Asuntotilanne nimittäin.
Tosin se on sielläkin parantunut, toteaa rahatoimikamari.
Ensi viikon perjantaista lähtien ei asunnottomiksi jää kuin 133 perhettä, yhteensä 635 henkilöä, siis ei edes Naantalin väkilukua vastaava määrä.
Nämä 133 perhettä saattavat tietysti mennä päiväksi Kallavedelle ahvenia onkimaan — siellä Kurkiharjun puolessa on hyviä ahvenpaikkoja, me voimme omasta kokemuksestamme suositella niitä — ja yöksi voi ripustaa riippumaton Puijon tukeviin puunrunkoihin. Kesä siis kyllä menee, etenkin jos hankkii riittävästi sateenvarjoja. Syksyllä on sitten aika ajatella, miten talveksi järjestytään.
Saimme jo huhtikuun loppupuolella Kuopiosta kirjeen, jossa valitettiin, että »Kuopiossa on isännät pahemmassa, kuin pulassa, sillä vuokraajat ei anna isännille hetkeksikään rauhaa, vuokraajat kulkevat useimmiten salaisi, niinkuin striin, eli viinan kauppiaat».
Murheellista on siis isännän virka Kuopiossa, jos Helsingissäkin.
Meille on kerrottu seuraava kaameaa valaistusta kuopiolaisiin asunto-oloihin luova tapaus, joka vakuutetaan todeksi.
Eräs kuopiolainen talonisäntä istui kaikessa rauhassa nojatuolissaan lukien sanomalehteään ja maistellen kahviaan, kun ovikello kilahti, ja sisään astui vähän hengästyneen näköinen laiha mies, joka katseli silmät karrillaan ympärilleen, hiipi varpaisillaan isännän luo, vilkaisi vielä kerran ympärilleen, etteihän vain kukaan olisi kuulemassa, ja kuiskasi sitten kiihkeästi isännän korvaan:
— Joko se teidän vuokralaisenne N.N:nen on valmis?
— Jaa, että kuin…? kysyi isäntä epätietoisena.
— Niin, että joko se N.N:nen on kypsä?
Isäntä raapi sänkistä leukaansa, yskähti neuvottomana ja sanoi sitten:
— Enhän minä nyt oikein ymmärrä…
Mutta laiha mies kuiskutteli:
— Älkää nyt tuossa… kyllähän te sen ymmärrätte! Ikävä juttu tietysti, mutta saanhan minä sitten hänen huoneistonsa? Eikö niin, annattehan te sen minulle? Kyllä minä maksan, mitä vain haluatte. Hyvä, kiltti isäntä, saanhan minä sen N.N:sen huoneiston?
— Niin, mutta eihän se ole vapaakaan, mutisi isäntä. — N.N:nen asuu siinä. Mitenkäs minä sitä…
— Jassoo, eikös se vielä olekaan…? Muttahetikun se tapahtuu, niin ilmoitattehan minulle?
Ja laiha mies hiipi varpaisillaan ulos ovesta iskettyään vielä lähtiessään isännälle merkitsevästi silmää salaisen yhteisymmärryksen vakuudeksi.
Isäntä palasi päätään raapien nojatuoliinsa ja ajatteli, että olikohan se hullu vai mikä?
Vähän ajan kuluttua soi isännän puhelin.
— Halloo, sanoi isäntä.
— Tämä on se ja se, kai isäntä tuntee minut? Se oli surullinen tapaus, mutta sattuuhan sitä maailmassa sellaistakin. Jaa, jaa… tuota noin, saankos minä nyt hänen huoneistonsa?
— No minkä helkkunan huoneiston nyt sitten taas? huusi isäntä kärsimättömänä.
— Sen N.N:sen huoneiston tietysti!
— Mitäs te oikein pöpisette? Ei se ole vapaa!
— Voi vietävä, kuka pakana sen nyt ennätti kahmaista?
— Ei sitä ole kukaan ottanut. N.N:nen asuu siinä itse.
—Mitä?Eikö N.N:nen olekaan vielä hirttänyt itseään?!
— Häh?! huusi isäntä pelästyen. — Mitä te puhutte?
— Niin, eilenhän se kuului varmasti uhanneen hirttää itsensä… ajattelin soittaa jo eilen illalla, mutta arvelin, että on parempi lykätä tähän päivään, jotta ennättää saada asiansa kunnolla valmiiksi. Koettakaa nyt jollakin sopivalla tavalla kiirehtiä sitä… mitäs se lykkäämisestä paranee? Ei pidä koskaan lykätä huomiseksi sitä, minkä voi tänä päivänä tehdä. Sitten kun se on tapahtunut, pyytäisin minä teitä vuokraamaan hänen huoneensa minulle…
Isäntä ripusti kuulotorven paikoilleen. Hänen pintaansa karmi. Tämä oli kamala asia.
Käveltyään hetken aikaa edestakaisin levottomana huoneessaan läksi isäntä ulos ja meni soittamaan N.N:sen ovikelloa.
N.N:nen tuli itse avaamaan.
— Pä… päivää, mutisi isäntä. — Tuota… mitähän kello nyt on — mi… minun kelloni on seisattunut.
— Kello on nyt neljänneksen yli kuusi.
— Kiitoksia…
Isäntä tuijotti hämillään eteensä ja kysyi sitten:
— Kuinkas olette muuten voinut?… Kun ei ole tässä muutamaan päivään tavattu…
— Kiitos kysymästä, kyllä se hurisee vanhaan tapaan.
— Jassoo, jaha… se on hauskaa, kun voi hyvin… no hyvästi nyt sitten taas.
Kun isäntä palasi omaan eteiseensä, seisoi siellä tuntematon synkän näköinen mies päällystakin kaulus pystyyn käännettynä ja ruskeasta paperista tehty käärö kainalossa.
— N.N:nen ei siis ole vieläkään hirttänyt itseään? tiedusteli synkkä mies karmealla äänellä.
— Ei ole… tulen juuri hänen luotaan, ilmoitti isäntä.
— Se on sikamaista! sanoi synkkä mies kolkosti. — Mitä semmoisesta on, että ensin lupaa eikä sitten pidä sanaansa! Minä ajattelin, että ehkä sillä ei ole sopivaa nuoraa. Sitä olisi tässä paketissa, ja voisitte pistää sen johonkin näkyvälle paikalle hänen portaisiinsa, että hän sen helposti huomaa. Mutta minä tahdon sitten hänen huoneistonsa! Tulen aamulla tiedustelemaan, mitä tänne kuuluu…
Asuntotilanne Kuopiossa tuntuu todellakin vaikealta.
(1923.)
On tapahtunut eräälle ukolle, jonka nimi ja kotipaikka saavat jäädä mainitsematta.
Sen ukon luona oli joku viikko sitten muutamia kalastusmatkalla olevia kaupungin herroja yötä, ja illallisen jälkeen heitättivät herrat kuumaa vettä ja sekoittivat siihen sokeria ja jotakin mehustetta, joka vaikutti väkevästi sokerijuomaan.
Sitten herrat törisivät keskenään myöhäiseen yöhön kaikenlaisia asioita ja uutisia, ja ukko, joka myöskin sai pari lasia mehustettua sokerivettä, kuuli yhtä ja toista herrojen puheista.
Herrojen lähdettyä seuraavana aamuna määräsi ukko väelle talon työt, mutta itsellään ei hänellä tällä kertaa ollut aikaa ottaa niihin osaa.
Hän nimittäin valjasti hevosensa ja läksi ajamaan salolle päin, jossa kylän viinankeittäjäin tyyssija oli, ja kun hän muutaman tunnin kuluttua palasi, oli hänen rattaillaan täydellinen viinankeittokalusto, jonka hän oli saanut lainaksi ammattimieheltä.
Emäntä siunasi ja läiskäytti kämmeniään yhteen, mutta ukko vain naureskeli viisaan näköisenä.
Ja sitten hän ryhtyi ankaralla touhulla viinankeittoon saunan kodassa, eikä ajatellut muuta eikä puuhannut muuta kuin sitä asiaa.
