"Sen sanoin Robbielle", sanoi Oliver. "Hyvä Jumala, millaista minulla siellä oli!"
Hän otti hattunsa ja päällystakkinsa, laski ne vuoteen reunalle, istuutui ja ryhtyi sitten kertomaan. "Sain hänet käsittämään sen epäedullisen aseman, jossa sinä olit", sanoi hän, "kun olit muukalainen ja aivan perehtymätön asioiden tilaan. Uskon, että hänellä oli mielessä, että sinä olit koettanut saavuttaa hänen luottamustaan tarkotuksella hyökätä sitten hänen kimppuunsa. Se oli Mrs Robbie, arvaan sen — sinä tiedät, että hänen onnensa tulee aina siltä taholta."
Oliver pyyhki hikikarpaleet otsaltaan. "Voi minua!" sanoi hän. "Ja kuvittele, mitä vanha Wyman sanoo kaikesta tästä! Ja mitkä surkeat hetket Betty-parka saa viettää! Ja sitten Freddie Vandam — ilma on oleva harmaana puolen peninkulman alalla hänen ympärillään! Minun täytyy lähettää hänelle sähkösanoma ja selittää, että se oli erehdys, ja että me alamme siitä selvitä."
Ja hän nousi ylös, pannakseen täytäntöön sen, minkä oli sanonut.Mutta kun hän oli puolitiessä pöydän luo, kuuli hän veljensä sanovan,"Odota."
Hän kääntyi ja näki Montaguen, joka oli aivan kalpea. "Otaksun, että lausuessasi 'me alamme siitä selvitä'", sanoi viime mainittu, "tarkotat, että luopuisin jutusta."
"Tietysti", oli vastaus.
"No hyvä, siis", jatkoi hän juhlallisen vakavana, — "minusta näyttää, että se käy vaikeaksi, ja olen siitä pahoillani. Mutta lienee parasta, että sinä ymmärrät minua alusta saakka — en koskaan tule luopumaan tästä jutusta."
Oliverin kasvot kävivät rennoiksi. "Allan!" änkytti hän.
Sitten seurasi hiljaisuus; ja sen jälkeen puhkesi myrsky. Oliver tunsi hyvin veljensä ymmärtääkseen, kuinka perinpohjaisesti hän aina tarkotti sitä, mitä sanoi; ja niin joutui hän yht'äkkiä täydessä voimassa raivokkaan vimman valtaan. Hän valitti, kirosi ja väänteli käsiään, ja syytti veljeään sanoen, että hän oli pettänyt hänet, että hän saattoi hänet perikatoon — polki hänet ja koko perheen ojaan. Heitä pilkattaisiin ja häväistäisiin — heidät merkittäisiin mustalle listalle ja heitettäisiin ulos seuramaailmasta. Alicen ura olisi katkaistu lyhyeen — jok'ainoa ovi olisi häneltä sulettu. Hänen oma uransa kuolisi ennenkuin se olisi syntynytkään; hän ei koskaan pääsisi klubeihin — hänen olisi pakko tehdä vararikko ja hän jäisi pennittömäksi. Yhä uudelleen ja uudelleen Oliver kertasi jutun aikaansaaman hämmennyksen, nimittäen henkilö henkilöltä ne, jotka raivostuisivat, ja kuvaillen, mitä kukin tulisi tekemään; niitä olivat Wallingit ja Venablet ja Havensit, Vandamit ja Toddit ja Wymanit — ne kaikki kuuluivat samaan rykmenttiin, ja Montague oli heittänyt pommin heidän keskelleen!
Hänelle oli sangen tuskallista katsella veljensä raivoa ja epätoivoa; mutta hän oli selvittänyt itselleen tien tässä asiassa, ja hän tiesi, että hän ei enää saattanut mitenkään kääntyä takaisin. "Katkeralta tuntuu kuulla, että kaikki tuttavat ovat varkaita", sanoi hän. "Mutta se ei muuta mielipidettäni varkaudesta."
"Mutta Jumalani!" huusi Oliver, "tulitko sinä New-Yorkiin pitämään saarnoja?"
Siihen vastasi toinen hänelle, "Tulin harjottelemaan lakia. Ja lakimies, joka ei tahdo taistella vääryyttä vastaan, on ammattinsa pettäjä."
Oliver kohotti epätoivoisena kätensä. Mitä voi tällaiseen näkökantaan vastata?
Mutta sitten uudelleen hän ryhtyi syyttämään, huomauttaen veljelleen, mihin asemaan hän oli asettunut Wallingeihin nähden. Hän oli vastaanottanut heidän vieraanvaraisuuttaan; he olivat avanneet ovensa hänelle ja Alicelle ja tehneet kaiken voitavansa heidän hyväkseen — hyviätöitä, joita he eivät millään rahalla voisi koskaan heille korvata. Ja nyt oli hän sivaltanut heitä vasten kasvoja!
Mutta se ei vaikuttanut muuta kuin sai Montaguen surkuttelemaan, että hän koskaan oli ollut missään tekemisissä Wallingien kanssa. Jos heidän tarkotuksenaan oli käyttää ystävyyttään sitoakseen tuolla tavalla hänen käsiään, niin olivat he ihmisiä, jotka hän kernaasti saattoi jättää.
"Mutta etkö käsitä, että sinä et vie ainoastaan itseäsi perikatoon?" huusi Oliver. "Tiedätkö, mitä teet Alicelle?"
"Se juuri onkin minulle raskaampaa", vastasi toinen. "Mutta olen varma, että Alice ei pyytäisi minua kääntymään takaisin."
Montague pysyi lujasti kiinni omassa päätöksessään; mutta hänen veljelleen näytti olevan aivan mahdotonta ymmärtää, että niin oli asianlaita. Hän aikoi jättää koko asian; mutta sitten, kun hänen ajatuksensa taas palasivat omaan maailmaansa ja hän tarkasteli tämän henkilön ajatuksia ja omiaan ja hänen eteensä kohosi räikeänä sen aseman mahdottomuus, joka sen kautta syntyisi, ryhtyi hän uudelleen syyttämään, äänessään uudelleen tuska. Hän vannoi ja kiroili, eikä voinut pidättää itkuaan; ja sitten sai hän taas takaisin tasapainon, tuli ja istui veljensä edessä ja koetti järkeillä hänen kanssaan.
Ja niin tapahtui, että vielä aamun varhaisimmilla tunneilla istui Montague kalpeana ja hermostuneena, mutta aivan horjumattomana ja kuunteli, kun veljensä maalasi hänen eteensä kuvaa Maailmankaupungista sellaisena, millaiseksi hän oli tullut sen näkemään. Se oli kaupunki, jota hallitsi mahtavat voimat — rahavoimat; suuret perheet ja niiden rikkaudet, jotka sukupolvien aikana olivat pitäneet yllä valtikkaansa ja pitivät koko aluetta kuhisevine ihmismiljooneineen sukuoikeutena itselleen kuuluvana. He omistivat sen täydellisesti — he pitivät sitä kourassaan. Rautatie- ja sähkölennätin- ja puhelinlaitokset — pankit, vakuutus- ja luottoyhtiöt — kaikki nämä olivat heidän omaisuuttaan; ja valtiolliset koneistot ja lainlaatijakunnat, oikeusistuimet ja sanomalehdet, kirkot ja koulut. Ja heidän valtansa oli ryöstämistä varten; kaikki voittovirrat juoksivat heidän arkkuihinsa. Muukalainen, joka tuli heidän kaupunkiinsa, onnistui, kun auttoi heitä heidän tarkotusperissään, ja epäonnistui, jos he eivät voineet häntä käyttää. Suuri kirjailija tai piispa oli mies, joka opetti heidän oppiaan; suuri valtiomies oli mies, joka laati lait heitä varten; suuri asianajaja oli mies, joka auttoi heitä puijaamaan yleisöä. Jokaisen, joka uskalsi asettua heitä vastaan, heittivät he ulos ja tallasivat, häpäisivät hänet ja pilkaten saattoivat perikatoon.
Ja Oliver ennätti yksityisseikkoihin — hän nimitti nimeltä nämä vaikutusvaltaiset miehet, yhden toisensa jälkeen, ja osotti, mitä he voisivat aikaansaada. Jos hänen veljensä vain olisi maailmanmies ja huomaisi asiainlaidan! Katso kaikkia menestyksen saavuttaneita asianajajia! Oliver luetteli heidät nimeltään, toinen toisensa perästä — nerokkaita yhtiöpetosten paljastajia, joilla oli miljoonien tulot vuodessa. Hän ei voinut mainita niiden miesten nimiä, jotka olivat kieltäytyneet peliin osaaottamasta — sillä kukaan ei ollut milloinkaan kuullut heistä puhuttavan. Mutta sehän oli niin päivän selvää, mitä tässä tapauksessa tulisi tapahtumaan! Hänen ystävänsä tulisivat hänet hylkäämään; hänen oma kundinsa saisi rahat — kuinka paljon tahansa niitä olisikaan — ja sitten jättäisi hänet oman onnensa nojaan ja nauraisi hänelle! "Joskaan et voi tehdä päätöstä olla osallisena pelissämme", huusi Oliver raivoisana, "niin ainakin voit tuon jättää! On yllin kyllin jälellä muita keinoja, joilla voit hankkia elatuksen — jos jätät sen minulle, niin pidän itse sinusta huolen mieluummin kuin annan sinun häväistä itsesi. Sano minulle — tahdotko tehdä sen? Tahdotko luopua siitä kokonaan?"
Ja Montague hypähti äkkiä seisomaan ja iski nyrkkinsä pöytään. "En!" huusi hän; "kautta Jumalani, en!"
"Anna minun saada sinut käsittämään vielä kerta", jatkoi hän kiihkeästi. "Sinä olet näyttänyt minulle New-Yorkin sellaisena kuin se sinulle esiintyy. Minä en usko, että se on totta — en usko sitä hitusenkaan vertaa! Mutta sanon sinulle, jos tahdot kuulla, sen, että minä jään tänne ja katson itse — ja jos se olisikin totta, niin se ei sittenkään saa minua peräytymään! Minä jään tänne ja uhmaan noita ihmisiä! Minä jään ja taistelen heitä vastaan kuolinpäivääni saakka! He kenties syöksevät minut häviöön — minä menen ja asun ullakkokamarissa, jos se on välttämätöntä — mutta niin totta kuin on olemassa Jumala, joka minut loi, en pysähdy ikipäivinä ennen kuin olen avannut ihmisten silmät näkemään sitä, mitä he tekevät!"
Montague vaappui jättiläisenä veljensä edessä, vihasta valkoisena ja kammottavana. Oliver kyyristäytyi hänen edessään — hän ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä sellaisessa vihan vimmassa. "Ymmärrätkö minua nyt?" huusi Montague; ja hän vastasi epätoivoisella äänellä. "Kyllä, kyllä."
