The Project Gutenberg eBook ofMaalaisaiheisia pakinoitaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Maalaisaiheisia pakinoitaAuthor: Ilmari KivinenRelease date: August 27, 2024 [eBook #74321]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1928Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAALAISAIHEISIA PAKINOITA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Maalaisaiheisia pakinoitaAuthor: Ilmari KivinenRelease date: August 27, 2024 [eBook #74321]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1928Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen
Title: Maalaisaiheisia pakinoita
Author: Ilmari Kivinen
Author: Ilmari Kivinen
Release date: August 27, 2024 [eBook #74321]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1928
Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAALAISAIHEISIA PAKINOITA ***
Kirj.
Tiitus [Ilmari Kivinen]
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1928.
Talvinen tarina Jyväskylän—Haapamäen radaltaKaskisissa kaivetaanPitäisi olleen tapahtunut Ilmajoen HuissinkylässäKertomus suhisevasta haamusta Iisalmen kaupungissaRauhansopimus AsikkalassaVapautta rakastava sonniKadonnut paratiisiPohjoistuulen vaikutus Tornion saunaoloihinNaisen onniKemiallisia kuulumisiaKyllähän maailmaan ääntä mahtuuMinkätähden Somerniemellä ammuttiin rakastavaisia haulikollaHärmäläistäMe luulemme voivamme katsoaKun sällit lähtivät reisulleKaameita luonnonilmiöitä Ullavalla»Vaarallinen nainen» VarkaudessaKun riihtä tappavan härjän suu sidotaanSpiritistisiä istuntoja EnonkoskellaLuonnollisen näköinen mustalainen Joensuun teatterissaMinkätähden Vimpelin miehiä niin hirveästi haukotuttiKarvaiset pikkuäijät olleet suuressa vaarassa SippolassaSepän lehmäMäntyharjun kummitusKenttijärveläisten karhuKovalle se ottaa KuopiossakinIkävä väärinkäsitysPäijänteen länsirannaltaToltaa ja Lammi ja teiskolainen sisuKihlasormusAlakuloinen kertoelma Pieksämäen eteläkulman sonniyhdistyksestäKauhun yö Kajaanin »askeettisessa» kaupungissa»Hongat nuokkuu Imatralla»Suomen kansa on taas ampua paukutellutHiljainen murhenäytelmä syksyiseltä maaseudultaRantasalmen indeksiRantasalmen ukko ja hänen 400 mk maksanut pässinsäNivalan seurakunta »ankaran hämmästyksen ja pelon vallassa»
Oli Vihtorin päivä maalisk. 22 p:nä 1920.
Kapeana, mustana nauhana ujuttautui Jyväskylän—Haapamäen rata halki Keski-Suomen viattoman valkeiden, pulmuspuhtoisten maisemien, ja pitkin tätä nauhaa ponnisteli eräs rautateillämme niin tavallisista tavarajunista kohti Jyväskylän kaupunkia.
Tavarajunat ovat luonteeltaan hiljaisia, miettiväisiä matkustajia. Niillä on tavallisesti varattuna hyvää aikaa taipaleellensa, ja kun keli on hyvä ja pyörät kunnollisessa voiteessa, sujuu matka niiltä enimmäkseen melkein huomaamatta. Niillä on aikaa ihailla luonnonkauneutta ja tuhatjärvien maan vaihtelevia maisemia, ja niillä on aikaa vaipua runollisiin unelmiin tai filosoofisiin mietiskelyihin maailmasta ja sen menosta jarrumiehineen ja asemapäällikköineen ja ratainsinööreineen sekä radan varrella olevine pitkine, ruokahalua kiihoittavine halkopinoineen. Ja jos tuollainen miettiväinen tavarajuna olisi tutustunut Hamletiin, niin voisi se kaikessa vaatimattomuudessaan pyytää saada kannattaa hänen huudahdustaan: »Horatio, taivaassa ja maass' on paljon, jot'ei sun järkioppis uneksikaan!»
On kuitenkin olemassa eräs seikka, joka saa tavarajunankin heräämään unelmistaan ja mietteistään ja palauttamaan sen takaisin arkipäiväiseen todellisuuteen. Se seikka onvastamäki.
Rautatielaitoksen ylimyksillä, pikajunilla, ja porvareilla, matkustajajunilla, ei voi olla todellista käsitystä siitä työstä ja tuskasta, mikä proletäärisellä työn raskaan raatajalla, tavarajunalla, on vastamäessä. Se on tavarajunan elämän ja maallisen vaelluksen kirous ja alati ahdistava painajainen. Asemillakin seistessään ja torkkuessaan päästää tavarajuna raskaan huokauksen edessä olevien vastamäkien muistuessa sen mieleen. Ylempiarvoiset junat pyyhältävät mäen päälle entisellä vauhdillaan sitä vain jonkin verran hiljentäen, mutta hidasliikkeisellä tavarajunalla, joka päällepäätteeksi on usein raskas kuin synti ja pitkä kuin vuosisadan molemmat puoliskot yhteensä, on siinä täysi ja hikinen työ, jonka lopuksi monesti tulee nöyryyttävä mäenlasku takaperin, juuri kun väsynyt ja hengästynyt tavarajuna on pääsemäisillään mäen päälle. Jos sitäpaitsi sattuu matkassa olemaan joku kevytmielinen ja ilkivaltainen tyhjä tavaravaunu, joka saa suuruudenhulluuden kohtauksen ja kuvitellen olevansa raiteita tarvitsematon loistoauto hypähtää pois kiskoilta, niin kysytään siinä tavarajunalta sekä kestävyyttä että kärsivällisyyttä, jos mieli saada kuormansa onnellisesti lepoasemalle.
Palataksemme takaisin lähtökohtaamme ja saadaksemme kertomuksemme punaisen langan päästä kiinni sanomme, että oli maanantai maaliskuun 22 p. 1920, kun erään pitkän, synkkämielisen näköisen tavarajunan nähtiin kiskovan raskasta kuormaansa muutaman vastamäen päälle Huttulan pysäkin lähellä Jyväskylän—Haapamäen radalla. Tavarajuna oli tavallista huonommalla tuulella, sillä lukuunottamatta sitä, että voitettavana oli raskas ja harmillinen vastamäki, tunsi se saaneensa jonkin sisällisen vamman tai revehtymän, jonka laatua se tosin ei voinut tarkemmin itselleen selvittää, mutta joka erittäin kiusallisella tavalla raasti ja pudisti sen pitkää ruumista.
Jos kiusattu veturiparka olisi voinut kääntää päätään ja katsoa taakseen, niin olisi se syvällä suuttumuksella havainnut tuon raastamisen ja pudistelemisen johtuvan siitä, että eräs riivattu, henkisesti ja aineellisesti tyhjä tavaravaunu oli siinä piileviä lurjusmaisia elkeitä ja mielitekoja noudattaen hypännyt mäessä pois kiskoilta tehdäkseen veturin työn vielä raskaammaksi. Se kulkea juhmuroi nyt kytkyistään muussa junassa kiinni roikkuen pitkin radan reunaa hyppien pölkyltä pölkylle ja koettaen potkia ne irti paikoiltaan. Omalla tavallaan se ääneen hohotti ajatellessaan, miten se tuossa tuokiossa saa koko junan pysähtymään veturin suureksi mieliharmiksi, ja miten paljon junamiehistö sitten saa juosta ja puuhata ja ponnistella ja kiroilla, ennenkuin sen on onnistunut saada vaunu takaisin kiskoille.
Mutta veturimiehet olivat onnellisessa tietämättömyydessä tästä salajuonesta ja keskustelivat yhä edelleen kaikessa rauhassa kalliista ajasta ja Saksan mullistuksista, vaikka heidän partansa, mikäli heillä sitä oli, todennäköisesti tärisikin tavallista ankarammin. Ja veturi se kiskoi hampaat irvissä, jos niin saa sanoa, kuormansa mäen päälle ruveten sitten parantamaan vauhtiaan, ja raiteilta suistunut tavaravaunu alkoi hyppiä entistä kovemmin ratapölkyillä ja alkoi huomata pilansa vähemmän hauskaksi ja kaikkien sisälmyksiensä vapisevan, ja kilometrin matkan hypittyään toivoi se, ettei olisi poistunut noilta sileiltä ja mukavilta kiskoilta, ja kahden kilometrin päässä päätti se tehdä elämän parannuksen, jos tästä seikkailusta jotenkuten eheänä selviäisi, ja kolmen kilometrin matkan jälkeen se itki ja toivoi, ettei olisi koskaan syntynytkään.
