Kun tuli kuoli.
Istuivat piirissä kansan päät, tuskallisna he vahtivat tulta. Loisti, leimusi liekkien häät, karkeli kipunain kirjokulta. "Ne lentävät liikaa, ne polttavat talon", yks virkkoi, ja kaikki tuumivat niin, ett' olla se vaara voi tulipalon. Tulen ympäri muuri näin muurattiin. Mut tuli ei häkissä viihtynyt, se tien läpi muurinsa poltti nyt, se leimahti kansan päämiesten eteen, jotka torkkuivat työnsä tehtyään.
Niin nous heistä ylin ja sammutti veteenkoko rovion, kauhu sydämessään.
"Täss' olen ma", virkahti musta tuhkaja irvisti heille kuin ilkeä uhka.
1899.
Pojilleni!
Kaihtaen, voimatonna seison eessä välttämättömän: kaiken raskaan, mi teitä vartoo.
Mut älkää katsoko synkästi elämää —älkää silti kovasti, säälimättäkuin elämä katsoo!
Käsin kaksin kantakaataakka; mutta tehkää se pystypäinja katse kirkkaana!
Hyvä hymynne olkoon,lämmin, viisas kuin harvoilla vieläon voimakkailla.
Vihamiehiä vältä ei kukaan;eivät he lepää, eivät unhota työtään —se heille kuuluu.
Olkaa liian ylpeät kostamaan!Sydämen tyyni ylemmyys on kunniakotinne, heimonne.
1903.
Väsyneitä puita.
Yö, jota kauan, kauan varroimme, lujaan ympäri päittemme sulkeutukoon! Myrsky ei lepää, aallot eivät asetu — ei aamu meitä varro; törmällä seisomme, kaukana, kauimpana.
Lyö runkomme, myrsky, lyö viimeinen vastus juurista syömessä vanhan maan! Yö ei sitä kerro, aallot eivät asetu — ei aamu meitä varro; mut ei taipua, murtua vaan … vain murtua.
Lainehet ahnaat, laajaksi hautamme luokaa, tehkää suureksi kaatumisemme! Kerran vaikenee myrsky, kerran valkenee yökin — ei meitä aamu varro; uuvuimme myrskyssä seisomaan, myrskyssä sotimaan.
1903.
Viha.
Se syöpyy mieliin kuin ruoste rautaan. Se tarttuu kurkkuun kuin vehkaleipä. Se puree kuin kylmyys paljasta, ryysyistä kyynärpäätä.
Ei hän, joka tänään nyrkkinsä nostaa puhujalavalla sen ole isä. Sadat vuodet se maassa on itänyt hiljaa kaikissa, joilt' oli estetty ilma ja päivä, se huutaa aikojen syvyydestä, se on perintö isien, jotka murtuivat työssä taa auran ja karhin, joilta kielletty jano oli kirjaan ja kynään, jotka kyntivät alla herrojen ikeen, jotka tahtoivat itse asua maansa ja vietihin raastaen herrojen sotiin; jotka tahtoivat nostaa kattonsa matalan ja äänensä nostaa ja kokea voimansa määrän ja herrojen pilkkaa palkaksi saivat.
Se viha, jok' on perintö harmajan muinais-ajan, se kutsuu, se kiehtoo, se liehtoo laumoja sotaan, se kytee kuuntelijoissa ympäri puhujalavan, alla toukokuu-taivaan; se syttyvi, kun sanat leimuavat, se silmäin tummista kulmista iskee tulta, se on tuomion kostava raippa, mi lyö maahan valtion hauraan.
Runoilijat.
Se laulu, joka nyt ei tahdo laata, kuin pääsky lentäköön se liki maata, on aika tuulen, aika myrskyn nyt. Valkeena särkkä seisoo vaahdossaan, hajoovat heinät, luodut kuivamaan, pelloilla päiv' on pölyyn pimennyt.
