Aksel aikoi jotakin sanoa niistä 7000 taalerista, jotka hänen vanha isänsä häntä varten kerran oli lainannut Moosekselta, mutta samassa kääntyi lanki Akselia kohden ja sanoi hänelle suoraan päin silmiä; "Missä ovat ne 13000 taaleria, jotka sinä sisariltasi olet veijannut?"
Tämä masensi Akselin kokonaan — hänen lankonsa tiesi siis senkin — hän hoiperteli kalpeana ulos ovesta ja astui vaunuihinsa.
"Mihinkä?" kysyi kuski.
"Kotia".
"Missä vietämme yötä?"
"Kotona".
"Herra, sitä eivät hevoset kestä".
"Niiden täytyy kestää".
Niin ajoivat he kotia, ja kun he olivat astuneet alas vaunuista, seisoi Juha noiden molempain kaunisten rautikkoin tuona ja sanoi: "Molemmat takamaiset vaunuhevoset olemme jo ennen ajaneet pilalle, nyt ovat molemmat etumaisetkin lopussa; heistä ei ole muuhun kuin sontarattaiden eteen".
Aksel kävi raskailla askeleilla huoneesensa, johon jo paistoi kirkas päivä. Hänen huoneessansa oli kaikki kuin ennenkin ja ennen oli hän aina siinä hyvästi viihtynyt ja vanha tottumus oli aina tehnyt lempeän vaikutuksen hänen sydämeensä; mutta hänen sydämensä ei ollut enää sama kuin ennen, hänen mielensä ja sydämensä oli muuttunut, se ei tahtonut enää soveltua vanhaan totuttuun tapaan; hänen mieltänsä ahdisti; hän tempaisi akkunan auki, että aamun raitis ilma pääsi virvottamaan hänen otsaansa; hän heittäytyi istumaan nojatuolillensa, joka oli hänen kirjotuspöytänsä edessä, ja pusersi päätänsä molemmilla käsillään, ikäänkuin tahtoisi hän pingottaa sen ruuvipihteihin. Samassa sattui hän näkemään pöydällä kirjeen, käsiala oli hänelle hyvin tuttu, hän oli sen jo ennenkin nähnyt, hän repäisi kirjeen auki: kirje oli hänen sisareltansa. Mitähän oli hänen lankonsa Breitenburg hänelle sanonut? Niin, siinähän se oli! Hän katseli ulos akkunasta, tuolta Reksowin kuusikkometsän takaa nousi aurinko. Hän katsahti taas kirjeesen; siinä oli ystävällisiä sanoja, mutta mitä apua sanoista, hänellä ei ollut rahoja. Hän katsahti taas ulos akkunasta: hänen silmäinsä edessä lainehti vehnälaiho. Ah, jos se olisi jo tuleentunut, jos se olisi jo puitu ja olisi antanut kahdenkymmenkertaisen sadon, niin, sitte — ei! ei! siitä ei sittenkään hänelle apua olisi ollut. Ja hän katsahti taas kirjeesen: ystävällisiä sanoja! Mutta vähitellen saivat sanat vakaisemman muodon, ne katsella tuijottelivat häneen tuimemmin — hän ei voinut enää luoda silmiänsä muualle — hän luki kirjeen loppuun, ja siinä seisoi: "minä olen tästä asiasta myöskin kirjottanut Fridalle, rakas veli! Jos et sinä ole kiinittänyt kartanoon meidän saantiamme, niin olemme me tyttöraukat ihan hukassa!" — "Niin, hukassa!" huudahti Aksel, "hukassa!" ja hypähti pystyyn tuoliltaan ja juoksi ympäri huoneessa; hän riensi akkunan ääreen, hänen edessänsä lepäsi luonto täydessä ihanuudessaan ja luonto tekee vaikutuksensa jokaiseen sydämeen; mutta sydämen on oleminen sopusoinnussa luonnon kanssa, sen on oleminen avonainen ja altis auringonsäteelle ja on sisällisellä kaipauksella katseleminen vihantaa maata, sinistä taivasta ja auringon kultaisia säteitä. Mutta hänen sydämensä ei ollut enää puhdas, valhe oli saanut hänestä voiton, hänen mielensä ja ajatuksensa olivat kiinitetyt viheliäiseen ihmiselliseen romuun. Rahaa! Rahaa! Auringon säteistä ei voitu kultarahoja lyödä. Hän heittäytyi taas tuolillensa: Fridakin tiesi siis sen. Mutta Aksel oli niin usein valhetellut hänelle; tätä ei voinut hän kumminkaan kieltää, Frida tiesi sen. Ja Frida seisoi hänen edessänsä, lapsi käsivarrella, ja katseli häntä tuimasti ja hänen kirkkaat harmaat silmänsä kysyivät: "Olemmeko tämän ansainneet?" ja hänen kolme sisartansa seisoi hänen ympärillänsä laihtunein poskin ja huulin hyypyneisin: "Niin, Aksel, rakas Aksel, ihan hukassa!" Ja näiden tyttöraukkani takana seisoi eräs synkkä hahmu omituisessa valossa, se hahmu ei näyttänyt olevan tästä mailmasta, ja tämä hahmu oli hänen vanha isänsä, ja se sanoi hänelle: "Sinun pitäisi olla minun vanhan huoneeni tuki, mutta sinä olet irrottanut siitä kiven kiven perästä ja minun huoneeni olet sinä jaottanut maahan". — Tätä ei hän enää kestänyt, hän kavahti pystyyn — hahmut katosivat —, hän juoksi edes takasin, ja kun hän taas tuli tunnollensa, seisoi hän kaapin edessä, jossa hänen ampuma-aseensa olivat. Ah, hän tiesi paikan, joka oli niin yksinäinen, niin hiljainen, tämä paikka oli Laubanin järvi Reksowin metsässä; hän oli iloisilla metsästysretkillä usein siellä ollut vanhan metsävartian, Slangin, kanssa; siellä voi hän sen tehdä. Hän kurotti kaappiin ja otti revolverin, jonka Triddelfitz kerran oli hänelle hankkinut, että hän ampuisi sillä päivätyöläisiä. Hän koetteli sitä; oikein, se oli ladattu. Hän meni ulos ovesta; mutta kun hän tuli porstuaan, näki hän oven, joka vei Fridan kamariin ja jonka takana hänen vaimonsa ja lapsensa lepäsivät. Aksel vavahti, hän hoiperteli taaksepäin; kaikki ne suloiset hetket, joita hän täällä, uskollisen vaimonsa sydämellä ja lapsen sielun vähitellen elämään heräämistä nähdessään oli nauttia saanut, johtuivat hänen mieleensä, hän lankesi polvillensa kynnykselle ja kuumat kyynelet vierivät hänen poskillensa, ja nämä kyynelet, tämä palava rukous voivat hänen pelastaa — me tulemme sen vielä näkemään — sillä Jumala johtaa meitä hienolla, näkymättömällä langalla. Aksel nousi, hän ei ollut rukoillut oman sielunsa edestä, hän oli rukoillut toisten sielujen edestä; hän meni, hän meni hiljaiselle Laubanin järvelle. Hän heittäytyi maahan polvillensa nuoressa kuusikkometsässä, hän otti revolverin taskustansa ja laski sen viereensä, hän loi vielä kerran palavan silmäyksen mailmaan; hän katsahti vielä kerran aurinkoon, Jumalan ihanaan aurinkoon, viimeisen kerran, ennenkuin hänen oli yllättävä synkkä yö. Aurinko häikäisi hänen silmiänsä, hän otti niistinliinansa ja peitti sillä kasvonsa, ja nyt tulivat hänen mieleensä viimeiset, kamalat ajatukset. Raskaasti hän huokasi: "Sen täytyy tapahtua!" huudahti hän. "Hyvää huomenta, herra von Rambow!" kuului ystävällinen ihmisääni hänen vierestänsä.
Aksel sieppasi liinan pois silmiltänsä ja peitti sillä revolverin.
"Näin varhain valveilla?" kysyi Sakarias Bräsig, sillä hän se oli, joka istui maahan ruohostoon Akselin viereen. "Aiotteko tekin onkia?" Samassa laski hän kätensä niistinliinan ja revolverin päälle: "Ahaa! Te tahdotte harjotella pistoolilla ampumista. Minäkin olin ennen siinä hyvin taitava, minä ammuin pata- ja herttaässän aina keskeltä puhki". Niin puhein nousi hän seisaalle ja otti revolverin käteensä: "Näettekö pilkkua tuolla kuusessa — Slang näyttää merkinneen tässä puita kirveellään — minä pidän vetoa neljä groschenia, sillä enempää en pidä minä milloinkaan" — pah! pamahti revolveri, mutta kuula ei sattunut pilkkuun — pah! vielä toistamiseen ja taas turhaan, ja vielä kerran, ja niin ampui hän kaikki kuusi laukausta: "Sitäpä en olisi uskonut! Kaikki harhaan! Sitä en olisi uskonut! Minä olen vedon menettänyt! Tässä ovat ne neljä groschenia. Semmoinen vanha krapelus!" huudahti hän ja viskasi revolverin kauvas Laubanin järveen, "sillä voisivat lapset ja nuoret miehet varomattomuudessaan pian ampua itsensä kuoliaksi".