Veturi se vain kiskoi taakkaansa ja ihmetteli, miksi ei junamiehistö ryhdy ottamaan selkoa siitä, mikä junaa vaivasi, ja ellei erästä yhtä odottamatonta kuin rautatielaitoksemme historiassa ennenkuulumatontakin tapausta olisi sattunut, niin olisi nyt Jyväskylän—Haapamäen rata Huttulan pysäkin luona olevasta mäestä hamaan Jyväskylään saakka kuin traktorilla kynnetty. Mutta sellainen ennenkuulumaton tapaus sattui.
Hengenhätään joutunut tyhjä tavaravaunu teki epätoivoisia ponnistuksia, ja neljä kilometriä pitkin pölkkyjä kuljettuaan onnistui sen hypätä takaisin kiskoille! Niin että kun juna vihdoin saapui Jyväskylän asemalle, ei siinä mitään erikoista huomattu, ei edes tuossa tyhjässä tavaravaunussa, joka tärisyttävien kokemustensa jälkeen jälleen seisoi yhtä masentuneena kuin parannuksenhaluisenakin siivosti kiskoilla.
Eikä koko tapahtumasta olisi mitään koskaan tiedetty, ellei Huttulan pysäkiltä olisi tehty Jyväskylään ilmoitus, että mikä tohelo sinne Jyväskylään päin on kulkenut, kun kaunista ja siistiä rataa on 4 kilometrin matka revitty kuin olisi paholainen ollut siellä anoppimuoreineen tukkanuottasilla, niin että muiden junien on vaarallista kulkea paikan yli, ennenkuin rata on korjattu.
Mutta myötätuntoinen kiitollisuutemme seuraa tuota vanhaa, umpimielistä veturia, joka niin uljaasti, apua saamatta, omin voimin palautti kommunistisen tavaravaunun takaisin laillisen järjestyksen ja velvollisuuden raiteille. Kiitoksia paljon.
(1920.)
Antakaa meille lapio ja kuokka! Me tahdomme lähteä Kaskisiin aarretta kaivamaan. Sydäntämme raatelee tieto, minkä muuten jo melkein koko maa tietää, nimittäin että Kaskisissa on aarre määrätyn matkan päässä koiranraadosta, mikä on määrätyn matkan päässä hansikkaasta. Meiltä on sitäpaitsi eräs hansikas kateissa, ja me alamme epäillä, että Kaskisissa löydetty hansikas juuri on se meidän hansikkaamme. Siinä tapauksessa pidämme aarrettakin laillisena omaisuutenamme.
Näin se asia on:
Eräs unennäkijä Kaskisissa nukkui muutamana yönä silmät kiinni ja suu auki ja näki tapansa mukaan unta, niin että seinät tärisivät ja ikkunat helisivät, ja unessa ilmestyi hänelle se henki, jota meidän kotipuolessamme sanottiin Unikakkiseksi, ja tämä Unikakkinen ilmoitti unennäkijälle, että aarteen käsittää se, joka lähtee ulos kaupungista vähän matkaa pohjoiseen päin ja löytää kiven, jolla on tyhjä sardiinipurkki, ja kävelee tältä kiveltä niin ja niin monta askelta eteläänpäin ja löytää paripuolen hansikkaan ja kävelee tältä paripuolelta hansikkaalta niin ja niin monta askelta eteenpäin ja löytää koiranraadon ja kävelee tältä koiranraadolta…???
Siihen se unennäkijä heräsi. Juuri silloin piti hänen herätä, kun hän oli saamaisillaan tiedon siitä, kuinka monen askeleen päässä koiranraadosta aarre oli.
Asiaan innostuneena yritti unennäkijä nukkua uudelleen toivossa saada myöskin koiranraadon ja aarteen välisen matkan tietoonsa, mutta kukko ei laula käskien, eikä aarteenhaltijaa väkisin saa ilmestymään unessa, ja koiranraadon salaisuuteen ei Unikakkinen enää selvitystä tuonut.
Se unennäkijä nousi ylös ja kertoi unensa kaupunkilaisille, jotka kuuntelivat kertomusta korvat hörössä ja juoksivat kotiinsa noutamaan kuokkia ja lapioita ja juoksivat sitten kuokat ja lapiot olalla ulos kaupungista pohjoiseen päin ja löysivät kiven ja tyhjän sardiinipurkin ja huusivat: »Ah»! ja alkoivat siitä lähtien lukea askeleitaan ja löysivät paripuolen hansikkaan ja huusivat »Oh!» ja kävelivät sydän läpättäen määrätyt askeleet eteen päin ja löysivät koiranraadon ja hurrasivat sille mielenkiihkosta vapisevin äänin ja alkoivat sitten katsella ympärilleen, eikö missään näkyisi aarrehautakumpua, mutta mitään sellaista ei näkynyt, vaan oli maanpinta kaikkialla yhtä salaperäisen sileätä, niin ettei auttanut muu kuin itsekunkin alkaa kaivaa umpimähkään koiranraadon tienoilta suopeaan sattumaan ja hyvään onneensa luottaen.
Siellä ne kaivavat uutterat kaskislaiset tänäkin päivänä, sillä aarretta ei ole vielä löydetty, ja kuka tietää, onko se sadan askeleen vai kilometrin päässä koiranraadosta? Ei sitä tiedä yksikään, ennenkuin aarre on löytynyt.
Epäuskoiset ihmiset, joita valitettavasti on melkein joka paikassa, Kaskisissakin, ovat liikkeellelaskeneet sen unennäkijää loukkaavan ja aarteenhaltiaa häpäisevän juorupuheen, ettei koko aarretta muka olisi olemassakaan, vaan että joku yritteliäs henkilö tahtoisi kiven ja tyhjän sardiinipurkin, paripuolen hansikkaan ja koiranraadon avulla saada itselleen hyvinmuokatun perunamaan, mutta moiselle arvottomalle puheelle kohauttavat Kaskisten aarteenkaivajat halveksivasti olkapäitään.
Ja siihen heillä on täysi oikeus.
Jos meillä olisi lapio ja kuokka ja jos Kaskinen olisi lähempänä ja jollei olisi näin lämmin vuodenaika, niin liittyisimme mekin näihin aarteenkaivajiin.
Jos nimittäin kaskislaiset hyväksyisivät ulkoseurakuntalaisia työnhaluisia joukkoonsa.
(1920.)
Eräs mies tullut sikäläiseen kauppapuotiin.
Seisoskellut ja katsellut kauppamiestä ja hänen monipuolista tavaravarastoaan ja raapinut takaraivoaan, ja kauppias muilta kiireiltä kerjettyään kysäissyt, että pitikös sitä teille mitä, vai?
Hm, hm, se mies ryästellyt. Onkos teillä — jos niinkuin sattuisi olemaan, sitä semmoista limonaatia, niinkuin ne sanovat?
Kauppias vastannut, että onhan sitä limonaatia. Onhan meillä. Limonaatia on ja vaikka mitä. Mitä kukin halajaa. Paljonkos pitäisi olla limonaatia?
— No, mitäs… eihän sitä paljosta. Eihän se liika lihota, jollei kohtuus elätä, hehe. Jos ottaisi putelin, kun ei ole tullut ennen maistetuksi.
— Vai niin säilynyt, ettei ole ennen limonaatia maistellut, arvellut kauppias, ja avannut pullon ja pannut sen ja lasin tiskille, jossa jo ennestään ollut joku pullo, ja ruvennut taas toisia ostajia palvelemaan.
Se mies kaatanut pullosta lasin täyteen ja juonut lasin tyhjäksi ja sanonut suoraan, että:
— Ei tää oikeen hyvvää oo, mutta kun minä kerran oon maksanu, niin täytyyhän sen juora… ja näkyyväthän sitä muutkin juovan.
Näin sanonut mies, josta ei limonaati oikein hyvää ollut.
Mutta juonut se kumminkin sen kaikki.
Välillä pysähtynyt suutaan muikistelemaan, niinkuin limonaatinjuojien tapana on, mutta sitten taas kaatanut virvoitusjuomaa naamaansa.
No, loppunut se pullo, vaikkei se oikein maistunutkaan.
Mies kysynyt, että mitäs tämä maksaa, ja maksanut sitten ja sanonut:
— Em minä enää toista kertaa osta limonaatia.
Siellä ollut puodissa ostoksillaan joku toinenkin mies, joka asiat toimitettuaan sanonut kauppamiehelle, että mihinkäs kauppias pani sen liinöljypullon, ja kauppias vastannut, että tuonne minä sen tiskille panin, ota sieltä.