Merkillisintä oli, ettei hän yrittänytkään sitä millään tavalla salata. Naapurit, jotka olivat kuulleet hänen hommistaan, pistäytyivät ohikulkiessaan taikka suorastaan asian alkaen kodan ovella ja totesivat, että niin se on kuin maine kertoo, ja huudahtivat, että mitäs juutasta sinä nyt olet ruvennut tekemään, ja kunhan et vain keittäisi itsellesi rettelöä, ja kun et edes tee salassa niinkuin muut ihmiset.
Ukko vain naureskeli ja maisteli keitoksiaan ja lisäsi puita pannun alle ja vastasi, että mitäs tämä nyt sitten muka on? Enhän minä muuta kuin viinaa keitän! Itselleni ja perheelleni. Keitän viisi litraa nokkaa kohti, mutta sitten se saa riittääkin. Eikä tämä mikään salainen asia ole. Julkisestihan minä tätä teen, ja saatte sen kertoa muillekin, että viinaa minä keitän, ja hyvää siitä tuleekin.
Naapurit vetäytyivät ällistyneinä takaisin ja pudistivat mennessään päätään. Ja ajattelivat, että on se niinkuin hullu, mutta ei se toisekseen löylynlyömältäkään tunnu.
Seuraavan viikon maanantaina seisoi se ukko sitten kirkonkylässä nimismiehen vastaanottohuoneessa. Hän ei kuitenkaan ollut saapunut sinne käskettynä, vaan omasta aloitteestaan.
Ja se ukko pyöritteli virttynyttä hattureuhkaansa ja oli vähän huolestuneen näköinen ja sanoi:
— Minä läksin tiedustamaan herra nimismieheltä, että mitenkäs sitä nyt tehdään, kun sitä viinaa tulikin liian paljon?
— Mitä viinaa? kysyi nimismies kohottaen päätään.
— No sitä vain viinaa, jota minä menneellä viikolla keitin.
— Oletteko te keittänyt viinaa?!
Ukko myhäili:
— Keitinhän minä, ja hyvää siitä tulikin. Mutta enhän minä osannut sitä ihan litralleen etukäteen laskea, niin että sitä tuli yli sen laissa myönnetyn määrän.
— Mikäs se teidän mielestänne on se laissa myönnetty määrä?
— He he, tietäähän sen toki herra nimismieskin, ettei sitä saa keittää kuin viisi litraa henkeä kohti, mutta nyt kun minä sen mittasin, niin sitä tuli melkein kahdeksan litraa joka päätä kohti, vaikka otettaisiin se pienempi renkipoikakin lukuun.
Nimismies ryhtyi tutkimaan tarkemmin asiaa, ja ukko selitti, että niinhän ne kalareisulla olevat herrat keskenään juttelivat, että on tehty kieltolakiin espanjantaudin tähden semmoinen poikkeus, että jokainen saa kotonaan keittää omiksi tarpeikseen niin ja niin monta litraa perheenjäsentä kohti. Mutta sitä ei saa muille luovuttaa eikä myydä. Ja minä kun aina olen ollut rehellinen mies ja laillisuuden kannalla, jatkoi ukko, niin minä en ruvennut salaamaan sitä, että tuli vahingossa liikaa, vaan läksin tiedustamaan herra nimismieheltä, miten sen ylimääräisen kanssa lain mukaan on meneteltävä.
Nimismies raapi partaansa. Sitten hän sanoi, että kyllä te nyt olette väärinkäsityksessä. Ne herrat ovat puhuneet siitä uutisesta, joka aikoinaan oli lehdissä, että Amerikassa olisi sellainen poikkeus kieltolaista myönnetty. Olkoon sen todenperäisyyden laita miten tahansa, niin varmaa on, ettei se ainakaan Suomea koske. Kun olette silminnähtävästi toimineet yksinkertaisuudessanne, niin en minä tahdo tästä juttua nostaa sillä ehdolla, että heti kotiin palattuanne hävitätte viinankeittovehkeenne ja kaadatte koko keitoksen maahan tai järveen.
Yksi murheellisen näköinen ukko läksi kymmenen minuutin kuluttua ajelemaan allapäin kirkonkylästä kotiansa kohti.
(1923.)
Terveisiä täältä. Täällähän me juuri nyt olemme. Lukijaa ei ehkä huvita saada siitä tietoa, mutta meitä suuresti huvittaa ilmoittaa se kuitenkin lukijalle. Meillä on, niinkuin lukija toivottavasti on lopulta tullut havaitsemaan, sellainen vitsikäs luonnonlaatu. He he he!
Täällä on myös vietetty Johannes Kastajan kaulanleikkauksen vuosipäivää. Juhannusaattona naapuritalon miehet — naisia ei isäntäväkeen kuulukaan, ja miehet ovat kaikki sitäpaitsi veljeksiä — hakkasivat juhannuskoivut ja koristelivat niillä kotitalonsa ja komensivat orjattarensa lämmittämään saunan, ja ryhtyivät sitten viettämään keskikesän suurta juhlaa kylpemällä ja ryyppäämällä. Se ei tietysti ollut laillista, mutta sellaistakin voi sattua, eikä se ollut meidän vikamme.
Veljekset kylpivät, mutta eivät kuitenkaan lyöneet alkoholilla löylyä niinkuin Jukolan veljekset — maailma viisastuu sittenkin, vaikkakin hieman hidastellen.
Aapo — hänen nimensä oli todellakin Aapo — kylpi ja ryyppäsi itsensä vajaassa tunnissa niin kypsäksi, että mainitun ajan kuluttua kömpi kylpyvasta kainalossa ja aivan aivinaisillaan tupaan, missä asettui kiukaalle nukkumaan ja pani kylpyvastan päänsä alle.
Mutta toiset veljet hummasivat edelleen saunan lauteilla ollen sangen iloisia, kunnes heitä rupesi harmittamaan, ettei muu osa Suomen kansasta ensinkään aavistanut, kuinka hauskaa heillä oli.
Tämän puutteen parantamiseksi lähetettiin nuorin veljeksistä noutamaan saunaan talon kaikki pyssyt ja ampumatarpeet. Nuorin veikko juosta kippasi sisään ja toi sylyksellisen pyssyjä ja patruunoita, ja kaikki veljekset — tuvan kiukaalla nukkuvaa Aapoa lukuunottamatta — latasivat pyssynsä ja tanssivat täydellisessä ja ihanteellisessa alastomuuden tilassa ja laulaen, loikkien ja tuliaseitaan tahdissa heilutellen kolme kertaa saunan ympäri.
Sitten he pysähtyivät. Heidän kasvoilleen palasi ankara hämäläinen vakavuuden ja syvemmän elämänkäsityksen ilme.
He kohottivat pyssynperät paljaille, punertaville ja hikisille olkapäilleen, tähtäsivät taivaalle hyvin tarkasti ja laukaisivat yhteislaukauksen. Ja toisen ja kolmannen ja neljännen, ja ylipäätään niin kauan kuin patruunoita riitti.
Ja jylisevä kaiku vastasi joka kerta Päijänteeltä ja metsäisiltä vaaroilta.
Sitten loppuivat patruunat.
Vanhimman jälkimmäinen veli puhkesi kyyneleihin ja todisti, että elämä on murheen astia, ja ettei ole mitään pysyväistä Päijänteen länsirannalla, koska patruunat juhannusyönäkin loppuvat kesken, mutta vanhin veli huomautti, että onhan kellarissa vielä 3 kpl kantopommeja, ja ne paukahtaisivat varmastikin vielä kovemmin kuin pyssynrämät, ja koko Suomen paljon kärsinyt kansa iloitsisi.
— Juu, varsinkin jos ne laukaistaan kaikki yhtä aikaa, lisättiin neljännen veljen taholta.
Tietysti noudettiin kellarista ne kolme kantopommia. Aatamillisessa juhannusasussa olevat veljekset tanssivat näiden kunnioitettavien ja ajanmukaisessa uudisviljelyksessä hyödyllisten pikku velikultien ympärillä juhlallisen piiritanssin, minkä jälkeen kantopommit pistettiin erään pihamaalla olevan kiven alle ja sytytettiin yhtä aikaa.
Veljekset juoksivat pellolle navetan nurkan taakse, mistä kurkistelivat.
Hetkisen kuluttua täräytti taloa ja kylää mainio ppppppamaus.