Akselista tuntui olonsa oudolta: yht'äkkiä asettui hänen vakaisimman, lujimman, epätoivonsa ja kamppailussa tehdyn päätöksensä ja sen pimeän portin väliin, jonka kautta hän tahtoi uskaltaa astua, mitä tavallisin ja, Akselin mielestä, mitä törkein olento, ja siinä se nyt seisoi niin julkeasti ja röyhkeästi, kuin talonpoika markkinoilla, pois tieltä oi sitä voinut sysätä oikealle eikä vasemmalle puolelle. Aksel hypähti myös pystyyn: "Herra…!"
"Herrrra…!" ärjäsi Bräsig takasin.
"Mitä teillä täällä on tekemistä?"
"Ja mitäteillätäällä on tekemistä?" kysyi Bräsig puolestansa.
"Te olette hävytön narri!" huudahti Aksel.
"Ja te olette vielä suurempi narri!" huudahti Bräsig, "te aiotte mielettömässä tilassa tehdä mitä kauhistavimman teon ja olette unhottaneet kaikki: rouvanne ja lapsenne. Niin! tuommoinen pieni hyppäys vaan, ja niin pääsemme kaikista! Eikö niin? Kumpi on nyt suurempi narri?"
Ja Aksel nojasi kuusta vastaan, toinen käsi sydämellä ja toinen silmillä aurinkoa vastaan, ja hänen, edessänsä seisoi mitä jokapäiväisin ihmisolento, ongenvapa kädessä, ja sulki häneltä kuoleman pimeän portin.
"Näettekös", otti pehtori Bräsig uudestaan puhuaksensa, "jos olisitte tulleet kolmea minutia ennemmin kuin minä" — ne olivat ne kolme minutia, jotka hän oli viettänyt kynnyksellä rukoillen polvillaan vaimonsa ja lapsensa edestä — "niin viruisitte nyt tuossa pää puhki hirvittävänä varoituksena, ja kun olisitte tulleet Jumalan tuomioistuimen eteen, niin olisi Jumala sanonut teille: narrien narri! Sinä et tiedä, mitä tänä yönä sinun rakas vaimosi ja pehtori Hawermann ja rouva Nüssler ja pastorin rouva ja Mooses ja muut ovat tehneet, ja jos Herra olisi tuominnut teidän ansion jälkeen, tiedättekö, mihinkä sitte olisitte joutuneet? Helvettiin olisitte joutuneet!"
Aksel otti kätensä pois silmiltänsä ja katseli tuijotteli Bräsigiä:"Mitä? Mitä te sanotte?"
"Että teille on tänä yönä hankittu 31,000 taaleria, ja että Mooses hankkii rahat, ja että teidän orpananne Frans on tullut, ja hän tekee mahdollisesti vielä enemmän. Mutta tehän olette ihan mieletön ihminen, kun annatte Triddelfitzin, sen vintiön, ostaa revolvereita, ampuaksenne päivätyöläisiä, ja sitte hätyytätte niillä omaa henkeänne".
"Frans on täällä? Frans, sanoitte te?"
"Niin, hän on täällä; mutta teidän tähtenne ei hän ole tullut, hän on tullut sentähden, että hän kaikin mokomin tahtoo tehdä Lovisa Hawermannin armolliseksi rouvaksi von Rambowiksi; mutta jos mielitte mailmassa ketään kiittää — Frans aikoo arvattavasti jotakin tehdä, tehdä mitä vielä puuttuu —. niin menkää sitte rakkaan armollisen rouvanne ja Kaarlo Hawermannin luo ja osottakaa heille kiitollisuuttanne; voitte myöskin käydä Mooseksen luona, ja rouva Nüssleriä ette myöskään saa unhottaa, ettekä pastorin rouvaakaan — he ovat kaikki olleet hyviä teitä kohtaan tänä yönä".
En ole vielä koskaan aikonut itseäni ampua, enkä tiedä, mimmoinen semmoisen ihmisraukan mieli on, kun hänen ja hänen päätöksensä väliin tunkeuu jokapäiväinen elämä. Minä arvelen, että se mahtaa tuntua hyvin harmittavalta, ikäänkuin oikein väsyneestä, uupuneesta matkamiehestä lasillinen hapanta, lannistunutta olutta — ja pehtori Bräsig näytti todellakin tänä aamuna hieman äreältä. Mutta kun rakas, ihana ihmiselämä tulee sisään ovesta, ja nuori vaimo, lapsi käsivarrella, kaataa hänelle lasillisen viileätä, raitista viiniä, juo hän lasin pohjaan ja sanoo: "No niin! Nyt voitte kertoa, mitä täällä on tapahtunut". Ja pehtori Bräsig kertoi ja kertoi hyviä uutisia, ja Aksel horjui pois kuusen juurelta ja lankesi vanhuksen kaulaan! "Herra Bräsig! Hyvä herra Bräsig! Onko tämä kaikki totta?"
"Mitä sillä tarkotatte? Luuletteko, että minä tänä pyhänä hetkenä syöttelisin teille valheita?"
Ja Akselia pyörytti se pohjaton juopa, joka oli hänen edessänsä ja johon hän vastikään oli niin rohkeasti kurkistanut, hän hoiperteli taaksepäin ja hänen ympärillänsä alkoi kuulua laulua ja soittoa ilmassa ja maa heijasti ja loisti ja kaikki, mitä hän muuten oli välinpitämättömästi katsellut ja kuullellut, teki nyt häneen valtaavan vaikutuksen, hän peitti silmänsä käsillänsä ja rupesi katkerasti itkemään. Ja pehtori Bräsig seisoi hänen edessänsä ja katseli häntä sääliväisesti, lähestyi häntä lempeästi ja tarttui hänen olkapäihinsä ja ravisteli häntä, mutta hyvin vienosti ja sanoi: "Me vaellamme kaikki eksyksissä, ja te olette suureksi osaksi itse syypää onnettomuuteenne; mutta kokonaan ei se ole teidän syynne, sillä miksikä riivasi paholainen teidän äitiänne ja antoi teidän ensin tulla luutnantiksi? Mitä on maanviljeliällä tekemistä luutnantin kanssa? Sehän on ihan samaa, kuin jos kaupungin musikantti David Berger, joka torvellaan on puhaltanut pilalle toisen keuhkonsa, nyt rupeisi papiksi ja saarnaisi, saarnaisi vaan toisella keuhkolla; hän ei sitä kestäisi. Mutta", ja hän kävi nuoren miehen käsivarteen kiini, "menkäämme pois tästä paikasta, niin tulee mielenne paremmaksi".
"Niin, niin!" huudahti Aksel, "te olette oikeassa! Tuosta onnettomasta soturielämästä on kaikki minun onnettomuuteni alkunsa saanut, silloin tein minä ensimäiset velkani ja niistä seurasivat kaikki toiset. Mutta", sanoi hän vähän ajan kuluttua ja seisahtui, "mitä sanon minä vaimolleni?"
"Ette mitään", sanoi Bräsig.
"Ei", sanoi Aksel, "minä tein juuri pyhän lupauksen, että tästä lähin aina sanon hänelle totuuden".
"Se tulee teidän tehdäkin", sanoi Bräsig. "Luuletteko todellakin, että nuori armollinen rouva on teiltä suorastaan kysyvä, ettekö tänä aamuna ole aikoneet ampua itseänne? Ja jos te puheessanne joudutte hämille, niin valhettelen minä teidän puolestanne, sitä en minä pane sydämelleni, sillä olisihan hirmuista, että niin hyvän nuoren rouvan koko ikänsä täytyisi vaeltaa mailmassa yhä ajatellen, että mies, jonka hänestä piti huolta pitämän, oli kurjasti aikonut jättää vaimonsa ja lapsensa. Ei!" lisäsi hän lujasti, "sitä ei hänen ole tarvis tietää; sitä ei ole kenenkään tarvis tietää paitsi teidän ja minun. Ja saattepa nähdä, että hän nukkuu vielä, sillä vasta, aamulla voi hän levolle päästä ja hän oli varmaankin hyvin väsynyt".
Niin tulivat he Pümpelhageniin. Daniel Sadenwater oli etehisessä.
"Daniel", sanoi Bräsig, "hankkikaa meille vähän aamiaista, sillä", sanoi hän, kun Daniel oli mennyt, "teidän on vähän vahvistaminen itseänne ruoalla, että tulette toiselle mielelle, sillä tämmöinen tapaus kyselee voimia".
Mutta tällä kertaa oli epätietoista, sanoiko hän tätä muiden tähden vai itsensä tähden, sillä kun aamiainen tuli pöydälle, ei Aksel voinut mitään syödä, mutta Bräsig söi kuin riihentappaja.