"Näen nyt, että kaikki on lopussa", lisäsi hän heikosti. "Sinä ja minä emme voi soutaa yhtäänne."
"Emme", huudahti toinen tulisesti, "emme voi. Ja me voimme yhtä hyvin jättää koettamisenkin. Sinä olet valinnut mieluummin olla ajanorja ja matelija, minä en sellaista itselleni valitse! Luuletko, etten ole oppinut mitään sillä ajalla, minkä olen täällä ollut? Ah, mies, sinä olit ennen olevinasi uskalias ja viisas — ja nyt et sinä ainoatakaan kertaa vedä henkeäsi pohtimatta tarkoin, mitä nämä rikkaat keikarit pitävät siitä tavasta, millä sen teet! Ja sinä tahdot, että Alice myisi itsensä heille — sinä tahdot, että minä myisin heille oman urani!"
Sitten oli pitkä vaitiolo. Oliver oli muuttunut hyvin kalpeaksi. Mutta sitten yht'äkkiä palautti hänen veljensä mielenmalttinsa ja sanoi: "Olen pahoillani. En tahtonut riidellä, mutta sinä olet ärsyttänyt minua liian paljon. Olen kiitollinen siitä, mitä olet koettanut tehdä minun edestäni, ja minä maksan sen sinulle takaisin niin pian kuin voin. Mutta minä en voi jatkaa tätä peliä. Minä tahdon sen jättää, ja sinä voit ystävillesi olla minua tuntematta — kerro heille, että minä olen käyttäytynyt raivopäisesti, ja unohtakoot he, että ovat milloinkaan minua tunteneet. He tuskin moittivat sinua siitä — he tuntevat sinut liian hyvin sitä tehdäkseen. Ja mitä Aliceen tulee, tulen minä selvittämään hänelle huomisaamuna ja annan hänen itsensä tehdä päätöksensä — jos hän tahtoo olla seuraelämän kuningatar, ei hänen tarvitse muuta kuin laskea itsensä sinun käsiisi, ja silloin minä poistun hänen tieltään. Toisaalta jos hän hyväksyy minun menettelyni, mitäpä sitten, me jätämme molemmat, eikä sinun tarvitse vaivata itseäsi kummankaan meidän kanssa."
Sillä perustalla he erkanivat sinä iltana; mutta niinkuin on kaikkien päätösten laita, jotka ihmiset tekevät kiukun valtaamina, ei tätäkään päätöstä seurattu kirjaimellisesti. Montaguen oli hyvin vaikea esittää Alicelle sellaista valintaa; ja taas Oliver, kun hän oli päässyt kotia ja ajatteli sitä perinpohjin uudelleen, alkoi siinä huomata toivon kipinöitä Hän voisi selittää kaikille, että hän ei ollut vastuunalainen veljensä liikehoureista, ja koetella onneaan sillä perustalla. Sittenkin oli pyöriä, jotka pyörivät vielä seuramaailman pyörienkin sisällä; ja jos Robbie Wallingit suvaitsisivat rikkoa välinsä hänen kanssaan — no, mitä siitä, heillä oli runsaasti vihamiehiä. Saattoipa olla harrastuksia, jotka Allanin toimenpiteistä tulisivat hyötymään, ja niiden haltijat kyllä ottaisivat hänet vastaan.
Montague oli päättänyt kirjottaa ja rikkoa kaikki kutsut, jotka hän oli saanut, ja reväistä yhteytensä seuramaailmaan yhdellä iskulla. Mutta seuraavana päivänä tuli hänen veljensä uudelleen, esittäen uusia sovitteluita ja vastalauseita. Ei hyödyttänyt ollenkaan mennä toiseen äärimmäisyyteen; hänellä, Oliverilla, olisi oleva kaikki lopussa Wallingien kanssa, ja he kaikki voisivat kulkea kukin omaa tietään ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut.
Ja niin Montague näytteli vaeltavan ritarin osaa. Hän kulki omantunnon vaivoja ja epäluuloja kärsien, epävarmana siitä, miten jokainen uusi ihminen häntä kohteleisi. Seuraavana iltana oli hän luvannut olla mukana teatteriseurueessa Siegfried Harveyn kanssa; ja he söivät illallista yksityisessä huoneessa Delmonicolla, ja sinne tuli Mrs Winnie, säteillen kuin omenapuu aikaisin huhtikuussa — ja mutisten matalalla äänellä, "Oi Te hirveä mies, mihin Te olette ryhtynyt?"
"Olenko satuttanut kynteniTeidänkinsäilykevarastoonne?" kysyi hän nopeasti.
"Ette, ette minun", sanoi hän, "mutta —", ja hän epäröi.
"Mr Duvalin?" kysyi Montague.
"Ei", sanoi hän, "ette hänen — vaan kaikkien muiden! Hän kertoi minulle siitä tänään — mitä hirvittävin kuohunta on käynnissä. Hän tahtoi, että minä koettaisin saada Teiltä selville, mitä Teillä oli mielessä, ja kuka oli sen takana."
Montague kuunteli ihmetellen. Tahtoiko Mrs Winnie ilmaista, että hänen miehensä oli pyytänyt häntä koettamaan urkkia häneltä hänen liikesalaisuuksiaan? Nähtävästi sitä hän tarkotti. "Sanoin hänelle, etten koskaan juttele liikeasioista ystävieni kanssa", sanoi Mrs Winnie. "Hän voi kysyä Teiltä itse, jos hän näkee sen hyväksi. Mutta mitä kaikki kuitenkinoikeastaanmerkitsee?"
Montague hymyili hänen yksinkertaiselle epäjohdonmukaisuudelleen.
"Se ei merkitse mitään muuta", sanoi hän, "kuin että koetan etsiä erään kundini oikeuksia."
"Mutta onko Teillä rohkeutta saattaa itsellenne niin monta voimakasta vihamiestä?" kysyi hän.
"Olen tehnyt heittoni", vastasi hän.
Mrs Winnie ei vastannut mitään, vaan katseli häntä silmissään ihaileva ihmettely. "Te olette erilainen kuin miehet ympärillänne", huomautti hän hetken kuluttua — ja hänen äänensävystään saattoi Montague ymmärtää, että oli olemassa yksi henkilö, joka aikoi seisoa hänen rinnallaan.
Mutta Mrs Winnie ei ollut koko seuramaailma. Montague huomasi huvitettuna, miten sukkelaan kutsujen virta ehtyi; Alicen oli välttämätöntä tehdä kutsuluetteloonsa monta tarkistusta. Freddie Vandam oli luvannut kutsua heidät asunnolleen Long Islandiin, ja tietenkään se kutsu ei koskaan olisi tuleva; samalla tavalla eivät he koskaan enään tulisi näkemään Lester Toddien palatsia vuoren huipulla Jerseyssä.
Oliver vietti muutamat lähinnä seuraavat päivät vierailulla selittelemässä ihmisille pulmallista asemaansa. Hän pesi kätensä veljensä asioista, sanoi hän; ja hänen ystävänsä voisivat tehdä saman, jos katsoisivat sen hyväksi. Robbie Wallingien kanssa oli hänellä puoli tuntia kestävä myrsky, josta hän piti parhaimpana kertoa niin vähän kuin mahdollista muulle perheelle. Robbie ei katkaissut kokonaan välejään hänen kanssaan heidän välisensä Wall Street-sopimuksen takia; mutta Mrs Robbien tunne oli niin katkera, sanoi hän, että olisi parempi, jos Alice ei näkisi häntä vilaukseltakaan vähään aikaan. Hänellä oli pitkä keskustelu Alicen kanssa, ja hän selitti Alicelle asiaintilaa. Tyttö tuli vallan mykäksi, sillä hän oli syvästi kiitollinen Mrs Robbielle, sekä päälle päätteeksi rakasti häntä; ja hän ei voinut mitenkään uskoa, että ystävä saattaisi olla hänelle noin julmasti oikeudeton.
Seurauksena koko näytelmästä oli mitä vastenmielisin sivukohtaus. Muutamia päiviä myöhemmin Alice tapasi Mrs Robbien eräillä vastaanotoilla; ja hän otti nuoren tytön syrjään ja koetti kertoa hänelle kuinka onneton ja avuton hän oli. Ja seurauksena oli, että Mrs Robbie tuli vihan vimmoihin ja haukkui hänet perinpohjin, selittäen useiden ihmisten läsnäollessa, että hän oli syönyt heitä ja käyttänyt väärin heidän vieraanvaraisuuttaan! Ja niin Alice tuli kotiin, itkien ja puoleksi sairaana.
Kaikki tämä tietysti oli vain öljyä tulen päälle; liekkien leimahdukset valaisivat ylhäisiä taivaitakin. Seuraava aste oli artikkeli seuramaailman skandaalilehdessä, joka äärettömällä mielihyvällä kertoi kuinka muuan äärimmäiseen hienostoon kuuluva rouva oli ottanut huostaansa karillejoutuneen, turvattoman lapsiperheen eräästä kaukaisesta valtiosta, ja esittänyt heidät parhaimmissa piireissä, ja vieläpä mennyt niin pitkälle, että oli toimeenpannut suuremmoiset tanssijaiset heidän kunniakseen; ja kuinka sitten oli huomattu, että perheen pää salaisuudessa valmisteli hyökkäystä heidän liikeharrastuksiaan vastaan; ja voi sitä hiuksien repimistä ja hampaiden kiristelyä, mikä oli seurannut — ja kiivasta riitaa julkisella paikalla. Kirjoitus loppui ennustuksella, että muukalaiset tulisivat löytämään itsensä huvittavan seuramaailmasodan keskustasta.
Oliver näytti ensimäisenä heille tämän lehden. Mutta muuten eivät he millään muotoa olisi jääneet sitä vaille — puoli tusinaa tuntemattomia ystäviä lähetti yltäkylläisessä hyvyydessään heille siitä postissa kappaleen huolellisesti leimattuna ja osotettuna. — Ja sitten tuli Reggie Mann, joka maantieritarina ja juttujenkokoojana istui aidan harjalla ja seurasi pilanäytelmää; Reggiellä oli hieno myötätunnon verho peittämättömän iloisilla kasvoillaan, ja hän toi viimeiset tiedot taistelukentän kaikilta kulmilta. Siten saivat he tarkat tiedot kaikesta, mitä kukin heistä sanoi — kuka oli huvitettu, kuka raivoissaan, ja kuka ehdotti heitettäväksi heidät ulos, ja kuka otettavaksi heidät takaisin.
Montague kuunteli lyhyen aikaa, mutta sitten hän väsyi kuuntelemaan ja läksi kävelemään päästäkseen irti kaikesta — ja juostakseen suoraapäätä toiseen ansaan. Oli pimeä, ja hän vaelsi alas pitkin katua, kun säteilevästi valaistusta jalokivikaupasta astui Mrs Billy Alden vaununsa luo. Ja hän tervehti Montaguea iloisesti huudahtaen.