Se mies etsinyt tiskiltä liinöljypulloaan, mutta ei löytänyt, ja sitten kauppiaskin ruvennut etsimään, mutta ei siellä tiskillä ollut muuta kuin yksi limonaatipullo, ja kauppias huomauttanut sille ensimmäiselle miehelle, että juokaa pois tuo limonaatinne, ennenkuin väljähtyy, kun on korkki auki.
Se mies sanonut, että jo minä siitä yhden pullollisen join, ja kauppias ja se liinöljyn ostaja katsoneet toisiaan vähän pitkään, ja kauppias ottanut tiskiltä tyhjän pullon ja haistellut sitä ja sanonut, että niinpähän joi sen teirän liinöljynne.
Se toinen mies saanut uudelleen pullonsa täyteen liinöljyä, ja sitten lähteneet molemmat miehet puodista, ja se limonaatin ostaja sanonut vielä mennessään sille liinöljynostajalle, ettei hän enää koskaan limonaatia osta. Juohan sitä, kun ottaa mies juodakseen, mutta malttaa tuota olla juomattakin.
Pitäisi olleen tapahtunut Ilmajoen Huissinkylässä.
(1920.)
Iisalmelaiset ovat taas äskettäin toimittaneet yhden tunnetuiksi ja tunnustetuiksi tulleita pormestarinvaalejaan, ja meillä olisi kieltämättä aihetta kirjoittaa sen johdosta tälläkin kertaa muutama harkittu rivi, mutta me olemme tehneet juhlallisen päätöksen olla kirjoittamatta Iisalmen pormestarista useammin kuin kerran vuodessa, ellei joitain aivan pakottavia näkökohtia ilmene. Tämä päätös ei kuitenkaan millään muotoa estä meitä myötätuntoisesti seuraamasta Iisalmen muita rientoja.
Sivumennen voimme mainita, että samoin kuin useissa muissakin Pohjois-Suomen kaupungeissa on myöskin Iisalmessa muutamia päiviä takaperin nähty ensi kerran lentokone, jonka ilmestyminen Iisalmen taivaalle on innoittanut rakkaat virkaveljemme Iisalmen äänenkannattajassa m.m. seuraavaan lennokkaaseen huudahdukseen:
»Onhan sitä jo Iisalmessakin uuden ajan ihmeitä nähty jos joitakin: telegraahvit ja phonograahvit, telephoonit ja ihanneuunit, gramokraahvit ja votograahvit, kinematograahvit ja Enson pahvit, syykkelipyörät ja viljan lyöjät, peräruiskut ja autojen tomutuiskut, mutta tämä huhkia humiseva hykrokraahvi ensimmäistä kertaa».
Iisalmelaiset, heille suurin piirtein katsoen epäominaisella harvasanaisuudella, ovat kuitenkin karttaneet ja yhä edelleenkin karttavat puhumasta eräästä tavallista, nykyisyydessä arkipäiväiseksi lukeutuvaa lentokonetta paljon mieltäkiinnittävämmästä ilmiöstä, joka on, sikäli kuin me olemme oikein tietoomme saaneet, aiheuttanut Iisalmen kaupungissa ja ympäristössä vähintäänkin yhtä suurta mieltenkuohua kuin tuo taannoinen lentokonekin. Iisalmessa on nimittäin pitänyt peliään outo ja selkäpiitä karmiva henkimaailman ilmiö, tarkemmin tunnettu nimellä suhiseva kummitus.
Yleensä vaivaa, sikäli kuin me olemme alaan perehtyneet, haamuja ja kummituksia se pieni puutteellisuus — ikäänkuin ikiliikkujan puuttuva ratas — ettei niiden todenperäisyyttä voida aivan ehdottoman sitovasti todistaa epäuskoiselle yleisölle. Todisteluketjussa on aina joku pieni Akilleen kantapää, johon epäilijät ja pilkkaajat voivat ampua myrkyllisiä nuoliaan. Mutta Iisalmen suhisevaan kummitukseen nähden on asianlaita toinen. Sen ovat nähneet yht'aikaa melkoiset iisalmelaisjoukot, nähneet sen aivan ääreltään, niin että voivat ei ainoastaan sielunsa autuuden vaan vieläpä pormestari toivonsakin kautta vannoa, etteivät näkö- ja kuuloaistimensa ole heitä pettäneet. Asia on, niinkuin meille on täydellä syyllä huomautettu, todistettu kerrassaan ennenkuulumattoman sitovasti.
Ja oli tapahtumain kulku ja kehitys seuraava:
Eräänä viime elokuun pimeänä iltana palasi joukko kaupunkilaisia Peltosalmelta — lähimmältä asemalta — joiltakin juhlilta. Käveltiin tietysti pitkin rataa, mikä tosin oikeastaan on kiellettyä, mutta jota kieltoa ei pidetä aivan perustuslain pyhyydessä Iisalmessakaan.
Näin oli onnellisesti ja ilman mitään erinomaisemmattomuuksia päästy likelle Iisalmen kaupunkia, kun huvikävelijäin joukkue äkkiä tyrmistyneenä pysähtyi, sillä jonkin matkan päässä radan varrella, ojan reunalla, leijaili valkea haamu ja kuului omituista suhinaa.
Tämä ei ollut mikään jonkun unisen huvittelijan harhanäky, sillä sen näkivät kaikki yht'aikaa, ja haamu leijaili ojan reunalla, vaikka kuinka olisi silmiä hierottu.
Muutamia kauheita, jäykistäviä silmänräpäyksiä. Sitten pamaus. Ensimmäisenä tointunut nuorukainen oli nimittäin sivaltanut revolverin housuntaskustaan ja ampua pamauttanut.
Pamaus oli kaikinpuolin onnistunut ja asiallinen revolverinpaukahdus, mutta se ei tehnyt haamuun tarkoitettua vaikutusta. Se vain leijaili aikansa ja painui sitten suhisten alas ikäänkuin olisi maa sen niellyt.
Tulivat huviretkeilijät kylmässä hiessä ja auttamaton raukeus polvitaipeiden seuduilla kukin kotiinsa ja kertoivat asian, niinkuin se oli, eikä sinä yönä Iisalmen kaupungissa paljonkaan nukuttu. Ja jokainen, jolla on ymmärrystä, ymmärtänee ilman muuta, mistä kaupungissa seuraavana päivänä puhuttiin enemmän kuin pormestarinvaalista. Ja että rohkein ja seikkailunhaluisin osa kaupungin väestöä jännityksestä hytisten varustautui toivioretkelle suhisevan haamun esiintymispaikalle.
Päivä painui iltaan. Pimeni. Äänettömänä, tai korkeintaan kuiskaillen seisoo Iisalmen kaupungin urhoollisin aines läheisellä ylikäytävällä, rohkean miessuvun edustajat eturintamassa, vaimot ja lapset häntäpäässä.
Vihdoin alkaa jono hiljalleen, hyvin hiljalleen, liikahdella eteenpäin kummituspaikalle.
Pysähdys… odotus.
Sssssssshhh…
Suhisten kohoaa haamu ojan reunalta. Pieni, tukahtunut parahdus — joku heikommista astioista lyyhistyy tajuttomassa tilassa maahan.
Ahdistavan äänettömyyden katkaisee lopuksi urhoollisimman iisalmelaisen vavahtava huudahdus:
— Mitä teet?
Jos lukijakunta olisi anteliaalla tuulella, niin se keräisi meille kolehdin, jolla voisimme yrittää lunastaa joltakin rahapulaan joutuneelta kokeilijalta Edgar Allan Poen kynän kyetäksemme tärisyttävämmin kuvaamaan tätä kysymystä seurannutta hiljaisuutta, sekä sen äänen kolkkoutta, joka vihdoin kalmankaamealla soinnulla vastasi:
— Etsin ruumiita!
Noh!
Jottako eivät iisalmelaiset yltiöpäät kirkaisseet ja lähteneet juoksemaan!
Ja nyt me, mukavuuden vuoksi, jätämme ohjakset käsistämme ja luovutamme puheenvuoron iisalmelaiselle tilapäiskirjeenvaihtajallemme:
»Sinä yönä ei nukuttu senkään vertaa kuin edellisenä. Seuraavana päivänä iltapuolella, kun tohtori Brax ja kauppaneuvos Kärkkäinen kulkivat kaupungin lähellä oleville kesäasunnoilleen, kohtaa heitä ylivoimainen este. Elävä ihmismuuri sulkee tien — koko kaupunki on liikkeellä kummitusta katsomassa. — 'Sinne ei ole hyvä mennä', ilmoitetaan ihmismuurista.