Kello kymmenen aikaan tuli Frida huoneesen: "Hyväinen aika, herra pehtori! ja sinä, Aksel?"
"Niin, Frida kulta, minä tulin kotia tänäaamuna", sanoi nuori mies matalalla äänellä.
"Ja nyt et enää matkaa pois, nyt pysyt sinä täällä", sanoi Frida vakavasti. "Ah, Aksel, minulla on sinulle paljo kertomista, paljo hyvää. Mutta kuinka olet sinä tullut herra pehtorin pariin?"
Nyt, arveli Bräsig, on hänen aikansa puuttua asiaan: "Minä olin aamulla vähän onkimassa — ette mahda panna pahaksenne, että minä panin ongenvapani teidän porstuaanne — ja siellä tapasin minä herra von Rambowin, joka oli kävelemässä, ja niin katselimme yhdessä hänen nisuansa ja hän kutsui minua aamiaiselle. Mutta armollinen rouva, onpa teillä oivallista makkaraa! Sen valmistamisen olette varmaankin oppineet rouva Nüssleriltä!"
"Ei", sanoi Frida, luomatta kysymykseen mitään suurempaa huomiota, ja katseli Bräsigiä ja Akselia vuorotellen, ikäänkuin olisi hänestä toki kummaa, että Aksel oli kutsunut vanhan pehtorin sisään. "Mutta mitenkäs on tämän laita, herra pehtori…?" kysyi Frida.
Maltappa! arveli Bräsig, nyt puhut itsesi pussiin, nyt on kääntäminen puhe toiselle tolalle, hän keskeytti siis Fridan puheen: "Teidän luvallanne, armollinen rouva, te kutsutte minua vielä aina 'pehtoriksi', pehtori olen ollut; mutta minä olen noussut virassa, tätä nykyä olen oikeuden asessori. — Yhdestä toiseen!" kääntyi hän Akselia kohden, "miks ette nouda rahoja, jotka teitä varten on oikeuden hallussa Rahnstädtissä?"
"Mitä rahoja?" kysyi Aksel.
"No, ne 1,500 taaleria, jotka lurjuksilta vielä saatiin. Saitte kai jo viime viikolla siitä asiasta kirjeen oikeudelta?"
"Herranen aika!" huudahti Aksel, "minä olen viime aikoina saanut niin paljon kirjeitä oikeuksilta, etten enää ole yhtäkään niistä avannut".
"Minä tunnen sen asian", sanoi Frida, "rouva Nüssler kertoi sen minulle kotimatkalla, minä noudan kirjeen", ja hän riensi ulos ovesta.
"Nuori herra von Rambow", sanoi Bräsig ja oikaisi itsensä suoraksi, "siinä olette taas tehneet tyhmyyden, sillä me oikeudenmiehet emme ainoastaan rankaise ihmisiä, me olemme myöskin ihmiskunnan hyväntekiöitä".
"Mutta sanokaa toki, mitä rahoja ne ovat?"
"Tässä on kirje", sanoi Frida ja antoi sen Akselille.
Aksel aukaisi sen; oo, minkä vaikutuksen tämä häneen teki! "Rahaa!" oli hänen sielunsa viime aikoina huutanut, yhä vaan "rahaa!" Nyt putosi odottamatta kaunis rahasumma hänen syliinsä, mutta mitä rahoja? "Oi hyväinen Jumala!" huudahti hän ja hoiperteli ja horjui ihan hermotonna ympäri huoneessa, ikäänkuin unissakulkia, "ei sekään siis totta! Missä käsissä olen minä ollut? Petetty! Itse pettänyt itseni — kaikkein enimmästi Itse pettänyt itseni!" Niin syöksi hän ulos ovesta, Frida tahtoi juosta hänen perästänsä, mutta Bräsig pidätti:
"Olkaa huoletta, armollinen rouva! Minä tiedän keinon, millä hänen voi viihdyttää". Bräsig meni hänen perästänsä puutarhaan, jossa Aksel pyöri ympäri haltioissaan. Vanhus asettui hänen tiellensä: "Herra, mitä hullutusta tämä on?"
"Pois tieltä!" huusi Aksel.
"Ei!" sanoi Bräsig, "sitä ei minun ole tarvis tehdä. Ettekö häpee, että kidutatte rouvanne kuoliaaksi raivoomisellanne?"
"Miks'ette antaneet minun täyttää aikomustani?" huusi Aksel. "Tuhat kertaa katkerampi kuin kuolema on ottaa vastaan hyviä töitä! — ihmisiltä, joita parempina aikoinani olen ylenkatsonut ja loukannut, niin, vieläpä sysännyt onnettomuuteenkin. Ah, minun ei ainoastaan ole niitä vastaan ottaminen — ei! — minun ontäytymysse tehdä, jos elää tahdon. — Oi, oi!" huudahti hän ja löi kädellään otsaansa, "miksikä pitää elää? Miksikä elää, tämä pistos sydämessä?"
Niin raivosi hän itseänsä ja mailmaa vastaan ja pehtori Bräsig seisoi varsin tyynellä mielellä ja katseli häntä ja lausui vihdoin: "Pitkittäkää sillä tavoin vaan vielä muutama aika; semmoisena miellytätte te minua suuresti; sillä tavoin lähtevät teistä nuo aateliset juonet! Mitä? Te ette tahdo ottaa vastaan mitään ystävyyden osotteita kunniallisilta porvarillisilta ihmisiltä? Eikö niin? Jos joku herra von, tai Pomukkelskopp, tai Slusuhr eli Taavetti tulisi, niin ettei kukaan eläväinen sielu siitä tietää saisi, se olisi teille mieluisempaa; mutta he eivät tule enää. Mutta tämä onkin minusta vaan sivuseikka; hävetä pitäisi teidän toki, että Herran kasvoin edessä, joka tänään aamulla pelasti teidän, vielä uudestaan lausutte toivonne olevan saada ampua itsenne. Tehän olette kahdenkertainen itsemurhaaja!"
Aksel oli rauhottunut, mutta samassa käynyt ihan kalpeaksi; häntä pyörytti, ajatellessaan sitä juopaa, johon hän aamulla oli kurkistanut; Bräsig tarttui hänen käteensä ja asetti hänen istumaan penkille, jolla hänen vanha isänsä ja hänen hyvä rouvansa jo ennen tuskissaan ja huolissaan olivat istuneet. Vähitellen tointui hän taas ja Sakarias Bräsig tarttui uudestaan häneen ja sanoi: "Tulkaa! Tulkaa armollisen rouvanne luo! Siellä on tätä nykyä teidän oikea paikkanne", ja Aksel seurasi kuin lammas, ja kun tuvassa hänen nuori, rakas vaimonsa tarttui hänen käteensä ja veti hänen viereensä sohvalle ja häntä lohdutteli, purskahtivat kuumat kyynelet hänen silmistänsä, sillä nyt vasta suli viimeinen jää hänen rinnastansa, hänen vaimonsa lempeästi häntä katsellessa, ja hänen sielunsa liikkui avonaisena, vapaana, vielä tosin aaltoilevana, mutta kuitenkinvapaana! Ja Sakarias Bräsig oli siirtynyt akkunan ääreen ja rämisti ruutua vastaan dessauer-marsiansa, niin että Fritz Triddelfitz, joka kulki ohitse, tuli likemmäksi ja kysyi: "Herra pehtori, kutsutteko minua?"
"En!" ärjäsi Bräsig, "pitäkää te huolta itsestänne ja talon toimista".
Nyt tulivat vaunut jyristen kartanolle ja Hawermann ja Frans astuivat niistä ulos.
Frans oli Hawermannin kanssa käynyt Mooseksen luona yhdeksän aikaan ja oli luvannut maksaa orpanansa puolesta noiden toisten taattuin henkilöjen sijasta 31000 taaleria, ja Mooses oli yhä nyykäytellyt päätänsä ja sanonut: "Te olette varma; toiset ovat myöskin varmoja; mutta te olette rikas ja parempi on parempi". — Ja kun asia oli toimitettu ja Frans oli jonkun matkaa vaeltanut pitkin katua Hawermannin kanssa, sanoi Frans: "Appi kulta, vartokaapa tässä penkillä vähän aikaa, minä tulen heti taas, unhotin puhua eräästä seikasta Mooseksen kanssa". — Ja tultuansa taas Mooseksen luo, sanoi hän: "Mooses, minun appini Hawermann ilmotti minulle tänä aamuna, että Pomukkelskopp aikoo myydä Gürlitzin…" — "Taivahan taatto!" huudahti Mooses, "Hawermann, appi! Mitä sillä tarkotatte?" — "Että minä nain hänen tyttärensä". Ja vanha juutalainen nousi vaivalloisesti istuimeltaan seisaalle ja laski kuihtuneen kätensä kristityn aatelismiehen pään päälle ja sanoi: "Abrahamin Jumala siunatkoon teitä! Te tulette hyvään sukuun". Ja tuokion ajan kuluttua, sanoi Frans: "Ostakaa kartano minulle, tehkää kauppa minun puolestani, mutta minun nimeäni ei saa mainita, ei kenenkään — erittäinkään Hawermannin — pidä saada siitä mitään tietää. Juhannukseksi voin minä maksaa 100,000 taaleria". — "Mutta kuinka korkean hinnan saan tarjota?" — "Sen jätän kokonaan teidän valtaanne; mutta kysykää jo tänään asiaa. Minä tulen huomenna, ja sitte puhumme likemmin siitä". "No", sanoi Mooses, "tämä on kauppa, tämä on rehellinen kauppa. Miks'en minä tekisi kauppaa". — Frans lähti.