"Oh Teitä miekkosta", huusi hän, "mitä Te olette puuhaillut?"
Hän koetti naurulla välttää vastaamista ja päästä pakoon, mutta Mrs Billy otti häntä käsivarresta kiinni käskien, "Astukaa tänne sisälle ja kertokaa siitä minulle."
Ja niin huomasi hän liikkuvansa hitaasti vierivän ajopelivirran mukana alas katua, vierellään Mrs Billy, joka tarkasteli häntä kujeillen ja kysyi, eikö hän tuntenut olevansa niinkuin virtahepo sammakkoaltaassa.
Montague vastasi hänen pilantekoonsa kysymällä, minkä lipun alla hän seisoi. Mutta sitä tuskin oli tarpeellista kysyä, sillä jokainen, joka taisteli Wallingin kanssa, tuliipso facto[= sen kautta. Suomentaja.] Mrs Billyn ystäväksi. Hän sanoi Montaguelle, että jos hän tunsi yhteiskunnallisen asemansa tuhoutuneeksi, ei hänen tarvinnut muuta kuin tulla hänen luokseen. Hän pukisi itsensä rautapaitaan ja asettuisi taisteluun.
"Mutta kertokaa minulle, kuinka tulitte sen tehneeksi", sanoi hän.
Hän vastasi, että siinä ei ollut paljoa kertomista. Hän oli ottanut ajaakseen jutun, jolla päivänselvästi oli oikeus puolellaan, aavistamatta vähintäkään, minkä myrskyn se saisi aikaan.
Silloin huomasi hän, että hänen toverinsa katsoi häneen terävästi."Tarkotatteko todellakin, että siinä oli kaikki?" kysyi hän.
"Tietysti", sanoi toinen hämmästyneenä.
"Tiedättekö", oli odottamaton vastaus, "minä tuskin tiedän, mitäTeidän suhteenne tehdä. Pelkään luottaa Teihin veljenne tähden."
Montague istui hämmästyksen lyömänä. "En tiedä, mitä tarkotatte", sanoi hän.
"Jokainen arvelee, että siinä jutussa on jotakin petosta takana", vastasi hän.
"Oh", sanoi Montague, "ymmärrän. Hyvä on, he saavat sen huomata. Jos se Teitä jotenkin hyödyttää, niin tietäkää, että minulla on ollut loppumattomia kohtauksia veljeni kanssa."
"Minä uskon Teitä", sanoi Mrs Billy sydämellisesti. "Mutta tuntuu ihmeelliseltä, että on saattanut olla niin sokea asioiden tilalle! Minä tunnen aivan häpeäväni, kun en auttanut Teitä itse!"
Vaunu oli seisattunut Mrs Billyn kodin eteen, ja hän pyysi Montaguea tulemaan päivälliselle. "Siellä ei tule olemaan ketään muuta, kuin minun veljeni", sanoi hän, — "me lepäämme tänä iltana. Ja minä voin korvata Teille laiminlyöntini!"
Montaguella ei ollut mitään kutsuja ja niin astui hän sisälle ja näki Mrs Billyn asunnon, joka oli koristeltu doogien palatsin malliin, ja kohtasi siellä Mr "Davy" Aldenin, lempeäkäytöksisen pikku-herran, joka totteli määräyksiä silmänräpäyksessä. He söivät virkistävän päivällisen, johon kuului puoli tusinaa ruokalajeja, ja vetäytyivät sen jälkeen seurusteluhuoneeseen, missä Mrs Billy vajosi suunnattomaan lepotuoliin, vierellään valmiina whisky-pullo ja muutamia siruisia jäänpalasia. Sitten valitsi hän eräältä tarjottimelta paksun mustan sikaarin, puri siitä rauhallisesti pään poikki, sytytti sen ja istuutui jälleen mukavaan asentoonsa ja jatkoi kertomistaan Montaguelle New-Yorkista ja niistä suurista perheistä, jotka sitä hallitsivat; ja hän kertoi hänelle, kuinka ja mistä he olivat saaneet rahansa, ja kutka olivat heidän liittolaisiaan ja kutka vihamiehiä, ja mitä kaikkia luurankoja oli kätkettynä kaikkien heidän kammioihinsa.
Maksoi vaivan tulla pitkän matkan päästä kuuntelemaan Mrs Billyä kasvoista kasvoihin; hänen ajatuksensa olivat voimakkaat ja hänen mielikuvituksensa oli kuvarikas. Hän puhui vanhasta Dan Watermanista, ja kuvaili häntä villisikana, joka tonkii pähkinöitä. Hän oli mies kuin mies, sanoi Mrs Billy, jollet mennyt hänen puunsa alle. Ja Montague kysyi, "Mikä on hänen puunsa?" ja hän vastasi, "Jokainen, jonka alla hän kulloinkin sattuu olemaan."
Ja sitten tuli hän Masoneihin. Mrs Billy oli kuulunut tämän perheen sisäiseen tuttavapiiriin, eikä ollut pienintäkään seikkaa, mitä hän ei siitä olisi tietänyt; ja hän otti esille jäsenet, yhden toisensa jälkeen, leikkeli ne palasiksi ja näytteli niitä Montaguelle. He olivat tyypillistäburgeois-luokkaa [burgeois= porvari. Suomentaja.], sanoi hän. He olivat porvareita. He eivät milloinkaan olleet näyttäneet pienintäkään kykyä hienostua — he söivät ja joivat ja tyrkkivät toisia ihmisiä pois tieltään. Vanhemmat heistä olivat olleet tolloja ja uudet olivat poroporvareita.
Ja Mrs Billy istui puhallellen sikaariaan. "Tunnetteko sen perheen historian?" kysyi hän. "Perustaja oli vanha ja karkea lauttaaja. Hän tappeli kilpailijainsa kanssa niin hyvin, että lopuksi hän omisti kaikki alukset; ja sitten joku keksi ajatuksen ostaa lainsäätäjäkunnat ja rakentaa rautateitä, ja hän ryhtyi siihen. Siihen aikaan tapahtui kaikki yksinkertaisesti rohkealla kouraisulla — jos milloin katsotte näitä asioita, niin huomaatte, että meidän päivinämme he kokoavat omaisuuksia niistä etuoikeuksista, joita tuo vanha mies yksinkertaisesti vain asetti ja joista hän ei hellittänyt. Täällä on esim. muuan rautatiesilta, johon heillä ei ole mitään siveellistä oikeutta; veljeni tietää siitä he ovat tehneet itselleen sitoumuksen rautatiensä kanssa, jonka mukaan heille maksetaan jokaisesta matkustajasta, ja heidän voittonsa on joka vuosi suurempi kuin sillan hinta."
"Poika oli silloin perheen päänä, kun minä tulin; ja minä huomasin, että hän oli järjestänyt kaiken niin, että hän jättäisi sataviisikymmentä miljoonaa markkaa yhdelle pojistaan, ja vain viisikymmentä miljoonaa minun miehelleni. Minä aloin tehdä työtä sitä muuttaakseni, uskallanpa sanoa. Otin tavakseni käydä häntä katsomassa, ja kutkutella hänen selkäänsä ja imarrella häntä ja tehdä hänen olonsa mukavaksi. Tietysti perhe tuli raivoihin — oh, kuinka he minua vihasivat! He antoivat vanhan Ellisin tehtäväksi pitää minua kaukana — oletteko tavannut tuomari Ellisin?"
"Olen", sanoi Montague.
"Hyvä, siinä on Teillä pehmeäkäpäläinen vanha teeskentelijä", sanoi Mrs Billy. "Siihen aikaan hän oli Masonin liikelakeija — hänen asianaan oli siirtää rahoja lakimiehille ja pitää koneiston pyöriä rasvattuina. Ja ensimäiseksi sanoin minä tuolle vanhalle miehelle, että minä en pyytänyt häntä tekemään seuraa minun kyökkimestarilleni, eikä hänen tarvitse pyytää minua pitämään seuraa hänen kamarineitsyelleen — ja niin kielsin minä Ellistä astumasta talooni. Ja kun minä huomasin, että hän aikoi pyrkiä minun ja tuon vanhan miehen väliin, jouduin minä vihan vimmaan ja pehmitin nyrkeilläni hänen korvansa ja jahtasin hänet ulos huoneesta!"
Mrs Billy pysähtyi ja nauroi sydämensä pohjasta tuolle muistolle. "Tietysti se kihelmöi tuota vanhaa miestä aivan että hän tahtoi kuolla", jatkoi hän. "Masonit eivät milloinkaan saattaneet ymmärtää, kuinka minun onnistui päästä hänen ympärilleen sillä tavalla kuin pääsin; mutta se oli vain siitä syystä, että minä olin rehellinen hänen kanssaan. He tulivat mairitellen hänen ympärilleen, ja teeskentelivät olevansa huolissaan hänen terveytensä takia; jotavastoin minä halusin rahoja, ja sanoinkin sen hänelle."
Tuo miehekäs nainen kääntyi whisky-pulloon. "Saako luvan vähän skotlantilaista?" kysyi hän ja vuodatti hiukkasen itselleen ja jatkoi sitten kertomistaan. "Kun minä ensi kerran tulin New-Yorkiin, olivat rikkaiden ihmisten talot kaikki samallaisia — kaikissa ikävät, harmaasta kivestä tehdyt etusivut, jotka olivat sullotut parille kaupunkitontille. Minä vannoin, että minulla tulisi olemaan talo, jossa olisi huoneita ylt'ympäriinsä — ja se oli noiden kaikkien palatsien alku, joiden ohi koko New-York nyt kulkee ja joihin se ihmetellen tuijottelee. Teidän on mahdoton miltei uskoa minua nyt — ne talot saivat aikaan skandaalin! Mutta kuohu kutkutteli tuota vanhaa miestä. Muistan, kuinka eräänä päivänä kuljimme pitkin Avenueta nähdäksemme kuinka työ edistyi; ja hän viittasi pitkällä kepillään toiseen kerrokseen ja kysyi: 'Mikä se on?' Minä vastasin, 'se on säilö, jonka minä annan rakentaa talooni.' (Sekin oli uutuus noina aikoina.) 'Aion pitää siinä rahani', sanoin minä. 'Loruja!' murisi hän, 'kun olet saanut valmiiksi tämän talon, ei sinulla tule olemaan penniäkään jälellä.' — 'Olen suunnitellut, että sinä täyttäisit sen minun puolestani', vastasin; ja tiedättekö, hän nauraa hykerteli sille koko matkan palatessamme kotia!"
