enemmän, niin että me, ollessamme kääntyneinä aurinkoon päin, olemme sen takana, niin emme ollenkaan voi nähdä mitään osaa kuusta valaistuna, emmekä siis myöskään yöllä nähdä sitä taivaalla, koska valaistu osa on kääntyneenä meistä poispäin. Sitä mukaa kun kuu nyt siirtyy siirtymistään, on se uudelleen ensin kapean viirun näköinen, jota me nimitämmeuudeksikuuksi, sitten yhä enemmän, kunnes näemme puolet siitä kirkkaasti valaistuna, s.o. näemme sen puolikuuna, jota nimitetäänensimäiseksi neljännekseksi.
»Lopuksi, kun jälleen olemme kuun ja auringon välissä, voimme nähdä koko auringon kirkkaasti valaiseman kuunpuolikkaan; toisin sanoen, kuu näyttää silloin pyöreältä kuin aurinko, kirkkaalta ja säteilevältä, ja silloin on meillä uudelleentäysikuu.»
»Mutta», huomautti Frits nauraen, »jos isä pitää palloa tuolla tavoin, niin että varjo isän päästä lankeaa siihen, niin tulee kuu silloinkin pimeäksi, emmekä me saakaan täysikuuta.»
»Siinä olet vallan oikeassa», vastasi isä; »siiloin me saammekuunpimennyksen.»
»Kuunpimennyksen!» huudahtivat molemmat lapset ihmeissään.
»Niin, juuri kuunpimennyksen. Minähän esitän maata; kun nyt siis maa on ihan suorassa linjassa auringon ja kuun välillä, niin että se luo varjonsa kuuhun, tulee tämä sen kautta pimeäksi. Kuunpimennys ei siis ole muuta, kuin että maan varjo lankeaa suoraan kuuhun.»
»Mikä sitten on auringonpimennys, isä?.» kysyi Maria.
»Auringonpimennys, lapseni, syntyy samasta syystä», vastasi isä. »Kun maan ympäri kulkeva kuu joutuu suoraan meidän ja auringon väliin, niin etteivät auringonsäteet enään voi langeta maahan, tulee meille pimeä niin pitkäksi aikaa kuin kuu tällä tavoin on maan ja auringon välissä, ja meillä on silloin se, jota me nimitämme auringonpimennykseksi. Mutta taivaan avaruus on suuri, lapseni, ja kun kuun täytyy tulla aivan linjaan maan ja auringon Välille taikka maan samoin auringon ja kuun välille, jotta voi tulla täydellinen auringon- tai kuunpimennys, niin tapahtuu vain hyvin harvoin, että meillä on sellaisia.»
»Mutta miksi sitä nimitetään, kun aurinko joskus joutuu kuun ja maan väliin?» kysyi Maria.
»Se ei milloinkaan voi tapahtua, lapseni», vastasi isä hymyillen. »Aurinko on hyvin etäällä meistä; ja kun maa ja kuu aina yhdessä, määrätyn matkan päässä, kulkevat auringon ympäri, ei tämä myös voi koskaan joutua niiden välille.
»Mutta tämä on kaikki, mitä teidän tarvitsee tietää kuusta; ja ainoastaan sen tahdon lisätä, että kuu neljässä viikossa [tai, lähemmin määrättynä, 29 1/2 vuorokautta.Suoment. muist.] kerran kiertää maan ympäri, minkä kautta se sinä aikana, joka kuluu täysikuusta toiseen, kasvaa ja jälleen säännöllisesti vähenee. Yhtä säännöllisesti nousee se idästä ja laskee länteen, minkä vuoksi voidaan kuunkin avulla määrätä nämä ilmansuunnat.