Nyt kaikki yrtit, puut maa-emään juurtuu, mi nosti ne. Myös meille hetki suurtuu, elämäntaisto tunnussanan saa. Mut päällä pilvein, alla taivaan seijaan, tään ajan laulun ilmalaivat leijaa ja tuuleen tuonen-vankkaan — liputtaa.
Minun vihani.
Ma vihaan näitä lauhan laulajia; ne sanarikkaan proosan sorvaa, ne rytmin ylpein hurmaa korvaa ja kukin leikkii vapaus-ritaria.
Jo vuodet kuullut oontuon laulun tuulta kaislikkoon.Se nyrkki milloinkaan ei lyö,se salama ei koskaan satu maaliin.
Ma vihaan virttä nukuttajan. He eivät; — miehet, jotka uskaltaa hien ja loan halki vaeltaa, on miehet ajan.
Sanoja ammoin opin vihaamaan ja rakastamaan elämää. Luo maan ma painausin, sen imin voimaa vankkaa. Niin satoi taivas meille yötä sankkaa; sanoja kaksinkerroin vihaan nyt.
Tää kansa pohjan kunniaksi luotiin, se pakenee, kun suuri hetki suotiin, sanojen takaa turvan etsii nyt.
Teodora.
Soi kahiseva silkki ja kultakirja-neule, käy jalokiven-heijastus huikaisevin, ja täysikuu hohtaa ja yön on tähtiseule yli keisarin ylpeän kaupungin. Ja siimes, mi suurena, synkkänä lankee, saa kadun kiiltomarmorin himmenemään. Hän saapuu, keisarinna, hän tulee, armas, ankee, täys-kuutamo ympäri yöllisen pään.
Hän lähestyy, Teodora, yrttitarhani yössä, kun kaikki idän ruusut veriruskeat on, ja Astarotin patsas on kuun helmivyössä ja suihkukaivo laulaa lakkaamaton; hän saapuu, hän hiipivi pedon pienen jaloin niin hiljaa, niin hiljaa hiekalla tien, hän tulee tummin jäsenin ja veren tulipaloin ja kera lemmen pyyteitten leimuavien.
Teodora, sun tahdon ma suudella huultas, mi käskeä, pyytää ja pilkata voi, Teodora, sun tahdon ma suudella suultas janon kuuman, ivan jäisen, mi ilkkuen soi; juoda katseesi tahdon, mi kiehtoo ja palaa, tulitukkaasi sormia tuoksuavaa, Teodora, sun uskon ma huultes valhevalaa, ma tahdon tulla turmioon ja unhoittaa!
Kaunehin maa.
Maa kaunehin maa on pohjoinen, missä metsiä pellot pelkää, karu, paatinen, kylmä on pinta sen, ei lannista aura sen selkää, mut uhmaten hongat harmaat ain sen taivahan ääriä saartaa ja yllä korpien vaikenevain sen pilvissä kotkat kaartaa.
Maa kaunehin maa on metsien, maa ijäti uinuvan haaveen, se sitoo mielemme hiljaisen laill' arvoituksen ja aaveen, se kutsuu, se kiehtoo, se vaatii luo, sen puissa on loihtua, taikaa, ja eksyttävän salon kankahat nuo ne laulua kummaa kaikaa.
Sa mieron-miettijän autuas maa, sa unten orpojen valta, sa pohjan ääretön korpimaa, en pääse sun tenhosi alta. mut kaunehin, rakkahin, tiedän ma vaan, on metsien laaja manner, juro, jyrkkä, jylhässä voimassaan, runon syntymättömän tanner.
Kauniille naisille.
Kauniille naisille soi kanteloimme tuliset kielet, tuska laulujen. Kauniita naisia me ihannoimme kentillä runon, lemmen, kukkien.
Ei heille riitä se, sen nähdä voimme, hehkumme heille viime hetkehen. Kauniille naisille me karkeloimme, he käyvät rikkahan häävuoteesen.
Me häihin pöytärunot runoilemme, me kilistämme, koska seura juo nimeä uutta iki-ihantehemme.