Mrs Billy istui nauraen hiljaa itsekseen. "Meillä oli suuria taisteluita noina muinaisina päivinä", sanoi hän. "Muiden muassa sain minä tuoda Masonit seuramaailmaan. He hiiviskelivät ulkopuolella minun tullessani — nuoleskellen siellä ihmisten kenkiä ja odottaen onnettaren potkausta. Minä sanoin itselleni, minä tahdon tehdä siitä lopun — me panemme toimeen näytelmän. Niin järjestin minä tanssiaiset, jotka panivat koko maan liikkeelle ja ihmettelemään suu ammollaan — ne eivät olisi mitkään erikoisesti huomattavat meidän aikoinamme, mutta silloin eivät ihmiset olleet uneksineet mistään niin suuremmoisesta. Ja minä tein luettelon kaikista niistä ihmisistä, joita halusin New-Yorkissa tuntea, ja sanoin itselleni: 'Jos tulet, olet ystävä, ja jos et tule, olet vihamies.' Ja he tulivat kaikki, kuulkaa minua! Eikä koskaan enää senjälkeen kysytty, kuuluivatko Masonit seuramaailmaan."
Mrs Billy keskeytti; ja Montague huomautti hymyillen, että epäilemättä hän oli nyt pahoillaan, että oli sen tehnyt.
"Oh, en", vastasi hän kohauttaen olkapäitään. "Minä huomaan, että minun ei tarvitse muuta kuin olla kärsivällinen — minä vihaan ihmisiä, luulenpa, että mielelläni ne myrkyttäisin, mutta jos minä vaan odotan kyllin kauan, niin olen varma, että heille tapahtuu jotakin paljon kauheampaa kuin mitä ikinä olen uneksinut, Teidät kostetaan vielä Robbielle eräänä päivänä."
"En tahdo mitään kostoa", vastasi Montague. "Minulla ei ole mitään riitaa heidän kanssaan — minä vain toivon, etten olisi hyväksynyt heidän vieraanvaraisuuttaan. En tietänyt, että he olivat sellaisia vähäpätöisiä ihmisiä. Tuntuu vaikealta sitä uskoa."
Mrs Billy nauroi pirullisesti. "Mitä Te voisitte odottaa?" sanoi hän. "He eivät tiedä mistään muusta kuin rahoistaan. Kun ne ovat menneet, niin he itse ovat menneet — he eivät voisi koskaan enää saada mitään kokoon."
Nainen nauroi äänettömästi ja lisäsi: "Nämä sanat muistuttavat mieleeni Davyn kokemuksen, kun hän tahtoi päästä kongressiin! Kerroppa siitä hänelle, Davy."
Mutta Mr Alden ei ollut asiasta lämmennyt; hän jätti kertomisen siskolleen.
"Hän oli demokraatti, tiedättehän", sanoi hän, "ja hän meni johtajan luo ja sanoi hänelle, että hän haluaisi päästä kongressiin. Hän sai vastaukseksi, että se maksaisi hänelle kaksisataa tuhatta markkaa, mutta hän tuimistui hinnan suuruutta. Toisten ei tarvinnut panna sellaisia summia", sanoi hän — "mistä syystä hänen pitäisi? Ja se vanha mies murisi hänelle, 'Toisilla on muuta annettavana. Yksi voi taata kirjeenkantajat, toisen edestä maksaa osuuskunta. Mutta mitä voitte Te tehdä? Mitä muuta Teillä olisi kuin rahanne?' Ja niin maksoi Davy rahat — maksoithan, Davy?" Ja Davy irvisti kömpelösti.
"Sittenkin", jatkoi hän, "kävi hänen paremmin kuin Devon-paran. He saivat hänestä kaksisataa viisikymmentä tuhatta, myivät hänen nimensä, eikä hän sittenkään päässyt milloinkaan kongressiin! Se tapahtui juuri vähää ennen kuin hän julisti, että Amerikka ei ollut herrasmiehelle sopiva paikka elää."
Ja niin Mrs Billy innostui kertomaan Devoneista! Ja sen jälkeen tulivat Havensit ja Wymanit ja Toddit; oli jo puoliyö, ennenkuin hän ehti läpi ne kaikki.
Kahdeksastoista luku.
Sanomalehdet eivät puhuneet sanaakaan enää Hasbrookin jutusta. Mutta rahapiireissä oli Montague sen kautta saavuttanut melkoisen suurta huomiota. Ja tämä oli väline, joka toi hänelle joukon uusia oikeustapauksia.
Mutta kautta Onnettaren, nämä eivät enää olleet mitään kahdensadan viidenkymmenen tuhannen kundeja! Ensimäinen vierailija oli rutiköyhä leski, joka omisti asiapaperin, joka oikeutti hänet suurimpaan osaan erästä suurta Pensylvanian kaupunkia — onnettomuudeksi vain asiakirja oli noin kahdeksankymmenen vuoden vanha. Ja sitten tuli köyhä vanhus, joka oli haavottunut raitiovaunuonnettomuudessa ja nenästä vetämällä oli hänet saatu merkitsemään pois kaikki oikeutensa; ja muuan harmistunut kaupunkilainen, joka ehdotti nostettavaksi sata oikeusjuttua kuljetustrustia vastaan sentähden, että ne olivat kieltäytyneet kuljettamasta tavaroita. Kaikki olivat satunnaisia tapauksia, ja sellaisia, joissa onnistumisen mahdollisuudet olivat äärettömän epämääräiset. Ja Montague huomasi, että ihmiset olivat tulleet hänen luokseen ikäänkuin viimeiseen pakopaikkaansa, kuultuaan nähtävästi hänestä, että hän oli mies, jolla oli epäitsekäs luonne.
Niiden joukossa oli eräs tapaus, joka erityisesti hänen mieltänsä kiukutti, sillä se näytti käyvän uhkaavalla tavalla yhteen hänen veljensä julman ennustuksen kanssa. Hänen luoksensa tuli muuan vanhanpuoleinen herra, käytökseltään silmiinpistävän hienostunut ja arvokas, joka alkoi selittää hänelle mitä hämmästyttävintä tapausta. Viisi tai kuusi vuotta sitten oli hän keksinyt varastopatterin, joka oli kaikista etevin tunnetuista pattereista. Hän oli järjestänyt yhtiön, jolla oli viidentoista miljoonan pääoma, niitä rakentamaan, ja hän otti itse osaa kolmannella osalla patenttiinsa ja tuli yhtiön päälliköksi. Kohta sen perästä oli tullut ehdotus eräältä henkilöryhmältä, joka tahtoi järjestää yhtiön automobiilien rakentamista varten; he ehdottivat tehtäväksi sopimuksen, joka myöntäisi heille yksinomaisen oikeuden patterin käyttämiseen. Mutta nämä henkilöt olivat ihmisiä, joiden kanssa keksijä ei tahtonut olla tekemisissä — ne olivat liikenne- ja kaasusuuruuksia, jotka olivat laajalti tunnettuja häpeämättömistä menettelytavoistaan. Ja niin oli hän hyljännyt heidän tarjouksensa, ja ryhtynyt sensijaan hommaamaan itse automobiiliyhtiöitä. Hän oli juuri päässyt alkamaan, kun hän huomasi kilpailijoidensa ryhtyneen toimenpiteisiin saadakseen häneltä pois hänen keksintönsä. Eräs ystävä, joka oli omistanut toisen kolmannen osan hänen liikkeestään, oli pantannut osakkeensa, auttaakseen uuden yhtiön muodostumista, ja nyt tuli vaatimus pankin puolelta, että tarvittiin enemmän takuita, ja hän oli pakotettu myymään. Ja seuraavassa osakkeiden omistajain kokouksessa kävi selville, että hänen kilpailijansa olivat ostaneet hänen osuutensa, ja samaten suuren määrän avonaisilla markkinoilla olevia osakkeita; ja he jatkoivat yhtiön vallottamista karkottaen entisen johtajan — ja tehden sen jälkeen sopimuksen oman autoyhtiönsä kanssa valmistaa heille varastopattereja hinnalla, joka ei jättänyt penniäkään voittoa valmistajille! Ja niin ei keksijä ollut kahteen vuoteen saanut markkaakaan osinkoa viiden miljoonan arvoisesta paperistaan; ja täyttääkseen maljan äärimmilleen, oli yhtiö kieltäytynyt myymästä patteria hänen automobiiliyhtiölleen, ja niin oli se mennyt konkurssiin ja myöskin oli hänen ystävänsä joutunut perikatoon.
Montague syventyi juttuun suurella huolellisuudella ja huomasi, että kertomus oli totta. Erikoisesti huvitti häntä siinä se, että hän oli tavannut pari näistä rahaylimyksistä seuramaailmassa; hän oli tullut tuntemaan toisen suuruuden pojan ja perijän hyvin läheisesti Siegfried Harveyllä. Tämä kullalla huuhdeltu nuorukainen aikoi avioliittoon muutamien päivien kuluttua, ja sanomalehdet kertoivat, että appiukko oli lahjottanut morsiamelle viiden miljoonan markan rahamääräyksen. Montague ei saattanut olla tuumailematta, eikö siinä ollut ne miljoonat, jotka oli otettu hänen kundiltaan!
Miljonääreissä tuli olemaan "poikamiehen päivälliset" hääpäivän edellisenä iltana, joille Oliver ja hän olivat kutsutut. Koska hän aikoi ottaa ajaakseen tämän jutun, meni hän veljensä luokse ja sanoi, että hän aikoi kieltäytyä; mutta Oliver oli alkanut saada takaisin rohkeuttaan päivä päivältä ja selitti, että nyt oli tärkeämpää kuin milloinkaan, että hän seisoisi paikoillaan ja katsoisi kasvoista kasvoihin vihamiehiään — Alicen tähden, jollei hänen itsensä. Ja niin meni Montague päivällisille, ja näki yhä syvemmälle varastettujen miljoonien tarinaan.
Alussa kaikki oli mitä kauneinta. Siellä oli suuri yksityinen päivällishuone, loistavasti koristeltu, ja jouhiorkesteri soitti kätkeytyneenä kukkasista laadittuun huvimajaan. Mutta kylmää totia oli myöskin saatavana sivupöydän ääressä käytävällä; ja kun vieraat olivat ehtineet kahviin saakka, oli jokainen iloisessa humalassa. Jokaisen maljan jälkeen huuhtelivat he lasien sisällyksellä toistensa olkapäitä. "Poikamiesten päivällisten" tarkotuksena oli nähtävästi sanoa hyvästit vanhoille päiville ja iloveikoille; sentähden kuultiin tunteellisia ja koomillisia lauluja, jotka olivat tilaisuutta varten sävelletyt, ja ne vastaanotettiin pyörretuulen tapaisilla naurunpuuskilla.