Kun Aksel näki näiden molempain astuvan maahan vaunuista, yritti hän malttaa mieltänsä ja olla olevinansa, ikäänkuin oi olisi mitään tapahtunut, mutta turhaan. Hänen sielunsa oli saanut kestää liian rajun myrskyn; vihreät lehvät olivat rikkirevityt ja paljaat tynkät ja trönöt tulivat näkyviin; Fridan ja Bräsigin oli rientäminen väliin; ja kun Aksel, sydämensä yllytystä seuraten, aikoi rientää Hawermannia vastaan, tarttui Frida häneen kiini ja sanoi: "Aksel, rakas Aksel, ei nyt! Huomenna, ylihuomenna! Joka päivä!Senmiehen kohtaat sinä aina".
Ja Hawermann otti lakkinsa ja sanoi, että hänellä oli asiaa FritzTriddelfitzille hänen isältänsä, ja lähti ulos ovesta.
Ja Frans kävi Akselin luo ja halasi häntä ja sanoi: "Aksel, tule toiseen huoneesen, minulla on sinulle paljon sanomista".
Ja kun jonkun aikaa olivat olleet siellä kahdenkesken, pisti Frans päänsä ulos ovesta ja huusi Fridaa. Eikä viipynyt kauvan, niin juoksi Daniel Sadenwater kartanolle ja etsi herra pehtori Hawermannia, ja kun Hawermann oli mennyt Bräsigin nokan ohitse, tuntui Bräsigistä tupa tyhjältä ja hän meni puutarhaan ja asettui eräälle töyräälle ja katseli Reksowin kuusikkometsää kohden, tuonne Laubanin järvelle päin ja arveli ajatteli itseksensä: "Kummallista! Mikä on elämä, miksi on ihmisen elämä!" ja kun hän puolentoista tuntia oli tätä kysymystä hautonut päässänsä, puhkesi hän vihdoin sanomaan: "Jospa nyt olisi jotakin suuhun pantavaa, ja sitte rauhallinen paikka, jossa saisi vähän levähtää".
Ja hänen toivonsa oli pian toteen käyvä, sillä Daniel tuli ja kutsui häntä, ja kun Bräsig tuli saliin, seisoi Hawermann Akselin kanssa, käsi kädessä, ja Frans hieroi hyppysiään ja katseli ruokia pöydällä ja kävi Bräsigiä vastaan ja sanoi: "Herra pehtori, annetaanpa nyt herkkujen maistua!"
Ja Frida seisoi myöskin joukossa, suu hymyssä ja kasvoilla suloinen tyytyväisyyden loiste, ja lähestyi Bräsigiä ja sanoi: "Herra pehtori — herra asessori, piti minun sanoa — kun Pümpelhageniin tulimme, olitte te minun pöytäkumppanini, nyt kun täältä teemme lähtöä, on teidän taas istuminen pöytään minun viereeni".
"Mitä lähtöä?"
"Ahaa, ystävä kulta", sanoi Hawermann, "sinähän olet muuten kaikki tietävinäsi ja huomaat heti asiat; mutta tätä et ole huomannut: herra von Rambow on tehnyt vaihtokaupan Fransin kanssa, herra von Rambow saa Hohen-Selchowin ja Frans Pümpelhagenin".
"Sillä tavoin on asia parhain suoritettu, Kaarlo, ja jos sinä lasketkin pilojasi, etten ole mitään huomannut, niin huomasin minä kumminkin jo niin ja niin monta vuotta sitte, että herra von Rambowista, kun hän vielä oli sinun oppilaasi, oli tuleva jotakin". Ja hän lähestyi Fransia, joka pudisteli oikein miehen tavalla hänen kättänsä.
Päivällisen jälkeen suostuttiin vielä yhdestä ja toisesta, ja jokainen voi nähdä, kuinka hyvällä mielellä Aksel oli, ettei hänen enää ollut mitään tekemistä noiden entisten koronkiskojain kanssa, vaan ainoastaan orpanansa kanssa, ja näin hyvällä mielellä ollessaan suostui hän kaikkiin, siihenkin että hän antaisi kelvollisen pehtorin hoitaa taloutta ja että hän Fransin vakuudeksi antaisi vahvistaa tämän määräyksen laillisesti.
Meidän kertomuksemme rientää nyt pikaisesti loppuansa kohden. Tuskin oli viikko kulunut, kun Mooses sai kaupan tehdyksi ja osti Pomukkelskopilta Gürlitzin kartanon; 192,000 taaleriin nousi sen hinta. Frans kävi asian varteen kiini molemmin käsin ja riensi suoraa päätä rakennusmestari Schulzin luo: "Herra Schulz, voitteko pitää suunne?"
"Enköhän mahda!"
"No, — minä olen nyt Pümpelhagenin isäntä, lähettäkää muutamia miehistänne sinne ja antakaa heidän repiä maahan ne hevosaitaukset, jotka sinne olette rakentaneet".
"Sitähän minä heti ajattelin, ettei niillä vietävillä voinut olla pitkä ikä".
"Hyvä! Mutta minä olen Juhannuksesta ruveten myöskin Gürlitzin omistaja…"
"Kas! Kas sitä vaan! Pomukkelskopin lopuksi tuli siis kumminkin:Ulos! ulos!"
"Niin. Mutta kuulkaapa, minä aion rakennuttaa sinne papinleskenkodin ja se pitää rakennettaman ihan samanlaiseksi kuin pappila on ja sen paikka on oleva ihan vastapäätä, juuri lähellä kirkkotarhaa. Hankkikaa sitä varten kaava".
"Ei ole tarpeesen, minulla on jo kaksi kaavaa, toinen oma hankkimani, toinen neiti Hawermannin, jonka hän esiliinannauhalla on tehnyt".
"Hyvä", sanoi Frans ja nauroi oikein herttaisesti, "seuratkaa jälkimäistä kaavaa".
"Mutta se ei ole oikea".
"Ei haita mitään. Sen kaavan jälkeen on teidän rakentaminen. Hankkikaa huomenna tarpeelliset puut, ottakaa täältä Rahnstädtistä ajurit ja kelvollinen muurari; mutta älkää millään muotoa hiiskuko asiasta kenellekään mitään. Jos rahoja tarvitsette, niin saatte niitä Moosekselta".
Niin puhein lähti hän ja vanha rakennusmestari Schulz seisoi ovella ja katseli hänen menoansa: "Aatelismies! Aatelismies! Tyhmiä toimia! Esiliinannauha! Mutta Pomukkelskopp: Ulos! ulos!"
Frans matkasi Hohen-Selchowiin; Hawermann ja pehtori Bremer, joka Akselin apulaiseksi oli pestattu, matkasivat hänen kanssansa. Aksel saapui myös sinne kimsuineen kamsuineen, ja hänen perästänsä tuli Rahnstädtin pormestari, jonka tuli tehdä vaihtokirjat, ja hänen kanssansa tuli Bräsig asessorina. Tähän toimeen ja Pümpelhagenin kaluston kuntoon panemiseen kului kolme viikkoa; ja niin oli nyt kaikki hyvässä järjestyksessä.
Ja pastorin rouvan luona oli myös kaikki valmisna häiden viettämistä varten. Näitä häitä vietettiin kaikessa hiljaisuudessa ja minä vaikenen niistä myöskin.
Häiden jälkeisenä päivänä istuivat Lovisa ja Frans ja pastorin rouva ja Hawermann suurissa vaunuissa, ja Bräsig istui edessä kuskilaudalla. He ajoivat Pümpelhageniin. Kun he saapuivat Gürlitziin, oltiin siellä ankarassa puuhassa; hirsiä ja parsia vuoltiin ja veistettiin ja eräs hammasorsi oli jo valmisna, ja rakennusmestari Schulz seisoi paitahihoillaan ja hiki tippui otsasta, sillä hän rehki muassa väkensä keskellä. Frans pidätti hevoset ja huusi vanhalle ahkeralle rakennusmestarille: "Onko kaikki kunnossa, herra Schulz?"
"Kaikki kunnossa!"
"Nyt voitte puhua vapaasti, herra Schulz".
"No, hyvä!" sanoi Schulz. "Neiti Hawermann… armollinen rouva, piti minun sanoa, mihinkä tuskaan te minun olette saattaneet! Kun luulin jo kaikki olevan kunnossa, puuttui vielä yhtä ja toista. Minun on teidän kaavanne tähden täytynyt laittaa vielä hammasorsi lisään".