Eikä kestä kauaa, kun haamu taas kohoaa ja suhisee entistä vimmatummin.Nyt pamautettiin yhteislaukaus revolvereista, joita oli varattu mukaan.Turha vaiva… hiljalleen leijailee haamu.
Tällaista tapahtui useana iltana.
Vihdoin päästiin haamun perille, ja nyt siitä ei kukaan saa enää puhua. Iisalmelainen, tuo herttainen, suopea iisalmelainen joutuu raivon valtaan, jos joku salaisuudesta tietämätön sattuu onnettomuudekseen ottamaan puheeksi mainitut tapahtumat».
Iisalmessa on, ikävä kyllä, joku veijari, joka ansaitsee joutua kansakunnan halveksimisen esineeksi, niinkuin hän on joutunut iisalmelaisten sammumattoman vihan esineeksi. Tämä ankarasti paheksuttava henkilö oli kavalasti punonut etukäteen juonensa parin Peltosalmen juhlille menneen henkilön kanssa, ja revolverin mukaan otto oli katalasti etukäteen sovittu, samoinkuin revolverin tyhjät panoksetkin. Kaikki oli pelkkää häpeämätöntä ulkoilmateatteria, ja kummitus oli pitkään tankoon ripustettu suuri lakana. Ja kaikki ne myöhemmätkin yhteislaukauksen ampujat olivat pelkkiä häikäilemättömiä statisteja.
Viimemainituille pyydämme erikoisesti lausua halveksimisemme. Siihen yhtynee, paitsi porvarillisia puolueitamme, myöskin sosialidemokraattisen puolueen oikeisto.
Iisalmessa yhtyvät siihen myöskin kommunistit.
(1920.)
Isännässäkö liene vika ollut vai torpparissa. Isäntä oli luonnollisesti sitä mieltä, että vika oli torpparissa ja torppari oli tietysti syvästi vakuutettu siitä, että vikapää oli yksinomaan isäntä. Luultavinta on, että tähänkin tapaukseen olisi soveltunut tunnettu vertaus padasta ja kattilasta.
Riidan aihe oli joka tapauksessa meidänkin kaukaisen maamme vaatimattomiin oloihin katsoen niin vähäpätöinen, että jos torppari olisi ojentanut tassunsa isännälle tai isäntä etukäpälänsä torpparille ja sanonut jonkun hyvän sanan, niin olisi asia ollut sillä selvä. Mutta tassua ei tarjottu eikä ojennettu käpälääkään, ja hyvää sanaa ei sanottu, ja niin tapahtui, niinkuin tällaisissa tapauksissa Suomenmaassa suuressa tavallisesti tapahtuu, että riitapuolet jättivät asiansa jollei nyt juuri kansainvälisen lakimieskomissionin niin ainakin Asikkalan käräjäkunnan kihlakunnanoikeuden ratkaistavaksi.
Aamuhämärissä sinä päivänä, jolloin jutun piti tuleman esille, söi isäntä vankan aamiaisen, ja samoin teki torpparikin. Sitten läksi isäntä talostaan ja torppari torpastaan käräjäpaikalle, ja saapuivat sinne jokseenkin yksiin aikoihin.
Siellä oli käräjäkansaa jo koolla kaikenlaista, oikeutta etsivän Asikkalan eri kulmilta, ja isäntä niinkuin torpparikin liittyivät kumpikin omiin tuttavapiireihinsä.
Mutta sisällä käräjäsalissa istui korkea oikeus, toisessa kädessään lain miekka ja toisessa oikeuden vaakakupit, tehden asikkalaisille kohtalokkaita päätöksiä, ja jos kantaja voitti, niin valitti vastaaja, ja jos vastaaja voitti, niin valitti kantaja, ja jos tuli nahkapäätös, niin valittivat molemmat, ja tuon tuostakin tuli aina uusi tuomio ja asianosaiset käskettiin pellolle ja uusi pari sisään kuin Noakin arkkiin.
Aina kun uusi juttu huudettiin esille, tunkeutuivat isäntä ja torppari lähemmäksi ovea, mutta eipä vain tullut heidän vuoronsa. Paljon on vääryyden kärsimisen tuntua Asikkalassakin ja monta paria siis oikeuden etsijöitä. Isäntä ja torppari vetäytyivät pettyneinä takaisin koetettuaan, vaikka turhaan, siinä ohimennen musertaa toisensa silmäyksillään.
Aina korkeammalle ehti päivän kultainen kehrä Asikkalan käräjäkunnan syyskuulakalla taivaalla, saavutti puolipäivän korkeuden ja alkoi painua Tuulokseen päin. Mutta isännän ja torpparin juttua ei näkynyt ei kuulunut. Jo aikaa sitten olivat sekä isännän että torpparin keskusvirastot huomauttaneet olemassaolostaan, ja iltapäivällä alkoivat ruuansulatuskanavat pitää semmoista kurinaa ja murinaa, että syrjäisetkin sen kuulivat. Mutta järkähtämättömänä kesti vielä isäntä ja kesti torpparikin.
Ehtoo tuli.
Silloin läksivät isäntä ja torppari yksiin aikoihin tiedusteluretkelle, että milloin se heidän juttunsa huudetaan, vai huudetaanko milloinkaan.
Saivat kuulla, että heidän asiansa on kaikkein viimeisenä sinä päivänä, ja saattaa vallan hyvin siirtyä myöhään yöhön.
Isäntä katsahti salavihkaa torppariin.
Asikkalan käräjäkansa tunsi vaistomaisesti, että jotain uutta oli tulossa, ja ryhmittyi odottavaisena isännän ja torpparin ympärille.
Kaikki riippui nyt torpparista.
Katsahtaako hän vuorostaan isäntään?
Asikkalan käräjäkansa hytisi jännityksestä.
Haa — katsahtipas! Torppari vilkaisi, tosin hieman syrjäkariin isäntään.
Asikkalan käräjäkansa hälisi tyytyväisenä. Ja sana levisi; jo katsoivat toisiinsa.
Isäntä katsahti toisen kerran.
— Jo katsoi isäntä toisen kerran! iloitsi Asikkalan käräjäkunta.
Torpparikin vastasi myös tähän silmäykseen.
— Kurrr… vastasi torpparin liivien sisältä.
— Murrr… kuului kaiku isännän tyhjästä vatsasta.
— Suolenne kurisevat, huomautti käräjäkansa. — Lyökää kättä!
Silloin voittivat isäntä ja torppari sen vanhan Aatamin ja paiskasivat kättä.
Tähän pamahdukseen vastasi käräjäkansan ilonhuuto, joka oli niinkuin vetten pauhu ja tuhansien honkien humina, ja raivokas asikkalalainen riemunauru tärähytti käräjätaloa, niin että lautakuntakin heräsi, puhumattakaan Asikkalan harakoista, jotka pakenivat Heinolaan asti.
Tähän päättyi kirjeenvaihtajan raportti tiedonantoon, että »tuomarin oli pakko vetää avonainen ikkuna kiinni, jotta nauru ja riemu ei häiritsisi sisällä olijoita».
(1920.)
Me jossakin hämäläisessä lehdessä tuonnottain ohimennen huomasimme sellaisenkin uutisotsakkeen.
Ja me vaivuimme lyhyeksi hetkeksi ja oikeastaan vain alitajunnassamme mietteisiin.
Me kai ajattelimme osapuilleen seuraavaan tapaan: Kaikenlaisia niitä otsakkeitakin kirjoitetaan.
Vapautta rakastava sonni… sonni, joka rakastaa vapautta…
On se jotakin erikoista, harvinaista?
Rakastavatko sonnit ylipäätään vankeutta?
Me suvaitsemme sitä jossain määrin epäillä.
Vaikka emme nimenomaan olekaan erikoinen asiantuntija sonnimaisilla aloilla. Emme ole esimerkiksi karjanhoitokonsulentti emmekä ole koskaan omistaneet sonnia.
Ja toivomme, ettemme koskaan tulisikaan sonnin omistajaksi.
Meissä ei piile mitään ahneutta siinä suhteessa.
Mutta me olemme nähneet sonneja aidan takaa, ja me olemme pysähtyneet katsomaan sonnia rohkeasti silmiin, jos aita on ollut jumalattoman vahva ja jos sonni on näyttäytynyt luonteeltaan maltilliseksi. Me olemme myöskin nähneet sonneja isojen kartanoiden navetoissa, kihlasormus nenässä.