»Näette siis, rakkaat lapset, että niillä ihmisillä, jotka matkustavat aavalla merellä, ja joita sen vuoksi nimitetään merimiehiksi eli merenkulkijoiksi, on useita eri tapoja suuntansa määräämiseksi. Meri on suunnattoman suuri, ja ihmisten täytyy usein matkustaa sillä monta pitkää päivää, viikkoa ja kuukautta, ennen kun uudelleen saavat maan näkyviinsä. Usein sattuu myöskin, että taivas usean viikon ajan on pilvien peittämänä. Mutta tästä huolimatta osaavat merimiehet tulla toimeen pelkästään pienen kompassin avulla ja ohjata suoraa suuntaa, minkä kerran ovat määränneet.»
»Kukahan on keksinyt ensimäisen laivan, isä?» kysyi Frits. »Hän on varmaankin ollut hyvin taitava.»
»Sitä keksintöä ei ole tehty yhdellä kertaa, poikani», Vastasi isä. »Merenkulkua on varmaankin harjoitettu niin kauvan, kun on ollut ihmisiä maan päällä, vaikka luultavaa on, ett’ei aluksi ole ollut mitään kelvollisia veneitä.
»Ne ihmiset, jotka asuivat joen varrella, huomasivat varmaankin, että puutukit j.m.s.uivatveden päällä; ja ensimäisestä aluksesta, minkä he rakensivat, tuli sen vuoksi n.k.lautta, s.o. muutamia yhteensovitettuja tukkeja, joilla sitten voitiin joko kulkea jonkun matkaa jokea pitkin tai päästä muihin maihin. Vielä tänä päivänä käyttävät muutamat villit kansanheimot Etelä-Ameriikassa sellaisia lauttoja, joilla ne lähtevät kauvas merellekin.
»Sellainen lautta on kuitenkin, kuten helposti voitte ajatella mielessänne, hyvin painava, jykevä ja huonokulkuinen, s.o. vaikea saada etenemään ja ohjata. On siis luonnollista, että vähitellen tultiin ajatelleeksi parantaa tätä hankalaa alusta ja tehdä se kevyemmäksi. Kuka ensiksi tuli ajatelleeksi kovertaa puunrunko ontoksi ja sillä tavoin saada aikaan vene, ei ole tunnettua. Joka tapauksessa olivat ensimäiset oikeat veneet ontoiksi koverrettuja puunrunkoja, ja monet villit kansakunnat, m.m. intiaanit, käyttävät vielä tänä päivänä sellaisia aluksia, tekevätpä niillä mitä suurimpia merimatkojakin.»
»Intiaanit, mitä ne ovat, isä?» kysyi Maria, joka tarkkaavaisena oli kuunnellut isän puhetta.
»Intiaaneiksi, lapseni», vastasi isä, »nimitetään Ameriikan alkuasukkaita, jotka jo monta vuosisataa olivat asuneet tässä maanosassa, ennen kun eurooppalaiset ensi kerran laskivat siellä maihin. Perheitä, jotka asuvat yhdessä, ja joilla on omat elintapansa, nimitetäänheimoksi.
»Mutta palataksemme jälleen aluksiin, on hyvin todennäköistä, että ensimmäiset oikeat veneet tehtiin paksuista puunrungoista, jotka koverrettiin ontoiksi, jotta ne helpommin saatiin kulkemaan veden päällä. Kentiesi niitä ensin työnnettiin eteenpäin seipäällä tai soudettiin syvemmässä vedessä käsillä taikka puunpalasilla. Mutta kun huomattiin, että tuuli ajoi edellään jotakin esinettä, joka oli pätkällään ja kellui veden päällä, niin onhan ajateltavissa, että tällä tavoin lopuksi juolahti jonkun päähän ajatus pingottaa kangas tai mitä oli saatavissa, sillä tavoin ottaakseen tuulta. Vielä tänä päivänä valmistavat monet kansat purjeensa palmikoiduista kaisloista, oljista tai niinistä. Täten syntyivät purjeet, ja sitten vähitellen paranneltiin sekä niitä että aluksia. Yksi korjasi sitä, toinen tätä, ja mitä toisten nähtiin tekevän ja havaittiin hyväksi, sitä jäljitettiin.