Kuuntelemalla tarkasti ja lukemalla rivien välistä saattoi kokoonpanna kokonaisen tarinan nuoren isännän, seikkailurikkaasta elämänurasta. Hänellä oli talo West Siden varrella; ja huvipursi ja juominkeja maailman joka kulmalla. New Portin satamassa oli vietetty kesäyö, jolloin joku oli keksinyt säteilevän tuuman jäädyttää sadan markan kultarahoja pienen pieniin jäälohkareisiin, ja pudottaa ne alas tyttöjen selkään! Ja New-Yorkissa oli eräässä atelierissä pidot, missä oli tuotu esille suunnaton pasteija, josta oli astunut esiin puoleksi alaston tyttö, ympärillään parvi kanarialintuja! Yksi tyttönen oli tottunut tanssimaan illallispöytien päällä, puettuna läpinäkyvään pukuun; ja hän oli juopunut erään teatterivierailun jälkeen ja lähtenyt murtamaan maahan erästä Broadwayn ravintolaa. Siellä oli yksi chicagolainen serkku, hurja veitikka, jonka erikoisuutena oli tällainen ajanvietto, ja jonka rouvat kylpivät shampanjassa. Nähtävästi oli lukemattomia paikkoja kaupungissa, missä semmoisia juominkeja vietettiin alinomaa; siellä oli yksityisiä klubeja ja taiteilijoiden "atelierejä" — siellä sai kuulla useiden viittailevan korkeaan torniin, jota Montague ei käsittänyt. Monet sellaiset asiat kuitenkin selitti hänelle vanhemmanpuoleinen herrasmies, joka istui hänen oikealla puolellaan, ja joka näytti seisovan järkähtämättömänä huolimatta siitä, kuinka paljon tahansa hän joi. Sivumennen kehotti hän vakavasti Montaguea tapaamaan yhtä isännän nuorista rouvista, joka oli "tavaton" tyttö, ja oli tarjolla.
Aamun sarastaessa muuttuivat kemut väkivaltaiseksi melskenäytelmäksi; nuoret miehet riistivät pois vaatteensa ja repivät pöydät palasiksi ja pinosivat jätteet pois tieltä erääseen nurkkaan, murskaten siellä suurimman osan saviesineitä. Ottelujen välillä avattiin shampanjapulloja lyömällä rikki niiden kaulat; ja tätä kesti neljään saakka aamulla, jolloin useimmat vieraista makasivat kasoissa lattialla.
Montague ajoi kotia vaunuissa yhdessä sen vanhanpuoleisen herrasmiehen kanssa, joka oli istunut hänen vierellään; ja matkalla kysyi hän, olivatko sellaiset näytelmät kuin tämä tavallisia. Ja hänen toverinsa, joka oli "teräsmies" Länneltä, kertoi hänelle vastauksena muutamista, joiden todistajana hän oli ollut kotona. Siegfried Harveyn teatterivierailuilla oli Montague nähnyt tunnetun näyttelijättären muutamassa musikaalisessa ilveilyssä, joka silloin saavutti mitä suurimman menestyksen New-Yorkin näyttämöllä. Paikat olivat loppuunmyydyt viikkoja ennen, ja näytelmän loputtua saattoi nähdä kadun näyttämöoven edessä olevan tulvillaan ihmisiä, jotka seisoivat odottaen näkevänsä tuon naisen, kun hän tuli ulos. Hän oli pehmeä ja taipuvainen niinkuin pantteri, ja kantoi ruumiinmukaisia vaatteita, jotka paljastivat piirteet. Näytti siltä kuin näytelmä olisi ollut kokoonpantu yhtä ainoata tarkotusta silmälläpitäen: saadakseen nähdä kuinka paljon irstaisuutta voitaisiin sovittaa näyttämölle ilman poliisin sekaantumista. Ja nyt hänen kumppaninsa kertoi hänelle, kuinka tämä nainen oli kutsuttu laulamaan juomingeissa, jotka toimeenpanivat erään mahtavan trustin päämiehet, ja puolen yön jälkeen oli hän mennyt yhteen kaupungin hienoimmista klubeista, ja laulanut yleisesti suositun viisun, "Tahdotko tulla kanssani leikkiin?" Iloiset pohatat olivat ottaneet kutsun kirjaimellisesti — seurauksella, että näyttelijätär oli paennut huoneesta puoleksi rikkirevityin vaattein. Ja vähän aikaa myöhemmin oli eräs tämän trustin virkailijoista halunnut päästä vapaaksi vaimostaan ja naida kuorotytön; ja kun julkinen myrsky oli vaatinut johtajia pyytämään häntä peruuttamaan aikeensa, oli hän vastannut uhkaamalla kertoa näistä juomingeista!
Seuraavana päivänä — tai mieluummin, täsmällisesti sanottuna, samana aamuna — Montague ja Alice olivat läsnä loistavissa häissä. Sanomalehdet selittivät sen olevan "tärkeimmän" tapahtuman viikkokauden seuraelämässä; ja tarvittiin puoli tusinaa poliiseja pitämään loitolla ihmisiä, jotka tungokseen asti täyttivät kadun. Vihkimysmenot tapahtuivat S:t Cecilian kirkossa, ja juhlallinen piispa toimitti ne tulipunaisissa ja purppuraisissa mantteleissaan. Ovien sisäpuolella olivat kaikki valitut, hienosti puettuina ja ajeltuina, ja mikä huumaava sekotus suloisten hajuvesien tuoksua, sellainen, jonka vertaista eivät Arcadian laaksot saattaneet tarjota! Ylkä oli kiillotettu ja harjattu ja näytti hyvin kauniilta, vaikka hieman kalpealta; ja Montague ei saattanut olla hymyilemättä huomatessaan sulhaspojan, joka näytti niin juhlalliselta, palauttaessaan mieleensä juopuneen mellastajan, joka muutamia tunteja sitten hoiperrellen vaipui vaaleansinisessä aluspaidassaan, joka oli takaa rikkirevitty.
Montaguet tiesivät jo, ketä heidän tuli välttää. Heidät otti armollisesti siipiensä suojaan Mrs Eldridge Devon — jonka asemaa tosiasiassa ei ollut järkyttänyt vakuutusjutut; ja seuraavana aamuna näkivät he tyytyväisyydellä nimensä mainittuina läsnäolleiden luettelossa — ja myöskin pari riviä Alicen puvusta. Alicesta aina mainittiin nimellä "Miss Montague"; sangen hupaista oli ollaainoa"Miss Montague", ja ajatella, kuinka kaikki muut kaupungin Miss Montaguet saivat siitä ylhäisesti nenälleen! "Keltaiset" lehdet sisälsivät myöskin kertomuksia morsiuspuvusta, ja ihmeellisistä lahjoista, jotka hän oli saanut, ja kauan kestävästä kuherruskuukaudesta, jonka hän aikoi viettää Välimerellä miehensä huvialuksella. Montague tuumi ihmetellen, eivätkö sen edellisten omistajain henget häntä vainoaisi, ja olisiko hän niin onnellinen, jos hän tietäisi yhtä paljon kuinhäntiesi.
Hän löysi ajatuksilleen paljon pohtimisen aihetta, muistellessaan näitä pitoja. Muiden muassa oli hän poiminut lauluista viittauksia, että Oliverilla hänelläkin oli joitakin salaisuuksia, joita hän ei ollut katsonut soveliaaksi kertoa veljelleen. Nuorten tyttöjen pitäminen oli nähtävästi yhtenä juurtuneena tapana "rikkaiden pikku-veljillä" — ja, siitä syystä, monella suurella veljellä myöskin.
Tuonnempana sai Montague omituisella tavalla vilkaista tämän "puoli-mailman" elämään. Hänellä oli eräänä iltana tilaisuus käydä yhden rahamiehen luona, jonka hän oli hyvin oppinut tuntemaan — hän oli perheellinen mies ja kirkon jäsen. Oli muutamia tärkeitä papereita, jotka täytyi allekirjottaa ja lähettää ulos laivalla; ja suuren miehen sihteeri oli sanonut, että hän koettaisi saada hänet käsiinsä. Paria minuuttia myöhemmin oli hän Montaguen luona ja kysyi häneltä, eikö hän suosiollisesti menisi erään henkilön luo ylhäällä kaupungissa, jonka osotteen hän antaisi. Hän oli eräässä talossa, ei kaukana Riverside Driveltä; ja Montague meni sinne ja löysi tuttavansa useiden muiden huomattujen liikemiesten seurassa, jotka hän myöskin tunsi, keskustelemassa seurusteluhuoneessa yhden mitä hurmaavimman naisen kanssa, mitä hän oli koskaan tavannut. Hänellä oli erinomaisen hieno ulkomuoto, ja hän oli yksi niitä harvoja henkilöitä New-Yorkissa, joita hän huomasi ansaitsevan vaivaa kuunnella. Hän vietti niin huvittavan illan, että hyvästiä jättäessään huomautti hän naiselle, että hän mielellään soisi serkkunsa Alicen kohdata häntä; ja silloin hän huomasi, että nainen punastui heikosti ja joutui hämilleen. Myöhemmin hän sai mielipahakseen tietää, että tuo hurmaava ja kaunis nainen ei käynyt seuramaailmassa.
Eikä tämä ollut ollenkaan harvinaista; päinvastoin, jos joku otti vaivakseen tiedustella, tuli hän huomaamaan, että sellaisia laitoksia pidettiin kaikkialla asiaan kuuluvina. Montague jutteli siitä majuri Venablen kanssa; ja loppumattomasta juttuvarastostaan veti tuo vanha herra esille sarjan kaskuja, jotka saivat kuuntelijan hiukset nousemaan pystyyn päässä. Oli olemassa muuan kaikkivaltias suuruus, joka himoitsi erään suuren lääkärin vaimoa; ja hän oli antanut viisi miljoonaa markkaa sairashuoneen rakentamiseen ja oli huolehtinut, että se olisi oleva maailman hienoin, ja että tämän lääkärin oli mentävä ulkomaille kolmeksi vuodeksi tutkimaan eurooppalaisia laitoksia! Mitkään sopimukset eivät merkinneet mitään tälle vanhalle miehelle — jos hän näki naisen, jota hän halusi, pyysi hän häntä; ja ylhäisön naiset täytti häneen nähden sama tunne kuin Englannin naiset Walesin Prinssiin nähden — oli suuri kunnia olla hänen rouvanaan. Vähän aikaa tämän tapauksen jälkeen muuan mies, joka paljasti mahtavan kansan hätähuudon, ajettiin ulos useista New-Yorkin hotelleista siksi, että hän ei ollut avioliitossa etelä-Dakotan lakien mukaan [kirjailija tarkottanee venäläistä kirjailijaa Maksim Gorkia. Suomentaja]; mutta tämä mies saattoi ottaa naisen mihin hotelliin tahansa kaupungissa, eikä kukaan uskaltanut nousta häntä vastaan!
Ja sitten oli eräs toinen, suuri liikennekuningas, joka piti rouvia Chicagossa ja Pariisissa ja Lontoossa samalla tavalla kuin New-Yorkissa; hänellä oli eräskin juuri toisella puolen palatsimaisen kotinsa kulmausta, ja hänellä oli maanalainen käytävä, joka vei sinne. Ja majuri kertoi riemuiten, kuinka hän oli näyttänyt tätä eräälle ystävälle, ja viime mainittu oli huomauttanut, "Minä olen liian paksu päästäkseni siitä läpi." "Tiedän sen", vastasi toinen, "muuten en olisi siitä sinulle kertonut!"