Me emme ole kummassakaan tapauksessa olleet huomaavinamme sonnissa erityistä ja silmiinpistävää vastenmielisyyttä vapautta vastaan. Se seikka, että sonni suostuu seisomaan sormus nenässä ja sormuksesta seimeen kiinnitettyjen vitjojen toisessa päässä navetassa, ei vielä todista mitään, sillä vaikka me uskommekin, että lukija on vapauttarakastava olento ja valmis vapauden puolesta uhraamaan henkensä ja sydänverensä ja mahdollisesti yhden prosentin omaisuudestaankin, niin pidämme me luultavana, että lukijakin pysyisi kiltisti sisällä, jos hänen nenänsä lävistettäisiin rautarenkaalla ja hänet silläkeinoin kiinnitettäisiin kamarinsa seinään.
Emme myöskään siitä kirjallisuudesta, jota olemme lukutaitoon päästyämme viljelleet henkisten aarteittemme lisäämiseksi, ole missään kohden saaneet tukea sellaiselle käsitykselle, ettei sonnin olemukseen kuuluisi vapaudenrakkaus.
Päinvastoin voisimme, jos meillä olisi aikaa ja halua tästä asiasta laveammalti lörpötellä, mainita sangen pontevia päinvastaista todistavia esimerkkejä. Mutta ei ole aikaa eikä ole haluakaan.
Tiedämme kuitenkin lukijan huonosti salatulla kärsimättömyydellä odottavan, mitä siinä uutisessa sitten oikein kerrottiin, jonka otsakkeesta me olemme saaneet aiheen näin laajaan esipuheeseen.
Eikäpä siinä sen erinomaisempia. Se vain se Torkkelin talon emäntä siellä Jämsän Hassin kylässä — lukija ehkä tunteekin — laski viime tammikuun 7 p:nä sonninsa navetasta jaloittelemaan.
Sonni haisteli ilmaa ja tuulen suuntaa, ja koska hänelle tilaisuus kerran nimenomaan oli tarjottu, niin päättipä jaloitella perusteellisesti. Täysin tietoisena siitä, että raitis ilma ja ulkoilmaliikunto ovat eduksi myöskin sonnihygienian ja jämsäläisen karjajalostusaatteen kannalta katsottuina.
Sonni siis lausui Torkkelin talon emännälle hyvästi ja kiitos seurasta sekä siirtyi kesäisille laitureilleen.
Ja on siellä vieläkin.
Torkkelin talonväki ja sonni on kyllä useampaan otteeseen nähty juoksemassa jonkinlaista jämsäläistä Marathonia, joka on melkoista lyhyempi olympialaista kaimaansa, mutta sonni on aina ollut Hannes ja Torkkelin kaksijalkaiset ovat jääneet toisille ja kolmansille palkinnoille.
Piakkoin saanemme kuitenkin kuulla sonnin vapaudentarinan olevan lopussa, sillä sonni on nähtävästi joutunut huonoille jäljille, ja niin yksilö kuin kansakuntakaan ei voi kauan säilyttää vapauttaan, jos se joutuu huonoille jäljille. Torkkelin talon sonni on sanalla sanoen joutunut huonoon seuraan, ja »sano minulle, kenen kanssa sinä seurustelet, niin…» j.n.e. Torkkelin sonni on äskettäin nähty Jämsän Alhonkylässä Maahisten maalla, ja hänellä on ollut kettu seuratoverinaan.
Me emme voi vaatia Jämsän Hassin kylän Torkkelin talon sonnilta, että hän olisi perehtynyt Suomen Kansan Satuihin ja Tarinoihin. Onhan niitä vielä kaksijalkaisiakin härkäpäitä, jotka eivät niitä tunne. Mutta näistä saduista ja tarinoista, jotka sadunomaisessa muodossa sisältävät loppumattoman aartehiston esi-isäimme perintätietoa ja kokemusta, käy ilmi, että sille aina, ennemmin tai myöhemmin, käy hullusti, joka — olipa hän sitten vaikka yksinäinen poikamiessonnikin — antautuu seurustelemaan ketun kanssa.
Valitamme, mutta sisällinen aavistuksemme sanoo meille, että »vapautta rakastavan sonnin» vapaus on vakavassa vaarassa.
(1921.)
Kun oli tapahtunut se suuri ja tumman punan koko Suomen häveliäille poskipäille nostava paljastus, että Kemin Aatamit ja Eevat kylpivät yhdessä lapsellisessa ja eedenimäisessä viattomuudentilassa Kemin meri- ja tapulikaupungin ainokaisessa saunassa, nousi tästä tapauksesta mieltäjärkyttävä hälinä ja kauhu Kemin kaupungissa, niin että meteli kuului Laitakariin asti, ja Valkonauhan tantat panivat miehensä lujille ja kysyivät ja vannottivat heitä tunnustamaan, ovatko he myöskin rypeneet, valelleet ja loiskutelleet näissä häpeällisissä olosuhteissa, ja huusivat, että jos he olisivat tienneet… mutta mistäs he olisivat voineet tietää — paljon uppoaa asioita hämäryyteen ja tietämättömyyteen Kemin kokoisessa kaupungissa.
Ja Kemin kaupungin valtuusto kokoutui otsat kureessa neuvottelemaan, millä tavoin kautta maan tavatonta huomiota herättänyt saunakysymys olisi järjestettävä.
Sillä meidän on otettava huomioon, että paitsi saunaa, on Kemin kaupungissa myöskin elokuvat — panem et circenses siis tavallaan, ollaksemme klassillisia ja nyt oli järjestettävä niin, että samalla kuin paratiisimaisuus saunasta lopullisesti hävitettäisiin, ei myöskään kenellekään rauhalliselle, lainkuuliaiselle ja veronsa säännöllisesti maksavalle kemiläiselle tehtäisi vääryyttä, vaan että heille kullekin varattaisiin mahdollisuus jokaviikkoisiin sekä saunan että elokuvien iloihin.
Tosin on Kemin valtuustossa väkeviä ja voimallisia nimiä, niinkuin Tiura ja Kippari ja Hoiva ja Harmi ja Hirmu, mutta tuntien vastuunalaisuuden vuorenraskaan painon hartioillaan ei valtuusto ottanut niskoilleen mahdollisen epäonnistumisen vaaraa, ennenkuin oli pyytänyt lausuntoa torniolaiselta auktoriteetilta, maalari Charles Ekmanilta. Sillä Kemin valtuuston tiedossa oli, että Torniossa, jossa on kaksi saunaa, oli onnistuttu ratkaisemaan saunojen ja elokuvien ankara ja ikuinen ristiriita niin täydellisesti kuin se tässä vajavaisuuksien ja puutteellisuuksien maailmassa ihmisjärjelle ylimalkaan on mahdollista, ja yksimieliset oltiin myöskin siitä, että Charles E. jos kukaan oli omansa antamaan tästä järjestelystä kristalliselkeän selvityksen kemiläisille.
Kemin kaupungin onneksi ja menestykseksi ei tämä selvitys jäänyt myöskään tulematta, ja kun lausunto oli saatu, kokoutui valtuusto käsittelemään, pohtimaan ja päättämään asiaa.
Ja nyt ovat sauna- ja elokuvaolot Kemissä lopullisessa järjestyksessään, ja kaikki paratiisimaisuus ja muu vanhatestamentillisuus on lainsäädännöllisesti hävitetty, toivottavasti ikuisiksi ajoiksi, ja elokuvien näytännöt alkavat tiistaina ja saunaillat keskiviikkona, joten ne, jotka ovat olleet tiistaina elokuvissa, pääsevät keskiviikkona saunaan, ja ne, jotka torstaina kylpevät voivat perjantaina kyynelöidä tai riemuita, kappaleen laadun mukaan, elokuvissa.
Siispä alkuviikosta on Kemin sesongin kuollein aika, koska silloin ei ole saunaa eikä elokuvia, josta Kemiin aikoville matkustajille täten huomautetaan, että he jo etukäteen tietäisivät, ettei Kemiin kannata saapua ennen tiistaita. Mutta tiistai-illasta lähtien sykkii ja pulppuaa taas elämä Kemissä viikon loppuun asti, ja matkailija, joka silloin saapuu Kemiin, tietää, että ellei hän löydä jotain etsimäänsä kaupunkilaista elokuvista, voi hän hyvällä luottamuksella lähteä tapaamaan tätä saunasta.
Kemissä tunnetaan syvää ja kunnioittavaa kiitollisuutta saunakulttuurissaan korkealla kannalla olevaa, uusia uria aukovaa ja heikompiosaisille naapureilleen tietä näyttävää Torniota kohtaan. Ja toivottavasti on meillä tilaisuus piakkoin tutustuttaa lukijakuntaa Tornion mieltäkiinnittäviin saunaoloihin.