»Siten syntyi vähitellen suurempia veneitä, oikeita laivoja, joilla ihmiset kuitenkin harvoin tai eivät koskaan kulkeneet niin kauvas merelle, etteivät voineet nähdä maata, kunnes vihdoin onnistuttiin huomaamaan magneettineulan voima ja keksittiin se mitättömän näköinen, mutta tärkeä kapine, jota nimitetäänkompassiksi.
»Nyt voivat merimiehet kulkea, minne tahtoivat; sillä he tiesivät aina, missä oli pohjoinen, siis myöskin etelä, itä ja länsi. Mutta kun ruvettiin rakentamaan isompia ja kauniimpia aluksia, annettiin niille myöskin oikea ruori, pystytettiin suuria mastoja, joihin purjeet kiinnitettiin, parannettiin niitä kaikin tavoin ja annettiin niille ennen kaikkea parempi muoto. Toisin sanoen, ne tehtiin etupäästä eli keulasta suipommiksi, jotta ne paremmin voisivat halkoa vettä ja sen kautta saisivat lisätyn vauhdin.
»Mutta nyt olen puhunut tarpeeksi aluksista, ja te tiedätte nyt, mitenkä ihmiset menettelevät päästäkseen suuren, aavan meren yli maanosasta toiseen.»
Fritsin oli kohta alotettava jälleen koulunkäyntinsä, ja hänellä oli vielä jotakin tekemättä siitä, mikä oli ollut hänen kotityönänsä loma-aikana. Hän oli sen vuoksi toimessa suuren osan päivästä, mutta hänellä oli sentään aikaa silloin tällöin tarkkaavaisesti tutkia karttaa.
»Frits», sanoi Maria, joka kiiruhti hänen luokseen ja kuljettaen pikkusormeansa kartalla myöskin teki pitkiä matkoja maan ympäri, »nyt olen matkustanut Euroopasta Ameriikkaan, ja kun ulkona alkoi tulla kylmä, läksin lämpimiin maihin. Mutta sano, Frits, miksi on Afriikka musta ja Ameriikka punainen? Ei suinkaan Afriikassa aina ole pimeä? Kun aurinko aamulla nousee Afriikassa, täytyy kai sielläkin tulla valoisata, ja silloinhan ei maa enään ole musta.»
Frits opetti kernaasti pikku sisartansa, milloin hän vaan siihen kykeni. Mutta tällä kertaa hän joutui suureen pulaan; sillä miksi oli yksi maa valkoinen, toinen punainen, kaksi maalattu mustaksi, yksi keltaiseksi, tämä oli jotakin, josta hän ei itsekään ollut selvillä. Lapset päättivät siis kysyä asiaa isältä heti kun hän tulisi kotiin illalla. Hän kyllä tulisi ja selittäisi asian heille.
Isä, joka suuresti iloitsi lasten innosta tarkoin harkita, mitä hän oli heille opettanut, oli heti valmis antamaan heille halutun selityksen. Kun hän illalla tavalliseen aikaan antoi lasten istuutua pöytään, alotti hän:
»Maanosien eriväritovat siis herättäneet ihmetystänne, vai kuinka, lapseni?»
»Niin, isä», vastasi Maria. »Frits ei voinut sanoa minulle, minkä vuoksi kaksi maata on maalattu mustaksi, toiset punaisiksi, keltaisiksi ja valkoisiksi, ja sen tähden tahdoimme pyytää isää selittämään asian meille.»
»Minusta on hyvin hauskaa, rakas lapsi», vastasi isä, »että te itse olette tulleet sitä ajatelleeksi. Ellette sitä olisi tehneet, olisin kuitenkin muistuttamatta selittänyt asian teille; sillä teidän täytyy olla selvillä siitä, kun vastedes tulemme tällä kartalla tekemään pitkiä matkoja yhdessä.
»Se ei ole ainoastaan sattuma, joka on määrännyt värien valinnan; sillä niillä on se määrätty tarkoitus, että ne heti osoittavat teille niidenihmisten värin, jotka asuvat näissä maanosissa.»