"Mitä?" kysyi Lovisa ja katsahti Fransiin. "Ei mitään muuta, kultaseni", sanoi Frans ja halasi häntä uumilta, "kuin että minä olen ostanut Gürlitzin ja rakennan tähän papinleskenkodin, ihan samanlaisen, kuin pappila on".
"Minua varten?" huudahti pieni pastorin rouva ja kyynelet, jotka jo kauvan olivat hänen silmissänsä viruneet, kun hän sai kirkkotarhan nähdä, jossa hänen pastorinsa lepäsi, purskahtivat nyt virtana ulos, ja hän tarttui Fransin käteen ja itki ilokyyneliä, sillä kaipauksen kyynelet muuttuvat ihmisissä usein ilon kyyneliksi.
"Ja niin olen minä arvellut", sanoi Frans hiljaa ja ystävällisesti, "että minun appini ja pehtori Bräsig saisivat asua teidän luonanne, niinkuin tähänkin asti. Ja minä ajattelin, appi hyvä, että te voisitte ottaa huoleksenne täällä talonhoidon, ja Bräsig voi silloin tällöin käydä Pümpelhagenissa katsomassa, kuinka siellä toimitaan".
"Hyvä juttu!" huudahti Bräsig kuskilaudalta, sillä hän oli kaikki kuullut, koska vaunuin kuomi oli alas laskettu, "Kaarlo, enkö ole aina sitä sinulle sanonut? Hänestä on tuleva jotakin!"
Ja Hawermannin silmät vilkkuivat ilosta, että hän vielä sai taloutta hoitaa, vielä työskennellä, vielä puuhata ja toimia! — — Ja Lovisa heittäytyi Fransin kaulaan: "Frans sinä olet herttasen hyvä ihminen!"
Ja vaunut vierivät eteenpäin ja niin tultiin Pümpelhageniin. Ei mitään kunniaporttia! Mutta jokaisen sydämessä oli kunniaportti, jonka Jumala taivaassa oli pystyttänyt!
Nyt olen puhunut suuni puhtaaksi ja tähän voisin lopettaa kertomukseni; mutta minä tiedän kyllä, että moni tahtoo mielellään tietää, kuinka niiden henkilöjen, joista tässä kirjassa olen puhunut, jälkeen vuoden 1848 on käynyt ja sentähden seuratkoon tässä vielä lopuksi:
Luku 47.
Ennenkuin muutin Meklenpurista Thüringeniin, kävin vielä kerran katsomassa niitä vanhoja rakkaita paikkoja, joissa nuorempana olin viettänyt hyviä päiviä, ja niin tulin Rahnstädtiin ja menin sieltä suoraa päätä eräänä sunnuntai-iltapuolena keskellä kesää Gürlitziin. Minä tahdoin käydä katsomassa Hawermannia, Bräsigiä ja pastorin rouvaa; heidät tunsin niiltä ajoilta, jolloin vielä olin maamies, ja olin usein käynyt heidän luonansa Rahnstädtissä. Myöskin Gottliebin tunsin minä juuri hänen kaikkein hurskaimmalta ajaltaan, ja — omituista kyllä! — meistä on tullut hyvät ystävät, vaikka minä olen ihan toista mieltä kuin hän, arvattavasti on Gottliebiä mahtanut miellyttää juuri se vakavuus, joka asuu minun varsinaisessa luonteessa.
Tultuani Gürlitziin, menin papinlesken asuntoa katsomaan; minä tartuin ovenripaan; ovi oli lukittu: "Hm", ajattelin itsekseni, "on sunnuntai-iltapuoli, arvattavasti levähtävät kai hieman". — Minä lähestyin akkunaa ja nousin varpailleni, nähdäkseni sisään, kun samassa ääni kuului minun takanani: "Siitä ei mitään apua, herra, siellä ei enää ketään asu".
"Eiköhän pastorin rouva enää täällä asukkaan?"
"Hän on kuollut".
"Ja Hawermann?" kysyin minä.
"Hän on muuttanut armollisen rouvan luoksi Pümpelhageniin ".
"Onkohan pastori kotona?"
"On, hän on kotona", sanoi vanha pappilan Yrjö, sillä se oli hän, "hän on kotona ja pastorin rouva myös, he juovat juuri kahvia".
Minä menin pappilaan ja koputin ovelle.
"Sisään!" kuului kolea ääni.
Minä astuin sisään, mutta — minulle on paljo tapahtunut mailmassa, jota en ole ymmärtänyt, ja usein olen minä kummastunut — mutta tässä ei ollut yksistään kummastuminen, tässä täytyi hämmästyä! Siinä istui Gottlieb — hiukset oli keritty ihan järjellisellä tavalla lyhyiksi; missä ennen rouva Nüsslerin juurikaukalon ontopuoli oli, siinä oli nyt oikein säädyllinen maha, joka silminnähtävästi oli kasvamisessa; entiset kalpeat, kuoppaiset posket olivat muuttuneet kiiltäviksi ja punertaviksi ja punaset pyöreät huulet osottivat, että päivällisatria oli hyvästi maistunut, mutta niiden takana olevat kelvolliset hammasrivit olivatkin myös tehneet velvollisuutensa. Ja semmoiselta näytti koko mies, kuin maistuisi ruoka hänelle hyvästi, mutta että hän myös teki velvollisuutensa. Hänessä ei ollut mitään velttoutta, hän näytti pontevalta ja reippaalta, kaikki hänessä todisti kovaa työtä, mielentyyneyttä ja hyvää ruokahalua. No niin! Ja rouva Liinan ruumiin tilasta ei ollut juuri mitään sanomista, hän oli tässäkin suhteessa ottanut tuon pienen pyöreän rouva Behrensin esikuvaksensa. "Hm!" pakisin minä itsekseni, "se kuuluu kai asiaan täällä".
Kun tervehtimisen ensimäisistä tempuista oli päästy, istuttiin, ja nyt ruvettiin kyselemään, erittäin tein minä sitä puolestani. Tapaukset, jotka tässä olen kertonut, sain minä enimmäksi osaksi kuulla Bräsigiltä; myöskin Hawermannilta olen kuullut yhtä ja toista, sillä vanhus piti minusta paljon, ja joitakuita asioita olen tiedustellut sieltä ja täältä, ja niin istuin pöydän ääreen ja kirjotin ne paperille, ja koska kertomuksen pääkohtaukset tapahtuivat siihen aikaan, jolloin olin maamies, panin kirjani nimeksi: "Maamiesajoiltani".
Gottlieb kertoi minulle nyt yhtä ja toista ja rouva Liina autti häntä tässä toimessa uskollisesti, tuontuostakin häntä keskeyttäen; ja kun minä nousin istuimeltani, mennäkseni Pümpelhageniin — sillä Fransin tunsin vielä maamiesajoiltani — sanoi Gottlieb: "Niin, mene vaan, tänään olet siellä tapaava kaikki koossa; mekin tulemme pian perästäpäin, ja minä tuon tullessani myös kolme lastamme, vanhin on poissa, hän on jo kimnasisti".
Minä kävelin pitkin Gürlitzin kirkkopolkua ja ajattelin mielessäni mitä olin kuullut, ja laita oli täällä niinkuin joka paikassa muualla tässä matoisessa mailmassa: ilo ja suru, syntymä ja kuolema olivat vaihetelleet.
Vanhoista tutuistamme oli Sulttaani kaikkein ensiksi muuttanut manalan majoille; hän ei ollut kuollut luonnollisella tavalla — itsemurhaa ei hän tosin ollut tehnyt — ei! — Eräänä päivänä tuli kankuri Rührdanz, ruostuneella pyssyllä varustettuna, Reksowin kartanoon, hän sitoi nuoran Sulttaanin kaulaan ja, talutti hänen puutarhaan; nuori perintöprinssi seurasi muassa, nähdäksensä mitä tapahtui, ja hän käytti itsensä — niinkuin sittemmin tiedoksi tuli — hyvin sopimattomasti tässä tilaisuudessa, sillä hän hyppi ja rehki kuin hullu. Pyssy laukesi ja vähän ajan perästä tuli Rührdanz ja kertoi Sulttaanin saaneen hyvin kristillisen lopun. Kun rouva Nüssler antoi hänelle ryypyn, joi hän sen hyvin surullisen näköisenä ja kertoi, että hän ja kaikki muut Gürlitzin päivätyöläiset olivat saman päivän aamupuolella olleet oikeuden edessä; he olivat kaikki tuomitut istumaan vuoden aikaa vankeudessa, ja häntä oli pidetty kaikkein vietteliänä, jonka tähden hän oli tuomittu istumaan vielä puoli vuotta lisään. Hän lähti, tämän sanottuansa, ulos ovesta, mutta palasi vielä takasin ja sanoi: "Rouva kulta, älkää unhottako minun vanhaa vaimoani! Mutta mikäpä oli syynä meidän onnettomuuteemme? Meillä ei ollut papereita".