Istualleen pudonneet veljekset kömpivät sittemmin ylös pehmeästä ja kotoiselta tuoksahtavasta peltomullasta, pyyhiskelivät maa-emon merkkejä asianomaisista paikoistaan ja olivat vakuutetut siitä, että se oli paukku, joka vissiin kuului kauemmaksikin.
Sitten he palasivat pihaan ja myönsivät, että kivi, jonka alla kantopommit olivat olleet, oli lentänyt hiiteen, eikä ainoastaan kivi, vaan myöskin kaikki talon ikkunat. Osa niistä sitäpaitsi puitteineen.
Talossa oli sivumennen sanoen kolmattakymmentä ikkunaa.
Veljekset sanoivat, että olipas se, ja ryhtyivät jälleen tanssimaan paratiisimaista piiritanssia kiven kohdalle syntyneen kuopan ympärillä, mutta eräs veljeksistä, joka muisti, että Aapo kukaties oli jäänyt osattomaksi yhteisestä ilosta, pistäytyi tupaan tiedustelemaan.
Aapo nukkui luonnollisessa ja paljaassa viattomuuden tilassa tuvan kiukaalla, kylpyvasta päänsä alla.
— Aapo! sanoi velimies.
Aapo kuorsasi.
Aapo!
Aapo kuorsasi.
Velihopea ravisteli Aapoa, kunnes sai hänet avaamaan toisen — vasemman — silmänsä.
— Aapo!
— Häh? Mitäh! Ku — kuka se…?
— Aapo, ooks sää kuullu mittään?
Kuorsausta.
Velimies tempasi kylpyvastan Aapon pään alta ja kylvetti Aapoa kuiviltaan, kunnes Aapo jälleen avasi vasemman silmänsä.
— Häh? Mua niin nukuttaa…
— Eks sää sitten oo kuullu yhtään mittään?
— En oo… ooks sää sitten kuullu…?
Ja samassa uinahti veli Aapo entistä makeampaan uneen.
Juhannuspäivän aamuna alkoivat veljekset juoda kaljaa ja piimää ja asettaa uusia ikkunoita paikoilleen, ja matkustaessamme eilen etelään päin tältä mukavalta paikkakunnalta alkoi talon koillispää jo olla kutakuinkin asuttavan näköisessä kunnossa.
(1923.)
Länsi-Teiskossa on Näsijärven rannalla laivasilta. Se on yli 30 vuotta ollut siinä. Sen nimi on Toltaa. Se on nimittäin rakennettu Toltaan talon ja samannimisen lahden rantaan.
Myöhemmin on Toltaan talosta erotettu Lammi niminen kievaritalo. Se on lähellä laivasiltaa. Se tahtoo ristiä laivasillan omaksi kaimakseen.
Kesällä 1922 Lammi pystytti sillan kulmaan taulun, jossa oli: »Lammi». Sillan toiset osakkaat sanoivat Lammille: olla kiltti ja ottaa pois se nimilauta.
Eipä Lammi ottanut.
Kokoutuivat sillan osakkaat ja sanoivat: eipä se näytä ottavan sitäLammiaan pois. Valittiin uskottu henkilö ottamaan pois uusi nimilauta.Uskottu henkilö meni laiturille, sylkäisi kouraansa, kiskaisi Lamminkyltin irti seipäästä ja heitti lepikkoon.
Seuraavana päivänä ilmestyi seipääseen uusi valkea lauta. Mustilla kirjaimilla oli siihen maalattu:
»Lammi».
Valtuutettu osakas meni sillalle, nyhtäisi laudan irti, heitti sen lepikkoon ja sylkäisi.
Seuraavana päivänä oli seipäässä uusi lauta. Siihen oli maalattu: »Lammi». Ja uskottu mies meni, repäisi sen irti, taittoi polveaan vasten ja heitti lepikkoon.
Lammi kutsui poliisin. Sitten Lammi antoi uskotulle miehelle haasteen kihlakunnanoikeuteen »ryöstöstä». Oikeus tutki ja harkitsi ja antoi vasikannahkapäätöksen. Sitäpaitsi sanoi oikeus, että osakkaiden enemmistöllä on oikeus pystyttää sillalle haluamansa nimi ja heittää muut nimet lepikkoon. Niin tuli syksy ja talvi ja uusi kesä. Laivaliike alkoi, ja sillalla oli nimi »Toltaa».
Mutta Lammillakin oltiin vielä elossa. Sieltä soudettiin paikalle, mutta ei noustu sillalle, vaan pysähdyttiin sen viereen. Järveen iskettiin seiväs laivasillan viereen. Seipääseen kiinnitettiin suurella munalukolla valkoinen lauta, johon oli maalattu mustilla kirjaimilla: »Lammi».
Oikeuden päätöksessä oli näet puhuttu vain laiturista, mutta järvestä ei oltu mitään mainittu.
Sitten tuli laiva. Ja kun laiva oli taas lähtenyt laiturista, avattiin munalukko ja vietiin nimikilpi kotiin.
Seuraavana aamuna vähää ennen laivan tuloa lukittiin »Lammi» järvessä olevaan seipääseen. Laivan lähdettyä irroitettiin nimilauta taas ja vietiin kotiin.
Näin tapahtui kauan aikaa. Kunnes tämä jokapäiväinen homma ja»Lammi»-laudan edestakaisin soutaminen alkoi raukaista soutajia.Silloin meni eräs perheen jäsenistä Kaikkarin kauppaan. Hän osti 5markalla viistuumaisia ja naulasi niillä »Lammin» järviseipääseen.
— Siellä on taas se »Lammi», sanoivat toiset osakkaat keskenään. He olivat närkästyneen näköisiä. Sitten he järjestivät säännöllisen päivystyksen, kenen on kulloinkin vuorostaan tuhottava nimikilpi järvessä olevasta seipäästä.
Sitten souti se, jolla oli ensimmäinen vuoro, seipään luo, repi laudan irti ja tuhosi sen.
Seuraavana aamuna oli seipään nenässä uusi lauta, mutta siinä sama vanha »Lammi».
Toisella päivystysvuorolla oleva toltaalainen souti ja hävitti sen.
Seuraavana päivänä… niin, lukija ehkä voi jo itsekin sanoa, mitä seuraavana päivänä tapahtui. Ja sitä seuraavina.
Lammilla ryhdyttiin höyläämään lautoja varastoon täksi purjehduskaudeksi.
Ja Kaikkarilta on ostettu leiviskä nauloja.
Toiminta jatkuu, eikä kukaan voi sanoa, loppuuko se ja milloin, vai onko nyt syntynyt ikuinen taistelu.
Naulatehtaiden kauppamatkustajia kehoitetaan poikkeamaan ohikulkiessaanKaikkarilla.
Siellä on nimittäin säännöllinen ja taattu menekki.
(1923.)
Tämä on kertomus karjakon sulhasen kihlasormuksen oudosta ja eriskummallisesta kohtalosta Kalajoella.
Tämä on hyvin harvinainen ja säälittävä tapaus. Ainoastaan kylmä ja tunteeton ihminen voi nauraa sille.
Meitäkin se tosin ensin nauratti, mutta sitten me ajattelime, miltä sulhasesta ja morsiamesta mahtoi tuntua, ja silloin meitä pyrki itkettämään. Me olemme nimittäin niin kovasti herkkä ja tunteellinen.
Kalajoella on kiertävä ja nuhteeton karjakko, joka on elämänsä keväimessä, syntynyt 1898, ja terve ja moitteeton talollisen poika, syntynyt 1900, ja niinkuin kokenut ja kirjallisuutta viljellyt lukija arvaa, niin mielistyi talollisen poika sydämestään, sielustaan ja mielestään iloluontoiseen kiertävään karjakkoon, ja asiat kehittyivät sitten luonnollista rataansa suotuisaa ratkaisua kohti.
Ja valat vannottiin elokuun kuutamossa, ja kultaiset kihlasormukset ostettiin ja oltiin kaikinpuolin onnellisia, niin että se sivullisiakin hytkäytti, niinkuin tapana on, ja Kalajoen väkäleukaisilla juoruakoilla oli taas pohtimista.