»Ihmisten värin, isä!» huudahtivat molemmat lapset ihmeissään. »Onko siis olemassa keltaisia ja punaisia ihmisiä?»
»Ei keltaisia ja punaisia samalla kertaa», vastasi isä nauraen; »mutta on olemassa keltaisia ihmisiä, tai ainakin ihmisiä, joilla on kellahtava ihonväri, ja toisia, jotka ovat punaisia, tai pikemmin punaisenruskeita. Mustia ihmisiä olette kai itsekin joskus nähneet; ainakin tiedän, että markkinoilla tässä kaupungissa kerran kävi sellaisia.»
»Asuuko siis vain punaisia ihmisiä tuossa punaisessa maassa?» kysyiMaria.
»Nykyään, rakas lapsi», vastasi isä, »asuu myös monta valko-ihoista siellä, Pohjois-Ameriikassa esim. on paljon useampia valko-, kuin puna-ihoisia. Mutta alkuaan, ennen kun valko-ihoiset vielä olivat sinne saapuneet, oli koko maan väestönä, napamerestä aina etelänokkaan asti,punaisiatai punaisenruskeita ihmisiä, joita me nimitämmeintiaaneiksi.»
»Kun maa ensiksi löydettiin, s.o. kun muutamat rohkeat, valko-ihoiset miehet ensi kertaa laivoillansa purjehtivat yhtämittaa länteenpäin, kunnes jälleen havaitsivat maata, tapasivat he rannikoilla ja kauvempana sisämaassa ainoastaan tuollaisia punaisenruskeita intiaaneja.
»Muuten käytetään näistä intiaaneista useita eri nimityksiä. M.m. nimitetään heitä vielä tänä päivänä alkuasukkaiksi, toisella nimellä myösvilleiksi, koska he suurimmaksi osaksi elivät kuin metsän pedot, elättivät itseänsä metsästyksellä ja kalastuksella, eivätkä vielä olleet omaksuneet sivistyneiden kansojen hienostuneempia tapoja.
»Tästä huolimatta omasivat nämä n.s. villit kuitenkin useita hyveitä. He olivat melkein aina vierasvaraisia luonteeltaan, toisin sanoen, he kestitsivät muukalaisia runsaasti, antoivat heille syömistä ja juomista ja sallivat heidän levätä taloissansa. Sen ohella he olivat avosydämisiä ja hyväntahtoisia, ja heillä oli myös omat määrätyt tapansa ja lakinsa.
»Mutta Ameriikan intiaaneista kerron toisella kertaa; minulla on vielä yhtä ja toista sanottavaa teille maapallon muista maista, minkä kernaasti tahtoisin ilmoittaa jo tänään. Nyt luullakseni ymmärrätte, miksiEurooppaon väriltäänvalkoinen.»
»Kyllä, isä», ehätti Frits vastaamaan, »se on siksi, että Euroopassa asuuvalko-ihoisiaihmisiä.»
»Niin, mutta minä en ole valko-ihoinen», väitti Maria, »sillä onhan minulla punaiset posket.»
»Niin, lapseni, ne sinulla kyllä on», vastasi isä nauraen, »mutta meidän ihonvärimme on kuitenkin pääasiallisesti valkoinen. Koko sinun pieni pääsi on muuten valkoinen, joskin posket ovat punaiset.»
»Entäs Afriikassa, isä, siellähän asuu ainoastaan mustia ihmisiä?» kysyi Frits.
»Ei», vastasi isä, »ei ainoastaan musta-ihoisia. Sen vuoksi näetkin, ett’ei maa kauttaaltansa ole yhtä musta, vaan yläosastaan paljon vaaleampi, kuin alhaalta. Alhaalla Afriikan eteläosassa ja myöskin maan keskiosassa asuu kuitenkin enimmäkseen tumma-ihoisia, s.o. mustanruskeita tai mustanharmaita ihmisiä, joita me tavallisesti nimitämmeneekereiksi. Ylempänä, Afriikan pohjoisrannikkoa kohden, käy ihmisten ihonväri jo paljon vaaleammaksi, ja he ovat pikemmin ruskeita, kuin mustia.»