Ja niin edespäin. Yksi New-Yorkin rikkaimmista miehistä oli sukupuolisesti rappiolla, puoli tusinaa naisia alituisesti huolehdittavanaan. Hän lähetti heille rahaosotuksia, ja he käyttivät niitä häntä kiristääkseen. Tämän miehen nuoren vaimon oli hänen äitinsä sulkenut kahdeksikymmeneksi neljäksi tunniksi vaatekammioon, pakottaakseen hänet naimaan kosijansa. Ja sitten kerrottiin hurmaava tarina, kuinka tämä oli mennyt kauaksi pois valtion lähetystoimissa ja oli kirjottanut pitkiä tervehdyksiä, jotka olivat täynnä helliä vastusteluja, ja antanut, ne sanomalehtikirjeenvaihtajan sähkötettäväksi kotia "hänen vaimolleen." Kirjeenvaihtaja oli pitänyt sitä niin liikuttavana esimerkkinä aviollisesta uskollisuudesta, että hän kertoi sen eräässä päivällisseurueessa, kun tämä oli palannut takaisin; ja hän hämmästyi hiljaisuutta, joka äkkiä valtasi. "Sanomat oli lähetetty väärällä osotteella!" hykersi majuri. Ja jokainen pöydässä tiesi, kuka ne oli vastaanottanut.
Muutamia päiviä tämän perästä sai Montague puhelimessa sanoman Siegfried Harveyltä, joka sanoi, että hän haluaisi nähdä häntä erään liikeasian takia Hän pyysi häntä saapumaan aamiaiselle Iltapäiväklubiin; ja Montague meni — vaikka hieman levottomana. Sillä se oli Fidelityn talossa, vihollispäälliköiden alueella: suuremmoinen rakennus, valkoisesta marmorista veistettyine saleineen, ja koristeltuna tuhlaavaisella upeudella pronssiveistoksilla. Montaguelle välähti mieleen, että jossakin tässä rakennuksessa oli ihmisiä työssä valmistamassa vastausta hänen hyökkäykseensä; hän aprikoi, mitä he aikoivat sanoa.
Molemmat miehet olivat lopettaneet aamiaisen ja keskustelivat välillä tulevista tapahtumista seuraelämässä, ja politiikasta ja sodista; ja kun kahvi oli tarjottu ja he olivat yksin huoneessa, sijotti Harvey suuren runkonsa takaisin tuoliinsa ja alotti:
"Ensi sijassa", sanoi hän, "täytyy minun selittää, että minulla on sanottavana jotakin, johon on vietävän vaikeaa päästä käsiksi. Minä niin pahasti pelkään Teidän heittäytyvän väärään päätelmään kesken puhetta — tahtoisin, että suostuisitte kuuntelemaan pari minuuttia ennenkuin ollenkaan mitään ajattelette."
"Olkoon menneeksi", sanoi Montague hymyillen. "Antakaa kuulua."
Ja yht'äkkiä muuttui toinen vakavaksi. "Te olette ottanut ajaaksenne jutun tätä yhtiötä vastaan", sanoi hän. "Ja Ollie on kertonut kylliksi minulle ymmärtääkseni, että Te olette tehnyt uhkarohkean teon, ja että Te olette varmaankin alinomaa sairaana kuullessanne raukkamaisten ihmisten varottavan ja kehottavan Teitä jättämään sen. Olisin hyvin pahoillani, jos laskisitte minutkin niiden joukkoon, edes hetkeksikään; ja Teidän tulee heti alussa ymmärtää, että minulla ei ole pienintäkään tekemistä eikä etua yhtiön kanssa, ja että se ei minua liikuttaisi, vaikka olisikin. En koeta käyttää ystäviä hyväkseni liikeasioissa, enkä salli rahan vaikuttaa itseeni seuraelämässäni. Päätin ottaa vastuulleni puhua Teille tästä asiasta, yksinkertaisesti vain siksi, että satun tietämään sen suhteen pari eli kolme seikkaa, joita en luullut Teidän tietävän. Ja jos niin on asianlaita, niin Teidän asemanne on sangen epäedullinen; mutta joka tapauksessa, pyydän, ymmärtäkää että minulla ei ole mitään muita motiiveja kuin ystävyys, ja siksi, jos olen tungettelevainen, antakaa anteeksi." Kun Siegfried Harvey puhui, katsoi hän suoraan toista kirkkailla, sinisillä silmillään, eikä saattanut epäilläkään hänen rehellisyyttään. "Olen Teille hyvin kiitollinen", sanoi Montague. "Pyydän, kertokaa minulle, mitä Teillä on sanottavana."
"No hyvä", sanoi toinen. "Se voi tapahtua hyvin nopeasti. Te olette ottanut jutun, jonka kautta Te tulette kietoutumaan hyvin moneen uhraukseen. Ja arvelinpa, onko koskaan päähänne pälkähtänyt kysyä, eikö Teitä joku ehkä käytä hyväkseen?"
"Millä tavalla, tarkotatte?" kysyi Montague.
"Tunnetteko niitä henkilöitä, jotka ovat takananne?" kysyi toinen. "Tunnetteko heidät riittävän hyvin, ollaksenne varma heidän motiiveistaan jutun suhteen?"
Montague epäröi ja ajatteli. "Ei", sanoi hän, "en voi sitä sanoa."
"Sitten se on aivan niin kuin olin ajatellut", vastasi Harvey. "Olen tarkannut Teitä — Te olette rehellinen mies, ja Te asetatte itsenne loppumattomiin vaikeuksiin mitä parhaimmista vaikuttimista. Ja jos en ole erehtynyt, niin Teitä käyttävät hyväkseen sellaiset henkilöt, jotka eivät ole rehellisiä, ja joiden kanssa yhdessä Te ette työskentelisi, jos tuntisitte heidän tarkotusperänsä."
"Minkälaisia tarkotusperiä heillä saattaisi olla?"
"On olemassa useita mahdollisuuksia. Ensiksi, se saattaisi olla 'häiriö'-juttu — on joku, joka toivoo, että hänen puoltonsa ostettaisiin kalliilla hinnalla. Melkein jokainen ajattelee, että niin on asianlaita. Mutta minä en; minä ajattelen mieluummin, että joku henkilö yhtiön sisällä koettaa saada hallitusta pihtiin."
"Kuka se saattaisi olla?" huudahti Montague hämmästyneenä.
"Sitä en tiedä. En ole kylliksi perehtynyt Fidelityn tilaan — se muuttuu alinomaa. En tiedä muuta kuin että siellä on ryhmiä, jotka taistelevat sen johtamisesta, ja vihaavat toinen toisiaan hirmuisesti, ja ovat valmiit tekemään mitä maailmassa tahansa musertaakseen toinen toisensa. Te tiedätte, että heidän kahdensadan miljoonan ylijäämänsä antaa heille äärettömän voiman; minä ennemmin voisin heiluttaa kahtasataa miljoonaa Streetillä kuin pitää viisikymmentä omassa hallussani. Ja niin tappelevat jättiläiset noiden yhtiöiden hallitsemisesta; etkä voi sanoa, kuka on voitolla, kuka on häviöllä — ei voi koskaan tietää, mitä todella merkitsee kaikki se mitä taistelussa tapahtuu. Ainoa, mistä voit olla varma, on se, että peli on petollista alusta loppuun saakka, ja että mikään, mitä tapahtuu, ei ole sitä, mitä se on olevinaan."
Montague kuunteli, puoleksi sekavana ja tuntien ikäänkuin maa, jolla hän seisoi, olisi vajoamassa hänen jalkojensa alla.
"Mitä Te tiedätte niistä, jotka toivat Teille tämän jutun?" kysyi hänen toverinsa äkkiä.
"En paljon mitään", sanoi hän hiljaa.
Harvey epäröi hetken. "Pyydän, ymmärtäkää minua", sanoi hän. "Minulla ei ole mitään halua nuuskia Teidän asioitanne, ja jollette välitä sanoa sanaakaan enempää, niin voin ymmärtää Teitä täydellisesti. Mutta olen kuullut sanottavan, että mies, joka sen alkoi, oli Ellis."
Montague epäröi nyt vuorostaan; sitten hän sanoi, "se on totta — meidän kesken."
"Sangen hyvä", sanoi Harvey, "ja se juuri saattoi minut epäilemään.Tiedättekö jotakin Ellisistä?"
"En tietänyt silloin", sanoi toinen. "Olen senjälkeen jotakin kuullut."
"Voin aavistaa, että niin oli", sanoi Harvey. "Ja voinpa sanoa Teille, että Ellis on kietoutunut henkivakuutusasioihin kaikenmoisilla epäilyttävillä tavoilla. Minusta näyttää, että Teillä on syytä olla mitä varovaisin seuratessanne häntä."
Montague istui kädet nyrkkiin puserrettuina ja kulmakarvat rypyssä. Hänen ystävänsä puhe oli ollut niinkuin valovälähdys; se paljasti jättiläismäisiä uhkaavia haamuja hänen ympärillään. Koko hänen toiveidensa rakennus näytti horjuvan; hänen juttunsa, jonka päälle hän oli niin kovasti työtä tehnyt — hänen kaksisataa viisikymmentä tuhatta markkaansa, joista hän oli ollut niin ylpeä! Oliko mahdollista, että häntä oli petetty, että hän oli tehnyt itsensä narriksi?
"Kautta taivaan, kuinka pääsen minä siitä selville?" huusi hän.
"Kysytte enemmän kuin voin Teille sanoa", sanoi hänen ystävänsä. "Ja senpä tähden, en voi varmasti tietää, voisitteko tehdä mitään tällä hetkellä. Ainoa, mitä voin tehdä, oli että varotin Teitä maaperän suhteen, jolla astuitte, niin että voitte itse olla varovainen tulevaisuudessa."
Montague kiitti häntä sydämellisesti palveluksesta; ja sitten meni hän takaisin toimistoonsa, ja vietti lopun päivästä vaivaten itseään asiaa pohtimalla.
Se, mitä hän oli kuullut, oli tehnyt suuren muutoksen asioihin. Ennen sitä oli kaikki näyttänyt niin yksinkertaiselta; ja nyt ei mikään ollut selvää. Hänet herpasi kokonaan tunne ponnistustensa täydellisestä hyödyttömyydestä; hän koetti rakentaa taloa lentohiedalle. Ei ollut missään kiinteätä kohtaa, jolle hän olisi voinut jalkansa asettaa. Ei missään ollut pisaraakaan totuutta — oli olemassa vain taistelevia voimia, jotka käyttivät tosipuheita ainoastaan sanaparsina omien tarkotustensa hyväksi! Ja nyt hän näki itsensä sellaisena kuin maailma hänet näki — osallisena petosyritykseen — konnana niinkuin kaikki muutkin. Hän tunsi, että hän oli astunut harhaan uransa ensimäisellä askeleella.