Viime lauantaina menivät sitten karjakko ja hänen sulhasensa kuulutuksille, ja ajoivat Kalajoen pappilaan niin että liinakkovarsan harja huiski ja häntä viuhki, ja kun asia oli selvillä, lähdettiin iloisin ja keventynein mielin ja kihlasormusten kauniisti kimallellessa laskevan auringon riutuvissa säteissä ajamaan takaisin kotiin.
Ja kotona jatkettiin ilonpitoa ja oltiin leikillisiä ja vallattomia, ja säteilevä morsian veti kultaisen sormuksen kultansa vasemman käden nimettömästä ja leikki sillä ja katseli sulhasensa nenänykeröä ja sai hauskan päähänpiston ja sanoi arvelevansa, että sormus mahtuisi juuri parahiksi sulhasen nenänpäähän.
Eikä sulhasen auttanut muu kuin taivuttaa päänsä taaksepäin, niin että nenä tuli kohti taivasta, ja morsian ryhtyi iloisen hälinän vallitessa asettelemaan sormusta sulhasen nokan päähän, ja sitten kun sormus oli siihen painettu, katsoi karjakko tätä humoristista näkyä sydämensä pohjasta nauraen ja keksi vertauksen omalta alaltaan ja kysyi:
— Tiedätkös, kenellä myöskin on kihlarengas kuonossa? Sonnilla!
— He he he! nauroi onnellinen sulhanen pitäen yhä nokkaansa ylöspäin.
— Sinä olet nyt minun oma mullikkani, hi hi hi!
— Ha ha ha! nauroi sulhanen. — Ha ha… hats… ätsh… klotsh… klukk… prätsh… voi taivas sentään… krätsh…!
— Jestas, mikä sulle tuli? Ja mihin sormus katosi? huusi karjakko pelästyen.
— Se putosi minun suuhuni, ja minä vahingossa nielaisin sen! huusi sulhanen syöksähtäen kalpeana ylös. — Nyt se karvastelee ja krahnaa ruokatorvessa… hyvä isä… kraa… kraa… krakakk… ei se tule ylös… kraukk… sinne se meni…
— Lääkärille! huusi morsian. — Heti lääkärille!
Ja lääkärille sitä lähdettiin, vieläpä paljoa hurjempaa vauhtia kuin äsken pappilaan.
— Jahah, sanoi lääkäri, vai sormuksen te nielaisitte. No koetetaan nyt tätä konstia.
Lääkäri antoi sormuksennielijälle kuvottavia lääkkeitä, ja sulhanen huusi: yök… yök… mutta turhaan. Sormus ei tullut ylös.
— No, ei tarvitse hätäillä, sanoi lääkäri, — Tallessapahan se siellä on. Eivät sitä ainakaan varkaat ensi yönä varasta. Ja luonto tekee tehtävänsä. Jollei sormus satu eksymään harhateille, niin tulee se kyllä neljänkolmatta tunnin kuluessa jälleen päivänvaloon. Passatkaa vain päälle…
Seuraavana päivänä kuulutettiin kirkossa ensi kerran kristilliseen avioliittoon talollisen poika ja karjakko.
Mutta sulhasen kotona vallitsi jännitys, ja nuori pari oli antautunut kullankaivajan alalle…
(1923.)
Pahamaineiseen, itaraan ja ahneeseen, mutta meille taloudellisesti kannattavaan tapaamme pyydämme taas mankua ja lainata naapurien vasikkaa kyntääksemme sillä saviliejuista perunamaatamme. Antakoot sen meille taas tämän kerran anteeksi veli Kaukoranta ja hänen »Länsi-Savonsa», josta olemme varastaneet tiedot Pieksämäen eteläkulman sonniyhdistyksen lyhyestä, mutta iloisesta ja kauniista elämästä sekä murheellisesta, varhaisesta ja valitettavasta kuolemasta.
Lehahtipa joltakin tuulensuunnalta lentämään karjanhoidon kohottamisaatteen ja suomalais-kansallisen sonnimielisyyden henki ja saapui suurella siipien havinalla erääseen kylään jonnekin Pieksämäen eteläkulmalle.
Tarttui silloin ukkoihin halu takertua maitotaloudellisiin asioihin ajanmukaisuuden ja eteenpäin ja ylöspäin pyrkimyksen katsannossa, ja kun oli poltettu monta piipullista ja töpeksitty useita syvämietteisiä sylkäyksiä, niin päättivät he keskenään, että ensimmäinen ehto on sonniyhdistys.
Kirjoitettiin tämän johdosta karjanhoidon ammattimiehelle, että tulla ja neuvoa, ja ammattimies tuli.
Ammattimies tuli ja puhui. Te olette aivan oikealla jäljellä, sanoi hän. Ihmiskunnan kehitys alkoi vanhasta Aatamista, ja karjakannan kehitys, myöskin Pieksämäen eteläkulmalla, alkaa sonnista. Siis on perustettava sonniyhdistys. Se on ajan tunnus. Se on se suuri silta, josta runoilija ennustaa ja joka kokoaa yhteen Väinämön heimon, jonka lapset nyt ovat hajallaan kuin tuulispäässä hapset.
Ja ammattimies pyyhkäisi salaa hihansuullaan kosteuden silmäkulmastaan ja rykäisi ja kysyi: onko se siis kansan tahto Pieksämäen eteläkulmalla, että perustetaan sonniyhdistys?
Johon kansa murahti yksimielisesti, että: on!
No silloin se alkoi sujua, ja ammattimies valmisti tyytyväisen hälinän vallitessa yhdistyksen perustamiskirjat ja pani sitten kynän ja paperia pöydänkulmalle ja sanoi, että tähän kirjoittavat nyt nimensä ne, jotka sonniyhdistykseen liittyvät, ja ukot niistivät vuoronperään ja kävivät piirtämässä nimensä.
Sonniyhdistys oli perustettu!
Ihastuneet ukot kysyivät: näinkö mukavasti se mennä muljahti?
Mutta, sanoi ammattimies, sonniyhdistyksen niinsanoaksemme pääkappale on sonni. Se on nyt hankittava, ja se on hankittava hyvä. Hyvä sonni on ylevä subjekti ja jaloin kaikista luontokappaleista, mutta huono sonni on alapuolella kaiken arvostelun, ja kolmen markan räätäli tekee kuuden markan vahingon.
Uusi sonniyhdistys kysyi, eikö ammattimies, jolla oli järkiperäinen kouluutus ja taiteilijan silmä sonnimaisia luonnonihanuuksia tajuamaan, ottaisi hankkiakseen myöskin sonnin. Olen tekevä, vastasi ammattimies, toivotti onnea, menestystä ja jalorotuisia vasikoita ja matkusti pois.
Ammattimies osti sonnin ja lähetti sen Pieksämäen eteläkulmalle, ja kun sonni saapui paikkakunnalle, marssi sonniyhdistys in corpore sitä vastaanottamaan lausuen sen tervetulleeksi ja katsellen sitä ihailunsekaisella kunnioituksella, sonnin mulkoillessa vastaan epäluuloisen näköisenä.
Ja sonniyhdistyksen johtokunta käänteli komeaa urosta ja huudahteli ihastuksesta ja sanoi, että se on niinkuin joku taideteos taikka muu maisema, ja ettei mitään näin viehättävää eikä mieltäylentävää ole koskaan ennen Pieksämäellä nähty.
Silloin saapui tilaisuuteen erään yhdistyksen jäsenen emäntä liittyen miesten piiriin ja alkaa katsella uutta sonnia ankaran ja arvostelevan näköisenä. Ja kun hän sitten huomasi omankin ukkonsa olevan toisten ukkojen joukossa, siirsi emäntä ankaran ja arvostelevan katseensa viimeksimainittuun ja kysyi, että mitäs sinä teet täällä? Vai luuletkos, että meidän karjamme tulee kuulumaan tähän yhdistykseen?
Niin ukko, joka oli hiukan urhoollinen toisten ukkojen joukossa, vastasi, että sehän se on tarkoitus, mikäs sitten, ja emäntä huusi, että vai ukot tässä alkavat määrätä akkaväen valtakunnasta, kuin on navetta, ja ei ikinä, ja tuommoinen sonni sitten, sarveton mullikka, tuokaapas vain lähellekään meidän karjaamme, niin meidän sarvipäät lehmät seivästävät sen siihen paikkaan, on niillä sen verran hyvää makua ja aistia ja oman arvon tuntoa.