Huudamme, "eläköön!" kun kaikuu tuo; lasista voiman saamme elääksemme ja lohdun sääliväinen portto suo.
Albert Edelfelt.
In memoriam.
Maa autioituu, ain yhä kolkommaks käy syksy, synkistyy myös humina metsäin. Jo lännen päivä päättyvä kalpenee, yö äänetön uhkaa, unta ei tuo.
Syvistä soista, helmasta korpimaan,miss' uinuu routa kesken keinuvan turpeen,nyt suurten, mykkäin siipien lyönti käyyli keltaisen maan, yli jäähtyvän veen.
On sydän sairas horjuvan tähkäpään,valossa aamun varjo väikkyvi kalpee;jään-sinervä sirppi ollutko lie, mi löija heilahti taas pois usmahan yön.
Tunnemme hallan, on syvät haavat sen,ei turhaan nouse, välkä iskevä rauta.Kasvoimme kovan kourissa taiston, suose armoa ei, ei pyydetä me.
Kuitenkin, kuinka sirppi se sattuikaan,kun kaasi sun tuo valpas ain vihamiesi!Hän tarkkaan tähtää, tuntuvat iskut lyö,miss' ihmisen on kipu kirveltävin.
Sa kaaduit, tukehtui tuli uhman tuo,yön valo sammui, poiss' on räiskyvä liekki.Mies sorea sortui auringon-miekkoineen,ei mahtia meill' edes kostamahan.
Siis olet poissa, riemumme muinainen,Nää emme enää tulta sun sädesilmäis,sua emme enää, sua elon-syttäjäämaan murheisen kesken ja syksyisen yön.
Mut katso, kaikki, minkä sa annoit, jää.Kaikk' kaunis, mille hehkui ritarin rinta,se kasvaa, versoo hyystä ja hallastai;sun kylvösi kerran kukkia luo.
Humiskaa hongat haudalla sankarin, punaiset kaikki palakaa kesäruusut! Tekonsa nuor' on, syttävä, valoisa, runo muistonsa on sekä vaatimus työn.
Mukaelmia
Kauniit silmät.
Toiset laulaa Teeban sotaa, toiset Phrygein ryskinää, kiitä en ma miekan otaa, muuta tahdon ylistää; voittaneet mua eivät laivat, jalkaväki, ratsahat, toiset voimat voiton saivat: silmät kauniit katsoivat.
Taide.
Suloinen taide, lohtu hetken harmaan, päivien riemu maassa murheiden, sieluuni loihdit liekin pyhän, armaan, maan päälle saatat taivaan kauneuden.
Huokaus vieno taiteen kultakielen, hartaus soinnun, maasta nousevan, aikoihin autuaampiin johdat mielen, suloinen taide, sua rakastan!
Syksy.
Ja ilma on raskas ja mykkä on maa niinkuin huone, mi vieraaksi kuoleman saa, myös sairaat on nurmet ja puut. Mun sieluni saartavi syys, ah syys, se on kuni lehti, min hallatar hyys, näy ruusua eilistä ei, sen kuolema vei.
Legenda.
Kasvatti Jesus ruususen, ol' armas aika lapsuuden, hän sitä hoiti hellästi, se kukat kauniit kanteli.
Mut Judas poikaparven tuo,se ryntää kukkakummun luoja ryöstää kaikki ruusut poiskuin syksyn viima vienyt ois
"Mistäpä saat nyt seppeleen?"jo pilkkaa Judas joukkoineen."Heititte piikit kuitenkin",laps lausuu äänin hiljaisin.
Paljailla ruusunpiikeillään he seppelöivät armaan pään ja peitti valko-otsan tuon ei ruusut ruskeat, mut hurmeenvuo.
Suru.
Yön, yön viileä tuulonen tullos oi, pyyhkiös kyynel mun poskeni pois.
Maan, maan himmeä lintunen,laula oi,murheet mieltäniahdistaa.
Veen, veen lempeä läikkä lyö, tuudi, oi, rauhaan riemut jo rauenneet.