Seurauksena koko asiasta oli, että hän matkusti iltajunalla Washingtoniin; ja seuraavana aamuna puheli hän asiasta tuomari Ellisin kanssa. Montague oli ymmärtänyt, että oli tarpeellista mennä hitaasti, sillä, sittenkään ei hänellä ollut mitään selvää perustaa epäilylleen; ja niin selitti hän suurella tahdillisuudella ja varovaisuudella, että hänen korviinsa oli kuulunut, että Hasbrookin jutun takana oli olemassa puolueita, joiden edut olivat kyseessä; ja että tämä oli saattanut hänet levottomaksi, sillä hän ei tietänyt kerrassaan mitään omasta kundistaan. Hän oli tullut kysymään tuomarin neuvoa asiassa.
Kukaan ei olisi saattanut ottaa asiaa armollisemmin kuin tämä suuri mies: hän oli pelkkää ystävällisyyttä ja johdonmukaisuutta. Ennen kaikkea, sanoi hän, oli hän varottanut häntä etukäteen, että vihamiehet hyökkäisivät hänen kimppuunsa ja vetäisivät häntä nenästä, ja että kaikellaisia hienon hienoja keinoja käytettäisiin häneen vaikuttamiseen. Ja hänen tuli ymmärtää, että nämä huhut olivat osana siinä taistelussa; ei ollenkaan tehnyt mitään eroa, kuinka hyvä ystävä ne oli hänelle tuonut — mistä saattoi hän tietää, kuinka hyvä ystävä oli tuonut ne sille ystävälle?
Tuomari uskalsi toivoa, että mikään, mitä jotkut saattaisivat tulla sanomaan, ei vaikuttaisi häneen niin että hän uskoisi hänen, tuomarin, neuvoneen häntä tekemään jotakin, joka olisi väärää.
"Ei", sanoi Montague, "mutta voitteko vakuuttaa minulle, että Mr Hasbrookin takana ei olisi mitään puolueita, joiden edut olisivat kysymyksessä?"
"Joiden edut olisivat kysymyksessä?" kysyi toinen. "Tarkotan, ihmisiä, jotka ovat tekemisissä Fidelityn tai muiden vakuutusyhtiöiden kanssa."
"Joutavia", sanoi tuomari; "luonnollisesti en voi sitä Teille vakuuttaa."
Montague näytti hämmästyneeltä. "Tarkotatteko, ettette tiedä?"
"Tarkotan", vastasi toinen, "että minä en tunne itselläni olevan vapautta sanoa, vaikkakin tietäisin."
Ja Montague katsoi tuijottaen häneen; hän ei ollut valmistunut tällaiseen avomielisyyteen.
"Ei milloinkaan pälkähtänyt päähäni", jatkoi toinen, "että tuollainen seikka merkitsisi Teille mitään."
"Miksi —" alotti Montague.
"Pyydän, ymmärtäkää minua, Mr Montague", sanoi tuomari. "Minusta näytti tämä juttu päivänselvästi oikeudenmukaiselta, ja niin näytti ne myöskin Teistä. Ja toinen seikka, josta ainoastaan arvelin Teillä olevan oikeutta olla vakuutettu, oli se, että oli kyseessä vakava asia. Siitä tunsin olevani vakuutettu. Minusta ei näyttänyt merkitsevän mitään, että Mr Hasbrookin takana saattaisi olla yksilöitä, joiden edut olivat kyseessä. Otaksukaamme esimerkiksi, että olisi muutamia osakkaita, joita Fidelityn hallitus olisi loukannut, ja jotka haluaisivat rangaista sitä. Voisiko lakimies menetellä oikeudenmukaisesti kieltäytyessään ottamasta ajaakseen asiaa, jonka puolella on oikeus, vain siitä syystä, että hän ei tietänyt sellaisista yksityisistä vaikuttimista? Taikka, ottakaamme äärimmäinen tapaus — ryhmätaistelu yhtiön sisällä, niinkuin Te sanotte, että Teille on kerrottu. Hyvä, se olisi tapaus, jonka kautta varkaat ajettaisiin ulos; ja olisiko mitään syytä, miksi ei yleisö saisi käyttää hyväkseen sellaista asemaa? Yhtiön sisäpuolella olevat ihmiset tietävät ensimäisenä, mitä tapahtuu; ja jos näette tilaisuuden käyttää hyväksenne sellaista etua oikeudenmukaisessa taistelussa — ettekö pitäisi siitä kiinni?"
Sillä tavalla jatkoi tuomari, armollisena ja hurskaana — ja niin hienosti ja ylhäisesti vääristellen! Hänen hitaasti vuotavan puheensa takana saattoi Montague tuntea yhden perusajatuksen; se ei tullut ilmi sanoina, eikä edes viittauksena, mutta se läpäisi tuomarin keskustelun niinkuin tunne läpäisee säveleen. Nuori lakimies oli saanut suuren korvauksen, ja hänellä oli kevyt, yksinkertainen juttu; ja maailmanmiehenä ei hän tosiaankaan saattanut haluta nuuskia sitä liian likeisesti. Hän oli kuullut juoruja, ja tunsi, että hänen maineensa vaati häntä olemaan niiden johdosta hermostunut; mutta hän oli saapunut, vain saadakseen tasapainonsa ja päästäkseen rauhaan, ja voidakseen pitää korvauksensa menettämättä hyvää mielipidettään itsensä suhteen.
Montague läksi, sillä hän päätti mielessään, ettei maksanut vaivaa hetkeäkään koettaa saada itseään ymmärretyksi. Joka tapauksessa, hän oli nyt jutussa kiinni, eikä mitään ollut saavutettavissa murtautumalla siitä irti. Kaksi seikkaa oli, jotka hän tunsi saaneensa varmaksi keskustelun kautta — ensiksi, että hänen kundinsa oli "valenukke", ja että se itse asiassa oli juttu, jonka kautta varkaat karkotetaan; ja toiseksi, että hänellä ei ollut mitään takeita siitä, että hän ei millä hetkellä hyvänsä voisi jäädä satimeen — ilman tuomarin liikuttavaa luottamusta muutamiin tuntemattomiin osakkaisiin.
Yhdeksästoista luku.
Montague tuli kotiaan tehtyään lujan päätöksen, että hän ei voisi tehdä mitään muuta kuin olla seuraavalla kerralla varovaisempi. Tämän erehdyksen hinta hänen tuli suorittaa.
Hän sai vielä kokea, paljonko se tuli hänelle lopullisesti maksamaan. Seuraavana päivänä hänen saapumisensa jälkeen tuli häntä tapaamaan eräs mies — Mr John Burton seisoi hänen käyntikortissaan. Hän osotti olevansa sen yhtiön värväysasiamies, joka julkaisi ylhäisön skandaalilehteä. He valmistelivatde luxekertomusta New-Yorkin etevimmistä perheistä; se oli oleva mitä upein laite, tilaajina ylhäisimmistä ylhäisin sääty, ja hinta seitsemän tuhatta viisisataa markkaa perhekunnalta. Varmaankin Mr Montague tahtoisi, että hänen perhettään ei mitenkään poisjätettäisi?
Ja Mr Montague selitti kohteliaasti, että hän oli verrattain outo New-Yorkissa, eikä hänen perheensä oikeudenmukaisesti kuuluisi sellaiseen nidokseen. Mutta asiamies ei tyytynyt tähän. Saattoi sittenkin olla syitä, jotka pakottaisivat hänet tilaamaan; saattoi olla erinäisiä tapauksia; Mr Montague muukalaisena ei saattanut käsittää tarjouksen tärkeää luonnetta; keskusteltuaan ystäviensä kanssa, hän kukaties muuttaisi mieltään — ja niin edespäin. Kuunnellessaan tätä laveaa viittausten sarjaa ja päästessään selville niiden merkityksestä, nousivat veret Montaguen poskille — kunnes lopulta hän äkkiä nousi ja sanoi hyvästi miehelle.
Mutta kun hän sitten istui yksin, kuoli hänen vihansa tykkänään, ja jälelle jäi vaan epämiellyttävä, levoton tunne. Ja kolme neljä päivää myöhemmin osti hän toisen painoksen lehteä, ja aivan oikein, siinä oli uusi kappale!
Hän seisoi kadun kulmassa ja luki sitä. Seuraelämän sota raivosi kuumana; siinä sanottiin; ja lisättiin, että Mrs de Graffenried uhkasi asettua muukalaisten puolelle. Sitten jatkui se kuvauksella eräästä hienosta uudenaikaisesta nuorukaisesta, joka kierteli ympäri ystäviensä keskuudessa pyytämässä anteeksi veljensä ajattelemattomuuksia. Myöskin, sanottiin siinä, oli eräs loistava seuramaailman kuningatar, erään suuren pankkiirin vaimo, tarttunut taisteluhansikkaan. Ja sitten seurasi kolme lausetta, jotka saivat veren liekkinä virtaamaan Montaguen poskille:
"Ei myös ole puuttunut huomautuksia tämänlaisen epäilyttävän innon johdosta. On huomattu, että tuon romanttiselta näyttävän etelämaalaisen saapumisen jälkeen tämän levottoman naisen harrastus babisteihin ja transsimediumeihin on vähentynyt; ja nyt seuramaailmassa odotetaan mitä mieltäkiinnittävimmän asiaintilan paljastumista."
Montaguelle olivat nämä sanat ikäänkuin isku vasten kasvoja. Hän kulki alas katua, puoleksi hämmentyneenä. Se näytti hänestä mustimmalta häväistykseltä, mitä New-York vielä oli hänelle näyttänyt. Hän pusersi kätensä nyrkkiin, kuiskaillen itsekseen: "konnat!" Samalla tajusi hän silmänräpäyksessä, että hän oli avuton. Siellä alhaalla kotona olisi saattanut nutistaa sellaisen lehden toimittajan; mutta täällä hän oli susien omassa pesässä, eikä hän voinut tehdä yhtään mitään. Hän meni takaisin toimistoonsa ja istuutui pöydän ääreen.
"Rakas Mrs Winnie", kirjotti hän. "Olen juuri lukenut mukana seuraavan artikkelin, enkä voi ilmaista Teille, miten syvästi minuun koskee, että Teidän ystävällisyytenne meitä kohtaan on saattanut Teidät tuollaisen vihanpurkauksen uhriksi. Olen aivan avuton asiassa; en voi muuta kuin menetellä niin, että vältätte enemmät ikävyydet. Pyydän, uskokaa minua kun sanon, että ymmärrämme parhaiten toisiamme, jos ajattelette niin että olisi parasta, ettemme tapaisi enää toistaiseksi; sekä että tämä ei vaikuta ollenkaan meidän tunteisiimme."