Emäntä meni, niin että hameenhelmat läiskivät, ja hänen ukkonsa näytti nieleskelevän jotakin ja tahtovan jotakin sanoa, mutta ei saanut sanotuksi mitään, vaan läksi äänettömänä ja pää painuksissa kävelemään kotiinsa päin lapikkaanpohjien pannessa alakuloista lits… lats… vetisellä tiellä.
Mutta sonniyhdistyksen muut jäsenet seisoivat masentuneina katsoen hänen jälkeensä ja huokasivat sitten sanoen, että on se tuo akkavalta kamala asia, kuka oikein sen alle joutuu, niinkuin tuo naapurikin, hyvä mies. Se on sitten niin ikävää, että oikein.
Seuraavana päivänä saapui se ukko hämillään ja kiusautuneen näköisenä sanoutumaan irti sonniyhdistyksestä mutisten, että kun ei se eukkokaan sitä hyväksy, ja sonniyhdistyksen muut jäsenet katselivat häneen sääliväisesti ja sanoivat, että minkäs sille sitten… pyyhkäistään vain nimi pois kirjoista.
Sitten kului eräitä päiviä, ja sitten ilmestyi toinen ukko, hänkin hämillään ja kiusautuneen näköisenä lapikkaanvarsia oikoen ja huomauttaen, että yhä se vain sataa, ihme ja kumma mistä sitä riittää… olisi semmoista asiaakin, että jos pyyhkäistäisiin minun nimeni pois niistä sonniyhtiön papereista… emäntä kun sanoi, että ei meillä ruveta sellaisiin…
Ja senjälkeen tuli kolmas ukko ja neljäs, ja jokainen toinen toisensa perästä.
Muutamia päiviä takaperin nähtiin Pieksämäen eteläkulman sonniyhdistyksen sonnin kävelevän sateentuhjakassa kuraista tietä pitkin saattamaan lähetetyn naisihmisen perässä rautatieasemalle päin ammattimiehelle palautettavaksi.
Pieksämäen eteläkulman sonniyhdistyksen toiminta oli päättynyt.
(1923.)
»Saan kunnioittaen ilmoittaa Kajaanissa muuten eletyn tavattoman hiljaista askeettista elämää, vaikka sattuikin välikohtaus — —», kirjoittaa meille eräs Kajaanin laihtuneista ja luisevista, ankarapiirteisistä askeetikoista.
Se välikohtaus, josta nyt koko Kajaanin yhteiskunta pöyristyneenä puhuu, oli semmoinen, että eräät henkilöt, joilla oli käytettävänään hyvä ja komea auto, olivat tahtoneet panna kajaanilaiset askeetit ja lihansakiduttajat pienelle nykyaikaiselle koetukselle nähdäkseen, olisivatko he oikeita pyhimyksiä myöskin kiusauksen hetkellä, vai olisiko veljeskansan perunaliemellä voimaa muuttaa maallisia nautinnolta karttavat kajaanilaiset tanssiviksi dervisheiksi. Tässä luvattomassa tarkoituksessa olivat mainitut 6,000 vuotta vanhan kiusaajan asiamiehet lastanneet autoonsa joukon kanistereita ja ajoivat vuorokauden pimeimpänä aikana, puolen yön korvissa, viime tiistaita vasten keskelle kaupunkia.
Mutta Kajaanin poliisilaitos, joka oli saanut hajua asiasta, valvoi yön pimeydessä. Se ei nähtävästi oikein luottanut sen suojelukseen uskottujen porvareitten siveellisen selkärangan taipumattomuuteen viettelyksen tässä muodossa livahtaessa heidän keskuuteensa. Se päätti levittää suojelevat siipensä vanhurskaan unessa kuorsaavien kajaanilaisten ylle ja poistaa ajoissa kiiltävät läkkipeltiset kiusausvälineet, etteivät Kajaanin askeetit syvissä ja ylevissä mietteissään ja katseensa ollessa sisäänpäin kääntyneenä kukatiesi kompastuisi niihin ja jalkaansa ja sievää nykerönenäänsä lankeemuksessa loukkaisi.
Tapahtui siis, että kun salaperäinen auto puoliyön hiljaisella hetkellä pysähtyi erään talon edustalle Kajaanin hyvämaineisessa ja ylistettävässä kaupungissa, poliisit ja sotilaat, ampuen peloittavia varoituslaukauksia, niin että nurkat paukkuivat, piirittivät auton ja ottivat haltuunsa sen sekä siinä olevat viettelijät, lukuunottamatta päämestaria itseään, jota on poliisinkin vaikea saada kiinni ja joka hulmahtaen haihtui pimeyteen, jättäen luultavasti jälkeensä asiaankuuluvan tulikiven katkun.
Sattuipa silloin, aivan samaan aikaan, kulkemaan naisineen katua pitkin jonkin matkan päässä tästä sotaisesta melusta kaksi enemmän tai vähemmän askeettista kajaanilaista, toinen suurempi ja lihavampi, toinen pienempi ja laihempi. Ja kun noin kadunkulman päästä alkoivat laukaukset pamahdella, otti se suuri ja lihava porvari jalat alleen ja läksi melkoisesta painostaan huolimatta uskomattomalla ripeydellä juoksemaan kohti kotiaan, minne saapui siunaillen ja hengästyneenä, mutta muuten ehjin nahoin.
Mutta se laihempi, joka oli ennenkin ruudinsavua haistellut, päätti pysyä naisten suojelijana ja seisoa tässä luotituiskussa järkähtämättömänä kuin hyvän silliaamiaisen syönyt Sandels, ja hänen onnistuikin aluksi rauhoittaa naiset.
Silloin tapahtui kuitenkin uusi, odottamaton tapaus, joka ajoi sisun kaulaan.
Ankaran ammunnan kauhistuttamatta syöksyi nimittäin viereisestä talosta kadulle häntä suoranamusta kissa, joka ilmeisesti oli siinä anteeksiannettavassa harhaluulossa, että tämä sota ja meteli oli suunnattu juuri sitä kohtaan ja että poliisi- ja sotilasosaston tarkoituksena oli tehdä kaamea loppu sen mustasta elämästä.
Tämä kissa, joka kajaanilaisen syysyön pimeydessä ja pyssyjen paukkeessa näytti kirjeenvaihtajamme nimenomaisen tiedonannon mukaan erehdyttävässä määrässä pirun näköiseltä, etenkin koska se kooltaan oli suurempi kuin tavalliset luonnolliset kissat, syöksyi pökerryksissään keskelle tuota pientä ryhmää, jolloin naiset päästivät kimakan hätähuudon ja lähtivät karkuun. Mihin saakka he juoksivat, siitä ei ole varmaa tietoa, mutta otaksutaan heidän pysähtyneen »jossakin Purolan takana».
Koko Kajaanissa oli yöuni mennyttä. Kajaanin askeetit eivät näiden järkyttävien tapahtumien jälkeen voineet enää nukkua, vaan istua kököttivät valveilla, toiset lukien herättävää kirjallisuutta, toiset pannen pasianssia tai pistäen ehkä pieneksi Mylly-Matiksikin.
Aamun sarastaessa tulivat askeetit ulos erakkomajoistaan, haukottelivat ja kysyivät, mitä oli tapahtunut ja oliko paljon kaatuneita ja haavoittuneita. Kuultuaan, että pirtukuorma vain oli joutunut suojelusenkeleitten käsiin, säpsähtivät Kajaanin askeetit, jupisivat jotakin, että vai niin, vai niin… ja jäivät pitkin nenänvarttaan tuijottaen raapimaan korvantaustojaan.
(1923.)
Ja luonto näyttää huokaavan. Hongat nyökyttelevät murheellisina latvojaan, ja luonto huokailee imatralaisten kekkaloimista. Sillä luonto on pohjaltaan vakava, vaikka välistä puhutaankin »luonnon leikistä». Luonto voi kyllä hymyillä, mutta eivät edes kaunokirjailijat väittäne, että luonto nauraisi, hohottelisi ja hahattelisi ja päästäisi suuremmassa tai pienemmässä määrässä kaksimielisiä sukkeluuksia.
Lauantaina joku viikko sitten meni erääseen Imatran yleisistä saunoista kolme miestä kylpemään.