(1921.)
Kun olemme sanoneet aa, niin tahdomme myöskin sanoa pee ja koska olemme asiallisesti ja meille ominaisella maltillisuudella valaisseet Kemin kaupungin saunaolot, niin on yhtä luonnollinen kuin mieluinenkin velvollisuutemme täyttää sama tehtävä myöskin Tornioon nähden ja tapahtuu se mielestämme mukavasti ja vaivattomasti seuraavalla tavalla:
Olipa kerran — eikä se nyt ollut niin kerrankaan, taisi olla tänä talvena — yksi mies, joka matkusti melkein ympäri pohjoista pallonpuoliskoa, joutuen, niinkuin tämmöisille matkustajille välistä käy, kaikenlaisiin merkillisiin paikkoihin. Tämä mies myöskin yhtyi vaikka mihin, niinkuin sittapörö valitti aidanseipääseen lennettyään, ja saapui lopuksi aina hamaan Tornioon, ja katseli ympärilleen ja sanoi, että vai tämä se sitten on se Tornio, joo, joo.
Sitten se mies tarkasti kaikki Tornion merkillisyydet, joita emme voi tässä luetella, koska emme niitä itsekään tarkoin tiedä, ja tunsi sitten omituista syyhyämistä ihossaan, niinkuin sitä voi tuntea siistikin ihminen, kaikkea muuta kuin sika, etenkin oltuaan matkalla pitkähkön aikaa, ja alkoi kysellä sitä Tornion kuuluisaa kivisaunaa, joka on tunnettu hamassa toisessa valtakunnassakin, ainakin Haaparannan kaupungissa, minkä kaupungin herrasväet ahkeraan pistäytyvät kylpemässä Tornion saunassa ja etuilevat sillätavoin kurssierolla.
No, tämä matkamies neuvottiinkin sille saunalle, ja se on sitä helpommin löydettävissä, kun se on aivan Handolinin sillan päässä, tullipaviljonkia vastapäätä, ja se mies astui sisään ja teki kassalle hyvän iltapäivän toivotuksen ja pyysi saada yhden suomalaisen saunoituksen.
Kassa katsoi tähän muukalaiseen hyvin pitkään, niinkuin katsotaan ihmiseen, joka käyttäytyy epäilyttävästi tai ainakin omituisesti, ja kysyi sitten, että eikös herra ole selvillä viikonpäivistä ja eikös herra tiedä, että tänään onperjantai.
Herra sanoi tietävänsä, että perjantai on, vieläpä koko päivän, ja tottuneensa kylpemään myöskin perjantaina, kun niikseen tulee.
Kassa katsoi suoraan silmiin ja sanoi, että kyllä se tottumus on ainakinTorniossajätettävä, sillä perjantaina eivät Torniossa saa kylpeä muut kuinnaiset.
Pääsi se herra kuitenkin kylpemään, kun nöyrästi pyysi, ja vaikutti asiaan se, että hän oli muukalainen Jerusalemissa eikä tiennyt Tornion säädöksiä ja paragraafeja, mutta hyvin hiljaa varoitettiin häntä olemaan, etteivät Tornion kylpevät Susannat älyäisi, että pukki on päässyt kaalimaahan. Mutta mellakka oli kuitenkin tulla, sillä se herra oli todellakin niin varomaton, että sytytti pukeutumishommissaan savukkeen, ja pianpa alkoi sieltä täältä Tornion suuresta saunalaitoksesta kuulua kimeitä kiljahduksia, jokseenkin samanlaisia kuin porsaat päästelevät, jos niitä pistelee parsinneuloilla, ja joku huusi, että missä on herra, täällä haisee herralta! Miten lienee saunan henkilökunta sitten saanut asian valehdelluksi, niin etteivät Tornion rouvat lähteneet luonnollisesti ja alastomassa kauneudessaan juoksemaan saunasta kotiinsa, joka olisi ollut liian huomattava tapaus Tornionkin historiassa.
No, se herra kylpi hiljaa kuin hiiri, eikä mitään kamalaa tapahtunut, vaikka olikin perjantai, ja kylvettyään se herra läksi taas jatkamaan maallista vaellustaan ja joutui Ruotsin puolelle, mikä ei enää ole erikoinen ihme, jos on kerran Tornioon joutunut.
Siellä se kulki ja puuhasi siellä Ruotsin puolellakin, mitä lienee puuhannut, me emme sitä tiedä eikä sitä ole ehdottoman välttämätön lukijankaan tietää, ja joutui taas jonkin viikon kuluttua takaisin Tornioon ja meni taas saunaan. Nyt ei muutoin sattunut olemaan perjantai, vaan jokin muu päivä.
Saunan isäntä tuli ovella vastaan ja sanoi että:
— Jaa, se on nyt sillä tavalla, että tänä päivänä ei saisi muuta kuinvihtaa hautoa ja päätä pestä, koska on pohjoistuuli.
Sen herran kasvot olivat taas samanlainen elävä kysymysmerkki kuin lukijankin kasvot olisivat olleet, ja saunan isäntä sanoi, että sehän on niin yksinkertainen ja sanan varsinaisessa merkityksessä luonnollinen juttu, koska se johtuu juuri luonnonvoimista. Jos on pohjoistuuli, niin ei voi pestä muuta kuin pään, mutta jos on etelätuuli, niin vaikka uisit ja sukeltaisit ammeessa, koska etelätuulella on vettä vaikka kuinka riivatusti. Mutta pohjoistuuli painaa veden helkkariin, niin ettei saunan pumpun imuputken pää yllä veteen asti. Herra sanoi, että eikös voisi jatkaa imuputkea muutamalla metrillä, niin että se yltäisi vedenpinnan alapuolelle pohjoistuulellakin, ja isäntä vastasi, että mutta entäs kun ei ole tullut jatketuksi, niin entäs sitten?
Isäntä ryhtyi kantamaan lunta ämpärillä ja sulattelemaan sitä, ja siten saatiin niin paljon vettä, että voitiin pestä vieraan pää.
Ja päähän se on sentään niinsanoaksemme pää-asia.
Elokuvissa sitävastoin pääsee Torniossa käymään pohjoistuulellakin.
(1921.)
Tämän kirjoituksemme päällepito on harvinaisen kaunis ja suloinen. Sitä ei taida kenkään oikeinajatteleva ja syvästi- ja terveestitunteva ihminen kieltää.
Sallikaa, että vielä kerran vaivumme ihaillen ja värähdellen katsomaan noita hienon kauniita sanoja:
Naisen onni…
Näihin sisältyy kaikki maallinen kaunis ja ylevä, vieläpä melkoinen osa ylimaallistakin:
Naisen onni…
Niihin sisältyy oikeastaan koko ihmiskunnan historia ainakin syntiinlankeemuksesta lähtien.
Kaikki taiteet. Kaikki kirjallisuus. Eritoten romaanikirjallisuus.
Ja paljon muuta.
Emme kuitenkaan tahdo pöyhistellä vierailla höyhenillä. Olkaamme avomielinen. Me emme ole tuota otsaketta omasta päästämme keksineet. Kuinka se olisi mahdollista? Tässä autojen ja amerikkalaisten raitiovaunujen ja ministeripulien kaupungissa eivät synny sellaiset otsakkeet. Ja tästä puheena olevasta olemme kiitollisuudenvelassa eräälle suutarinvaimolle Haapamäen Vatjusjärvellä. Taikka ei hän oikeastaan ole enää suutarin vaimo: »puusuutarin oma hän on», voisimme lausua kuvannollisesti erään toisen, kuuluisan suutarin sanoilla. Mutta joka tapauksessa on hän osoittanut meille ja vatjusjärveläisille, mikä on naisen onni.
Muutama päivä sitten, kun eräs ahkera ja hyvänluontoinen — meistä ainakintuntuusiltä, että mies on sekä ahkera että hyvänluontoinen — kun uuttera ja sopuisa suutari Haapavedellä koputteli puunauloja kengänpohjiin maistaen ensin kunkin naulan kärkeä, niinkuin suutarien tapa on ollut suutarien luomisesta asti, kapsahti hänen eteensä hänen vaimonsa ja hänen kolmen laillisen vaikka alaikäisen lapsensa äiti, ja ilmoitti vakaan aikomuksensa ja järkähtämättömän päätöksensä olevan lähteä erään aivan toisen miehen kera niinsanoaksemme »kauemmas vielä kuin se etäinen kulta-nummi, jonka pappilan mamselli näki unissansa».