Toinen, jonka kuolema oli saavuttanut, oli Jokkum itse. Siitä hetkestä ruveten, kun hänellä ei enää ollut mitään talouden kanssa tekemistä, oli hän vasta, oikein virkuksi ruvennut; hän juoksi kaiken päivää ympäri pelloilla, enimmästi paikoilla, joissa ei mitään ollut tehtävää, ja seisoi siellä ja ravisteli päätänsä, mutta ei sanonut mitään. Ja eräänä sunnuntaina, joulun ja uudenvuoden välillä, oli hän taas puuhaillut ulkona pellolla jalkaa paksussa lumessa ja oli pudonnut ojaan. Hän oli tullut kotia ihan kangistuneena vilusta; rouva Nüssler oli antanut hänelle kukkaisteetä, koko vadillisia; Jokkum olikin rehellisesti tyhjentänyt maljat, mutta seuraavana aamuna oli hän sanonut: "Äiti, mitä ei voi, sitä ei voi. Mitä tapahtuman pitää, se tapahtuu. Kyllä kai se niin on, on kai, tälle ei kukaan mitään voi tehdä", ja niin nukkui hän hiljakseen. Hän oli puuhannut toimissaan henkensä edestä ja vaivannut itsensä kuoliaksi, ja rouva Nüssler arveli jo hankkia hänen haudallensa päällekirjotukseksi: "Hän kuoli virassaan".
Hänen perästänsä kuoli Mooses; tämä vanhus oli elänyt rehellisenä miehenä ja kuoli rehellisenä miehenä. Hän kuoli lujana uskossaan, ja hänen kuoltuansa, annettiin hänelle mukaansa hautaan ne laudat, jotka Juudaan suvulle tulevat, sillä hän oli Juudaan suvusta, ja kun hän haudattiin, istui Taavetti tuhassa rikkireväistyissä vaatteissa ja moni kristitty seurasi häntä kirkkotarhaan, johon hän oli hankkinut tammipuisen aitauksen, ja minä luulen että hän on tullut Abrahamin helmaan, vaikka kristityt häntä saattivat. Ja päivänä jälkeen hänen hautaamisensa seisoi kolme ihmistä hänen haudallansa, nimittäin Hawermann ja molemmat rouvat von Rambow — Frida oli tullut vieraisille — ja Hawermann kuivasi silmiänsä ja molemmat nuoret rouvat laskivat verekset seppeleet vanhan juutalaisen haudalle, ja kun he hiljaa kävivät kotia läpi Rahnstädtin niittyjen, lausui Hawermann: "Hän oli juutalainen uskonnoltaan, mutta kristitty töiltään".
Ja nyt tuli Kanasen vuoro — meidän urhokas Kanasemme! — Pomukkel oli kimsuineen, kamsuineen, lapsineen, hapsineen, muuttanut Rostockiin sinisellä vaakunalla varustetuilla lasivaunuillaan, joiden perästä seurasi koko jono ramustovankkureita ja suuri lauma syöttiläsoinaita. Kun ajat olivat tulleet paremmiksi, oli hän ansainnut itselleen haukkumanimen; kaikkialla kutsuttiin häntä "Polkuhinnaksi!" sillä hän oli jokaiselle, joka vaan kuulla tahtoi, kertonut mitä hänelle oli tapahtunut ja kuinka hän oli Gürlitzin myynyt ja oli aina lopettanut puheensa syvällä huokauksella, joka tuli aina mahasta asti: "polkuhinnasta! ihan polkuhinnasta!"
Urhokas Kananen piti talouden ohjat yhä edelleen lujasti käsissään; mutta mikä hitto lie mennyt Rahnstädtiin palveluspiikoihin! He eivät ensinkään tahtoneet tyytyä siihen kohteluun, mihin Gürlitziläisten oli ollut tyytyminen. Joka viikko oli hänellä uusi piika; mutta vihdoin sai hän erään, joka näytti johonkin kelpaavan, se oli oikein vanha kyökkikarhu, mutta kun tämä oli häntä neljänneksen vuotta palvellut, rupesi sekin heittiö vastarintaan. Kananen ei kauvan siekaillut, hän sieppasi uuninkoukun ja sivalsi sillä tyttöä päähän. Tyttö ei enään vastaan hinaillut, sillä hän kaatua mötkähti takan eteen lattialle. Lääkäri tuli, hän puheli niitä ja näitä veren seisahduksesta ja luunmurrosta; ja lorun loppuna oli, että tyttö parka kannettiin sairashuoneesen. Lääkäri oli kunnon mies, hän ilmotti tapauksen asianomaiselle virastolle ja Kananen manattiin oikeuteen. Jos hän olisi tyytynyt vaan niin ja niin pitkään ja niin ja niin paksuun keppiin, niin ei olisi hänelle mitään tehty; mutta urhollisuudessaan oli hän siepannut uuninkoukun! Uuninkoukusta ei puhuta mitään Meklenpurin laissa ja niin tuomittiin Kananen istumaan vankeudessa kuusi viikkoa ja suorittamaan pait sitä, oikeuden kulungit ja niin ja niin paljo korvausta tytölle. Pomukkel pani vastaan, hän vetosi ylempään oikeuteen, hän anoi armoa; siitä ei apua: Kanasen täytyi istua suuren urhoutensa tähden. Pomukkel kertoi jokaiselle, kenen vaan halutti kuulla, tämän tapauksen; hän parjasi pitkin Rahnstädtin pisintä katua oikeustoa; sattumalta mahtoi joku oikeuden jäsenistä kuulla tämän, ja oikeusneuvosta tuomitsi Pomukkelin istumaan neljä viikkoa vankeudessa tästä hyvästä. Pomukkel koetti päästä asiasta rahalla; mutta se ei käynyt laatuun; itse senatori Bank pani vastaan! Tällä kertaa piti oikeuden saada vallita. Ja niin istuivat ne molemmat urholliset puolisot kumpikin vankeuskopissaan joulun pyhät vuonna 1852 ja uudenvuoden päivän vuonna 1858; ja kun he kaksi viikkoa olivat istuneet, tuli vankivartia vaimonsa luo ja sanoi: "Wiikka, suuri on erotus niiden molempain välillä: sillä aikaa kuin ukko riehuu ja pyörii ympäri ja sadattelee Jumalaa ja koko mailmaa, istuu akka jäykkänä ja järkähtämättömänä vielä samalla paikalla, johon hän ensi iltana istautui".
Malla ja Salla panivat sillä aikaa, kuin heidän vanhempansa vankeudessa istuivat, toimeen suuren teekestin, johon kutsuttiin herroja ja rouvasväkeä ja johon herra Süssmannkin oli tullut; hän nimittäin oli taas sulasta armeliaisuudesta ottanut vastaan puotimiehen paikan jossakin Myllykadun varrella.
Kun vanha arvoisa pariskunta pääsi vankeudesta, meni Pomukkel kotiansa asuntupaan ja voivotteli päiviänsä rakasten tytärtensä edessä; mutta Kananen kävi suoraa päätä kyökkiin, jossa tapasi päivätyöiäisen vaimon. Sillä aikaa kuin Kananen oli istunut vankeudessa, oli syntynyt varsinainen kapina Rostockin palvelustyttöjen kesken ja Slepegrellenin tanssisalissa oli salaliitto solmittu, ett'ei yksikään kunniallinen palvelustyttö saisi milloinkaan palvella Pomukkelskoppillaa.
"Mitä saat sinä päivältä palkkaa?" kysyi Kananen päivätyöläisen vaimolta.
"Kuusitoista groschenia", kuului vastaus. Kananen sieppasi uuninkoukun, mutta hän maltti mielensä. Mutta tämä mielenmalttaminen ajoi sapen vereen, ja kolmen päivän perästä kuoli Kananen ja toisten kolmen päivän perästä hän haudattiin. Ei Pomukkelskopp eikä hänen tyttärensä tiedä, missä Kananen lepää, ja kun heiltä sitä kysytään, sanovat he: "Tuolla jossakin syrjässä lepää hän". Ainoastaan Kustaa, joka pehtorina ollen silloin tällöin tulee kaupunkiin, tietää sen. Hän ottaa silloin jonkun pienokaisista mukaansa ja näyttää paikan: "Katso, lapseni tuolla lepää äiti".
Minä olen puhunut surusta enkä ole vielä likimaillekaan päässyt loppuun; miks'en puhuisi myöskin ilosta? Sillä ilo asui papinleskenkodissa monta pitkää vuotta. Pastorin rouva istui usein illanhämyssä ja katseli pastorinsa hautaa: ah, hän olisi niin mielellänsä tahtonut kuolla; ja hän käännähti ympärinsä, kun Dortha toi kynttilän, ja näki vanhat huonekalunsa ja tutut kuvat seinässä ja pyhjinrievun vanhalla paikallaan, ja kuvien alla näki hän kahdet vanhat ystävälliset kasvot, jotka jo hänen pastorinsa aikana usein olivat siinä olleet, ja hän tahtoi niin mielellään elää!