He olivat päättäneet kylvettää itsensä sekä sisällisesti että ulkonaisesti, ja he lätkivät vuoronperään vettä kipasta kiukaalle ja pirtua pullosta kurkkuunsa erehtymättä kertaakaan sekoittamaan kiuasta ja kurkkua toisiinsa.
Löyly kohosi sekä saunassa että miesten päässä, ja siinä oli sellainen mökä kuin kaksinkertaisessa löylyssä voikin syntyä. Saunottaja pisti päänsä ovesta sisään ja huusi, että jollette ja niin edespäin, ja kylpijät vastasivat, että sun rilikuti tilikuti j.n.e.
Saunottaja juoksi hakemaan poliiseita.
— Nyt se meni hakemaan poliisia! kuului huutoja saunan muista osista, ja nämä kolme miestä tulivat vakaviksi ja sanoivat, että mentiin nyt.
Kylpijät juoksivat pimeyteen pulloineen, eikä ollut heillä aikaa kokoilla verhoja yllensä.
Kymmenen minuuttia oli sauna tyhjänä. Kolme alastonta miestä kuunteli pimeässä nurkan takana, mutta ei mitään kuulunut.
— Se vain sä-säikytteli, nikottelivat kuuntelijat vihdoin, ja otettuaan muutamia rohkaisuryyppyjä päättivät he palata takaisin lämpimille lauteille.
He pujahtivat siis saunaan, löivät löylyä ja aloittivat:
— Sun rilikuti…
— … tilikuti… jatkoi poliisi, pistäen päänsä sisään saunan ovesta.
Koska asia oli kiireellistä laatua, juoksivat miehet heti ikkunan ääreen ja hyppäsivät ulos ikkunasta pimeyteen, missä kuului vain honkien humina ja Imatran ikuinen, mahtava pauhu. Vaatteita ei ollut aikaa ottaa mukaan, mutta pullot he tietenkin tempasivat lähtiessään. Pitihän entinen jätkäkin, joka avattu pullo kädessä putosi laiturilta mereen ja vaipui pohjaan kuin kivi, peukaloaan pullon suulla siihen saakka, kunnes hänet oli saatu nostetuksi takaisin laiturille.
Imatran »maalle sulle kiusatulle» voitonvirttä laulaessa juoksi kolme alastonta miestä edellä ja poliisit perässä läpi metsien, yli kivien, kantojen ja piikkilankojen. Pullotkin jo putosivat, mutta pakolaisilla ei ollut aikaa ruveta niitä etsimään, mistä huomaamme todeksi Petöfin sanat, että vapaus on ihmiselle sentään kaikkein kallein.
Sitten ne alastomat miehet katosivat. Niitä ei näkynyt missään. Moni on ennenkin kadonnut Imatralla, niin ettei häntä ole näkynyt missään, mutta poliisit arvelivat, etteivät nämä miehet olleet kadonneet samalla tavalla. Poliisit eivät ruvenneet etsimään heitä vedestä Imatran alapuolelta, vaan etsivät heitä itsepintaisen uutterasti maalta Imatran yläpuolelta.
Ja maalta ne lopuksi löytyivätkin. Metsästä läheltä Imatran asemaa, missä he lymyilivät puitten takana edelleenkin alastomina, niinkuin kolme häveliästä Aatamia. He olivat ennättäneet jo jäähtyä ja kuivaa ilman lakanoita ja hierontaa.
Esivalta laski kouransa triumviraatin paljaille olkapäille, minkä jälkeen lähdettiin kävelemään uusia kohtaloita kohti.
(1923.)
Vaihtelevalla menestyksellä. Välistä tulee oikein mestarilaukauksiakin, välistä taas menee ampu vähän vikaperäksi.
Niinpä tapahtui Ranualla, että metsämies ja poromies Vähäkuopus oli haulikkoineen metsää samoilemassa ja äkkäsi lihavan koppelon maassa mäntypuun juurella. Vähäkuopukselle tuli kiire lataamaan tuliluikkuansa, joka ei sattunut olemaan panostettu. Metsämies tunki kiireesti patruunaa paikoilleen, mutta se takeltui jotenkuten eikä tahtonut mennä piippuun. Koppelokin siinä alkoi jo levottoman näköisenä mullistella unisia silmiään, että mitäs se Vähäkuopus siinä häärää ja kunhan ei sinulla vain olisi pahat mielessä?
Siinä hötäkässä tuli Vähäkuopus temmanneeksi puukon tupestaan ja, ehtimättä tarpeeksi pohtia toimenpiteen kaikkia puolia ja mahdollisia seuraamuksia, napauttaneeksi puukon päällä patruunan päähän, nallin kohdalle.
Pyssy silloin laukesi, mutta väärinpäin, ja Vähänkuopuksen näkö ja kuulo olivat sitten jonkin aikaa sekaisin, niin ettei hänen ollut aluksi helppo saada selville, mikä hänen aistimuksistaan oli näköä ja mikä kuuloa. Otsaan sattunut hauli vei mennessään viipaleen otsanahkaa, ja patruunan peräpuolisko sekä puukko matkustivat yhdessä omin päinsä metsään, eikä niitä ole sen jälkeen nähty, enempää kuin sitä lihavaa koppeloakaan, joka myöskin otti ja läksi pois. Vähäkuopus itse oli muutamia päiviä ollut vähän huonokuuloinen, mutta alkaa nyt taas olla ennallaan.
Muolaan Pölläkkälässä taas on ollut mainitsemisen arvoiset vanhan hevosen tappajaiset.
Erään talon ikäloppu hevoskoni oli päätetty päästää työteliään elämänsä vaivoista paremmille laidunmaille kuin mitä Muolaan Pölläkkälässä on tarjottavana, ja oli päiviltäpäästämistilaisuutta saapunut läsnäolollaan kunnioittamaan eräitä läheisyyteen sattuneita mieshenkilöitä, jotka uteliaina ryhmittyivät muutaman askeleen päähän nähdäkseen, mitä konkari muka meinaa, kun saa tällin pläsiinsä.
Se arvoisa kansalainen, jolle ylipyövelin virka oli uskottu, katseli hetkisen uhriaan, kohotti sitten aseensa ja tähtäsi nelijalkaista työn raskaan raatajaa, joka puolestaan ei tuntunut olevan paljon milläänkään, pureskelihan vain kuluneilla hampaillaan heinätukkoa aavistamatta, että se oli tarkoitettu hänen viimeiseksi suupalakseen Muolaan Pölläkkälässä ja koko tässä maailmassa.
Sitten mestauksen toimittaja painoi liipasinta, tuli välähti ja tanner tärähti ja hevonenkin vähän värähti.
Ja eräs talollisenpoika, joka oli kuulunut teloitustoimikuntaan, päästi pahan möläkän, sillä hän oli saanut kuulan reiteensä. Vanhalla konilla oli suuret ja lujat luut, ja eräästä sellaisesta luusta oli kuula nähtävästi kimmonnut talollisenpojan koipeen.
Täytyi ryhtyä kiireellisiin toimenpiteisiin haavoittuneen saattamiseksi sairaalaan, koska verenvuoto oli ankara. Paikalle kutsuttiin auto, joka läksi viemään epäonnistunutta hevosentappajaa 65 kilometrin päässä olevaan Viipuriin.
Kun autonkuljettaja oli saanut haavoitetun sairaalaan ja palannut takaisin kotimaahansa Muolaan Pölläkkälään, näki hän mestauspaikan ohi ajaessaan sen ammutun hevosen kaikessa rauhassa syömässä pellolla, joten se ilmeisesti voi olosuhteisiin nähden paljon paremmin kuin kuolemantuomion täytäntöönpanijoihin kuulunut talollisenpoika.
Niin että ovat ne meilläkin omat Vilhelm Tellimme.
(1923.)
Maaseutu lepää harmaana ja märkänä, päivät matalan taivaan alla, ja näkee yöllä mustia, salamyhkäisiä unia marraskuun vihurien kitkuttaessa tuuliviiriä ja loppumattoman sateen rapistessa sammaloituvassa pärekatossa.