Ja »Kaiku»-lehden valpas kirjeenvaihtaja ilmoittaa edelleen:
»Kaiken varalta vetosi hän vielä miehensä sydämeen selitellen aviopuolisolleen, ettei suinkaan mies haluaisi estää häntä lähtemästä, koska nyt on kysymyksessä —naisen onni».
Tässä on romaanin ja näytelmän käännekohta. Lukijakin kääntää vavisten lehteä, sillä nyt on kysymys siitä, ryhtyykö aviomies revolveriin, kuristaako hän naisensa kovilla kourillaan, leikkaako hän — jos hän on suutari — hänen päänsä poikki nahkaveitsellä, vai muuttuuko hän vain ylimalkaan mustaksi muodoltaan ja huutaa kolealla äänellä:
— Haa!
Haapaveden suutari ei tehnyt mitään ylläluetelluista, josta älyämme, että hänkin on viisas mies, niinkuin suutarit ylimalkaan ovat. Hän ei edes sanonut: haa!
Hän alistui kohtaloonsa ilman mitään suurenmoisia eleitä, joita nähdään teatterilavalla, olletikin oopperoissa ja murhenäytelmissä.
Hän vain nyökkäsi myöntävästi murheellisella päällään. Olihan vedottu hänen sydämeensä. Eikä suutarinkaan sydän ole Oulun pohjanahkaa. Ja olihan vedottu naisen onneen. Naisen onni on Suomessa miehelle pyhä. Yhtä pyhä suutarille kuin ministerillekin. Ehkä välistä pyhempikin.
»Ja niin muutti vaimo jättäen miehensä ja kolme alaikäistä lastaan, erään paikkakunnalla jonkin aikaa olleen renkimiehen kanssa Oulunsaloon ja elää nyt — onnellista avioelämää», huudahtaa haapaveteläinen kirjeenvaihtaja.
Suutari koputtelee yhä edelleen kengänpohjia matalassa majassaan Haapavedellä. Mitä hän, hyljätty mies mietiskelee puraistessaan puunaulan kärkeen, sitä me emme voi sanoa.
Mutta sen me kyllä arvaamme, mitä onnellinen renkimies Oulunsalossa lausuu.
Hän astuu vasen käsi sydämellään ja oikea taivasta kohti kohotettuna vapautetun naisensa eteen, ja jylisevin äänin hän näin lausuu:
»Jo nyt olet vapaa, äiti! Pelastukses hetki nyt lyö! Tule päivän valkeuteen nyt, jo mennyt on pitkä yö! Taas syttyvi silmäs tuike, taas poskilles puna saa: ja voi sitä, ken hiuskarvaa nyt päästäsi notkistaa!»
Ja se on aika komeasti sanottu.
Ainakin renkimiehen sanomaksi.
(1921.)
No niin.
Vaikkapa Kemistä.
Siis:
Kemin kaupungin poliisikomissario käveli maaliskuisena keskiviikkona iltapuolella päivä pitkin Kemin lumisia katuja, ei kuitenkaan huvikävelyllä, vaan aivan asiallisesti, ollen tulossa kotoaan ja menossa virkapaikkaansa, joka luonnollisesti on poliisikamari, ja poliisikamari taas on siellä Palokunnantalon alakerrassa.
Siellä se on kamari ja siellä ne ovat putkatkin, jos kuka sattuu niitä tarvitsemaan.
Kaduilla vallitsi rauha ja kiitettävä kemiläinen järjestys, mutta luodessaan tutkivan poliisikatseensa erääseen porttikäytävään rypisti komissario otsaansa, mistä heti arvaamme, ettei mainitussa porttikäytävässä vallinnut täysin laillinen järjestys.
Eihän siellä nyt mitään meteliäkään ollut, kapinasta puhettakaan, mutta siellä makasi sangen avuttomassa tilassa ja ilmeisesti ensiluokan kemiläisessä humalassa eräs pitkäpartainen kaupunkilainen.
Komissario, joka tietomme mukaan on raittiusmies myöskin vakaumukseltaan eikä ainoastaan viran puolesta, synkistyi nähdessään sen surkuteltavan alennustilan, johon virkaheitto, mutta silti vielä melkoisen vaikutusvaltainen kuningas Alkoholi oli pitkäpartaisen kemiläisen palvelijansa sortanut, ja joka alennustila oli sitäkin silmiinpistävämpi, kun ei mainittu pitkäpartainen kansalainen muutoinkaan ole jäsentensä puolesta täysin varustettu seisomaan lujana p—leen, maailman ja oman syntisen lihansa houkutuksia vastaan, ollen nimittäin hänen toinen jalkansa polvesta alaspäin puusta.
Koska näköalaa ihailemaan oli lähistölle pysähtynyt eräitä keskenkasvuisia pojanhölmöjä, viittasi järjestysvalta viimeksimainittuja astumaan lähemmäksi, ja kun pojanhölmöt olivat hieman hidastellen ja arkaillen noudattaneet tätä viittausta, antoi komissario heidän tehtäväkseen tuoda kelkan.
Pojanhölmöillä kaikkialla maassa on erityinen kyky hankkia kelkkoja silloin, kun kelkkoja tarvitaan, vieläpä silloinkin, kun niitä ei tarvitakaan. Kelkka siis saatiin kohta, ja sijoitettuaan pitkäpartaisen ja puujalkaisen kristiveljensä tähän hyödylliseen liikennevälineeseen niin mukavasti kuin tilaisuus myönsi ryhtyi komissario vakavasti ja päättäväisesti vetämään humalaista partahurria poliisikamaria kohti.
Täten oli jo päästy kauppias Lehdon talon kohdalle, kun matkalla tuli vastaan kokolias lumikinos, jollaiset eivät ole mitään harvinaisuuksia enemmän Kemissä kuin muuallakaan Pohjoismaissa, ja ajatellen kalliin kuormansa parasta komensi vetäjä vedettävän kohottamaan puujalkakoipeaan, jottei polventynkä kinoksen yli mentäessä viistäisi maata.
Tämä viranomaiselta taholta tullut kehoitus ikäänkuin palautti pitkäpartaisen ystävämme taivaanrannalla pyörineet hengenvoimat takaisin alhaisempiin kemiläisiin maailmoihin, ja hän kohotti vaistomaisesti koipeaan sekä huomasi samassa olonsa mukavaksi, huomasi olevansa liikkeessä ja lepäävänsä kelkassa, jota jokin voima kuljetti hyväntahtoisesti eteenpäin. Autuaallinen hymy kirkasti puujalkaurhon pitkäpartaista naamaa, ja hän kopeloi taskuaan, otti siitä taskumatin ja kaatoi kurkkuunsa pitkän ryypyn, lisätäkseen onnensa täydellisyyttä ja kohottaakseen tunnelmansa ja henkensä takaisin taivaannavalle.
Merkillinen ja harvinainen näky, kelvollinen aiheeksi vaikka William Hogarthin piirtimelle: poliisimies vetämässä kelkkaa työlään kinoksen yli ja kelkassa pitkäpartainen, puujalkainen ja onnellinen ukko kaatamassa kurkkuunsa ryyppyä.
Mutta ei ollut ketään nykyaikaista Hogarthia näkemässä. Muutamia sieluja joutilaita kemiläisiä vain, jotka huuliaan nuoleskellen seurasivat ryyppyä himokkain silmin.
Ja kun se mies oli selällään, niin se ryyppykin meni väärään kurkkuun. Pitkästä parrasta alkoi paukkua ankara yskiminen, ja komissario älysi, mitä oli tapahtunut. Ja siihen se lysti loppui.
Muuta ei tällä kertaa Kemistä.
(1921.)
Ja kyllähän sitä ääntä pidetäänkin. Aina vain ollaan äänessä ja kiljutaan ja melutaan, ja jokainen skruuvaa kurkkuaan ja koettaa hihkaista kovemmin kuin naapuri.
Veturit viheltävät ja autot mölisevät ja puhujat karjuvat äänensä käheiksi valistuskokouksissa.
Ja Suomen kansan etunenässä käy hyvällä esimerkillä sen oma rakas pikku eduskunta, joka tuontuostakin ratkaisee asioita huutoäänestyksellä ja johon siitä syystä puolueet valitsevat suurimmat huutajansa, niinkuin asianmukaista ja viisasta on.
Me emme ole tulleet sukeltautuneeksi syvemmälle tähän kysymykseen, mutta meillä on se käsitys ja muisti, että eduskunta juuri on istuttanut huutoäänestyksen tähän karuun pohjoiseen maaperään, jossa se kuitenkin alkoi odottamattoman hyvin höystyä. Emme muista lapsuudessamme juuri kuulleemme puhuttavan huutoäänestyksestä. Ainakin lienee se pari kolme vuosikymmentä takaperin ollut melkoisen harvinaista.