Tämän kirjeen lähetti Montague sanan viejän mukana; ja sitten meni hän kotia. Ehkä kymmenen minuuttia hänen saavuttuaan soi telefoonikello ja siellä oli Mrs Winnie.
"Teidän ilmotuksenne on tullut", sanoi hän. "Oletteko lupautunut jonnekin tänä iltana?"
"En", vastasi hän.
"Hyvä", sanoi Mrs Winnie, "tahdotteko tulla päivälliselle?"
"Mrs Winnie" — pani hän vastaan.
"Pyydän, tulkaa", sanoi hän. "Tehkää se!"
"Minä vihaan, että olen Teitä —" alotti hän.
"Tulkaa, minä tahdon!" sanoi hän kolmannen kerran.
Ja hän vastasi, "No hyvä."
Hän meni; ja kun hän astui sisälle, johti lakeija hänet sähköhissin luo ja sanoi, "Mrs Duval pyytää Teitä ystävällisesti tulemaan ylös, herra", Ja siellä tuli Mrs häntä vastaan, hehkuvin poskin ja kasvoilla kiihtynyt ilme.
Hän oli tavallistaankin rakastettavampi, pehmeässä kermanvärisessä puvussaan, ja tulipunainen ruusu rinnallaan. "Minä olen aivan yksin tänä iltana", sanoi hän, "ja niin me syömme minun huoneustossani. Me aivan hukkuisimme tuohon suureen saliin alhaalla."
Hän vei Montaguen seurusteluhuoneeseen, missä suuret sylilliset tuoreita ruusuja levittivät tuoksujaan. Pöytä oli katettuna kahdelle hengelle ja kaksi suurta tuolia seisoi tulen edessä, joka hehkui takassa Montague huomasi, että Mrs Winnien käsi vapisi hieman, kun hän viittasi häntä istumaan yhteen niistä; hän saattoi lukea hänen kiintymyksensä koko hänen olemuksestaan. Hän heitti taisteluhansikkaan vihollisilleen!
"Syökäämme ensiksi ja jutelkaamme perästäpäin", sanoi hän nopeasti."Me voimme kuitenkin olla onnellisia hetkisen."
Ja hänen onnellisuutensa jatkui sillä hermostuneella, kiihtyneellä tavalla, joka oli hänelle ominaista. Hän jutteli uudesta oopperasta, joka aijottiin esittää, ja Mrs de Graffenriedin uusista vastaanottokemuista ja Mrs Ridgley-Clievedenin tanssijaisista; myöskin puhui hän raajarikkoisten lasten sairashuoneesta, jonka hän aikoi rakentaa, ja Mrs Vivie Pattonin avioerosta. Ja sillä välin sfinksimäiset palvelijat liikkuivat edestakaisin, ja ruoat ilmestyivät ja hävisivät. He joivat kahvia suurissa tuoleissa takan ääressä; ja pöytä korjattiin ja palvelijat katosivat, sulkien ovet jälkeensä.
Sitten asetti Montague kuppinsa syrjään ja istui synkkänä tuijotellen tuleen. Ja Mrs Winnie seurasi häntä katseellaan. Oli pitkällinen hiljaisuus.
Äkkiä kuuli hän Mrs Winnien äänen. "Onko Teidän mielestänne niin helppoa katkaista ystävyytemme?" kysyi hän.
"En ajatellut sitä, oliko se helppoa tahi vaikeaa", vastasi hän. "En ajatellut muuta kuin suojella Teitä."
"Ja luuletteko, että ystäväni eivät ole minulle mitään?" jatkoi hän. "Onko minulla niitä siksi paljon?" Ja hän pusersi käsiään äkkinäisellä, kuumeentapaisella liikkeellä. "Luuletteko, että minä annan noiden raukkojen pelottaa itseäni ja teen mitä he haluavat? Minä en anna heille perää — en mistään hinnasta, tehköön Lelia mitä tahansa!"
Hämmästynyt ilme välähti Montaguen kasvoilla. "Lelia?" kysyi hän.
"Mrs Robbie Walling!" huusi Mrs Winnie. "Ettekö luule, että hän saa vastata tuosta kirjotuksesta?"
Montague kohosi ylös.
"Sillä tavalla on heillä tapana käydä taistelua!" huusi Mrs Winnie. "He maksavat rahaa noille konnille, ollakseen suojattuja. Ja sitten lähettivät he iljettäviä juoruja ihmisistä, joita he haluavat vahingoittaa."
"Ette suinkaan sitä todella tarkota", huudahti mies.
"Tietysti tarkotan", huusi hän. "Minä tiedän, että se on totta! Minä tiedän, että Robbie Walling maksoi seitsemän tuhatta viisisataa markkaa muutamista nidoksista, joita he julkaisivat! Ja kuinka arvelette lehden saavan juorunsa?"
"En tiedä", sanoi Montague. "Mutta en koskaan uneksinut —"
"Oh", huudahti Mrs Winnie, "heidän postinsa on aina täynnä sinisiä ja kultaisia nimileimoja! Minä olen tuntenut vieraita, jotka ovat istuneet ja kirjottaneet parjauksia emännästään heidän omissa kodeissaan. Oi, Teillä ei ole käsitystäkään ihmisten alhaisuudesta!"
"Minulla oli vähän käsitystä", sanoi Montague, vaitiolon jälkeen."Siitä syystä tahdoin Teitä suojella."
"Minä en halua suojelusta!" huusi hän tulisesti. "Minä en tahdo antaa heille sitä tyydytystä. He tahtovat saada minut hylkäämään Teidät, ja minä en tahdo sitä tehdä, en mistään hinnasta sanokoot he mitä tahansa!"
Montague istui kulmakarvat rypyssä ja tuijotti tuleen. "Kun olin lukenut tuon kirjotuksen", sanoi hän hitaasti, "en jaksanut kestää ajatusta onnettomuudesta, minkä Teille saattaisin tuottaa. Ajattelin, kuinka suuresti se mahtaisi kiihottaa Teidän miestänne —"
"Minun miestäni!" toisti Mrs Winnie.
Hänen äänessään oli kova sävy, kun hän jatkoi. "Hän panee heidät kyllä vaikenemaan", sanoi hän — "sellainen on hänen tapansa. Voitte olla varma siitä, että sanaakaan enempää ei enää julkaista."
Montague istui vaiti. Sellaista vastausta hän ei ollut odottanut, ja se melkein häntä harmitti.
"Jospa siinä kaikki!" — sanoi hän epäröiden. "Mutta minä en sitä tietänyt. Arvelin, että kirjotus voisi kiihdyttää häntä toisesta syystä — että se voisi olla syynä onnettomuuteen Teidän ja hänen välillään. —"
Hiljaisuus. "Te ette ymmärrä", sanoi Mrs Winnie lopuksi.
Montague saattoi päätään kääntämättä nähdä hänen kätensä, kun ne lepäsivät polvilla. Hän liikutteli niitä hermostuneesti. "Te ette ymmärrä", toisti hän.
Kun hän alkoi uudelleen puhua, oli hänen äänensä matala, vapiseva. "Minun täytyy kertoa Teille", sanoi hän; "olen ollut varma, ettäettetietänyt."
Taas hiljaisuus. Mrs Winnie epäröi, ja hänen kätensä vapisivat; sitten jatkoi hän ehättäen. — "Tahdoin, että Te tietäisitte. Minä en rakasta miestäni. En ole häneen sidottu. Hänellä ei ole mitään sanomista minun asioissani."
Montague istui jäykkänä kuin kivi. Nämä sanat löivät hänet puoleksi sekaisin. Hän saattoi tuntea Mrs Winnien katseen, joka oli tähdätty häneen; ja hän saattoi tuntea miten veri kuumana tulvahti hänen kaulalleen ja poskilleen.
"Ol— ollakseni rehellinen, tuli Teidän saada se tietää", kuiskasi hän. Ja hänen äänensä häipyi kuulumattomiin ja taas seurasi hiljaisuus. Montague istui mykkänä. "Minkätähden ette sano jotakin?" kysyi hän viimein odotuksesta kiihtyneenä; ja Montague tunsi tuskan, joka ilmeni hänen äänessään. Sitten kääntyi hän ja katsoi häneen ja näki hänen lujasti yhteen puserretut kätensä ja hänen vapisevat huulensa.
Hän oli sanattomaksi hämmästynyt. Ja hän näki hänen rintansa nopeasti kohoilevan, ja näki kyynelten nousevan hänen silmiinsä. Äkkiä heittäytyi Mrs Winnie maahan, peitti kasvonsa käsillään ja puhkesi raivoisaan nyyhkytykseen.
"Mrs Winnie!" huusi hän ja kohosi seisomaan.
Hänen tunteenpurkauksensa jatkui. Montague huomasi, että hän vapisi rajusti. "Te ette rakasta minua!" vaikeroi hän.
Montague seisoi vapisten ja hämmästyksen lyömänä. "Olen hyvin pahoillani!" kuiskasi hän. "Oi, Mrs Winnie — minulla ei ollut aavistustakaan —"
"Minä tiedän! Minä tiedän!" huusi hän. "Se on minun vikani! Minä olin mieletön! Minä tiesin sen koko ajan. Mutta minä toivoin — luulin, että Te voisitte, jos tietäisitte —"
Ja sitten taas hänen kyyneleensä tukahuttivat hänet; hän tärisi tuskasta ja surusta.
Montague seisoi ja tarkasti häntä, avuttomana tuskasta. Mrs Winnie tarttui suonenvedon tapaisesti tuolin selustaan ja Montague laski kätensä hänen käteensä.
"Mrs Winnie —" alotti hän.
Mutta hän tempasi pois kätensä ja kätki sen. "Ei, ei!" huusi hän kauhuissaan. "Älkää koskeko minuun!"
Ja äkkiä käänsi hän katseensa Montagueen ja ojensi käsivartensa. "Ettekö ymmärrä, että minä rakastan Teitä?" huudahti hän. "Te halveksitte minua sentähden, tiedän sen — mutta minä en voi sille mitään. Minä sanon sen Teille sittenkin. Se on ainoa tyydytykseni, mikä minulla voi olla. Minä olen aina Teitä rakastanut! Ja minä luulin — minä luulin, että Te ette vain ymmärtänyt. Minä olin valmis uhmaamaan koko maailmaa — minä en välittänyt siitä, kuka tahansa sen tiesi, enkä siitä, mitä kaikki siitä sanoisivat. Minä ajattelin, että me voisimme olla onnellisia — minä ajattelin, että minä voisin olla vapaa viimeinkin. Voi, Te ette voi käsittää, kuinka onneton minä olen — ja kuinka yksinäinen — ja kuinka ikävöin päästä pois! Ja minä uskoin, että Te — että Te voisitte —"