Ja siellä maaseudulla pitäjässä muutamassa, kaukana pääkaupungista ja raitiovaunuista ja aseman tornin valoasäteilevästä kellosta, uinuu myöskin kauppias hra Kaskunen, joka päivisin välittää pitäjäläisilleen kaikenlaisia tavaroita ankaraa oikeamielisyyttä noudattaen ja ollen kaikkien, vieläpä kilpailijoidensakin keskuudessa rehdin miehen maineessa.
Nyt puheenaolevana yönä näki hän unta, että hän oli joutunut kaupunkiin ja Saarisen piirustaman pilvenpiirtäjän kohdalle, joten siis hänen unensa liikkui pikemminkin Amerikan kuin Euroopan mantereella, ja pilvenpiirtäjän katolta heittelivät poikaviikarit teräviä lentokonepiilejä kohti hänen päätään. Hän koetti paeta vaaraa, mutta niinkuin unessa usein käy, ei hän päässyt hievahtamaankaan, vaikka kuolemaa uhkaavat teräsnuolet hipoivat hänen jo harmaantumisen oireita näyttävää päätään, kunnes eräs niistä ilmeisesti viuhui suoraan hänen päätään kohti. Kauhu herätti Kaskusen todellisuuden rajoille. Hän hieroi silmiään ja tunsi mielihyvää sen johdosta, että oli vain nähnyt unta, sekä kääntyi toiselle kyljelleen. Mutta samassa kuului hänen korviinsa omituista liikettä, ikäänkuin olisi joku liikutellut ovia rakennuksen toisessa päädyssä.
Kaskunen piti luonnollisena asiana, että ovien liikuttelija oli syystuuli, joka nykyisin liikuttelee kaikkea, mitä tuuli yleensä saa liikkumaan, niin maalaisoloissa kuin kaupunkipaikoissakin. Hän yritti siis päästä jälleen unenpäästä kiinni.
Mutta silloin oli hän kuulevinaan ikäänkuin teräksen helinää ja herkisti uudelleen tarkkoja korviaan. Epäilyttävää liikehtimistä kuului edelleenkin samalta suunnalta, jonka johdosta kauppias nousi ylös, pukeutui välttämättömimpiinsä ja hiipi hiljaa sisätietä myymälähuoneistoonsa tarkastamaan, olisiko jollakin ja minkälaista asiaa hänen puodissaan tähän epätavalliseen puotiaikaan.
Myymälässä ei näkynyt mitään silmiinpistävää, mutta kuitenkin hätkähti kauppias Kaskunen jonkin verran, sillä hänestä kuulosti siltä, kuin olisi myymälän lattialuukku narissut. Hänen kädessään olevan lampun liekki lehahti. Hän tarkasteli lähemmin lattialuukkua. Sen alta kuului selvästi kolinaa. Mitä on kenelläkään kolistelemista minun puotini lattian alla syksyllä 1923 klo 12 yöllä? ajatteli kauppias Kaskunen. Sitten otti hän naulalaatikosta suuren rautanaulan ja pisti sen salvan reikään. Lattialuukku tuli tämän yksinkertaisen toimenpiteen kautta tehokkaasti varmistetuksi kaikkia alhaaltapäin suunniteltavia yrityksiä vastaan. Kaiken mahdollisen varmuuden vuoksi lukitsi hän lattialuukun vielä vahvalla munalukolla.
Sitten katseli kauppamies ympärilleen ja näki, että myymälän oven lukko oli murrettu auki. Hän sulki sen sisäsalvalla, katseli tiskien alle ja laatikoitten ja säkkien taakse ja ajatteli, että jos joku on puikahtanut häntä piiloon kellariin, niin kyllä se siellä pysyykin niinkauan kuin hän tahtoo, sillä myymälän lattia on tehty vahvoista palkeista, ja pienistä ilmanvaihtoreijistä ei mikään kissaa paksumpi olento voi päästä ulos.
Kaskunen istui loppuyön myymälässään tarkaten miettiväinen ilme kasvoillaan lattialuukkua.
Aamun sarastaessa avasi hän myymälänsä, mutta ei lattialuukkua. Hän puheli ostajien kanssa vilkkaasti sateesta ja muista juoksevista asioista sekä kävi kauppaa tunnetulla taidollaan. Silloin tällöin vilkaisi hän vaistomaisesti kellarinluukkuun.
Päivemmällä jotkut paikkakuntalaiset kertoivat, että kaksi pitäjänkiertäjänuorukaista oli kateissa. Niin olivat kadonneet kuin sauhu. Ei kukaan tiennyt, mihin ne olivat joutuneet.
— Vai niin, sanoi kauppias Kaskunen ja vilkaisi taas salavihkaa permantoluukkuun.
Kun kertojat olivat menneet pois ja myymälässä oli hiljaista, kuuli Kaskunen parkua kellarista. Kauppiaan vakavia kasvonpiirteitä valaisi hetkiseksi omituinen hymy.
Lattian alta kuului viimein kovaa mölinää. Kauppias meni ulos ja huusi ilmanvaihtoreiästä: »hiljaa, muuten tulee vallesmanni!» Möly vaikeni.
Kauppias myi koko päivän. Sitten sulki hän myymälänsä oven ja laski kassan. Sitten lähetti hän noutamaan poliisia ja kadonneiden poikien isiä. Poliisi tuli ja isät tulivat.
Kauppias vei heidät myymälään. Sitten avasi hän kellarin luukun.
Pojilla oli nälkä. Olihan siellä ravintoaineitakin, siirappia ja suolaa, huomautti kauppias.
Pojilla oli vilu. Ehkä te pian lämpenette, lohdutteli kauppias.
Toimeenpantiin kenttäoikeus. Kauppias sanoi, ettei hän halua jatkaa juttua, vaan jättää sen kenttäoikeuden käsiteltäväksi.
Kenttäoikeus aloitti heti toimintansa. Päätöksen toimeenpano jätettiin isien tehtäväksi. Kauppias oli ennustanut oikein. Kun asian käsittely oli päättynyt, ei pojilla ollut ensinkään kylmä.
Tämä oli se pieni, hiljainen murhenäytelmä syksyiseltä maaseudulta.
Ja maaseutu lepää edelleenkin harmaana ja märkänä, päivät matalan taivaan alla, ja näkee yöllä mustia, salamyhkäisiä unia marraskuun vihurien kitkuttaessa tuuliviiriä ja loppumattoman sateen ropistessa sammaloituvassa pärekatossa.
(1923.)
Laillisen edesvastauksen uhalla kielletään täten kenenkään antamasta työtä, asuntoa ja ruokaa Rantasalmen indeksille, kuin myöskään millään muulla tavalla luonaan hyysäämästä mainittua indeksiä, joka on kadonnut kotipaikaltaan Rantasalmelta jättäen jälkeensä joukon selvittämättömiä asioita.
Sitä tai niitä henkilöitä, jotka mainitusta indeksistä jotakin tietävät, pyydetään ensi tilassa ilmoittamaan asiasta Rantasalmelle tai lähimmille poliisiviranomaisille.
Asianomaiseen aikaan syksyllä julistettiin eräässä Rantasalmen pitäjän kylässä kansakoulunopettajan paikka auki.
Mutta kun palkkaan kuuluvat tavalliset luontaisedut tällä koululla olivat puutteelliset, luvattiin maksaa opettajalle niistä korvausta rauhanaikaisen taksan mukaan, kerrottuna indeksillä.
Opettaja saatiin, ja pianpa alkoi sitten koulusta kuulua tavaamisen ja lukemisen jyräkkä.
Äskettäin kääntyi opettaja johtokunnan puoleen huomautuksella, että työmies on palkkansa ansainnut.
Aivan varmasti, myönsi johtokunta. Siitä ei tule riitaa. Tässä on palkka tämän verran, ja sitten tulee vielä korvausta niistä yhteisen ja suuren Luontoäidin antimista, lehmälaitumista ynnä muista. Se olisi rauhanaikaisten tavallisten taksojen mukaan niin ja niin paljon — se tuntuu vähältä, mutta annahan kun kerromme höyräytämme sen indeksillä… on se mukava tuo indeksikin. Se on niitä nykyajan keksintöjä, niinkuin lentokoneetkin ja muut langattomat lennättimet. Ja langatonhan se on indeksikin, ha, ha, kun nyt sitten vielä keksittäisiin langaton ompelukonekin…
Johtokunta piti semmoista leppoisen ja pilvisen syyspäivän puhetta ja kaiveli laatikoitaan ja sanoi, että missäs se sitten se indeksi on? Sitähän tässä juuri tarvittaisiin.