Mutta sitten alkoi elämä edistyä ja uudistua, ja sitten tulivat paljon muun ohella myöskin huutoäänestykset.
Etupäässä viljellään niitä eduskunnassa, joka on saavuttanut korkean kehitysasteen tällä alalla. Huutoäänestys on eduskunnalle kuin hunajaa ja mannaa. Huutoäänestyksen tullessa säteilee koko kamari tyytyväisyydestä. Ja sen äänestys on kuin monen kosken pauhu pitkäisen jylinän säestämänä, »jossa usein kuuluu korkea ja kestävä huuto: älämölöö, ai älämölöö!» niinkuin Tammiston Kyöstin esityksestä vimmastuksen hetkellä.
Nyt on Joensuussakin, kaupunginvaltuuston viime kokouksessa, toimeenpantuhuutoäänestys…
Puheenjohtaja esitti, että eräs asia ratkaistaisiinhuutoäänestyksellä!
Valtuusto tuli hämilleen. Vai että oikein huuto…
Tuntui niin oudolta, että ihan sydänalassa hylläytti. Valtuustoa kainostutti niinkuin nuorta neitosta ensimmäisissä tanssiaisissaan.
Puheenjohtaja tiedusteli, suostutaanko siihen, että asia ratkaistaan huutoäänestyksellä?
Valtuusto punastui sisällisesti mielenliikutuksesta.
Puheenjohtaja tulkitsi vaitiolon myöntymyksen merkiksi ja lausui julki, että ne, jotka tahtovat niin ja niin, äänestävät jaa, ja ne, jotka eivät tahdo niin ja niin, äänestävät ei.
Valtuuston korvia kuumotti.
Jännitys kävi miltei tuskalliseksi.
—Jaa tai ei!
Se tuli kuin isku nuijalla päälakeen.
Valtuusto pökertyi.
Muutamat suut loksahtivat vähän auki, mutta mitään ääntä ei kuulunut.
Salissa vallitsi haudan hiljaisuus.
Ei kuulunut edes kärpäsen surinaa, koska oli vielä talvi.
Puheenjohtaja uudisti yrityksensä:
—Jaa tai ei!
Taas avautuivat, epäinhimillisillä ponnistuksilla, muutamat suut, mutta mielenliikutus oli ylivoimainen. Se salpasi hengityksenkin.
Ei ääntä… ei äännähdystäkään, ei hiljaisinta huokausta…
Olisi voinut kuulla neulan putoamisen lattialle. Mutta yhtään neulaa ei pudonnut.
Pitkä äänettömyys.
Vihdoin alkoivat valtuutetut toipua.
He uskalsivat jo katsahtaa toisiinsa… jopa uskalsivat hiukan hymyilläkin.
Puheenjohtaja yhä odotti vastausta.
Vihdoin voitti »ei»-ehdotuksen tekijä luontonsa. Hänen tahdonvoimansa saavutti vallan äänielimien ylitse. Hän avasi suunsa. Valtuusto kuunteli, puheenjohtaja kuunteli, sanomalehtireportterit höristivät korviaan, koko ympäröivä luomakunta jännitti kuulovoimansa äärimmilleen.
Ja todellakin.
Kuului ikäänkuin pieni kuiskaus — ikäänkuin hento tuulosen henkäys — puheenjohtaja, joka jännityksellä oli kiinnittänyt katseensa puhujan huuliin, oli erottavinaan niiden kuiskaavan: »ei…»
Puheenjohtaja julisti, että»ei» on voitolla.
Valtuusto hyväksyi suurenmoisella, monumenttaalisella vaikenemisella puheenjohtajansa tulkinnan.
Ja siten oli saatu asia onnellisesti ratkaistuksihuutoäänestyksellä.
(1921.)
Syynä ei ollut mustasukkaisuus, vaikka kertomuksemme henkilökuntaan kuuluukin kaksi naista, joista toinen talon tytär ja toinen palvelustyttö.
Syypää oli oikeastaan se piika. Kun se pudotti avaimen kaivoon. Ja juuri vilja-aitan avaimen.
Siinä talossa oli se palvelustyttö lähtenyt kahdelle asialle yhtaikaa, ja siitähän se koko vahinko oikeastaan aiheutuikin. Läksi aittaan ja poikkesi samalla kaivolle vettä noutamaan.
Siinä putosi se avain sinne kaivoon.
Tyttö katseli, että sinne se nyt sitten meni, ja mitäs minulle nyt sanotaan, jos minä sanon, että olen pudottanut avaimen kaivoon? Mutta jollen sano mitään, niin ei kai minullekaan mitään sanota.
Niinkuin ei sanottukaan.
Illemmällä oli iltamat nuorisoseuran talolla, ja sinne läksi talon tytärkin kävellen. Ja muu väki hajosi mikä minnekin.
Isäntä jäi yksin kotimieheksi ja alkoi sitten tarkastella paikkojaan ja aikoi käydä aitassakin, mutta avain ei ollut paikoillaan.
Isäntä mutisi, että minnehän se akkaväki taas on sen avaimen pannut? On se merkillistä tuo akkaväki, kun se ei osaa panna mitään paikoilleen. Kyllä tässä maailmassa menisivät asiat sekaisin yhdessä päivässä, jollei miesväkeä olisi… mutta senkö hornaan ne nyt ovat sen aitan avaimen paiskanneet?
Isäntä etsi ja etsi kaikki sellaiset paikat, joihin voi olettaa huolimattoman naisväen jättäneen aitan avaimen, sekä suuren joukon muitakin paikkoja, mutta kun ei hänen päähänsä pälkähtänyt lähteä etsimään sitä kaikkein luonnollisimmasta paikasta, mihin sellaiset talon tavarat joutuvat, joita ei mistään muualta löydy, nimittäin kaivon pohjasta, niin ei avainta tietysti löytynyt.
Isäntä lopuksi huokasi, että totta vissiin nyt ovat rosvon —keleet varastaneet aitan avaimen ja tulevat yöllä varastamaan, ja isäntä suuttui rosvoihin ja latasi haulikkonsa ja toivoi sen olevan sellaisen pyssyn, joka yhdellä laukauksella hävittäisi kaikki rosvot maan pinnalta, tai ainakin sen rosvon, joka oli vienyt hänen aitanavaimensa.
Iltamyöhällä palasi talon tytär iltamista hevosella, sillä talon tyttärellä oli n.s. mielitietty, joka myöskin oli luonnollisesti iltamissa, ja jolla luonnollisesti oli hevonen, niinkuin talontyttärien mielitietyillä melkein aina on, lukuunottamatta toistaiseksi perin harvoja poikkeustapauksia Etelä- ja Länsi-Suomesta, jolloin talontyttärien mielitietyillä on autot.
N.s. mielitietty pysäytti hevosensa tielle tyttönsä kotitalon pihan laidassa olevan vilja-aitan lähelle, minkä jälkeen ryhdyttiin hyvästelemään ja kiittämään seurasta ja niin edespäin, mikä kaikki on jossain määrin aikaaviepää toimitusta.
Isäntä vaaniskeli kammarinsa ikkunassa murtaen mustaa haventa, ja nähdessään Pohjolan kevään yöhämärässä hevosen kuormineen sen vilja-aitan vieressä, jonka avain oli kadonnut, juoksi hän ulos ja ampui, niin että talo jysähti.
Ei hän nyt sentään onneksi aivan kohdalle laskenut, täräyttipähän vain ottaakseen varkailta pois luonnon, mutta ei henkipahaista, ja tytär parkui, että älkää hyvä isä ampuko, minähän täällä olen ja tää… tää… tää toinen.
Isäntä keskeytti tulensa, ja hänen tuleva vävypoikansa kiiruhti matkoihinsa haluamatta ainakaan vielä tällä kertaa tehdä tulevan appiukon tuttavuutta. Mahdollisesti pelkäsi hän, että tulevan appiukon haulikko oli kaksipiippuinen, niinkuin haulikot tavallisesti ovat, ja hän oli kuullut vasta ainoastaan yhden pamauksen.
»Palvelustyttöön vaikutti tämä tapaus niin tärisyttävästi, että hän heti tunnusti syyllisyytensä», ilmoitetaan meille.
Joten, koska on päästy onnelliseen loppuun, mekin voimme panna pisteen toivossa, ettei tämä yöllinen kohtaus ole vaikuttanut liian tärisyttävästi herkkähermoiseen lukijaan.
(1921.)