Hawermann puuhaili yhä työssä, ei enää vierasten ihmisten hyväksi, ei! vaan omain lastensa ja lastenlastensa hyväksi, sillä Lovisalla oli jo kaksi pientä sievää tyttöstä. Mutta kerran sai Hawermann erityisen syyn iloitaksensa. Fritz Triddelfitz astui pikku asessorin kanssa sisään ovesta — tietysti sinisessä hännystakissa — ja ilmotti olevansa tilanomistaja Takapommerissa ja että pikku asessori oli hän morsiamensa, ja kun hän iltakauden oli puhellut niitä ja näitä ja oli lähtenyt, sanoi Bräsig: "Kaarlo, tällä kertaa olet taas ollut oikeassa — mutta kukapa olisi voinut sitä ajatella? Sinun vintiöstäsi on tullut varsin järjellinen ihminen; mutta älähän siitä ylpeile, sinä et ole sitä tehnyt, pikku asessori on sen tehnyt".
Bräsig itse kierteli ympäri koko seutua etsimässä uutisia; milloin oli hän Reksowissa, milloin Pümpelhagenissa, milloin Rahnstädtissä; mutta kaikkein tärkeimmät kuulumisensa sai hän kuitenkin Hohen-Selchowista. Sinne matkasi hän noin joka vuosineljännes, ja tultuansa takasin, sanoi hän: "Kaarlo, siellä voidaan hyvin, Aksel on kokonaan luopunut talouden hoidosta, hän istuu vaan työvajassa ja tekee keksintöjä. Paljasta hullutusta tietysti; mutta Bremer sanoo, että parempaa isäntää hän ei voisi toivoakaan, ja armollinen rouva näyttää niin onnelliselta ja autuaalta kuin paratiisin enkeli. Mutta, Kaarlo, niin tyhmä ei Aksel kuitenkaan ole, kuin luulisi. Erään keksinnön on hän tehnyt, jonka minäkin tahdon ottaa käyttääkseni. Näethän, asia on sitä laatua, että otetaan vanha hattu, jonka etupuoleen tehdään kelvollinen reikä ja pannaan sitte lyhty hattuun, ja kun talvisaikaan ratsastat johonkin illalla ja olet sytyttänyt tulen lyhtyyn, niin ratsastat kuin kirkkaalla päivällä".
Bräsig pani todellakin Akselin keksinnön käytäntöön ja sai kaikki ihmiset lähiseudun maanteillä pelkäämään; mutta kerran oli hän taas käynyt Hohen-Selchowissa ja oli jo siellä ollessaan tuntenut pienen leinin puuskan ja kun hän takasin tuli, vilustui hän pahasti matkalla. Tästä sai hän kuoleman ruumiisensa.
Ja hänen vuoteensa äärellä istui pastorin rouva ja rouva Nüssler ja hänen vanha ystävänsä Kaarlo Hawermann, ja pastorin rouva kysyi: "Bräsig kulta, eikö pidä kutsua nuorta pastoria?"
"Ei ole tarpeesen, rouva Behrens; te olette koko elinaikani pitäneet minua paatuneena pakanana; oikein ei liene ollut, että semmoista elämää olen viettänyt; mutta papin pakinat!… Ei! niitä en minä tahdo kuulla. Ja kuuleppa, Kaarlo, 2000 taaleria on minuun sisarentyttäreni Lotta saava; muut rahat on Rahnstädtin koulu saava; sillä näethän, Kaarlo, rouva Behrensillä on kyllin elääksensä, ja sinulla on kylläksi, elääksesi, mutta noita pieniä koululapsi parkoja tulee minun sääli! Ja rouva Nüsslerillä on kyllin, elääksensä, ja minun ristilapsellani Miinalla on, elääksensä, ja sinulla, Kaarlo, ei ole mitään puutetta, ja teillä kaikilla on, elääksenne, ja minulla on, kuollakseni".
Ja nyt rupesi hän hourailemaan ja puhumaan sekasin ensimäisestä nuoruutensa ajasta, jolloin hän oli kainnut isänsä lampaita, ja eräs vanha pässi teki hänelle suurta kiusaa, ja hän huusi rouva Nüssleriä, että hän auttaisi häntä, ja rouva Nüssler istui hänen vuoteensa viereen ja halasi häntä, ja nyt rupesi Bräsig hourailemaan kolmesta morsiamestansa ja rouva Nüssleristä ja yhä huusi hän suurella äänellä, että rouva Nüssleriä ainoastaan oli hän oikein todenperästä rakastanut, ja rouva Nüssler suuteli pois sanat hänen suustansa: "Sen minä kyllä tiedän, Sakarias kulta, sen minä tiedän".
Yhä sekaisemmaksi kävi Bräsigin houraileminen, hän puheli asessorina olostaan, keräjäjutusta — todistuskappaleista — nuoresta herrasta von Rambowista ja Laubanin järvestä, ja kuinka hän oli heittänyt pistoolin järveen ja oli menettänyt neljä groschenia vetoa. Ja taas välähti ihmeellinen valo hänen sieluunsa, ja hän kertoi armaalle rouva Nüsslerillensä niitä ja näitä kaksoisomenista ja ristilapsestansa Miinasta, Kaarlo Hawermannista ja Lovisasta; mutta kaikki sikinsokin, ja sillä aikaa piti hän rouva Nüsslerin kädestä kiinni, ja yht'äkkiä kohotti hän itsensä istuvalle ja sanoi: "Rouva Nüssler, pankaa kätenne minun pääni päälle; minä olen teitä aina rakastanut, Kaarlo Hawermann, hiero minun jalkojani, niitä paleltaa".
Hawermann teki sen ja samassa lensi suloinen hymyily Bräsigin kasvoille ja vitkalleen sai hän sanotuksi: "Kirjotuksessa olin minä kumminkin, sinua etevämpi". Ja sitte oli loppu.
Ja pieni pastorin rouva seurasi pian hänen perästänsä. On olemassa harvassa ihmisiä, jotka iloitsevat elämästä ja kumminkin mielellään kuolevat. Näiden harvojen joukkoon kuului pieni pastorin rouva, hänestä oli elämä vielä hauskaa maan päällä, mutta kun hänen ajatuksensa nousivat korkeuteen, ilmaantui hänen eteensä ihana kuva ja entisiä tuttuja säveliä soi hänen korvaansa, sillä hän ajatteli taivasta pieneksi, sieväksi maankirkoksi, jossa enkelit lauloivat ja hänen pastorinsa saarnasi. Nyt on hän korkeudessa pastorinsa luona ja ripustaa hänen hartioillensa kapan ja sitoo hänen kaulaansa papin kauluksen ja laulaa muiden muassa siinä pienessä kirkossa, ei enää mitään "kuolinvirsiä", ei! vaan "ylösnousemisen virsiä".
Kun nyt näitä asioita ajatellessani kiersin ympäri sen lehtimajan nurkan, jossa niin moni ihmislapsi surussa ja tuskassa oli istunut, näin minä vihannalla kedolla kolme pientä, noin neljän ja yhdentoista vuoden ikäistä tyttöstä leikittelevän, ja kun kävin vielä likemmäksi, näin erään ystävällisen, tyytyväisen näköisen rouvasihmisen, joka laski käsityönsä syliinsä ja nauroi noille pienokaisille, jotka tepastelivat vihannalla kedolla, ja varotti sormellaan: "Älkää peuhatko liiaksi!" Ja hänen vieressänsä istui verevä, terveen näköinen mies ja luki sanomalehteä, mutta laski sen samassa syrjään ja ravisteli päätänsä, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: ei ole siitä mitään huvitusta. Ja vähän syrjempänä istui toinen hyvin vanha mies, jonka polvea vastaan nojasi eräs kahdentoista vuotinen tyttö ja pakisi vanhuksen kanssa, ja vanhus keskeytti lapsen iloisen pakinan ja sanoi nuorelle rouvalle: "Anna heidän peuhata, Lovisa! Kyllä he vielä aikanansa vakaammiksi ja järkeensä tulevat". — Ja kun minä nurkan kierrettyäni tulin näkyviin, huusi vanhus: "Hyväinen aika, eiköhän se ole…?" — Ja Frans ja Lovisa tulivat minua vastaan, ja Frans sanoi: "No sepä on hauskaa, Fritz, että sinä tulit meitä katsomaan". — "Paljo terveisiä, armollinen rouva", sanoin minä, "vaimoltani Lovisalta", sillä minun vaimoni on myös Lovisa.
Ja nyt ruvettiin haastelemaan niitä ja näitä; mutta iloa ei kestänyt kauvan, sillä läpi puutarhan juoksi hurja jahti ja neljä punaposkista, ruskeasilmäistä poikaa, harmaat housut jalassa ja harmaat takit yllä, kiiti pitkin käytävää, ja eräs kuusi vuotinen pieni tenava juoksi Fransin kimppuun ja kävi hänen polviinsa kiini ja huusi yli olkansa: "Minä olen ensimäinen!"