Indeksiä ei kuitenkaan löytynyt.
On se nyt kumma paikka, sanoi johtokunta. Numeroita on käytettävissä rajattomasti ja kertomataulukin osataan — onhan tässä sitäpaitsi opettaja kaiken varalta — mutta kun ei löydetä indeksiä!
Johtokunta lohdutti kuitenkin opettajaa, että eipä hätää mitään. Hätä pannaan säkkiin ja säkki lättiin, hi hi… kysytään kunnanvaltuuston indeksiä. Kyllä kunnanvaltuustolla indeksi on, kuinkas se tulisi ilman indeksiä toimeen?
Johtokunta teki niin.
Valtuuston puheenjohtaja sanoi, että jaa, indeksi… niinpä tietenkin.Kyllä te kohta indeksin saatte.
Valtuuston puheenjohtaja ryhtyi selailemaan papereitaan.
Vihdoin kohotti hän päätään, pyyhkäisi otsaansa ja sanoi, että niin tämä on kuin jotakin romaania — koko Rantasalmen indeksi on kateissa! Ei näistä papereista ainakaan sitä löydy.
Johtokunta palasi kotiin. Kurainen tie läiskyi kengänpohjien alla, ja varikset raakkuivat pellolla aidan takana pahaenteisesti.
— Noilla se on, noilla variksilla, aina oma indeksinsä, mutta meillä ei ole mitään indeksiä, ajatteli johtokunta surunvoittoisesti.
— No indeksi löytyi? kysyi opettaja.
— Kananhäntä löytyi, mutta ei mitään indeksiä, murisi johtokunta huonotuulisesti. — Ei ole indeksiä minkäännäköistä koko Rantasalmella.
— Koettakaa nyt kuitenkin saada se jostakin käsiinne, kehoitti opettaja.
— Kyllähän sitä täytyy koettaa, huokasi johtokunta. Jos tarkastaja tietäisi jotakin indeksistä.
Johtokunta soitti kansakouluntarkastajalle.
— Eikös teillä sitten ole indeksiä? kysyi tarkastaja.
— Ei ole, lieneekö koskaan ollutkaan, vastasi johtokunta vähän alakuloisessa sävyssä.
— No en minäkään tiedä teidän indekseistänne mitään, ilmoitti tarkastaja. — Mitäs sinne Rantasalmelle muuta kuuluu?
Kun johtokunta palasi puhelimesta, pyörähtelivät silmät vähän levottomasti johtokunnan päässä.
— Ei sitä kehveliä mistään löydy! noitui johtokunta.
Hetken kuluttua soi Savonlinnan poliisilaitoksen puhelin.
Rantasalmelainen johtokunta se siellä hätäpäissään tiedusteli indeksiään.
— Ei, hyvät ystävät, vastasi Savonlinnan poliisi. — Ei meillä itsellämmekään mitään indeksiä ole. Vielä vähemmän me Rantasalmen indekseistä tiedämme.
Johtokunta soitti poikki ja istuutui sitten pyörittelemään peukaloitaan tuijottaen synkän näköisenä ulos ikkunasta.
— Ei vain löydy indeksiä? kysyi opettaja.
— Ei, vastasi johtokunta istuen peukaloitaan myötäpäivään pyörittäen ja tuijottaen ulos ikkunasta.
— Mitäs sitten tehdään? kysyi opettaja. — Minä taidan nyt jäädä ilman palkkaa?
Johtokunta ei vastannut siihen mitään.
Se vain katseli kalseasti ulos ikkunasta ja alkoi pyörittää peukaloitaan vastapäivään.
Opettaja on nyt kirjoittanut asiasta sosialiministeriöön.
Saa sitten nähdä, onko siellä varastossa jotakin vähän käytettyä, mutta vielä hyvässä kunnossa olevaa indeksiä Rantasalmelle lainattavaksi.
(1923.)
Eräällä viimeisistä kulkuvuoroistaan ajoi, niinkuin lehdet ovat asiallisesti ja tyhjentävästi kertoneet, höyrylaiva »Leppävirta II» karille.
Tämä tapahtui Varkauden lähellä.
Laivalla oli paljon matkustajia, mutta vain yksi pässi, joka ajatteli, että kaikessa sitä ollaan, niinkuin nyt esimerkiksi tässä »Leppävirta II:ssa». Mutta ei se sentään puhunut mitään, mullisteli vain pässimäisiä silmiään.
Tämä pässi ei matkustanut yksin ja oman onnensa nojassa. Sen uusi isäntä ja uusi emäntä ja isännän ja emännän lapset olivat mukana. Koko perhe niin sanoaksemme, pässiä myöten.
Rantasalmelainen isäntä oli käynyt toisella paikkakunnalla pässin ostossa, koska hänen luottamuksensa Rantasalmen pässeihin oli horjahtanut. Ei kukaan ole profeetta omalla maallaan, ei edes pässikään. Hyvän pässin oli rantasalmelainen mielestään ostanut, ja hyvän hinnan oli hän siitä myös maksanut. Ja nyt matkusti hän pässeineen ja vaimoineen ja lapsineen tyytyväisin mielin takaisin kotimaahan Rantasalmelle. Eikä ajatellut muuta kuin pässiään. Hän katseli pässiään ja ajatteli, että siinä se on vasta pässi, ei ole koko Rantasalmen kihlakunnassa näin etevää ja luonnonihanaa pässiä, ja pässi katseli häntä ja ajatteli, että mikähän äijä sitä sinäkin oikein olet ja kuinkahan sinun kanssasi mahtaa tulla toimeen? Sillä isäntä tiesi pässin arvon tarkalleen ja markalleen, mutta pässi ei vielä tiennyt isäntänsä arvoa, kun ei ollut hänestä mitään maksanut. Hän ei aavistanut, millaisen helmen isäntien ja pässinomistajien joukossa kohtalo oli sille lahjoittanut.
Samassa karahti laiva karille.
Tästä syntyi tietysti, niinkuin aina, aikamoinen mökä ja meteli ja hätä ja hälinä. Matkustajat luulivat, että laivan pohjassa on ladon oven kokoinen reikä, ja että muutaman hetken kuluttua vain joukko kuplia vedenpinnalla osoittaa »Leppävirta II:n» ja sen matkustajain viimeistä märkää leposijaa…
Mutta rantasalmelainen pässinomistaja ei huutanut eikä hätäillyt.
Hän vain hyppäsi tempaamaan kaksi korkkivyötä, joista toisen hän sitoi pässin ympärille ja, kun aikaa vielä oli, toisen omille vyötäisilleen.
Ja sitten hän asettui rauhallisin mielin pässinsä viereen odottamaan tapahtumien kehitystä.
Laiva ei kuitenkaan uponnut, koska sille ei ollut tullut mitään pahempaa vauriota.
Matkustajat rauhoittuivat.
Sitten he alkoivat keventynein mielin katsella ympärilleen ja äkkäsivät pelastusvyöllä vyötetyn rantasalmelaisen ja hänen yhtä hyvästi varustetun pässinsä ja keräytyivät tämän vakavan ja asiallisen parin ympärille nauramaan ja räkättämään ja munimaan savolaisviisautta, ja kysyivät, että miksikä sinä varustit pässin pelastusvyöllä, mutta et akkaasi ja lapsiasi?
Mutta se Rantasalmen ukko loi vakavan katseen näihin tyhjänpuhujiin ja huomautti, että kyllähän niitä aina akkoja ja lapsia saa, eivät ne maailmasta kesken lopu, eivät ainakaan Rantasalmelta, ja lisäsi:
— Luulettako työ… kun oon juur'ikkään ostana niin hyvän pässin, jotta semmosta ei oo koko Rantasalamen kihlakunnassa — vai oottako millonkaan nähnä näin hyvännäköstä pässii? — ja maksana tästä neljäsattoo markkoo…
Ja pässi loi kiitollisen ja hyväksyvän silmäyksen isäntäänsä ja mäkätti:
— Hädässä ystävä tutaan!
(1923.)