»Mutta Austraaliassa, onhan siellä vaan mustia ihmisiä, eikö totta, isä?» kysyi Maria.
»Totta kyllä, lapseni», vastasi isä. »Austraalian alkuasukkaat ovat aivan musta-ihoisia, vaikkakin he muutamissa suhteissa eroavat neekereistä, minkä seikan vast’edes selitän lähemmin.»
»Muttakeltaisiaihmisiä, jotka asuvat Aasiassa, heitä tahtoisin hyvin mielelläni kerran nähdä!» huudahti pikku Maria. »Oi, miten hupaisilta he näyttänevätkään!»
»He eivät ole kaikki yhtä keltaisia, lapseni», selitti isä. »Aasiassa on paljon keltaisenruskeitakin ihmisiä, ja siellä, missä tämä maanosa yhtyy Eurooppaan, asuu aivan valkoisiakin ja hyvin kauniita ihmisiä. Mutta Aasian kansojen ihonväri on kuitenkin ylimalkaan kellahtava, ja sen vuoksi on maakin saanut tämän värin. Kohta kun nyt katsotte karttaan, tiedätte myös heti, minkä värisiä eri maanosain asukkaat ovat, mitä seikkaa ette varmaankaan sitten niin helposti unhoita.»
»Mutta minkä värisiä ovat sitten ne ihmiset, jotka asuvat saarilla?» kysyi Frits.
»Heidänkin värinsä näette jotensakin oikein merkityksi kartalle», vastasi isä, »vaikkakin tämä on jotakin, jota ei yhtä tarkasti voida määrätä. Useimmat saarien asukkaat Tyynessä Meressä ovat ruskeita; ainoastaan Austraalian läheisyydessä on muutamia saaria, joissa asuu mustia ihmisiä. Atlantin meren saarilla tavataan yleensä sama ihonväri, kuin niiden maiden asukkailla on, jotka ovat heitä lähinnä. Tämä on myöskin aivan luonnollista; sillä kuuluvathan he kuitenkin tavallaan näihin maihin, vaikka heitä erottaakin niistä suurempi tai pienempi vesialue.
»Sen vuoksi on myöskin selvä asia, että niillä saarilla, jotka ovat lähempänä Eurooppaa, asuu valkoihoisia ihmisiä.»
»Nämä saarten asukkaat ovat kai myöskin intiaaneja, eikö niin, isä?» kysyi Maria.
»Eivät, lapseni», vastasi isä. »Intiaaneiksi nimitämme ylipäänsä ainoastaan Ameriikan alkuasukkaita. Mutta on olemassa monta muuta villiä kansanheimoa, joilla on erilainen ihonväri, esim. osa Afriikan neekereistä ja Austraalian alkuasukkaista. Vast’edes saatte oppia tuntemaan useampia sellaisia villejä kansoja. Useat niistä elävät mitä hurjinta ja vaarallisinta elämää. Maissa, joissa he asuvat, on myös monta mitä kummallisinta puuta, kasvia ja villieläintä, josta kaikesta minulla on paljon kerrottavaa, mikä tulee teitä suuresti huvittamaan. Mutta jos nyt mainitsisin eri kansojen nimet, siten kuin ne ovat jakaantuneet yli maan, niin ette kuitenkaan voisi pitää niitä muistissanne, vaan saisitte ainoastaan epäselvän käsityksen siitä, minkä minä haluan tehdä teille niin selväksi kuin mahdollista. Sen vuoksi mieluummin lykkäämme asian, kunnes vuoron mukaan ja järjestyksessä tulemme eri maihin.»
»Mutta minkä vuoksi ovat ihmiset yhdessä maassa ruskeita, toisessa mustia ja meidän maassamme valkoisia?» kysyi Frits.