"Niin", vastasi eräs toinen, noin kahdentoista vuoden vanha poika, "sen minä uskon, sillä sinä juoksit niityn kautta; mutta minkä näköinen sinä sentähden oletkin! No, kylläpä säätkin äidiltä hyvästi toreita!"
Ja nyt tarkasteli pienokainen alapuoltansa, ja todellakin! Jos hänen äitinsä siihen oli tyytyväinen, niin voi hänkin sitä olla.
"Tulevatko vanhempanne pian?"
"Tulevat", sanoi vanhin pojista, "he ovat ihan tässä lähellä. Ja isoäiti tulee myös ja rouva von Rambow, hän tuli eilen illalla meille".
"Ah, Frida!" huudahti Lovisa, "sepä on hauskaa!"
Eikä viipynyt kauvan, niin tuli Rudolf Miinan kanssa, ja he näyttivät semmoisilta kuin kaunis kesäpäivä, jolloin aurinko paistaa helottaa pelloilla ja varjo on lyhyt ja ihmiset ovat paitahilloillaan, voidaksensa paremmin työtä tehdä. Rudolfista on tullut kelvollinen mies, jota hänen kumppaninsa pitävät arvossa, sillä hän ei hoida maanviljelystä vanhan tavan mukaan, vaan hän pitää oman etunsa ohessa muidenkin ihmisten ja koko maan parasta silmällä. — Ja jälestäpäin tuli rouva Nüssler ja Frida. Ja rouva von Rambow katseli oikealle ja vasemmalle puolelle ja hänen mielensä kävi alakuloiseksi, ja kun he saapuivat lehtimajan luoksi ja kun ensimäiset sydämelliset tervehtimiset oli suoritettu, huusi Lovisa vanhimmalle tyttärellensä: "Frida, noudappa tädille tuoli!" sillä Frida oli kerran lausunut, ettei hän mielellään istunut penkillä, jolla hän ennen oli niin suuressa tuskassa istunut. — Ja rouva Nüssler lähestyi Hawermannia ja sanoi: "Kaarlo veljeseni, kuinka jaksat?"
"Hyvin!" huusi Hawermann täyttä kurkkuansa, sillä rouva Nüssler oli tullut huonokuuloiseksi, "ja kuinka jaksat itse?"
"Hyvin muuten, mutta kuulo käy yhä huonommaksi. Ihmiset sanovat sen tulevan vilustumisesta. Tyhjää lorua! Kuinka voin minä vilustua? Minä tahdon sinulle sanoa, Kaarlo, siihen on Jokkum syypää; sillä viime aikoinaan puhui hän niin paljo, että minun korvani saivat siitä vian. No, hän ei sille mitään voinut, hänen oli luontonsa kai semmoinen".
Ja vihdoin tuli pastori Gottlieb Liinan ja kolmen lapsen kanssa. Ja lapset leikittelivät yhdessä ja vanhat ihmiset puhelivat yhdessä, ja kun ilta teki tuloa, valmistettiin illallisatria ulkona, vanhoille erikseen ja nuorille erikseen, ja lasten pöydässä piti Lovisan vanhin tytär hallintoa, ja toisessa pöydässä hallitsi isoisä Hawermann, ja kumpikin piti toisenlaista hallintoa kuin hyvä tuttavamme Kananen aikoinaan. Kuinka ystävällistä ja sydämellistä oli elämä täällä! Ja juuri kun me vanhat Hawermannin alamaiset istumme iloisina ja ylistelemme hänen hallitustansa, ken tulee tuolla pitkin puutarhan käytävää? Fritz Triddelfitz pikku asessorin kanssa. Siitäkös nyt elämä nousi! Mitä kaikkia ehdittiinkään kysymään ja haastelemaan lyhyessä ajassa! Yht'äkkiä sai tuo hirviö Fritz Triddelfitz nähdä minun:
"Fritz, mistä sinä tulet?"
"Niin, Fritz, mistähän sinä itse tulet?"
"Fritz, enhän ole nähnyt sinua moneen monituiseen vuoteen".
"Enkä minäkään sinua, Fritz". Ja nyt fritzittelimme toinen toisiamme koko seuran lystiksi ja hauskuudeksi.
"Fritz", kysyi Fritz Triddelfitz, "kirjotteletko sinä vielä kirjoja,Fritz?"
"Kyllä, Fritz, minä olen kyhäillyt niitä jo koko koson kokoon".
"Mutta, Fritz, sitä pyydän sinulta, ettet vaan mainitse mitään minusta noissa vietävän kirjoissasi".
"En voi sille mitään, Fritz", sanoin minä, "sinusta olen jo kirjottanut".
"Mitä sitte?" kysyi hän pikaisesti.
"Kuinka sinä olit tavottelemassa naisia suuressa valtaojanteessa ".
"Mitä se on?" kysyi Lovisa, joka istui vastapäätä minua.
Frans purskahti täyttä kurkkuansa nauramaan: "Sen kerron sinulle sopivassa tilaisuudessa".
"Älä, älä sitä tee!" huudahti Fritz.
"No, mitähän tämä on?" kysyi pikku asessori ja katseli minua, FritzReuteria, ja katseli Fritz Triddelfitziä. Minä vaikenin, mutta FritzTriddelfitz sanoi: "Sen kerron sinulle sopivassa tilaisuudessa".
Vanha isoisä Hawermann nauroi sydämensä pohjasta. Kun illallisen jälkeen yksin olimme, tarttui Fritz minun käteeni ja kysyi: "Sanoppa, ken on sinulle sen tapauksen kertonut?"
"Bräsig", sanoin minä.
"Sitähän juuri pelkäsin", sanoi hän, "Bräsigillä oli päätehtävä koko tapauksessa".
"Niin aina", sanoin minä.
Moni kysynee nyt: Missä on Pümpelhagen ja Gürlitz ja Reksow? Kartalta saatte niitä turhaan etsiä, ja kuitenkin ovat ne olemassa meidän rakkaassa isänmaassamme, ja minä toivon, että niitä on enemmässä kuin yhdessä paikassa. Kaikissa paikoissa, missä aatelismies, joka ei pidä itseänsä muita ihmisiä parempana, joka alhaisimmassakin työmiehessään tuntee kanssaveljensä ja joka itse puuhaa talon askareissa — siellä on Pümpelhagen. Joka paikassa, jossa pappi saarnaa, joka ei hengellisessä ylpeydessään vaadi, että kaikkein ihmisten pitää uskoa, mitä hän uskoo, joka ei tee mitään erotusta rikkaan ja köyhän välillä, joka ei ainoastaan saarnaa, vaan joka neuvolla ja työllä rientää apuun, kun tarvis on — siellä on Gürlitz. Joka paikassa, missä elää maamies, joka koettaa edistää tietoansa ja taitoansa, ja jolle maan yhteinen etu on suuriarvoisempi kuin oma rahallinen voitto — siellä on Reksow. Ja joka paikassa, missä suloisten naisten rakkaus ja iloisten, tervetten lasten toivo yhdistää nämä kolme, siellä ovat myös ne kolme kylää olemassa.
Viiteselitykset:
[1] Reguladetri.
[2] Kandidaattia.
[3] Merkitsee luikisteliaa, kavalaa ihmistä.
[4] Ferdinand.
[5] Baromeeteri = ilmapuntari.
[6] Yläpäästä lukein, niinkuin Saksassa on tapana, jossa koulun korkeinta eli viimeistä luokkaa sanotaanprimaksi, ja sitä seuraa järjestyksessä alaspäinsecunda,tertiaj.n.e. Suom. muist.
[7] Bomukkelskopp merkitsee turskanpäätä.
[8] Kilkkujalka.
[9] S.o. hyväksyi vekselin. Suom. muist.
[10] Fredrik Suuresta. Suom. muist.
[11] Unguentum neapolitanum.
[12] Pehtorit saavat Meklenpurissa tavallisesti jonkun määrätyn palkkion, niin kutsutun kuormarahan, jokaisesta myydystä viljakuormasta.
[13] Noin 12 penniä. Suom. muist.
[14] Kontrahdin mukaan oli Meklenpurin päivätyöläisillä ennen lupa pitää hanhia, mutta nykyaikana saavat he sen sijasta tavallisesti rahaa tai muita etuja.
[15] Rein = puhdas.
[16] Yksikolmatta, eräs tunnettu onnenpeli franskalaisilla korteilla.
[17] Omin neuvoin: se on latinan kielessä itse, mutta saksan kielessä meri (See). Suom. muist.
[18] Willgaus merkitsee metsähanhea.
[19] Kählertin vaimo.
[20] Meklenpurin kurituslaitos.
[21] Que nous aimons = jota me rakastamme; tarkottanee kai rakkauden jumalaa, Amoria. Suom. muist.
[22] Racinen komediasta "Les plaideurs" lainattu franskalainen sananparsi, jota käytetään niitä vastaan, jotka itse ovat syypäät onnettomuuteensa. Suom. muist.